Kategoria: 2010-luku

Day of the Dead: Bloodline (2018)

Ohjaus: Hèctor Hernández Vicens
Käsikirjoitus: Mark Tonderai, Lars Jacobson
Tuotantomaa: USA / Bulgaria
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: kevät 2018
Budjetti: noin 8 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä Suomessa

Johdantodayofthedeadbloodline_primary

Huoh. Valitettavasti elokuvien maailmassakin törmää väistämättömästi sellaiseen kuonaan, jonka tavoitteena on vain ja ainoastaan ratsastaa muiden, kovasti paljon taitavampien, tekijöiden uurastuksen ja innovaatioiden hedelmillä. Kun George A. Romero muutti zombie-elokuvien kuvaston kertaheitolla zombietrilogiallaan Night of the Living Dead (1968), Dawn of the Dead (1978) ja Day of the Dead (1985)[x], plagiaattoreiden ja siivellä ratsastajien kuonakuorolla oli tarjolla lähdemateriaalia suorastaan hopeisella tarjottimella. Eritoten siksi, että kauhuelokuva lajityyppinä muutoinkin tuntuu houkuttelevan pikarahastuksiin ja nopeisiin kopioihin enemmän kuin monet muut lajityypit. Lisäksi kauhuelokuvaa käytetään varsin tavallisesti sekä näyttelijöiden että ohjaajien ja tuottajien ponnahduslautana ylemmäs elokuvien hierarkiassa kuvitelmalla, että kauhuelokuva lajityyppinä on siellä pohjimmaisena. Romero ei toki ansaitse kaikkea kunniaa niistä inhoista paarustajista, jotka tänä päivänäkin ovat levittäytyneet kiinteäksi osaksi populaarikulttuuria; vaikkapa Espanjan Amando de Ossorio, Ranskan Jean Rollin, Italian Lucio Fulci ja Yhdysvaltojen Dan O’Bannon ansaitsevat toki oman osansa lajityypin elinvoimaisuuden suitsutuksesta laajennettuaan omilla tavoillaan Romeron esittelemien elävien kuolleiden käsitteistöä. Zombiet tykkäävät aivoista? Jep. Eipä tämä tullut Romerolta vaan ensimmäiset aivoja mussuttavat zombiet nähtiin Dan O’Bannonin klassikkokomediassa Return of the Living Dead (1985). Yksi on varmaa: jos James Glenn Dudelson on mukana tekemässä elokuvaa, mitään populaarikulttuuriin pysyvästi jäävää innovatiivista leimaa ei ole odotettavissa ja siis tässä elokuvassa herra Dudelson on tuottajana.

Juonitiivistelmä

Aargh! Maailmanloppu on jälleen päällämme! Sairaalassa muuntuneen influenssaviruksen vuoksi kuolleista nouseva ruumishuoneen asukki käynnistää virusepidemian, joka muuttaa nopeassa tahdissa suurimman osan ihmiskunnasta alkukantaisiksi zombie-olennoiksi, joiden intohimona on ihmislihan repiminen ja syöminen. Kuukausien päästä epidemian jo jyrättyä alleen sivilisaation, pieni joukko selviytyjiä eristetyssä ja zombieiden piirittämässä bunkkerikompleksissa yrittää kukin tahoillaan parantaa henkiin jäämiseen mahdollisuuksia sekä itselleen ja läheisilleen että koko ihmiskunnalle. Sotilaiden johtamassa pesäkkeessä nuori lääkäriksi vasta valmistunut Zoe (Sophie Skelton) yrittää epätoivoisesti keksiä vastalääkettä virusepidemian taltuttamiseksi ja samalla pitää bunkkerin väen terveinä ja kykenevinä kamppailemaan zombie-uhkaa vastaan. Zoe joutuu kohtaamaan kenkkuja vastoinkäymisiä toinen toisensa perään: sotilaiden johdossa oleva Miguel Salazar (Jeff Gum) ei erityisemmin pidä miestensä henkien vaarantamisesta lääkkeen tutkimustyössä ja mutkia matkaan asettaa myös nykyisin zombieksi muuttunut hyypiö, jolle Zoe oli pakkomielle ja joka yritti raiskata nuoren lääkärin epidemian käynnistyessä.

Kommentit

Huoh. Ehkä kaikkein masentavinta tällaisten elokuvien arvioinnissa on miettiä niitä menetettyjä mahdollisuuksia, jotka kyvykkäämmiltä tekijöiltä on jouduttu epäämään, kun rahaa on syydetty tällaiseen tuubaan miljoonatolkulla. Mitä kaikkea mielenkiintoista esim. juuri tämän elokuvan noin kahdeksan miljoonan budjetilla voisikaan saada aikaiseksi, jos rahan käyttäisi joku muu? On kiusallisen selvää, että pääosa rahoista on tälläkin kertaa valutettu vain näyttävien puitteiden aikaansaamiseksi ja jostakin syystä elokuvan tekijät jälleen kuvittelevat, että juuri näissä paremmissa lavasteissa oikeiden armeijalta vuokrattujen Humvee-ajoneuvojen katveessa näytelty soopa olisi jotenkin parempaa kuin kehnommissa puitteissa.

Lavastus ja zombie-efektit ovat ainoa pieni positiivinen pilkahdus elokuvan tympeässä kyvyttömyydessä saada katsoja kiinnostuneeksi niistä kaikista hölmöilyistä, joita silmille ladataan minuutti toisensa perään. Elokuvan juonen kuviot hakevat vertaistaan typeryydessä vai mitä sanotte tästä: pakkomielteisesti rakkauden nälkäinen puoliälykäs zombiehyypiö palvontakohteensa vaateriekaleita nuuhkimalla jahtaa tätä päivien ajomatkan päästä bunkkerille ja siellä murtautuu kompleksiin vanhalla tutulla James Bond-kikalla roikkumalla auton alla päästäkseen käsiksi rakkautensa kohteeseen. Tämä ääliömäisesti virnistelevä puoliälykäs ja osittaisesti puhekykyinen zombie luontevasti seikkailee ilmastointikanavissa kuin Bruce Willisin John McClane ikään ja käyttää jopa panttivankeja saadakseen haluamansa.

Tekijät tekevät tarkkaavaiselle katsojalle varsin selväksi, että Romeron alkuperäinen Day of the Dead (1985) on katsottu moneen monituiseen kertaan tiputtamalla sinne tänne joutavia ja jopa vaivaannuttavia viittauksia alkuperäiseen. Pienistä sinällään virkistävistä yksityiskohdista (kuten Lori Cardillen alkuperäisessä mestarillisesti näyttelemän Sarahin seinäkalenterin kopion vilahdus tai Terry Alexanderin näyttelemän helikopterilentäjän lentämän kopterimallin romu pellolla) aina tympeisiin nimileikkeihin (mekaanikko Savini ei ole tällä kertaa kuulemma hoitanut hommiaan kunnolla).  Itse asiassa iso osa koko elokuvan asetelmasta, ihmisten välisistä suhteista ja lavasteista on kalpeata kopiota Romeron alkuperäisestä. Näyttelijöiden arviointi on vaikeaa: on selvää, että näyttelijöiden ohjaus on ollut olemattoman ja puutteellisen välimaastossa, mutta sen verran totista ja tönkköä pönötystä on tarjolla, että tokkopa näiden näyttelijöiden suorituksista olisi suuria ilonkiljahduksia aikaan saatu taitavammissakaan käsissä. Toki käsikirjoituksen hahmoille pakottama dialogi on itsessään varsin hirvittävää, joten eipä tätä epäonnistumista ihan kokonaan amatööri-iltamien näyttelijäkaartille voi laskea. Lavastus ja puvustus sen sijaan on ihan onnistunutta, jos kohta katsojalle ei nyt kuitenkaan sitten näytetä mitään standardi-zombie-mätkeestä poikkeavaa. Ääniraita elokuvassa on mitäänsanomattoman tehotonta ja ns. peruskamaa halpistoimintaelokuvien puolella eikä äänimaailmalla kyetä rakentamaan yhteenkään kohtaukseen minkäänlaista jännitettä. Elokuvan tekninen toteutus on kaikilla mittareilla vilkaistuina varsin onnetonta: noin puolessa kohtauksista valaistus on epäuskottavaa ja vääristävää, päivä ja yö voivat vaihtua kesken kohtauksen pariinkin kertaan ja elokuvan toimintakohtauksien leikkaukset eivät anna katsojalle tilaa keskittyä kohtaukseen.

Yhteenveto

Huoh. Surkeiden sattumusten sarjasta ei ole kysymys, kun tarkkailee sitä säälittävien murheellisuuksien läjää, mitä James Glenn Dudelson on jättänyt jälkeensä elokuvahistorian kellastuville sivuille sekä ohjaajana että tuottajana. Läjä on enempikin surkeiden kyvyttömyyksien sarja ottipa sitten näkövinkkeliksi pelkät zombie-elokuvat tai yleisemminkin kauhuelokuvan lajityypin. Steve Minerin ohjaajan uran pohjanoteerauksia on epäilemättä Dudelsonin tuottama isomman rahan sekamelska Day of the Dead (2008), mutta koko zombie-genren surkeimpiin viritelmiin kuuluu Dudelsonin itsensä ohjaustyö Day of the Dead 2: Contagium (2005). Nämä molemmathan siis yrittävät Romeron nimellä ratsastaa aamunkoittoon leveästi virnistäen ja kun kaksi hirvittävää epäonnistumista ei herralle vielä riitä, niin tässä olisi nyt sitten se kolmas. Tätä voi tosissaan suositella katsottavaksi vain sellaisille herrasmiehille ja -naisille, jotka periaatesyistä haluavat hampaat irvessä katsoa kaikki genren teokset.

2/10.

30 Days of Night: Dark Days (2010)

Ohjaus: Ben Ketai
Käsikirjoitus: Ben Ketai, Steve Niles
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Arvioitu: kesäkuussa 2011

30daysofnight2_primaryJohdanto

”Viimeinen nainen” (engl. The Final Girl) -käsite sai alkunsa 70-luvulla, mutta termin kehitti naisia ja naisten rooleja erityisesti slasher-elokuvissa tutkinut Carol J. Clover teoksessaan Men, Women, And Chain Saws: Gender In The Modern Horror Film (1992). Sillä tarkoitetaan elokuvan kulun aikana monella tavoin kasvavaa ja alunpitäen (usein ruskeaverikköä, ryhmän älykkäintä, hieman ujoa ja arkaakin) feminiiniä naishahmoa, joka pystyy murskautumaan irti ennakko-odotuksista ja nousemaan muiden ylitse kyvyillään, intuitiollaan ja kekseliäisyydellään, kohtaamaan elokuvan antagonistin loppukohtauksessa ja selviää sitten siitäkin hengissä kertomaan tarinansa. Aikaisemmin käsitettä käytettiin lähinnä ns. slasher-elokuvien yhteydessä, mutta sittemmin sitä on ruvettu käyttämään vaivatta muissakin lajityypeissä. Klassinen esimerkki on Jamie Lee Curtisin näyttelemä Laurie John Carpenterin elokuvassa Halloween (1978) ja ehkä ensimmäinen tai ainakin ensimmäisiä tämän käsitteen kanssa touhunnut elokuva on Bob Clarkin vuoden 1974 slasher  Black Christmas, jossa Olivia Husseyn näyttelemä Jess pistää kampoihin murhanhimoiselle kyttääjälle. Noiden vuosien jälkeen käsite on varioitu, tutkittu, purettu ja parodioitu väsyksiin saakka, mutta kieltämättä se on varsin voimakas elementti sitomaan erityisesti kauhuelokuvien katsojakuntaa samastumaan hahmoon, jonka pitää löytää keino selviytyä ylivertaisesta vastuksesta. Slasherien lisäksi valtavirtaelokuvien puolelta Sigourney Weaverin näyttelemä Ripley-hahmo Alien-elokuvista on varsin ikoniseksi noussut The Final Woman siitäkin huolimatta, että kaikki elokuvan roolihahmot oli alun perin kirjoitettu ilman ennakko-olettamaa sukupuolesta (ja mahdollisesti siksi elokuvan hahmot käyttävätkin toisistaan vain sukunimiä!). Ja on kyllä 30 Days of Night 2:n ohjaaja Ben Ketai tullut katsoneeksi Ripleyn edesottamuksia vimmatusti muistiinpanoja tehden.

Juonitiivistelmä

Vuosi on mennyt Barrowin tapahtumista (David Sladen elokuva 30 Days of Night (2007)) ja silloin leskeksi jäänyt Stella Oleson (tässä elokuvassa Kiele Sanchezin näyttelemä) lähtee hakemaan kostoa saatuaan kontaktin muihin revittyihin sieluihin, joiden elämän nämä inhat verenimijävampyyrit ovat kauttaaltaan tuhonneet kataluuksillaan. Pian on kasassa puolivampyyrin (niinpä tietysti, näitähän ei ole aiemmin nähty…) kaitsema muutaman hengen sissijoukkio, joka aikoo iskeä vampyyrien kuningattaren pesään leukaa myöten asti aseisiin varustettuina…

Kommentit

”I am so sorry, but we do not feel that this script is good enough for a computer video game. But how about if you make a movie out of it instead?” Kokolailla näin on täytynyt mennä keskustelu tuottajien ja rahoittajien välillä. Käsikirjoitus on kuin suoraan railroad-tyyppisestä ampumispelistä, jossa pienten koukkujen kautta päähenkilö sidotaan tarinan ytimeen ja ohjataan tämä listimään alati kenkumpia vihuja. Loppupomoa unohtamatta. Myötähäpeää syntyy katsellessa sitä, miten tekijät pelaavat itseltään narratiivisia vaihtoehtoja pois ja joutuvat hämillään tyytymään vain jäljelle jääviin ratkaisuihin. Ratkaisut ovat loogisesti järkyttäviä ja välillä sitä ihmettelee, että mihin ihmeeseen katosivat ne ykkösosan lumoavan hurjat veitikat, jotka olemuksellaan jättivät pysyvän jäljen kauhumuistiin ja muuttivat omalta osaltaan vampyyrielokuvien kuvastoa aika laajalla pensselillä. Tämän kakkososan vampyyrit ovat pitkälti ns. ”hukassa”, koska ohjaaja ei ilmeisestikään omaa minkäänlaista visiota siitä, että mihin suuntaan hahmoja ja tarinaa pitäisi oikeastaan viedä ja kyvyt rakentaa tunnelmaa tarinan ympärille puuttuvat täysin. Suurta kitkaa hermonpäissä aiheuttaa se, että liki puolet elokuvan kestosta on puisevaa haahuilua hämärissä käytävissä ja kellareissa pyssyt tanassa ja lamput kiiluen – tai ehkä se on alitajuinen metafora sille, että elokuvan tekijätkin haahuilevat pimeässä yrittäen välillä saada jotakin merkittävää taltioitua kameralle.

Pääosan hahmon esittäjäksi on valikoitunut eri henkilö kuin ykkösessä. Stella Olesonia esitti David Sladen ohjaamassa verevämmässä ja väkevämmässä ensimmäisessä elokuvassa Melissa George, jonka roolityö oli keskeinen tekijä kyseisen elokuvan vetovoimassa. Eipä se mitään, vaikka Melissa ei ollut enää kiinnostunut, sillä Kiele Sanchez toimii ihan kohtuullisesti ja on riittävän valovoimainen pääroolia kantamaan ainakin tällaisessa tusinahalpiksessa. Rooli sinällään kuitenkin taas sitten on valitettavan tönkkö kombinaatio Zack Snyderin Dawn of The Dead (2004)[x] -elokuvan Ana (Sarah Polley) – ja Ridley Scottin Alien-elokuvien[x][x][x] Ellen Ripley (Sigourney Weaver) -hahmoista. Muiden suorituksista ei nyt merkittävää haittaa ole elokuvalle, kun onneksi ovatten melko vähäisesti esillä ja pääpahiksena hääräilevä Mia Kirschner sopii hyytäväksi verenimijäksi vallan mainiosti. Efektipuolella asiat ovat miten kuten kohdillaan, jos kohta vähänlaisesti katsojaa sitten kuitenkaan hemmotellaan varsin ilmeisten budjettirajoitteiden vuoksi. Kaikille vampyyrielokuvien tekijöille pitäisi tosin olla pakollisena pohjustuksena pikakurssi veren ominaisuuksiin. Tässä elokuvassa nimittäin tuo mystinen punainen kulta näyttää ja käyttäytyy kuin Lidlin mansikkamehu.

Loogiset ongelmat jäytävät tarinaa alusta asti ja kumuloituvat loppupomon kanssa mittelöintiin asti aivan liiallisiksi. Kliseitä marssitetaan esille toinen toistaan väistäen ja perinteitä kunnioittaen luonnollisesti se musta mies kuolee ensinnä. Vampyyrit ovat ihan toista maata kuin ykkösessä ja ilmeisesti heittopusseiksi alistetut tykinruokavampyyrit ovat olemassa vain siksi, että pyssyillä olisi jotain kohteita osuttaviksi. Loppukohtauksen kliseisyys on piste huonouden i:n päällä. Loppu olisi ollut ihan mukiinmenevä, jos viimeinen minuutti olisi jätetty kokonaan pois. Liuku yhdestä parhaimmista vampyyrielokuvista tällaiseen huttuun saa toivomaan, että nämä sarjakuvavampyyrit jätetään nyt pysyvästi uinumaan.

Yhteenveto

Toivottoman vuotava ja ongelmainen kakkososa hyytävälle David Sladen ohjaamalle vampyyrimätkimisleffalle 30 Days of Night (2007) alittaa riman ja saa toivomaan, että sitä ei olisi koskaan tehtykään tahrimaan Sladen ylivertaisen ykkösosan kruunua. Suoraviivainen tusinatöräyttely kurlaa esille kaikki mahdolliset kliseet mitä tällaiseen toimintapätkään vampyyreistä nyt ylipäätään voisi keksiä mahduttaa eikä se onnistu oikeastaan missään muussa kuin silloin tällöin näyttämään ihan kelvolliselta. Ohjaus on ponnetonta eikä mielikuvitukseton kuvauskaan asiaa mitenkään paranna. Satunnaisesti elokuvan tekijät sentään yrittävät nousta lajityypin keskikastiin kisailemaan, vaikka eivät siinäkään mainittavasti onnistukaan. Suositella voi vain niille keskiyön kumartajille, joille on ehta kunniakysymys kahlata läpi kaikki verenimijäelokuvat ikinä.

3/10.

Mad Max: Fury Road (2015)

Ohjaus: George Miller
Käsikirjoitus: George Miller, Nico Lathouris, Brendan McCarthy
Tuotantomaa: Australia / Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 15.5.2015
Kieli: englanti
Budjetti: noin 150 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 120 minuuttia
Arvioitu: toukokuu 2015

madmaxfuryroad_primaryJohdanto

George Millerin ohjaaman lempilapsen eli alkuperäisen Mad Max -trilogian pitää jokaisen itseään kunnioittavan tieteistoimintaelokuvan ystävän tuntea kuin omat taskunsa. Mel Gibsonin lähtölaukaus Australian ”takapajulasta” Hollywoodin tinselitaivaaseen annettiin juuri Millerin elokuvien menestyksen seurauksena. On sitten ihan eri asia oliko siirtymä miehelle hyväksi. Ongelmat alkoholin ja virkavallan kanssa olivat tiettävästi syitä, miksi Miller ei Mad Maxin uudelleenlämmittämisen noustessa ajankohtaiseksi 2000-luvun alkuvuosina kutsunut Gibsonia mukaan projektiin. Toki sittemmin Gibson on tukistanut itsensä takaisin kovan luokan tekijäksi. Millerin Mad Max -elokuvat toivat toimintaelokuvien ja tieteiselokuvien kartalle toiminnantäyteisen ja bensanhuuruisen maailmanlopun jälkeisen maailman, jossa vielä elossa olevien oma selviytyminen on muuttunut päälimmäiseksi tavoitteeksi, mutta jossa silti vielä ihmisyyden rippeet eivät tohdi kuolla. Millerin 1970-luvun ja 1980-luvun elokuvien merkitys näkyy vielä tänä päivänä siinä kuvastossa, jolla maailmanlopun jälkeisiä tieteistoimintaelokuvia yhä tehdään. Vaikka Millerin Mad Max ei ollutkaan ensimmäinen (eikä edes Australiassa) tällaisten kuvausten tekijä, juuri hänen visionsa kuitenkin oli tarpeeksi väkevä ja rikas, jotta se kykeni paaluttamaan itsensä koko lajityypin perustaksi.

Juonitiivistelmä

Mystistä kotimaataan kaipaava ja etsivä nainen, Imperator Furiosa (Charlize Theron) saa kyynisen asfalttisoturin Max Rockatanskyn (Tom Hardy) tavattuaan tästä katalyytin ryhtyä kapinoimaan tyrannista johtajaa Immortan Joe:ta (Hugh Keays-Byrne) vastaan Australian aavikoilla ydinsodan jälkeisessä epätoivoisessa maailmassa, jossa eloonjääneiden kohtalona on miettiä mistä päivittäinen ravinto ja vesi oikein saadaan. Furiosan toimet rikkovat hataraa ja ilmeisen kitkerää rauhaa, joka vallitsee lähialueiden johtajien välillä ja jota aluekiistat, kaupankäynnin kiemurat ja vallanhimo täplittävät.  Rockatansky ja Furiosa lyöttäytyvät yhteen ja muodostavat maanisen tutkaparin, jonka perään irtautuu varsin pian ei pelkästään koko Immortan Joen hallitsema ryhmittymä vaan kaikki lähiseutujen ryhmittymät. Pian liekkimeret nuolevat aavikon horisontteja.

Kommentit

Mad Max: Fury Road nostaa apokalyptisen toimintaelokuvan aivan uudelle tasolle. Millerin bensanhuuruiset visiot saavat leuan loksahtamaan auki ja katsojan koneen hyrähtävän innosta täysille kierroksille, kun tajuaa ettei tässä ole kyseessä vain vanhan hyvän väljähtänyt uusintatekele, vaan paljon innostavammista ja syvemmistä lähtökuopista ponnistava nihilistinen dystopiakuvaus. Aivan kuin vasta nyt Millerillä olisi ollut mahdollisuus tehdä juuri se Mad Max, jonka hän oli aina halunnut tehdä.

Nitrometaanilla kulkevien autojen lisäksi samaisella sykkeellä puhisee elokuvakin menemään – hikipisarat kareilemaan saava toimintaspektaakkeli käynnistyy hurjaan vauhtiin heti alkusekunneista lähtien eikä sitten anna tuumaakaan periksi valitusta linjasta koko parituntisen kestonsa aikana. ”Tahti oli eri kova” – voisi lakonisesti sanoa, jos olisi vähättelyn mestari. Millerin teoksen leikkaus ja jaksotus viistävät tieten samaa hektistä tempoa, joka määrittää elokuvan nopeiden autohirmujen ja eritoten näiden kuskien ja hanttimiesten elonkulkua. Kulkua rauhoittavat sinne tänne ripotellut yllättävän syvällisiksi ajautuvat suvantokohdat, jotka eivät tunnu pakollisilta toiminnan rytmityksiltä vaan oikeasti tärkeiltä osilta elokuvan kokonaisuudessa ja taustoituksessa.

Pääosassa on tietenkin vauhti. Ja autot. Ja asenne. Syvää kunnioitusta elokuva ansaitsee väistämällä ilmeisiä tietokone-efektejä mitä tulee itse ajoneuvoihin ja niillä kohkaamiseen ja antamalla katsojalle käsinkosketeltava tuntuma ratteihin, renkaisiin ja teräkseen. Millerin elokuva on syvästi profiloitunut ja kohdistettu vain kovan luokan toimintaelokuvan ystäville. Tämä näkyy juonellisissa ratkaisuissa, joissa Miller kyykyttää dystopiakuvaukseen kuuluvalla brutaalilla pessimismillä katsojaa lukuisia kertoja ja ottaa samassa itse kantaa yhteen elokuvan kantavista temaattisista voimista: toivoon paremmasta. Elokuvalliset ratkaisut ovat silkkaa herkkua jopa ”kaiken jo nähneille” ja karaistuneille katsojille, joilta vaihdetaan tikkari suusta toisen makuiseksi kesken kaiken monta monituista kertaa. Kohtauksissa katsojien odotusarvojen rikkominen on Millerille nyt keskeisen tärkeää ja rohkeista irtiotoista muodostuukin uniikki, mutta masentavan murskaava vaihtoehtoinen tulevaisuus meille kaikille.

Charlize Theron naispääosassa on Sigourney Weaverin ikonisen Ellen Ripley -hahmon veroista naisenergiaa tuomassa perinteiseen äijäilyyn ja Theron on mitä ilmeisimmin elämänsä vedossa yht’aikaa raa’an väkivaltaisen ja melankolisen lapsuudenkodin toivon ilmapiiriistä haaveilevan Imperator Furiosan roolissa. Theron vetää showta ja mikäs siinä on vetäessä. Mad Maxin roolissa oleva Tom Hardy manifestoi Maxin hienosti – Hardy on selkeästi ohjeistettu rakentamaan Maxista vain selviytymisvaistonsa varassa toimiva kone, joka näkee peilistä enää vain ja ainoastaan itsensä. Vaikka Miller kurlaa bensalla piripäisellä vauhdilla, hän rakentaa samalla pirullisen ovelasti tarinansa hahmoille kiehtovaa kehitystä ja taustoituksia niitä sen enempää dialogien kautta korostamatta. Itse asiassa piristävästi Miller jättää katsojalle monia asioita mietittäväksi – kaikkea ei tarvitse selittää ja vääntää kuoliaaksi hollywoodilaisesta rautalangasta. Niin. Ja äänimaailmakin hakee vertaistaan.

Yhteenveto

Jälkiapokalyptisen toimintaelokuvan merkkipaaluksi itsensä kohottanut elokuva ei säästele vauhtia eikä vaarallisia tilanteita – eikä sääli katsojaa. Ohjaaja George Miller on kuin lelukaupassa sokerihumalassa hyllyltä toiselle säntäilevä kakkosluokkalainen saadessaan tehdä juuri sellaista elokuvaa, jonka hän on aina halunnut tehdä ja vieläpä kokolailla sitomattomin käsin antaa estottomasti vauhdin ja bensan hurman realisoitua elokuvaksi. Elokuva itsessään on onnistunut kokoelma teknistä taituruutta, tarinan kerrontaa, vauhtia ja jännitystä. Elokuvan ajatellun kohderyhmän ulkopuolelle jäävät henkilöt eivät epäilemättä sitä halunne edes katsoa saatikka vaivautua analysoimaan ulkokuorta huomioimatta, joten elokuva on vahvasti katsojakuntaa polarisoiva. Arvatenkin George Miller on tarkoituksella jättänyt pois elokuvastaan aspekteja, jotka voisivat tarjota leveämpää katsojakuntaa, mutta jotka ehkä sitten tuntuisivat ikäviltä ja puisilta kompromisseiltä kovakyytisen toimintaelokuvan luontaiselta katsojakunnalta.

10/10.

Linkki elokuvan promotiomateriaaleihin

madmaxfuryroad_15madmaxfuryroad_14madmaxfuryroad_13madmaxfuryroad_12madmaxfuryroad_11madmaxfuryroad_10madmaxfuryroad_09madmaxfuryroad_08madmaxfuryroad_07

 

In the Blood (2014)

Ohjaaja: John Stockwell
Tuotantomaa: USA/Iso-Britannia
Käsikirjoitus: James Robert Johnston, Bennett Yellin
Kieli: englanti, espanja
Arvioidun version pituus: 108 min
Arvioitu: helmikuu 2018
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangas ensi-iltaa Suomessa

Johdanto

kinopoisk.ru

Ihmisen veri, sisäelimet, luuydin, sormet, kädet, silmät, iho ja jopa se vaikeasti määriteltävissä oleva sielu. Kaikki nämä ovat sellaisia kohteita, joita elokuvien hullut lääkärit, vampyyrit, muumiot, rikkaat rikolliset ja häikäilemättömät miljardöörit itselleen halajavat. Jos ottaa yliluonnolliset olennot (vampyyrit, muumiot ja muut hirviöt) pois, niin elokuvien historiassa ihmisosien varastamisen teemoja pilkahtelee siellä täällä, mutta vasta 2000-luvulla aihetta käsittelevien elokuvien määrä on nopeasti kasvanut. Kieliikö se siitä, että elokuvien tekijät vain vastaavat yhteiskunnallisiin pelkoihin ihmisosien kaupan globaalista yleistymisestä? Ehkä.

Vaikea nopeasti ajatellen kuvitella, mutta moderneillakin ihmisten osien varastamista käsittelevillä elokuvilla on varsin usein selkeä kiinnekohta vanhoihin vampyyrikreivi Draculaa käsitteleviin elokuviin. Usein juuri rikas ja voimallinen yksittäinen taho pyrkii hankkimaan itselleen haluamansa väkisin – toisinaan kuvitellen sen luontaiseksi etuoikeudekseen ja toisinaan taas vain silkkaa pahuuttaan.

Juonitiivistelmä

Ava (Gina Carano) ja Derek (Cam Gigandet) viettävät häälomaansa hehkeällä paratiisisaarella jossakin ei-niin-kovin-kaukana Puerto Ricosta. Riemuisa loma katkeaa lyhyeen, kun onnettomuuden seurauksena Derek joudutaan viemään ambulanssilla sairaalaan. Paitsi, että Derek sitten katoaakin. Avan nyrkkien voimaa ja potkujen mahtia tarvitaankin pian, kun Ava alkaa kaivaa saaren kauniin pinnan alla kytevää inhan ja mädän kudelmaa etsiessään vimmaisesti ja kaikki kivet kääntäen kadonnutta miestään…

_12A4701.CR2

Kommentit

Ohjaaja John Stockwell ei ole ensimmäistä kertaa ihmisosien varastamisen äärellä tässä elokuvassa. Vuoden 2006 elokuva Turistas käsittelee hyvinkin samankaltaista skenaariota: siinä joukko nuorukaisia reppureissaamassa Brasiliassa kohtaavat viidakossa ihmisosien salakauppaa pyörittävän renkaan ja joutuvat näiden käsiin. Siinä missä Turistas-elokuva liehitteli epäonnistuneesti (turhaan) kauhuelokuvien faneja tarjotessaan kelpo suihkuja punaista kultaa, In the Blood-elokuva puolestaan kertoilee tarinansa varsin paljon laajemmalle yleisölle suunnatun jännärin muodossa. Turisteille sattuu ja tapahtuu. Elokuvia laajalti katsoneet tosin kurtistavat kulmiaan, sillä yhtymäkohtia Rainer Erlerin ohjaamaan saksalaiseen elokuvaan Fleisch (1979) ja sen saksalaiseen uudelleenlämmitykseen, Oliver Schmitzin ohjaamaan versioon Fleisch (2008) on kovasti, kovasti paljon.

John Stockwell pyörittää trilleriään rutinoidusti ja tarjoilee katsojalle mukavia punaisia lankoja seurattavaksi pitkin matkaa. Luis Guzman herkullisessa sivuroolissa rikollisten sätkynukkepoliisina tekee paljon elokuvan kokonaistunnelman eteen, mutta sen sijaan miespääosan esittäjä Cam Gigandet ei vakuuta tässä elokuvassa, jota seikkaa tosin kivasti lieventää se, että eipä hänellä nyt juuri monta kohtausta olekaan tarjolla. Stockwell taittaa tarinaa sutjakkaasti ja varmasti, mutta harmillisesti kohtausten välillä hankala nivoutuminen, leikkaukset, siirtymät ja kuvauksen tasapaksuisuus kielivät ehkä turhankin suuresta varman päälle pelaamisesta. Rouheammilla ja rohkeammilla tavoin kuvattuna ja leikattuna elokuva varmasti erottuisi edukseen keskikastista, sillä muay thai-ottelijasta MMA-ottelijaksi ja edelleen näyttelijäksi ponnistanut Gina Carano vahvan naisen vahvassa pääroolissa pystyy ja jaksaa kantamaan kokopitkän elokuvan taakan vaivatta ja onnistuneesti. Danny Trejon pieni sivurooli saarta pyörittävän gangsteriporukan jonkinmoisena kummisetänä tuntuu turhalta jos kohta tällaiseen rooliin rujon ulkomuodon omistava Trejo sopii toisaalta kuin nakutettu.

Yhteenveto

In the Blood on varsin ripeätahtinen ja toimivasti jaksotettu mutkaton trilleri, jonka kulmat ja särmät on jätetty hiomatta. Gina Carano Avan roolissa tappelemassa tietään eteenpäin selvittäessään miehensä katoamista toimii ihan hyvin. Selkeästi etenevä ja vauhdikas toiminta saa seurakseen hyvinkin mietittyjä ja jopa aavistuksen kauhun suuntaan kurkottavia suvantokohtia, mutta pitäytyy silti tukevasti perinteisen jännärin kuoseissa pois verellä läträämisen maaperältä. Tasaista ja varmaa jännitysviihdettä.

6/10.

_12A7205.CR2

 

 

Source Code (2011)

 

Ohjaus: Duncan Jones
Käsikirjoitus: Ben Ripley
Tuotantomaa: USA
Ensi-ilta Suomessa: 13.05.2011
Arvioidun version pituus: 94 min
Arvioitu: kesäkuu 2011
Budjetti: 32 miljoonaa USD
Kieli: englanti

Johdantosourcecode_primary

Suurelta osin tämä Duncan Jonesin scifitrilleri keskittää painopistettään aikahyppyjaksoihin, joiden aikana päähenkilö yksityiskohta kerrallaan selvittää tulevan tapahtuman pääpiirteet. Teema aikasiirtymistä on tuttu toki elokuvakerronnassa pitkältä ajalta, mutta koukku on tällä kertaa siinä, että tässä elokuvassa aikasiirtymiin käytetty teknologia ei salli pitkää viivähdystä temporaalisissa kerroksissa ja ankea prosessi on vieläpä kovin kovakourainen – suorastaan vihamielinen – hauraalle ihmismielelle. Source Code vaikuttaa päällisin puolin olevan läheinen sukulainen sellaisille tieteiselokuville, jotka näkevät ihmiskunnan tulevaisuuden uhattuna uusien teknologisten innovaatioiden hallitsemattomasta, harkitsemattomasta ja epäeettisestä käyttämisestä. Hakematta mieleen tulevat vaikkapa I, Robot (2004), Terminator 3: Rise of The Machines (2003), Jurassic Park (1993), Eagle Eye (2008), Demon Seed (1977)[x], Colossus (1970), Metropolis (1927) ja tätä kirjoitettaessa hiljakkoin ensi-iltansa saanut Rise of The Planet of The Apes (2011) muutamina esimerkkeinä teemaan kietoutuvista eri aikakausien tieteiselokuvista. Eipä silti, ei Duncan Jones ole ensimmäisenä Gameboyta kaivoon heittämässä pelastaakseen sademetsät eli mihinkään varsinaiseen moralistiseen sormien heristelyyn eivät elokuva ja sen tekijät sentään sorru ja ryhdy.

Juonitiivistelmä

Colter Stevens (Jake Gyllenhaal) on taistelutehtävissä haavoittunut sotilas, joka herää omituisessa ympäristössä ja joutuu piakkoin todistamaan karmivan tapahtuman. Ensishokista päästyään miehelle alkaa pala palalta aueta hänen oma kohtalonsa ja hänen velvollisuudentuntonsa joutuu kovalle koetukselle. Colter Stevensin uutena tehtävänä sotilaana on nimittäin estää hirveä terroriteko, mutta teon estämiseksi sotilaan täytyy ensin selvittää, kuka teon tulisi oikeastaan tekemään …

Kommentit

Kvanttifysiikan mutkikkuuksiin kääriytyvä premissi sotilaasta tulevaisuuden tapahtuman selvittäjänä kestää yllättäen kovankin kriittisen tarkastelun ja käsikirjoituksessa on onnistuttu maskeeraamaan tyypilliset aikahyppyelokuvien sudenkuopat herkullisella asetelmalla teknologisesta kokeesta, jonka yksityiskohtia eivät edes tämän kokeen tekijät ja valvojat täysin ymmärrä. Valitettavasti Source Code jättää kuitenkin epämääräisen teknologisen kehityksen ilmeisen uhan tarjoaman herkullisen aspektin hyvin pitkälti käyttämättä eikä täten uskalla lähteä spekuloimaan tämän teknologian globaaleja – koko ihmiskuntaa käsittäviä – seurauksia jos ja kun teknologiaa käytetään väärin tai ekonomisten ja ideologisten tarkoitusperien työvalineenä. Tarkastelun skaala jätetään siis koskemaan vain esitetyn skenaarion esimerkkitapausta, vaikka tarinaan sisällytetäänkin muutama merkityksetön sivujuonne suuremmasta mittakaavasta. Harmi, sillä elokuvan kestoon olisi varmasti mahtunut pohdintaa tai näkemystä asiasta yleisemmälläkin tasolla sortumatta johdannossakin jo esiintuotuun sormien heristelyyn.

Varsinaista sanottavaa elokuvalla ei siis oikeastaan ole, vaikka sen teknologisen kuoren alla väräjääkin eettisten ja myötätuntoisten inhimillisten ratkaisujen kudelma. Kun Source Code:sta kerros kerrallaan lähtee poistamaan uloimpia kerroksia, aikahyppykeplottelun jälkeen sitä huomaakin olevansa hyvin perinteikkään mysteeridekkarin katsojana. Source Code:ssa vain Sherlock Holmesin, Colombon tai Hercule Poirotin pistämätön tarkkaavaisuus on korvattu aikahyppyjen mekaanisten iteraatiokierrosten avulla pala palalta tarkentuvaan kokonaiskuvaan. Vaikka elokuva ei tarjoakaan tieteiselokuvafanaatikoille karkkia kummempaa, niin ainakin se tarjoilee karkkinsa huolitellulla kyvykkyydellä. Teknisesti moitteeton, etevästi leikattu ja hyvin näytelty elokuva taituroi Colter Stevensin hahmon ympärillä luoden herkullisia kontrasteja kirkkaassa päivänpaisteessa nopeasti kiitävän junan törmätessä Stevensin synkempään ilmiasuun ahtaassa pimeässä kammiossaan jossakin mainitun ”Lähdekoodin” syövereissä. Ripeästi etenevä kerronta jaksaa kantaa elokuvan koko kestoajan vaikkakin siinä on muutamia turhauttavia rönsyjä, jotka jäävät lopulta vain sivulauseiksi varsinaisen tarinan rinnalle. Pääosassa esiintyvä Jake Gyllenhaal uppoutuu rooliinsa Colter Stevensinä perin antaumuksellisesti ja on aivan varmasti ihan niitä keskeisiä tekijöitä, miksi elokuva lopulta kääntyy onnistuneeksi kokonaisuudeksi.

Yhteenveto

Hektisesti veturin lailla puksuttava tieteisjännäri kiertää ajassa yhtä ja samaa junakohtausta lukuisia kertoja, mutta silti sen tekijätiimi saa katsojan pidettyä mukana tarkentuvassa mysteerissä harkituilla ja taitavasti rakennetuilla koukuilla. Duncan Jonesin aiempi erinomaisen koukuttava tieteiselokuva Moon (2009) antaisi ehkä syytä olettaa tällekin elokuvalle syvällisempääkin näkemystä tai merkitystä, mutta loppujen lopuksi käsiin jää etevästi tehty nopeatempoinen ja toiminnallinen mysteeritrilleri tieteismaustein.

7/10.

Linkki elokuvan aulajulistemateriaaliin.

 

 

 

Atomic Blonde (2017)

Japanilainen elokuvaesite (chirashi). Skannattuna nelisivuisen esitteen kaikki sivut. A movie flyer (chirashi) from Japan. The flyer has four pages all of which are scanned here.

Espanjalainen nelisivuinen ohjelmalehdykkä. Hieman A4:ää suurempi. Tukevaa, UV-lakattua pahvia. Skannattuna kaikki sivut.
A four-page movie program from Spain. Slightly larger than A4. Very sturdy, UV-lacquered cardboard. Scanned all pages of the program.

Suicide Squad (2016)

Ohjaaja: David Ayer
Käsikirjoittaja: David Ayer
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 123 min
Arvioitu: elokuu 2016
Budjetti: 175 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 5.8.2016
Kieli: englanti

suicidesquad_primaryJohdanto

Eipä tainnut Robert Aldrich arvata 1967 elokuvansa The Dirty Dozen ensi-illassa miten suosittu tulisikaan olemaan tuossa elokuvassa käytetty idea kiristää vankeudessa riutuvia pahantekijöitä – todellisia tai syyttöminä vangittuja – suorittamaan vaarallista itsemurhatehtävää. Aldrich ei kuitenkaan ollut ensimmäisenä asialla, sillä Roger Corman ehti tehdä käytännössä saman jo vuonna 1964 elokuvallaan The Secret Invasion. Ja Sergio Leonen A Fistful of Dollars samalta vuodelta käyttää sekin samaa mekanismia (oudosti kuitenkin asia tuli itse ohjaajalle yllätyksenä, sillä kiristyskuvio lisättiin jälkikäteen tiedottamatta pääosaa näytellyttä Clint Eastwoodia tai ohjaaja Leonea!). Samaa mekanismia on sittemmin hyödynnetty ahkerasti elokuvissa kautta myöhempien vuosikymmenten. Useimmiten tarjousta esitetään yksinäiselle sudelle (vaikkapa Glaserin Running Man (1987)[x]), Carpenterin Escape from New York (1981) tai jopa Luc Bessonin Nikita (1990)[x]), mutta toisinaan isommillekin ryhmille (vaikka Castellarin The Inglorious Bastards (1978), de Tothin Play Dirty (1969) tai Ray:n Mercenaries (2014)). Varsin sotaisista lähtökohdista ponnistavaa mekanismia on hyödynnetty lukuisissa elokuvan lajityypeissä jopa komedioihin saakka (vaikkapa Mike Judge:n Idiocracy (2006)). Usein rikollisen tai rikollisjoukon pakotusta tehtäväänsä vielä tehostetaan esimerkiksi vaikkapa räjähtävillä implanteilla tai kaulureilla. Ja niin tälläkin kertaa: David Ayerin Suicide Squad -elokuvassa puuhastellaan mainitun mekanismin puhtaassa ytimessä ja ainoa uusi jippo vanhoihin verrattuna on, että tällä kertaa kaulaan istutetut implanttiräjähteet laukaistaan kännykkäsovelluksella. Kyseessä on siis sellainen killer app.

Juonitiivistelmä

Joukko superpahiksia värvätään Amanda Wallerin johdolla hallituksen hommiin salaiseen The Suicide Squadiin, jonka ainoana tehtävänä on mennä sinne, minne tavallisia ihmisiä ei oikein pysty lähettämään, mutta jonne sitten kuitenkin päästä pitäisi hallituksen hommia edistämään. Tällaisten tallaajien hallinta ei kuitenkaan ole helppoa ja eipä aikaakaan, kun yksi Wallerin suojateista intoutuu pyristelemään irti Wallerin ikeestä ja pistää pystyyn sellaisen shown, että koko planeetan tulevaisuus asettuu vaakalaudalle. Hip ja hop, Waller lähettää paikalle loput kööristään laittamaan jauhot suuhun riehujalle.

Kommentit

David Ayerin massiivisella 170 miljoonan jenkkitaalan budjetilla toteuttama toimintapläjäys skippaa tarpeettomana ryhmän yhteenhitsautumista saman teeman elokuvissa yleensä olevalla koulutusosiolla ja heittää heebot suoraan selleistään temmellyskentille painimaan ja paukuttelemaan. Briiffauskin jää puolitiehen, mutta kaipa olettamana sitten on, että pahikset ne kyllä osaavat pistää haisemaan ilman opastustakin kuin luonnostaan. Elokuvassa käytetään kyllä tovi aikaa superpahisten pikaiseen esittelyyn taustoittavine katkelmineen päivineen, mutta ongelmaksi muodostuu tässä se, että hahmoja on liikaa näin käsiteltäväksi ja kovin vähäisillä ennakkotiedoilla katsoja joutuu rakentamaan mielikuvansa hahmoista. Koska elokuvassa siirrytään rekrytoinnista suoraan tositoimiin ilman uusien työntekijöiden perehdyttämistä, hahmojen motivaatioihin, persooniin, maailmankatsomuksiin ja kokemuksiin ei ehditä paneutua riittävästi. Onneksi hahmoihin saadaan edes haihtuva haituva syvyyttä muutamien suvantokohtausten ja takaumien avulla.

Ayerillä on kova, kova kiire kohtauksesta toiseen, mutta vaikka sarjatulella vaihtuvat kohtaukset kiidättävät katsojaa hengästyttävällä vauhdilla, on ne sentään pyritty pitämään kuvauksen ja leikkauksen osalta suht koht selkeinä. Usein toiminnallisissa elokuvissa hiljaksiin elokuvan kuluessa kasvava tempo tuottaa tyydyttävämmän kliimaksin, mutta Ayerin elokuva nylkyttää kiimaisen koiran maanisella tahdilla ihan ensitahdeista lopputeksteihin. Mukaan mahtuu vain muutama rauhallisempi ja menoa tauottava kohtaus. Ilahduttavasti pääosassa heiluva, superpahis Deadshottia näyttelevä, Will Smith ei varasta aivan koko elokuvaa nimiinsä ja tilaa tarjoutuu maltillisesti myös muille superpahisten näyttelijöille. Hihitystä toki aiheuttaa se, että – aivan kuten Sylvester Stallone Danny Cannonin ohjaamassa Judge Dredd (1995) -elokuvassa – Will Smith ei suostu pitämään näyttelemänsä Deadshottin maskia tuokiota pidempään koko elokuvassa eli ihan niin suurta valtaa ei Ayerilla ole ollut, että superpahista näyttelevää supertähteä olisi saanut ruotuun. Elokuvan rakenne on hyvin yksioikoinen ja yllätyksetön. Esimerkiksi superpahis Slipknotin kohtalo on katsojalle päivänselvä samalla hetkellä, kun hänet esitellään. Odottamattomia yllätyskäänteitä ei löydy ja yksiä kiskoja pitkin puksuttava juoniveturi päätyy luonnollisesti sille ikiaikaiselle tietokonepeleistä tutulle Level Boss -asemalle, jossa pääpahiksesta piestään karvaiden vastoinkäymisten jälkeen ilmat pihalle. Tällä kertaa vastuullisen homman hoitaa toki seurueellinen ”hyvispahiksia”, joten pieni variaatio kaavaan sentään saadaan luontaisesti siitä. Yllätyksetöntä ja kaavamaista juonenkulkua onneksi sentään ryyditetään sekä hyvillä irtiotoilla näyttelijäntyössä että varsin kelvollisilla efekteillä kautta linjan. Toki on selvää, että isoilla pennosilla saa isoja efektejä, mutta jättimäisestä budjetista huolimatta Ayer on antanut tilaa ja vapauksia näyttelijöilleen ja efekteistä huolimatta näyttelijäntyö näkyy ja kuuluu edukseen kaiken tulituksen ja jyskeen keskellä. Eritoten Jokerin roolia näyttelevä Jared Leto astahtaa vallan moitteetta ikonisen pahiksen saappaisiin, mutta eivätpä Margot Robbie Harley Quinninä tai Jay Hernandez El Diablona jää pahasti jälkeen. Suuri määrä hahmoja verottaa kuitenkin elokuvaa kovasti ja eritoten hahmojen käyttäytymisen muutokset elokuvan edetessä motivointeineen päivineen tuntuvat liian hätäisesti mietityiltä ja jopa tarkoitushakuisilta (Gasp!). Harmillisesti pahisten joukko muuntuu aivan liian helposti ja tekopyhästi suorastaan sankarimaisiksi, vaikka mikään elokuvassa esitetty kannuste ei sinällään tunnu motivoivan paatuneita rikollisia pyyteettömiksi auttajiksi. Loppukohtauksen käänteet ovat toki arvattavia ja puhkikaluttuja, mutta erityisesti loppukohtauksessa sankarijoukkoa on vaikea mieltää pahimmista pahimmiksi superpahiksiksi, joita pahempia ei kuulemma missään muualla ole. Pikaista maailmanloppua kaavailevan Level Bossin nitistämiseksi lähetetään ensimmäiseen yhteiseen tehtäväänsä joukko rikollisia, joka seikka herättää tietenkin myös luontaisesti kiintoisan kysymyksen siitä, että kesälomallako kalastelemassa ja kaljaa juomassa ovat ne oikeat DC:n multiversumin supersankarit, jotka normaaliarkipäivinä hoitelevat tällaiset apokalyptiset superkriisit?

Yhteenveto

Viihdyttävä, mutta kovin kiireinen sarjakuvafilmatisointi sarjakuvayhtiö DC:n multiversumin muutamista superpahiksista yhdessä ja samassa paketissa riehumassa. ADHD -väki varmaan tykkää kovasti, koska kahteen tuntiin ehtii mahtua aikamoinen läjä pauketta ja pärinää, mutta vapaasti hengittävien henkilöiden on vaikea pysyä perässä kaiken kiireen, jytinän ja hätiköinnin keskellä. Hieman yllättäen kuitenkin elokuva on melko totista puurtamista ja komedialliset aspektit on tieten sysätty hyvin vaatimattomiksi – jopa taka-alalle. Hersyvät, nauruhermoja koetteleviksi tarkoitetut kokonaiset kohtaukset loistavat poissaolollaan, vaikka otollisia kohteita tässä skenaariossa olisi ihan jonoksi asti. Edes kilpailevan talon Marvelin normituotannon (Avengers, Iron Man, Thor, Captain America…) teosten huumoritasolle ei oikein tunnuta päästävän. Totisuus hieman kismittää ja väkisinkin jää sellainen tunne, että DC:n superpahikset eivät saa pitää hauskaa, koska olisi liian epäkorrektia sellainen meno. ”Munkki päivässä pitää nutturan löysällä” -mottoa olisi voinut enempikin noudattaa; kyllä kaiken tärinän ja pärinän sekaan olisi mahtunut muutakin kuin pellin taivutusta räjähteillä ja tulitukiaseilla.

5/10

Battle of the Damned (2013)

Ohjaus: Christopher Hatton
Käsikirjoitus: Christopher Hatton
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Singapore
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Budjetti: 8 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 89 min
Arvioitu: lokakuu 2017
Kieli: englanti

battleofthedamned_primaryJohdanto

Vihollisen kansoittamalta tai muutoin vihamieliseltä alueelta yhden ja vain yhden henkilön kontolle alistetut pelastustehtävät ovat olleet elokuvien vakiokuvastoa jo pitkään ja kattavat kokonaisen joukon eri lajityyppejä. Toiminta- ja tieteiselokuvien saralla teemaa alettiin hyödyntää kunnolla oikeastaan kuitenkin vasta 1980-luvulla. Kyllähän esim. lännenelokuvissa yhden miehen pelastustehtäviä oli jo nähty aiemminkin (vaikkapa Budd Boetticherin Comanche Station (1960)) eikä teema vieras ollut rikostrillerien puolellakaan (esim. Jack Smightin Harper (1966)). 1980-luvulle saavuttaessa oli jo havaittavissa, että elokuvien päätähdiksi yhä useammin kelpuutettiin yksittäinen henkilö, jonka olkapäille asetettiin elokuvan onnistumisen painolastia. Vielä 1960-luvulla esimerkiksi juuri mahdottomilta tuntuvissa vaarallinen pelastustehtävä -tyypin elokuvissa kerättiin nimenomaan joukkio tai kaksikko hoitamaan homma tai ainakin sopiva apuri sille päätähdelle. Epäilemättä 1970-luvulla rajusti yleistyneet oman käden oikeutta jakavat vigilante -elokuvat ovat olleet taustoittajina siirtymälle joukkioista yksittäisten henkilöiden suorituksiin. Paul Kerseyn (Charles Bronson elokuvassa Death Wish (1974)[x]), Harry Callahanin (Clint Eastwood Dirty Harry -elokuvasarjan elokuvissa alkaen ensimmäisestä elokuvasta Dirty Harry (1971)), Walkerin (Lee Marvin elokuvassa Point Blank (1967)), Buford Busserin (Joe Don Baker elokuvassa Walking Tall (1973)) ja Travis Bicklen (Robert de Niro elokuvassa Taxi Driver (1976)) hahmojen saavuttamat suosiot elokuvateattereissa ovat epäilemättä keskeisiä tekijöitä tässä siirtymässä ja varmasti suoria edeltäjiä 1980-luvun yhden henkilön armeija -tyyppisille pelastustehtävä-elokuville. Malliesimerkkejä näistä ovat John Carpenterin Escape From New York (1981) ja Mark L.Lesterin Commando (1985)[x], mutta James Cameronin Aliens (1986)[x] istahtaa sekin koko lailla lähelle, kun Ripley (Sigourney Weaver) teippaa pyssyt tanaan ja lähtee omin pikku kätösin pelastamaan Newtia (Carrie Henn). Näistä elokuvista on sittemmin tullut ikonisia genrejään tyypittäviä valioyksilöitä ja niillä on ollut kiistattoman suuri vaikutus alan tekijöiden myöhempiin tuotantoihin ja joita myös on valitettavasti  sittemmin kopioitu ihan riesaksi asti.

Juonitiivistelmä

Peijoonin pellet eli biologisia virusten muunnelmia laboratorioista vapaaksi päästävät tiedemiehet iskevät jälleen; tällä kertaa nimeltä mainitsemattomassa kaakkoisen Aasian kaupungissa. Siinä vaiheessa, kun Max Gatling (Dolph Lundgren) pyydetään apuun pelastamaan äärest tärkeän dirikan tytär Jude (Melanie Zanetti) keskeltä karanteenialuetta, on paskamyrsky jo pyörinyt hyvän tovin ja eristetyssä miljoonakaupungissa on enää lähinnä eläinten lailla käyttäytyviä zombeja jonottamassa mahdollisuutta kaapaista elävien lihaa omaan suuhun. Max menettää nopeasti koko tiiminsä etsiessään Judea ja joutuu taistelemaan joka metristä edetessään kaupungissa. Onni(?) on kuitenkin myötä ja pian Max huomaa olevansa mukana pienen eloonjääneiden ryhmän juonitteluissa ja selviytymiskamppailussa. Yllättävää apua kaupungin tuholaistorjuntaan tarjoavat paikalle omin avuin(!) törmäävät ja kelpo asein varustautuneet huoltorobotit! Vaan ehtiikö Max pelastaa blaa blaa jne jne … no ehtii tietenkin!

Kommentit

John Carpenterin Escape From New York (1981) on tämän elokuvan selkeä innoituksen lähde ja käytännössä Christopher Hatton on kopioinut Carpenterin elokuvasta hyvinkin puolet. Ei ole sattumaa, että Battle of the Damned -elokuvassa pientä selviytyjien joukkoa johtaa ilmeisen yksinvaltiasmaisella otteella mies nimeltä Duke. Carpenterin elokuvassahan New Yorkin eristysalueen johtajana toimi juurikin Isaac Hayesin näyttelemä The Duke. Alun perin herra Hatton oli aikeissa tehdä jatko-osa omalle aiemmalle elokuvalleen (ohjaus ja käsikirjoitus) Robotropolis (2011), jossa elokuvassa ohjelmistovian vuoksi riehaantuneet prototyyppiasteella olevat teollisuusrobotit aiheuttavat kovasti päänvaivaa alkaessaan käydä holtittomasti ihmisten kimppuun. Elokuva kuitenkin oli lievästi sanottuna surkea ja kiittäkäämme robottien suojelusenkeleitä siitä, että elokuva ei ole jatkoa saanut. Mutta aivan kokonaan ei Hatton hylännyt ajatustaan saada teollisuusrobotit vielä toiseenkin elokuvaan ja niinpä ne on sitten otettu osaksi Battle of the Damned -elokuvaa, vaikka elokuvilla ei ole mitään muita yhtymäkohtia toisiinsa kuin mainitut robotit. Sieltä ne vaan kulman takaa joukkona elokuvan puolivälissä paarustavat esiin kyykkäämään zombeja eikä aikaakaan, kun sankarimme Max Gatling nousee robottiarmeijan (no joo; puoli tusinaa niitä vain sitten lopulta kuitenkin näytetään) kunkuksi käskien peltiheikkejä milloin mihinkin puuhasteluun. Robottien kävely ikään kuin suoraan toisesta elokuvasta tähän elokuvaan lienee ihan tuolla top-10 -listalla kinastelemassa elokuvahistorian hölmöimmistä cameo-rooleista. Toisaalta kuitenkin peltiheikit luovat elokuvan sävyyn oman oudon kiehtovan kahjouselementtinsä lisää, sillä ihan kovin vakavissaan tällaista elokuvaa ei pidä ottaman nyt noin muutoinkaan. Hatton (ohjaaja, käsikirjoittaja) ja Lundgren (tuottaja, päärooli) tajuavat tilanteen ja tekevät elokuvan yleisestä ilmeestä sopivan hölmön eivätkä antaudu tekemään liian vakavissaan, joka on alalla valitettavasti melkoinen helmasynti. Lundgrenin machoilu, one-linerit ja  robottien kanssa puuhastelun sisäänrakennettu kahjous saavat kieltämättä aikaan hymyilylihasten nykimistä ja ajoittaista hekotteluakin, mutta totuuden nimessä elokuvan koominen puoli olisi voitu viedä vielä selkeästi pidemmällekin. Harmillisesti kuvio eloonjääneiden sisäisestä köydenvedosta tuntuu melkeinpä huonolta The Walking Dead -jaksolta vailla järkeviä kiinnekohtia siihen todellisuuteen, joka vallitsee zombien hallitsemilla kaduilla. Ja kun Max Gatling saapuu järkyttämään onton ryhmän herkkää tasapainoa, ei ohjaaja Hatton enää oikein hallitse tilanteiden kehittelyä ja liian moni dialogivetoisista kohtauksista tuntuu vain televisiokanavalla 128 esitettävältä vesitetyltä päiväsaippuaoopperalta. Näyttelijöiden työ on taattua B-elokuva -materiaalia, mutta naispääosassa kovaa mimmiä näyttelevä Melanie Zanetti hoitaa hommansa varsin onnistuneesti. Dolph Lundgren on Max Gatlingin roolissa juuri sellainen kuin tällaisessa elokuvassa pitääkin: järkälemäinen kuuden ilmeen ihme, joka osaa laittaa haisemaan.

Elokuva kulkee sopivan kestonsa ihan kohtuullisesti rytmitettynä ja kohtausten välillä siirtymätkin onnistuvat joten kuten kelvokkaasti. Muka-hieno jatkuvaa tärinää ja heiluvaa sekoilua täynnänsä oleva kuvaustyyli käy hyvinkin nopeasti ärsyttäväksi ja tarkoitushakuiseksi eikä asiaa paranna paikoittainen 3rd person shooter -imitointi, joka onnistuu heikosti. Iso osa toimintakohtauksien leikkauksistakin on hypernopeita välähdyksiä ja yhdistettynä heiluvaan kameraan juuri mistään ei saa mitään selvää. Tällainen mukamas kaoottista hektisyyttä korostava tyyli on niin loppuun kaluttua kamaa erityisesti toiminnallisten elokuvien genreissä, että sen tekemisen ainoana oikeutuksena pitäisi enää olla jonkin uuden jipon, innovaation tai idean tarjoaminen. Sellaista ei tästä elokuvasta kuitenkaan löydy kirveelläkään, jolloin tyyli jää lähinnä ohuesti peittämään ilmeisiä rahoitusrajoitteita. Ne pakolliset CGI-efektit eivät ole onneksi kuitenkaan niin räikeitä kuin olettaa voisi ja robottien puuhastelu on toteutettu jopa ihan kelvollisella osaamisella. Toisaalta elokuvan tekemiseen on palanut varsin runsaasti setelitukkoja (miljoonia taaloja), joten kyllä jotain pientä tasoa odottaa sopiikin.

Yhteenveto

Modernien Usain Bolt -tyyppisten pikajuoksua harrastavien zombieolentojen lisääntymiskyky on kerrassaan hämmästyttävä, jos asiaa mitataan niillä kaikilla elokuvilla, joissa näitä veikkosia laitetaan näytille joko itsetarkoituksellisen massiivisen suurina armeijoina (Fosterin World War Z (2013)), kelpo leegioina (Fresnadillon 28 Weeks Later (2007)[x]),  komppanioina (Boylen 28 Days Later (2002)[x]), kunnon laumoina (Kitamuran Versus (2000)), isoina joukkoina (Dahanin/Rocherin The Horde (2009)[x]), ryhminä (Morlet’n Mutants (2009)), pikku posseina (Krenin Rammbock (2010)) tai peräti ihan muutamina yksilöinä (Balagueron/Plazan [REC] (2007)[x]). Alan markkinoilla on siis ollut kovaa kuhinaa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Parhaimmat niistä kertovat tarinansa käyttäen olentoja vain luomaan rakenteen, jolla tekijät yrittävät kertoa jotakin niistä kauheuksia pakenevista ihmisistä. Kehnommat osaavat keskittyä vain lahtaukseen vaivautumatta tarkastelemaan selviytyjien fyysisiä ja henkisiä keinoja osana selviytymisen prosessia. Tämä Christopher Hattonin kirjoittama ja ohjaama Battle of the Damned sentään yrittää, mutta riman korkeus on liian korkealla suhteessa tekijöiden taitoihin. Kelvollinen yritys kuitenkin ja koska lajityyppi on niin täynnä erilaisia ja -laatuisia yrittäjiä, nousee tämä teos ihan hyvinkin keskikastin edustajaksi joukossa.

5/10