Rider on the Rain (1970)

Yhdysvaltalainen lehdistövalokuva sarjasta lehdistövalokuvia. Press photo from the USA.

riderontherain-usa

divider_09

Yhdysvaltalainen aulajulisteiden sarja. Tukevaa kartonkia. Lobby card set from the USA. Sturdy cardboard.

divider_09

Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Ohutta valokuvapaperia. A lobby card set from France. Very thin photographic paper.

divider_09

Elokuvajuliste Belgiasta. Melko ohutta julistepaperia. A movie poster from Belgium. Pretty thin poster paper.

riderontherain-belgium-2

The Witch’s Mirror [El espejo de la bruja] (1962)

Ohjaus: Chano Urueta
Käsikirjoitus: Alfredo Ruanova, Carlos E. Taboada
Tuotantomaa: Meksiko
Arvioidun version pituus: 75 min
Arvioitu: maaliskuu 2012
Budjetti: vähäinen

Johdantowitchsmirror_primary

Vaikka meksikolainen ohjaaja Chano Urueta kuului maansa kauhuelokuvatuotannon pioneereihin, teki hän urallaan lopulta lähinnä muuta kuin kauhua. 1950- ja 1960- luvuilla Meksikossa oli meneillään pienimuotoinen kauhubuumi, jota iloisesti ja estoitta ruokki maan myrskyn lailla haltuunsa ottanut vapaapaini-innostus (lucha libre). Urueta monien muiden muassa tarttui nosteessa olleeseen aihepiiriin noina vuosina. Vaikka melodraamat ja länkkärit olivat aiemmin ja myös tuolloinkin maan tuotannon kulmakiviä, vapaapainikuvaston myötä kauhuelokuvakin sai kosolti tilaa ja tähän tilaan tarttuivat hanakasti useatkin ohjaajat kymmenien ellei peräti satojen elokuvien voimalla noiden kahden vuosikymmenen aikana.

Juonitiivistelmä

Rikas lääkäri Eduardo on kyllästynyt vaimoonsa Elenaan ja pyörittää siinä sivussa rakastajatartaan Deborahia, jonka aikoo viedä vihille. Elenasta täytyy siis päästä eroon, mutta Eduardon kartanon henkilökuntaan kuuluva Sara on sattumoisin Saatanaa palvova noita ja saa selville Eduardon suunnitelman tappaa Elena. Itse Lucifer kuitenkin kieltää Saraa sekaantumasta asiaan. Tapahtuu murha ja myöhemmin Eduardo tuo nuoren kauniin vaimonsa Deborahin asumaan kattonsa alle. Noita Saran myötävaikutuksella Elena ei aio jättää Eduardoa ja tämän nuorikkoa rauhaan ja kartanossa alkaa tapahtua…

 

 

Kommentit

Inha sana Rip-off! tulee hakematta mieleen elokuvaa katsoessa. Uruetan Witch’s Mirror on oikeastaan useiden filmatisoitujen tarinoiden sekainen gonglomeraatti. Mukana on vahvoja elementtejä Alfred Hitchcockin erinomaisesta jännitysdraamasta Rebecca (1940), joka kertoo rikkaan miehen uuden vaimon elämästä edellisen vaimon kuoleman varjossa. Kokonainen juonikuvio pianisteineen päivineen on lainattu Karl Freundin väkevästä kauhuklassikosta Mad Love (1935) (joka taas puolestaan on yksi monesta uudelleenfilmatisoinnista itävaltalaisen Robert Wienen myöhäisekspressionistisesta mykän kauden kauhuelokuvasta The Hands of Orloc, 1924) ja likipitäen kokonaisia kohtauksia on nyysitty Georges Franjun hyytävästä modernin kauhun merkkipaalusta Eyes Without A Face (1960). Ja mukana kekkereissä on myös selvästi mukana James Whalen kauhuklassikko Frankenstein (1931). Tämän kaiken cocktailin sekoitustikkuna käytetään ikiaikaista kosto haudan takaa– kauhuteemaa, jonka mukaisia elokuvia oli jo 1960-alun koittaessa ehditty tehdä ihan kiusaksi asti. Mausteena Urueta käyttää melodraamojen ja saippuaoopperoiden tuotannoista oppimiaan keinoja ja goottikauhun kuvastoa lavastemateriaalina. Kaukana on se täysin sekopäinen äkkivääryys, joka leimaa esimerkiksi Uruetan kulttikauhuklassikoksi noussutta elokuvaa Brainiac (1962).

Vaan niin se vaan tämä Uruetan plagioinnin taidonnäyte nousee kuitenkin omille siivilleenkin hentoisesti räpyttelemään ja onnistuu vieläpä lyhykäisesti pysyttelemäänkin lennossa – vaikkakin melkoisella vaivalla. Vahvimmin tämä tapahtuu goottihenkisen kauhutunnelman rakentamisen onnistumisessa ja apuna asiassa ovat sekä onnistunut tekninen tuotanto valaistuksineen ja kameratyöskentelyineen että selvästi keskitason ylittävät näyttelijänsuoritukset ja tarinankerronnan osuva tempo. Nykykatsojalle kuitenkin saippuaoopperoista tutut melodramaattiset maneerit kauhuelokuvassa tuntuvat lähinnä huvittavilta ja ärsyttäviltä. Tämä korostuu erityisen vahvasti ylinäyttelevän miespääosan näyttelijän Armando Calvon työssä. Muutoin näyttelijät onnistuvat varsin hyvin ja paikoin elokuvan tunnelmakin yltää onnistuneimpien goottikauhun merkkipaalujenkin tasalle. Ei se sinne kyllä jää, koska käsikirjoitus ei onnistu nivomaan sujuvasti yhteen kaikkea muualta varastettua. Välillä ollaan hullun tiedemiehen kammiossa esittelemässä mitä kaikkea vänkää terävillä veitsillä saa aikaan ja välillä taas savukoneen lomasta pimeän hautausmaan hautojen välissä tavoitellaan mystistä goottilaisen romantiikan tunnelmointia.

Yhteenveto

Kohtuullinen goottikauhun esimerkki Meksikosta yhdistää aiempien kauhu- ja jännitysklassikkojen juonirakenteita enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Sillä vaivalla, millä muista tarinoista on kohtauksia kopioitu ja yritetty nämä sitoa koherentiksi yhdeksi tarinaksi, luulisi syntyvän jo jotain originaaliakin juonentynkää. Mesoamerikkalaiseen kauhuelokuvan perinteeseen tämä ota viidestä lähteestä, sekoita ja tarjoile -menetelmä tosin tuntuu kuuluvan kiinteänä osana. Kaikesta huolimatta tulos on hyvinkin sujuvaa ja paikoin jopa välitöntä kauhuviihdettä vaikkakin nykykatsojalle saippuaoopperamainen kuvaus ja näyttelijöiden ohjaus ovat vaikeita nieltäviä. Jos tämän muuten haluaa nähdä, niin kannattaa yrittää välttää yhdysvaltalaisen K.Gordon Murrayn uudelleenleikkaamaa ja dubbaamaa versiota, joka tehtiin vuonna 1969 ”amerikkalaiseen makuun sopivammaksi” ja pyrkiä etsimään alkuperäinen versio.

5/10

 

 

Un tranquillo posto di campagna [A Quiet Place In the Country] (1969)

Ohjaus: Elio Petri
Tuotantomaa: Italia/Ranska
Käsikirjoitus: Tonino Guerra, Elio Petri, Luciano Vincenzoni
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioidun version pituus: 106 min
Arvioitu: 2011

JOHDANTO

quietplaceinthecountry_primaryItalialaisen Elio Petrin omaan käsikirjoitukseen perustuva ohjaus on ohjaajan uran ainoa varsinainen kurkkaus kauhuelokuvan lajityypin puolelle. Psykologisiin jännitteisiin, ääniraidan mestarilliseen käyttöön ja kahden vahvan näyttelijän tehokkaaseen yhteistyöhön pohjautuva tarina on jäätävän omituinen sekoitus epämukavuuden tunteella toimivaa psykologista kauhua, mysteeriota ja näytelmämäistä draamaa. Pääsääntöisesti vain muutamiin huoneisiin keskittyvä elokuva on riisuttu kaikesta tarpeettomasta. Todella omituisen avauskohtauksen jälkeen Petri siirtää vaivatta katsojan ymmärtämään päähenkilön aivojen naksuttavan väärillä kierroksilla ja pystyy vakuuttamaan katsojan myös siitä, että Leonardo itse on joten kuten oman tilanteensa tasalla. Petrin elokuva ei seuraa mitään selkeää loogista rakennetta ja samalla  mielenkiintoisesti myötäilee ranskalaista uuden aallon elokuvaliikettä objektiivisen ja subjektiivisen realismin sekoittuessa pitkien ottojen ja radikaalien kokeellisten elementtien kanssa. Tonino Guerran kanssa pitkään yhteistyötä tehnyt Petri oli jo useasti aikaisemmin käsitellyt elokuvissaan yksinäistyyttä, eristymistä ja poliittisten mielipiteiden aiheuttamia välirikkoja yksilöiden välillä. Linja ja samat teemat jatkuvat vahvasti tässä elokuvassa.

JUONITIIVISTELMÄ

Mieleltään epävakaaksi muuttuva nykytaiteilija Leonardo Ferri tajuaa itsekin taitelevansa henkisen kuilun reunalla ja haluaa löytää rauhan, jotta saisi takaisin luovaa energiaansa tarpeeksi tuottaakseen uutta taidetta. Rauha löytyy maaseudulta pienen kylän reunamilta olevasta hylätystä kartanosta. Leonardo vuokraa kartanon käyttöönsä agenttinsa avustuksella ja toivoo parasta, että maaseudun rauha saisi hänen ailahtelevat ja pelottavat ajatuksensa takaisin oikeille raiteille. Kartano kääntää kuin kääntääkin Leonardon elämän suunnan.

 

KOMMENTIT

Kahden keskeisen hahmon – Franco Neron näyttelemän Leonardon ja Vanessa Redgraven näyttelemän Leonardon rakastajattaren ja agentin Flavian – väliseen interaktioon pitkälti kietoutuva tarina saa verrattain kepeämielisen alkunsa jälkeen toisenlaisia käänteitä Leonardon matkatessa yhä syvemmälle hajoavan mielensä synkkiin sopukoihin. Redgrave ja Nero sukkuloivat henkisesti monimutkaisten rooliensa läpi ihailtavan taitavasti ja näyttelemisen sulavuus ja luonnollisuus tekee syvän vaikutuksen. Eittämättä tästä kiittäminen on myös Elio Petriä, sillä likipitäen kaikki elokuvan keskeiset kohtaukset on lavastettu ja kuvattu koruttoman upeasti. Petri käyttää poikkeavia kuvakulmia mestarillisesti ja pystyy pelkällä kohtausten rakenteellisella järjestämisellä synnyttämään selkäpiihin pureutuvaa epämukavuutta Leonardon henkisestä tilasta. Matka hajoavan mielen sopukoihin muistuttaa Petrin luomalla tunnelmalla hieman Roman Polanskin elokuvaa Repulsion (1965), mutta Polanskin tarinan käsikirjoitus on paremmin sidottu yhden henkilön ympärille ja siksi tiiviimpi paketti.

Hidastempoisesti etenevässä elokuvassa ei pahastikaan ole toiminnallisia episodeja, mutta se vähä mitä elokuvaan on aseteltu, onkin sitten toteutettu kuvauksellisesti ja leikkauksellisesti ihailtavan kauniisti. Pahaenteinen tunnelma pysyy ja paisuu elokuvan koko keston ajan. Hätkähdyttävästi Petrin visioima elokuva tuo voimakkaasti mieleen toisen italialaisohjaajan, Dario Argenton, tavan yhdistää elokuvissaan mielikuvituksellinen kuvaus sekä taide ja taiteilijat mielen järkkymisiin. Huolella sommitellut ja mietityt kohtaukset ja erityisesti elokuvan melko saturoituneeseen kirkkaanpunaiseen taittuva värisuunnittelu vievät elokuvaa piirun verran art housen suuntaan, mutta ytimeltään se on silti psykologinen kauhumysteeri. Nerokkaasti Petri avaa myös Vanessa Redgraven hahmoa Flaviaa matkan varrella ja tuo tästä esiin piirteitä, jotka ovat melkein yhtä sairaalloisia kuin itse Leonardollakin. Yllättäen rakastavaisten yhteinen elo saa niskavillat pystyyn nostavia merkityksiä lähes ilman mitään ”vaivaa” näyttelijöiden tai ohjaajan suunnalta. Ennio Morriconen ääniraita on jotain käsittämättömän hienoa – jokainen Morriconen sävellys elokuvassa kliksahtaa paikoilleen kuin legopalikat toisiinsa. Morriconen sävellykset tässä ovat muutoinkin itsessään jo hyvin, hyvin karmivia. Kun ne yhdistyvät psykologisen kauhun muihin tehokeinoihin, tulos on erittäin vaikuttava. Erityisesti Morriconen 34-minuuttinen nimikkobiisi: Un tranquillo posto di campagna ei kyllä jätä rauhaan, kunhan sen olemassaolon elokuvan taustalla tajuaa.

 

YHTEENVETO

Vähäeleinen ja omituinen psykologinen kauhuelokuva hulluuden syövereihin ajautuvasta taiteilijasta tekee kaiken tinkimättömän omintakeisesti ja luovalla intohimon palolla. Ote pysyy taitavan ohjaajan ja taitavien näyttelijöiden käsissä ja lopputulos on uniikki – joskin varsin näytelmämäinen – psykologinen kauhumysteeri. Elokuva houkuttelee uppoutumaan ja vaatii keskittymistä eikä siinä ole nimeksikään toimintaa, joten kevyeksi krapulapäivän välipalaksi se ei siis mitenkään sovi. Morriconen ääniraita nostaa elokuvan pahaenteisen ilmapiirin aivan uudelle tasolle ja alan harrastajien kannattaa vaivautua ihan vaikka pelkästään Morriconen musisoinnin takia metsästämään tämä käsiinsä. Elokuva elää pitkälti tyylinsä ja tunnelmansa varassa ja juonen kuljetus on pitkiäkin aikoja elokuvassa täysin merkityksettömässä sivuosassa.

8/10

 

Tästä linkistä kurkkaamaan elokuvan markkinointimateriaaleja.

I Coltelli del vendicatore [Knives of the Avenger] (1966)

Ohjaus: Mario Bava
Tuotantomaa: Italia
Käsikirjoitus: Mario Bava (alias John Hold), Alberto Liberati, Giorgio Simonelli
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: italia
Budjetti: noin $75.000
Arvioidun version pituus: 85 min
Arvioitu: 2008

JOHDANTOknivesoftheavenger_primary2

Peplum – tuo italialainen seikkailuelokuvan alalajityyppi. Öljyttyjä muskeleita, testosteronia, kylmää terästä, sandaaleita, hiekkaa ja romantiikkaa. Siinä teemoja, jotka ovat vetäneet katsojia elävien kuvien pariin jo Giovanni Pastronen ensimmäisen Maciste-elokuvan Cabiria (1914) ajoista saakka. Cabirian Bartolomeo Paganon lihakset kestävät hyvinkin vertailun uuden vuosituhannenkin toimintatähtien rinnalla. Ja kuinka ollakaan, Cabirian kuvaajana oli muuan Eugenio Bava, Knives of The Avenger -elokuvan ohjaajan Mario Bavan isäpappa. Bava teki uransa aikana melkoisesti peplum -elokuvia, vaikka hänen tunnetuimmat elokuvansa ovatkin eittämättä ihan muista genreistä. 50-luku ja 60-luku olivat peplum-elokuville kulta-aikaa rapakon molemmilla puolilla ja varsinkin Hollywoodin jättimäiset spektaakkelit olivat myös italialaisille elokuvantekijöille mannaa, sillä Italian ja Hollywoodin elokuvantekijöiden siteet olivat tuona aikana varsin vahvat ja yhteistyö kukoistavaa. Itse asiassa lähes kaikki merkittävät peplum-elokuvat on tehty joko Hollywoodissa, Italiassa tai sekä että yhteistuotantoina. Amerikkalaisten eeppisten historiallisten seikkailuelokuvien ja italialaisten peplumien huikean jättiläismäinen suosio oli kuitenkin jo tallautumassa westernien nousun kavioiden alle vuonna 1966, kun Bava pestattiin Knives of The Avenger-elokuvan pariin. Elokuva oli Bavan viimeisein varsinainen peplum ja ajoittui aivan viimeisiin peplum-elokuvien hetkiin ennen kuin genre suorastaan katosi herätäkseen hetkelliseen loppukorahdukseen 1980-luvulla Kimmerian Conanin vetovoimaisuudella.

JUONITIIVISTELMÄ

Viikinkitarinassa viikinkihurjimus Hagen (Fausto Tozzi) ryövärijoukkoineen palaa retkiltään takaisin lähtöpaikkaansa – kylään josta joukkio aikanaan karkotettiin näiden tekemien julmuuksien vuoksi. Hagenin perässä on kaikki nämä vuodet ollut kostoa hautova Rurik (Cameron Mitchell). Hagenin ja Rurikin tiet kohtaavat kauniin Karinin (Elissa Pichelli) ja tämän pojan kautta. Tiedossa on viimein lopullinen välienselvittely rikollisjoukkion ja kostajan välillä.

KOMMENTIT

Bavan viimeinen peplum – joitakin televisioelokuvia lukuun ottamatta – ei loista lavasteilla eikä efekteillä eikä oikein käsikirjoituksellakaan. Itse asiassa se on kaiken kaikkiaan niin ohuella spagettibudjetilla tehty, että elokuvan ainoa viikinkilaivakin on säälittävällä trikkikuvauksella toteutettu ja viikinkien asumuksetkin on aivan varmasti nähty jossakin spagettiwesternissä villin lännen rajaseutukylän lavasteina. Elokuvan tausta on muutenkin melkoisen hapara. Bava kiinnitettiin jossakin vaiheessa ongelmaisen tuotannon loppupuolella projektiin mukaan, kun alkuperäinen ohjaaja Primo Zeglio sai potkut tuottajilta elokuvan tuotannon vastoinkäymisten kulminoituessa häneen. Bavalle ei jäänyt juurikaan marginaalia elokuvan tekoon ja hän heitti roskiin alkuperäisen käsikirjoituksen ja lähes kaiken jo valmiin kuvausmateriaalin raakavedokset mukaan lukien ja aloitti näin liki tyhjältä pöydältä. Viikkoa myöhemmin elokuva oli valmis levitykseen. Tosin Bavalle oli kertynyt kovasti kokemusta genrestä ja yhtymäkohtia esim. miehen ylivertaiseen peplum-elokuvaan Erik The Conqueror (1961) ei ole vaikeata löytää – jopa pääosan näyttelijä on molemmissa sama.

Elokuva on ulkonäöstään huolimatta hyvin pitkälti vain keskiaikaiseen miljööseen aseteltu spagettiwestern imitoiden ja ennakoiden westernien rakennetta ja juonikuvioita. Villiin länteen sijoitettuna elokuvan runko toimisi aivan yhtä lailla – tai jopa paremminkin. Kostoa hautova pyssysankari onkin nyt villisti puukkoja viskelevä viikinkijunkkari ja bandiittien paatunut henkipattopomo on tällä kertaa viikinkiyhteisön hylkäämä väkivaltainen opportunisti. Tietenkin rajaseudun erätorpassa asusteleva ja sankarimiestään kotiin palaavaksi odottava kaunis nainen kuuluu asiaan. Niin ja loputtomilla panoksilla varustettu kuudestilaukeava on vaihtunut Bavan peplumissa rajattomaksi varastoksi heittoveitsiä. Vaan yllättäen puitteista kuoriutuu omaperäinen ja kiehtovasti kuvattu kokonaisuus, joka kestää katsomisen vielä puolen vuosisadankin jälkeen. Elokuvan kerronta soljuu ajoittaisen hidastelun täplittämänä ja sen tapahtumien uskottavuuskin on kokonaisuutena kohdallaan ja tarina pysyy mielenkiintoisena – vaikkakin odotetuin kääntein – loppuun asti. 50-luvun villit yli-inhimillisyyksiin kykenevät peplumien ja historiallisten draamojen sankarit ovat jo kadonneet ja tilalla on selvästi aikaansa myötäilevä maanläheisempi ihmiskuva. Bava ei ole omimmillaan tarinankertojana, mutta ohjauksen ja kuvauksen toteuttajana kylläkin. Elokuva osoittautuu ajoittain hyvinkin nerokkaasti toteutetuksi sen ilmeisen minimaalisen budjetin (tai olemattoman) huomioiden. Se jää kyllä paikoin jumiin hitaisiin kohtauksiin, mutta palaa takaisin sopiviin uomiin hetkittäisten romahdusten jäljiltä. Harmillisesti elokuvan näyttelijöiden maneerit eivät vakuuta. Eritoten Elissa Pichelli miestään odottavana riutuvana viikinkikuningattarena suoriutuu työstään kuin unessa. Lienee selvää, että kohtauksia on otettu talteen vain yhdeltä seisomalta ja hyväksytty hammasta purren mukaan lopulliseen teokseen, kun aikaa, rahaa ja filmikeloja ei uusintoihin ole. Eipä silti, varsinkin takaumien ja toimintaepisodien kohdalla Bava on erinomaisesti ottanut haltuunsa käytössään olevat resurssit. Varsin pienillä tempuilla hän taikoo monista kohtauksista peräti eeppisiä vaikkei läsnä olisikaan kuin vain pari näyttelijää ja kourallinen ekstroja.

YHTEENVETO

Elokuvassa viikingit pukertavat italiaa ja näyttävät erehdyttävän hyvin auringon värjäämiltä, jotka seikat toki hämmentävät ja huvittavatkin. Bavan seikkailullinen peplum on viikinkimiljööseen upotettu länkkäri ja kaikesta näkyy tekemisen kiire. Tarina ei ole kovinkaan hääppöinen tai omaperäinen, mutta siltikin Bava nostaa tuotannon suosta pystyvällä ohjauksella ja tunnelman kehittämisellä. Erinomainen budjettinsa huomioiden, mutta aikaa kestäväksi klassikoksi ei elokuva toki kykene nousemaan. Klassisten seikkailuelokuvien fanittajat ovat silti varmastikin tyytyväisiä.

5/10