Avainsana: arvostelu

Tenebrae (1982)

Ohjaus: Dario Argento
Käsikirjoitus: Dario Argento
Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Arvioitu: kevät 2008
Ensi-ilta Suomessa: 7.10.1988 (leikattuna versiona)
Budjetti: vähäinen
Kieli: italia, espanja, englanti

Johdantotenebre_primary

Italialaisen jännitysviihteen suuriin nimiin kuuluu tietenkin Dario Argento. Idean Tenebrae-elokuvaan Argento sai omien sanojensa mukaan suoraan omasta kokemusmaailmastaan jouduttuaan itse häiriintyneen fanin uhkaamaksi työmatkalla Los Angelesissa. Argento halusi suodattaa silloisen Los Angelesin sairaan ja mielettömän väkivallan ilmapiirin elokuvaan ja asiaa vielä edesauttoi japanilaisen turistin murha hänen käyttämänsä Hilton-hotellin aulassa; ilman mitään syytä kolme miestä avasi tulen hotellin aulassa ja japanilainen sattui onnettomasti tulilinjalle. Kun murhatekojen taustalta löytyy motiivi – olkoon se sitten miten alhainen tahansa – murha muuttaa luontoaan. Mutta täysin sattumanvaraiset ja motiivittomat murhat ovat pelottava ja käsittämätön ilmiö, jota Argento halusi tutkia tarkemmin. Tenebraen tekeminen oli Argentolle samalla myös vapauttava ja helpottava elokuva, sillä hänen Three Mothers-trilogiansa edellinen elokuva, Inferno (1980), maksoi ohjaajalle kalliisti henkisellä tasolla ja oli myös romuttaa hänen fyysisen terveytensä. Tosin lopputulema Tenebraen osalta ei henkilökohtaisilta ongelmilta vältytty nyttenkään; myrskyinen ja skandaalilehdistön riepottelema suhde Darion ja hänen kumppanisa Daria Nicolodin välillä päättyi kutakuinkin niihin huutoihin, jotka Daria elokuvan loppukohtauksessa ilmoille päästää. Daria kertoi myöhemmin heidän yhteisen lapsensa Asia Argenton olleen niin vaikuttunut loppukohtauksen huudosta, että itsekin halusi pyrkiä noin taitavaksi näyttelijäksi. Äiti ei silloin tohtinut tyttärelleen kertoa, että kohtaus ei ollut ensinkään näyttelemistä vaan henkisesti myrskyisän elokuvan ja parisuhteen päättymisen aiheuttaman turhautumisen esiintulo.

Juonitiivistelmä

Peter Neal (Anthony Franciosa), yhdysvaltalainen väkivaltaisten kauhukirjojen kirjoittaja, on mainostamassa uusinta kirjaansa nimeltä Tenebrae Roomassa, Italiassa, yhdessä agenttinsa Bullmerin (John Saxon) ja avustajansa Annen (Daria Nicolodi) kanssa. Peterin tietämättä kaupunkiin on saapunut ex-miestään seuraten hänen katkeroitunut entinen vaimonsa Jane (Veronica Lario). Juuri ennen Peterin saapumista kaupunkiin nuori naispuolinen taskuvaras murhataan julmasti partaveitsellä. Murhaaja lähettää nimenomaan Peter Nealille kohdistetun kirjeen, jonka mukaan kirjailija inspiroi murhaajaa tähän ja tuleviin raakoihin tekoihinsa. Asia kiinnostaa tietenkin poliisiakin, ja sitä selvittämässä ovat etsivät Giermani (Giualiano Gemma) ja Altieri (Carola Stagnaro). Peter ei kuitenkaan ollut vielä saapunut kaupunkiin murhan tapahtuessa, joten häntä kuullaan lähinnä murhaajan motiivia ja identiteettiä selviteltäessä … aluksi.

Kaupungissa murhataan nopeaan tahtiin useita henkilöitä erittäin raa’asti; uhreihin lukeutuu myös Nealin kirjallisuusagentti Bullmer, jolla oli salasuhde tämän avustajan Annen kanssa. Epäilykset kohdistuvat vuoroin useisiin eri henkilöihin ja osa näistä menehtyy itsekin mielipuolen iskuissa. Kuka tämä mielipuoli oikein on ja mikä saa hänet toimimaan niin kuin toimii?

Kommentit

Argenton Tenebrae on juonirakenteeltaan hyvin monimutkainen painajaisjännäri, joka lainaa tarinankerrontaansa elementtejä muun muassa Argenton omasta esikoiselokuvastaan The Bird in a Crystal Plumage (1970). Argento rikkoo Tenebraessä onnistuneesti perinteistä rikosjännärin kaavaa ja pitää katsojan varpaillaan loppumetreille asti. Myös visuaalinen aspekti on aivan toisella tasolla Argenton elokuvassa kuin tavanomaisissa psykologisissa trillereissä, joita rapakon takana suollettiin (ja suolletaan kai vieläkin?) aikanaan lähinnä televisioviihteeksi ilman erityisiä pyrkimyksiä vaikuttavaan taiteellisen ilmaisuun. Häntä on toisinaan verrattu tuon ajan tuotantonsa suhteen mm. ohjaajalegenda Alfred Hitchcockiin ja Tenebrae tarjoileekin vallan oivallisen väläyksen erääseen näiden kahden ohjaajan väliseen yhteiseen tekijään: kumpainenkin näkee tavanomaisen arkielämän taustalla, varjoissa, lepattavan täydellisen kaaoksen, joka tihkuu ohjaajien elokuviin heidän visioidensa kautta. Vaikka aiemmissa elokuvissaan Suspiria (1977) ja Inferno (1980) Argento katkoi kaikki jänteet loogiselta juonenkululta ja siirsi maanisen visionsa suoraan noituuden ja yliluonnollisen vapauttavaan avaruuteen, Tenebrae pitää sisällään kiehtovan maanläheisen tarinan. Argento lähtee kerrontaansa verkkaisesti, mutta nopeasti käy ilmi, että omituiset unenomaiset väliepisodit ovat mielen järkkymisen ruumiillistumia ja Argento muuttaa elokuvansa ohjaustapaa hiljalleen irrationalisoituvaksi ja mutkistuvaksi psykotrilleriksi samaa tahtia kuin murhaajan mieli haurastuu tapahtumien edetessä. Raaistuvien murhien ketju synkkenee ja tiivistyy loppua kohti mentäessä hurmeiseen tappovimmaan, jota Argento tarjoilee tyylilleen uskollisena. Argenton tavamerkit giallo-elokuvissa ovat hyvin vahvasti läsnä Tenebraessä: puhtaan valkoisen ja veren kontrasti, taide-esineiden käyttö tärkeänä osana lavastusta ja jopa tarinaa, kauniit naiset, jotka on aina esitetään kauneimmillaan juuri ennen surmatyötä ja hämmentävät lähikuvat silmistä. Argento käyttää Tenebraessäkin omia käsiään surmakohtauksissa, joissa murhaajalta on näkyvissä vain kädet.

Tenebraen tappokohtauksien teho on ennallaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen ja ne ovat samalla omituisen kiehtovasti esteettisiä ja tavalleen uskollisena Tenebraessäkin taide rekvisiittana ja murhatyön välikappaleina on vahvasti läsnä. Ennen Tenebrae-elokuvaa Argento oli saanut kotimaassaan kohtuuttoman paljon negatiivista julkisuutta elokuvistaan ja hänen kannanotoistaan naisiin elokuvissaan. Tenebrae vaikuttaa olevan samalla ohjaajan uhmakas puolustuspuhe kriitikoille: Minun ei tarvitse välittää paskaakaan siitä mitä mieltä olette! ja käyttää elokuvassaan jopa kuuluisaa transsukupuolista näyttelijätärtä Eva Robins’ia/Roberto Coattia mieleenpainuvassa roolissa unikohtauksessa tyttönä rannalla. Tenebraessä Argento puhuttelee suoraan katsojiaan kirjailihahmonsa joutuessa saman myllytyksen ja arvostelun kohteeksi.

Tenebraen musiikillinen anti on ajalleen ominaista, mutta Argento sisällyttää Tenebraen äänimaailmaan amerikkalaisesta elokuvasta tyystin kadonneen elementin: luonnolliset äänet. Roomalaisen ostoskeskusen tavaratalon taustamusiikkina soi herkullisesti George A. Romeron Dawn of the Dead (1978) -elokuvan ääniraidalta tuttu The Goblins-yhtyeen lurittelu ja lukuisissa kohtauksissa ympäröivän maailman äänet on sellaisinaan taltioitu elokuvan ääniraidalle. Musiikin tarjoilee italialaisyhtye The Goblins, mutta Tenebraessä ääniraidan rooli on pidetty melko maltillisella, jopa minimaalisella tasolla.

Yhteenveto

Tenebrae on raju, yllätyksellinen, maaninen ja väkivaltainen rikostarina psykopaattisesta murhaajasta ja tämän kiinnisaamisesta. Elokuva on makaaberin esteettinen ja kiehtova rikostrilleri, joka uskaltautuu rohkeisiin irtiottoihin niin tarinallisesti kuin kuvauksellisestikin. Kuvauksen ja ohjauksen tekninen erheettömyys kulminoituu yhdellä otoksella taltioituun huikeaan ja edelleen vuosikymmeniä elokuvan ensi-illan jälkeen poikkeuksellisen vaikuttavaan kamera-ajoon talosta, johon murhaaja on siirtymässä. Syystäkin italialaisen giallo-lajityypin valioyksilönä usein pidetty elokuva ei kumarra, ei pelkää eikä varsinkaan anna periksi.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Revenge: a Love Story (2010)

Ohjaus: Ching-Po Wong
Käsikirjoitus: Lai-Yin Leung, Juno Mak
Tuotantomaa: Hong Kong
Ensi-ilta Suomessa: 6.1.2012
Arvioitu: kesäkuu 2014
Arvioidun version pituus: 111 minuuttia
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: kantoninkiina

Johdantorevengealovestory_primary

Kosto on ihana ja tehokas teema elokuville. Koston oikeutus, sopivan koston määrää ja laatua ja koston transformaatiota abstraktioiden kautta muihinkin kuin varsinaiseen tekijään on tutkittu elokuvien historiassa innolla ja hartaudella aina taidemuodon varhaisista mykkäkauden teoksista suoraan tähän päivään. Vaikeuksia sekä tekijöille että katsojille tuottavat suhtautuminen kostoon ja kostamiseen. Kuvatako kostoa oikeutettuna? Vaiko välinpitämättömän dokumentaarisena retkenä seuraamalla vain tapahtumia? Tutkiako koston syntymisen mekanismeja? Vai vapautumista koston kierteestä? Vai antaako sijaa anteeksiannolle? Tekivätpä tekijät ihan miten päin tahansa, joku osa katsojista kokee vääjäämättä esitetyn koston vääryydeksi joko tekijäänsä tai uhrejaan kohtaan.

Kosto yhdistää ihmisiä riippumatta iästä, kansallisuudesta, sukupuolesta tai statuksesta yhteiskunnassa. Epäoikeudenmukaisuuden tunteen kokeminen ja sen synnyttämä tarve korjata tilanne tai ainakin kapinoida tilannetta vastaan syntyy ihmisissä luontaisesti jo nuorella iällä ja vaikka iso osa ihmisistä osaakin suhteuttaa tunteen ja reaktiot siihen, jokaisella yksilöllä on siltkin oma käsityksensä siitä, mikä on riittävä kosto koettuun tilanteeseen. Alex Proyasin elokuvan The Crow (1994) päähahmon Eric Dravenin (Brandon Lee) haudan takaa kihlattunsa ja itsensä murhaajille kostava kostaja uppoaa oikeutuksensa puolesta suurimmalle osalle elokuvakatsojien kuntaa. Näin lienee tilanne myös Luc Bessonin samana vuonna ilmestyneen elokuvan Léon (1994) kohdalla, kun Jean Renon ja Natalie Portmanin hahmojen epäsuhtainen parivaljakko antautuvat koston kierteisiin. Kysymyksiä koston oikeellisuudesta ja erityisesti sen kokonaisvaltaisesta raakuudesta alkaa jo heräillä Pierre Morelin elokuvan Taken (2008) kohdalla, kun Liam Neesonin näyttelemä Bryan Mills tuntuu suorastaan pitävän roolistaan koston enkelinä. Suuremmalle osalle katsojista lienee jo vaikeampaa sulattaa Michael Winnerin elokuvan Death Wish (1974) oman käden oikeuden abstrakti lavennus varsinaisista koston kohteista muihinkin ”samankaltaisiin” tahoihin. Siinä missä ko. elokuvassa Charles Bronsonin Paul Kersey -hahmon oma oikeudentunto särkyy sirpaleiksi alun tragedian seurauksena ja kaikki teot ansaitsevat Kerseyn käsissä saman rangaistuksen, Dan Reedin kostoelokuvassa Straighheads (2007) Gillian Andersonin ja Danny Dyerin roolihahmojen joukkoraiskaajille suunnittelema kosto saa uusia käänteitä, kun parivaljakko alkaa empiä toimiensa oikeutuksen lisäksi koston mittaa ja omaa kykeneväisyyttään siihen.

Tässä Ching-po Wongin elokuvassa katsoja joutuu pohtimaan koston oikeutuksen määrää ja laatua perinpohjaisesti ja syvällisesti. Kukin lienee kykenevä vetämään omat johtopäätöksensä siitä mikä on tarpeellista, riittävää tai riittämätöntä kostoa. Ainakin se kertoo jotakin elokuvan tekijöiden mestarillisesta otteesta mediaansa kun julmasti sikiöitä irti leikkaavan ja naiset kuolemaan jättävän petomaisen sarjamurhaajan tekojen taustoitus aukeaa ja hänen elämänsä tragedioihin osuu oikeutuksen, myötäelämisen ja ymmärtämisen varjoja.

Juonitiivistelmä

Hong Kongia järkyttää raskaana olevien naisten kimppuun käyvä sarjamurhaaja, joka viiltelee sikiön irti kohdusta. Murhien tapahtuma-alueen paikallispoliisi pidättää nuoren – mieleltään hitaan – miehen Kitin (Juno Mak)- epäiltynä tapauksista, joiden uhrit osuvat henkilöinä kiusallisen lähelle paikallispoliisia. Eikä aikaakaan, kun kovaotteisesti Kitiä poliisikuulusteluissa kiduttavat poliisimiehet tunnistavat miehen. Heikkolahjainen nuori mies on vasta hiljan päässyt vapaalle vankilasta, jossa kärsi tyttöystävänsä raiskauksesta ja poliisin väkivaltaisesta vastustamisesta puolen vuoden tuomion. Onko Kit vain seonnut poliiseja vihollisena pitävä häiriintynyt nuorukainen vai onko julmissa teoissa kysymys jostakin ihan muusta … kuten kostosta?

Kommentit

Ohjaaja Ching Po-Wongin elokuvassa on samanlaista haikeuden, herkkyyden ja yksituumaisen silmittömän raivon ykseyttä, mitä löytyy myös etelä-korealaisen Chan-wook Parkin aiheestakin jalustalle nostetusta kuuluisasta kostotrilogiasta. Etenkin Chan-wook Parkin Sympathy for Mr.Vengeance (2002) nousee heti mieleen etupäässä molemmista elokuvista huokuvan epätoivoisen tunnelman vuoksi. Tätä tunnelmaa tavoitellaan varsin pitkillä otoksilla, kurinalaisen niukan latistetulla harmauteen pureutuvalla värimaailmalla, verkkaisella ja viipyvällä leikkauksella ja pitkillä hidastuskohtauksilla. Kaikkea tätä ryydittää hiljaksiin kohtauksia tehostava maltillinen musiikki, joka aika ajoin lakkaa täysin asettaen epämukavan hiljaisuuden taustaksi groteskeille tapahtumille, joihin musiikin puutteessa pitää keskittyä vielä intensiivisemmin. Ching Po-Wong onnistuu saamaan aikaan salpaavaa riipaisevuutta annostelemalla niukkuuden aineksia: osassa kohtauksista katsojalta riistetään ääniraidan hiljenemisen myötä pakotie ulos tilanteesta ja samalla pakotetaan aivan tapahtumien ytimeen tarkoilla kamerarajauksilla tai lavastuksen yksityiskohtien puuttumisella. Kamera ei järkähdä eikä kierrä järkyttävääkään aineistoa. Etelä-Korean Chan-wook Park, japanilaisohjaajat Takashi Miike, Shin’ya Tsukamoto ja Takeshi Kitano muiden muassa käyttävät kaikki samankaltaista mekanismia elokuvissaan ja kaikki ovat todistaneet monasti, miten hyvin tekniikka toimii. Tämä ahdistava väkevyys ja pakotien puuttuminen on harvinaista länsimaisille elokuville ja usein länsimaissa tällaisesta tilanteesta yritetään paeta musiikin tai ainakin mustan komiikan avulla. Kiistatta tällä mekanismilla saadaan kuitenkin verevää voimaa kerrontaan. Ehkäpä juuri tätä intensiteettiä pelätään länsimaissa?

Ching Po-Wong ei karsastele erittäin tylyn väkivallan kanssa ja kamera palaa yhä uudelleen häiritsevän julmiin kohtauksiin, jotka ovat esimerkillisen vakuuttavasti ja huolitellusti lavastetut vailla komediallista yliampuvuutta. Alun reippaan tärinän jälkeen Po-Wongin elokuva tekee kuitenkin yllättävän kolmois-flipin ja petaa reippaanpuoleisesti yli kaksikymmentä minuuttia syitä alun seurauksille. Rakenteellisena mekanismina toki tämä on tuttu ja tehokas tarinankerronnallinen keino. Po-Wong on kuitenkin aivan siinä hilkulla ajaa täyttä höyryä seinää päin, sillä rauhallinen rakkaustarinan synty vajoaa melkoiseksi puuroksi ennen kuin lähtee syventymään, tiukentumaan ja avautumaan katsojalle. Ensimmäisen tunnin jälkeen ei sitten tarinasta voikaan enää irti päästää – siinä määrin vakuuttavalla otteella tekijät teostaan pyörittävät sekä juonellisesti, visuaalisesti että etenkin kerronnallisesti. Muutaman näyttelijän köörillä pyörivä elokuva on varsin synkkää katsottavaa ja juurikaan dialogia hahmoille ei ole annettu. Itse asiassa melkoinen osa kohtauksista vedetään läpi täysin ilman dialogia, joka antaa outoa melankolisen surrealismin tuntua muutoinkin epämiellyttävään sisältöönsä. Näyttelijä Juno Mak jurona ja omaa hitauttaan häpeävänäkin Kit-hahmona on paljolti vastuussa siitä, että tekijät onnistuvat lataamaan elokuvaan niin paljon tunnetta ja olemusta. Juno Mak on itse myös käsikirjoittanut teoksen ja epäilemättä siksi pystyy uppoutumaan niin syvälle esittämänsä hahmon sielun syövereihin.

Yhteenveto

Kiehtoviin sfääreihin nouseva kostoelokuva ei taatusti jätä katsojaansa kylmäksi, mikäli vain hitaammista episodeista jaksaa eteenpäin raahautua. Oli sitten tunteena värisyttävä inho elokuvan groteskia kuvastoa kohtaan tai ihastus sen makaaberiin runollisuuteen, kylmäksi se ei jätä. Elokuvan moninaisiin teemoihin lukeutuvat koston oikeutuksen syyt, anteeksianto, vilpillisyys, julma vallan väärinkäyttö ja tämän vallankäytön seuraamukset sekä rakkauden voima motivoida vaikka tappamaan – tai ainakin antaa tappamiselle syy. Brutaaliuden kyllästämien terälehtien suojaama herkän ja vaikean rakkauden kukka huojuu hentoisen vartensa varassa, mutta tekijät onnistuvat kuin onnistuvatkin tasapainottamaan pilatun kauneuden melankolian ja brutaalin väkivallan verenpunaisen estetiikan. Aihepiiriltään hyvin vaikea elokuva jättää varmasti jälkensä ja niin sen kyllä pitääkin. Elokuva on hiljainen, vakava, surumielinen ja julma retki paikkaan, jonne opastemerkit ovat koston kielellä kirjoitetut ja muuallekaan ei pääse.

7/10.

El desconocido (Retribution, 2015)

Ohjaus: Dani de la Torre
Käsikirjoitus: Alberto Marini
Tuotantomaa: Espanja
Kieli: espanja
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Arvioidun version pituus: 102 minuuttia
Arvioitu: kevät 2018
Budjetti: noin 4 miljoonaa USD

Johdantoeldesconocido_primary

Luis Tosar. Siinä nimi, joka pääosin anglo-amerikkalaiseen elokuvatarjontaan tottuneelle katsojalle ei sanone mitään. Vajaa viisikymppinen Tosar on kuitenkin ehtinyt tehdä jo pitkän ja vaikuttavan uran elokuvanäyttelijänä, tuottajana ja jopa musiikin tekijänä  espanjalaisissa elokuvatuotannoissa 1990-luvulta saakka. Monipuolisena ja ystävällisenä tunnettu näyttelijä ponnahti pinnalle Espanjassa tv-sarjan Mareas Vivas kautta 1990-luvun lopulla ja sai nopeasti otollisia elokuvarooleja, joilla sementoi itsensä Espanjan yhdeksi tunnetuimmista nykynäyttelijöistä. Tosar on ehtinyt voittaa Espanjan Oscareiksikin nimetyn Espanjan Goya-palkinnon jo peräti kolmasti ja on käynyt pokkailemassa pokaaleja elokuvafestivaaleilla aina Yhdysvaltain Seattlesta kotimaansa Màlagaan, jossa Tosarille myönnettiin elämäntyöpalkinto 2011 Màlagan elokuvafestivaaleilla. Tosar on pitäytynyt pitkälti kotimaan tuotannoissa, joista osa on saanut kansainvälisestikin katsottuna kovasti arvostusta. Monipuolisesti erilaisissa rooleissa viihtynyt Tosar on epäilemättä kuitenkin tehnyt parhaat – ainakin kansainvälisesti arvioituna – työnsä jännitysviihteen parissa.

Goya-palkinnon ja monia muitakin alan palkintoja Tosar kumarsi erinomaisen väkevästä roolistaan Malamadrena Daniel Monzónin toiminnallisessa vankiladraamassa Celda 211 (Cell 211, 2009), joka saa useimpien muiden maiden vankilamellakoita käsittelevät toimintaelokuvat näyttämään joutilailta piiperryksiltä niin juonensa, kerrontansa kuin kuvauksensa ansiosta. Huumekauppiasta jahtaavan poliisin roolissa Daniel Monzónin elokuvassa El Niño (2014) Tosar pääsee näyttämään kyntensä myös toimintatähtenä ja vetelee ihan hyvin vertoja kovemmin palkatuilleja tunnetummille tinselitaivaan muskeliukoille rapakon toisella puolella. Samana vuonna sai ensi-iltansa myös Juanfer Andrésin ja Esteban Roelin yhteisohjaus ja psykologisen kauhun parhaimpiin suorituksiin itsensä kiilaava Musarañas. Se vei Tosarin inhottavaan, mutta perin vaikuttavasti näyteltyyn rooliin insesti-isänä kammottavassa  skenaariossa 1950-luvun Madridissa tarjoillen perin kovan kattauksen mielisairautta, veriroiskeita, groteskia kuvastoa ja terävän särmikästä väkivaltaa irrationaalisen kauhun ystäville. Jaume Balaguerón kauhujännäri Mientras duermes (Sleep Tight, 2011) lieneekin sitten jo vähänkin kauhu- ja jännitysviihteeseen perehtyneille tuttu tapaus ja jälleen Tosar loistaa tyystin erilaisessa roolissa: tällä kertaa totaalisena kusipäänä, joka ottaa tehtäväkseen tehdä muidenkin elämästä kurjaa ja arvotonta ja siinä samassa elokuva luikertelee peräti taitavasti ihon alle tutkiessaan tavallisten ihmisten tavallisia heikkouksia ja miten niistä saa aikaiseksi psykologisesti ahdistavan tunnelman.

Juonitiivistelmä

Carlos (Luis Tosar) on menestynyt sijoituspankkiiri, joka rakastaa rahakkaiden diilien tekemistä silloinkin, kun tietää tai arvaa asiakkaidensa menettävän kaiken sijoittamansa. Ahneen ja pinnallisen sijoituspankkiirin menneisyys tulee osaksi tätä päivää, kun kaiken menettänyt entinen asiakas ottaa nimettömästi yhteyttä Carlosin ollessa autollaan viemässä lapsiaan arkipäivän koulurientoihin ja kertoo, että autossa on pommi ja että auto räjähtää taivaan tuuliin, jos siitä poistutaan. Soittaja haluaa Carlosin järjestävän varsin mittavan rahamäärän siirrettäväksi hänelle, mutta Carlosin on kyettävä tekemään se autostaan käsin säilyäkseen hengissä.

Kommentit

Dani de la Torren ohjaaman elokuvan premissi on monasti osoitettu toimivaksi: ahdistavaan loukkuun ajettu mies joutuu perheenjäsentensä ja itsensä suojelemiseksi tekemään asioita, jotka normaalisti jättäisi tekemättä. J.Lee Thompsonin elokuva Cape Fear (1962) uusintafilmatisointeineen päivineen on varmastikin sellainen kyseisen skenaarion kirjaesimerkki; suorastaan arkkityyppi. De la Torren teoksessa on kosolti samoja elementtejä, mutta samalla elokuva mukavasti yhdistelee tarinointiinsa klaustrofobisten trillerien aineksia pitäessään lähes koko elokuvan ajan tapahtumien keskiössä Tosarin ajamaa pommein varustettua katumaasturia, josta ei voi poiskaan lähteä, mutta ei oikein sinnekään tohtisi jäädä. Olivier Megatonin Transporter 3[x] ei silti ole kysymyksessä, vaikka Tosarin voisikin sekoittaa Jason Stathamiin sopivan heikossa valaistuksessa ja vaikka molemmissa autoa ei sovi jättää pommiuhkan takia. Enemmänkin klaustrofobisen ahdistavuuden kulma tuo mieleen Stig Svendsenin vuoden 2011 merkkitapauksen Elevator tahi David Fincherin erinomaisen elokuvan Panic Room (2002), joissa kaikissa kameraa kierrätetään taitavasti ja innovatiivisesti ahtaissa paikoissa luomassa katsojalle paitsi selkeän kuvan vaihtoehtojen niukkuudesta niin myös epämukavan ahdistavan olon asettamalla katsojalle sen ilkikurisen kysymyksen: mitä itse tekisit? De la Torre kuitenkin kierrätyttää sitä kameraa muuallakin avaten varsin isojakin ylhäältä kuvattuja kuvakulmia ja ehkä päästää irti klaustrofobisen ahdistavuuden tavoittelusta liian köykäisesti. Ehkä trilleriä ei ole tarkoitettukaan niin tiiviiksi kuin Mario ja Lamberto Bavan taiturimainen esitys vuoden 1974 elokuvassa Cani arrabbiati (Rabid Dogs) tai niin ahtaaksi kuin Rodrigo Cortésin elokuvassa Buried (2010), mutta toisaalta sitä jää väkisinkin miettimään, että mitäköhän ohjaaja on tavoitellut lähtiessään rikkomaan rajatun paikan tiiviyttä ja laventamaan kuvakulmia ja henkilökaartia? Erityisesti parikin erillistä, juonen keskiöstä irrallaan olevaa, henkilöhahmoa esitellään ja ihmetellään aivan turhaan, koska heidän tarinoihinsa ei mitenkään voida tässä kontekstissa päästä syvemmälle. Pienet säröt kerronnan tiiviydessä saattavat olla vain huolimattomia jäänteitä käsikirjoituksen uusintakierroksilta, mutta ne siltikin totta vieköön kyllä vaikuttavat vähentävästi elokuvan tehoon.

Luis Tosar. Niin. Luis Tosar pääosassa kovapintaisena ketkuna ja kylmänä sijoituspankkiirina, joka saa kerrankin omaan käteensä sen lyhyemmän korren. Hän ehkä on vain jatkeena tällaisten Wall Street-stereotyyppisten hahmojen pitkällä liukuhihnalla, mutta ainakin hoitaa hommansa tehokkaasti ja uskottavasti. Tosar kannattelee vaivatta pääroolin ja kokeneen oloisesti hallitsee läsnäolon kameralle ahtaissa paikoissa läheltä kuvatuissa kohtauksissa. Itse hahmoon istuvaksi Tosar saattaa olla ehkä aavistuksen turhan machomainen, mutta toisaalta miehen monipuoliset roolitukset ja taidot tietäen hän kykenisi kyllä ruuvaamaan omaa esiintymistään löysemmäksikin, jos sellaista ohjaaja olisi häneltä halunnut. Vaikka toimintaelokuvaksi elokuvaa ei oikeastaan kutsua voikaan, kieltämättä takaa-ajokohtaukset ja muukin toiminnallisempi osuus elokuvasta ovat selvästi keskimääräistä taitavammin toteutettuja ja vetävät vertoja kymmenen kertaa suuremmilla budjeteilla vedetyille amerikkalaisille vastineille. Ohjaaja juoksuttaa tarinaa vaivattomasti ja onnistuu nivomaan kohtaukset hienosti toisiinsa; välillä hienoilla verkkaisilla kamerasiirtymillä ja välillä terävillä tapahtumien kontekstit toisiinsa sitovilla leikkauksilla. Erityisesti pitää mainittaman, että tässä on kuitenkin kyseessä ohjaaja Dani de la Torren esikoisohjaus kokopitkän ruorissa ja siinä valossa jälki on kyllä harvinaisen kypsän ja hallitun näköistä. Siltikin … esitetty skenaario nyt ei ole millään muotoa kovin omaperäinen ja varsin monissa kohtauksissa käänteissä on valitettavasti tiettyä tuttua turvallisuutta.

Yhteenveto

Taitavasti kudottu trilleri häikäilemättömän sijoituspankkiirin aiemman hyväuskoisen uhrin rakentamasta kostosta, joka koskettaa sekä pankkiiria itseään että tämän lapsia. Kypsä ja monipuolinen esikoisohjaus ohjaaja Dani de la Torrelta rönsyilee hieman tarpeetta keskeisen ytimensä ulkopuolelle, mutta onnistuu silti pysymään jännitteisenä ja sopivasti hektisyyttä ja tunnelmaa jakavana. Trillerin ehdottomana kulmakivenä ja kannattimena toimii espanjalainen luottonäyttelijä Luis Tosar, joka heittää lastensa ja itsensä puolesta taistelevana kierona sijoituspankkiirina oivallisen pätevän roolin.

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Getaway (2013)

Ohjaus: Courtney Solomon
Käsikirjoitus: Sean Finegan, Gregg Maxwell Parker
Tuotantomaa: USA/Bulgaria
Kieli: englanti
Arvioitu: kevät 2018
Arivoidun version pituus: 90 minuuttia
Budjetti: 18 miljoonaa USD

Johdanto
getaway_primary

Hyvinkin suosituksi jännärien teemaksi ovat nousseet aikakriittiset, kiristykseen perustuvat tehtävät, joissa poloisen uhrin on suoritettava mahdottomalta vaikuttavia ja jopa typeränkin tuntuisia tehtäviä pitääkseen hengissä itsensä, jonkun läheisensä tai ehkä jonkun tuntemattomankin. Useimmiten näissä jännityselokuvissa tarkastellaan tällaisten tapahtumien kulkua joko peräti ihan reaaliajassa tai ainakin tiiviisti kompressoituna esimerkiksi yhden yön tai parin vuorokauden aikana. John McTiernan osoitti jo vuonna 1995 miten homma hoidetaan tyylikkäästi elokuvallaan Die Hard with a Vengeance, jossa ”Kapteeni käskee”-leikkiä pelaava pahis kierrättää Bruce Willisin John McClane-hahmoa pitkin poikin New Yorkia yleisöpuhelimelta toiselle ja jos John parka myöhästyy, pommi uhkaa pamahtaa. Pettäjämiestä pidetään tiukasti puhelinkopissa vankina Joel Schumacherin elokuvassa Phone Booth (2002) jopa silloin, kun poliisi ja tiedotuvälineet ovat jo paikalla. Jodie Fosterin elokuvassa Money Monster (2016) tiivistyvä draama rahamaailman kieroilusta paljastuksineen pakotetaan ulos myös eetteristä ja tietenkin kiristäjän ehdoilla. Rodrigo Cortezin ovelassa elokuvassa Buried (2010) aavikossa hiekkaan haudatun miehen kohtalo riippuu siitä pystyykö hän järjestämään lunnaat kaappaajilleen ennen kuin happi arkussa loppuu. Olivier Megatonin Transporter 3 (2008)[x]-elokuvassa kiristetään Jason Stathamin näyttelemää kuriirikuskia räjähtävän käsipannan kanssa toteuttamaan pahiksen temput. Statham on pääosassa myös Neveldinen ja Taylorin elokuvassa Crank (2006) ja sen jatko-osassa Crank: High Voltage (2009), joissa henki lähtee jos adrenaalitaso laskee liian alhaiseksi. Ja yllättäen Statham heiluu myös David R.Ellisin elokuvassa Cellular (2004), jossa jälleen puhelimitse kidnappaaja ohjeistaa uhriaan. Benny Chan teki muuten saman uudelleen Hong Kongissa nimellä Bo chi tung wah (Connected, 2008). Dani de la Torren elokuvassa El desconocido (Retribution, 2015) Luis Tosarin näyttelemä huijarisijoittaja saa peräänsä koston enkelin, joka yrittää pakottaa miehen tekemään ison rahasiirron itselleen. Gary Flederin elokuvassa Don’t Say a Word (2001) Michael Douglasin näyttelemä psykiatri yritetään kidnappauksen varjolla pakottaa utelemaan eräältä potilaalta tiukasti varjeltu salaisuus vuosia sitten tapahtuneen jalokiviryöstön saaliin kohtalosta. Renny Harlinin elokuvassa 12 Rounds (2009) 12 tehtävän mittainen putki puolestaan odottaa poliisia, jonka vaimo on kidnapattu. Pitkälti sama meno jatkuu sitten Roel Reinén elokuvassa 12 Rounds: Reloaded (2013). John Badhamin elokuvassa Nick of Time (1995) Johnny Deppin roolihahmon tytär kidnapataan tarkoituksena kiristää isukki murhaamaan Kalifornian kuvernööri. Vähemmällä budjetilla operoidaan Fred Cavayéen elokuvassa À bout portant (Point Blank, 2010), jossa jälleen sitä vaimokultaa pidetään vangittuna, jotta kohde tekisi pahojaan kidnappaajan vaatimuksesta. Ja listaa voisi toki jatkaakin vielä ja mikä jottei laajentaakin varsinkin tuonne kauhuelokuvien suuntaan. Vaan eiköhän se kupletin juoni selviä jo tälläkin alustuksella.

Juonitiivistelmä

Entisen kilpa-autoilijan Brent Magnan (Ethan Hawke) vaimo (Rebecca Budig) on kidnapattu Sofiassa, Bulgariassa. Tuntematon mies ottaa Brentiin yhteyttä puhelimitse ja alkaa käskyttää tätä aikakriittisissä tehtävissä väittäen, että jättää vaimon henkiin vain mikäli Brent tekee seuraavien tuntien aikana täsmälleen miehen määräämät asiat. Ensimmäisenä eteen tulee erään tietyn ajoneuvon varastaminen ja sen jälkeen nopeaan tahtiin mies alkaa esittää ajoneuvolla suoritettavia tehtäviä ympäri kaupunkia. Mukaan sotkeutuu ajoneuvon alkuperäinen omistaja, paikallisen upporikkaan sijoituspankkiirin tytär, ”The Kid” (Selena Gomez), jonka rooli on myös kidnappaajan tarkoin suunnittelema. Sitten ajetaan karkuun poliiseja ja räjäytellään sitä sun tätä.

Kommentit

Vaikeata on arvuutella näin taustoja tuntematta notta mitäpä kummaa tuottavilla tahoilla oli oikein käytettävissään kiristyskeinoina, että saivat pakotettua Ethan Hawken mukaan tällaiseen tauhkaan? Pääosan kohtauksista Ethan kyllä näyttääkin jo ihan siltä, että olisi tasan valmis hautaamaan päänsä käsiinsä, huokaisevan syvään, pudistavan päätänsä ja lähtevänsä kotiin. Puiseva dialogi miten kuten ontuvasti vielä taittuu Hawkelta, mutta vieruskaverina istuvan Selena Gomezin suusta kuultuna jutustelu on peräti hirveää. Pahiksena puhelimen toisessa päässä hassulla aksentilla taittava Jon Voight on varmaankin elämänsä turhimman roolin äärellä; satunnaisen pölhön dialogin lisäksi isossa osaa elokuvan kohtauksista ohjaaja ei katso edes tarpeelliseksi kuvata Voightia alaleukaa enempää.

Jännitystä ei ole. Ollenkaan. Näennäisesti tuhatta ja sataa kaahaillaan sinne tänne tuhoamassa tavaraa hektisellä tempolla. Lienee vaatinut ihan erityistä kurssitusta tai ehkä se on vain luontaista taituruutta se, että onnistuu tuhoamaan viehätysvoiman tuhoamisestakin. Nopeat, noin sekunnin-kahden paloissa ammutut leikkaukset sotkevat elokuvan kaikki takaa-ajokohtaukset ja estävät tyystin minkäänlaisen koherentin kokonaiskuvan saamisen. ”Auto sisältä. Joku sanoo ’Shit!’ tai välillä jopa ’Holy shit!’. Auto ulkoa. Auton polkimien painallusta. Auto ulkoa. Auto sisältä. Muita autoja takana. Tai edessä. Räjähdys.” Siinä tyypillinen 5 sekunnin kohtaus leikkauksineen elokuvasta. Näitä on käsikirjoituksessa näemmä copy-paste-tekniikalla enemmistö sivuista kuin Jack Torrancen kuuluisat konekirjoitusliuskat Stanley Kubrickin elokuvasta The Shining (1980) konsanaan. Kaikkea tätä säestää tuttuakin tutumpi tusinatoimintaelokuvien helmasyntinä oleva geneerinen hissimusa, joka epäonnistuneesti ja verkkokalvoilla kulloinkin vilahtavaan kohtaukseen mitenkään istuvana vuoroin yrittää hilata tunnelmaa tiiviimpään ja vuoroin helpottuneempaan suuntaan. Pahimpia virheitä lienee kuitenkin se, että tekijät pitävät elokuvan täysin ryppyotsaisena; huumorille ei sijaa anneta. Aivan kuin tekijät olisivat ylimielisesti luulleet tekovaiheessa tekevänsä ihan oikeaa ja vakavasti otettavaa elävää kuvaa, jonka kovaa asennetta vielä vuosien päästä ihannoidaan ja josta kirjoitetaan elokuvatutkielmia. Auts.

Käsikirjoitus on karmeaa paskaa. Siitä sen enempää. Tapahtumat vieläpä seuraavat toisiaan oudosti epäuskottavissa järjestyksissä tai vailla lainkaan järkeä elokuvan lopullisessa ”juonessa”. No juoni ei ehkä ole ollut se sanavaraston käytetyin sana suunnitteluvaiheessa. Tekijät ovat tainneet lähinnä miettiä, että missä järjestyksessä autoja romutetaan ja mistä päin Bulgariaa saa ostaa kerralla kaikki reteissä räjähdyksissä tarvittava bensiini. Epäuskottavasti tämä autojen romuttaminen on sitten kuitenkin ihan sitä tuikitavallista ja läpeensä epäuskottavaa bensaräjähdyksillä lotraamista ja metrien korkuisten autovolttien kanssa pelehtimistä selkeiden nokkakolareiden ”luontevina” seurauksina. Yhtä ainutta taiten tehtyä tai innovatiivista kohtausta eivät tekijät ole osanneet loihtia. 18 miltsiä riihikuivaa kuitenkin kärähti kuluihin jossakin välissä, joten tiedäpä sitä sitten vaikka se Ethan Hawke kuvausten jälkeen olisi nauranut makeasti matkalla pankkiin.

Yhteenveto

Murheellinen yritelmä jopa kertakäyttöisten tusinatoimintaviihdepläjäysten joukossa. Elokuva ei kykene keskittymään mihinkään kunnolla, juoni on tavanomaistakin rutiinia köykäisempi eikä sen sisäinen logiikka pysy ehjänä alkumetrejä pidemmälle. Ohjaus on täydellisen ponnetonta ja elokuva luottaa vain ja ainoastaan kalliiden ja vähemmän kalliiden autojen kolhimisen, ruttaamisen ja räjäyttämisen antamaan iloon. Sekin vähäinen ilo katkeaa kuin seinään lyhyiden heiluvien leikkausten sekamelskassa. Myötähäpeää synnyttävä dialogi ja molempien pääosien näyttelijöiden umpisurkea anti eivät varsinaisesti auta asiaa. Kun puhumme tusinatoimintaviihteestä, niin tässä on nyt sitten sellainen koulukirjaesimerkki sellaisesta. Hyvänä puolena erityisesti mainittakoon se, että tällaisen katsomiskokemuksen jälkeen osaa entistä paremmin arvostaa niitä paremmin tehtyjä toimintaelokuvia.

2/10.

Day of the Dead: Bloodline (2018)

Ohjaus: Hèctor Hernández Vicens
Käsikirjoitus: Mark Tonderai, Lars Jacobson
Tuotantomaa: USA / Bulgaria
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: kevät 2018
Budjetti: noin 8 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä Suomessa

Johdantodayofthedeadbloodline_primary

Huoh. Valitettavasti elokuvien maailmassakin törmää väistämättömästi sellaiseen kuonaan, jonka tavoitteena on vain ja ainoastaan ratsastaa muiden, kovasti paljon taitavampien, tekijöiden uurastuksen ja innovaatioiden hedelmillä. Kun George A. Romero muutti zombie-elokuvien kuvaston kertaheitolla zombietrilogiallaan Night of the Living Dead (1968), Dawn of the Dead (1978) ja Day of the Dead (1985)[x], plagiaattoreiden ja siivellä ratsastajien kuonakuorolla oli tarjolla lähdemateriaalia suorastaan hopeisella tarjottimella. Eritoten siksi, että kauhuelokuva lajityyppinä muutoinkin tuntuu houkuttelevan pikarahastuksiin ja nopeisiin kopioihin enemmän kuin monet muut lajityypit. Lisäksi kauhuelokuvaa käytetään varsin tavallisesti sekä näyttelijöiden että ohjaajien ja tuottajien ponnahduslautana ylemmäs elokuvien hierarkiassa kuvitelmalla, että kauhuelokuva lajityyppinä on siellä pohjimmaisena. Romero ei toki ansaitse kaikkea kunniaa niistä inhoista paarustajista, jotka tänä päivänäkin ovat levittäytyneet kiinteäksi osaksi populaarikulttuuria; vaikkapa Espanjan Amando de Ossorio, Ranskan Jean Rollin, Italian Lucio Fulci ja Yhdysvaltojen Dan O’Bannon ansaitsevat toki oman osansa lajityypin elinvoimaisuuden suitsutuksesta laajennettuaan omilla tavoillaan Romeron esittelemien elävien kuolleiden käsitteistöä. Zombiet tykkäävät aivoista? Jep. Eipä tämä tullut Romerolta vaan ensimmäiset aivoja mussuttavat zombiet nähtiin Dan O’Bannonin klassikkokomediassa Return of the Living Dead (1985). Yksi on varmaa: jos James Glenn Dudelson on mukana tekemässä elokuvaa, mitään populaarikulttuuriin pysyvästi jäävää innovatiivista leimaa ei ole odotettavissa ja siis tässä elokuvassa herra Dudelson on tuottajana.

Juonitiivistelmä

Aargh! Maailmanloppu on jälleen päällämme! Sairaalassa muuntuneen influenssaviruksen vuoksi kuolleista nouseva ruumishuoneen asukki käynnistää virusepidemian, joka muuttaa nopeassa tahdissa suurimman osan ihmiskunnasta alkukantaisiksi zombie-olennoiksi, joiden intohimona on ihmislihan repiminen ja syöminen. Kuukausien päästä epidemian jo jyrättyä alleen sivilisaation, pieni joukko selviytyjiä eristetyssä ja zombieiden piirittämässä bunkkerikompleksissa yrittää kukin tahoillaan parantaa henkiin jäämiseen mahdollisuuksia sekä itselleen ja läheisilleen että koko ihmiskunnalle. Sotilaiden johtamassa pesäkkeessä nuori lääkäriksi vasta valmistunut Zoe (Sophie Skelton) yrittää epätoivoisesti keksiä vastalääkettä virusepidemian taltuttamiseksi ja samalla pitää bunkkerin väen terveinä ja kykenevinä kamppailemaan zombie-uhkaa vastaan. Zoe joutuu kohtaamaan kenkkuja vastoinkäymisiä toinen toisensa perään: sotilaiden johdossa oleva Miguel Salazar (Jeff Gum) ei erityisemmin pidä miestensä henkien vaarantamisesta lääkkeen tutkimustyössä ja mutkia matkaan asettaa myös nykyisin zombieksi muuttunut hyypiö, jolle Zoe oli pakkomielle ja joka yritti raiskata nuoren lääkärin epidemian käynnistyessä.

Kommentit

Huoh. Ehkä kaikkein masentavinta tällaisten elokuvien arvioinnissa on miettiä niitä menetettyjä mahdollisuuksia, jotka kyvykkäämmiltä tekijöiltä on jouduttu epäämään, kun rahaa on syydetty tällaiseen tuubaan miljoonatolkulla. Mitä kaikkea mielenkiintoista esim. juuri tämän elokuvan noin kahdeksan miljoonan budjetilla voisikaan saada aikaiseksi, jos rahan käyttäisi joku muu? On kiusallisen selvää, että pääosa rahoista on tälläkin kertaa valutettu vain näyttävien puitteiden aikaansaamiseksi ja jostakin syystä elokuvan tekijät jälleen kuvittelevat, että juuri näissä paremmissa lavasteissa oikeiden armeijalta vuokrattujen Humvee-ajoneuvojen katveessa näytelty soopa olisi jotenkin parempaa kuin kehnommissa puitteissa.

Lavastus ja zombie-efektit ovat ainoa pieni positiivinen pilkahdus elokuvan tympeässä kyvyttömyydessä saada katsoja kiinnostuneeksi niistä kaikista hölmöilyistä, joita silmille ladataan minuutti toisensa perään. Elokuvan juonen kuviot hakevat vertaistaan typeryydessä vai mitä sanotte tästä: pakkomielteisesti rakkauden nälkäinen puoliälykäs zombiehyypiö palvontakohteensa vaateriekaleita nuuhkimalla jahtaa tätä päivien ajomatkan päästä bunkkerille ja siellä murtautuu kompleksiin vanhalla tutulla James Bond-kikalla roikkumalla auton alla päästäkseen käsiksi rakkautensa kohteeseen. Tämä ääliömäisesti virnistelevä puoliälykäs ja osittaisesti puhekykyinen zombie luontevasti seikkailee ilmastointikanavissa kuin Bruce Willisin John McClane ikään ja käyttää jopa panttivankeja saadakseen haluamansa.

Tekijät tekevät tarkkaavaiselle katsojalle varsin selväksi, että Romeron alkuperäinen Day of the Dead (1985) on katsottu moneen monituiseen kertaan tiputtamalla sinne tänne joutavia ja jopa vaivaannuttavia viittauksia alkuperäiseen. Pienistä sinällään virkistävistä yksityiskohdista (kuten Lori Cardillen alkuperäisessä mestarillisesti näyttelemän Sarahin seinäkalenterin kopion vilahdus tai Terry Alexanderin näyttelemän helikopterilentäjän lentämän kopterimallin romu pellolla) aina tympeisiin nimileikkeihin (mekaanikko Savini ei ole tällä kertaa kuulemma hoitanut hommiaan kunnolla).  Itse asiassa iso osa koko elokuvan asetelmasta, ihmisten välisistä suhteista ja lavasteista on kalpeata kopiota Romeron alkuperäisestä. Näyttelijöiden arviointi on vaikeaa: on selvää, että näyttelijöiden ohjaus on ollut olemattoman ja puutteellisen välimaastossa, mutta sen verran totista ja tönkköä pönötystä on tarjolla, että tokkopa näiden näyttelijöiden suorituksista olisi suuria ilonkiljahduksia aikaan saatu taitavammissakaan käsissä. Toki käsikirjoituksen hahmoille pakottama dialogi on itsessään varsin hirvittävää, joten eipä tätä epäonnistumista ihan kokonaan amatööri-iltamien näyttelijäkaartille voi laskea. Lavastus ja puvustus sen sijaan on ihan onnistunutta, jos kohta katsojalle ei nyt kuitenkaan sitten näytetä mitään standardi-zombie-mätkeestä poikkeavaa. Ääniraita elokuvassa on mitäänsanomattoman tehotonta ja ns. peruskamaa halpistoimintaelokuvien puolella eikä äänimaailmalla kyetä rakentamaan yhteenkään kohtaukseen minkäänlaista jännitettä. Elokuvan tekninen toteutus on kaikilla mittareilla vilkaistuina varsin onnetonta: noin puolessa kohtauksista valaistus on epäuskottavaa ja vääristävää, päivä ja yö voivat vaihtua kesken kohtauksen pariinkin kertaan ja elokuvan toimintakohtauksien leikkaukset eivät anna katsojalle tilaa keskittyä kohtaukseen.

Yhteenveto

Huoh. Surkeiden sattumusten sarjasta ei ole kysymys, kun tarkkailee sitä säälittävien murheellisuuksien läjää, mitä James Glenn Dudelson on jättänyt jälkeensä elokuvahistorian kellastuville sivuille sekä ohjaajana että tuottajana. Läjä on enempikin surkeiden kyvyttömyyksien sarja ottipa sitten näkövinkkeliksi pelkät zombie-elokuvat tai yleisemminkin kauhuelokuvan lajityypin. Steve Minerin ohjaajan uran pohjanoteerauksia on epäilemättä Dudelsonin tuottama isomman rahan sekamelska Day of the Dead (2008), mutta koko zombie-genren surkeimpiin viritelmiin kuuluu Dudelsonin itsensä ohjaustyö Day of the Dead 2: Contagium (2005). Nämä molemmathan siis yrittävät Romeron nimellä ratsastaa aamunkoittoon leveästi virnistäen ja kun kaksi hirvittävää epäonnistumista ei herralle vielä riitä, niin tässä olisi nyt sitten se kolmas. Tätä voi tosissaan suositella katsottavaksi vain sellaisille herrasmiehille ja -naisille, jotka periaatesyistä haluavat hampaat irvessä katsoa kaikki genren teokset.

2/10.

The Tournament (2009)

Ohjaus: Scott Mann
Käsikirjoitus: Gary Young, Jonathan Frank, Nick Rowntree 
Tuotantomaa: USA
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevitystä Suomessa
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: helmikuu 2012
Budjetti: noin 8 miljoonaa USD

Johdantothetournament_primary

Ihmismetsästyselokuvien tausta on pitkä ja kiehtova alkaen Pichelin&Shoedsackin klassisesta lajin ensimmäisestä The Most Dangerous Game (1932) -elokuvasta, joka on yhä edelleen 2000-luvulla yhtä ajankohtainen ja tehokas kuin tekoaikanaankin. Alalajityyppi pyörii säännönmukaisesti kauhun, trillerin ja suoraviivaisemman toiminnan välimaastossa koukaten välillä sentään mukavasti eksploitaatioviihteen puolellekin (kuten esimerkiksi Peter Collinsonin Open Season (1974), Stephanie Rothmanin Terminal Island (1973) tai vaikkapa Jess Francon oikukas The Perverse Countess (1974)).

Ohjaaja Scott Mann on omalla vuorollaan päätynyt vauhdikkaan korkeaoktaaniseen pyssynpaukuttelurymistelyyn, joka heivaa taka-alalle ensin järjen, sitten jännitysmomentit ja harmillisesti jumittaa sekä kerrontansa että hahmonsa surullisen selkeisiin ja ennalta-arvattaviin karsinoihin. Uuden vuosituhannen aikana ah-niin-suosituksi-tullut tosi-tv -tyyppinen näkökulma on pitänyt istuttaa elokuvan keskeiseksi elementiksi, kun taustavaikuttajat seuraavat suojattiensa edesottamuksia pienen pahaa-aavistamattoman kaupunkipahasen kaduilla ja kujilla. Eipä Scott Mann tässä ihmismetsästyselokuvien kirjossakaan ole näkökulmineen ihan jonon ensimmäisenä uutta visioimassa; tekihän Elio Petri samaa jo vuonna 1965 elokuvallaan La decima vittima (The 10th Victim).

Juonitiivistelmä

Joka seitsemäs vuosi maailman kovimmat palkkamurhaajat (mm. Ving Rhames, Kelly Hu, Liam Cunningham, Ian Somerhalder, Sebastian Foucan…) kootaan yhteen kinaamaan siitä, kuka on ammattinsa paras. Vain yksi jää henkiin ja voittaa taustavaikuttajien tarjoaman 10 miljoonan taalan voittopotin taskuunsa. Taustavaikuttajat pelaavat isoilla panoksilla uhkapeliä omien suosikkiensa puolesta ja ryhmä seuraa kilpailijoiden edesottamuksia koko kilpailun keston ajan teknisavusteisesti. Tällä kertaa mukaan joutuu myös kokonaan ulkopuolinen juoppo pappi MacAvoy (Robert Carlyle), joka sotkee pelin kulkua monellakin tavalla. Ja kuka olikaan pelin voittaja tällä kertaa?

Kommentit

Jo elokuvan konsepti on kokolailla pölhö: 30 palkkamurhaajaa ja vain yksi jää henkiin … miten idiootteja ovatkaan murhamiehet(ja -naiset), jotka näillä todennäköisyyksillä mukaan karkeloihin oikein vaivautuvatkaan ja ovatko palkkamurhaajien palkat niin syvässä rotkossa, että voittorahoja on kannattavaa hamuilla? Toki mietityttää myös poloista katsojaa se, että ovatkohan nämä nyt sitten kuitenkaan ihan niitä mainostettuja parhaimpien parhaita ykköstappajien valioita, kun aika usein tuppaavat huteja tykittämään tuliaseilla. No eipä tuo haittaa, sillä mitään suurempaa järkeä ei elokuvaan muutoinkaan mahdu. Se on suoraviivainen aivot-narikkaan -tyylin toimintahässäkkä tuhansine ammuttuine laukauksineen, 1980-luvun elokuva-asekaupasta lainattuine aseineen, jotka ampuvat ilman välilatauksia, kieroine verhojen takana naruista vetelevine taustavaikuttajineen, repivine räjähdyksineen, kipakkoine käsirysyineen, näyttävine kolareineen ja takaa-ajoineen päivineen. Niin ja parkour-legenda Sebastien Foucan hyppii näyttävästi yhtenä hahmona tappaen sisällä ja puutarhassa. Sähäkkää säpinää siis riittää, mutta samalla juonensa puolesta elokuva on vain avutonta apinointia aiemmista alan elokuvista, kuten Philip Michael Glaserin Running Man (1987)[x], Scott Wiperin The Condemned (2007), Paul Bartelin Death Race 2000 (1975) ja sen uudemmat muunnokset, Michael J. Bassettin Wilderness (2006), Ernest R. Dickersonin Surviving The Game (1994), John Woon Hard Target (1993) tai Kinji Fukasakun Battle Royale (2000). Jo johdannossa mainittujen elokuvien lisäksi tietenkin siis. Robert Carlylen esittämä viaton sivullinen pappi on sentään pieni positiviinen pilke hahmon tuodessa moraalista hankaussähköä muutoin moraalisen rappion valtaamien hahmojen metafyysisille pinnoille. Scott Mann käyttää tosin tätäkin vain juonenkuljetuksen apukeinona eikä oikein pysty ottamaan papin hahmon tarjoamasta asetelmasta irti moraalisia vipuvarsia tahi avartavia näkökulmia. Carlyle kyllä hoitaa roolinsa pappina hyvin vakuuttavasti ja on ylivoimaisesti elokuvan parasta antia. Muutoin elokuvan näyttelijäntyö on tasapaksua ja hahmojen interaktio on samalla kertaa melko tönkköä ja sarjakuvamaisen yliampuvaa. Tekijät siltikin hillitsevät itseään ihan tarpeetta eikä elokuva ota irti tarpeeksi ajaakseen sellaiselle täyskahjolle moottoritielle, jolla kiihdyttelisivät vaikkapa Jan Kounenin Dobermann (1997)[x], Joe Carnahanin Smokin’ Aces (2006) ja Roger Avaryn Killing Zoe (1993).

Rivakkaan toimeliaasti elokuva puskee läpi odotettavien käänteidensä eikä osaa edes lopussa tarjoilla kovin kiinnostavaa koukkua. Teknisesti taitavan toteutuksen teloo tympeän tylsä tarina. Hahmokirjon ensiesittelyistä lähtien katsojan mielikuvitusta kiihottaa lähinnä se, osaako arvata oikein hahmojen tiputusjärjestyksen ja että montako sekuntia oikein kelloon jääkään ennen kuin pelin on määrä päättyä. Kerronnan linja on rutiineihin ja tasaiseen tavanomaisuuteen luottavaa ja sitä tukee tasapaksu ja kovin mitätöntä auraalista tekstuuria tarjoileva äänimaailma.

Yhteenveto

The Tournament on tyypillinen ihmismetsästyselokuvan variantti. Mannin elokuva sotkee sekaan vielä väsyneen tosi-tv -tyyppisen näkökulman ja karrikoi ”pahat pukumiehet” tapahtumien taustalla pahasti kulahtaneiksi degeneroituneiden nykypäivän rahakeisareiden arkkityypeiksi. Koko konsepti on 2010-lukuun mennessä siinä määrin kaluttu, että jotain perin omalaatuista tarvittaisiin nostamaan aihe muiden samassa sarjassa kamppailevien yläpuolelle. Scott Mann pyörittelee sentään elokuvassaan pientä kipinää kilpailijoiden ja mukaan vahingossa joutuvan papin moraaliarvojen hangatessa yhteen. Korkeaoktaanisen ja väkivaltaisen elokuvan kohderyhmä on kovin rajattu: vain väkivaltaviihteen suurkuluttajat saavat elokuvasta irti kelpo tärinät.

4/10.

30 Days of Night: Dark Days (2010)

Ohjaus: Ben Ketai
Käsikirjoitus: Ben Ketai, Steve Niles
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Arvioitu: kesäkuussa 2011

30daysofnight2_primaryJohdanto

”Viimeinen nainen” (engl. The Final Girl) -käsite sai alkunsa 70-luvulla, mutta termin kehitti naisia ja naisten rooleja erityisesti slasher-elokuvissa tutkinut Carol J. Clover teoksessaan Men, Women, And Chain Saws: Gender In The Modern Horror Film (1992). Sillä tarkoitetaan elokuvan kulun aikana monella tavoin kasvavaa ja alunpitäen (usein ruskeaverikköä, ryhmän älykkäintä, hieman ujoa ja arkaakin) feminiiniä naishahmoa, joka pystyy murskautumaan irti ennakko-odotuksista ja nousemaan muiden ylitse kyvyillään, intuitiollaan ja kekseliäisyydellään, kohtaamaan elokuvan antagonistin loppukohtauksessa ja selviää sitten siitäkin hengissä kertomaan tarinansa. Aikaisemmin käsitettä käytettiin lähinnä ns. slasher-elokuvien yhteydessä, mutta sittemmin sitä on ruvettu käyttämään vaivatta muissakin lajityypeissä. Klassinen esimerkki on Jamie Lee Curtisin näyttelemä Laurie John Carpenterin elokuvassa Halloween (1978) ja ehkä ensimmäinen tai ainakin ensimmäisiä tämän käsitteen kanssa touhunnut elokuva on Bob Clarkin vuoden 1974 slasher  Black Christmas, jossa Olivia Husseyn näyttelemä Jess pistää kampoihin murhanhimoiselle kyttääjälle. Noiden vuosien jälkeen käsite on varioitu, tutkittu, purettu ja parodioitu väsyksiin saakka, mutta kieltämättä se on varsin voimakas elementti sitomaan erityisesti kauhuelokuvien katsojakuntaa samastumaan hahmoon, jonka pitää löytää keino selviytyä ylivertaisesta vastuksesta. Slasherien lisäksi valtavirtaelokuvien puolelta Sigourney Weaverin näyttelemä Ripley-hahmo Alien-elokuvista on varsin ikoniseksi noussut The Final Woman siitäkin huolimatta, että kaikki elokuvan roolihahmot oli alun perin kirjoitettu ilman ennakko-olettamaa sukupuolesta (ja mahdollisesti siksi elokuvan hahmot käyttävätkin toisistaan vain sukunimiä!). Ja on kyllä 30 Days of Night 2:n ohjaaja Ben Ketai tullut katsoneeksi Ripleyn edesottamuksia vimmatusti muistiinpanoja tehden.

Juonitiivistelmä

Vuosi on mennyt Barrowin tapahtumista (David Sladen elokuva 30 Days of Night (2007)) ja silloin leskeksi jäänyt Stella Oleson (tässä elokuvassa Kiele Sanchezin näyttelemä) lähtee hakemaan kostoa saatuaan kontaktin muihin revittyihin sieluihin, joiden elämän nämä inhat verenimijävampyyrit ovat kauttaaltaan tuhonneet kataluuksillaan. Pian on kasassa puolivampyyrin (niinpä tietysti, näitähän ei ole aiemmin nähty…) kaitsema muutaman hengen sissijoukkio, joka aikoo iskeä vampyyrien kuningattaren pesään leukaa myöten asti aseisiin varustettuina…

Kommentit

”I am so sorry, but we do not feel that this script is good enough for a computer video game. But how about if you make a movie out of it instead?” Kokolailla näin on täytynyt mennä keskustelu tuottajien ja rahoittajien välillä. Käsikirjoitus on kuin suoraan railroad-tyyppisestä ampumispelistä, jossa pienten koukkujen kautta päähenkilö sidotaan tarinan ytimeen ja ohjataan tämä listimään alati kenkumpia vihuja. Loppupomoa unohtamatta. Myötähäpeää syntyy katsellessa sitä, miten tekijät pelaavat itseltään narratiivisia vaihtoehtoja pois ja joutuvat hämillään tyytymään vain jäljelle jääviin ratkaisuihin. Ratkaisut ovat loogisesti järkyttäviä ja välillä sitä ihmettelee, että mihin ihmeeseen katosivat ne ykkösosan lumoavan hurjat veitikat, jotka olemuksellaan jättivät pysyvän jäljen kauhumuistiin ja muuttivat omalta osaltaan vampyyrielokuvien kuvastoa aika laajalla pensselillä. Tämän kakkososan vampyyrit ovat pitkälti ns. ”hukassa”, koska ohjaaja ei ilmeisestikään omaa minkäänlaista visiota siitä, että mihin suuntaan hahmoja ja tarinaa pitäisi oikeastaan viedä ja kyvyt rakentaa tunnelmaa tarinan ympärille puuttuvat täysin. Suurta kitkaa hermonpäissä aiheuttaa se, että liki puolet elokuvan kestosta on puisevaa haahuilua hämärissä käytävissä ja kellareissa pyssyt tanassa ja lamput kiiluen – tai ehkä se on alitajuinen metafora sille, että elokuvan tekijätkin haahuilevat pimeässä yrittäen välillä saada jotakin merkittävää taltioitua kameralle.

Pääosan hahmon esittäjäksi on valikoitunut eri henkilö kuin ykkösessä. Stella Olesonia esitti David Sladen ohjaamassa verevämmässä ja väkevämmässä ensimmäisessä elokuvassa Melissa George, jonka roolityö oli keskeinen tekijä kyseisen elokuvan vetovoimassa. Eipä se mitään, vaikka Melissa ei ollut enää kiinnostunut, sillä Kiele Sanchez toimii ihan kohtuullisesti ja on riittävän valovoimainen pääroolia kantamaan ainakin tällaisessa tusinahalpiksessa. Rooli sinällään kuitenkin taas sitten on valitettavan tönkkö kombinaatio Zack Snyderin Dawn of The Dead (2004)[x] -elokuvan Ana (Sarah Polley) – ja Ridley Scottin Alien-elokuvien[x][x][x] Ellen Ripley (Sigourney Weaver) -hahmoista. Muiden suorituksista ei nyt merkittävää haittaa ole elokuvalle, kun onneksi ovatten melko vähäisesti esillä ja pääpahiksena hääräilevä Mia Kirschner sopii hyytäväksi verenimijäksi vallan mainiosti. Efektipuolella asiat ovat miten kuten kohdillaan, jos kohta vähänlaisesti katsojaa sitten kuitenkaan hemmotellaan varsin ilmeisten budjettirajoitteiden vuoksi. Kaikille vampyyrielokuvien tekijöille pitäisi tosin olla pakollisena pohjustuksena pikakurssi veren ominaisuuksiin. Tässä elokuvassa nimittäin tuo mystinen punainen kulta näyttää ja käyttäytyy kuin Lidlin mansikkamehu.

Loogiset ongelmat jäytävät tarinaa alusta asti ja kumuloituvat loppupomon kanssa mittelöintiin asti aivan liiallisiksi. Kliseitä marssitetaan esille toinen toistaan väistäen ja perinteitä kunnioittaen luonnollisesti se musta mies kuolee ensinnä. Vampyyrit ovat ihan toista maata kuin ykkösessä ja ilmeisesti heittopusseiksi alistetut tykinruokavampyyrit ovat olemassa vain siksi, että pyssyillä olisi jotain kohteita osuttaviksi. Loppukohtauksen kliseisyys on piste huonouden i:n päällä. Loppu olisi ollut ihan mukiinmenevä, jos viimeinen minuutti olisi jätetty kokonaan pois. Liuku yhdestä parhaimmista vampyyrielokuvista tällaiseen huttuun saa toivomaan, että nämä sarjakuvavampyyrit jätetään nyt pysyvästi uinumaan.

Yhteenveto

Toivottoman vuotava ja ongelmainen kakkososa hyytävälle David Sladen ohjaamalle vampyyrimätkimisleffalle 30 Days of Night (2007) alittaa riman ja saa toivomaan, että sitä ei olisi koskaan tehtykään tahrimaan Sladen ylivertaisen ykkösosan kruunua. Suoraviivainen tusinatöräyttely kurlaa esille kaikki mahdolliset kliseet mitä tällaiseen toimintapätkään vampyyreistä nyt ylipäätään voisi keksiä mahduttaa eikä se onnistu oikeastaan missään muussa kuin silloin tällöin näyttämään ihan kelvolliselta. Ohjaus on ponnetonta eikä mielikuvitukseton kuvauskaan asiaa mitenkään paranna. Satunnaisesti elokuvan tekijät sentään yrittävät nousta lajityypin keskikastiin kisailemaan, vaikka eivät siinäkään mainittavasti onnistukaan. Suositella voi vain niille keskiyön kumartajille, joille on ehta kunniakysymys kahlata läpi kaikki verenimijäelokuvat ikinä.

3/10.