Deadline (2009)

Ohjaus: Sean McConville
Käsikirjoitus: Sean McConville
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: hieman alle 2 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2011
Arvioidun version pituus: 81 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

l_252fa55b12a94e79a537aef7f29045d6.jpgJohdanto

Kaikista lukuisista kauhuelokuvan alalajityypeistä psykologinen kauhutrilleri on ehkä vahvimmin ns. mainstreamin eli suurempien yleisöjen suosiossa. Psykologisille kauhutrillereillekin on vuosien saatossa kehittynyt omia vakiintuneita kaavojaan, selkeitä päätösrakennelmia ja valmiiksi määriteltyjä hahmogallerioita; toisin sanoen kliseitä. Näillä eväin useimmille katsojille voidaan tarjoilla riittävän raju kokemus turvallisilla vesillä. Samalla tavanomaisuuden suo imaisee mennessään ja joskus harvoin jälkipolvien iloksi pullahtaa jokin mädäntynyt ruumiinosa. Kauhuelokuvien paatuneimmille harrastajillekin useimmissa lajityypin teoksissa on edes jotakin kiinnostavaa tai edes etäisesti innostavaa, vaikkeivät elokuvan tapahtumat niskavilloja pystyyn nostaisikaan. Psykologisen kauhutrillerin mestarin Alfred Hitchcockin jäljiltä viimeiseen muutamaan vuosikymmeneen ei kovin montaa alan menestyjää ole mahtunut – ainakin jos menestystä mitataan elokuvan tuotolla ja suuremmilla palkinnoilla. M. Night Shyamalan, David Fincher, Martin Scorcese, Philip Noyce, Takashi Shimizu tai vaikkapa Stanley Kubrick muiden muassa ovat edustaneet joillakin teoksillaan tekijäjoukkion tunnetuinta kärkeä, mutta kyllä samalla synkkä tosiasia on se, että juuri tämän lajityypin laariin on satanut luvattoman paljon tyhjänpäiväistä tauhkaa. Ja – valitettavasti – sitä tämäkin Shawn McConvillen ohjaus nyt kyllä aivan selkeästi on.

Juonitiivistelmä

Hermoromahduksesta toipuva käsikirjoittaja Alice (Brittany Murphy) muuttaa suurkaupungista maalle elämäänsä pakoon vanhaan jylhään 1800- ja 1900-vuosisatojen vaihteen aikoihin rakennettuun suureelliseen kartanomaiseen asuntoon. Alicen pyrkimyksenä on eheyttää itsensä hiljaisuudessa ja samalla saattaa loppuun uusin käsikirjoituksensa. Vaan asunto ei taida ollakaan ihan tyhjillään, sillä Alice törmää pian talossa kummallisuuksiin ja rohkeutensa kerättyä hän alkaa perehtyä talon saloihin sieltä täältä löytämiensä videonauhoitteiden avustamana.

 

Kommentit

Psykologinen kauhutrilleri lajityyppinä on selvästi houkutteleva aloitteleville tai siipiään kokeileville tekijämiehille tai naisille, mutta valitettavasti ne epäonnistuneetkin kinemaattiset oksennukset liian usein päätyvät pahaa-aavistamattomien kansalaisten verkkokalvoja kiusaamaan. McConvillen ohjaaman elokuvan keskeinen ja pahin heikkous on hieman yllättäen pääosassa hämyilevä, hieman elokuvan julkaisun jälkeen kuollut yhdysvaltalaisnäyttelijätär Brittany Murphy, jonka taidot osoittautuvat täydellisen riittämättömiksi vaativaan päärooliin kokopitkässä. Murphy ei kykene antamaan päähenkilölle tarvittavaa emotionaalista syvyyttä ja ilmiselvästi ei vain osaa tuoda näytille esittämänsä roolihahmon vioittuneen psyyken tummia puolia. Toden nimissä jonkun tuotantoon osallistuneen olisi pitänyt hoksata ymmärtää puhaltaa peli poikki, laittaa hanskat naulaan ja alaskirjata tappiot, sillä myös ohjaaja ei näytä ymmärtävän mitä pitäisi tehdä saadakseen pääosaa esittävään nuoreen naiseen hieman säpinää. Tällaisen yksityisesti rahoitetun pientuotannon kohdalla voi tietenkin olla, että projektin keskeyttäminen ei olisi ollut mahdollista.

Vanhan, eristyksissä olevan, kartanomaisen talon miljöötä pyritään hyödyntämään esittelemällä suuren lukaalin näennäistä pitkää ikää ja samalla rakennuksen elämää nähneiden seinien pitäisi pystyä luomaan tarinalle viitekehystä ja luonnetta. Mutta kun paljastuukin, että talon salaisuuksiin päästäänkin tutustumaan modernin videotekniikan tallenteiden välityksellä, illuusio taloon rakennetusta ikiaikaisesta mysteeristä pirstaloituu. Seurauksena koko tarina muuttuu varsin hiljattain tapahtuneen tragedian palapelimäiseksi kokoamiseksi ja koko miljöön ympärille rakennettu mysteerinen aura haihtuu savuna ilmaan. Tätä epäloogisen sopivin aikavälein kuin rutiiniluonteisesti itsestään täydentyvää palapeliä yritetään limittää Murphyn hahmon mielen säröihin, mutta onnistuminen on yhtä kaukana kuin mainittu kartano sivistyksestä. 1930-luvulla tarinassa olisi tutkittu päiväkirjamerkintöjä, 1960-luvulla kuunneltu kelanauhoja, 1980-luvulla katseltu kaitafilmejä ja 1990-luvulla pällisteltävänä olisivat olleet videonauhoitteet. 2000-luvulla digitaaliset toisinteet saavat ajaa palapelin palojen virkaa. Katsojalta ei vaadita eikä odoteta yhtään mitään. Elokuva tamppaa tuhannesti koluttuja käänteitä Tuttujen Kuvioiden Tukkuvarasto Oy:n perukoilta ja jännitystä löytyy Avara Luonto -sarjan jaksoista enempi, kun yrittää arvuutella, että saako nyt se gepardi gasellipaistia savannilla vai jääkö nuolemaan tassujaan. Aiemmin taloa asuttaneiden henkilöiden tragedia aukenee samaa tahtia tallenne tallenteelta elokuvan päähenkilölle ja katsojalle. Suurta hämmennystä aiheuttaa se, että jo entuudestaan psyykeltään traumatisoituneen ja säikyn nuoren naisen käytös ei näytä lainkaan muuttuvan tapahtumien edetessä, vaikka mitä kummaa tulee vastaan tallenteista. Kyllä ainakin tämä kirjoittaja mittaisi muutamankin uuden sykelukeman, jos huomaisi asunnossaan ylimääräisiä tyyppejä kylpemässä.

Yhteenveto

Surkeasti näytellyn, onnettoman ponnettomasti käsikirjoitetun ja liian turvallisesti vasemmalla kädellä ohjatun psykologisen kauhutrillerin pelastukseksi ei nyt löydy yhtään oljenkortta. Ainoa pieni valonpilkahdus on sen vaatimaton budjetti, joka näyttää riittäneen lähes ammattimaisen tuntuiseen tulokseen. Tuttujen juttujen kavalkadi marssii suoria pääkatuja valmiiksi tallotulle maalilinjalle eikä uskallusta riitä edes kurkata sivukujille hakemaan välihetkiin virikkeitä. Uskottavuus on tipotiessään jo ensivartin jälkeen, jännityselementtien käyttäminen on kokonaan jätetty kyvykkäämmille tekijöille eikä päähenkilö tai tämän teennäinen puuhastelu kartanon syövereissä jaksa kiinnostaa kuin kaikkein kärsivällisimpiä katsojia, jotka haluavat nähdä kaikkien pisteiden yhdistävät viivat vaikka tietävätkin jo mikä lopputulema on.

2/10.

 

The Disappearance of Alice Creed (2009)

Ohjaus: J.Blakeson
Käsikirjoitus: J.Blakeson
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: alle miljoona euroa
Arvioitu: tammikuu 2020
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

thedisappearanceofalicecreed_primaryJohdanto

Tässä ohjaaja J.Blakesonin esikoiselokuvassa on vain kolme näyttelijää (Eddie Marsan, Martin Compston ja Gemma Arterton). Vähälläkin pärjää, jos homma on niin sanotusti hallussa sekä ohjauksen, näyttelijöiden että käsikirjoituksen suhteen. Ennen Blakesonin vuoden 2009 elokuvaa on toki ehditty nähdä jo herkullinen kaarti muutaman näyttelijän jännityselokuvia, joiden ohjaajat ja näyttelijät ovat useimmille elokuvien harrastajille tuttuakin tutumpia nimiä. David Fincherin erinomainen ahtaan paikan tuntoja kanavoiva elokuva The Panic Room (2002) esittelee meille Jodie Fosterin, Kristen Stewartin, Forest Whitakerin, Dwight Yoakamin ja Jared Leton muodostaman viisikon kissa- ja hiirileikissä epäonnisen murtokeikan keskellä. Danny Boylen esikoisteos, huumaavan upea Shallow Grave (1994)[x] kertoilee miten Kerry Foxin, Christopher Ecclestonen ja Evan McGregorin näyttelemän kolmikon itselleen valitseman kimppakämppäilijän kuoleman kanssa kuuluukaan menetellä. William Friedkinin ohjaamassa hyytävän häiritsevässä elokuvassa Bug (2006)[x] tapaamme Ashley Juddin, Michael Shannonin ja Lynn Collinsin viettämässä aikaansa foliolla tiivistetyssä rähjäisessä loukossaan. John Boorman ennakoi omia myöhempiä selviytymiselokuviaan elokuvallaan Hell in the Pacific (1968), jossa Lee Marvinin ja Toshirô Mifunen näyttelemien eri osapuolten sotilaiden olisi pärjättävä yhdessä autiolla saarella. Roman Polanski on asialla elokuvallaan Nóz w wodzie (Knife in the Water, 1962) näyttäessään, että tiiviin näyttelijäkolmikon voi viedä vaikka vesille. Samalla asialla sittemmin tapaamme Nicole Kidmanin, Sam Neillin ja Billy Zanen Philip Noycen jännäriklassikossa Dead Calm (1989)[x]. Rob Reinerin hyytävä Stephen King -filmatisointi Misery (1990) ujuttaa katsojat mukaan James Caanin ja Kathy Batesin vuodetouhuihin. Radha Bharadwajin valitettavan vähän huomiota saaneessa jännärissä Closet Land (1991) Madeleine Stowen ja Alan Rickmanin välinen kissa- ja hiirileikki saa karmivia käänteitä. Eivätkä ne käänteet niin auvoisia ole Joseph L. Mankiewiczin legendaarisessa yllätysjännärissä Sleuth (1972), jossa Michael Cainen ja Laurence Olivierin välillä hieman hiertää tahi samaisen elokuvan odottamattoman onnistuneessa uudelleenvirityksessä, Kenneth Branaghin elokuvassa Sleuth (2007), jossa samaa asetelmaa virittelevät jälleen Michael Caine ja Jude Law. Ingmar Bergmanin jännityselokuvassa Persona (1966) Liv Ullman ja Bibi Andersson viettävät yhteistä aikaa toisen puhuessa ja toisen vaietessa.  Listaa olisi toki helppo jatkaa usein jopa samojen ohjaajien teoksilla, mutta eiköhän tämä riitä tämän arvion pohjustukseksi.

Juonitiivistelmä

Vicin (Eddie Marsan) ja Dannyn (Martin Compston) kuningasideana on kaapata ison pohatan parikymppinen tytär Alice (Gemma Arterton) isojen lunnasrahojen siintäessä rikollisten visioissa. Vic on suunnitellut rikoksen pitkän ajan kuluessa hyvin yksityiskohtaisesti ja pyrkinyt ottamaan huomioon pienimmätkin ongelmakohdat suunnitelman kulussa. Alice kuitenkin onnistuu pilaamaan rikollisten tarkan aikataulun ja hyvän suunnittelun eikä taida Dannylläkään olla ihan kaikki kortit paljastettuina suunnitelman lähtiessä käyntiin.

Kommentit

Ohjaaja Blakesonin esikoinen on epätavallisen tiivis ja kypsä ollakseen esikoiselokuva. Jännityselokuvan käänteet ovat älykkäitä ja odottamattomia eikä elokuvan tulevaa suuntaa ole todellakaan helppoa ennustaa, mikä on useimmissa 2000-luvun jännäreissä vähän turhankin usein niin sanottu helmasynti. Itse asiassa ohjaaja on upottanut käsikirjoitukseensa ison nipun mukavasti ärsyttäviä palasia, jotka hienovaraisesti ensin asettavat katsojalle tiettyjä kuviteltuja odotuksia tulevasta ja sen jälkeen hieman myöhemmässä vaiheessa kääntävät suuntaa ihan muualle. Nämä koukut eivät ole kuitenkaan epäloogisia eikä niitä ole liiaksi. Elokuvassa on lisäksi suuri joukko kohtauksia, eleitä ja vuorosanoja, jotka saavat merkityksiä vasta elokuvan kulkiessa kohti loppuaan, joka seikka on epätavallista muutoin varsin kylmäävässä ja brutaalissakin juonenkulussa. Tylytyksen vastapainona ohjaajan oman käsikirjoituksen hienovaraisuudet pääsevät oikeuksiinsa ja luovat moitteetta sykkivän kudelman, jonka päälle näyttelijöiden on mukava laskea omat munansa. Kolmen koplan – Gemma Artertonin, Eddie Marsanin ja Martin Compstonin – joukosta Eddie Marsan vetää pisimmän korren ja Marsan tekee sinällään epämiellyttäväksi alussa maalatun kylmäverisen rikollisen roolissa verrattoman upeaa työtä. Gemma Artertonin roolihahmo saa uusia ulottuvuuksia vasta tarinan edetessä pidemmälle, mutta Arterton hoitaa kyllä moitteetta kidnapatun nuoren naisen epätoivon ja pelon kohtaukset. Martin Compstonin huulilta valheet seuraavat toisiaan niin vakuuttavasti, että liekö näyttelijä itsekään tiennyt milloin hahmonsa oli määrä puhua totta ja milloin potaskaa. Ääniraita on elokuvassa minimaalinen, jopa olematon. Ohjaaja keskittyy mieluummin siihen, että näyttelijöiden tuottamat äänet ovat etualalla koko elokuvan ajan. Erityisesti Gemma Artertonin Alice-hahmon ahdingon voi tuntea luuytimissään kidnappauksen aikana, vaikka mistään Scream Queen -tyyppisestä näyttelijästä ei kysymys olekaan.

Elokuva kulkee koko kestonsa jouhevasti ja luontevasti. Notkahduksia tai uinahtamisia ei ole ollenkaan ja useimmat elokuvan lukuisista käänteistä tulevat juuri oikein ajoitettuina ja tikahduttavan onnistuneesti. Siltikin osa käänteistä jää lopulta hieman vaisuiksi, jokunen jopa hivenen epäuskottavaksi ja parikin vaille lopputulemaa. Vieläkin jämäkämpi käsikirjoituksen tiivistäminen olisi ehkä ollut paikallaan, sillä elokuvassa on niin vähän yksityiskohtia mihin tarttua, että pienen pienetkin epäkohdat ajautuvat näkyviin toisin kuin vaikkapa jossakin Michael Bayn efektihumputuksessa. Valtaosa elokuvan tenhosta sukeutuu kuitenkin siitä samasta mistä aikanaan toinen debyyttiteos, Danny Boylen elokuva Shallow Grave (1994), tenhonsakin ammensi. Nimittäin päähahmojen varsin teräväksi hiotusta ja oikein ajoitetusta dialogista näiden kunkin rakentaessa itselleen uusia asetelmia juonittelun kuluessa. Katsojalle on kuitenkin hyvin selvää, että koko elokuva rakentuu tavalla tai toisella sen varaan, että ihan kaikki ei menekään rikollisten kuvittelemalla tavalla. Hienoa on se, että käsikirjoitus ei ohjasta tarinaa vain odotettujen tylsien patenttiratkaisujen viidakon läpi vaan käyttää asetelmaa ja odotusarvoja ovelasti hyväkseen.

Yhteenveto

Erittäin taitavasti kudottu, näytelty ja ohjattu pienen budjetin tiivistunnelmainen brittijännäri yllättää liikkuessaan varsin häijyjen käännösten katveissa vain kolmen näyttelijän ja hyvin rajoitettujen kuvauspaikkojen voimin. Ohjaaja J.Blakesonin debyytti antaa luvan odottaa hyvää ohjaajan tulevaisuudelta. Brittijännärin tehokkuus pyylee viimeisilleen viritetyn käsinkosketeltavan kiristyvässä tunnelmassa, joka ei herpaannu elokuvan 100-minuuttisessa kestossa yhtään ainukaista kertaa.

8/10.

Martyrs (2008)

Japanilainen aulajuliste. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer (chirashi) from Japan. Scanned both sides of the flyer.

divider_05

Japanilainen aulajuliste. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer (chirashi) from Japan. Scanned both sides of the flyer.

Raging Phoenix (2009)

Ohjaus: Rashane Limtrakul
Käsikirjoitus: Rashane Limtrakul, Sompope Vejchapipat
Tuotantomaa: Thaimaa
Kieli: thai, hindi, englanti
Arvioitu: syksy 2018
Arvioidun version pituus: 111 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä
Budjetti: ei tiedossa

Johdantoragingphoenix_primary

Kamppailulajielokuvien kirjossa Rashane Limtrakulin Raging Phoenix kuuluu aika tavalliseen koloon: nimittäin sellaiseen, jossa koko elokuvan onnistuminen on asemoitu vain ja ainoastaan sen päätähden taitovalikoiman ympärille. Jeeja Yanin (Yanin Vismitananda) ei ehkä vielä ole mikään kovin hääppöinen luonneroolien näyttelijänä, mutta monipuolisena akrobaattina sitäkin mahtavampi. Jopa yhden esikuvansa Jackie Chanin veroinen taituri, joka itsepintaisesti pitää kiinni siitä, että tekee itse omat stunttinsa. Ilman häntä tätä elokuvaa ei olisi kannattanut tehdä ja jos se olisi silti tehty, sitä ei olisi kannattanut muille näyttää eikä eteenpäin levittää. Mutta siinä missä John G. Avildsenin Rocky (1976) tarvitsi erityisesti Sylvester Stallonen,  Andrew Davisin Above The Law (1988) Steven Seagalin, Gordon Chanin Fist of Legend (1994) Jet Lin, Shigehiro Ozawan The Street Fighter (1974) Sonny Chiban, Stephen Norringtonin Blade (1998) Wesley Snipesin, Robert Clousen Enter the Dragon (1973) Bruce Leen, Eric Karsonin Octagon (1980) Chuck Norrisin, Jackie Chanin ja Chi-Wa Chenin Police Story (1985) Jackie Chanin, Ben Ramsayn Blood and Bone (2009) Michael Jai Whiten, Prachya Pinkaewin Ong Bak (2003) Tony Jaan, Newt Arnoldin Bloodsport (1988) Jean-Claude van Dammen, Wilson Yipin Yip Man (2008) Donnie Yenin ja Gareth Ewansin The Raid: Redemption (2011) Iko Uwaisin, Raging Phoenixin ohjaaja Rashane Limtrakul ei rakenna elokuvaa tarpeeksi taitavasti Jeeja Yaninin karisman, vetovoiman ja taitojen ympärille. Kaikki yllä mainitut ovat kamppailulaji- ja toimintaelokuvien fanien kautta maailman tuntemia alan tärkeitä klassikoita ja erityisesti siitä syystä, että niiden tekijät ovat osanneet hyödyntää päätähtensä vahvuudet osaksi elokuvan rakennetta ja vaikuttavuutta. Rashane Limtrakul ei tässä kisassa omilla taidoillaan oikein pärjää. Ohjaaja Prachya Pinkaew todisti vuonna 2008 Jeeja Yaninin debyyttielokuvassa Chocolate (2008), että Yaninissa kyllä riittää tähtivoimaa kamppailulajielokuvien eliittiin, kunhan tekijöillä riittävät taidot tuoda tämä voima esille.

Juonitiivistelmä

Häijy ja väkivaltainen Jaguaarijengi kidnappaa nuoria naisia, joista jotkut raiskataan ja murhataan ja toisia ei enää koskaan nähdä. Deu (Jeeja Yanin) on joutua monimutkaisen kuvion päätteeksi jengin uusimmaksi uhriksi, mutta päätyykin lopulta pelastetuksi. Deun pelastajat värväävät Deun mukaan pieneen ja humalajuomiseen intoutuneeseen joukkioon, joita yhdistää Jaguaarijengin julmuus ja into saattaa koko jengi vastuuseen. Joukkion johtaja Sanim (Kazu Patrick Tan) kouluttaa Deun mestariksi mystisessä kamppailulajissa Meyraiyuthissa, joka yhdistää käkihumalassa heilumisen, akrobatian ja päheät iskut ja potkut. On aika kohdata Jaguaarijengi ja sen pääkiho Jaguaari…

Kommentit

Tehdään tämä nyt heti selväksi: elokuva on vain pitkä jatkumo huippuunsa viritettyjä koreografioita, joka kulminoituu päätähtien lopputaisteluun. Millään muulla ei ole elokuvassa mitään väliä ja aivan päätön juoni on vain ja ainoastaan tekosyy heittää Jeeja Yanin uusiin päheisiin akrobatiasuorituksiin uusissa päheissä akrobatiakohtauksissa. Thaimaassa tiukat alkoholia koskevat säännökset ja kulttuurin etiketti eivät normaalisti salli elokuvassa näytettävää ylenmääräistä viinalla läträämistä, joten lienee selvää, että tarkoituksena on ollut rikkoa myös elokuva-alan tabuja omassa maassa. Jeeja Yanin et co. näyttelevät päihtyneinä kamppailua ihan yhtä uskottavan näköisesti kuin Jackie Chan Chia-Liang Liun elokuvassa The Legend of Drunken Master (1994) ja vaikka humalasekoilun ilmeinen tarkoitus on tuoda kamppailukoreografioihin fyysisen komiikan keinoilla ilmavuutta ja kepeyttä, näyttävät ne kuitenkin pahimmillaan surkuhupaisilta ja parhaimmillaankin vain slapstick -komedian ikivanhojen jippojen väsyneiltä kertauksilta. Semminkin kun päihtyneenä toikkarointi tuntuu kytkeytyvän päälle ja pois ihan kesken kohtauksenkin.

Legendaarisen elokuva-alan monitoimikoneen Panna Rittikrain suunnittelemat akrobaattiset koreografiat ovat elokuvan keskeinen elementti ja ilman niitä tätä ei olisi koskaan päästetty levitykseen Thaimaan ulkopuolelle … tai ehkä ei edes Thaimaahan. Kamppailukohtausten ulkopuoliset kohtaukset ovat harvinaisen teennäisiä, hitaasti rakentuvia ja jopa staattisen laahaavia, mutta kamppailukohtauksissa meno muuttuu ja kamera saa kyytiä seuratessaan näyttelijöiden kerrassaan mahtavia liikeratoja. Etupäässä katsojalle tarjotaan huikeita akrobatioita ja elokuva ei missään nimessä ole mikään verinen ja brutaali turpakäräjöinti; itse asiassa kiusallisenkin epäuskottavan vähän punaista kultaa missään näkyykään mätke huomioiden ja siitäkin osa on melko tökerösti tietokoneella jälkikäteen lopputuotokseen lätkäisty. Jeeja Yaninin akrobatiaa ei voi olla ihailematta ja vaikka kysymyksessä nyt onkin romanttistaipuvainen akrobatiamätkintä, Yaninin pitkä ja rautainen tausta itämaisissa kamppailulajeissa (Taekwondo, Kung Fu, Muay Thai) näkyy kyllä mainiosti uskomattoman taitavana ja sulavana liikkeiden hallintana, josta ohjaaja ottaa irti sen minkä saa hidastuksineen päivineen.

Pelkällä koreografialla ei kyllä kuitenkaan kuuhun mennä. Rittikrai tai ei, mutta elokuvan tahditus, kohtauksista toiseen siirtyminen, hahmojen taustoitus, draaman kaaren rakentaminen, jännitteiden kehittäminen ja melkeinpä kaikki muukin, mikä ei keskeisesti liity turpaanvetämiseen on kyllä jätetty melko surkealle tolalle. Elokuvan ääniraita kohoaa kiinnostavaksi lähinnä vain lopputaistelun taustalla ja jää muuten mitäänsanomattoman turpeaksi (pehmeää popahtavaa hip-hoppia capoeiran täytteisissä hilpeämmissä tanssitaistelukohtauksissa ja melankolista pianopimputusta rakkauden kaipuun kohtauksissa). Ääniraitaan on lisäksi pakattu melko jämerällä kädellä jälkikäteisiä lisäefektejä turpakäräjöinnin tehojen maksimoimiseksi, mutta aika vahvasti tässäkin mennään jo lähes sarjakuvamaisen korostettuun äänimaisemaan, joka toimii vain osassa kohtauksissa kohtuullisesti. Aivan selkeästi kaikki kohtaukset, joissa ei tapella, alkavat nopeasti takeltaa ja irvistellä saumoista. Tekijöillä ei ole osaamista eikä ehkä kiinnostustakaan rakentaa tasapainoista kokonaista elokuvaa, mutta jotakinhan sinne tappelukohtausten väleihin ajankuluksi on pakko ympätä. Kun muutamassa taistelukohtauksista näkee millaisella paneutumisella kohtausten suunnittelu, kuvaus ja leikkaus on tehty, harmittaa sen puolesta, että tekijät eivät ole vaivautuneet samaan koko elokuvan kaikissa kohtauksissa.

Yhteenveto

Outo yhdistelmä hip-hop -tanssia, breakdancea, capoeiraa, kamppailulajeja ja akrobatiaa. Elokuvan olemassaolon ainoana tarkoituksena vaikuttavat olevan sinällään mahtavan taiturimaiset koreografiat. Äärimmäisen typerällä juonella varustettu romanttinen mätkintäpätkä keskittyy vain kauniisiin ja sulaviin koreografioihin. Elokuvan pelastaa yksintein Jeeja Yaninin upeat temput. Millään muulla perusteella tähän ei kannatakaan sotkeutua.

3/10.