Ohjaus: Gary Sherman
Käsikirjoitus: Ronald Shusett, (Dan O’Bannon)
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 94 minuuttia
Arvioitu: alkutalvi 2009
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista valkokangasensi-iltaa Suomessa sensuurin takia
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen

Johdanto

Syrjäiset pikkukaupungit ovat suosittuja paikkoja monissa kauhuelokuvissa, koska ne antavat aivan oivan mahdollisuuden käyttää eristäytymisen elementtejä osana tunnelman luomisessa. Kokonaisen eristyksissä olevan kylän tai kaupungin ahdinkoa kuvaillaan ja käsitellään suuressa joukossa kauhu- ja tieteiselokuvia vuosikymmenien mittaan. 1970- ja 1980-luvuilla teema oli varsin suosittu; epäilemättä reaktiona kiivaaseen länsimaiseen kaupungistumiseen ja sen synnyttämiin mielikuviin takapajuisiksi jäävistä sisäsiittoisista pikkupaikoista, joiden asukkaat pittoreskista ulkokuoresta huolimatta halusivat muuttaa isoihin sivistyksen keskuksiin. Kauhuelokuvien tekijät löysivät vuosikymmenien kuluessa hyvinkin paljon varsin erilaisia ja kiehtovia kataluuksia, joita näihin sivilisaation hylkäämiin kyliin ja pikkukaupunkeihin voitiin sijoittaa. Vaihteluväliä riittää verenhimoisista vampyyreista maailman valloituksesta unelmoiviin ulkoavaruuden olentoihin, roboteista lintuihin ja itsensä Saatanan kätyreistä salaisiin aseisiin. Vilkaistaanpa vähän näitä teoksia 1980-luvulle asti ja katselmoidaan mitä ihmettä kaikkea kamaluutta sitä pikkukaupungit voivatkaan sisäänsä kätkeä. Monet tämän pienen ja epätäydellisen listan elokuvista ovat muuten saaneet kunnian olla esikuvina tai vähintäinkin inspiraation lähteinä myöhempien vuosikymmenien uusintafilmatisoinneille, sillä eihän tämä teema yhtään mihinkään ole kadonnut aikain saatossa.

Don Siegelin varhaisessa tyyppiesimerkissä Invasion of the Body Snatchers (1956)  Kalifornian Santa Miran pikkukaupungin asukkaita uhkaa kopiointi. Wolf Rillan elokuvassa Village of the Damned (1960) Midwichin pikkukylässä pitää välttää lasten tuijotusta. Whitewoodia taas pitävät noidat hallussaan John Llewellyn Moxeyn elokuvassa The City of the Dead (1960). Terence Fisherin elokuvassa The Gorgon (1964) hirviön kanssa ansaan joutuvat kyläläiset muuttuvat kiviksi. Gatlinin pikkukaupungissa Nebraskassa lapsia pitää varoman myös Fritz Kierschin elokuvassa Children of the Corn (1984)^[x]. Irvin S. Yeaworth Jr:n elokuvassa The Blob (1958) nuoret puolestaan yrittävät varoittaa Pennsylvanialaisen pikkukaupungin aikuisia kaupunkiin tulleesta vaarasta, mutta nuorten varoitukset ovat kuin vastatuuleen kusemista. Pennsylvaniassa paukkuu jälleen George A.Romeron elokuvassa The Crazies (1973), jossa Evan’s Townin uneliasta pikkukaupunkia koetellaan. Samana vuonna espanjalainen Amando de Ossorio teki elokuvansa Return of the Evil Dead (1973)^[x], jossa portugalilaisen pikkukylän asukkaat joutuvat kamppailemaan sokeita kuolleista nousseita ristiritareita vastaan. Ossorio oli asialla myös kahta vuotta myöhemmin elokuvalla Night of the Seagulls (1975), jossa portugalilaiseen pikkukylään muuttava innokas lääkäri huomaa valinneensa väärän paikan pitää praktiikkaa. Peter Weirin elokuvassa The Cars That Ate Paris (1975) hyvinkin nimensä mukaisesti Parisin pikkukaupunkia uhkaavat itsekseen operoivat autot. Lihaa syövät mutanttitorakat aiheuttavat päänvaivaa saaressa olevalle kalastajakylälle Terence H.Winklesin elokuvassa The Nest (1988). John Carpenterkin kosketteli teemaa elokuvallaan The Fog (1989) asettaessaan koko Antonio Bayn kalastajakylän alttiiksi omien esi-isiensä virheiden vuoksi. Jean Rollinin elokuvassa The Grapes of Death (1978) kylän ahdinkona on uusi tuholaistorjunta-aine, joka muuttaa asukkaat zombeiksi. Ihmissudet taas ovat kenkkuina Tarker’s Mills:n pikkukaupungissa Daniel Attiasin elokuvassa Silver Bullet (1985). Ulkoavaruuden veijarit pistävät hyrskyn myrskyn Kaihoron kylässä Peter Jacksonin elokuvassa Bad Taste (1987)^[x]. Alfred Hitchcockin elokuvassa The Birds (1963) Kalifornian Bodega Bayn idyllinen kalastajakylä kokee lintuterrorin voiman. Robin Hardyn elokuvassa The Wicker Man (1973) Summerislen eristäytyneen yhteisön eloa saapuu häiritsemään nuori konstaapeli kadonneeksi ilmoitetun tytön etsintöjä tekemään. Joe Danten elokuvassa Gremlins (1984) Kingston Fallsin pikkukaupunkia uhkaavat pirulaiset ovat pieniä ja vihreitä. Willard Huyckin elokuvassa Messiah of Evil (1973) isäänsä etsimään lähtevä nuori nainen Arletty huomaa, että kalifornialainen Point Dumen pieni rantakaupunki on oudon kultin vallassa. Piers Haggardin elokuvassa The Blood on Satan’s Claw (1971) englantilaisen pikkukylän asukkaiden kohtalona on vaipua satanistikultisteiksi. Bryan Forbesin elokuvassa The Stepford Wives (1975) seurataan, miten Massachusettsissa sijaitsevan uneliaan pikkukylän, Stepfordin, kaikki naiset ovat epätavallisen täydellisiä, hyvätapaisia ja -käytöksisiä. Massachusettsiin sijoittuva Tobe Hooperin lopulta minisarjaksi paisunut elokuvasovitus Salem’s Lot (1979) kertoo, miten vampyyrit ottavat haltuunsa Salemin pikkukaupungin. Mitä kaikkea pöyristyttävää ikävää pikkukaupungit voivat kätkeäkään joko omien asukaidensa tai sinne saapuvien turmioksi, jonkinlainen 1980-luvun päätepiste tälle kaikelle kekseliäisyydelle on Stephen Chiodon Killer Klowns from Outer Space (1988), jossa Crescent Coven pikkukaupunkia uhkaavat … tappajaklownit ulkoavaruudesta.

Gary Shermanin Dead and Buried -elokuvassa tämä syrjäisyys on niin ikään käsikirjoituksen elinehto ja luuranko lihojen alla ja samalla se antaa ohjaajalle valtavia potentiaaleja rakentaa rauhaisaan ja uneliaaseen Potter’s Bluffin pikkukaupunkiin hyytäviä kohtauksia. Elokuvan taustalla on käsikirjoittajakaksikko O’Bannon ja Shusett, joiden laatima käsikirjoitus käyttää mainiosti hyväkseen lähtöasetelmaa. Tosin O’Bannon väittää itse, että lopullinen käsikirjoitus on kokonaan Shusettin käsialaa. Rhode Islandilla sijaitseva Potter’s Bluff on kuin sipaistu irti tiheästä modernin suurkaupungin sykkeestä omaan todellisuuteensa.

Juonitiivistelmä

Potter’s Bluff on syrjäinen New Englandin rannikolla majaileva piskuinen  kalastajakaupunki. Hiljakkoin kaupunkiin takaisin muuttanut paikallinen sheriffi Dan (James Farentino) joutuu heti aluksi selvittämään kahta omituista murhaa ja pian alkavat hänen mieleensä nousta epäilyt siitä, että jotakin merkillistä tapahtuu kaupungin uneliaiden kulissien takana. Ja kaiken kukkuraksi Danin oma vaimo Janet (Melody Anderson) tuntuu olevan mukana touhussa jollakin selitystä hamuavalla tavalla. Yhdessä kaupungin hautausurakoitsija/ kuolemansyyntutkija William G.Dobbsin (Jack Albertson) kanssa Dan ryhtyy selvittämään kuolemien taustoja tarkemmin sitä mukaa kun uutta tutkittavaa syntyy kiihtyvällä vauhdilla. Kuolleet eivät nimittäin oikein millään malttaisi pysyä kalmoina!

Kommentit

Dead and Buried sai ensi-iltansa jo 1981 vain paria vuotta käsikirjoittajien edellisen elokuvan, Alien (1979)^[x] jälkeen. Vaatimattoman alun jälkeen se yllättäen kiellettiin samantien monissa Euroopan maissa. Suomessakin elokuva laitettiin raaistavana hyllylle välittömästi ja Iso-Britanniassa elokuva listattiin 1984 kuuluisalle ns. Video Nasties -listalle Thatcherin valtakauden moraalilakien vastaisena. Vuonna 1991 siitä sallittiin Suomessa jaeltavaksi rankasti lyhennelty versio ja vasta vuoden 2001 uudistettu Suomen videolaki antoi julkaisijoille mahdollisuuden levittää elokuvaa haluamassaan muodossa – 20 vuotta ensi-ilmestymisen jälkeen.

Todettakoon kuitenkin, että tokihan elokuva paikoin aika tuhtia sisältöä tarjoileekin – erityisesti vielä elokuvan teon aikaan melko tuntematon tuleva moninkertainen Oscar-voittaja ja efektimaestro Stan Winston pistää parastaan elokuvan efektipuolella tarjoillen muutamankin perin hurjan kohtauksen visualisoinnin. Elokuva on kuitenkin etupäässä selvästi enemmän tunnelmallinen kauhumysteerio kuin väkivaltainen slasher-elokuva ja siksi tuo kieltopäätös nykypäivän katsojasta tuntuukin happamalta ja kummalliselta hysterian lietsomalta konservatiivisten moraalikäsitysten riemuvoitolta, jolla kuviteltiin suojeltavan pahaa-aavistamattomia katsojia kuvitelluilta kauheuksilta. Ohjaaja Sherman rakentaa elokuvaa vahvasti mysteerion suuntaan jo alkumetreistä ja shokeeraavan alun jälkeen on tiedossa verkkaisesti etenevää tutkimusta, kun sheriffi Dan Gillis ajautuu yhä syvemmälle tutkimuksissaan ja alkaa epäröidä jo omaa vaimoaankin. Mielenkiintoisesti käsikirjoitus toimii varsin erinomaisesti siitäkin huolimatta, että Sherman paljastaa jo alkumetreillä murhaajien identiteettejä. Samalla hän tulee todistaneeksi, ettei kunnolla pohditussa skenaariossa ole erityisen suurta merkitystä vaikka katsoja saisikin havainnoida tarinan antagonistit paljon ennen loppukliimaksia. Verkkaisesti etenevän kerronnan painopiste on tunnelman luomisessa ja siinä Sherman onnistuu erinomaisen loistavasti; suorastaan mestarillisesti. Tuota tunnelmaa täydentää mahtavasti mietitty 30-luvun musiikki, josta ruumiiden entisöinnistä vastaava hautausurakoitsija erityisesti pitää ja joka luo mielenkiintoisia ja melankolisia kaikuja menneiden aikojen pikkukylien rauhaisaan elämään. Tunnelmassa on jotakin käsinkosketeltavaa ja herkkää tarinan hurjasta sisällöstä huolimatta. Erityistä huomiota on annettava elokuvan lopetukselle. Sherman sitoo lopetuksessaan koko elokuvan teemat ja irralliset vihjeet hienosti yhdellä kohtauksella antaen elokuvalle selkeän ja toimivan sulkeuman.

Gary Sherman loistaa kerronnan jäsentämisessä ja tunnelman luomisessa, mutta myös sen näyttelijöiden roolitukset ja näiden työskentely toimivat hienosti. Shown varastaa ehdottoman rautaisella suorituksellaan veteraaninäyttelijä Jack Albertson, joka valitettavasti ehti kuolla syöpään samana vuonna kuin elokuva julkaistiin. Albertson näyttelee hautausurakoitsija Dobbsia, joka pitää kunniakysymyksenä, että hänen hautaan laskemansa ruumiit on ennallistettu näyttämään mahdollisimman hyviltä – paremmilta kuin eläessään, jos suinkin mahdollista. Robert Englund muuten esiintyy elokuvassa pienessä merkityksettömässä sivuroolissa ennen kuin hänestä sittemmin sukeutui eräs kasarikauhun ikonisimpia näyttelijöitä Wes Cravenin Nightmare On Elm Street (1984) myötävaikutuksella. Albertsonin lisäksi Melody Anderson sheriffin puolisona ja James Farentino sheriffinä huokuvat menneiden aikojen elokuvien karismaa ja mielenkiintoisesti Sherman on riisunut – autoja lukuunottamatta – pikkukaupunkinsa asukkaat vaatteineen sekä talot ja kadut hienosti irti ajasta. Siksi siitä huokuu erityinen menneisyyden leima, mutta sitä ei siltikään ole helppoa naulata sidoksiin yhteen tiettyyn aikakauteen.

Yhteenveto

Dead and Buried edustaa samalla kertaa sekä tuhdin raakaa ja brutaalia kauhua että melankolista ja kauniin eteeristä kauhumysteeriota. Näiden kahden tyylin yhteensovittaminen ja rauhaisa yhdessäelo tekevät elokuvasta omituisen viehättävän ja mukaansatempaavan. Sen kontekstin ja tunnelman kautta voi elokuvan loogiset kämmit helposti antaa anteeksi ja antautua mysteerion virtaan täysin rinnoin. Mysteeri kanavoi kaukaisia Rod Serlingin Twilight Zone -televisiosarjan kaikuja ja sen todellisuudesta vienosti irrallinen tunnelma kumartaa samalla syvästi 1950-luvun EC Comicsin kauhusarjakuvien suuntaan.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.