Ohjaus: Ching-Po Wong
Käsikirjoitus: Lai-Yin Leung, Juno Mak
Tuotantomaa: Hong Kong
Ensi-ilta Suomessa: 6.1.2012
Arvioitu: kesäkuu 2014
Arvioidun version pituus: 111 minuuttia
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: kantoninkiina

Johdanto

Kosto on ihana ja tehokas teema elokuville. Koston oikeutus, sopivan koston määrää ja laatua ja koston transformaatiota abstraktioiden kautta muihinkin kuin varsinaiseen tekijään on tutkittu elokuvien historiassa innolla ja hartaudella aina taidemuodon varhaisista mykkäkauden teoksista suoraan tähän päivään. Vaikeuksia sekä tekijöille että katsojille tuottavat suhtautuminen kostoon ja kostamiseen. Kuvatako kostoa oikeutettuna? Vaiko välinpitämättömän dokumentaarisena retkenä seuraamalla vain tapahtumia? Tutkiako koston syntymisen mekanismeja? Vai vapautumista koston kierteestä? Vai antaako sijaa anteeksiannolle? Tekivätpä tekijät ihan miten päin tahansa, joku osa katsojista kokee vääjäämättä esitetyn koston vääryydeksi joko tekijäänsä tai uhrejaan kohtaan.

Kosto yhdistää ihmisiä riippumatta iästä, kansallisuudesta, sukupuolesta tai statuksesta yhteiskunnassa. Epäoikeudenmukaisuuden tunteen kokeminen ja sen synnyttämä tarve korjata tilanne tai ainakin kapinoida tilannetta vastaan syntyy ihmisissä luontaisesti jo nuorella iällä ja vaikka iso osa ihmisistä osaakin suhteuttaa tunteen ja reaktiot siihen, jokaisella yksilöllä on siltkin oma käsityksensä siitä, mikä on riittävä kosto koettuun tilanteeseen. Alex Proyasin elokuvan The Crow (1994) päähahmon Eric Dravenin (Brandon Lee) haudan takaa kihlattunsa ja itsensä murhaajille kostava kostaja uppoaa oikeutuksensa puolesta suurimmalle osalle elokuvakatsojien kuntaa. Näin lienee tilanne myös Luc Bessonin samana vuonna ilmestyneen elokuvan Léon (1994) kohdalla, kun Jean Renon ja Natalie Portmanin hahmojen epäsuhtainen parivaljakko antautuvat koston kierteisiin. Kysymyksiä koston oikeellisuudesta ja erityisesti sen kokonaisvaltaisesta raakuudesta alkaa jo heräillä Pierre Morelin elokuvan Taken (2008) kohdalla, kun Liam Neesonin näyttelemä Bryan Mills tuntuu suorastaan pitävän roolistaan koston enkelinä. Suuremmalle osalle katsojista lienee jo vaikeampaa sulattaa Michael Winnerin elokuvan Death Wish (1974) oman käden oikeuden abstrakti lavennus varsinaisista koston kohteista muihinkin ”samankaltaisiin” tahoihin. Siinä missä ko. elokuvassa Charles Bronsonin Paul Kersey -hahmon oma oikeudentunto särkyy sirpaleiksi alun tragedian seurauksena ja kaikki teot ansaitsevat Kerseyn käsissä saman rangaistuksen, Dan Reedin kostoelokuvassa Straighheads (2007) Gillian Andersonin ja Danny Dyerin roolihahmojen joukkoraiskaajille suunnittelema kosto saa uusia käänteitä, kun parivaljakko alkaa empiä toimiensa oikeutuksen lisäksi koston mittaa ja omaa kykeneväisyyttään siihen.

Tässä Ching-po Wongin elokuvassa katsoja joutuu pohtimaan koston oikeutuksen määrää ja laatua perinpohjaisesti ja syvällisesti. Kukin lienee kykenevä vetämään omat johtopäätöksensä siitä mikä on tarpeellista, riittävää tai riittämätöntä kostoa. Ainakin se kertoo jotakin elokuvan tekijöiden mestarillisesta otteesta mediaansa kun julmasti sikiöitä irti leikkaavan ja naiset kuolemaan jättävän petomaisen sarjamurhaajan tekojen taustoitus aukeaa ja hänen elämänsä tragedioihin osuu oikeutuksen, myötäelämisen ja ymmärtämisen varjoja.

Juonitiivistelmä

Hong Kongia järkyttää raskaana olevien naisten kimppuun käyvä sarjamurhaaja, joka viiltelee sikiön irti kohdusta. Murhien tapahtuma-alueen paikallispoliisi pidättää nuoren – mieleltään hitaan – miehen Kitin (Juno Mak)- epäiltynä tapauksista, joiden uhrit osuvat henkilöinä kiusallisen lähelle paikallispoliisia. Eikä aikaakaan, kun kovaotteisesti Kitiä poliisikuulusteluissa kiduttavat poliisimiehet tunnistavat miehen. Heikkolahjainen nuori mies on vasta hiljan päässyt vapaalle vankilasta, jossa kärsi tyttöystävänsä raiskauksesta ja poliisin väkivaltaisesta vastustamisesta puolen vuoden tuomion. Onko Kit vain seonnut poliiseja vihollisena pitävä häiriintynyt nuorukainen vai onko julmissa teoissa kysymys jostakin ihan muusta … kuten kostosta?

Kommentit

Ohjaaja Ching Po-Wongin elokuvassa on samanlaista haikeuden, herkkyyden ja yksituumaisen silmittömän raivon ykseyttä, mitä löytyy myös etelä-korealaisen Chan-wook Parkin aiheestakin jalustalle nostetusta kuuluisasta kostotrilogiasta. Etenkin Chan-wook Parkin Sympathy for Mr.Vengeance (2002) nousee heti mieleen etupäässä molemmista elokuvista huokuvan epätoivoisen tunnelman vuoksi. Tätä tunnelmaa tavoitellaan varsin pitkillä otoksilla, kurinalaisen niukan latistetulla harmauteen pureutuvalla värimaailmalla, verkkaisella ja viipyvällä leikkauksella ja pitkillä hidastuskohtauksilla. Kaikkea tätä ryydittää hiljaksiin kohtauksia tehostava maltillinen musiikki, joka aika ajoin lakkaa täysin asettaen epämukavan hiljaisuuden taustaksi groteskeille tapahtumille, joihin musiikin puutteessa pitää keskittyä vielä intensiivisemmin. Ching Po-Wong onnistuu saamaan aikaan salpaavaa riipaisevuutta annostelemalla niukkuuden aineksia: osassa kohtauksista katsojalta riistetään ääniraidan hiljenemisen myötä pakotie ulos tilanteesta ja samalla pakotetaan aivan tapahtumien ytimeen tarkoilla kamerarajauksilla tai lavastuksen yksityiskohtien puuttumisella. Kamera ei järkähdä eikä kierrä järkyttävääkään aineistoa. Etelä-Korean Chan-wook Park, japanilaisohjaajat Takashi Miike, Shin’ya Tsukamoto ja Takeshi Kitano muiden muassa käyttävät kaikki samankaltaista mekanismia elokuvissaan ja kaikki ovat todistaneet monasti, miten hyvin tekniikka toimii. Tämä ahdistava väkevyys ja pakotien puuttuminen on harvinaista länsimaisille elokuville ja usein länsimaissa tällaisesta tilanteesta yritetään paeta musiikin tai ainakin mustan komiikan avulla. Kiistatta tällä mekanismilla saadaan kuitenkin verevää voimaa kerrontaan. Ehkäpä juuri tätä intensiteettiä pelätään länsimaissa?

Ching Po-Wong ei karsastele erittäin tylyn väkivallan kanssa ja kamera palaa yhä uudelleen häiritsevän julmiin kohtauksiin, jotka ovat esimerkillisen vakuuttavasti ja huolitellusti lavastetut vailla komediallista yliampuvuutta. Alun reippaan tärinän jälkeen Po-Wongin elokuva tekee kuitenkin yllättävän kolmois-flipin ja petaa reippaanpuoleisesti yli kaksikymmentä minuuttia syitä alun seurauksille. Rakenteellisena mekanismina toki tämä on tuttu ja tehokas tarinankerronnallinen keino. Po-Wong on kuitenkin aivan siinä hilkulla ajaa täyttä höyryä seinää päin, sillä rauhallinen rakkaustarinan synty vajoaa melkoiseksi puuroksi ennen kuin lähtee syventymään, tiukentumaan ja avautumaan katsojalle. Ensimmäisen tunnin jälkeen ei sitten tarinasta voikaan enää irti päästää – siinä määrin vakuuttavalla otteella tekijät teostaan pyörittävät sekä juonellisesti, visuaalisesti että etenkin kerronnallisesti. Muutaman näyttelijän köörillä pyörivä elokuva on varsin synkkää katsottavaa ja juurikaan dialogia hahmoille ei ole annettu. Itse asiassa melkoinen osa kohtauksista vedetään läpi täysin ilman dialogia, joka antaa outoa melankolisen surrealismin tuntua muutoinkin epämiellyttävään sisältöönsä. Näyttelijä Juno Mak jurona ja omaa hitauttaan häpeävänäkin Kit-hahmona on paljolti vastuussa siitä, että tekijät onnistuvat lataamaan elokuvaan niin paljon tunnetta ja olemusta. Juno Mak on itse myös käsikirjoittanut teoksen ja epäilemättä siksi pystyy uppoutumaan niin syvälle esittämänsä hahmon sielun syövereihin.

Yhteenveto

Kiehtoviin sfääreihin nouseva kostoelokuva ei taatusti jätä katsojaansa kylmäksi, mikäli vain hitaammista episodeista jaksaa eteenpäin raahautua. Oli sitten tunteena värisyttävä inho elokuvan groteskia kuvastoa kohtaan tai ihastus sen makaaberiin runollisuuteen, kylmäksi se ei jätä. Elokuvan moninaisiin teemoihin lukeutuvat koston oikeutuksen syyt, anteeksianto, vilpillisyys, julma vallan väärinkäyttö ja tämän vallankäytön seuraamukset sekä rakkauden voima motivoida vaikka tappamaan – tai ainakin antaa tappamiselle syy. Brutaaliuden kyllästämien terälehtien suojaama herkän ja vaikean rakkauden kukka huojuu hentoisen vartensa varassa, mutta tekijät onnistuvat kuin onnistuvatkin tasapainottamaan pilatun kauneuden melankolian ja brutaalin väkivallan verenpunaisen estetiikan. Aihepiiriltään hyvin vaikea elokuva jättää varmasti jälkensä ja niin sen kyllä pitääkin. Elokuva on hiljainen, vakava, surumielinen ja julma retki paikkaan, jonne opastemerkit ovat koston kielellä kirjoitetut ja muuallekaan ei pääse.

7/10.