Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960)

Ohjaus: Georges Franju
Käsikirjoitus: Pierre Boileau, Thomas Narcejac, Jean Redon, Claude Sautet, Pierre Gascar 
Tuotantomaa: Ranska, Italia
Kieli: ranska
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: heinäkuu 2011
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: Elokuvatarkastamon pakottamana kokonaan kielletty Suomessa, esitetty suljetusti Ranskan suurlähetystössä 1970-luvun lopulla

eyeswithoutaface_primaryJohdanto

Suomessa Valtion elokuvatarkastamo iski armottomat kouransa Georges Franjunin teokseen. Euroopasta oli jo kantautunut kommentointia kauhistuneiden katsojien pyörtymisistä. Elokuvaa yritettiin saada Suomessa ensi-iltaan 1962, mutta tammikuussa 1962 tarkastamon ennakkotarkastuksessa elokuvalle lätkäistiin ikärajaksi Kokonaan kielletty, joten elokuvaa ei siten saanut Suomessa laillisesti esittää eikä levittää. Siihen oli sitten tyydyttävä, leikkauksillakaan ei elokuvasta olisi tarkastamon näkemyksen mukaan saanut suomalaisille katsojille sopivaa. Tarkastamolle elokuva tuotiin uudelleenharkittavaksi huhtikuussa 1978. Tällä kertaa tarkastamo hyväksyi elokuvan ikärajalla K18, mutta asetti sen esittämiselle tiukat ja ehdottomat reunaehdot: poikkeuksellisesti elokuvaa sai esittää anottavalla ennakkoluvalla vain Suomen elokuva-arkiston ja Ranskan suurlähetystön järjestämissä suljetuissa näytöksissä. Outo ratkaisu johti siten siihen, että elokuva ei ole saanut Suomessa lainkaan virallista ensi-iltaa valkokankaalla, vaikka sitä pidetään 2000-luvulla kauhuelokuvan lajityypin yhtenä keskeisistä mestariteoksista.

Juonitiivistelmä

Dr. Génessier (Pierre Brasseur) on maailmankuulu siirrekirurgi. Hänen synkkä salaisuutensa on miehen itsensä aiheuttama auto-onnettomuus, jossa hänen tyttärensä Christianen (Edith Scob) kasvot tuhoutuivat täysin. Kirurgi kaappaa apurinsa kanssa (nainen, jolle hän on jo aiemmin onnistuneesti suorittanut kasvojenvaihtoleikkauksen) nuoria naisia tarkoituksenaan leikata näiden kasvot irti ja istuttaa ne Christianelle. Hän pakottaa Christianen käyttämään maskia peittääkseen naisen rujot kasvot, kunnes onnistuu kasvojensiirrossa.

 

 

Kommentit

Ranskalaisen elokuva-alan yhden keskeisen vaikuttajan Georges Franjun kauhuelokuva Les yeux sans visage tyrmättiin aikanaan tylysti ympäri maailman, sillä se rikkoi murhaavan tehokkaasti kauhun totuttuja goottilaisten teemojen ja estetiikan konventioita ja esitteli selkäpiihin kouraisevat efektinsä ajallisesti liian lähellä toisen maailmansodan oikeita kauhuja ja ihmiskokeita. Goottilaisen kauhun kulta-ajan loppumetreillä Franju esitteli tyystin toisenlaisen näkemyksen siitä, mitä tulevilta vuosilta voitaisiin odottaa. Vuosikymmeniä myöhemmin Franjun visio on edelleen vertaansa vailla olevan häiriintynyt ja tehokas – todellinen kulttiklassikon merkki.

Tunnelmaltaan ohjaaja Franjunin elokuva palaa hakemaan vaikutteita 1900-luvun alun saksalaisesta ekspressionismista saadakseen rakennettua emotionaalista vastakkainasettelua kirurgin, tämän tyttären ja kirurgin uhrien välille. Syvät, vahvat varjot ja eleetön äänimaailma ohjaavat katsojan fokuksen juuri sinne, minne ohjaaja haluaakin tehokkaasti, taitavasti ja näennäisen vaivattomasti. Tarinan rakenne on klassisen trillerin ja mysteerielokuvan uomissa liikuskeleva, mutta ohjaaja pitää koko ajan selvästi visionsa kasassa ja lopullisesta tuotoksesta ei löydy yhtään turhaa tai merkityksetöntä rönsyä, joihin niin helposti ohjaajat vielä nykyäänkin sortuvat. Jokainen yksityiskohta, kohtaus ja kuvakulma on loppuun asti mietitty ja terästetty merkityksellä. Verrattoman taitavalla leikkauksella kohtaukset nivoutuvat yhteen saumattomaksi kokonaisuudeksi, joka vetää mukaan tarinan syövereihin.

Elokuvan valmistumisen jälkeen on vierähtänyt jo viisi vuosikymmentä rajusti muuttunutta ja kehittynyttä kauhuelokuvan estetiikkaa ja siitä huolimatta Les yeux sans visage:n häiriintyneellä tarkkuudella ja lapsenomaisella kiinnostuksella kuvattu kasvojenpoistoleikkaus nostattaa kylmät väreet iholle tuntuen edelleen aidosti makaaberin hurjalta. Muita efektejä ei elokuvassa juurikaan ole ja selvästi Franju on tajunnut, että joskus vähän on enemmän. Karmivan tunnelman luomisessa ohjaaja pelaa mestarillisesti – kuin ilkikurisesti kiusaten – näkyvän ja näkymättömän rajapinnassa ja paljastaa katsojassa alkukantaisen halun nähdä vähän enemmän, vähän syvemmälle. Kuin varkain Franju nostaa elokuvan tematiikan varsin syvälliselle tasolle ja jättää pelkät halvat pelottelut muille. Christianen maskin peittämä olemus on häiritsevän karmiva ja pelkkä nuoren naisen levoton liikuskelu kirurgi-isän kartanon kolkoissa sopukoissa paljastaa katsojalle, että vaihtuvien kasvojen maailmassa Christiane on menettämässä todellisen minuutensa ja jäänyt vangiksi isänsä sairaiden pakkomielteiden houreiseen vankilaan. Christianen kirurgi-isä ei ole klassinen menneiden aikojen goottilaisesta elokuvaperinteestä ammentava hullu tohtori, vaan hänen sairaalloisen pakkomielteensä taakse kätkeytyy inhimillinen ja ymmärrettävä motiivi, joka on muuttanut muotoaan ja kasvanut groteskiksi perversioksi absurdin täydellisen naisen tavoittelusta. Elokuvan teho rakentuu pienten ja lähes näkymättömien yksityiskohtien luomaan psykologiseen verkkoon, jonka keskellä – pimeässä, katseen ulottumattomissa – lymyää pakkomielteiden, kadonneen identiteetin, sairaalloisuuden ja hulluudeksi muuttuneen inhimillisyyden hämähäkki.

Yhteenveto

Runollinen, eteerinen, kaihoisa ja rajoja rikkova kauhuelokuvan kuvastoa omalta osaltaan uudistanut elokuva on pakollista katsottavaa kaikille niille, jotka haluavat perehtyä kauhuelokuvien maailmaan, kerrontatapoihin, historiaan ja alan muutoksen hieman pintaa syvemmälle.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

 

 

The Frozen Dead (1966)

Ohjaus: Herbert J.Leder
Käsikirjoitus: Herbert J.Leder
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: talvi 2011
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei tietoa

Johdantofrozendead_primary

Aah. Hullut tiedemiehet! Siinäpä herkullinen lähtökohta elokuvalle kuin elokuvalle! Hullujen tiedemiesten mitä mielikuvituksellisimpia temppuja on nähty elävissä kuvissa säännöllisesti vuosikymmenien kuluessa ja teema on vakioitunut yhdeksi kestosuosikiksi etupäässä tieteiselokuvien ja kauhuelokuvien saralla. Näin oli myös 1960-luvulla, jolloin tämäkin Herbert J.Lederin varsin posketon natsizombien herättelyelokuva The Frozen Dead istui ihan muitta mutkitta vastaavien hulluja tiedemiehiä käsittelevien elokuvien joukkoon. Georges Franjunin elokuvassa Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960)[x] käsitellään plastiikkakirurgin edesottamuksia miehen hankkiessa epäeettisin keinoin vahingoittuneelle tyttärelleen uusia kasvoja. Giorgio Ferronin häiriintyneessä elokuvassa Il mulino delle donne di pietra (Mill of the Stone Women, 1960) kidnapatuista naisista valutetaan veret sairaan tyttären hyväksi ja uhreista muovataan taidetta. Sidney J. Furien lähes unholaan vaipuneessa pikkutuotannossa Doctor Blood’s Coffin (1961) ollaankin jo lähempänä resurrektiobisnestä, kun tohtori Peter Blood (Kieron Moore) tekee elävien kuolevien tutkimusta. Sidney J. Furie oli asialla samana vuonna myös elokuvallaan The Snake Woman (1961), jossa lääkäri yrittää korjata mieleltään sairaan vaimonsa käärmemyrkyllä odottamattomin seurauksin. Lähelle Herbert J.Lederin elokuvan aihepiiriä mennään Joseph Greenin elokuvalla The Brain That Wouldn’t Die (1962), jossa hullu tiedemies pitää onnettomuudessa kehonsa menettäneen tyttöystävänsä pään keinotekoisesti hengissä ja lähtee metsästämään uutta sopivaa kehoa. Riccardo Freda taiteilee kulttiklassikossaan L’orribile segreto del Dr. Hichcock (The Horrible Secret of Dr. Hichcock, 1964) tarinaa murhanhimoisesta nekrofiilistä lääkäristä, jonka uusi vaimo joutuu kohtaamaan edellisen; kuolleeksi luulemansa. Jaime Salvadorin Jekyll&Hyde -variaatioelokuvassa Pacto diabólico (1969) etsiskellään ikuisen nuoruuden seerumia murhaamalla naisia näiden silmien verkkokalvojen vuoksi. Vernon Sewellin elokuvassa The Blood Beast Terror (1968) pähkähullu genetiikan tutkija konstruoi naisen, joka voi muuttua vertaimeväksi tappajakiitäjäksi! Peter Cushing oli siinä pääosassa, kuten myös Robert Hartford-Davisin hurjassa elokuvassa Corruption (1968), jossa kirurgi saa selville, että murhaamiensa naisten eritteillä hän pystyy aina hetkeksi palauttamaan onnettomuudessa arpeutuneen tyttärensä kauneuden. Terence Fisherin nimen voisi mainita monenkin elokuvan voimin, mutta eiköhän kommentti elokuvasta Frankenstein Created Woman (1967) riitä; tohtori Frankenstein palauttaa henkiin itsemurhan tehneen nuoren naisen, mutta ensin toki vaihdettuaan naisen sielun tämän aiemmin teloitetun miesystävän sieluun …

Eiköhän tästä lyhyestä johdannosta käy aika selväksi, että ainakaan mielikuvituksen puutteesta ei hullu tiedemies -teeman elokuvia tarvinnut 1960-luvullakaan syyttää!

Juonitiivistelmä

Kryogeniikan kehittäneet natsit pakastivat sen kuulun ison sodan sotimisen päätteeksi joukon uskollista puoluejohtoaan ja eliittiään kunnianhimoisen suunnitelman kera. 20 vuoden ajan Lontooseen muuttanut kuulu natsien kirurgi tohtori Norberg (Dana Andrews) jatkaa kartanonsa salaisessa kellarilaboratoriossa (kuinkas muutenkaan!) kokeita, joilla pakastetut natsit on tarkoitus herättää takaisin tallaamaan maita ja mantuja ja näin nostattaa Kolmas Valtakunta uuteen loistoonsa. Norbergin kartanolla alkaa kuhina: korkeaa puoluejohtoa pukkaa paikalle todistamaan pakastetun natsisotilaan herättämistä, mutta samoihin aikoihin kartanolle ilmaantuu myös Norbergin yhdysvaltalainen irtojäsenien elossapitoon erikoistunut kirurgikollega ja tohtorin lääketiedettä opiskeleva veljentytär ystävättärineen. Miten kaikki salaisuudet oikein enää pysyvätkään salaisuuksina semminkin kun kellareissa vaeltaa mielisairaina ihmisraunioina myös epäonnistuneiden resurrektiokokeiden aiemmat tapaukset?

Kommentit

Vaikka tämä Herbert J.Lederin ohjaama tieteiskauhuelokuva sivuaa viistosti natsizombie– elokuvien alalajityyppiä, on se kuitenkin huomattavasti selvemmin jatkumoa lukuisille Frankenstein-tarinoille kuin zombie-elokuville yleensä. Elokuva etenee harmittavaisen pökkelömäisesti ja jää liian usein junnaamaan paikoilleen turhien joutavuuksien kanssa. Elokuvaan on ängetty kymmenkunta toisiinsa lomittuvaa juonikudosta ja hieman säälittävästi Leder ei pysty ollenkaan keskittymään juuri tämän tarinan kannalta olennaisiin kehityshaaroihin. Kerronnan punaisen langan puuttuminen heijastuu liiallisena tarinoinnin monimutkaisuutena, joka ei realisoidu kunnolla ja samalla kiusallisesti vesittää yhtenäisen kauhua tavoittelevan tunnelman kehittymisen. Jatkuva turhanpäiväinen pulina rikkoo hyvin nopeasti kaiken sen orastavan tunnelman, joka muutoin syntyisi. Paikoin kyllä elokuvan kohtaukset nousevat mieliinpainuviksi häiriintyneisyydellään, mutta sitten taas vajotaan tunneskaalan toiseen päähän tylsistymään mitättömien turhuuksien taakan alle. Brittiläisen pikkutuotannon puitteet jäävät kirkkaasti aikansa johtavan kilpailevan brittistudion Hammerin tuotantojen varjoon ja samassa vertailussa myös halpiksen tuotantoarvojen räikeä surkeus korostuu – surullisen hilpeänä esimerkkinä erään tiedelaitteen nupin vääntäminen irrottaa ilmeisesti nupin vastakappaleen, jonka lattialle tipahtamisen ja pomppimisen aiheuttama ääni kaikuu ääniraidalla iloisena kolinana. Näyttelijöiden pokka kuitenkin pitää. Mitään muuta erityistä hyvää näyttelijöistä nyt ei sitten voikaan sanoa, vaikka joukossa on mukana kokeneitakin valkokangaskettuja.

Ottaen huomioon elokuvan juonen sisältämät huikean poskettomat tieteishulinat lasipullossa itsekseen elävistä sisäelimistä lähtien kuuluisaan käsiseinään, elokuva ei koskaan räjähdä aivan komedialliseksi ilotulitukseksi. Päinvastoin sen yleisilme on oudon vakaa, depressiivinen ja suorastaan matalaotsainen, joka seikka juontuu epäilemättä siitä, että elokuvan kuvaus ja ohjaus on staattista ja jäykkää. Tästä ristiriidasta kuoriutuu kuitenkin herkullisesti häiriintyneitä visioita, joiden taustalla kytee hyvin häijyjä ja kylmiä konseptuaalisia näkymiä. Erityisen hyvänä esimerkkinä tästä on syyttömän ja viattoman tytön julma murha. Murhan varaan koko elokuvan loppuosa rakentuu, sillä sekopäiset tohtoriystävämme irrottavat pään ja pitävät sen elossa tutkimustarkoituksiinsa. Ja jotta tutkiminen olisi helpompaa, pitääpi päälaelta leikata kallo pois ja korvata se läpinäkyvällä muovikuvulla. Viattoman tytön ahdistuksen kuvaus saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että elokuvan taustalla vaaniva häijyys rinnastuu hyvinkin uuden vuosituhannen ns. kidutuspornon trendiin ainakin käsitteellisellä tasolla, vaikkei toki veren ja läträyksen määrällä mitaten.

Yhteenveto

Natsizombie-elokuvien hyväksi kaveriksi naamioituva tieteiskauhu on olemassaolonsa selvästi kuitenkin velkaa 1950-luvun kauhusarjakuvien tieteiskauhutarinoille eikä edes yritä pysyä kärryillä 1960-luvun lopun trendeistä kauhuelokuvissa. Henkiinherättämistouhustelu on luonnollisestikin ohjaaja James Whalen Frankenstein (1931) -elokuvan ja sen kaikkien seuraajien innoittamaa, mutta poistaa tieten elämän ja kuoleman yhtälöstä inhimillisen elementin ja korvaa sen kylmäkiskoisten murhanhimoisten natsien kovalla määrätietoisuudella. Mitä ikävämpää voisi ollakaan kuin natsizombie? Elokuva heijaa itsensä lopulta elossa pidettävän irtopään ympärillä tapahtuvien yliluonnollisten tapahtumien viidakkoon, joka ei oikein hyvin istu elokuvan alkupuolen totisempaan herättelybisnekseen. Kidutuksen, mielisairaiden henkiinherätettyjen, murhaamisen, sätkivien irtoraajojen, hullujen tiedemiesten ja telepaattisesti operoivan irtopään kaaoksesta kuoriutuu esiin todella häiritseviä kohtauksia, mutta elokuvan yleinen sekaisuus ja pitkäveteisyys tekevät sille jatkuvasti pahaa hallaa. Herbert J.Leder tyytyy vain esittelemään sekopäisen tarinan filmillä ja jättää tieteiskauhutarinoinnin rivienvälit suosiolla kyvykkäämpien tekijöiden täytettäviksi.

5/10.

Rider on the Rain (1970)

Yhdysvaltalainen lehdistövalokuva sarjasta lehdistövalokuvia. Press photo from the USA.

riderontherain-usa

divider_09

Yhdysvaltalainen aulajulisteiden sarja. Tukevaa kartonkia. Lobby card set from the USA. Sturdy cardboard.

divider_09

Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Ohutta valokuvapaperia. A lobby card set from France. Very thin photographic paper.

divider_09

Elokuvajuliste Belgiasta. Melko ohutta julistepaperia. A movie poster from Belgium. Pretty thin poster paper.

riderontherain-belgium-2

The Witch’s Mirror [El espejo de la bruja] (1962)

Ohjaus: Chano Urueta
Käsikirjoitus: Alfredo Ruanova, Carlos E. Taboada
Tuotantomaa: Meksiko
Arvioidun version pituus: 75 min
Arvioitu: maaliskuu 2012
Budjetti: vähäinen

Johdantowitchsmirror_primary

Vaikka meksikolainen ohjaaja Chano Urueta kuului maansa kauhuelokuvatuotannon pioneereihin, teki hän urallaan lopulta lähinnä muuta kuin kauhua. 1950- ja 1960- luvuilla Meksikossa oli meneillään pienimuotoinen kauhubuumi, jota iloisesti ja estoitta ruokki maan myrskyn lailla haltuunsa ottanut vapaapaini-innostus (lucha libre). Urueta monien muiden muassa tarttui nosteessa olleeseen aihepiiriin noina vuosina. Vaikka melodraamat ja länkkärit olivat aiemmin ja myös tuolloinkin maan tuotannon kulmakiviä, vapaapainikuvaston myötä kauhuelokuvakin sai kosolti tilaa ja tähän tilaan tarttuivat hanakasti useatkin ohjaajat kymmenien ellei peräti satojen elokuvien voimalla noiden kahden vuosikymmenen aikana.

Juonitiivistelmä

Rikas lääkäri Eduardo on kyllästynyt vaimoonsa Elenaan ja pyörittää siinä sivussa rakastajatartaan Deborahia, jonka aikoo viedä vihille. Elenasta täytyy siis päästä eroon, mutta Eduardon kartanon henkilökuntaan kuuluva Sara on sattumoisin Saatanaa palvova noita ja saa selville Eduardon suunnitelman tappaa Elena. Itse Lucifer kuitenkin kieltää Saraa sekaantumasta asiaan. Tapahtuu murha ja myöhemmin Eduardo tuo nuoren kauniin vaimonsa Deborahin asumaan kattonsa alle. Noita Saran myötävaikutuksella Elena ei aio jättää Eduardoa ja tämän nuorikkoa rauhaan ja kartanossa alkaa tapahtua…

Kommentit

Inha sana Rip-off! tulee hakematta mieleen elokuvaa katsoessa. Uruetan Witch’s Mirror on oikeastaan useiden filmatisoitujen tarinoiden sekainen gonglomeraatti. Mukana on vahvoja elementtejä Alfred Hitchcockin erinomaisesta jännitysdraamasta Rebecca (1940), joka kertoo rikkaan miehen uuden vaimon elämästä edellisen vaimon kuoleman varjossa. Kokonainen juonikuvio pianisteineen päivineen on lainattu Karl Freundin väkevästä kauhuklassikosta Mad Love (1935) (joka taas puolestaan on yksi monesta uudelleenfilmatisoinnista itävaltalaisen Robert Wienen myöhäisekspressionistisesta mykän kauden kauhuelokuvasta The Hands of Orloc, 1924) ja likipitäen kokonaisia kohtauksia on nyysitty Georges Franjun hyytävästä modernin kauhun merkkipaalusta Les yeux sans visage (Eyes Without A Face, 1960)[x]. Ja kekkereissä on myös selvästi mukana James Whalen kauhuklassikko Frankenstein (1931). Tämän kaiken cocktailin sekoitustikkuna käytetään ikiaikaista kosto haudan takaa– kauhuteemaa, jonka mukaisia elokuvia oli jo 1960-alun koittaessa ehditty tehdä ihan kiusaksi asti. Mausteena Urueta käyttää melodraamojen ja saippuaoopperoiden tuotannoista oppimiaan keinoja ja goottikauhun kuvastoa lavastemateriaalina. Kaukana on se täysin sekopäinen äkkivääryys, joka leimaa esimerkiksi Uruetan kulttikauhuklassikoksi noussutta elokuvaa Brainiac (1962).

Vaan niin se vaan tämä Uruetan plagioinnin taidonnäyte nousee kuitenkin omille siivilleenkin hentoisesti räpyttelemään ja onnistuu vieläpä lyhykäisesti pysyttelemäänkin lennossa – vaikkakin melkoisella vaivalla. Vahvimmin tämä tapahtuu goottihenkisen kauhutunnelman rakentamisen onnistumisessa ja apuna asiassa ovat sekä onnistunut tekninen tuotanto valaistuksineen ja kameratyöskentelyineen että selvästi keskitason ylittävät näyttelijänsuoritukset ja tarinankerronnan osuva tempo. Nykykatsojalle kuitenkin saippuaoopperoista tutut melodramaattiset maneerit kauhuelokuvassa tuntuvat lähinnä huvittavilta ja ärsyttäviltä. Tämä korostuu erityisen vahvasti ylinäyttelevän miespääosan näyttelijän Armando Calvon työssä. Muutoin näyttelijät onnistuvat varsin hyvin ja paikoin elokuvan tunnelmakin yltää onnistuneimpien goottikauhun merkkipaalujenkin tasalle. Ei se sinne kyllä jää, koska käsikirjoitus ei onnistu nivomaan sujuvasti yhteen kaikkea muualta varastettua. Välillä ollaan hullun tiedemiehen kammiossa esittelemässä mitä kaikkea vänkää terävillä veitsillä saa aikaan ja välillä taas savukoneen lomasta pimeän hautausmaan hautojen välissä tavoitellaan mystistä goottilaisen romantiikan tunnelmointia.

Yhteenveto

Kohtuullinen goottikauhun esimerkki Meksikosta yhdistää aiempien kauhu- ja jännitysklassikkojen juonirakenteita enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Sillä vaivalla, millä muista tarinoista on kohtauksia kopioitu ja yritetty nämä sitoa koherentiksi yhdeksi tarinaksi, luulisi syntyvän jo jotain originaaliakin juonentynkää. Mesoamerikkalaiseen kauhuelokuvan perinteeseen tämä ota viidestä lähteestä, sekoita ja tarjoile -menetelmä tosin tuntuu kuuluvan kiinteänä osana. Kaikesta huolimatta tulos on hyvinkin sujuvaa ja paikoin jopa välitöntä kauhuviihdettä vaikkakin nykykatsojalle saippuaoopperamainen kuvaus ja näyttelijöiden ohjaus ovat vaikeita nieltäviä. Jos tämän muuten haluaa nähdä, niin kannattaa yrittää välttää yhdysvaltalaisen K.Gordon Murrayn uudelleenleikkaamaa ja dubbaamaa versiota, joka tehtiin vuonna 1969 ”amerikkalaiseen makuun sopivammaksi” ja pyrkiä etsimään alkuperäinen versio.

5/10

 

 

Un tranquillo posto di campagna [A Quiet Place In the Country] (1969)

Ohjaus: Elio Petri
Tuotantomaa: Italia/Ranska
Käsikirjoitus: Tonino Guerra, Elio Petri, Luciano Vincenzoni
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioidun version pituus: 106 min
Arvioitu: 2011

JOHDANTO

quietplaceinthecountry_primaryItalialaisen Elio Petrin omaan käsikirjoitukseen perustuva ohjaus on ohjaajan uran ainoa varsinainen kurkkaus kauhuelokuvan lajityypin puolelle. Psykologisiin jännitteisiin, ääniraidan mestarilliseen käyttöön ja kahden vahvan näyttelijän tehokkaaseen yhteistyöhön pohjautuva tarina on jäätävän omituinen sekoitus epämukavuuden tunteella toimivaa psykologista kauhua, mysteeriota ja näytelmämäistä draamaa. Pääsääntöisesti vain muutamiin huoneisiin keskittyvä elokuva on riisuttu kaikesta tarpeettomasta. Todella omituisen avauskohtauksen jälkeen Petri siirtää vaivatta katsojan ymmärtämään päähenkilön aivojen naksuttavan väärillä kierroksilla ja pystyy vakuuttamaan katsojan myös siitä, että Leonardo itse on joten kuten oman tilanteensa tasalla. Petrin elokuva ei seuraa mitään selkeää loogista rakennetta ja samalla  mielenkiintoisesti myötäilee ranskalaista uuden aallon elokuvaliikettä objektiivisen ja subjektiivisen realismin sekoittuessa pitkien ottojen ja radikaalien kokeellisten elementtien kanssa. Tonino Guerran kanssa pitkään yhteistyötä tehnyt Petri oli jo useasti aikaisemmin käsitellyt elokuvissaan yksinäistyyttä, eristymistä ja poliittisten mielipiteiden aiheuttamia välirikkoja yksilöiden välillä. Linja ja samat teemat jatkuvat vahvasti tässä elokuvassa.

JUONITIIVISTELMÄ

Mieleltään epävakaaksi muuttuva nykytaiteilija Leonardo Ferri tajuaa itsekin taitelevansa henkisen kuilun reunalla ja haluaa löytää rauhan, jotta saisi takaisin luovaa energiaansa tarpeeksi tuottaakseen uutta taidetta. Rauha löytyy maaseudulta pienen kylän reunamilta olevasta hylätystä kartanosta. Leonardo vuokraa kartanon käyttöönsä agenttinsa avustuksella ja toivoo parasta, että maaseudun rauha saisi hänen ailahtelevat ja pelottavat ajatuksensa takaisin oikeille raiteille. Kartano kääntää kuin kääntääkin Leonardon elämän suunnan.

 

KOMMENTIT

Kahden keskeisen hahmon – Franco Neron näyttelemän Leonardon ja Vanessa Redgraven näyttelemän Leonardon rakastajattaren ja agentin Flavian – väliseen interaktioon pitkälti kietoutuva tarina saa verrattain kepeämielisen alkunsa jälkeen toisenlaisia käänteitä Leonardon matkatessa yhä syvemmälle hajoavan mielensä synkkiin sopukoihin. Redgrave ja Nero sukkuloivat henkisesti monimutkaisten rooliensa läpi ihailtavan taitavasti ja näyttelemisen sulavuus ja luonnollisuus tekee syvän vaikutuksen. Eittämättä tästä kiittäminen on myös Elio Petriä, sillä likipitäen kaikki elokuvan keskeiset kohtaukset on lavastettu ja kuvattu koruttoman upeasti. Petri käyttää poikkeavia kuvakulmia mestarillisesti ja pystyy pelkällä kohtausten rakenteellisella järjestämisellä synnyttämään selkäpiihin pureutuvaa epämukavuutta Leonardon henkisestä tilasta. Matka hajoavan mielen sopukoihin muistuttaa Petrin luomalla tunnelmalla hieman Roman Polanskin elokuvaa Repulsion (1965), mutta Polanskin tarinan käsikirjoitus on paremmin sidottu yhden henkilön ympärille ja siksi tiiviimpi paketti.

Hidastempoisesti etenevässä elokuvassa ei pahastikaan ole toiminnallisia episodeja, mutta se vähä mitä elokuvaan on aseteltu, onkin sitten toteutettu kuvauksellisesti ja leikkauksellisesti ihailtavan kauniisti. Pahaenteinen tunnelma pysyy ja paisuu elokuvan koko keston ajan. Hätkähdyttävästi Petrin visioima elokuva tuo voimakkaasti mieleen toisen italialaisohjaajan, Dario Argenton, tavan yhdistää elokuvissaan mielikuvituksellinen kuvaus sekä taide ja taiteilijat mielen järkkymisiin. Huolella sommitellut ja mietityt kohtaukset ja erityisesti elokuvan melko saturoituneeseen kirkkaanpunaiseen taittuva värisuunnittelu vievät elokuvaa piirun verran art housen suuntaan, mutta ytimeltään se on silti psykologinen kauhumysteeri. Nerokkaasti Petri avaa myös Vanessa Redgraven hahmoa Flaviaa matkan varrella ja tuo tästä esiin piirteitä, jotka ovat melkein yhtä sairaalloisia kuin itse Leonardollakin. Yllättäen rakastavaisten yhteinen elo saa niskavillat pystyyn nostavia merkityksiä lähes ilman mitään ”vaivaa” näyttelijöiden tai ohjaajan suunnalta. Ennio Morriconen ääniraita on jotain käsittämättömän hienoa – jokainen Morriconen sävellys elokuvassa kliksahtaa paikoilleen kuin legopalikat toisiinsa. Morriconen sävellykset tässä ovat muutoinkin itsessään jo hyvin, hyvin karmivia. Kun ne yhdistyvät psykologisen kauhun muihin tehokeinoihin, tulos on erittäin vaikuttava. Erityisesti Morriconen 34-minuuttinen nimikkobiisi: Un tranquillo posto di campagna ei kyllä jätä rauhaan, kunhan sen olemassaolon elokuvan taustalla tajuaa.

 

YHTEENVETO

Vähäeleinen ja omituinen psykologinen kauhuelokuva hulluuden syövereihin ajautuvasta taiteilijasta tekee kaiken tinkimättömän omintakeisesti ja luovalla intohimon palolla. Ote pysyy taitavan ohjaajan ja taitavien näyttelijöiden käsissä ja lopputulos on uniikki – joskin varsin näytelmämäinen – psykologinen kauhumysteeri. Elokuva houkuttelee uppoutumaan ja vaatii keskittymistä eikä siinä ole nimeksikään toimintaa, joten kevyeksi krapulapäivän välipalaksi se ei siis mitenkään sovi. Morriconen ääniraita nostaa elokuvan pahaenteisen ilmapiirin aivan uudelle tasolle ja alan harrastajien kannattaa vaivautua ihan vaikka pelkästään Morriconen musisoinnin takia metsästämään tämä käsiinsä. Elokuva elää pitkälti tyylinsä ja tunnelmansa varassa ja juonen kuljetus on pitkiäkin aikoja elokuvassa täysin merkityksettömässä sivuosassa.

8/10

 

Tästä linkistä kurkkaamaan elokuvan markkinointimateriaaleja.