The Island (2005)

Ohjaus: Michael Bay
Käsikirjoitus: Caspian Tredwell-Owen, Alex Kurtzman, Roberto Orci
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Arvioitu: syksy 2007
Arvioidun version pituus: 136 minuuttia
Budjetti: noin 130 miljoonaa USD

theisland_primaryJohdanto

Tieteiselokuva on lajityyppinä varsin vaikea. Romanttisten komedioiden ystävät eivät hae uusilta lajityypin elokuvilta erityisiä uusia temppuja ja ideoita; heille riittävät vallan mainiosti aiemmin hyväksi koetut tarinarakenteet, kolutut juonikuviot, mahdollinen kyyneleet valumaan saava traaginen väliepisodi ja onnellinen loppu, jossa poika saa tytön. Toimintaelokuvien suuri kuluttajakunta pysyy useimmiten tyytyväisen saadessaan vauhtia, vaarallisia tilanteita ja isoja räjähdyksiä. Historiallisten pukudraamojen  seuraajat pysyvät haltioituneina koreiden pukujen loisteessa semminkin jos niiden sisällä hahmojaan tulkitsevat maailmankuulut luonnenäyttelijät. Tieteiselokuvien fanikuntaa ei ole helppo miellyttää, koska tämä porukka pysyy harvoin tyytyväisenä ja hiljaa, jos elokuva kierrättää ja monistaa aiempia kaavoja ja ideoita ja varsinkin jos nekin tuntuvat loppuvan kesken.

Jättirahalla ryminää ja tärinää ohjattavikseen saanut, alunperin musiikkivideoilla ja mainoksilla kuvioihin tullut, ohjaaja Michael Bay tuntuu olevan sinut tekeillään olevan elokuvan kanssa vain silloin, kun pystyy tarjoamaan pauketta, tutinaa, melskaamista, hätäistä säntäilyä ja jättimäisiä efektejä. Bayn ytimeltään romanttinen pelastautumistarina ja ulkokuoreltaan tieteistoimintaelokuva ei kykene seisomaan omilla jaloillaan kuin korkeintaan kelvollisten efektien ja toimintarymistelyn mittareilla tarkasteltuna. Sen sijaan tieteistarinana elokuva kierrättää ja monistaa aiempia ja parempia. Pitkälti saman elokuvan aiemman, pikku budjetin, version The Clonus Horror (1979) tekijät haastoivat jopa The Islandin tekijät oikeuteen tekijänoikeuslakien rikkomisesta ja saivat tuntemattomaksi jääneen, mutta seitsennumeroisen korvauksen riidassa, joka sovittiin oikeuden ulkopuolella. Samankaltaisuuksia löytyy myös lukuisiin muihin elokuviin, kuten vaikkapa François Truffautin ohjaamaan elokuvaan Fahrenheit 451 (1966), George Lucasin ohjaamaan elokuvaan THX 1138 (1971)[x], Michael Andersonin ohjaamaan elokuvaan Logan’s Run (1976), Richard Fleischerin ohjaamaan elokuvaan Soylent Green (1973), Philip Kaufmanin ohjaamaan elokuvaan Invasion of the Body Snatchers (1978)[x], Michael Crichtonin ohjaamaan elokuvaan Coma (1978)[x] ja miksei jopa Michael Winterbottomin elokuvaan Code 46 (2003).

Juonitiivistelmä

Tulevaisuuden (vuoteen 2019 sijoittuvassa) dystopiatarinassa tuhannet ja taas tuhannet ihmiset elävät tarkoin ohjattua ja tiukilla säännöillä sävytettyä elämäänsä presessointilaitoksessa odottaessaan mahdollisuutta päästä jatkamaan elämäänsä mystisellä Saarella,  jossa kaiken pitäisi olla hienosti ja hyvin. Kaikki laitoksen asukit jakavat käsityksen, että ulkomaailma on liian saastunut siellä elämiseen ja vaihtoehtojen puutteessa tyytyvät laitoksen tarjoamiin tiloihin. Joka viikko laitos järjestää loton, jonka voittajat pääsevät pois laitoksesta ja jatkamaan elämäänsä Saarella. Kaksi asukkia, Lincoln Six Delta (Evan McGregor) ja Jordan Two Delta (Scarlett Johansson) löytävät kauhukseen viitteitä siitä, että asiat eivät olekaan ehkä juuri niin, kuin laitoksen asukkaat kuvittelevat niiden olevan…

Kommentit

Toimintarymistelyihin profiloituneen Michael Bayn romanttinen sci-fi-toimintatarina The Island alkaa kiehtovasti vakavastiotettavana tieteiselokuvana synkästä tulevaisuudesta, jossa suuresta tuhosta selviytyneitä ihmisiä koulitaan ankarasti ennen kuin heidät päästetään mystiselle Saarelle, jossa heitä lupaa odottaa huoleton ja autuas elämä ilman alituista pelkoa kuolemasta ja selviytymisen haasteista. Kaikki ei tietenkään ole miltä näyttää ja tieteistarina muuttuukin nopsasti trillerin kautta puhtaaksi ison rahan toimintarämistelyksi, jossa keulitaan, hippaillaan, räjähdellään ja törmäillään väsyksiin asti – eli juuri sinne Michael Bayn omimmalle alueelle.

The Island lainailee kosolti elementtejä tutummista tieteiselokuvista vuosien varrelta ja ainakin alkuvaiheessa läträä limaisilla nesteilläkin sopivan tunnelman aikaansaamiseksi. Laitoksessa koulittavat asukit ovat kuin totaalitaarisen yhteiskunnan asukkeja, joita hallitaan ylempää tulevilla käskyillä ja määräyksillä. Käskyistä välittämättä jättäminen ie elokuvan maailmassa ole vaihtoehto. Välähdyksenomaisesti omiakin tieteisoivalluksia mahtuu mukaan ja elokuvan premissi lupaa muutoinkin kutkuttavaa ja uskottavaksi muokattua tieteistarinaa kiehtovine dystopioineen.

Sitten kaikki räjähtääkin kappaleiksi – kirjaimellisesti. Tarina loppuu kesken ja viimeinen tunti muutoinkin ylipitkässä elokuvassa meneekin sitten toinen toistaan nopeammin leikattujen toimintakohtausten loputtomassa jatkumossa. Elokuva heittää vakaat hyvästit kiinnostavan alun rakennuspalikoille ja palaa toimintapätkien tuttuihin kaavoihin itsestään räjähtävine autoineen ja pilvenpiirtäjistä roikkumisineen, takaa-ajoineen ja kiivastahtisine karkailuineen päivineen. Bayltä loppuvat kertakaikkiaan eväät kehittää tarinaa maltilla ja toisaalta käsikirjoituksen loppu tuntuu muutoinkin melkoisen nopeasti sutaistulta. Dramaturgisesti alun kehittelevä ja paikoin unenomaisen omintakeinen kerronta ja kuvakulmat vaihtuvat ohjaaja Baylle tutumpien musiikkivideoiden tempoon ja leikkauksiin ja lopulta on vaikeaa enää erottaa mihin tieteistarina kuukahtaa ja joutava toimintaryske alkaa. Bay ei tuosta rajasta sitten enää ihmeemmin perustakaan elokuvan loppua kohden mentäessä ja lopulta se alkaakin muistuttaa ihan tähän päivään sijoittuvaa perinteistä kaahailusäätöä prototyyppiautoilla, joita näkee vaikka nykyisin saksalaisilla automessuilla yleisöllekin auliisti esiteltävän. Huolellisesti rakennettua tieteispohjaa vedetään hiljaksiin syvälle pohjattomaan kuiluun eikä siitä lopussa ole enää kädessä kuin etäinen muisto vain. Sääli, sillä tarinan lähtökohta ja ainekset olisivat paremmalle visionäärille tarjonneet kerrassaan huikeita mahdollisuuksia tutkia ihmisen eettisiä ja moraalisia valintoja esitellyssä dystopiassa. Tämän päivän biotieteiden etiikkaan elokuva sorkkaiseekin tassunsa saarnamiehen elkeillä, mutta ei sitten lopulta kykene todellista ja perusteltua kantaa muodostamaan mihinkään suuntaan jättäen kommentointinsa vaihtoehdottoman moraalisen sormenheristyksen tasolle. Elokuva keskittyykin enemmän toimintavetoiseen kujanjuoksuun kuin pohtimaan niitä tarjolle asetettuja filosofisia kysymyksiä, joita tänäänkin ihan tosissaan maailman eri kolkissa mietitään.

Elokuva kapsahtaa metsään valitettavasti myös toisella saralla: uskottavuuden ja logiikan kanssa ajaudutaan nopeasti umpikujiin, joista Bay ei enää keksi ulospääsyjä ja vastapainoksi Bay turauttaa esiin Isompia Räjähdyksiä. Kiusallisesti nämä kömmähdykset alkavat vaikuttaa tarinasta nauttimiseen ja logiikan erheet osuvat suoraan juonen ydinkohtiin, mikä on anteeksiantamatonta erityisesti siksi, että alussa tieteispohjan kehittelyyn uhrattiin niin kovin paljon aikaa ja vaivaa. Tuotesijoittelu on poikkeuksellisen härskiä ja näkyvää elokuvassa ja alkaa nopeasti jopa vaivata katsojaa. Välillä tuntuu kuin olisi kävellyt suoraan sisään mainokseen, kunnes huomaakin katsovansa elokuvaa. Tuotesijoittelua varten on myös rakennettu aivan omia kokonaisia kohtauksiaan, jotka eivät edistä henkilöhahmojen kehittelyä eivätkä liioin tarinaa – ne ovat aivan puhtaasti mainosnikkarien tekemiä lisäyksiä käsikirjoitukseen.

Yhteenveto

Kokonaisuutena Michael Bayn perinteistä ryminätoimintaa, romantiikkaa ja scifi-jännäriä ontuvasti yhdistelevä The Island on lupaavasti alkava tieteiselokuva, joka ajautuu puolenvälin tietämillä mitäänsanomattomaksi hölynpölyksi ja kertaa tusinaviihteen kaavamaisuuksia kyllästymiseen asti. Elokuvan ensimmäinen vaihe kiehtoo varmasti tieteisjännärien ystäviä ja toinen vaihe perinteisen suuren rahan toimintaspektaallien ystäviä, mutta yhdistettynä yhteen ja samaan elokuvaan komponentit eivät muodosta toimivaa ykseyttä. The Island on lopulta keskinkertainen viihteellinen tieteishömppä, johon on ympätty 10 minuuttia mainoksia.

4/10.

Way of the Vampire (2005)

Ohjaus: Sarah Nean Bruce, Eduardo Durão 
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: 
Karrie Melendrez, Michael David Stewart, Sherri Strain
Ensi-ilta Suomessa: ei
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 78 minuuttia
Arvioitu: 2008
Budjetti: noin 580000 USD

Johdantowayofthevampire_primary

Bram Stokerin tarinoista on tehty kirjaimellisesti tusinoittain elokuvia ja näistä kaikkein kuuluisimmasta hahmosta eli tietenkin kreivi Draculasta yksin pelkästään noin puolitoistasataa elokuvaa. Suurin osa kestää päivänvaloa yhtä hyvin kuin kuuluisa vampyyrilordi itse. Way of the Vampire -elokuvassa ei ole juurikaan mitään huomionarvoista jollei sen huonoutta oteta lukuun. Ohjaajakaksikko Sarah Nean Bruce ja Eduardo Durão tekevät kuitenkin kaikesta huolimatta totista työtä tämän elokuvan parissa, mutta parhaimmillaankin Way of the Vampire vain kuvittelee olevansa oikea elokuva. Elokuvan tekemisen taustalla olevia motiiveja on vaikea arvuutella, mutta julkaisuajankohta osuu pienimuotoisen vampyyrihalpisten syklin loppumetreille. Tämän syklin aloittajana lienee arvatenkin ollut Len Wisemanin kivasti menestynyt vampyyritoiminta Underworld (2003), jonka hyvää vastaanottoa epäilemättä yrittivät seuraavien parin vuoden aikana käyttää nämä pikkuhalpikset hyväkseen. Listalle mahtuvat vaikkapa Kevin Summerfieldin säälittävä Adventures of Young Van Helsing: The Quest for the Lost (2004), Darrell Roodtin murheellinen Dracula 3000 (2004), Vince D’Amaton Sheridan LeFenun Carmilla-klassikon rumasti raiskaava Vampires vs. Zombies (2004), Timur Bekmanbetovin kelvollinen venäjä-variantti Nochnoy dozor (Nightwatch, 2004),  Richard Brandesin Out for Blood (2004), Marty Weissin MA/action/vampire-hybridi Vampires: The Turning (2004) Patrick Lussierin Dracula III: Legacy (2005), Matthew Hastingsin outo hybridi Bloodsuckers (2005), Eric Brossin Vampire Bats (2005), Marc Morgensternin The Vampire Conspiracy (2005),  Jeff Centaurin kökköinen Blade-wannabe Shira: The Vampire Samurai (2005), Ron Hallin Blade-wannabe Vampire Assassin (2005), Charles Bandin Decadent Evil (2005) ja sokerina pohjalla Uwe Boll:kin ryhtyi näihin kekkereihin umpisurkealla tietokonepelistä-elokuvaksi virityksellä Bloodrayne (2005). Huh. Eikä lista varmaan ole kuin osittainen.

Juonitiivistelmä

Tohtori Abraham van Helsingin (Rhett Giles) pahin vastus – muuan tuttu verenimöijden aatelinen eli kreivi Dracula itse – on vihdoin päästetty päiviltä. Siitä innostuneena tohtori van Helsing siirtyy tuhoamaan maailman loppujakin  vampyyriolentoja tarkoituksenaan hävittää ne kaikki; olisihan maailma parempi paikka ilman näitä vekkuleita. Van Helsingin tiedossa olevista pesäkkeistä viimeisistä viimeisin vampyyrien joukkio majailee Los Angelesissa (kuinkas muuten) ja nämä veikkoset eivät tyydykään pelkästään lurkkimaan varjoissa. Katolisen kirkon van Helsingille myöntämän kuolemattomuuden myötä tohtori apujoukkoineen tuhoaa vampyyrin kerrallaan tavoitteena vapauttaa maailma vampyyrien ikeestä lopullisesti.

Kommentit

Elokuva jakautuu kahdelle eri aikakaudelle, joista kronologisesti ensimmäistä tullutta omaperäisesti kuvataan monokromaattisen linssin tai suotimien avulla. Mikään muu ei sitten muutukaan eli näyttelijöillä on aika lailla samat tennarit ja t-paidat 1800-luvulla kuin 2000-luvullakin. Jep jep. Helvetti pääsee valloilleen, kun vampyyriyhteisö alkaa taas kasvaa ja Van Helsing apureineen ryntää pelastamaan päivän. Siinäpä se sitten olikin. Ai niin ja siinä välissä herra Van Helsing opastaa jonkun koulun jumppasalissa temppeliritariapureitaan vampyyrien tappamisen jalossa taidossa. Tai siis ainakin kertoilee, miten se noin niin kuin teoriassa käy samalla kun taustalla yksi ”oppilaista” treenailee keltaisen vyön karatea itsekseen. Kauhutrilleri Way of the Vampire on vain paperilla, sillä sekä kauhu että trilleri kiertävät tämän teoksen yhtä kaukaa kuin vampyyri päivänvalon. Paitsi tietenkin parissakin kohtauksissa päivänvalo ei näemmä vampyyreja edes haittaa, vaikka sen pitäisi olla näille veitikoille peräti kuolemaksi. Ehkä kukaan näyttelijöistä, avustajista, ohjaajista tai tuottajista ei ”huomannut” tuotakaan pikkuista seikkaa elokuvanteon tiimellyksessä. Ugh. Näyttelijöiden sohellus on hirvittävää piinaa silmille. On vaikea kuvitella tuottajaporrasta, joka sitoutuu tällaisen elokuvan tekemiseen, mutta vielä vaikempi on arvuutella mitä ihmettä levittäjäporras on miettinyt salliessaan teoksen jakelun eteenpäin. Tämä olisi pitänyt pitää ehdottomasti arkistojen kätköissä tuomiopäivään asti. Elokuvan tuotantoarvot muistuttavat kankkuspäivän kolkkoutta ja leikkaus ja äänitys kuvauksesta puhumattakaan ovat täydellisen ala-arvoisia. Dialogi kuulostaa suoraan kadulta studioon tempaistujen mattimeikäläisten teennäiseltä ähinältä ja dialogin sisältö on yhtä kaukana uskottavasta kuin Dracula Jeesuksesta. Elokuvassa on myös muutama säälittävä toimintakohtaus, mutta näyttelijöiltä puuttuu sekä koordinaatiota, uskottava koreografia että tarvittava fysiikka näyttääkseen edes lukion ilmaisutaidon harjoitustyöltä. Ohi kohteistaan metrikaupalla menevät nyrkit, Tiimarin muovisten tekohampaiden väläyttely kesken kaiken ja säälittävän näköinen palloilu kesken kovan tohinan ovat aivan normaalia ja tavanomaista tämän elokuvan kohdalla.

Yhteenveto

Way of the Vampire ei onnistu missään vaiheessa luomaan minkäännäköistä nostetta tai tutinaa tarinaansa ja suspensiosta sen tekijät ovat varmaan kuulleet mainittavan TV-Week-lehden sivuilla. Kun tämän kaiken päälle upotetaan vielä käsittämättömän huono äänimiksaus ja toimintakohtauksien hirvittävä huoltikkasyntikkapoppi, niin käteen jää vain toivomus siitä, ettei koskaan enää näe mitään samojen tekijöiden tuotantoja. Jopa vannoutuneiden vampyyrifriikkien kannattaa suosiolla ohittaa, sillä tästä pätkästä saa samanlaisen olon kuin puisella vaarnalla itseään sydämeen hakkaamalla.

1/10.

 

 

Day of the Dead 2: Contagium (2005)

Ohjaajat: Ana Clavell, James Glenn Dudelson
Käsikirjoitus: Ana Clavell, Ryan Carassi
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 103 min
Arvioitu: syksy 2007
Budjetti: noin 1 miljoona USD
Kieli: englanti

contagium_primaryJohdanto

Kun zombie-kauhun isopappa George A. Romero oli lopulta yksitellen saanut zombie-trilogiansa teattereihin saakka, näitä kutakin seurasi kokonainen leegio zombie-elokuvia, joista vain harvasta on sittemmin noussut lajityypin kannalta kiinnostavia. Zombiet kyllästivät valkokankaat muutamassa vuodessa ja lopulta 90-luvulle tultaessa zombie-elokuvia ei enää juurikaan tehty muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Tuon ajan anglo-amerikkalaisten zombie-elokuvien viimeisiä kuolonkorahduksia koettiin 80-luvun vaihtuessa 90-luvuksi ja 90-luku olikin anglo-amerikkalaisille zombeille todella synkkää aikaa, jona aikana vain muutama yliammuttu splatter-komedia (kuten Sam Raimin Army of Darkness (1992) ja Peter Jacksonin Braindead (1992)) ja uusintafilmatisointi (Tom Savinin Night of the Living Dead (1990)) pystyi nousemaan selluloidikuonasta kiinnostaviksi genressään muidenkin kuin alan paatuneiden harrastajien keskuudessa. Sen sijaan Italia, Hong Kong ja Japani pitivät iki-ihanat ystävämme zombiet raikkaassa tekohengityksessä 1990-luvun ajan tarjoten sopivasti uutta ja ihmeellistä genren kasvualustaksi. Vaikka valikoima siis 90-luvulla onkin vaatimatonta, genre pysyi kuitenkin hengissä. Kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen 2000-luvun alku alkoi näyttää jälleen suopeammalta zombeille ja kauhulle lajityyppinä yleensäkin. Vaikka alalla oli toki 2000-luvun alkuhetkinä muitakin toimijoita (esim. Ryuhei Kitamuran Versus (2000) nousee helposti mieleen), kuitenkin Paul W.S. Andersonin Resident Evil (2002)-, ja Danny Boylen 28 Days Later (2002) -elokuvien kaupalliset menestykset ja tavanomaista laajempi katsojakunta avasivat uusia ovia zombie-elokuvien tekijöille. Vaan uutta nousua seuraa väistämättä myös kiusallinen imitoijien, rahastajien ja rip-offien maihinnousu. Aivan kuin kolme vuosikymmentä aikaisemminkin.

Juonitiivistelmä

Elokuvassa mielisairaalan (oudosti eivät kuitenkaan kovin hullun oloiset) potilaat löytävät vuodelta 1968 peräisin olevan termospullon (!), jonka avaaminen altistaa porukan hassusti leijuville zombie-huuruille, jotka vaeltelevat ympäriinsä kuin bioluminoivat voikukan siemenet. Näitä hönkäisseet potilaat muuttuvat sitten nopeasti zombeiksi ja pistävät muut suihinsa. Siinä sivussa pohditaan mahdollisen vastalääkkeen käyttöä ja katsastetaan muuttumisprosessia.

 

Kommentit

Jep. ”Elokuva” on juuri niin silkkaa skeidaa kuin lyhyestä juonitiivistelmästä voi  päätelläkin. Ohjaajat Ana Clavell ja James Glenn Dudelson ovat niin pihalla koko elokuvan ajan, että zombie-raukkojen puolesta oikein hävettää. Clavell/Dudelson parivaljakko alkaakin profiloitua samaan kastiin pahamaineisen Uwe Bollin kanssa oikeasti huonojen leffaviritelmien tekijänä. Pääohjaajan roolissa häärivä Ana Clavell ei kertakaikkiaan osaa päättää suuntaa elokuvalle. Tekijät yrittävät säälittävästi pelata vuoroin reipashenkisen splatter -komedian ja vuoroin vakavailmeisemmän kauhun keinoin lainaten milloin mitäkin milloin keneltäkin paremmalta taitajalta. Clavell epäonnistuu tyystin edes alkeellisimman tunnelman luomisessa eikä koko elokuvan yli 100-minuuttisen kulun aikana onnistu rakentamaan ensimmäistäkään tiivistettyä kauhukohtausta. Melko paljon syytä surkeasta hoopoilusta valuu suoraan hirvittävien näyttelijöiden syliin, mutta tosiasiassa zombie-elokuvan voi tehdä vaikka ruoka- ja viinapalkalla (kuten Lucio Fulci osoitti Zombie Flesh Eaters (1979) -elokuvansa kohdalla; budjettisyistä iso joukko ”näyttelijöistä” oli puistoista haalittuja laitapuolen kulkijoita, jotka suostuivat maskattavaksi ja zombeilemaan viinapalkalla), joten lopullinen epäonnistumisen keila kohdistuu nimenomaan ohjaajiin. Clavell ei nimittäin hallitse myöskään tiivistyvän jännityksen kehittämistä alkuunkaan, elokuvan rakenteellista jaksottamista edes alustavasti kiinnostavaksi eikä osaa rytmittää kohtauksia järkeväksi jatkumoksi. Kun tähän päälle vielä paiskataan alkeellisen huonot maskeeraukset ja efektit sekä aneeminen ääniraita, ei jäljelle jää katsojalle kuin kiukusta kynsinauhaan asti pureksitut tyngät sormien päähän.

Yhteenveto

Day of the Dead 2: Contagium pelaa aivan täysin zombie-elokuvan uudella buumilla rahastaen eikä se osaa edes päättää omaa tyylilajiaan kunnolla. Ollako zombie-elokuva, zombie-parodia, zombie-komedia vai peräti jotain ihan muuta? Lopulta se ei ole mitään näistä vaan pelkästään karmivan huono elokuva, joka sattuu ratsastamaan tyrkyllä olevalla zombie-teemaisten elokuvien huumalla. Elokuvan käsikirjoitus on aneemisen huono eikä sen näyttelijöitä haluaisi nähdä missään enää koskaan. Ei voi suositella edes zombie-genrestä yleisesti kiinnostuneille. Tätä katsomalla tietää takuuvarmasti osuneensa pahnan pohjimmaisten joukkoon. Pitää kuitenkin muistaa, että joku jossakin on kuitenkin tämänkin elokuvan tekemiseen kaivanut kuvettaan kokonaisen miljoonan verran.

1/10

 

BloodRayne (2005)

Ohjaus: Uwe Boll
Käsikirjoitus: Guinevere Turner
Tuotantomaa: USA/Saksa
Arvioidun version pituus: 95 min
Arvioitu: lokakuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa Suomessa
Budjetti: noin 25 miljoonaa USD

Johdantobloodrayne_primary

Tietokone/konsolipeleistä elokuviksi käännettävien teosten marssi saa jatkuvasti lisää osallistujia. Ohjaaja Uwe Boll on jopa profiloitunut tumpeloimaan peleistä elokuvia haaskabudjeteilla, mutta Bloodraynen kohdalla Boll sai sentään käyttöönsä tuhlattavaksi hulppeat 25 miljoonaa taalaa. Eräs keino yrittää vetää yleisöä on haalia mukaan jokunen tunnetumpi nimi ja Bollin erikoisuutena onkin ollut starojen kiinnittäminen sivurooleihin. Boll toimii nimittäin niin, että roolituksiin ei mietitä ketään tiettyä henkilöä ja vasta kuvausten aattona tarkistetaan, että mahtaisikohan joku rahantarpeessa oleva tähti tai tähtönen lähteä pikaiselle kuvauskeikalle. Tällä kertaa koukkuun on tarttunut Michael Madsen ja Ben Kingsley sekä vielä kuvausten aikaan nousussa oleva lihaskimpputähtökäinen Michelle Rodriguez (joka on sittemmin saanut paljonkin nostetta) ja joukko muitakin nimiä. Bloodraynessa ovat kohdallaan vain lavasteet ja tuotannolliset arvot, mutta tarinan karmeutta ja ohjauksen ontumista ne eivät pysty alleen peittämään, vaikka Uwe Boll kierrättääkin katsojan suuntaan paljon pikkukivaa silmille. Vähän kuin Paul W.S. Andersoninkin ohjaukset myös Uwe Bollin elokuvat usein näyttävät puitteiltaan kelvoilta, mutta karkkipinnan puraisu paljastaa ikävän sivumaun.

Juonitiivistelmä

Rayne (Kristanna Loken) on puoliksi vampyyri, puoliksi ihminen, joka janoaa kostoa vampyyrilordi Kaganille (Ben Kingsley). Kagan puolestaan murhasi Raynen äidin tämän ollessa vasta pikkuinen taapero ja Rayne todisti tapahtuman omilla silmillään piilopaikastaan. Raynen apuna Kaganin kukistamiseen tähtäävissä toimissa häärii salaseura, jota johtaa Vladimir (Michael Madsen). Kaganilla puolestaan on hallinnassaan kätyreitä ja dekadentteja aatelisia. Sitten etsitään vastustajia ja mätkitään näitä turpaan. Ja kun tilanne rauhoittuu, kaavassa kuuluu edetä ”lopputaisteluun” (Boss Monster) Raynen ja Kaganin välillä. Voittaja ratkeaa tutulla kaavalla.

 

Kommentit

BloodRaynen käsikirjoitus on rönsyilevä, vaikeasti tehokkaaksi elokuvaksi siirtyvä ja aivan liian mutkainen onnistuakseen aikaansaamaan jouhevaa ja toimivaa kokonaisuutta. Tarina rikkoutuu pahoin monessa monituisessa kohtaa ja Uwe Boll on tuttuun tapaan aivan ulapalla sekä tarinan ohjaamisessa että näyttelijöiden kaitsemisessa. Erityisen surullista on katsoa päätähtösen Kristanna Lokenin puisevaa koikkelehdintaa, jossa ei tunnu olevan tunnetta, taitoa, mielenkiintoa eikä päämäärää. Raynen rooli taas toisaalta edellyttäisi juurikin nimenomaisesti sielukasta tunteidenpaloa, mutta Loken ei kerta kaikkiaan taivu tällaiseen rooliin. Ulkoiset avut ovat kuitenkin kohdallaan ja niiden varaan Boll joutuukin pelaamaan yrittäessään saada kohtauksiinsa mielenkiintoa. Elokuvan kulku on yhtä epäselvää kaaosta ja sotkua alusta lopputeksteihin saakka eikä sottaisen juonen käänteissä tai edes kohtausten järjestyksillä ole useimmiten minkään valtakunnan tolkkua. BloodRaynen kokonaistunnelma on tasapaksu ja totinen ja elokuvaa vaivaa paha kaavoihin ja kliseisiin kangistuminen. Samaten tapahtumien sisäinen uskottavuus ja loogiset ongelmat täplittävät elokuvaa kautta kaikkien kohtausten, mutta hienot lavasteet ja miljööt peittävät osan tästä onneksi alleen.

Lavasteet ovat (Bollin kohdalla voi toisaalta sanoa jälleen!) ainoa asia, johon on kunnolla vaivauduttu satsaamaan. Taistelukoreografiat ja myötähäpeää synnyttävä ”taisteludialogi” ovat karmivaa seurattavaa ja muodostavatkin elokuvassa ainoan asian, joka lähestyy termiä ”kauhu”. Muutoin elokuvan tunnelma on lattea ja sekainen eikä asiaa auta lainkaan ääniraidan laimeus. Ben Kingsleyn sivurooli vampyyrilordi Kaganina on uskomattoman huono ja tönkkö. Madsen sentään tarjoilee ainoan kelmeän valonpilkahduksen tässä liki kaksituntisessa roskatarinassa, mutta se ei riitä pelastamaan edes niitä kohtauksia, joissa Madsen on mukana. Elokuvan ”juonenkäänteet” on parasta jättää kokonaan arvioimatta – sen verta hirveää tuubaa yritetään katsojalle välittää. Erityistä huomiota huonoudellaan huuteleepi elokuvan lopputaistelut Kaganin linnassa ja tapahtumat, jotka johtavat keskeiset apuhahmot Kaganin saliin.

Yhteenveto

BloodRayne on Uwe Bollin huonoakin huonompi elokuvasovitus samannimisestä pelistä. Elokuvan juoni karkaa idioottimaisuuksillaan täysin käsistä. Pääosassa heiluva puunukke Kristanna Loken on täysin kuutamolla roolissaan elokuvan puolivampyyri Raynenä, mutta eniten kulmien kurtistelua saa aikaan nimekkäämpien näyttelijöiden, Michael Madsenin ja Ben Kingsleyn, suorittama puolitehoinen näytteleminen. Tyypeillä on kyllä nätit vermeet ja naikkosilla kurveja myötäilevät nahka-asut. Ja lavasteet toimivat. Mihinköhän takahuoneiden sampanjakekkereihin tekijät saivat poltettua 25 miltsiä riihikuivaa?

2/10