Way of the Vampire (2005)

Ohjaus: Sarah Nean Bruce, Eduardo Durão 
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: 
Karrie Melendrez, Michael David Stewart, Sherri Strain
Ensi-ilta Suomessa: ei
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 78 minuuttia
Arvioitu: 2008
Budjetti: noin 580000 USD

Johdantowayofthevampire_primary

Bram Stokerin tarinoista on tehty kirjaimellisesti tusinoittain elokuvia ja näistä kaikkein kuuluisimmasta hahmosta eli tietenkin kreivi Draculasta yksin pelkästään noin puolitoistasataa elokuvaa. Suurin osa kestää päivänvaloa yhtä hyvin kuin kuuluisa vampyyrilordi itse. Way of the Vampire -elokuvassa ei ole juurikaan mitään huomionarvoista jollei sen huonoutta oteta lukuun. Ohjaajakaksikko Sarah Nean Bruce ja Eduardo Durão tekevät kuitenkin kaikesta huolimatta totista työtä tämän elokuvan parissa, mutta parhaimmillaankin Way of the Vampire vain kuvittelee olevansa oikea elokuva. Elokuvan tekemisen taustalla olevia motiiveja on vaikea arvuutella, mutta julkaisuajankohta osuu pienimuotoisen vampyyrihalpisten syklin loppumetreille. Tämän syklin aloittajana lienee arvatenkin ollut Len Wisemanin kivasti menestynyt vampyyritoiminta Underworld (2003), jonka hyvää vastaanottoa epäilemättä yrittivät seuraavien parin vuoden aikana käyttää nämä pikkuhalpikset hyväkseen. Listalle mahtuvat vaikkapa Kevin Summerfieldin säälittävä Adventures of Young Van Helsing: The Quest for the Lost (2004), Darrell Roodtin murheellinen Dracula 3000 (2004), Vince D’Amaton Sheridan LeFenun Carmilla-klassikon rumasti raiskaava Vampires vs. Zombies (2004), Timur Bekmanbetovin kelvollinen venäjä-variantti Nochnoy dozor (Nightwatch, 2004),  Richard Brandesin Out for Blood (2004), Marty Weissin MA/action/vampire-hybridi Vampires: The Turning (2004) Patrick Lussierin Dracula III: Legacy (2005), Matthew Hastingsin outo hybridi Bloodsuckers (2005), Eric Brossin Vampire Bats (2005), Marc Morgensternin The Vampire Conspiracy (2005),  Jeff Centaurin kökköinen Blade-wannabe Shira: The Vampire Samurai (2005), Ron Hallin Blade-wannabe Vampire Assassin (2005), Charles Bandin Decadent Evil (2005) ja sokerina pohjalla Uwe Boll:kin ryhtyi näihin kekkereihin umpisurkealla tietokonepelistä-elokuvaksi virityksellä Bloodrayne (2005). Huh. Eikä lista varmaan ole kuin osittainen.

Juonitiivistelmä

Tohtori Abraham van Helsingin (Rhett Giles) pahin vastus – muuan tuttu verenimöijden aatelinen eli kreivi Dracula itse – on vihdoin päästetty päiviltä. Siitä innostuneena tohtori van Helsing siirtyy tuhoamaan maailman loppujakin  vampyyriolentoja tarkoituksenaan hävittää ne kaikki; olisihan maailma parempi paikka ilman näitä vekkuleita. Van Helsingin tiedossa olevista pesäkkeistä viimeisistä viimeisin vampyyrien joukkio majailee Los Angelesissa (kuinkas muuten) ja nämä veikkoset eivät tyydykään pelkästään lurkkimaan varjoissa. Katolisen kirkon van Helsingille myöntämän kuolemattomuuden myötä tohtori apujoukkoineen tuhoaa vampyyrin kerrallaan tavoitteena vapauttaa maailma vampyyrien ikeestä lopullisesti.

Kommentit

Elokuva jakautuu kahdelle eri aikakaudelle, joista kronologisesti ensimmäistä tullutta omaperäisesti kuvataan monokromaattisen linssin tai suotimien avulla. Mikään muu ei sitten muutukaan eli näyttelijöillä on aika lailla samat tennarit ja t-paidat 1800-luvulla kuin 2000-luvullakin. Jep jep. Helvetti pääsee valloilleen, kun vampyyriyhteisö alkaa taas kasvaa ja Van Helsing apureineen ryntää pelastamaan päivän. Siinäpä se sitten olikin. Ai niin ja siinä välissä herra Van Helsing opastaa jonkun koulun jumppasalissa temppeliritariapureitaan vampyyrien tappamisen jalossa taidossa. Tai siis ainakin kertoilee, miten se noin niin kuin teoriassa käy samalla kun taustalla yksi ”oppilaista” treenailee keltaisen vyön karatea itsekseen. Kauhutrilleri Way of the Vampire on vain paperilla, sillä sekä kauhu että trilleri kiertävät tämän teoksen yhtä kaukaa kuin vampyyri päivänvalon. Paitsi tietenkin parissakin kohtauksissa päivänvalo ei näemmä vampyyreja edes haittaa, vaikka sen pitäisi olla näille veitikoille peräti kuolemaksi. Ehkä kukaan näyttelijöistä, avustajista, ohjaajista tai tuottajista ei ”huomannut” tuotakaan pikkuista seikkaa elokuvanteon tiimellyksessä. Ugh. Näyttelijöiden sohellus on hirvittävää piinaa silmille. On vaikea kuvitella tuottajaporrasta, joka sitoutuu tällaisen elokuvan tekemiseen, mutta vielä vaikempi on arvuutella mitä ihmettä levittäjäporras on miettinyt salliessaan teoksen jakelun eteenpäin. Tämä olisi pitänyt pitää ehdottomasti arkistojen kätköissä tuomiopäivään asti. Elokuvan tuotantoarvot muistuttavat kankkuspäivän kolkkoutta ja leikkaus ja äänitys kuvauksesta puhumattakaan ovat täydellisen ala-arvoisia. Dialogi kuulostaa suoraan kadulta studioon tempaistujen mattimeikäläisten teennäiseltä ähinältä ja dialogin sisältö on yhtä kaukana uskottavasta kuin Dracula Jeesuksesta. Elokuvassa on myös muutama säälittävä toimintakohtaus, mutta näyttelijöiltä puuttuu sekä koordinaatiota, uskottava koreografia että tarvittava fysiikka näyttääkseen edes lukion ilmaisutaidon harjoitustyöltä. Ohi kohteistaan metrikaupalla menevät nyrkit, Tiimarin muovisten tekohampaiden väläyttely kesken kaiken ja säälittävän näköinen palloilu kesken kovan tohinan ovat aivan normaalia ja tavanomaista tämän elokuvan kohdalla.

Yhteenveto

Way of the Vampire ei onnistu missään vaiheessa luomaan minkäännäköistä nostetta tai tutinaa tarinaansa ja suspensiosta sen tekijät ovat varmaan kuulleet mainittavan TV-Week-lehden sivuilla. Kun tämän kaiken päälle upotetaan vielä käsittämättömän huono äänimiksaus ja toimintakohtauksien hirvittävä huoltikkasyntikkapoppi, niin käteen jää vain toivomus siitä, ettei koskaan enää näe mitään samojen tekijöiden tuotantoja. Jopa vannoutuneiden vampyyrifriikkien kannattaa suosiolla ohittaa, sillä tästä pätkästä saa samanlaisen olon kuin puisella vaarnalla itseään sydämeen hakkaamalla.

1/10.

 

 

Day of the Dead 2: Contagium (2005)

Ohjaajat: Ana Clavell, James Glenn Dudelson
Käsikirjoitus: Ana Clavell, Ryan Carassi
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 103 min
Arvioitu: syksy 2007
Budjetti: noin 1 miljoona USD
Kieli: englanti

contagium_primaryJohdanto

Kun zombie-kauhun isopappa George A. Romero oli lopulta yksitellen saanut zombie-trilogiansa teattereihin saakka, näitä kutakin seurasi kokonainen leegio zombie-elokuvia, joista vain harvasta on sittemmin noussut lajityypin kannalta kiinnostavia. Zombiet kyllästivät valkokankaat muutamassa vuodessa ja lopulta 90-luvulle tultaessa zombie-elokuvia ei enää juurikaan tehty muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Tuon ajan anglo-amerikkalaisten zombie-elokuvien viimeisiä kuolonkorahduksia koettiin 80-luvun vaihtuessa 90-luvuksi ja 90-luku olikin anglo-amerikkalaisille zombeille todella synkkää aikaa, jona aikana vain muutama yliammuttu splatter-komedia (kuten Sam Raimin Army of Darkness (1992) ja Peter Jacksonin Braindead (1992)) ja uusintafilmatisointi (Tom Savinin Night of the Living Dead (1990)) pystyi nousemaan selluloidikuonasta kiinnostaviksi genressään muidenkin kuin alan paatuneiden harrastajien keskuudessa. Sen sijaan Italia, Hong Kong ja Japani pitivät iki-ihanat ystävämme zombiet raikkaassa tekohengityksessä 1990-luvun ajan tarjoten sopivasti uutta ja ihmeellistä genren kasvualustaksi. Vaikka valikoima siis 90-luvulla onkin vaatimatonta, genre pysyi kuitenkin hengissä. Kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen 2000-luvun alku alkoi näyttää jälleen suopeammalta zombeille ja kauhulle lajityyppinä yleensäkin. Vaikka alalla oli toki 2000-luvun alkuhetkinä muitakin toimijoita (esim. Ryuhei Kitamuran Versus (2000) nousee helposti mieleen), kuitenkin Paul W.S. Andersonin Resident Evil (2002)-, ja Danny Boylen 28 Days Later (2002)[x] -elokuvien kaupalliset menestykset ja tavanomaista laajempi katsojakunta avasivat uusia ovia zombie-elokuvien tekijöille. Vaan uutta nousua seuraa väistämättä myös kiusallinen imitoijien, rahastajien ja rip-offien maihinnousu. Aivan kuin kolme vuosikymmentä aikaisemminkin.

Juonitiivistelmä

Elokuvassa mielisairaalan (oudosti eivät kuitenkaan kovin hullun oloiset) potilaat löytävät vuodelta 1968 peräisin olevan termospullon (!), jonka avaaminen altistaa porukan hassusti leijuville zombie-huuruille, jotka vaeltelevat ympäriinsä kuin bioluminoivat voikukan siemenet. Näitä hönkäisseet potilaat muuttuvat sitten nopeasti zombeiksi ja pistävät muut suihinsa. Siinä sivussa pohditaan mahdollisen vastalääkkeen käyttöä ja katsastetaan muuttumisprosessia.

 

Kommentit

Jep. ”Elokuva” on juuri niin silkkaa skeidaa kuin lyhyestä juonitiivistelmästä voi  päätelläkin. Ohjaajat Ana Clavell ja James Glenn Dudelson ovat niin pihalla koko elokuvan ajan, että zombie-raukkojen puolesta oikein hävettää. Clavell/Dudelson parivaljakko alkaakin profiloitua samaan kastiin pahamaineisen Uwe Bollin kanssa oikeasti huonojen leffaviritelmien tekijänä. Pääohjaajan roolissa häärivä Ana Clavell ei kertakaikkiaan osaa päättää suuntaa elokuvalle. Tekijät yrittävät säälittävästi pelata vuoroin reipashenkisen splatter -komedian ja vuoroin vakavailmeisemmän kauhun keinoin lainaten milloin mitäkin milloin keneltäkin paremmalta taitajalta. Clavell epäonnistuu tyystin edes alkeellisimman tunnelman luomisessa eikä koko elokuvan yli 100-minuuttisen kulun aikana onnistu rakentamaan ensimmäistäkään tiivistettyä kauhukohtausta. Melko paljon syytä surkeasta hoopoilusta valuu suoraan hirvittävien näyttelijöiden syliin, mutta tosiasiassa zombie-elokuvan voi tehdä vaikka ruoka- ja viinapalkalla (kuten Lucio Fulci osoitti Zombie Flesh Eaters (1979) -elokuvansa kohdalla; budjettisyistä iso joukko ”näyttelijöistä” oli puistoista haalittuja laitapuolen kulkijoita, jotka suostuivat maskattavaksi ja zombeilemaan viinapalkalla), joten lopullinen epäonnistumisen keila kohdistuu nimenomaan ohjaajiin. Clavell ei nimittäin hallitse myöskään tiivistyvän jännityksen kehittämistä alkuunkaan, elokuvan rakenteellista jaksottamista edes alustavasti kiinnostavaksi eikä osaa rytmittää kohtauksia järkeväksi jatkumoksi. Kun tähän päälle vielä paiskataan alkeellisen huonot maskeeraukset ja efektit sekä aneeminen ääniraita, ei jäljelle jää katsojalle kuin kiukusta kynsinauhaan asti pureksitut tyngät sormien päähän.

Yhteenveto

Day of the Dead 2: Contagium pelaa aivan täysin zombie-elokuvan uudella buumilla rahastaen eikä se osaa edes päättää omaa tyylilajiaan kunnolla. Ollako zombie-elokuva, zombie-parodia, zombie-komedia vai peräti jotain ihan muuta? Lopulta se ei ole mitään näistä vaan pelkästään karmivan huono elokuva, joka sattuu ratsastamaan tyrkyllä olevalla zombie-teemaisten elokuvien huumalla. Elokuvan käsikirjoitus on aneemisen huono eikä sen näyttelijöitä haluaisi nähdä missään enää koskaan. Ei voi suositella edes zombie-genrestä yleisesti kiinnostuneille. Tätä katsomalla tietää takuuvarmasti osuneensa pahnan pohjimmaisten joukkoon. Pitää kuitenkin muistaa, että joku jossakin on kuitenkin tämänkin elokuvan tekemiseen kaivanut kuvettaan kokonaisen miljoonan verran.

1/10

 

House of the Dead (2003)

Ohjaus: Uwe Boll
Käsikirjoitus: Dave Parker, Mark Altman, Dan Bates
Tuotantomaa: USA/Kanada/Saksa
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Arvioitu: 2006
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa
Budjetti: $7 miljoonaa
Kieli: englanti

 Johdanto

houseofthedead_primary

Tietokonepelien historia on muuttanut elokuvateollisuutta perinpohjin. Vielä 80- ja 90-luvuilla menestyneistä elokuvista puskettiin nopeaan tahtiin halpoja lisenssiviritelmiä tietokonepelaajien ostettaviksi, mutta 2000-luvulla asiat ovat tyystin muuttuneet – jopa päinvastaisiksi. Menestyneet tietokonepelien konseptit lisensioidaan nyt elokuviksi. Ja valitettavasti näissä elokuvissa suuri osa joukosta on silkkaa kuraa, joka ratsastaa vain tietokonepelin maineella ja nimellä. Uwe Boll on House of the Dead -elokuvan vastuumiehenä vastuussa myös muutamasta muusta ”tietokonepelistä elokuvaksi”-sovitelmasta, mutta hänen taitonsa elokuvantekijänä vaativat … vielä hiomista … näin nätisti sanoen.  House of the Dead muodostuu lopulta varsin suoraviivaiseksi toimintakimaraksi, joka lainailee idioottimaisuuksia vuoroin tietokonepeleistä ja vuoroin toisista elokuvista. Elokuvan onnistunein anti löytyy lavasteista, mutta sillä ei vielä kuuhun lennetä.

Juonitiivistelmä

Elokuvassa joukko nuoria on saanut kutsun rave-bileisiin kaukaiselle saarelle, jonne he pääsevät lopulta venekyydillä. Saarella teinejä odottavat paitsi tyhjentynyt bilealue niin myös jotakin aivan muuta … pian teinit huomaavat olevansa ahdingossa epäkuolleiden ahdistaessa joka suunnasta.

Kommentit

House of the Dead perustuu siis tietokonepeliin. Ja kyllä se asia sitten tuleekin harvinaisen selväksi elokuvan edetessä. Kenen neronleimaus se sitten lienee ollutkin, että elokuvaan on pitänyt editoida lyhyitä pätkiä itse pelistä sinne tänne, se ei kyllä todellakaan toimi. Itse asiassa se näyttää hirveältä ja rikkoo aivan tarpeettomasti muutenkin surkean ohjaustyön rytmityksen. Elokuvakäsikirjoitus on aivan taatusti yksi surkeimmista käsikirjoituksista, mitä kuunaan elävien kuvien reilussa 100-vuotisessa historiassa on vaivauduttu kirjoittamaan. Tapahtumien käänteet ovat kauttaaltaan, alusta loppuun, täydellisen epäuskottavia ja juonen kuljetus nojaa etupäässä teinien idioottimaisuutta tihkuvaan käyttäytymiseen (ml. ns. The Idiot Plot). Uwe Boll ei kykene ohjauksessaan näyttämään minkäänlaista visuaalista näkemystä (lähes tietokonepeleistä kopioitujen kuvakulmakikkailujen lisäksi) eikä hän osaa ohjata näyttelijöitään edes ala-arvoiseen suoritukseen. Näyttelijöiden työskentely onkin niin surkeaa, että vaikeahan tässä on uskoa, että seitsemän miljoonan taalan elokuvatuotantoa tässä kuitenkin seurataan! Dialogi saisi puupökkelönkin näyttämään elegantilta ja hienostuneelta näiden ”näyttelijöiden” suoritusten vieressä. Jurgen Prochnow on ainoa hienoinen plussa – jos kohta täytyy vain ihmetellä, miksi Prochnowin kaltaisen näyttelijän on sorruttava mukaan tällaisiin teoksiin. Toki Boll on saanut pauloihinsa kovempiakin nimimiehiä elokuvissaan (Ben Kingsleyn surkea esitys tulee hakematta mieleen vuoden 2005 Uwe Bollin elokuvassa BloodRayne).

Viiden euron huoltsikkasyntikkatekno on hirveimpiä elokuvamusiikkeja ikinä missään (kilpailee selkeästi samassa liigassa Bartkowiakin elokuva Doom (2005) kanssa tässä suhteessa) eikä siihen enää enempää tässä tarvitse tässä puuttua – ollos varoitettu. Elokuva yrittää käyttää surkeasti epäonnistuen vanhentuneita pelottelumenetelmiä eikä ohjaaja kykene tiivistämään tunnelmaa missään kohtaa teosta. Jopa nopeatempoiset musiikkivideoleikkaukset näyttävät halvoilta kimaroilta, jotka on nähty kymmeniä kertoja aiemmin ja kun mitään uutta Boll ei näihinkää tuo, tulos on lähinnä tylsä. Käsikirjoituksessa on anteeksiantamattoman paljon ammottavan suuria aukkoja, joista osan olisi varmasti voinut karsia vaikka käsikirjoituksen läpilukemisella ennen kuvauksia. Elokuva on alusta loppuun asti yhtä loogista sekamelskaa. Kerronnallisesti teos noudattelee halpistoimintapätkistä tuttuja kaavoja. Surkea editointi syö vielä tästäkin järsitystä kakusta pohjan pois ja käteen ei jää yhtää mitään muuta kuin paha mieli menetetystä ajasta. Huumoria elokuvassa ei ole ollenkaan – ei siis todellakaan lainkaan. Ja selvähän se tietenkin on – ei kenelläkään voi olla oikeasti hauskaa edes tämmöisen tekemisessä.

YHTEENVETO

Uwe Bollin elokuva House of the Dead on näteillä lavasteilla kuorrutettu kauhuelokuva, jonka käsikirjoitus on vertaansa vailla olevan typerä ja huono. Elokuvaa voi ajatella suositeltavaksi vain kaikkien innostuneimmille zombie-elokuvien harrastajille, jotka ovat valmiit vaikka järsimään omaa kättään seuratakseen lisää elävien kuolleiden kohkaamista valkokankailla ja tv-ruuduissa. Ohjaaja Uwe Bollin todellinen rimanalitus. Elokuvassa ei ole ainuttakaan onnistunutta kauhukohtausta ja sen toimintaepisoditkin ovat puuduttavan tuskaista seurattavaa. Ja vielä ne sekaan editoidut pätkät alkuperäisestä tietokonepelistä … huh huh.

1/10.

Forced Entry (1973)

Ohjaus: Shaun Costello (salanimellä Helmut Richler)
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Shaun Costello
Ensi-ilta Suomessa: ei julkista esitystä Suomessa
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 83 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: noin $6000

Johdantoforcedentry_primary

Forced Entry: yksi pahamaineisimmista 1970-luvun elokuvista. Shaun Costellon ensimmäinen varsinainen elokuva seksilooppien jälkeen on pikemminkin löyhästi nivottu kokoelma erittäin arvelluttavalla ja hätkähdyttävällä julmuudella toteutettua sadistista h/c pornoa kuin oikea elokuva. Potentiaalista katsojaa on nyt näinollen sitten virallisesti varoitettu – etene omalla vastuullasi, jos aiot tähän tarttua. Costello oli itsekin pornobisneksessä näyttelijäpuolella ennen siirtymistään kameran toiselle puolelle ja Forced Entry -elokuvan jälkeen keskittyikin sitten suuremmalla tarmolla ihan täysimittaisesti aikuisviihde-elokuviin. Forced Entry yrittää yhdistää sadistista naisvihamielistä aikuisviihdettä ja kauhua ollen näin Meir Zarchin I Spit On Your Grave (1978)[x] -elokuvaa ajallisesti edellä hyvinkin puoli vuosikymmentä. Mutta siinä missä Meir Zarchin tarinassa sentään on se tarina kaiken seksuaalisen väkivallan kääräisevänä pakettina, Shaun Costellon niljakkaan sadistinen elokuva ei edes teeskentele olevansa mitään muuta kuin seksploitatiivinen shokeeraukseen tähtäävä oksennus, jolla haetaan ilmaisun vapaudelle rajoja.

Juonitiivistelmä

Mieleltään järkkynyt nimettömäksi jäävä Vietnamin sodan veteraani elää päivänsä kärsien sodan aiheuttamista traumoista ja hoidellen huoltoasemaa New Yorkissa. Aika ajoin traumat saavat yliotteen ja mies saa päähänsä jahdata naispuolisia huoltoaseman asiakkaita koteihinsa, joissa hän raiskaa ja murhaa nämä ylettömällä julmuudella.

KOMMENTIT

Pääosan nimettömäksi jäävää mielenterveytensä hukannutta entistä sotilasta näyttelee aikansa kuuluimpien pornotähtien joukkoon vuotta aiemmin elokuvalla Deep Throat (1972) noussut Harry Reems. Reems ei juurikaan pitkän uransa aikana esiintynyt muissa kuin aikuisviihde-elokuvissa ja Forced Entry antanee oivallisesti vastauksen tähän: miehestä ei juuri pornon ulkopuoliseen maailmaan näyttelijänlahjoja tunnut irtoavan. Kun vertaa Reemsin esiintymistä vaikka Joe Spinelliin tai David Hessiin samantyyppisissä rooleissa William Lustigin elokuvassa Maniac Cop (1980) tai Wes Cravenin elokuvassa Last House on The Left (1972), on ero kuin yöllä ja päivällä. Sivurooleissa pyörivät raiskattavat ja murhattavat misukat eivät elokuvaa muuksi muuta, mutta eipä näille neitosille juuri tilaisuutta loistaa aukenekaan. He ovat puhtaasti sadistisen seksuaalisen väkivallan objekteiksi alistettuja.

Shaun Costello on leikannut elokuvaansa katkelmia Vietnamin sodasta. Katkelmat ovat rosoisia mustavalkoisia välähdyksiä sotilaan kokemiin kauhuihin ja ne täplittävät elokuvaa alusta loppuun – paikoin kekseliäinkin kääntein, mutta pääsääntöisesti turhauttavan odotetusti. Katkelmat itsessään onkin sitten valittu samaa yliammuttuun shokeeraukseen ja epämiellyttävään niljakkuuteen tähtäävää linjaa noudattaen kuin elokuvan sadistiset seksikohtauksetkin. Ilmeisen autenttisissa uutiskatkelmissa ei säästellä – palaneita ruumiita, murhattuja lapsia, teloituksia, irtojäseniä jne. Parhaalla tahdollakaan ei materiaalia pysty sulattamaan vain päähahmon henkistä tilaa peilaaviksi välähdyksi saatikka että sillä olisi jotakin yhteiskunnallisia viiteyhteyksiä tai allegorisia merkityksiä, jotka avautuisivat tarinan edetessä. Ehei. Tämä on niin ehtaa grindhouse-kauden sleazea kuin vain olla voi. Seksuaalisen väkivallan kohtauksia Costello käy vielä korostamaan poikkeuksellisen julmalla kielenkäytöllä, joka virittää visuaalisen sadismin vielä pykälää häijymmäksi – äärimmäisen naisvihamielisyyden suuntaan.

YHTEENVETO

Costellon oikeaksi elokuvaksi naamioituva sadistisen seksploitaation, niljakkaan kauhun ja pornon yhdistävä sleaze on taatusti ehta ns. roskaelokuva. Jopa vapaamielisen 70-luvun alun teattereille elokuva oli liikaa ja se kohtasikin huomattavaa vastarintaa, josta syystä varmastikin kumpuaa pieni osajyvänen elokuvan maineelle yhtenä häijyimmistä koskaan filmille taltioiduista elokuvista. Elokuvasta on tiettävästi olemassa vain runsaasti teattereita kiertänyt kopio, joten teknisesti laadullista kokemusta ei nykykatsoja enää pysty kokemaan. Eipä silti – elokuvan tuotantotekninen taso on sitä luokkaa, että on vain parempi kun elokuva pysyy kuluneen kaitafilmin tasoisena. Costellon kauhun ja sadistisen pornon yhdistävä tekotapa on niin ylitseampuvan häijy ja epämiellyttävä, että tätä ei oikein voi suositella kenellekään muulle kuin paatuneimmille roskaelokuvien ja 70-luvun sadistisen pornon harrastajille. Seksuaalista mielihyvää lienee olevan tarjottimella vain seksuaalisesti yhteiskunnallisten normien ulkopuolella olevilla (lue: Pervo-Erkeille) ja varsinaista kauhuakaan ei sitten kuitenkaan joitakin shokkeja huomioimatta ole tarjolla. Costello kuitenkin antaa kiintoisia väläyksiä aikansa New Yorkin elämänmenoon ja katukuvaan – silloin, kun sadistinen vimma ei vie mennessään.

1/10