The Tournament (2009)

Ohjaus: Scott Mann
Käsikirjoitus: Gary Young, Jonathan Frank, Nick Rowntree 
Tuotantomaa: USA
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevitystä Suomessa
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: helmikuu 2012
Budjetti: noin 8 miljoonaa USD

Johdantothetournament_primary

Ihmismetsästyselokuvien tausta on pitkä ja kiehtova alkaen Pichelin&Shoedsackin klassisesta lajin ensimmäisestä The Most Dangerous Game (1932) -elokuvasta, joka on yhä edelleen 2000-luvulla yhtä ajankohtainen ja tehokas kuin tekoaikanaankin. Alalajityyppi pyörii säännönmukaisesti kauhun, trillerin ja suoraviivaisemman toiminnan välimaastossa koukaten välillä sentään mukavasti eksploitaatioviihteen puolellekin (kuten esimerkiksi Peter Collinsonin Open Season (1974), Stephanie Rothmanin Terminal Island (1973) tai vaikkapa Jess Francon oikukas The Perverse Countess (1974)).

Ohjaaja Scott Mann on omalla vuorollaan päätynyt vauhdikkaan korkeaoktaaniseen pyssynpaukuttelurymistelyyn, joka heivaa taka-alalle ensin järjen, sitten jännitysmomentit ja harmillisesti jumittaa sekä kerrontansa että hahmonsa surullisen selkeisiin ja ennalta-arvattaviin karsinoihin. Uuden vuosituhannen aikana ah-niin-suosituksi-tullut tosi-tv -tyyppinen näkökulma on pitänyt istuttaa elokuvan keskeiseksi elementiksi, kun taustavaikuttajat seuraavat suojattiensa edesottamuksia pienen pahaa-aavistamattoman kaupunkipahasen kaduilla ja kujilla. Eipä Scott Mann tässä ihmismetsästyselokuvien kirjossakaan ole näkökulmineen ihan jonon ensimmäisenä uutta visioimassa; tekihän Elio Petri samaa jo vuonna 1965 elokuvallaan La decima vittima (The 10th Victim).

Juonitiivistelmä

Joka seitsemäs vuosi maailman kovimmat palkkamurhaajat kootaan yhteen kinaamaan siitä, kuka on ammattinsa paras. Vain yksi jää henkiin ja voittaa taustavaikuttajien tarjoaman 10 miljoonan taalan voittopotin taskuunsa. Taustavaikuttajat pelaavat isoilla panoksilla uhkapeliä omien suosikkiensa puolesta ja ryhmä seuraa kilpailijoiden edesottamuksia koko kilpailun keston ajan teknisavusteisesti. Tällä kertaa mukaan joutuu myös kokonaan ulkopuolinen juoppo pappi MacAvoy (Robert Carlyle), joka sotkee pelin kulkua monellakin tavalla. Ja kuka olikaan pelin voittaja tällä kertaa?

 

Kommentit

Jo elokuvan konsepti on kokolailla pölhö: 30 palkkamurhaajaa ja vain yksi jää henkiin … miten idiootteja ovatkaan murhamiehet(ja -naiset), jotka näillä todennäköisyyksillä mukaan karkeloihin oikein vaivautuvatkaan ja ovatko palkkamurhaajien palkat niin syvässä rotkossa, että voittorahoja on kannattavaa hamuilla? Toki mietityttää myös poloista katsojaa se, että ovatkohan nämä nyt sitten kuitenkaan ihan niitä mainostettuja parhaimpien parhaita ykköstappajien valioita, kun aika usein tuppaavat huteja tykittämään tuliaseilla. No eipä tuo haittaa, sillä mitään suurempaa järkeä ei elokuvaan muutoinkaan mahdu. Se on suoraviivainen aivot-narikkaan -tyylin toimintahässäkkä tuhansine ammuttuine laukauksineen, 1980-luvun elokuva-asekaupasta lainattuine aseineen, jotka ampuvat ilman välilatauksia, kieroine verhojen takana naruista vetelevine taustavaikuttajineen, repivine räjähdyksineen, kipakkoine käsirysyineen, näyttävine kolareineen ja takaa-ajoineen päivineen. Niin ja parkour-legenda Sebastien Foucan hyppii näyttävästi yhtenä hahmona tappaen sisällä ja puutarhassa. Sähäkkää säpinää siis riittää, mutta samalla juonensa puolesta elokuva on vain avutonta apinointia aiemmista alan elokuvista, kuten Philip Michael Glaserin Running Man (1987)[x], Scott Wiperin The Condemned (2007), Paul Bartelin Death Race 2000 (1975) ja sen uudemmat muunnokset, Michael J. Bassettin Wilderness (2006), Ernest R. Dickersonin Surviving The Game (1994), John Woon Hard Target (1993) tai Kinji Fukasakun Battle Royale (2000). Jo johdannossa mainittujen elokuvien lisäksi tietenkin siis. Robert Carlylen esittämä viaton sivullinen pappi on sentään pieni positiviinen pilke hahmon tuodessa moraalista hankaussähköä muutoin moraalisen rappion valtaamien hahmojen metafyysisille pinnoille. Scott Mann käyttää tosin tätäkin vain juonenkuljetuksen apukeinona eikä oikein pysty ottamaan papin hahmon tarjoamasta asetelmasta irti moraalisia vipuvarsia tahi avartavia näkökulmia. Carlyle kyllä hoitaa roolinsa pappina hyvin vakuuttavasti ja on ylivoimaisesti elokuvan parasta antia. Muutoin elokuvan näyttelijäntyö on tasapaksua ja hahmojen interaktio on samalla kertaa melko tönkköä ja sarjakuvamaisen yliampuvaa. Tekijät siltikin hillitsevät itseään ihan tarpeetta eikä elokuva ota irti tarpeeksi ajaakseen sellaiselle täyskahjolle moottoritielle, jolla kiihdyttelisivät vaikkapa Jan Kounenin Dobermann (1997)[x], Joe Carnahanin Smokin’ Aces (2006) ja Roger Avaryn Killing Zoe (1993).

Rivakkaan toimeliaasti elokuva puskee läpi odotettavien käänteidensä eikä osaa edes lopussa tarjoilla kovin kiinnostavaa käännettä. Teknisesti taitavan toteutuksen teloo tympeän tylsä tarina. Hahmokirjon ensiesittelyistä lähtien katsojan mielikuvitusta kiihottaa lähinnä se, osaako arvata oikein hahmojen tiputusjärjestyksen ja että montako sekuntia oikein kelloon jääkään ennen kuin pelin on määrä päättyä. Kerronnan linja on rutiineihin ja tasaiseen tavanomaisuuteen luottavaa ja sitä tukee tasapaksu ja kovin mitätöntä auraalista tekstuuria tarjoileva äänimaailma.

Yhteenveto

The Tournament on tyypillinen ihmismetsästyselokuvan variantti. Mannin elokuva sotkee sekaan vielä väsyneen tosi-tv -tyyppisen näkökulman ja karrikoi ”pahat pukumiehet” tapahtumien taustalla pahasti kulahtaneiksi degeneroituneiden nykypäivän rahakeisareiden arkkityypeiksi. Koko konsepti on 2010-lukuun mennessä siinä määrin kaluttu, että jotain perin omalaatuista tarvittaisiin nostamaan aihe muiden samassa sarjassa kamppailevien yläpuolelle. Scott Mann pyörittelee sentään elokuvassaan pientä kipinää kilpailijoiden ja mukaan vahingossa joutuvan papin moraaliarvojen hangatessa yhteen. Korkeaoktaanisen ja väkivaltaisen elokuvan kohderyhmä on kovin rajattu: vain väkivaltaviihteen suurkuluttajat saavat elokuvasta irti kelpo tärinät.

4/10.

 

Battle Royale (2000)

Ohjaus: Kinji Fukasaku
Tuotantomaa: Japani
Käsikirjoitus: Kenta Fukasaku
Arvioidun version pituus:
Arvioitu: kesäkuu 2006
Kieli: japani
Ensi-ilta Suomessa: R&A elokuvajuhlassa 25.9.2002
Budjetti: noin 4,5 milj. USD

Johdantobattleroyale_primary

Ns. ”manhunt”-elokuvien historia on pitkä ja värikäs. Ihmiset jahtaamassa toisiaan esiteltiin ensinnä jo 1932, kun Irvin Pichel ja Ernest Shoedsack saivat ulos suuremman rahan tuotantona tehdyn elokuvan King Kong (1932) varjossa tehdyn pientuotantonsa The Most Dangerous Game (1932). Noista ajoista asti erityisesti kauhu- ja jännityselokuvien, mutta myös tieteiselokuvien, saralla ihmisten metsästäminen milloin mistäkin syystä on ollut tapetilla säännöllisesti. Paul Bartelin elokuvassa Death Race (1975) vangit pakotetaan osallistumaan kuolettaviin ralleihin tuunatuilla autoilla. Stephanie Rothmanin elokuvassa Terminal Island (1973) tuomitut eristetään erityiselle vankisaarelle, jolla vallitsee täydellinen anarkia. Peter Brookin alan klassikko Lord of the Flies (1963) puolestaan seuraa miten eristetylle saarella lentokoneonnettomuudessa jääneet lapset muodostavat oman julman yhteiskuntajärjestyksensä. John Carpenterin elokuvassa Escape from New York (1981) pelataan samoilla teemoilla, mutta tavoitteena on saada henkilö pelastettua tuollaiselta eristetyltä alueelta. Robert Wisen A Game of Death (1945) tylsästi on vain Pichelin&Shoedsackin elokuva kopio.  Elio Petrin La decima vittima (The Tenth Victim, 1965) on puolestaan lajinsa ensimmäinen, joka asettaa tappamisen motiiviksi kolmannen osapuolen – eli televisioyleisön – viihdyttämisen. Paul Michael Glaserin Running Man (1987) laittaa sekin konseptin osaksi julmaa tv-showta. Paljon Glaserin värikästä pullistelua mielenkiintoisemmin, synkemmin ja realistisemmin tätä aihetta lähestyy Yves Boissett’n Le prix du danger (The Prize of Peril, 1983), joka poikkeaa joukosta siinä, että sen henkilöhahmot ovat murhapelin keskelläkin mahdollisimman realistisen tuntuisia – ns. taviksia, joka valaa elokuvaan varsin pessimistisen ja nihilistisen varjon siitä, miten vaivatta tavallisesta ihmisestä voi kuoriutua julma ja paha tappaja.

Kinji Fukasakun Battle Royale ottaa Pichel&Shoedsackin teoksen perusidean, muistaa Elio Petriä ja kumppaneita tarjoamalla premississä tapahtumat myös kolmannen osapuolen viihteeksi ja sekoittaa mukaan aimo annoksen ainesosia omasta japanilaisesta kulttuuriperinnöstään. Fukasaku onnistuu luomaan merkkiteoksen paitsi tässä mielenkiintoisessa alalajityypissään, myös elokuvien kirjossa laajemminkin.

Juonitiivistelmä

Lain kirjain väestön vähentämisen tarpeesta on osunut vuotuiseen kohteeseensa. Joukko (42 saman luokan oppilasta) yläkoululaisia on valittu osallistumaan Battle Royale -tapahtumaan, jossa lapset suljetaan erityiselle saarelle, heille annetaan satunnaisia tappamiseen ja selviytymiseen sopivia varusteita repussa ja kolme päivää aikaa. Nuorten on joko tapettava toisensa siten, että vain yksi selviytyy hengissä tai muutoin kaikki surmataan kolmen päivän jälkeen. Koululaisten hirveä leikki alkaa ja elokuva keskittyy seuraamaan erilaisten nuorten erilaisia tapoja miettiä tilannettaan, keksiä ratkaisumalleja ja kaivaa itsestään tarpeeksi voimaa selviytymiseen tai päätyä raadoksi kuolettavan saaren rannoille.

Kommentit

Peruskonsepti Battle Royalessa on tappamisen kautta selviytyminen. Juokko nuoria tuupataan saarelle, heille annetaan kartta ja satunnaisia varusteita ja kolme päivää aikaa tappaa… se joka jää jäljelle, pääsee takaisin kotiin. Yksinkertaista.

Kinji Fukasaku aloittaa elokuvan pelottavan vahvasti. Visuaalinen näkemys pulppuaa silmille samalla tahdilla kuin ensimmäisten tapettujen koululaisten veri. Jääkylmien alkutappojen jälkeen iskee kuitenkin puudutusneula vasempaan käsivarteen, koska jokaisen uuden murhan pitäisi shokkiarvoltaan peitota ensimmäiset eikä tämä ole aivan yksinkertainen tehtävä. Kinji Fukasaku taitaa tietää tämän ja siirtyy elokuvassa murhaavan vahvan alun jälkeen draamallisempaan kerrontaan; ikään kuin rauhoittaa tilanteen. Hän käyttää apunaan myös melodraaman keinoja pyrkiessään saamaan katsojan vakuuttuneeksi kuvaamiensa hahmojen vaikuttimista ja vaikeasta sisäisestä kamppailusta yrittää selviytymistä murhaamalla omat luokkakaverinsa. Melodraamaa lisätään vielä musiikillisella annilla ja valitettavasti aika ajoin mennään jo melko siirappisille poluille, joka luo outoa ristiriitaa verisen vallan kanssa.

Elokuvassa on paljon asioita, joita ei katsojalle väännetä rautalangasta tai selitetä sen ihmeemmin. Se lisää mukavasti elokuvan monitulkintaisuutta, mutta samalla asettaa kovia haasteita loogisen eheyden ylläpitämiseksi. Fukasaku ei aivan onnistu vakuuttamaan katsojaa kaikesta siitä, mitä elokuvassa tapahtuu – suuriksi ongelmiksi muodostuvat räjähtävien hallinta/paikannuskaulureiden mukaanottaminen sekä täysin merkityksettömiksi jäävät vaarasektorit saarella. Molempiin asioihin kuitenkin uhrataan melko lailla aikaa, joten niillä soisi olevan jotakin todellista merkitystä elokuvassa. Ehkä alkuperäisessä käsikirjoituksessa merkityskirjo on ollut laajempikin, mutta lopullisessa elokuvassa tuntuu vain tyhmältä käyttää aikaa asioihin, jotka eivät sanottavasti realisoidu juonessa eivätkä hahmojen toiminnassa. Fukasaku tuntuu synkän satiirin keinoin asettavan nuorukaiset osaksi sellaista julmaa ja väkivaltaista peliä, jota kuvittelee nuorten pelaavan kotonaan pelikonsoleilla. Sitä voi siis pitää satiirisena yhteiskunnallisena kuvauksena vuosituhannen vaihteen Japanin teknologisen murroksen muuttaessa yhteiskuntaa. Elokuvassa Fukasaku tekee omat johtopäätöksensä ja esittää brutaalin synkän sisältönsä sopivasti kieli poskella eikä lähde moralisoimaan ja sojottamaan vanhan miehen sormella kohti menneisyyttä, jonne ei paluuta enää ole.

Fukasaku esittää asiansa sortumatta liian vahvoihin visuaalisiin väkivaltakohtauksiin – ja oikeastaan saa juuri tällä tavalla elokuvansa toimimaan visuaalisen tason lisäksi myös tunteellisella ja järjellisellä tasolla. Se nimittäin kysyy katsojaltaan yhä uudelleen ja uudelleen: ”Voisitko sinä surmata parhaan ystäväsi tai rakastettusi pelastuaksesi?”. Fukasaku itse oli vuonna 2000 elokuvan ilmestymisen aikoihin jo 70-vuotias eikä hän ilmeisesti itsekään tiennyt vastausta. Sen verran henkilökohtaiselta tilitykseltä, jopa tutkielmalta, elokuva tuntuu.

Avain elokuvan onnistumiseen on nuorissa näyttelijöissä. Tunteiden palo, seksuaalisuuden nousu, rikotut ja rikkoutuvat ystävyyssuhteet ja lapsuuden naiivin ja perusteettoman ihmisluottamuksen väistämätön tuhoutuminen tekevät Fukasakun ohjaamista tilanteista absurdeja hienolla tavalla ja nuoret näyttelijät kykenevät esiintuomaan nämä osat hahmoistaan ihailtavan taitavasti. Siinä missä Arnold Schwarzenegger heiluu keltaisissa jumppatrikoissaan Paul Michael Glaserin elokuvassa Running Man (1987) muutamaa vuotta aiemmin aikuisena vastaavankaltaisessa selviytymiskamppailuelokuvassa, Battle Royalessa korostuvat aivan toisenlaiset seikat kuin fyysinen kuntoisuus ja lihaksikkuus huomattavasti hienojakoisempina ja pidemmälle pohdittuina. Kinji Fukasakun ohjauksessa nuorukaisia näyttelevät näyttelijät luonnistuvat rooleistaan erinomaisen hienosti. Pääosissa heiluvat muutamat nuoret näyttelijät ovat varmasti monen tulevan tuotannon päätähtiä – eikä syyttä. Takeshi Kitano opettaja Kitanona on … no … Takeshi Kitano. Kitanon erikoinen rooli toimii ja saa lopullisen merkityksensä vasta elokuvan viime vaiheilla.

Yhteenveto

Kinji Fuksakun verinen selviytymisleiri Battle Royale ottaa taustoituksensa alan mestariteoksesta The Most Dangerous Game (1932) ja laventaa teeman ja taustan lisäämällä soppaan modernin yhteiskunnan kritiikkiä ja tutkailua. Tarkkaavaisuutta, ajatuksia herättävänä ja aktiivista osallistumasta vaativana elokuvana se ei kuitenkaan ole kaikille katsojille soveltuvaa iltaviihdettä, jota voisi toisella silmällä vähän vilkuilla siinä samalla, kun raskaan työpäivän jälkeen väsyneenä silittää pikkunaskaleille puettavaa seuraavaksi aamuksi. Raaka, nuoriin koululaisiin kohdistuva, väkivalta seulonee sekin katsojakunnasta kolmanneksen pois, mutta jäljelle jääville katsojille Battle Royale tarjoilee estottomasti etenevän manhunt-elokuvien valion, jota epäilemättä tulevina vuosina elokuvissa matkitaan, imitoidaan, plagioidaan ja kunnioitetaankin.

8/10.

 

 

Terminal Island (1973)

Ohjaus: Stephanie Rothman
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Stephanie Rothman
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 88 minuuttia
Arvioitu: 2012

JOHDANTO

John Frankenheimer muutti salaliittoelokuvien konseptit kertaheitolla elokuvallaan Manchurian Candidate (1962). Mutta vasta Nixonin hallintokausi, Vietnamin sota ja Watergate-skandaali puhkaisivat lopullisesti sen kuplan, että länsimainen valtakoneisto on aina ja varauksetta omien kansalaistensa puolella. Vastaava ilmiö oli koko länsimaista maailmaa koskettava ja 70-luku onkin siksi salalittoelokuvien keskeistä kulta-aikaa. Yksi haara näissä elokuvissa ovat poliittisesti kantaa-ottavat (usein kumoukselliset ja vallitsevia valtarakennelmia vastakarvaan silittävät) indie-elokuvat ja juuri tällaisen elokuvan tekemiseen anarkofeministi ja poliittisesti aktiivinen ohjaaja Stephanie Rothman oli omiaan. Ja onhan se väkisinkin täytynyt olla 70-luvun valjetessa jokaiselle 60-luvun flowerpower-hipille karmaiseva ajatus, että jok’ikinen marihuanapidätys ja jok’ikinen kameroille tallentunut mielenosoitus on jossakin arkistoissa kirjattuna ylös vain odottamassa, että koska oma hallinto keksii käyttää tätä tietoa nujertaakseen sinut. Stephanie Rothman lipaisee salaliittoelokuvien ytimestä makupaloja asettaessaan aikansa edistyneet tietokoneet henkilörekistereineen epämääräisten tahojen käyttöön.

JUONITIIVISTELMÄ

Kun Yhdysvalloissa äänestetään kuolemantuomiota vastaan, Kalifornia päättää kansanäänestyksen jälkeen perustaa erillisen vankilasaaren, jonne dumpataan kaikki se aines, joka muutoin istuisi elinkautista tai kuluttaisi kuolemaantuomittujen penkkejä. Terminal Islandiin viedään ihmisiä … sieltä ei palata takaisin. Saarelle kuljetetut merkitään laillisesti kuolleiksi ja päästetään toteuttamaan itseään juuri siten, kuten he parhaaksi näkevät. Paha vain, että murhamiesten ja -naisten joukossa pahamaineisinkin murhaveikko on muiden samankaltaisten ympäröimänä. Saarelle on muodostunut kaksi leiriä: toinen pienempi jahdattujen radikaalien joukko ja toinen aloilleen asettunut pelolla hallitsemisen tyranniaan pohjautuva ryhmä. Konflikti on väistämätön …

KOMMENTIT

Terminal Island asettaa tyrannisen, kontrolliin perustuvan miehisen voimavallan leirin vertauskuvallisesti edustamaan universaaliksi pahuudeksi koettua Yhdysvaltain hallintoa ja pienen feministisen ja anarkistisen kapinallisjoukon edustamaan kapinallisia voimia, joilla hallinto kaivetaan ulos poteroistaan ja uudistetaan humaanimmaksi ja ennen kaikkea tasa-arvoisemmaksi. Huomattavaa on, että varsin samankaltaiselle ideologiselle maaperälle rakentuva John Carpenterin Escape From New York (1981) tuli vasta seuraavalla vuosikymmenellä ja on varsin pitkälle konseptuaalinen toisinto Terminal Island -elokuvasta. Toki Carpenterin elokuvan Snake Plisskeniä esittävästä Kurt Russelista tuli kultti-ikoni tuon elokuvan myötä, mutta eivätpä Rothmanin teoksen Tom Selleck ja Don Marshallkaan huonosti suoriudu omissa rooleissaan. Rothmanin pienen indie-elokuvan valitettavaksi kohtaloksi jäi kuitenkin vaipua unholaan, mikä seikka johtunee ainakin osin halpiksen kehnoista tuotantoarvoista. Rothman oli Roger Cormanin kasvatteja ja alunpitäen tämänkin elokuvan piti olla huomattavasti väkivaltaisempi. Rothman sai kuitenkin tahtonsa läpi ja vaikka rajumpia kohtauksia joitakin kuvattiinkin, niitä ei liitetty lopulliseen elokuvaan – siltikin ohjaaja piti elokuvaansa liian väkivaltaisena. Elokuva asettaa vastakkain kaksi ihmisryhmää, joista tylympi ryhmä pyrkii eliminoimaan toisen toisen puolustaessa. Ihmismetsästyselokuvien Grand Old Man The Most Dangerous Game (1932) on tässä elokuvassa teemoineen taka-alalla vaikuttamassa, mutta vahvasti poliittisesti motivoituneena ohjaaja ei salli ihmismetsästyksen tapahtua pelkästään huvin ja harrastuksen vuoksi, vaan asettaa sille väkevämpiä vertauskuvia oppressiivisen hallintorakenteen jatkeena. Metsästettävät eivät pääse rauhaan edes syrjäisellä vankilasaarellaan – täälläkin heidän on alistuttava mahtipontisten tyrannien ikeeseen. Tyrannien, jotka vieläpä imitoivat käytösmallinsa yhteiskunnalta, joka on heidät alunpitäen vankilaan saattanut. Rothman luottaa katarsikseen loppuhuipennuksen jälkimainingeissa ja naiivisti asettaa saarelle elämään jäävät mukamas ansaittuun utopiaan.

YHTEENVETO

Rothmanin eksploitaatiohalpis on poliittisesti motivoitunut, väkivaltainen, anarkistinen ja feministinen vankilaelokuva. Vankilaelokuva ilman vartijoita, ilman sellejä ja ilman lakeja. Vankila, joka on tarkoitus muuttaa vallankaappauksella utopiaksi karistamalla jaloista kaikki se mädännäisyys, jota vanha valtarakenne edustaa. Elokuva on melko kömpelösti realisoituva ja teknisesti varsin vaisu, mutta sanottavaa sillä kyllä riittää sitäkin enemmän. Sutjakasti temmotettu, mutta huolimattomasti koreografioitu teos on kyllästetty melko hirveällä pornoteollisuudesta ylijääneellä ääniraidalla ja erityisen paikkaansa sopimattomalla country-musiikilla.

5/10

The Most Dangerous Game (1932)

Ohjaus: Irvin Pichel, Ernest Shoedsack
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: James Ashmore Creelman
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 63 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: noin $0,2 miljoonaa

Johdanto

Tämä Richard Connellin novelliin pohjautuva elokuva on ”manhunt”-teeman ensimmäinen filmatisointi ja edelleen monella tapaa luokkansa valioita. Hullun herttua Zaroffin metsästys verikoirineen päivineen on 2000-luvulla edelleen ajankohtainen – jopa omaa aikaansa ajankohtaisempi – ja suora esikuva ties kuinka monelle kymmenelle myöhemmin tulleelle kauhu- ja myös toimintaelokuvalle, joita myöhemmät sukupolvet pitävät kovin omaperäisinä ja hurjina. Eikä pelkästään elokuvaviihde ole ottanut elokuvasta mallia: värikuulapelin keksiminen 70-luvulla sai inspiraationsa samasta novellista, mihin elokuvakin perustuu ja yhdysvaltalainen sarjamurhaaja Robert Hansen tiettävästi toteutti elokuvaa oikeassa elämässä 80-luvulla! Elokuvien puolella toisinaan keskeinen Bobin hahmo on Jaun-Claude van Damme (John Woon elokuva Hard Target vuodelta 1993), toisinaan John Ashley (Eddie Romeron The Woman Hunt vuodelta 1973), toisinaan Jay Hernandez (Eli Rothin Hostel vuodelta 2005). Ja nykyään Bob voi olla vaikka nainenkin: Henriette Bruusgaard norjalaisessa Patrick Syversenin teemavariantissa Rovdyr (2008) tai vaikkapa Kelly Reilly erinomaisessa brittiläisessä variantissa James Watkinsin elokuvassa Eden Lake (2008). Esimerkkejä löytyy kyllä lukuisia jokaiselta vuosikymmeneltä. Ensimmäinen uudelleenfilmatisointi, Robert Wisen ohjaama A Game of Death tehtiin sekin jo vuonna 1945. Jos joku siis kuvitteli, että Eli Rothin Hostel availi kauhun rintamilla uusia jännittäviä ovia, niin todellisuudessa Hostel on pitkälti verinen muunnelma 1930-luvulla siitetystä arkkityypistä – hullun herttua Zaroffin kuolematon perintö näkyy Hostel-elokuvissa jopa Elite Hunting -järjestön jäsentatuoinnissa ja ”metsästäjien” palkintohuoneessa (Hostel II) saakka.

Juonitiivistelmä

Joukko miehiä joutuu haaksirikkoon etäiselle viidakkosaarelle, koska turvallisesta reitistä kertovat avustavat valopoijut on siirretty paikoiltaan. Vene uppoaa ja miehistä vain yksi – kokenut suurriistanmetsästäjä Bob – jää henkiin. Bob rantautuu saarelle ja yllättäen löytää sieltä vanhassa remontoidussa portugalilaisten aikanaan perustamassa linnoituksessa elävän venäläistä alkuperää olevan herttua Zaroffin. Zaroff ottaa tulijan vastaan avosylin ja valittelee, ettei voi tarjota Bobille matkaa mantereelle ennen kuin saaren ainoa vene on korjattu käyttökuntoiseksi. Zaroffilla on vieraina vielä edellisestäkin haaksirikosta eloonjääneitä, mutta näiden joukkon on selittämättömästi harventunut viime päivien aikana. Zaroff on itsekin kokenut metsästäjä, mutta kyllästyttyään ”tavanomaiseen” suurriistaan, Zaroff on alkanut metsästää ihmisiä…

Kommentit

The Most Dangerous Game-elokuvan ohjaajakaksikko Irving Pichel ja Ernest B. Schoedsack työskentelivät seuraavana vuonna julkaistun suurtuotanto King Kong:in kanssa ristiin käyttäen samoja lavasteita, samoja näyttelijöitä, samoja vaatteita ja jopa samoja kameroita. King Kong ajoi aina tuotantona ohitse ja tätä pienemmän budjetin kauhua tehtiin öisin ja studion ollessa muutoin hiljainen King Kongin jäljiltä. Halvan tuotantokustannuksensa ansiosta elokuva tuotti lopulta studiolleen huomattavasti enemmän maallista mammomaa kuin kehuttu suurtuotanto King Kong. Ja vaikka molempien elokuvien naispääosassa ollut Fay Wray joutui työskentelemään putkeen huikean pitkiä päiviä, Wrayn suoritus on aivan yhtä erinomainen tässä pienemmässä tuotannossa kuin siinä varsinaisessa. Herttua Zaroffia näyttelevä Leslie Banks suoriutuu häikäisevän hienosti roolistaan hulluna ihmismetsästäjänä. Banksin Zaroff-hahmon esittämä dialogi on legendaarista materiaalia ja elokuvan tenho on yhä edelleen tallella varsin pitkälti Banksin realisoiman eksentrisen julmurin ansiosta.

Elokuva juoksee lyhyen kestonsa (nykyisin 63 minuuttia) terhakkaan pirteänä ja letkeästi toteutettu editointi ei moitetta saa. Elokuvasta tehtiin aluksi 76-minuuttinen versio, jossa kauhuefektejä (mm. ”palkintohuoneen” makaaberia ihmisistä koostuvaa sisustusta ja haiden ja verikoirien hyökkäilyä) oli runsaammin. Valitettavasti kuitenkin elokuvan tuottajat suunnittelivat sen King Kongin ”esinäytännöksi” ja siksi sen pituutta piti karsia. Ohjaajat tuhosivat kiukuissaan(?) tämän pidemmän version negatiivit, joten nykykatsoja ei pääse enää tuohon suunniteltuun versioon tutustumaan, sillä tiettävästi siitä ei ole olemassa yhtään kopiota. Eipä silti, luodin lailla etenevän kerronnan lomassa katsoja tässä lyhemmässäkin versiossa päästetään pikaisesti näiden makaaberimpien efektien kanssa tutuksi. Eivät ne nyt tietenkään tämän päivän efekteihin rinnastettuna ihmeitä ole, mutta sopivat tähän tuotantoon täydellisesti luoden puitteille juuri oikean tunnelman.

Yhteenveto

Kauhun saralla erittäin tärkeä merkkipaalu on kaikkien ”manhunt”-elokuvien Grand Old Man ja pystyy yhä edelleen pistämään kampoihin uusille tulokkaille sen tunnelman, hyvän näyttelijätyön, sopivien lavasteiden ja erittäin vetreän kerrontansa ansiosta. Monelle nykyohjaajalle ei tekisi ensinkään hallaa tutustua The Most Dangerous Game-elokuvan rytmityksen rakentamiseen, joka ei hetkeksikään jää vellomaan joutavien epäolennaisuuksien kuoppiin. Aikaa kestävä, teemaltaan edelleen ajankohtainen ja kuvauksellisesti edistyksellinen elokuva toimii yhä edelleen tänä päivänä aivan yhtä mallikkaasti kuin aikoinaan 30-luvulla pre-code -aikakaudella. Aikansa kaunis scream queen Fay Wray vielä sopivasti vähentää jo muutoinkin kireää asustustaan elokuvan edetessä, joten herkullinen eksploitatiivinen maustekin vielä löytyy. Nykymittareilla mitattuna toki liki veretön, mutta rivakkaasti etenevä tarina on moderninkin kauhutarinoinnin vakioteemoja, joten siksi tätä voi varauksetta suositella nimenomaisesti kauhuelokuvien harrastajille.

8/10

The Hunger Games (2012)

Ohjaaja: Gary Ross
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Gary Ross, Suzanne Collins
Ensi-ilta Suomessa: 23.3.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 142 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: $78 miljoonaa

Johdantothehungergames_primay

Dystopia. Tieteiskirjallisuudessa kielteisessä valossa nähtävää ja epätoivottavaa tulevaisuuden hallintomallia ja yhteiskunnallista järjestystä kutsutaan tavanomaisesti dystopiaksi. Gary Rossin ohjaamassa The Hunger Games -elokuvassa nähtävä epätoivottava yhteiskunta on varsin tavanomainen tieteiskirjallisuudesta elokuvakäsikirjoituksen kautta maalattu yhteiskunnan malli. Kuvattu dystopia on monasti nähty ja koettu: degeneroitunut yltäkylläisyydessä elävä fasistinen eliitti hallitsee pelolla ja väkivallalla alamaisiaan. Näitähän piisaa elokuvien historiassa. Kurt Wimmerin elokuvassa Equilibrium (2002) fasistinen koneisto on viritetty niin hienojakoiseksi, että tunteetkin on kielletty. Paul Bartelin elokuvassa Death Race 2000 (1975) eliitti järjestää kansalle sirkushuveja laittamalla vangit ottamaan yhteen kuin gladiaattorit, mutta autoilla. Kathryn Bigelow’n elokuvassa Strange Days (1995) kontrollimekanismit ovat pettäneet ja maailma on kaaoksen partaalla. Radfordin 1984 (1984) kertoo näkemyksen totalitaristisesta seuranta- ja kontrolliyhteiskunnasta. Lucasin THX 1138 (1971) -elokuvassa kaikki yhteiskunnassa on tarkasti säänneltyä. Niccolin elokuvassa Gattaca (1997) geneettinen perimä ratkaisee yksilön tulevaisuuden ilman yksilön mahdollisuutta vaikuttaa siihen ja samanhenkisestä lähtökuopasta ponnistaa myös Michael Winterbottomin Code 46 (2003), jossa parisuhteen muodostamiseen tarvitaan geneettisen yhteensopivuuden mahdollistama erillinen lupa valtiolta. Kinji Fukasakun elokuvassa Battle Royale (2000) ratkotaan ylikansoitusta laittamalla satunnaisia koululaisia tappamaan toisiaan televisioviihteen merkeissä. James McTeiguen elokuvassa V for Vendetta (2005) totalitaarinen koneisto hallitsee kaikkea. Francois Truffaut’n elokuvassa Fahrenheit 451 (1966) kieltolistalla ovat kirjat. Monet monet muutkin elokuvat ovat kartoittaneet dystopioiden malleja omista näkökulmistaan vuosien varrella. Valitettavasti tylsääkin tylsemmin Rossin visiossa jopa dystopian vaakunat ja sotilaat ovat vain aiemmin nähtyjen persoonattomia kopioita, vaikka lähtökohtana olevan kirjan taustatarinasta olisi voinut elokuvaan nostaa esille muutakin. Itse elokuva on kuin silkkihansikkain teinimarkkinoille sovitettu siivottu ja poliittisesti korrekti amerikkalaistettu hiilikopio Kinji Fukasakun kaikin puolin ylivertaisesti realisoituvasta Battle Royal (2000) elokuvasta.

Juonitiivistelmä

Dystooppisessa tulevaisuuden hirmuvallassa asuvat tavikset joutuvat keskushallinnon käsissä luovuttamaan asuinalueittain kaksi 12-18 -vuotiasta nuorukaista mukaan vuotuiseen veriseen ihmismetsästyskisaan. Vain viimeisenä henkiin jäänyt voittaa. Nuori 16-vuotias tyttö Katniss ottaa pikkusiskonsa paikan sektorin 12 naisedustajana ja joutuu pian vaihtamaan kurjuudessa rypevän kotiseutunsa pääkaupungin yltäkylläiseen degeneroituneeseen maailmaan. Tapahtuma on suuri mediajuhla, jota valtiovalta pakottaa kansalaisiaan seuraamaan ja itse kisan ohella kisaan valmistautuminen on tärkeä osa mediahumua. Katniss ja kilpakumppanit saavat pikaista koulutusta ja lopulta heidät sysätään tekniikan keinoin valvottuun ja hallittuun villiin ”luontoon”, jossa lapsukaisten tulisi selviytyä ja surmata.

Kommentit

Manhunt” -elokuvien tiukkaan kirjoon tämä suurella rahalla tuotettu ja selvästi teineille suunnattu elokuva istuu perin huonosti. Kohderyhmän vuoksi elokuva joutuu tekemään visuaalisia myönnytyksiä ja lievennyksiä, joiden vuoksi iso osa elokuvan tapahtumista menettää huomattavasti potentiaaliaan ja valkaistuu turhan puhtoiseksi. Gary Rossin ohjaama elokuva kompastuu nauhoihinsa siellä sun täällä eikä vähiten siinä, että 24:n keskenään tappelevan lapsen tappamisen motivaatio on täysin ristiriitaista ja aivan liian mustavalkoista. Julman dystopian kritiikki menettää teränsä ja kääntyy itseään vastaan elokuvan kerronnallisessa kyvyttömyydessä sekä motivoida tapahtumia että saattaa ne uskottaviksi.

Tosi-tv -näkökulma on jo sekin ehditty kaluamaan luihinsa asti ja vedonlyönti julman kilvan voittajasta ei sekään ole millään muotoa uutta eikä ihmeellistä. Mannin The Tournament (2009), Elio Petrin La decima vittima (The 10th Victim, 1965), Yves Boissett’n The Prize of Peril (1983), Wiperin The Condemned (2007), Loopin Arena (2011), Taylorin&Neveldinen The Gamer (2009) ja vaikkapa alan tunnettu edustaja, Glaserin The Running Man (1987), ovat vain joitakin esimerkkejä siitä, miten tätä samaista hevosta on kiritetty aiemminkin. Elokuva ei milloinkaan yllä sellaisiin mittasuhteisiin kuin mitä samankaltaisista teemoista pinnistävät Fukasakun Battle Royale (2000), Peter Brookin Lord of the Flies (1963) ja sen uudelleenfilmatisointi: Harry Hookin Lord of the Flies (1990). Stephanie Rothmanin eksploitaatiohalpiksessa Terminal Island (1973) puolestaan oppressiivisen ryhmittymän kukistaminen tietää jäljelle jääneille lokoisia aikoja, mutta Gary Rossin visiossa onneksi sentään dystopian päihittäminen ei onnistu ilman kipuja elokuvan kliimaksin asettaessa vain hienoisia säröjä ja vapauden ajatuksen siemeniä poloisille hallintoalamaisille. Kaikkien näiden taustalla lymyilee vielä ensimmäinen ja edelleen keskeinen ”manhunt”- elokuva, Shoedsackin&Pichelin The Most Dangerous Game (1932).

Elokuvan jälkimmäinen osa on kiusallisen arvattavaa ja täynnä omituisia reikiä hahmojen käytöksessä ja elokuvan juonessa, jotka laskevat elokuvan yleistä intensiteettiä merkittävästi. Ensimmäisen tunnin valmistelu ei alkuunkaan saa lopun kamppailusta sellaista vastinkappaletta, mihin ilmeisesti katsojaa valmistellaan. Elokuva pitää ensin kovaa ääntä selviytymisen vaikeuksista: nälän, kylmyyden ja janon kuolettavasta kolmiyhteydestä ja sitten kun lopulta on kamppailun aika, ei kenelläkään näytä olevan kylmä, nälkä ja vettäkin riittää ihan lammiksi asti. Mikä ihme tekijöiden päässä on oikein napsahtanut, kun yht’äkisti omalta pohjustukselta vedetään kokonaan matto alta pois? Teknisesti elokuva soljuu varmoin ottein ja sen efektit ovat budjetin mittaluokat huomioiden varsin kelvolliset. Efekteillä nyt joudutaankin kuitenkin valitettavasti maskeeraamaan muita vajauksia, jotta silmäkarkkia ihastellessaan katsoja ei vain erehtyisi ajattelemaan näytettyjä kohtauksia hieman pidemmälle.

Yhteenveto

Gary Rossin vesitetty manhunt-elokuva koukkaa suurien ja vaikeiden teemojen ääriin, mutta tekee nopean u-käännöksen laa-laa-laa-maahan. Best-seller -kirjatrilogiaan pohjautuva elokuva tuntuu olevan elokuvallisena versionaan lähinnä tuttua ja turvallista; koettua ja kaluttua lukuisissa aiemmin tulleissa teeman variaatioissa. Lapsia sorron välikappaleina käyttävä dystooppinen valtakoneisto maalautuu toki asiaankuuluvasti degeneroituneeksi riiston mekanismiksi, mutta elokuvan tekijät eivät pysty uskottavasti vakuuttamaan katsojaa siitä, että keskushallinto on niin omnipotenttinen kuin mitä ilmeisesti tarvittaisiin moisen hirmuvallan ylläpitämiseksi. Nuoret näyttelijät eivät valitettavasti pääse loistamaan Jennifer Lawrencen pääosaa huomioimatta ja persoonattomiksi sivuhahmoiksi jäävät kamppailijat pelaavat suoraan elokuvan moraaliopetuksia vastaan ollessaan itsessään likipitäen turhia stereotypioita tai pahimmillaan merkityksettömiä alaviitteitä. Ja mihin helvettiin se keskeinen motivaattori oikein katosi? Eihän tässä elokuvassa tunnu oikein kenelläkään olevan nälkä eikä jano?

4/10