Kategoria: elokuvat

Cabin in the Woods (2011)

Ohjaus: Drew Goddard
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Drew Goddard, Josh Whedon
Ensi-ilta Suomessa: 20.4.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: $30 miljoonaa

Juonitiivistelmä

Viisi nuorta matkaa asuntoautolla vastahankitulle erämaamökille, jonka omistaja on yhden nuorukaisen serkku ja sallii joukon tehdä viikonloppuretki paikalle. Ja kautta teutateksen, etäällä siviilisaatiosta mökki totta vieköön onkin ja kehnommassa kunnossa kuin mitä nuorukaiset pelkäsivät odottaa. Viikonloppua voi kuitenkin aina vauhdittaa mukavammaksi henkosilla ja tömpsyillä ja pian nuorukaiset ottavat paikan omakseen. Ihan kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan…

Kommentit

Poikkeuksellisesti tässä ei nyt mainita mitään yksittäisistä kohtauksista ja juonirakenteista, sillä tämä elokuva – jos mikään – avautuu monikerroksisen juonensa ja konseptuaalisen nerokkuutensa kautta. Joss Whedonin ja ohjaaja Drew Goddardin yhdessä käsikirjoittama tarina on häikäisevä sukellus genrekonventioiden syvimpiin kuoppiin, mutta yllättäen tekijät käyttävät tätä vain edukseen ja ottavat totutut kuviot ja käänteet keskeisiksi tekijöiksi elokuvansa herkullisen kierossa juonessa. Aivan kaikesta näkee, että Whedon ja Goddard tuntevat aihepiirinsä viimeistä nuppia myöten ja ilman tätä tietämystä ei tällaista tarinaa pystyisikään realisoimaan. Elokuvan itsetietoisuus ärsyttänee osaa genren kivakammista ja tosikkomaisimmista fanittajista, mutta tämä itsetietoisuus ei ole sentään sellaista itseriittoisuutta ja puolittaista ylimielisyyttä, millä esim. Wes Craven elvytti poukkoilevan uransa elokuvalla Scream (1996). Goddardin esikoisohjaukseksi  elokuva on hämmästyttävän taidokas ja nerokas paketti.

Whedon ja Goddard ovat ilmiselvästi halunneet tehdä kauhuelokuvan, mutta päättäneet käyttää genren vakioituneita ja väsyneitä kliseitä ja rutiineja lyömäaseena sekä genren tekijöitä että sen katsojia vastaan. Elokuva iloittelee jok’ikisen kohtauksensa alla virtaavan käsitteellisen punaisen langan kiemuroissa ja asettelee katsojan kummasteltavaksi sopivin väliajoin uusia vihjeitä tulevasta. Goddard ymmärtää tarkasti rytmityksen tärkeyden saattaessaan sekä elokuvan päähenkilöitä että katsojaa eteenpäin yhä himmeämpiin sfääreihin. Elokuvan kohtauksista osa saa genretietoiset katsojat hieromaan silmiään epäuskosta, leuat loksahtamaan ja penkilläkin pitäisi malttaa pysyä. Hekottelun lomassa pitää kuitenkin muistaa, että Goddard ohjastaa katsojansa myös suorastaan luontevan salakavalasti perimmäisten filosofisten kysymysten äärelle: miksi kauhu kiehtoo, kuka kauhua katsoo ja miksi kauhu toimii tai ei toimi. Tekijät kuitenkin vain asettavat kysymykset; he odottavat katsojan vastaavan itse itselleen kukin omilla tahoillaan, jos näin tahtovat. Elokuva on kirjaimellisesti tulvillaan viittauksia kauhugenren aiempiin teoksiin ja vaikka niiden avulla pääseekin nopeammin tarinan ytimeen kiinni, ei genren syvällinen tunteminen siltikään ole ensiarvoisen tärkeä ymmärtääkseen elokuvan taustalla vaikuttavia motiiveja. Näyttelijät kruunaavat vielä paketin kyetessään myymään täydellisesti sen, mitä Goddard ja Whedon yrittävät myydä. Elokuvan taikaa on siinä. Varsinaisesti suurta jännitystä tai kauhutunnelmaa ei tässä kuitenkaan ole eikä sitä haetakaan. Taika nousee siitä, miten elokuvassa käsitellään katsojien luutuneita ennakko-odotuksia, pureudutaan taidolla genren kliseisiin ja käännetään kaikki päälaelleen. Katsojaa ei kuitenkaan petetä eikä huijata: Goddardin ja Whedonin käsissä katsojan rooli on peräti tärkeä.

Yhteenveto

Esikoistaan tehneen Drew Goddardin ohjauksessa Joss Whedonin ja Goddardin omasta käsikirjoituksestaan työstämä sci-fin, kauhun ja tummanpuhuvan komedian genrerajoja paukuttava ja venyttävä elokuva työstää herkullisista lähtökohdista täysin uniikin kudoksen. Elokuvasta parhaiten nauttimaan päässee silloin, kun katsojalla on jo entuudestaan laaja-alaista ymmärrystä kauhu- ja scifi-lajityyppien elokuvista yleensä, näiden vakiintuneista konventioista, kliseistä, näyttelijöistä ja konsepteista, mutta kyllä sen virtauksiin kiinni voi iskeä heikommallakin lajityyppituntemuksella. Goddard ja Whedon rakentavat monikerroksisen tarinansa rautaisella ammattitaidolla ja ajoittavat elokuvan kohtaukset täydellisesti siten, että moninaiset palaset loksahtelevat saumatta paikoilleen muodostaessaan eeppisen palapelin. Elokuvan katsojalta se vaatii reippaasti rehtiä nöyryyttä ymmärtää myös oma asemansa katsojana ja kuluttajana. Whedonin fanittajille ehdoton ”must see”. Pitkä vahingoniloinen lällätys niille, jotka kehtaavat suut mutrussa väittää, ettei nykyään enää tehdä omaperäisiä genre-elokuvia.

10/10

 

Forced Entry (1973)

Ohjaus: Shaun Costello (salanimellä Helmut Richler)
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Shaun Costello
Ensi-ilta Suomessa: ei julkista esitystä Suomessa
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 83 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: noin $6000

Johdantoforcedentry_primary

Forced Entry: yksi pahamaineisimmista 1970-luvun elokuvista. Shaun Costellon ensimmäinen varsinainen elokuva seksilooppien jälkeen on pikemminkin löyhästi nivottu kokoelma erittäin arvelluttavalla ja hätkähdyttävällä julmuudella toteutettua sadistista h/c pornoa kuin oikea elokuva. Potentiaalista katsojaa on nyt näinollen sitten virallisesti varoitettu – etene omalla vastuullasi, jos aiot tähän tarttua. Costello oli itsekin pornobisneksessä näyttelijäpuolella ennen siirtymistään kameran toiselle puolelle ja Forced Entry -elokuvan jälkeen keskittyikin sitten suuremmalla tarmolla ihan täysimittaisesti aikuisviihde-elokuviin. Forced Entry yrittää yhdistää sadistista naisvihamielistä aikuisviihdettä ja kauhua ollen näin Meir Zarchin I Spit On Your Grave (1978)[x] -elokuvaa ajallisesti edellä hyvinkin puoli vuosikymmentä. Mutta siinä missä Meir Zarchin tarinassa sentään on se tarina kaiken seksuaalisen väkivallan kääräisevänä pakettina, Shaun Costellon niljakkaan sadistinen elokuva ei edes teeskentele olevansa mitään muuta kuin seksploitatiivinen shokeeraukseen tähtäävä oksennus, jolla haetaan ilmaisun vapaudelle rajoja.

Juonitiivistelmä

Mieleltään järkkynyt nimettömäksi jäävä Vietnamin sodan veteraani elää päivänsä kärsien sodan aiheuttamista traumoista ja hoidellen huoltoasemaa New Yorkissa. Aika ajoin traumat saavat yliotteen ja mies saa päähänsä jahdata naispuolisia huoltoaseman asiakkaita koteihinsa, joissa hän raiskaa ja murhaa nämä ylettömällä julmuudella.

KOMMENTIT

Pääosan nimettömäksi jäävää mielenterveytensä hukannutta entistä sotilasta näyttelee aikansa kuuluimpien pornotähtien joukkoon vuotta aiemmin elokuvalla Deep Throat (1972) noussut Harry Reems. Reems ei juurikaan pitkän uransa aikana esiintynyt muissa kuin aikuisviihde-elokuvissa ja Forced Entry antanee oivallisesti vastauksen tähän: miehestä ei juuri pornon ulkopuoliseen maailmaan näyttelijänlahjoja tunnut irtoavan. Kun vertaa Reemsin esiintymistä vaikka Joe Spinelliin tai David Hessiin samantyyppisissä rooleissa William Lustigin elokuvassa Maniac Cop (1980) tai Wes Cravenin elokuvassa Last House on The Left (1972), on ero kuin yöllä ja päivällä. Sivurooleissa pyörivät raiskattavat ja murhattavat misukat eivät elokuvaa muuksi muuta, mutta eipä näille neitosille juuri tilaisuutta loistaa aukenekaan. He ovat puhtaasti sadistisen seksuaalisen väkivallan objekteiksi alistettuja.

Shaun Costello on leikannut elokuvaansa katkelmia Vietnamin sodasta. Katkelmat ovat rosoisia mustavalkoisia välähdyksiä sotilaan kokemiin kauhuihin ja ne täplittävät elokuvaa alusta loppuun – paikoin kekseliäinkin kääntein, mutta pääsääntöisesti turhauttavan odotetusti. Katkelmat itsessään onkin sitten valittu samaa yliammuttuun shokeeraukseen ja epämiellyttävään niljakkuuteen tähtäävää linjaa noudattaen kuin elokuvan sadistiset seksikohtauksetkin. Ilmeisen autenttisissa uutiskatkelmissa ei säästellä – palaneita ruumiita, murhattuja lapsia, teloituksia, irtojäseniä jne. Parhaalla tahdollakaan ei materiaalia pysty sulattamaan vain päähahmon henkistä tilaa peilaaviksi välähdyksi saatikka että sillä olisi jotakin yhteiskunnallisia viiteyhteyksiä tai allegorisia merkityksiä, jotka avautuisivat tarinan edetessä. Ehei. Tämä on niin ehtaa grindhouse-kauden sleazea kuin vain olla voi. Seksuaalisen väkivallan kohtauksia Costello käy vielä korostamaan poikkeuksellisen julmalla kielenkäytöllä, joka virittää visuaalisen sadismin vielä pykälää häijymmäksi – äärimmäisen naisvihamielisyyden suuntaan.

YHTEENVETO

Costellon oikeaksi elokuvaksi naamioituva sadistisen seksploitaation, niljakkaan kauhun ja pornon yhdistävä sleaze on taatusti ehta ns. roskaelokuva. Jopa vapaamielisen 70-luvun alun teattereille elokuva oli liikaa ja se kohtasikin huomattavaa vastarintaa, josta syystä varmastikin kumpuaa pieni osajyvänen elokuvan maineelle yhtenä häijyimmistä koskaan filmille taltioiduista elokuvista. Elokuvasta on tiettävästi olemassa vain runsaasti teattereita kiertänyt kopio, joten teknisesti laadullista kokemusta ei nykykatsoja enää pysty kokemaan. Eipä silti – elokuvan tuotantotekninen taso on sitä luokkaa, että on vain parempi kun elokuva pysyy kuluneen kaitafilmin tasoisena. Costellon kauhun ja sadistisen pornon yhdistävä tekotapa on niin ylitseampuvan häijy ja epämiellyttävä, että tätä ei oikein voi suositella kenellekään muulle kuin paatuneimmille roskaelokuvien ja 70-luvun sadistisen pornon harrastajille. Seksuaalista mielihyvää lienee olevan tarjottimella vain seksuaalisesti yhteiskunnallisten normien ulkopuolella olevilla (lue: Pervo-Erkeille) ja varsinaista kauhuakaan ei sitten kuitenkaan joitakin shokkeja huomioimatta ole tarjolla. Costello kuitenkin antaa kiintoisia väläyksiä aikansa New Yorkin elämänmenoon ja katukuvaan – silloin, kun sadistinen vimma ei vie mennessään.

1/10

 

 

 

Vengeance of the Zombies (1973) [La rebelión de las muertas]

Ohjaus: Leon Klimovsky
 Tuotantomaa: Espanja
Käsikirjoitus: Paul Naschy
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista ensi-iltaa Suomessa
Kieli: espanja
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: hyvin vähäinen; tarkkaa summaa ei tiedossa

Johdanto

vengeanceofthezombies_primary

Paul Naschy ja Leon Klimovsky operoivat yhdessä useammankin kerran muodostaen 70-luvun espanjalaisen kauhun merkittävimpiin kuuluvan parivaljakon. Oppressiivisen fasistisen hallinnon alaisuudessa kauhuohjaajien ja -näyttelijöiden arkeen kuului kamppailla myös oman maansa aggressiivista sensuurimekanismia vastaan. Parivaljakon teokset sisälsivät usein runsaanpuoleisesti väkivaltaa ja alastomuutta ja vaikka väkivalta ei kenraali Francon hallinnolle ollutkaan ongelma, niin alastomuus ja traditionaalisesta äärikatolisesta konservatismista poikkeava seksuaalisuus oli. Siispä tuli tavaksi luoda elokuvista erikseen siistityt versiot kotimarkkinoita varten ja ulkomarkkinoita varten kuvattiin erikseen ns. ”hot” versio. Niin myös tällä kertaa: Vengeance of the Zombies -elokuvaa varten kuvattiin kymmeniä kohtauksia tuplana – toisessa versiossa naiset vaatetettuina ja toisessa sitten vähemmissä vaatteissa. Vielä, kun enemmän seksiä ja väkivaltaa tihkuvat elokuvat tuntuivat Euroopassa ja Amerikassa vetävän varsin hyvin katsojia, Espanjaan muotoutui toimiva tuotantoympäristö helpon rahan toivossa kauhuelokuvien ympärille. Tämä arvio perustuu elokuvan ”hot” versioon. Paul Naschy viihtyi uransa aikana mielellään useissa rooleissa elokuvissaan ja näin päätettiin tälläkin kertaa toimia. Naschy esiintyy peräti kolmessa roolissa tässäkin elokuvassa: itse vihtahousu Senor Satanina, karismaattisena intialaisena fakiirina ja tämän kenkkuna voodoota harrastavana veljenä. Naschy vietti uransa pääosin kierrättämällä Universalin ja Hammerin ideoita ja luomuksia ja siksi onkin varsin luontevaa, että kokeilla piti ratsastaa (ja rahastaa) myös kuumalla uudella aallonharjalla: zombie-elokuvalla. Etenkin, kun maanmies Amando de Ossorio oli juuri ehtinyt osoittaa ensimmäisillä Blind Dead -sarjan elokuvillaan, että homma toimii.

Juonitiivistelmä

Lontooseen asettautuneen Intialaisen fakiiri Krisnan ympärillä viihtyy pieni joukko aktiivisia seuraajia. Syystä tai toisesta fakiiri tuntuu hakevan tiettyjä tyyppejä ympärilleen ja pian Lontoota ravistaakin joukko julmia murhia, joihin liittyy voodoo-taikuutta. Murhiin yhdistetään erilaisiin maskeihin sonnustauneita kultisteja ja haudoistaan nousemaan taivuteltuja zombeja. Scotland Yard jää nuolemaan näppejään ynnäillessään tapahtumia. Fakiiri seurueineen muuttaa maaseudulle vanhaan Waitliesien kartanoon ja pikku hiljaa salaisuuksien vyyhti alkaa aueta useillekin asianosaisille. Onko fakiiri Krisna vai joku hänen lähipiiristään syyllinen karmeisiin murhiin, joita alkaa pian tapahtua myös uudessa ympäristössä?

Kommentit

Visuaaliselta estetiikaltaan Klimovskyn ohjaus ottaa selviä vaikutteita Vernon Sewellin USA:ssa tehdystä Boris Karloff/Christopher Lee/Barbara Steele -yhteistyöelokuvasta Curse of the Crimson Altar (1970) ja John Gillingin erinomaisesta Hammer-tuotannosta Plague of the Zombies (1966), mutta jättää gotiikassa rypemisen hieman vähemmälle ja sisällyttää sen sijaan ulkoantiinsa aimo annoksen 70-luvun Lontoon vapauden ja avoimuuden ilmapiiriä – kaiketikin sisältäen hienovaraista kritiikkiä Espanjan poliisivaltiota kohtaan. Italian giallo-mestarien Mario Bavan ja Dario Argenton vaikutteet tulevat nekin vahvasti esiin Klimovskyn esitellessä lukuisia murhia hyvinkin giallo-tyylisesti murhaajien jäädessä hanskojen ja maskien taa ja graafisten tappojen tavoitellessa aggressiivisen kirkuvan verenpunan ja vitivalkoisen vastakkaisuutta. Ja tuleehan sieltä myös ne tarkkaan taltioidut ”veitsellä kaulaan” ja ”vesurilla kuuppaan” -kohtauksetkin tehden elokuvasta selkeästi myös proto-slasherin aikana, jona slasher-elokuvat olivat vasta hiljaksiin saamassa muotoaan. Svengaava 70-luvun alun groove  on kokeneen elokuvamuusikon Juan Carlos Calderonin käsialaa, mutta paikoin musiikkia on vaikea niellä osana elokuvan tunnelmaa. Lontoon katuvilinän, estottomuuden ja musiikin yhteisvaikutuksella Klimovsky lienee pyrkinyt hakemaan ajan hermolla sykkivää modernistista julkisivua elokuvalle, mutta lopputulos on lievästi riitasointuinen vapaastihengittävän juonen gotiikasta ammentavien haarojen kanssa. Tunnelma on kaiken kaikkiaan perin camp-henkinen (kuten odottaa sopii Paul Naschyltä) ja kokonaisvaltaisen pelon ilmapiirin asemesta elokuvan vahvimmat momentit ovat sen yksittäisten kohtausten efekteissä, lavastuksissa ja kuvakulmissa. Kauhuelokuvana Vengeance of the Zombies jää kuitenkin kaikkiaan varsin vajavaiseksi ja sen puolihölmön juonipölhöilyn uumenista on kovin vaikeaa löytää selkeää ja kokonaisvaltaista näkemystä. Siinä missä maanmies Amando de Ossorio käänsi George A.Romeron alkuunpaneman vimman espanjalaiseen muotoon  elokuvallaan Tombs of the Blind Dead (1971)[x][La noche del terror ciego] ja toi Iberian niemimaalle aivan uuden kauhun aikakauden, Klimovskyn Vengeance of the Zombies elää vielä ytimeltään 50- ja 60-lukulaisessa kauhuperinteessä, jota yritetään vain ulkokultauksella muokata paremmin aikaan sopivaksi. Siltikin elokuvan yksittäiset kohtaukset henkivät elinvoimaa, joten ehkäpä selvästi paremmalla käsikirjoituksella tästä olisi voinut tulla todellinen genreklassikko vain harvojen intomielisten tunteman kulttielokuvan sijaan.

Yhteenveto

Leon Klimovskyn ohjaama espanjalainen kauhuelokuva sijoittuu Iso-Britanniaan ja vaikka elokuva ottaakin vaikutteita oman maansa ulkopuolelta, on siinä siltikin aistittavissa omanlaisensa henki ja olemus. Juoni on espanjalaiseen tyyliin selkeästi löysempi ja vähemmän korostettu elementti. Pahaksi onneksi Klimovskyn elokuva ei kokonaisuutena tarkasteltuna ole erityisen jännittävä eikä pelottavakaan. Paikoin silti yksittäisissä kohtauksissa on kutkuttavaa kihinää ja syvien värien, ääniraidan svengaavan grooven ja omituisten kuvakulmien yhteisvaikutus on vähintäänkin kiehtova. Poskettoman juonen käänteet intialaisesta voodoo-fakiirista itsensä saatanan verijuominkeihin, epäkuolleista kostoa jakavista zombeista ja omituisista maskeihin sonnustauneista tappajakultisteista ovat kaikessa järjettömyydessään herkullista hihiteltävää. Ihan kovin tosissaan siis (tätäkään) Klimovsky/Naschy -yhteistyötä ei sovi ottaa.

4/10.

Linkki elokuvan promotiomateriaaleihin.

Hush (2008)

Ohjaus: Mark Tonderai
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Käsikirjoitus: Mark Tonderai
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 91 minuuttia
Arvioitu: 2010
Budjetti: hieman alle mijoona puntaa

JUONITIIVISTELMÄ

hush-posterNuoripari Beth ja Zakes ajelevat M1 valtatiellä Englannissa huoltoasemalta toiselle, koska Zakesin työ on vaihtaa huoltoasemien mainosplakaatteja. Beth on työreissulla mukana pitämässä seuraa ja toivoessa yhteisen ajan pelastavan heidän jo rakoilevan suhteensa. Yht’äkisti Zakes näkee vilauksen edellä ajavan kuljetusauton taakse, jossa on nuori nainen häkkiin teljettynä. Alkaa kuumeinen ihmettely, mitä oikeastaan pitäisi tehdä. Kuinka ollakaan kuljetusauto tekee sattumalta pysähdyksen samalle huoltoasemalle, johon Zakes kärrynsä keulan suuntaa …

KOMMENTIT

Mark Tonderain kirjoittama ja ohjaama tiivis trilleri keskittyy öisen ja sateisen valtatien takaa-ajon kuvaukseen huolella. Erittäin onnistuneesti kuvattu elokuva vuorottelee pimeydessä kiiluvien takavalojen ja huoltoasemien kirkkaiden keinovalojen välillä luoden eteeristä momenttia kauhun suuntaan niiaaville trilleriaineksilleen. Juonellisesti elokuva varioi australialaisen Richard Franklinin erinomaista ja selkeän ylivertaista Roadgames (1981)-elokuvaa, Steven Spielbergin ikonista takaa-ajoelokuvaa The Duel (1971), Robert Harmonin liftarikuvioita The Hitcher (1986)-elokuvasta ja kauhua ammennetaan Greg McLeanin Wolf Creek (2005) -elokuvan suunnalta. Tonderai käyttää Franklinin Roadgames -elokuvan kanssa jopa lähes identtistä motivaattoria ja juonenkuljetuksen keinojakin, joten tietty tuttuuden tunne on väistämätön.

Hyvin tiiviin kerronnan taika särkyy kuitenkin elokuvan pituuteen. Noin 90 minuutin pituus on kuitenkin juurikin sen vartin liian pitkä ja ohjaaja on siksi ottanut mukaan tarpeettomia sivujuonteita ja turhia käänteitä, jotka eivät puolusta paikkaansa lopullisessa paketissa. Erityisen epämääräinen on eräs pitkähkö maaseututaloon sijoittuva kokonaisuus, joka tuntuu aivan täysin irralliselta ja jonka taustaa tahi syitä ohjaaja ei vaivaudu lainkaan avaavan. Turhien rönsyjen karsiminen olisi jättänyt selkeämmän ja tiiviimmän kokonaisuuden. Vaikka näinkin elokuva on juonellisesti suoraviivainen ja kursailematon, tekijöiltä on silti lipsahtanut mukaan turhan paljon luvattoman typeriä juonellisia aukkoja. Tuttuja kliseitäkin pääsee joukkoon ja erityisesti jatkuvat kännykkäkentän ja tyhjäksi käyvän akun kanssa pelleilyt turhauttavat tavanomaisuudellaan. Mutta siinä missä juonellisesti elokuva jättää toivomisen paraa, antaa ohjauksen tiiviys ja tyyli paljon anteeksi. Raikkaaksi tai erityisen innovatiiviseksi trillerin ohjausta ja kuvausta ei sanoa voi, mutta kokolailla onnistuneeksi kuitenkin. Tätä täydentävät mukana olevien varsin harvojen näyttelijöiden suoritukset. Elokuvan antagonistille – sateisen ja pimeän valtatien saalistajalle – ei kuitenkaan anneta persoonallisuutta, kasvoja eikä edes identiteettiä; varmaankin siksi, että huppariin naamansa kätkevä mies kuvastaa sellaista ”ihan tavallista tyyppiä”, joka osoittautuu häijyksi murhaajaksi. Valtatien saalistaja voi siis olla kuka tahansa – pitkä hujoppi, lyhykäinen kalju pullukka, nuori tai vanha tai jostain siitä väliltä.

YHTEENVETO

Brittiläisen Mark Tonderain esikoisohjaus omasta käsikirjoituksestaan osoittautuu varsin oivalliseksi pikkutrilleriksi Hitchcockin jalanjäljillä. Trilleri kiristyy kauhun suuntaan, mutta ei varsinaisesti jätä tiiviin trillerin kuosia lopussakaan. Valitettavasti kuitenkin ohjaajan ote lipsuu keskimmäisessä puolituntisessa ja mukaan tunkee kiusallisia turhuuksia ja epäjohdonmukaisuuksia. Vielä tiiviimpi paketti olisi toiminut paremmin, mutta erinomainen ohjaus, kelvot näyttelijät, sujuva kuvaus ja maltillinen leikkaus pelastavat paljon.

5/10

Return to House on Haunted Hill (2007)

Ohjaus: Victor Garcia
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: William Massa
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 81 minuuttia
Arvioitu: 2010

JOHDANTO

Victor Garcian ohjaama kauhistelu on turhauttavan turha jatko-osa William Malonen halpaa gorekauhua tarjoilevalle elokuvalle House on Haunted Hill (1999), joka puolestaan on uudelleenlämmitys erittäin hyvin toimivasta legendaarisen William Castlen House on Haunted Hill (1959) -elokuvasta. Castlen elokuva vetää ylivoimaisesti parhauden pisimmän korren edelleen tänä päivänä. Garcian jatko-osa lainaa kauhukuvastonsa vaikutteita Japanin ja Korean uuden vuosituhannen kauhumenestyksistä, ryydittää tämän kuvastonsa mielikuvituksettomuudella sekä ääniraidan että kuvauksen kohdalla ja tuuttaa silmille ylenmäärin kökköjä tietokone-efektejä. Tekijät mitä ilmeisimmin kuvittelevat, että huonosti tehtyjen veriefektien esittelyllä voitaisiin päihittää nyt vaikkapa näyttelijöiden osaamisen ja ohjauksen kautta aikaansaatu uhkaavuuden ja pelon tunnelma. Toki tässä tehdään myös aidosti uutta: interaktiivisen elokuvan kokeilua, sillä tekijät kuvasivat elokuvaan kohtauksia sillä periaatteella, että katsoja saa valita tietyn polun, jota seurata elokuvan edetessä. Ajatus on hieno, mutta käytännössä käyttökelvoton toteuttaa. Seurauksena lopullisessa elokuvassa sitten mukana kohtauksia, jotka ovat aivan täysin päättömiä vailla menneisyyttä, koska editoinnissa on epäilemättä jollakin mennyt sormet solmuun ihmetellessä, että minkäköhän vaihtoehtoisen kohtauksen kanssa nyt pitäisikään vehdata.

JUONISYNOPSIS

Tohtori Vannacutin aikoinaan johtamassa hylätyssä mielisairaalassa rytisee jälleen. Arkeologian professori Paul oppilaineen saa vihiä, että keskiajalla demoni Baphometia palvoneen kultin inkvisitiolta pelastettu patsas majailisi edelleen hylätyn mielisairaalan sopukoissa. Näin epäilee myös palkkionmetsästäjä Desmond kööreineen ja joukkiot sattuvat sairaalaan samaan aikaan. Sairaala entisine potilaineen kuitenkin pistää hanttiin…

KOMMENTIT

Surkeiden viritelmien uhrialttarille viimeisenä lampaana kuskataan suoraan kauhukirjailija H.P.Lovecraftin houreisista visioista ylöskaivettu Cthulh…eiku Baphometin patsas ja sitä ympäröivä lihatunneli. Patsaan suojelijana ja ainoana Malonen elokuvan näyttelijänä paluun tekee kauhulegenda Jeffrey Combs (hulluna tohtori Vanacuttina; kuinkas muuten), joka on ainoa sottaisen tuotannon valopilkku, vaikkei filmiaikaa viittä minuuttia enempää saakaan saatikka tarvitse turhia pulistakaan. Muu väki on keskitasoa alempaa tv-kastia. Roolihahmoille on maalattu kullekin jonninjoutava kahden lauseen stereotyyppinen kuvaus ja käsiin jää porukka, jota listitään suljetussa kartanossa suurinpiirtein odotetussa järjestyksessä erilaisin keinoin. Koko touhua väritetään roolihahmojen umpityperällä käytöksellä ja vieläkin pölkymmällä dialogilla. Miljöön ja lavasteiden käyttö on ainoa onnistunut kokonaisuus tässä elokuvassa ja satunnaisin väliajoin ilmaantuvat hoitajien ja potilaiden haamut on mukavasti lavastettu, meikattu ja puvustettu. Mutta se kaikkein tärkein … toimiva kauhutunnelma … loistaa poissaolollaan. Ohjaaja Garcia ei yksinkertaisesti hallitse tunnelman rakentamista eikä edes alkeellisia säikyttelyjä pysty tuottamaan toimiviksi. Kaikkea yritystä kalvaa tuttuuden tunne ja mielikuvituksettomuus. Mitään pelon, jännityksen tai uhan tuntua elokuva ei milloinkaan saavuta ja parhaimmillaankin toistellaan vain edellisen elokuvan kuvaston kautta tutuiksi tulleita temppuja – nekin toki huonommin.

YHTEENVETO

Sinällään ihan toimivan William Castlen House on Haunted Hill (1959) -elokuvan uudelleenlämmityksen jatko-osa polskii hukkumiskuoleman partaalla kliseisten, surkeasti kirjoitettujen ja huonosti näyteltyjen roolihahmojensa aallokoissa. Näyttelijät tarjoilevat piinaa katsojalle, mutta lähinnä tämä on sellaista myötähäpeän ja turhautumisen aiheuttamaa piinaa. Ei kokopitkää ole mitenkään helppoa tehdä, mutta silti elokuvan juonessa on isokokoisen demonin mentäviä aukkoja ja pahimmillaan loogiset typeryydet hyppäävät silmille mielettöminä mokina dialogissa, hahmojen tulemisissa ja menemisissä ja roolihahmojen käytöksessä. Typeryydet hyppäävät silmille eritoten elokuvan puolivälin vaiheilla, kun hahmoja on elossa vielä ”liikaa” ohjaajan hallittavaksi. Lavastuksesta kuitenkin pitää heruttaa piste, sillä kyllähän miljöö toimii ja puitteet ovat ränsistyneessä loistossaan sopivat.

2/10

The Grey (2011)

Ohjaus: Joe Carnahan
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Joe Carnahan, Ian Mackenzie Jeffers
Ensi-ilta Suomessa: 24.2.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 117 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: arviolta $25 miljoonaa

JOHDANTO

Viimeisen kahden sadan vuoden aikana Suomessa on tiedossa 0 tapausta, jossa susi olisi surmannut ihmisen. Kanadasta löytyy tarkalleen 1 vahvistettu susien tekemä ihmiskaato. Mitenkään erityisen yleisestä tapahtumasta siis ei voi olla kyse – paitsi, jos tämän elokuvan esittämää susikuvaa uskoo. Elokuva esittää sudet jättiläismäisiksi – pienen karhun kokoisiksi!? – huvikseen tappaviksi surmakoneiksi. Ala-asteen biologian oppikirjaa ei tekijöille ole sattunut käsiin elokuvaa tehdessä, mutta eksistentiaalisen filosofian – erityisesti tanskalaisen filosofin Søren Kierkegaardin –  tekstejä on sentään taidettu tavata. Elokuvan juonen typeryys, hahmojensa täydellinen idioottimaisuus kylmä-, nälkä-, ja/tai raatelukuoleman uhatessa ja pöyristyttävät loogiset vammailut tekevät itsensä tiettäviksi jo heti alkukohtauksien kautta. Ei siis pidä yllättyä, jos uunoilu jatkuu kirjaimellisesti lopputeksteihin asti. Elokuvan ”juoni” pyörii selviytymisen ympärillä, mutta takuuvarmaa on lähinnä se, että näitä temppuja oikeasti yritettäessä elinaika olisi varmasti lyhyempi kuin mitä elokuvan idiooteilla kuunaan. Liam Neesonin esittämä susien metsästäjä Ottway on elokuvan keskeinen hahmo – ihmisjoukkion alfauros – jonka kautta avataan tietä myös eksistentiaalisille allegorioille. Mutta elokuvan rivien välissä noukittavissa oleviin herkkupaloihin ei pysty keskittymään, koska ohjaaja Joe Carnahan nakuttaa tasaisen varmaan tahtiin toinen toistaan hölmömpiä kuvioita katsojaparan siedettäväksi.

JUONISYNOPSIS

Alaskassa sijaitsevaa öljynporausprojektia susilta suojelemaan palkattu metsästäjä John Ottway joutuu tovereineen rutiinimatkallaan Anchorageen lento-onnettomuuteen. Kone hajoaa ja vie Alaskan brutaaliin talveen mukanaan suurimman osan matkustajista. Muutama kuitenkin jää henkiin, mutta henkiinjääneiden poraustyöntekijöiden on Ottwayn susitaitojen johdattamina yritettävä selättää paikalle herkuttelemaan kiiruhtaneen susilauman.

KOMMENTIT

Kaunis se sentään on. Erämaakuvaus on onnistunutta ja tukee loistavasti elokuvan melankolista tunnelmaa, jossa pohditaan susien ja ihmisten rinnastusten kautta ihmisyyden ja olevaisuuden tarkoitusta ja syntyjä syviä. Itse Greg Nicotero on päästetty efektien pariin puuhastelemaan, mutta lopulta elokuva jää tälläkin saralla varsin kesyksi ja lähinnä susien raatelemien ihmisraatojen kuvaukset muistuttavat meitä elämän raadollisuudesta ja elämänlangan ohuudesta. Jostakin syystä nämä sudet eivät ilmeisesti tykkää syödä ihmisiä; kynsivät ja näykkivät vain sieltä täältä juuri riittävästi saattaakseen uhrinsa kuolemaan. Ihme kyllä raadotkaan eivät sitten tunnu turreille kelpaavan, vaan ehkä susienkin on ahdistettava elossa olevia ihmisiä ”susifilosofisista syistä”.  Elokuvan kerronta on täynnänsä hitaita suvantokohtia, jolloin joukkiolla on aikaa nuotskun äärellä vitsailla, arpoa johtajaurosta ja muistella menneitä. Kai ne sudet sitten käyvät yöpuulle välillä, mutta suurin osa elokuvan kohtauksista potee tarkoitushakuisuudesta johtuvaa ummetusta, jossa realismi ja logiikka antavat aina periksi juuri sille suurelle idealle, joka on kullakin kerralla tarkoitus saattaa katsojan tietoon. Tekijöillä on nimenomaisesti kuitenkin tähän realismiin ja logiikkaan surkuhupaisan totisesti tarraava ote, joten siksi koko elokuvan syvällisempi pohdinto lösähtää pintapuolisten ääliömäisyyksien kautta samanlaiseksi hutuksi – ei tuota ihmisyyden ja olevaisuuden pohdintaa voi ottaa tosissaan, jos se ilmituodaan hutiloiden ja ilman uskottavaa kosketuspintaa siihen todellisuuteen, jota yritetään peilata. No ehkä Hollywoodissa menee läpi hahmojen toikkarointi arktisissa vesistöissä, juoksu metrisissä kinoksissa tai satumaisesti palavat umpijäätyneet oksat, mutta kylmyyteen ja pakkaseen tottuneille elokuvan ”realismi” näyttäytyy vastenmielisen valheellisena. Jos lentokoneella hyiseen erämaahan mäjähtävien selviytyjien tematiikka kiehtoo, alkajaisiksi kannattaa ehkä katsoa Lee Tamahorin yhtälailla epäuskottava, mutta sentään mielenkiintoinen elokuva The Edge (1997), Charlton Hestonin varsin pienelle huomiolle jäänyt The Motherlode (1982), Charles Martin Smithin The Snow Walker (2003) ja Frank Marshallin tositarinan dramatisointi Alive (1993).

YHTEENVETO

Selviytymisjännäriksi itsensä naamioiva filosofinen tutkielma onnistuu lähinnä aiheuttamaan samastumisen niihin susiin. ”Selviytyminen” on idioottimaista kohkaamista toinen toistaan hölmöimpien ideoiden jatkumossa mukamas tappavassa erämaassa. Elokuvan realistinen ote hajoaa nopeasti palasiksi, sillä näiden hahmojen käytöksellä ja ideoilla lumimyrskyjen, epärealistisen aggressiivisten jättiläissusien ja hyytävien pakkasten keskellä elinajanodotteeksi voisi läpsäistä lähinnä minuutteja – ei tunteja eikä todellakaan päiviä, kuten elokuvassa yritetään esittää. Liam Neesonin roolitus ja näytteleminen ovat tärkeitä, mutta parhain anti on silti elokuvan melankolinen ja arktista vihamielisyyden ja kauneuden symmetriaa uhkeasti esittävä luontokuvaus. Carnahanin elokuvan hölmöilyt ovat valitettavasti niin typeriä ja pöyhkeitä, että tekijät itse estävät pääsyn elokuvan rivien väliin. Sääli.

3/10

Asylum (2007)

Ohjaus: David R.Ellis
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Ethan Lawrence
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 93 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: $11 miljoonaa

JUONISYNOPSIS

Mielisairaalaa aikanaan pyörittänyt tohtori Burke meni teineillä tehdyissä kokeissaan aikanaan liian pitkälle ja kapinaan nousseet potilaat hoitelivat arvon tohtorin pois päiväjärjestyksestä. Paitsi, että osapuilleen 70 vuotta oletetun kuolemansa jälkeen sälli palaa takaisin kummituksena, kun yliopisto ottaa vanhan mielisairaalarakennuksen osaksi kampusta ja rakentaa sinne asuintiloja opiskelijoille. Alkaa kauhistuttava kuhina, kun collegessa kummittelee.

KOMMENTIT

David R.Ellisin Asylum edustaa osapuilleen kaikkea sitä, mitä Yhdysvaltalaisten studioiden uuden vuosituhannen ”kauhu” on kaikkein karmeimmillaan. Loputonta kliseiden toistamista, surkeasti kirjoitettua, mielikuvituksettomasti ohjattua, ulkokultauksella kuorrutettua, stereotypioihin rakentuvaa ja täysin todellisuudesta vieraantunutta kuvitelmaa siitä, mitä genren katsojien ajatellaan haluavan. Elokuvan jännityselementit rakentuvat etupäässä muutamiin kuluneisiin säikyttelyihin, jotka nekin vedetään alavireisellä rutiinilla. Minkäänlaiseen kauhutunnelmaan tekijöiden taidot eivät kertakaikkiaan riitä. Järkyttävän surkeasti käsikirjoitettu tarina kaatuu paitsi erityisen huonosti kynäiltyyn dialogiin niin myös poikkeukselliseen tylsyyteen: paikoin elokuva junnaa täysin yhdentekevän teinidraaman koukeroissa. Ärsyttävyyteen saakka stereotyyppiset college-nuoret voisivat yhtä hyvin kantaa teurastajan vuoronumeroa ja jännäksihän se menee, kun pitää arvuutella mikä surkuhupaisan pelleilyn hahmoista klaarataan seuraavaksi. Katsoja tosin nostaa arvon tohtorille sitä kuuluisaa hattua, sillä näiden ärsyttävien teinien liiskaaminen tuntuu lähinnä maailman parantamiselta.

Odotetuin kääntein etenevä pörhöily on lähinnä William Castlen ohjaamasta klassikkotarinasta William Malonen ohjaaman yksitotisen uudelleenfilmatisoinnin House on Haunted Hill (1999) kömpelö variaatio ja mausteeksi sekaan on heitetty kaikenlaista sekalaista Nightmare on Elm Street -elokuvista, Hellraiser -elokuvista ja Friday the 13th -elokuvista. Kerrassaan mitään originaalia tai edes kiehtovasti varioitua ei löydy itkemälläkään ja kaikki on valitettavan tuttua, kopioitua ja kliseistä. Surullisen heikkoa kokonaisuutta sävyttävät sentään keskimääräisen CSI-jakson tasolle kompuroivat veriefektit ja sinällään toimivat tuokiokuvat ränsistyneen mielisairaalan miljööstä. Puitteiden puolesta voisi siis jotakin jo odottaakin, jos kohta äänimaailma on tavanomaista tv-jännäritasoista tauhkaa vailla elokuvaa vahvistavaa identiteettiä tai intensiteettiä. Teininäyttelijät vetävät roolinsa odotetun surkeasti ja ainoa ilonpilkahdus on Mark Rolstonin näyttelemä tappajalääkäri. Elokuvan juoni on omituisen rikki ja käsikirjoitus hiihtää ammottavien juoniaukkojen kautta tökeröstä kohtauksesta toiseen ilman rahtuvaakaan itsekritiikkiä. Karmivaa.

YHTEENVETO

Poikkeuksellisen kliseinen ja tylsä teinikauhistelu, joka kaivaa itsensä jok’ikiseen kliseekuoppaan, mitä genreen muodostui 70- ja 80-luvuilla. Jankkaava dialogi on harvinaisen elotonta ja muuntaa elokuvan paikka paikoin surkeasta sysipaskaksi. David R.Ellisin ohjaama stereotyyppinen teinikauhistelu yrittää imeskellä loppuun kalutun luun ytimestä vielä jotain makuja, mutta jäljelle jää kaikin puolin turhauttavan heikko esitys vailla mitään erityistä pelastavaa. Sujuvahko kuvaus, verevät värit ja muutamat toimivat efektit pelastavat tuotoksen laskiämpäristä.

2/10

 

Innkeepers (2011)

Ohjaus: Ti West
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Ti West
Ensi-ilta Suomessa: Night Visions festivaaliesitys 13.4.2012, ei teatterilevitystä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Arvioitu: 2011

Juonitiivistelmä

Synkän historian omaavan Yankee Pedlar Innin sulkemista edeltävänä iltana hotellin aulassa työskentelevillä Lukella ja Clairella on tylsääkin tylsempää. Hotellissa on vain pari hassua asukkia vetäytyneenä omiin oloihinsa. Ämätööriaaveenmetsästäjien roolissa majataloon töihin tulleita Lukea ja Clairea molempia tuntuu kiehtovan myyttisen yliluonnollisen asukin, hotellissa sata vuotta aiemmin traagisesti kuolleen Madeline O’Malleyn, aaveen havainnoiminen. Madeline näyttäytyy kuulemma aika ajoin ja naisen kuolemaan liittyi tarinoiden mukaan jotain poikkeavaa, jonka vuoksi Madelinen sielu on jäänyt rauhattomana majataloon. Jos Madeline jonakin päivänä näyttäytyy, niin nyt on viimeistään sen aika; onhan talo viimeistä päivää käytössä ennen sulkemista. Pitäisi olla varovainen, mitä haluaa …

Kommentit

Unenomaista tunnelmaa onnistuneesti manaava ohjaaja Ti West on löytänyt kerrassaan mainion parivaljakon eteerisen kummituskauhistelunsa pääroolien esittäjiksi. Sara Paxton Clairen roolissa ylittää positiivisessa mielessä kaikki odotukset ja vaivatta kykenee nousemaan antautuvalla osaamisellaan pääroolin vaatimalle tasolle. Pat Healy Lukena jää suosiolla sekundääriseksi toimijaksi, mutta parivaljakon välinen kemia elokuvassa toimii erinomaisen vakuuttavasti. Sivuroolissa entisenä tv-tähtenä ja nykyisenä meediona toimiva veteraaninäyttelijä Kelly McGillis sopii luontevasti rooliinsa hänkin, jos kohta hieman vaisuhkon oloisesti ja eleettömästi siinä sitten toimiikin.

Ti West käyttää tietoisesti hyväkseen tunnettuja kauhuelokuvakerronnan elementtejä kuin dekonstruoidakseen niitä päästäkseen näiden elementtien keskeiseen ytimeen – siihen, miksi mainitut elementit toimivat ja siksi ovat tulleet alalla kliseiksi. West keskittyy rakastavalla ja palavalla innolla vuoronperään yksittäisiin teemallisiin elementteihin, hiljaksiin venyttää tunnelmoinnin äärimmilleen ja katsoo kuinka lähelle kauhun tunnetilan herättämistä hän pääsee. Ja onhan se myönnettävä, että aika onnistuneesti herkkyydellä luodut kohtaukset rakentuvat, kun niihin vaivaudutaan keskittymään suurella huolellisuudella ajan kanssa. Kaiken kaikkiaan elokuva vaikuttaisi olevan tavallaan tunnettujen kauhukliseiden tehon tutkielma yhtälailla kuin omalla juonellaankin kulkeva kokonaisuus.

Elokuvan rakenne on varsin klassinen. Lähes ensimmäinen puolikas siitä katsojalle tutustutetaan elokuvan miljöö sekä elokuvan kolme toimijaa arvomaailmoineen, unelmineen ja heikkouksineen päivineen. Jälkimmäinen puolikas lähtee sitten tiivistämään orastavasti kehittyvää tunnelmaa ja alkaa pienin vihjein heittää katsojalle mahdollisuuksia oman tulkintansa rakentamiseksi. Ti West jättää useita naruja tarkoituksella solmimatta elokuvan lopetuksessa ja kiehtovasti ja ilmeisen tahallaan antaa katsojalle aseita kyseenalaistaa elokuvan tapahtumia ja syitä näille tapahtumille.

Amerikkalaiseksi yliluonnollista kauhua käsitteleväksi elokuvaksi sen tunnelma, vähäinen näyttelijämäärä ja erittäin verkkainen tempo ovat hyvin epätyypillisiä ja elokuvan hiljaksiin rakentuva tunnelma muistuttaa espanjalaisten nykyohjaajien yliluonnollisen kauhun ympärille rakentuvia trillereitä: Alejandro Amenábarin jo pienimuotoiseksi klassikoksi noussut The Others (2001), Juan Antonio Bayonan erinomaisen hyytäväksi kääntyvä El orfanato (The Orphanage, 2007), Mateo Gilin nöyrä ja vaatimaton Regreso a Moira (Spectre, 2006) ja miksei vaikkapa Jaume Balaguerón tehokas niskakarvojen nostattaja Los sin nombres (The Nameless, 1999). Kaikki mainitut espanjalaistuotannot ovat samalla oiva vihje siitä, mitä tuleman pitää, joten noiden elokuvien vihaajat eivät taatusti lämpiä tällekään.

Yhteenveto

Modernien espanjalaisten kauhutrilleristien eteeriseen tunnelmointiin kumartava elokuva käyttää oivasti kekseliästä kameratyöskentelyä, hienovaraisesti äänimaailmaansa ja rakentaa siihen sukeltavalle katsojalle tunnelmallisen hitaan temmon nautiskelupaketin. Visvaisen toiminnan ja goren ystäviä siis ei tällä kertaa hemmotella ja elokuvan hidas kulku ja käynnistyminen takaa sen, että se jäänee lopulta melko pienen piirin herkuksi.

6/10

Bad Ass (2012)

Ohjaus: Craig Moss
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Craig Moss, Elliot Tishman
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: hyvin vähäinen

Johdanto

”Epic Beard Man” eli Thomas Bruso tuli netti-ilmiöksi YouTube-palvelun kautta levinneestä videosta, jonka sivullinen kuvasi bussissa Bruson piestyä tummaihoisen Michaelin tämän käytyä Brusoon käsiksi aggressiivisen sanaharkan jälkimainingeissa. Muutaman minuutin videon pohjalta laadittu elokuva nostaa Bruson hahmon sankarin asemaan ja laajentaa tarinan ehdaksi vigilanttielokuvaksi miehestä, jonka ystävä murhataan ja joka hakee oikeutta vaikka sitten oman käden kautta. Eksploitatiivinen B-elokuva joutuu kuitenkin kantamaan harteillaan kovaa poliittisen korrektiuden taakkaa ja siksi valkoihoisen Bruson hahmo on vaihdettu elokuvassa Danny Trejon näyttelemään tummaihoiseen/latinalaisamerikkalaiseen Frank Vegaan ja bussissa päälle käyneen tummaihoisen vaihdokiksi on otettu valkoisia skinheadejä. Vakaviin aiheisiin puuttuva toimintahalpis on juonensa puolesta varsin yksitotinen ja yksioikoinen eikä suuriin yllätyksiin juonen kuljetuksessa kannatakaan varautua. Useimmiten toimivat vigilanttielokuvat noudattavatkin melko selkeää kerronnallista kaarta eivätkä antaudu hörhöilemään sivuraiteille. Ja kuten aika usein vigilanttiteemoissa: rotujen ja sosiaaliluokkien välinen jännite on tässäkin käsinkosketeltavasti läsnä, jos kohta ehkä paikoin turhankin provokatiivisesti.

Juonitiivistelmä

Frank Vega on Vietnamin sodan veteraani. Vega on sodan jälkeen omilleen jäämään joutunut ja siviilimaailmaan kouluttamaton sukankuluttaja, joka vain yrittää hakea omaa paikkaansa ja omaa onneaan maailmassa. Vanhan Frank Vegan tapeltua bussissa kahta skiniä vastaan, tulee hänestä yllättäen nettihitti ja paikallinen sankari. Vegan ystävän murhatutkimukset eivät johda mihinkään ja Vegan naapurustossa rehottava rikollisuus saavat lopulta Vegan kiehahtamaan ja mies siirtyy käyttämään oman käden oikeutta etsiessään ystävänsä murhanneita nuljakkeita. Nuljakkeet vaihtuvat korstoihin ja korstot gangstereihin ja pian Vega huomaakin olevansa varsin syvällä myös koko kaupungin poliittisissa kuvioissa.

Kommentit

Ei siinä mitään, että elokuvan alkupuolella on minuuttitolkulla muualta hankittua kuvamateriaalia … lopussa on Walter Hillin Red Heat (1988) -elokuvasta pöllitty ja uudelleeneditoitu kokonainen järeä toimintakohtaus! Erittäin taidokkaasti ja huolitellusti uudelleen koottu kohtaus toisintaa Arnold Schwarzeneggerin ikonisen bussitakaa-ajon Ed O’Rossin kanssa ja nivoutuu odottamattoman tehokkaasti sujuvaksi osaksi tätä Craig Mossin ohjaamaa elokuvaa. Vigilanttielokuvana Bad Ass kertoo tuttua tarinaa miehestä, jonka mitta tulee täyteen ja joka päättää haistattaa pitkät muiden mielipiteistä ja käärii itse hihat. Samassa kuorossa lallattavat sujuvasti Michael Winnerin Death Wish (1974), Daniel Barberin Harry Brown (2009), Clint Eastwoodin Gran Torino  (2008), Philip Noycen Blind Fury (1989) ja Jason Eisenerin Hobo With a Shotgun (2011)[x]. Selkeitä yhtymäkohtia voi lisäksi johtaa myös ikonisiin kovanaamoihin (Dirty Harry -elokuvasarjan) Don Siegelin Dirty Harry (1971) -elokuvassa ja Martin Scorsesen Taxi Driver (1976)-elokuvassa. Luonnollisesti kovanaamainen näyttelijä Danny Trejo istuu karskin näköisenä korstona tällaiseen rooliin vaivatta vaikkakin eipä tässä nyt mitään kovin kummoisia lähtökohtia tarjoilla roolissa revittelyyn. Tällä kertaa elokuvan sävy on nimittäin vähemmän räikeä ja yliampuva kuin mitä Maniquis&Rodriquezin elokuvassa Machete (2010), jonka pääroolin Trejo veti vallan veikeästi ja unohtumattomasti.

Mutta se mikä erottaa tämän elokuvan tyypillisistä kovanaamatoimintaspektaakkeleista on se, että tekijät ovat saavuttaneet onnistuneesti kunnioitettavaa maanläheisyyttä. Elokuvan kohtauksista voi melkein maistaa maan ja hien eikä käsikirjoitus edes yritä tarjota katsojalle tavallisia toimintaspektaakkelien takinkäännöksiä tahi tusinatoiminnassa niin usein nähtäviä täydellisen epäuskottavia juonikäänteitä. Klassiset takaa-ajot, käsirysyt ja muutama harva pyssynpaukuttelu ovat harvinaisen raikkaita ollessaan vailla eeppistä taustamölinää, miljoonien eurojen pyrotekniikkaa ja ikuisuuksiin jatkuvaa sekaista ja äkäistä leikkausta. Kun Vegan nyrkki heilahtaa, ei siinä montaa sekuntia tarvitse tilannetta selitellä. Itse asiassa elokuvan yleinen tunnelma on aika lähellä monen 50-luvun film noir -elokuvan tunnelmaa eikä Vegan hahmosta lopulta niin kovin pitkiä siltoja tarvitse miettiä varsin kovien nimien ikuistamiin ikonisiin film noir -hahmoihin. Siltikin mukana on reipashenkistä camp-iloittelua ja herkullisia, tirskuntaa aiheuttavia kohtauksia Vegan hahmon yrittäessä sovittaa itseään uuden vuosituhannen metkuihin ja … ketkuihin. Vaikka sanottavaa löytyykin, tällä kertaa se sanotaan ainakin hymyssä suin.

Yhteenveto

Erinomaisen reipas B-elokuva on pikkubudjetistaan huolimatta odottamattoman kypsä ja toimivakin eksploitaatiotoiminta. Nettivideosta kokonaiseksi käsikirjoitukseksi laajennettu tarina on koko kestonsa kyllästetty hauskoilla yksityiskohdilla ja sen komedialliset aspektit tasapainottavat elokuvan varsin alakuloista virettä Frank Vegan vihdoinkin raivatessa itselleen oman paikkansa maailmassa. Pikkukillinkien halpatuotannoksi hämmästyttävän hyvin rakentuva kokonaisuus saa vettä myllyyn sujuvasta kuvauksesta ja Danny Trejon karskista olemuksesta. Hölmöt one-linerit, varsin niljakas ja kömpelö dialogi, 70-luvun vigilanttielokuville tehtävät kumarrukset, rosoinen editointi ja muualta hankitut katkelmat vain korostavat B-tuotannon pilkettä silmäkulmassa. Tämä on paljon särmempää uudelleenlämmitettyä grindhousea kuin mitä nyt vaikka Tarantinon ja Rodriquezin Ison Rahan projektit!

7/10.

Slaughter (2009)

Ohjaus: Stewart Hopewell
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Stewart Hopewell
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Arvioitu: 2010
Budjetti: noin $4 miljoonaa

Johdanto

slaughter_primary

Maatiloissa on taikaa. Mikäpä oikeastaan sen herkullisempi tapahtumapaikaksi jännitys- tai kauhuelokuvalle kuin syrjäisessä kolkassa kaukana ”sivistyksestä” ja uteliaista silmistä oleva ränsistynyt maatila, jonka alueelle eivät kännykkätornien signaalit ulotu saatikka pakeneminen juoksemalla tuntuu lähinnä typerältä. On vaikeaa keksiä parempaa lähtökohtaa kauhuelokuvalle kuin umpeen kasvavan syrjäisen tien päässä kuunvalossa nököttävä ränsistyvä röttelö. Paikka, jossa luontaisesti kukaan ei kuulu huutoasi ja joka nurkan takana voi uskottavasti lymytä mitä mielikuvituksellisin hengenpäästämiseen soveltuva vekotin. Varsin usein teemaan yhdistetään kaupungista maaseudun rauhaan muuttava henkilö tai perhe, jotka kuvittelevat pääsevänsä pakoon joko omaa taustaansa tai omaa itseänsä ja aloittavansa puhtaalta pöydältä. Näin myös tällä kertaa Stewart Hopewellin esikoispitkässä, jossa maatilalle saapuva nuori nainen pakenee kaupungista pois hankalan ex-poikaystävän ikeestä. Hyvinkin tavanomaista teeman elokuville on myös se, että maaseututulokkaalle yksinkertaisemman ja rauhallisemman elämän ja idyllisen ympäristön rikkoutuminen paljastaa, että ihmiselle luonnollinen raakuus ei ole suinkaan vain kaupungissa pahaa tekevien etuoikeus. Hopewell tutustuttaa meidät myös tähän ja hyvinkin totutuin rakentein. Melko tuttuja kaavoja Hopewell siis noudattaa esitellessään katsojalle paratiisin omalta kolkalta tuntuvan maatilan, johon tarkempi tutustuminen karsii kaupunkilaisen sinisten silmien auvon pilkkeen reippaalla kurituksella. Maatilan pahuuden kahleista irti pyristelevän kaupunkilaisen selviytymistrillerin muuntuminen slasher-lajityyppiin kesken kaiken on kuitenkin jokseenkin ontuvaa, vaikka se elokuvan juonirakenteiden kautta lieneekin väistämätön kulkusuunta.

Juonitiivistelmä

Väkivaltaiseksi ja mustasukkaiseksi osoittautunutta poikaystäväänsä pakeneva nuori nainen Faith lyöttäytyy yhteen sattumalta tapaamansa toisen nuoren naisen – Lolan – kanssa. Faith ja Lola viihtyvät hyvin yhdessä ja Faith muuttaa lopulta kesän ajaksi Lolan perheen maatilalle. Kaikki ei ole kuitenkaan kunnossa maatilalla ja hiljaksiin Faith pakottaa itsensä kohtaamaan mieltä kalvavat poikkeamat ja uskaltautuu astumaan sisälle maatalon sikalaan ja sen teurastamoon…

 

Kommentit

Ohjaajansa Stewart Hopewellin esikoispitkä asemoi itsensä – hieman epävakaasti kompuroiden – jännitysdraaman ja slasherin välimaastoon ja painottaen kauhutrillerimäisiä kohtauksia. Riipaisevan ja paljon lupaavan aloituskohtauksen jälkeen on ilmeistä, että aloituksen tapahtumat seuraavat vasta myöhemmässä vaiheessa ja että noihin tunnelmiin ei päästä ilman kunnollisia perusteluja. Hopewell aloittaakin aivan perusteista ja käytännössä elokuvan ensimmäinen tunti pitkittää nuorten naisten hiljaksiin rakentuvasta ystävyydestä kumpuavaa tunnelmaa lopun puolituntiseen sekopäiseen tehosekoittimeen. Draamankaari jää kuitenkin verrattain ohueksi ja vaikka nuorten naisten näyttelijät Lucy Holt ja Amy Shields pystyvätkin eläväisinä ja rooleihinsa hyvin mahtuvina pitämään elokuvan kiinnostavana, alun alustus on silti liian vaivalloinen ja tempoltaan tarpeettoman verkkainen toimiakseen kunnolla lopun kaoottisissa kauhutunnelmissa. Ero alun ja lopun välillä on pitkälti samankaltainen kuin Eli Rothin elokuvassa Hostel (2005). Rauhallisuus ja maltti olisivat toki olleet pelastuksena lukemattomille kinemaattisille joutomaan raadoille, mutta Slaughter:issa ongelmaksi muodostuu se, että nuorten naisten yhteisen elämän kierrokset tuntuvat pitkään vain tarpeettomalta joutokäynniltä sen sijaan, että kasvatettaisiin tiivistyvän tunnelman kautta puhtia elokuvan lopulliseen kliimaksiin.

Suurin osa elokuvasta soljuu käytännössä hyvinkin uskottavissa raameissa, mutta loppukohtauksen pyörteissä katsojalta odotetaan jo aivan toisenlaista venymistä uskottavuusrintamalla. Harmillisesti tapahtumien uskottavuuden johdonmukaisuus ei siis pysy vakiona koko elokuvan matkaa ja ristiriita alun ja lopun välillä on kiusallisen ammottava. Elokuva heittää kuperkeikkaa moneen kertaan ja x:nnen keikauksen jälkeen käänteet alkavat jo miltei huvittaa, vaikka elokuvan perusvire on hyvinkin synkkä ja totinen. Hyvin elegantisti rakennetut kauhukohtaukset antavat kuitenkin lupaa odottaa paljon ohjaajan tulevaisuuden elokuvilta. Maatila muodostuu keskeiseksi tarinan edetessä ja viisaasti tekijät malttavat kasvattaa maatilan oman teurastamon merkitystä riittävän pitkään ja siitä muodostuukin näin onneksi perin hyytävä. Rakennustyö maksaa itsensä takaisin korkojen kera. Aika ajoin teurastettavien sikojen vinkuna ja tieten suorastaan epäinhimilliseksi korostetun vinkunan vaikutukset Faithiin voidaan toki nähdä tavanomaisina tehokeinoina tyylillajin sisällä, mutta yhtä kaikki elokuvan toimijoiden yhteistyön kautta tulos kuitenkin vakuuttaa ja vaikuttaa. Pirullisen ankea lopetus sopii hyvin kovempipintaisten kauhuelokuvien henkeen, mutta tavalliselle trillerille se on kyllä liikaa ja koska elokuva kuitenkin suostuu pelaamaan hyvin pitkälti maltillisemman trillerin korteilla, lopetus ei istu siihen eheänä osana. Käsikirjoitus vielä saattaakin kestää tämän liikkumatilan, mutta lopullinen elokuvallinen toteutus ei pysty uskottavasti vakuuttamaan olevansa sekä piinaavaa kauhua että jännitysdraamaa yhtäaikaisesti.

Yhteenveto

Ohjaaja Stewart Hopewellin esikoinen on kyllä perushyvä trilleri. Kauhuainesten sekoittuminen draamalliseen trilleriin toimii kohtuullisen hyvin ja vaikka elokuva kumartaakin slasher-elokuvien puolelle, se ei missään tapauksessa lopultakaan yllä sellaiseen hurmeeseen, mitä elokuvan nimi antaisi olettaa. Katsojan pinnaa venytetään alkupuolella tarpeettomasti, mutta lopun puolituntiseen lihamyllyyn kuuluvat kohtaukset palkitsevat kyllä odottamisen, mikäli katsoja sattuu olemaan kauhuelokuvan ystävä. Tässäpä yksi keskeinen elokuvan ongelma: elokuvan kohderyhmää on hieman vaikea hahmottaa, koska die-hard -kauhufaneille loppu yksistään ei riitä ja perinteisemmän trillerin ystäville loppu on aivan liian shokeeraavan väkivaltainen ja kaoottinen erityisen synkän lopetuksen heittäessä vielä elokuvan ylle sysimustan nihilismin varjon.

5/10