Ohjaus: Hatem Khraiche
Käsikirjoitus: Hatem Khraiche
Tuotantomaa: Espanja / Kolumbia
Kieli: espanja
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: kevät 2018
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Budjetti: noin 4 miljoonaa USD

Johdanto

Kun syystä tai toisesta pelkkä tieteellinen uteliaisuus, taloudelliset tarpeet tai näyttämisen tarve eivät riitä syiksi lähteä lipettiin maapallolta, syyksi paljastuu usein maapallon kehno tila. Useimmiten maapalloa uhkaa välitön tuho tai hiljainen kuihtuminen, mutta kehnoksi tilaksi kelpaa myös räikeä ylikansoitus ja köyhdytetty ekologinen ympäristö ja niihin liittyvät sosiaaliset ongelmavyyhdet. Kuuhun on kurotettu jo vaikka kuinka kauan, mutta sitä kauemmaksikin on nykyelokuvassakin jo tunkua. Christopher Nolanin elokuvassa Interstellar (2014) pitäisi löytää keinoja hiipata hiivattiin kuolevalta planeetalta. Ekokatastrofia paetaan myös Ivan Englerin ja Ralph Etterin elokuvassa Cargo (2009). John Carpenterin elokuvassa Dark Star (1974) taas holtitonta tähtienvälistä siirtokuntailua on hillittävä pyrkimällä tuhoamaan asuttamiseen kelpaamattomia planeettoja ihan vain siksi, etteivät innokkaimmat siirtokuntalaiset aja itseään surman suuhun tietämättömyyttään. Neill Blomkampin joutavassa toimintarymistelyssä Elysium (2013) ekokatastrogin kourissa värisevältä planeetalta karkaaminen muualle asumaan  on vasta alkamassa ja vain rikkaimmat ovat päässeet kiertoradalle perustettuun siirtokuntaan. Paul Verhoevenin elokuvassa Total Recall (1990) ensimmäiset siirtokunnat on jo onnistuneesti perustettu Marsiin, mutta yhteiselo planeettojen välillä ei ota sujuakseen. Eikä se suju oikein kunnolla myöskään Ridley Scottin elokuvassa Blade Runner (1979), kun siirtokuntaelämä muualla tuntuu olevan joko epäinhimillisen raskasta raadantaa tai aivan liian arvokasta tavalliselle kansalaiselle. Douglas Trumbullin elokuvassa Silent Running (1972) kuolevalta maapallolta pelastettua kasvi- ja eläinkuntaa uhkaa perikato, kun jättimäisten avaruudessa matkaavien pelastuskapselien käyttö kaupallisesti sopivammin kiehtoo omistajatahoja enemmän kuin elämän pelastaminen. Stanley Donenin ja John Barryn elokuvassa Saturn 3 (1980) puolestaan ylikansoitettu maapallo voi luottaa enää lukuisiin avaruudessa kiertäviin tutkimusasemiin, joilla haetaan ratkaisuja maan ongelmiin, mutta joilla eläminen ei aina jätä ihmisiä täysiin järkiinsä. Mortem Tyldumin elokuvassa Passengers (2016) taas maapallolta lähetetyssä siirtokunta-aluksessa väen pitäisi nukkua staasissa koko matkan, mutta vuosikymmeniä ennenaikainen herätyshän siitä parille matkaajalle tulee. Samalla teemalla myös Christian Alvartin elokuvassa Pandorum (2009)^[x] matkataan tuomitulta maapallolta karkuun siirtokunta-aluksella, mutta sielläpä heränneitä on vähän enemmänkin … ja monet peräti kiukkuisia. Peter Hyamsin elokuvassa Outland (1980)^[x] siirtokuntalaisia asuupi jo siellä täällä avaruusasemilla, mutta meno niissä ei välttämättä ole villiä länttä kummempaa. Paul Verhoevenin elokuvassa Starship Troopers (1997)^[x] maapallolta ulkoavaruuden planeettoja asuttamaan lähteneet ihmiset ovatkin kohdanneet ongelman: vieraan ja vihamielisen lajin, jonka kanssa kehkeytyy kokolailla verinen sota planeettojen tulevaisuudesta. John Carpenterin elokuvassa Ghosts of Mars (2001) punainen planeetta on jo hyvinkin asumiskelpoiseksi saatu, mutta ei vailla synkkiä salaisuuksia. M. Night Shyamalanin elokuvassa After Earth (2013) elinkelvottomalta maapallolta on puolestaan paettu Nova Prime-nimiselle planeetalle. James Cameronin elokuvassa Avatar (2009) niin ikään maapallon porukalle pitäisi löytää äkkiä uutta lääniä ja yksi ihmiskunnalle luontainen vaihtoehto on ottaa se niska-perse-otteella väkivalloin.

Espanjalais-kolumbialaisessa Hatem Khraichen ohjaamassa trillerissä Orbiter 9 (2018) puuhastellaan samoissa merkeissä. Maapalloa uhkaa hiljainen nääntyminen ekokatastrofien ja väestönkasvun paineessa ja sitä varten on perustettu erillinen avaruusohjelma, jonka tavoitteena on lähettää ihmisiä katsastamaan maankaltaistukseen sopiviksi arvioituja planeettoja.

Juonitiivistelmä

Helena (Clara Lago) on syntynyt avaruusaluksessa, joka on matkalla pois maapallolta kohti etäistä planeetta, jolla Helenan pitäisi tavata myös muilla aluksilla kulkevia muita siirtokuntalaisia vuosikymmenien päästä tulevaisuudessa. Matka on pitkä ja yksinäinen, sillä Helenan vanhemmat uhrasivat itsensä tyttärensä puolesta aluksen happijärjestelmän vaurioiduttua eikä alus olisi enää pysynyt elinkelpoisena kaikille kolmelle. Helena on aluksessa nyt yksin … kunnes happijärjestelmää korjaamaan saapuvan avaruusmekaanikko Álexin (Álex González) tulo sekoittaa sekä Álexin että Helenan elämän totaalisesti.

Kommentit

Elokuvan onnistuminen nojaa tällä kertaa oikeastaan kokonaan pääroolien näyttelijöidensä kyvykkyyden ja yhteispelin varaan ja molempien suoritus on yht’aikaa ihailtavan hillittyä ja avoimen raikasta. Clara Lagon näyttelemänä pääroolihahmo Helena saa kosolti aikaa ja Helenaa kohtaavat elokuvassa monenlaiset tilanteet, joista Clara Lago hoituu hyvinkin pätevästi. Jätetään elokuvan keskeisiä ja järistyttäviä käänteitä tässä nyt poikkeuksellisesti kokonaan käsittelemättä. Vähän kuin Duncan Jonesin elokuvan Moon (2009) ja Richard Schenkmanin elokuvan The Man from Earth (2007) kohdallakin mitä vähemmän elokuvan juonen kulusta ja käänteistä tietää etukäteen, sitä vaikuttavammilta ne tuntuvat.

Ohjaaja Hatem Khraiche paljastaa ehkä hyvinkin verkkaisen alun jälkeen liian nopeasti keskeisen yllätyksensä, mutta onpahan ainakin rytmittänyt paljastuksiin johtavat kohtaukset aivan mestarillisesti. Khraichen ohjauksessa kohtaukset nivoutuvat toisiinsa sujuvasti eikä kaikkea ole tarpeen kuorruttaa tai siloitella liiaksi. Herkullisesti Khraichen elokuvassa ei jättäydytä vain romanttisen melodraaman tielle seuraamaan parinmuodostusta vaan tutkitaan myös niitä seurauksia, joita parin tilanne väistämättä muodostaa. Pahimmillaan elokuva valahtaa Andrew Niccolin scifipöristelyn In Time (2011) muka-jännittävän joutavuuden tasolle, mutta parhaimmillaan Khraichen elokuvan jännitteissä on jopa Michael Winterbottomin kiellettyä rakkautta tutkivan elokuvan Code 46 (2003) selittämätöntä sähköisyyttä. Iso osa Khraichen ohjaustyön kiitoksesta menee yksinkertaisesti siihen, että juonen kuljetukseen on vaivauduttu käyttämään aikaa myös ensimmäisen paljastuksen jälkeen. Kun esim. vaikkapa Michael Bayn toiminnallisessa scifiromanssissa The Island (2005) keskeisen paljastuksen jälkeen keskitytään vain hektiseen pakosäntäilyyn puuduttavuuteen asti, Khraichen elokuvassa jännitys- ja yllätyselementtien jatkuvuuden takaamiseksi käsikirjoitukseen on viitsitty kynäillä muutakin kuin kiireistä karkailua. Toki on mainittava, että useampikin elokuvan kohtauksista – eikä vähintään sen henkilöhahmojen käyttäytymisen näkökulmasta – vie ko. tilanteen uskottavuutta hieman turhan kauas ulapalle. Onneksi sentään purjeet siintävät vielä horisontissa eikä aivan hirveitä ylilyöntejä tarvitse päätä pudistaen hämmästellä. Kiusallisesti kuitenkin Khraichen elokuvassa on useampiakin sivujuonteita, joita ei tyydyttävästi käsitellä elokuvan kulun aikana ja helposti tuleekin mieleen, että elokuvakäsikirjoituksen tiivistämistä on tehty kuvaus- tai editointivaiheessa eikä kaikkia sivuvaikutuksia ole osattu ottaa huomioon. Useampikin sivujuonne jää kummittelemaan tarpeettomina, mutta onneksi niistä ei kuitenkaan muodostu konflikteja ytimeltään varsin yksinkertaisen pääjuonen haitaksi.

Kuvauksen, valaistuksen ja lavastuksen taso on selkeästi keskimääräistä tusinatrilleriä vaikuttavampaa ja avaruusaluksen sisätilat ovat oivasti realisoidut. Varsin vaatimaton budjetti huomioiden tämä tekninen taso saa näistä asioista kiinnostuneen katsojan nyökkäilemään hyväksyvästi. Äänien käyttö ja äänimaailma kokonaisuudessaan tukee elokuvan kulkua erittäin hyvin ja piristävästi Khraiche uskaltaa käyttää myös hiljaisuutta tehokkaasti hyväkseen: jokaisessa kohtauksessa ei tarvitse olla jotain syntikkakerhoa taustalla vaikuttamassa katsojan odotuksiin ja mielentilaan kohtauksesta. Parhaimmillaan äänien käyttö on elokuvan alkuvaiheessa ja nousee jopa hyvinkin tehokkaaksi jännitystä tiivistäväksi elementiksi. Loppupuolella tilanne valitettavasti muuttuu tältä osin ja varsinkin viimeiset spurtit jäävät vaille sen ihmeempiä irtiottoja äänipuolella.

Yhteenveto

Verkkaisesti etenevä romanttinen mysteerielokuva käyttää tieteiselokuvataustoitustaan lähinnä kulissina kahden ihmisen välisen suhteen kehittymiselle ja rakkauden puhkeamiselle – olkoonkin, että mainittu rakkaus tällä kertaa syttyy kovin vilkkaasti, ehkä jopa vääristä syistä ja monista valeista huolimatta. Vaikka elokuvassa on joitakin varsin vähälle pohdinnalle jätettyjä yllätyskäänteitä, jaksaa se silti pysyä tasapainossa romanttisen draaman, toiminnallisestikin etenevän trillerin ja tieteisfiktion välillä. Poikkeuksellisen vahvasti ja väkevästikin näytellyssä elokuvassa ei paljoakaan iloitella suurilla efekteillä tai komeasti koreografioiduilla toimintakohtauksilla. Se mikä näyttävyydessä menetetään, otetaan takaisin taitavin näyttelijäsuorituksin, kyvykkäällä ohjauksella ja kiehtovalla käsikirjoituksella. Kohderyhmää elokuvalle on hieman vaikea hahmottaa: se ei oikeastaan kerro romanttisen kaarensa puitteissa kovinkaan selkeää näkemystä kuvitteellisesta tulevaisuudesta avaruusmatkailun parissa kovemman tieteiselokuvan ystäville ja toisaalta sitten elokuvan yllä kaartuva tieteisfiktion aura saattaa hyvinkin vierastuttaa sellaisia katsojia, jotka muutoin viihtyisivät romanttisen jännärin parissa. Niin tai näin, jos elokuva on tarkoitus katsoa, kannattaa jättää elokuvan trailerit suosiolla katsomatta, sillä niissä tympeästi paljastetaan aivan liikaa elokuvan juonesta.

6/10.