Avainsana: draama

Jagged Edge (1985)

Espanjalainen aulajulisteiden sarja. Tukevaa valokuvapaperia. Koko on 33 cm x 23 cm. A lobby card set from Spain. Sturdy photographic paper. Size is 33 cm x 23 cm.

Saksalaisia lehdistövalokuvia. Valokuvapaperia. Koko on 17,8cm x 12,7cm. Kunkin kuvan taustapuolella on tietoa elokuvasta. Skannattuna tämä vain kertaalleen. Press stills from Germany. Photographic paper. Size is 17,8cm x 12,7cm. Each photo has press release information about the film on it’s reverse side. Scanned this only once.

Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Valokuvapaperia. Koko on A4. A lobby card set from France. Photographic paper. Size is A4.

The Strangers (2008)

Ohjaus: Bryan Bertino
Käsikirjoitus: Bryan Bertino
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 85 min.
Arvioitu: 2009 helmikuu
Ensi-ilta Suomessa: 26.09.2008
Kieli: englanti

JOHDANTO

strangers_primary”Tositapahtumiin pohjautuva”. Siinäpä termi, jolla katsoja halutaan sitouttaa katsomaan elokuvaa vakavammalla asenteella ja käsittelemään tapahtumia erilaisella otteella kuin jos elokuvan perimmäiset asetelmat olisivat täysin fiktiivisiä. Kauhuelokuvien puolella tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia on tehty kautta aikain, mutta loppujen lopuksi kuitenkin melko vähän verraten miten ahkeraan asetelmaa on käytetty esimerkiksi draama- ja trillerielokuvien puolella. Kauhugenren osastolla osataan myös höynäyttäminen ja siksi aivan kirjaimellisesti todellisiin tapahtumiin pohjautuvia kauhuelokuvia on vain kourallinen. Termiä käytetäänkin aivan surutta pääosin fiktiivisten elokuvien kohdalla ilman sen ihmeempiä tunnontuskia vaikka käsikirjoitus olisikin pääosin mielikuvituksen tuotetta. Kaikkein pisimmälle tehokeinon vei Dan O’Bannon zombiekomediallaan Return of the Living Dead, jossa ilkikurisesti ivataan tätä tehokeinoa ja väitetään, että elokuvan tapahtumat, tapahtumapaikat ja henkilöt ovat kaikki oikeita!  The Strangers väittää siis sekin kertovansa tositapahtumiin pohjautuvan tarinan, mutta luonnollisesti tämä on vain tehokeino tarinalle, jonka elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Bryan Bertino kirjoitti opiskeluaikoinaan.

JUONITIIVISTELMÄ

Avoliitossa eläpä pariskunta Kristen (Liv Tyler) ja James (Scott Speedman) ovat puimassa suhteeseensa noussutta säröä Jamesin vanhempien kesähuvilalla, kun aamuyön tunteina huvilalle tuleekin vieraita. Odottamattomat ja tuntemattomat vieraat nostattavat tunnekuohun vallassa olevaan pariskuntaan myös epävarmuuden ja pelon tunteita, kun käy ilmi, että tungettelijoilla onkin varsin synkkiä taka-ajatuksia. Alkaa kauhun ja epätoivon sävyttämä kamppailu tungettelijoita vastaan.

KOMMENTIT

The Strangers -elokuvan juoni on varsin yksioikoinen ja oikoo ehkä tarpeettomankin paljon mutkia uhraten näin samalla lähes tarpeetta osan loogisesta eheydestään. Elokuva tuo väistämättä mieleen ranskalaisen samantyylisen ja tunnelmaltaan lähes identtisen, ohjaajien David Moreau ja Xavier Paludin yhteisen elokuvan  Ils (2006), mutta Bertinon käsikirjoitus oli tiettävästi jo valmis, kun Ils sai Ranskassa ensi-iltansa. Tuoreen ja tehokkaan eurooppalaisen elokuvan uudelleenlämmityksestä ei siis tällä kertaa voi puhua, vaikka elokuvissa onkin silmiinpistävän paljon yhteneväisyyksiä. Bryan Bertinon käsittelyssä elokuvan rakenne nivoutuu yhteen lyhyestä prologista ja varsinaisista tapahtumista. Prologin kronologinen sijoitus olisi vasta elokuvan loppukohtauksen jälkeen, mutta Bertino haluaa selvästikin aloittaa elokuvan särmikkäämmin ja rouhevammin kuin mitä muutoin ensimmäisen puolen tunnin aikana olisi odotettavissa. Alku on nimittäin vahvaa pohjustamista Kristenin ja Jamesin suhteeseen, jona aikana Bertino nivoo roolihahmonsa toisiinsa verkkaisella dialogilla ja lyhyillä välähdyksillä alkuillan tapahtumiin. Koko pohjustus on elokuvan kannalta harmillisen tarpeeton vaikka se kietookin katsojaa hiljaksiin tiivistyvään kauhutrilleriin, joka siis käynnistyy toden teolla vasta hyvän tovin ihmissuhdedraaman jälkeen. Pohjustus ajaa lähinnä vain sitä tarkoitusperää, että katsojalle tehdään selväksi Kristenin ja Jamesin itse asiassa olevankin toisilleen vieraita – vaikka yhteisessä suhteessa elävätkin – ja antaen näin kaksoismerkityksen elokuvan nimelle. Etenkin takaumien käyttö alkuillan tapahtumain selvittelyssä tuntuu suorastaan ajanhaaskaukselta, kun joka tapauksessa Kristenin ja Jamesin keskinäinen suhde jätetään epäselväksi. Musiikin käytön Bertino hallitsee hienosti ja keskittyy ohjauksessaan monasti siihen mitä ei voi nähdä. Mutta siinä missä Moreaun ja Paludin Ils onnistui rakentamaan hyytävää kauhua keskittymällä näkymättömään uhkaan, harmillisesti Bertino pystyy parhaimmillaankin vain olemaan ”jännittävä”.

Elokuvan käsikirjoituksessa on kiusallisen suuria aukkoja ja kummastelua herättää myös päähenkilöiden käyttäytyminen uhkaavan tilanteen edessä. Ensin katsojalle yritetään uskotella, että aamuyön tunteina mysteeristä ”Tamaraa” etsimässä oleva epämääräinen oveen kolkuttaja aiheuttaa Kristenissä ja Jamesissa pelkoa ja turvattomuuden tunnetta, mutta melkein heti perään James päättääkin jo lähteä hakemaan autolla tupakkaa jostakin lähistöltä ja jättää Kristenin mökkiin kuin mitään ei olisi tapahtunut! Vastaavia hienoisia päättömyyksiä on luvassa useampiakin ja vaikka premissi mökkiinsä uhkaajien armoille loukkuun jääneestä pariskunnasta onkin sinällään toimiva ja uskottava, nakertavat nämä pienet yksityiskohdat vääjäämättä teokselta kokonaisuutena pohjaa pois. Ilahduttavan virkistävästi kuitenkin elokuvassa tunnelma rakentuu taiten ja Bertino on selvästi tajunnut karttaa kaikkein kuluneimpia genren kliseitä. Liv Tyler ja Scott Speedman suoriutuvat myös rooleistaan varsin reipashenkisesti ja useammassakin kohdassa hahmojen tunnetilaan on helppo päästä sisään; sen verran uskottavasti kokeneet näyttelijät operoivat.

YHTEENVETO

The Strangers on varsin kesy 2000-luvun moderni slasher, joka toimii etupäässä kauhutrillerinä. Slasher-elokuvaksi The Strangers on verrattain veretön ja fokusoi tarmonsa kuvaamaan asioita, joita päähenkilöt eivät näe. Ohjaaja/käsikirjoittaja Bryan Bertinon teos osoittaa selvästi kuitenkin näkemystä ollakseen tekijänsä esikoisohjaus. Yksinkertainen ja suoraviivainen käsikirjoitus nojautuu harmillisesti vain muutamaan koukkuun eikä kykene osoittamaan tarpeeksi originaaliutta ollakseen mitenkään merkittävä teos genressään. Bertino ei onnistukaan hyytämään katsojaa metatasolla, sillä hän jättää verhottujen murhaheikkien hahmot liian etäisiksi.

5/10

The Legend of Hell House (1973)

Ohjaus: John Hough
Käsikirjoitus: Richard Matheson
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: 2007
Ensi-ilta Suomessa: 25.01.74
Kieli: englanti

Johdantohellhouse_primary

Käsikirjoitus on elokuvissa – jopa kauhuelokuvissakin! – useimmiten onnistumisen kannalta keskeinen elementti. Ainakin silloin, kun elokuva yrittää kertoa tarinan. Juonettomuudessa ja tyylissä vellovat teokset ovat tietenkin aina oma lukunsa, mutta kovin harvalla ohjaajalla on yleensä rahkeita lähteä elokuvantekoon pelkän tyylin varassa. Monipuolisen brittiohjaaja John Hough’n uralle ei ole osunut maailmanhittejä eikä mahalaskujakaan ja Hough on sentään tehnyt elokuvia 60-luvun lopulta saakka. Hough’n uran monet tärkeimmistä ja muistettavimmista elokuvista (toistaiseksi) kuuluvat kauhugenreen. The Legend of Hell Housen taustalta löytyy paitsi kyvykäs ja motivoitunut ohjaaja, myös kokenut ja taitava kauhukirjailija Richard Matheson, joka on elokuvaan työstänyt käsikirjoituksen omasta romaanistaan The Hell House, jota puolestaan voisi luonnehtia Shirley Jacksonin romaanin The Haunting of Hill House (1959) variaationa reippaalla seksillä ja väkivallalla kuorrutettuna. Jacksonin romaani päätyi sekin elokuvaksi ja on yhä edelleen niitä parhaimpiin lukeutuvia kummitustaloelokuvia: Robert Wisen The Haunting (1963).  Hough’n elokuvassa verevä ja taitavasti kudottu skenaario on keskeisessä asemassa ja kohtausten kytkökset toisiinsa nivoutuvat saumattomasti yhdeksi kokonaisuudeksi. Matheson joutui kuitenkin valitettavasti typistämään elokuvakäsikirjoitusta merkittävästi sen liiallisen väkivallan ja ylenmääräisen seksuaalisluonteisuuden vuoksi ja kirjan loppukin piti muuttaa toiseksi. Sittemmin kuvausten aikana elokuva kohtasi myös kiusallisia budjettiongelmia, jotka pakottivat säätämään käsikirjoitusta entuudestaan mm. muuttamalla joitakin kohtauksia siten, ettei niissä tarvitsisi käyttää niin järeitä efektejä.

Juonitiivistelmä

Kuoleva miljonääri Mr.Deutsch (Roland Culver) palkkaa pienen joukon kyvykkäitä taitajia selvittämään omistamansa Belascon kartanon kummittelut saadakseen tieteellistä näyttöä siitä, tuleeko kuoleman jälkeen todellakin jatkoa maalliselle taipaleelle vai ei. Joukkion muodostavat meediot Florence (Pamela Franklin) ja Fischer (Roddy McDowall) sekä paranormaaleihin ilmiöihin erikoistunut fyysikko Lionel Barrett (Clive Revill) ja tämän vaimo Ann (Gayle Hunnicutt). Joukkio tuntee hyvin kartanon pahan maineen. Edellisen tutkimusryhmän tutkimukset kartanossa kaksi vuosikymmentä aiemmin päättyivät surkeasti. Fischer oli tuolloin ainoa, joka jäi reissusta toimintakykyiseksi ja Fischerkin haluaa viimein tasata tilit talon pahuuden kanssa. Joukkion vastassa ovat yliluonnolliset ja pahuutta tihkuvat voimat, jotka eivät katso suopealla silmällä tutkijoiden touhuja.

Kommentit

Mathesonin käsikirjoitus on oivallisen rento ja rauhallinen, jotta tapahtumien yhdessä muodostama uhkaava piina saadaan kohtauksista välitetyksi katsojalle. Vuonna 1973 valmistuneen elokuvan näyttelijöiden ja näiden maneerien teatraalisuus ja kohtausten näytelmämäisyys vain täydentävät elokuvan nostalgista tenhoa joukkion yrittäessä sekä tieteen että parapsykologian keinoin saada talon pahuus taltutettua. Elokuva näytellään lähes täysin vain muutamassa kartanon huoneessa, joka luo myös huoneille merkityksellisiä sävyjä tarinassa. Hough’n elokuva etenee vauhdilla ja uskaltautuu mielenkiintoisiin ja rohkeisiin konseptuaalisiin kokeiluihin kuvauksessa ja tieteen ja magian ristivedossa. Pääsääntöisesti kummituselokuvat epäonnistuvat ja niiden ohjaajat joutuvat sortumaan pelkkiin pelotteluihin ja säikäyttelyihin todellisen kauhutunnelman nostattamisen asemesta. Hough’n ohjauksessa tapahtuu juuri päinvastoin: halpoihin säikyttelyihin ei tarvitse langeta lainkaan ja painopiste on nimenomaan kokonaistunnelman luomisessa.

Elokuvassa ei ole juurikaan musiikkia tai muutenkaan ääniefektejä poislukien kummittelujen aiheuttamat sirinät, mutinat ja epätoivon huudahdukset jostakin kartanon perukoilta. Hough on onnistunut rakentamaan mielekkään kohtauksien jatkumon irrationaalisen kummittelun sijaan ja tarina etenee tasaisen varmasti arvoitusten auetessa. Elokuvan käsikirjoituksen säikeet pidetään tiukasti kurissa ja Hough pitää huolen siitä, että ennen pitkää kaikki juonen osaset tulevat käsitellyiksi. Tunnelma vanhan kummituskartanon salaisuuden tutkijoiden kesken kiristyy nopeasti tieteentekijän ja meedioiden välillä ja elokuvasta avautuukin mielenkiintoinen Ghostbustersin synkempi-ilmeinen esi-isä. Erinomaisen hyvät roolitukset ja hienosti onnistuneet näyttelijöiden suoritukset nostavat elokuvan erääksi parhaista kummituselokuvista kuunaan, kun elokuvaa tarkastelee kokonaisuutena eikä kiinnitä liikaa huomiota yksittäisten kohtausten satunnaiseen huteruuteen. Hough’n ei The Legend of Hell Housen kohdalla tarvitse pelata superkalliilla erikoisefekteillä eikä satoihin miljooniin nousevilla tuotantobudjeteilla saadakseen aikaiseksi toimivan ja tehokkaan kummituselokuvan. Suoraviivainen käsikirjoitus, hyvät näyttelijät, taitava kameratyö, leikkaus ja ohjaus sekä sopivan degeneroitunut miljöö ovat vallan riittäviä hyvän elokuvan aineksia.

Yhteenveto

The Legend of Hell House on kauhukirjailija Richard Mathesonin omasta romaanistaan elokuvakäsikirjoitukseksi työstämä kummitustarina, jonka ohjaaja John Hough on lukuisten toimivien ja tunnelmallisten genre-elokuvien taustalla. Rautaisten näyttelijöiden vetovoima ja tunnelma pitävät elokuvan hyvinkin kiinnostavana omassa pienessä alalajissaan vaikkakin sen efektien niukkuus 2000-luvun paikallaankin täriseviä ADHD-katsojia saattaakin tylsistyttää. Toimintaa tai erikoisefektejä ei ole juuri edes nimeksi, joten sellaista hakeva voi jatkaa hakemista muualta. Elokuva rakentuu avautuvan solmun lailla purkautuvaan dialogiin tieteen ja yliluonnollisen risteämäkohdassa. Paketti pysyy tiiviisti ohjaajan käsissä ja elokuva päätyy selkeään sulkeumaan käsiteltyään kaiken oleellisen – yhtään turhaa kohtausta, yhtään epäloogista dialogia tai tarpeetonta elettä ei elokuvassa näy ei kuulu.

7/10

 

Death from a Distance (1935)

Ohjaus: Frank R. Strayer
Käsikirjoitus: John W.Kraft
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 68 minuuttia
Arvioitu: 2012
Ensi-ilta Suomessa: ei tiedossa
Kieli: englanti

JOHDANTOdeathfromadistance-primary

Frank R.Strayer oli oman aikansa B-mies. Aikana, jolloin Hollywoodin suuret studiot olivat vielä hyvää pataa itsenäisempien tekijöiden kanssa ja ajoittain tekivät tuottoisaa yhteistyötäkin, Strayer pääsi tekemään studioiden myötävaikutuksella kymmeniä pientuotantoja itsenäisenä ohjaajana. Ja niitä isompiakin tuotantoja sitten kyllä osui eteen, sillä myöhemmin urallaan Strayer teki useammankin aikanaan supersuositun Blondie-elokuvasarjan musikaalikomedioista. Pientuotannot olivat melkein poikkeuksetta lähes nollabudjetilla tuotettuja – studioiden palkatut näyttelijät joutuivat kiemuroisten sopimustensa vatineeksi näyttelemään suurinpiirtein ilman korvauksia – eikä käsikirjoitusten tekijöille maksettu omaperäisyydestä, laadusta tahi hienoista pohdituista ideoista vaan nopeudesta. Tämänkin elokuvan jo omana aikanaan ikääntynyttä ilmettä on pitkälti syyttäminen tuosta liukuhihnatuotannon ideologiasta.

JUONITIIVISTELMÄ

Yhdysvalloissa planetaariossa tähtitieteen ihmeellisestä maailmasta luentoa pitävä vieraileva kuulu itävaltalainen tiedemies Einfeld joutuu keskeyttämään noin parinkymmenen hengen salille pitämänsä yleisöluennon. Syynä on laukaus. Valojen sytyttyä havaitaan, että yksi vieraista on murhattu – ja murhaajan on väistämättä oltava joku paikallaolijoista. Mutta kuka? Se pitää paikalle hälytetyn etsivä Malloryn selvittää … ja pikimiten, sillä yllättäen poliisin toimintaan kohdistuu myös poliittista painetta.

KOMMENTIT

Rohkea, emansipoitunut, nuori ja kaunis naispuolinen tähtireportteri on roolitettu näyttelijä Lola Lanelle. Eihän tämä varsinaisesti klisee ollut vielä 1935, mutta kiinnostavaksi asian tekee se, että tämä rooli oli pohjana Jerry Siegelin kirjoittaessa vastaavaa kuolemattomaksi tullutta tähtireportterin hahmoa – Lois Lanea – Teräsmiehen aisaparia. Elokuva on historiallinen myös siksi, että se on tiettävästi ensimmäinen kaupallisen televisioyhtiön eetteriin lähettämä elokuva. Elokuvan kiinnostavuus nuupahtaakin sitten pitkälti näihin historiallisiin yksityiskohtiin eikä edes sen tarinaa ole vaivauduttu toisintamaan enää unelmakaupungin kierrätystehtaallakaan – ainakaan sellaisenaan. Ja hyvä näin, sillä elokuvan murhamysteerin juoni on poikkeuksellisen väsynyt tusinakirjoitelma Agatha Christien ja Anthony Coxin tarinallisia tyylejä löyhästi mukaillen. Väsynyttä on myös näytteleminen ja ohjaustyöskentely, vaikkakin tiettyä pirtsakkaa pirteyttä näyttelijöiden maneereihin on saatukin.

Lyhyen kestonsa vuoksi (reilu tunti) elokuva kierähtää melko vaivatta kiharaisen murhamysteerionsa lävitse, mutta siitä huolimatta sen kohtauksissa on ajoittain pahaa sakkaamista, joka johtuu mielikuvituksettomasta ohjaustyöstä ja koko elokuvaa määrittävästä näytelmämäisestä staattisuudesta. Vain muutamaan huoneeseen sijoittuvan tarinan seuraaminen on kuin oikean lavanäytelmän seuraamista kolmannesta tuolirivistä – niin tasapaksua on kuvauksen ohjaus eivätkä tekijät tunnu osaavan lainkaan käyttää hyväkseen elokuvallisen ilmaisun vapauksia ja mahdollisuuksia. Näytelmäksi tarina sopisikin ja sen varsin runsaahko dialogi on koulukirjaesimerkki äänielokuvien ensimmäisestä aallosta, jolloin äänestä haltioitunutta yleisiöä haluttiin harhauttaa paljolla pulinalla – osaltaan kysymys on oman aikansa eksploitaatioelokuvasta, mutta osaltaan myös vielä uutuudenviehätyksestä. Harmi vain, että pulinaa ja kliseisiä sanailuja heitellään muun äänenkäytön kustannuksella ja hiljaisemmissa kohtauksissaan elokuva kääntyykin tästä syystä oudon raskassoutuiseksi.

YHTEENVETO

Laimeasti kiinnostava lähinnä historiallisista syistä ja omaperäisen tapahtumapaikkansa (observatorio) vuoksi, mutta kovin väljähtynyt, aikansa elänyt ja merkityksetön tarinansa puolesta. Elokuva tyytyy vain keskittymään murhamysteerion ratkaisuun ja pitää senkin kliinisenä etsivien suorittamana deduktiona jättäen psykologisen ja sosiologisen puolen murhan taustalla vain tylsäksi alaviitteeksi, joka tuskin kiinnostaa. Murhamysteerion ratkaisuun johtavat juonenkäänteet ovat vaikeita paloja nieltäviksi kokonaisina ja kirjaimellisesti joka kohtauksessa heitetyt kierot vihjeet eri suuntiin venyttävät tarinan uskottavuuden äärirajoilleen. Dekkarikirjallisuuden ”Edgar Award” -palkintoon ei siis käsikirjoituksella ylletä.

2/10

Terminal Island (1973)

Ohjaus: Stephanie Rothman
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Stephanie Rothman
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 88 minuuttia
Arvioitu: 2012

JOHDANTO

John Frankenheimer muutti salaliittoelokuvien konseptit kertaheitolla elokuvallaan Manchurian Candidate (1962). Mutta vasta Nixonin hallintokausi, Vietnamin sota ja Watergate-skandaali puhkaisivat lopullisesti sen kuplan, että länsimainen valtakoneisto on aina ja varauksetta omien kansalaistensa puolella. Vastaava ilmiö oli koko länsimaista maailmaa koskettava ja 70-luku onkin siksi salalittoelokuvien keskeistä kulta-aikaa. Yksi haara näissä elokuvissa ovat poliittisesti kantaa-ottavat (usein kumoukselliset ja vallitsevia valtarakennelmia vastakarvaan silittävät) indie-elokuvat ja juuri tällaisen elokuvan tekemiseen anarkofeministi ja poliittisesti aktiivinen ohjaaja Stephanie Rothman oli omiaan. Ja onhan se väkisinkin täytynyt olla 70-luvun valjetessa jokaiselle 60-luvun flowerpower-hipille karmaiseva ajatus, että jok’ikinen marihuanapidätys ja jok’ikinen kameroille tallentunut mielenosoitus on jossakin arkistoissa kirjattuna ylös vain odottamassa, että koska oma hallinto keksii käyttää tätä tietoa nujertaakseen sinut. Stephanie Rothman lipaisee salaliittoelokuvien ytimestä makupaloja asettaessaan aikansa edistyneet tietokoneet henkilörekistereineen epämääräisten tahojen käyttöön.

JUONITIIVISTELMÄ

Kun Yhdysvalloissa äänestetään kuolemantuomiota vastaan, Kalifornia päättää kansanäänestyksen jälkeen perustaa erillisen vankilasaaren, jonne dumpataan kaikki se aines, joka muutoin istuisi elinkautista tai kuluttaisi kuolemaantuomittujen penkkejä. Terminal Islandiin viedään ihmisiä … sieltä ei palata takaisin. Saarelle kuljetetut merkitään laillisesti kuolleiksi ja päästetään toteuttamaan itseään juuri siten, kuten he parhaaksi näkevät. Paha vain, että murhamiesten ja -naisten joukossa pahamaineisinkin murhaveikko on muiden samankaltaisten ympäröimänä. Saarelle on muodostunut kaksi leiriä: toinen pienempi jahdattujen radikaalien joukko ja toinen aloilleen asettunut pelolla hallitsemisen tyranniaan pohjautuva ryhmä. Konflikti on väistämätön …

KOMMENTIT

Terminal Island asettaa tyrannisen, kontrolliin perustuvan miehisen voimavallan leirin vertauskuvallisesti edustamaan universaaliksi pahuudeksi koettua Yhdysvaltain hallintoa ja pienen feministisen ja anarkistisen kapinallisjoukon edustamaan kapinallisia voimia, joilla hallinto kaivetaan ulos poteroistaan ja uudistetaan humaanimmaksi ja ennen kaikkea tasa-arvoisemmaksi. Huomattavaa on, että varsin samankaltaiselle ideologiselle maaperälle rakentuva John Carpenterin Escape From New York (1981) tuli vasta seuraavalla vuosikymmenellä ja on varsin pitkälle konseptuaalinen toisinto Terminal Island -elokuvasta. Toki Carpenterin elokuvan Snake Plisskeniä esittävästä Kurt Russelista tuli kultti-ikoni tuon elokuvan myötä, mutta eivätpä Rothmanin teoksen Tom Selleck ja Don Marshallkaan huonosti suoriudu omissa rooleissaan. Rothmanin pienen indie-elokuvan valitettavaksi kohtaloksi jäi kuitenkin vaipua unholaan, mikä seikka johtunee ainakin osin halpiksen kehnoista tuotantoarvoista. Rothman oli Roger Cormanin kasvatteja ja alunpitäen tämänkin elokuvan piti olla huomattavasti väkivaltaisempi. Rothman sai kuitenkin tahtonsa läpi ja vaikka rajumpia kohtauksia joitakin kuvattiinkin, niitä ei liitetty lopulliseen elokuvaan – siltikin ohjaaja piti elokuvaansa liian väkivaltaisena. Elokuva asettaa vastakkain kaksi ihmisryhmää, joista tylympi ryhmä pyrkii eliminoimaan toisen toisen puolustaessa. Ihmismetsästyselokuvien Grand Old Man The Most Dangerous Game (1932) on tässä elokuvassa teemoineen taka-alalla vaikuttamassa, mutta vahvasti poliittisesti motivoituneena ohjaaja ei salli ihmismetsästyksen tapahtua pelkästään huvin ja harrastuksen vuoksi, vaan asettaa sille väkevämpiä vertauskuvia oppressiivisen hallintorakenteen jatkeena. Metsästettävät eivät pääse rauhaan edes syrjäisellä vankilasaarellaan – täälläkin heidän on alistuttava mahtipontisten tyrannien ikeeseen. Tyrannien, jotka vieläpä imitoivat käytösmallinsa yhteiskunnalta, joka on heidät alunpitäen vankilaan saattanut. Rothman luottaa katarsikseen loppuhuipennuksen jälkimainingeissa ja naiivisti asettaa saarelle elämään jäävät mukamas ansaittuun utopiaan.

YHTEENVETO

Rothmanin eksploitaatiohalpis on poliittisesti motivoitunut, väkivaltainen, anarkistinen ja feministinen vankilaelokuva. Vankilaelokuva ilman vartijoita, ilman sellejä ja ilman lakeja. Vankila, joka on tarkoitus muuttaa vallankaappauksella utopiaksi karistamalla jaloista kaikki se mädännäisyys, jota vanha valtarakenne edustaa. Elokuva on melko kömpelösti realisoituva ja teknisesti varsin vaisu, mutta sanottavaa sillä kyllä riittää sitäkin enemmän. Sutjakasti temmotettu, mutta huolimattomasti koreografioitu teos on kyllästetty melko hirveällä pornoteollisuudesta ylijääneellä ääniraidalla ja erityisen paikkaansa sopimattomalla country-musiikilla.

5/10

The Hunger Games (2012)

Ohjaaja: Gary Ross
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Gary Ross, Suzanne Collins
Ensi-ilta Suomessa: 23.3.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 142 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: $78 miljoonaa

Johdantothehungergames_primay

Dystopia. Tieteiskirjallisuudessa kielteisessä valossa nähtävää ja epätoivottavaa tulevaisuuden hallintomallia ja yhteiskunnallista järjestystä kutsutaan tavanomaisesti dystopiaksi. Gary Rossin ohjaamassa The Hunger Games -elokuvassa nähtävä epätoivottava yhteiskunta on varsin tavanomainen tieteiskirjallisuudesta elokuvakäsikirjoituksen kautta maalattu yhteiskunnan malli. Kuvattu dystopia on monasti nähty ja koettu: degeneroitunut yltäkylläisyydessä elävä fasistinen eliitti hallitsee pelolla ja väkivallalla alamaisiaan. Näitähän piisaa elokuvien historiassa. Kurt Wimmerin elokuvassa Equilibrium (2002) fasistinen koneisto on viritetty niin hienojakoiseksi, että tunteetkin on kielletty. Paul Bartelin elokuvassa Death Race 2000 (1975) eliitti järjestää kansalle sirkushuveja laittamalla vangit ottamaan yhteen kuin gladiaattorit, mutta autoilla. Kathryn Bigelow’n elokuvassa Strange Days (1995) kontrollimekanismit ovat pettäneet ja maailma on kaaoksen partaalla. Radfordin 1984 (1984) kertoo näkemyksen totalitaristisesta seuranta- ja kontrolliyhteiskunnasta. Lucasin THX 1138 (1971) -elokuvassa kaikki yhteiskunnassa on tarkasti säänneltyä. Niccolin elokuvassa Gattaca (1997) geneettinen perimä ratkaisee yksilön tulevaisuuden ilman yksilön mahdollisuutta vaikuttaa siihen ja samanhenkisestä lähtökuopasta ponnistaa myös Michael Winterbottomin Code 46 (2003), jossa parisuhteen muodostamiseen tarvitaan geneettisen yhteensopivuuden mahdollistama erillinen lupa valtiolta. Kinji Fukasakun elokuvassa Battle Royale (2000) ratkotaan ylikansoitusta laittamalla satunnaisia koululaisia tappamaan toisiaan televisioviihteen merkeissä. James McTeiguen elokuvassa V for Vendetta (2005) totalitaarinen koneisto hallitsee kaikkea. Francois Truffaut’n elokuvassa Fahrenheit 451 (1966) kieltolistalla ovat kirjat. Monet monet muutkin elokuvat ovat kartoittaneet dystopioiden malleja omista näkökulmistaan vuosien varrella. Valitettavasti tylsääkin tylsemmin Rossin visiossa jopa dystopian vaakunat ja sotilaat ovat vain aiemmin nähtyjen persoonattomia kopioita, vaikka lähtökohtana olevan kirjan taustatarinasta olisi voinut elokuvaan nostaa esille muutakin. Itse elokuva on kuin silkkihansikkain teinimarkkinoille sovitettu siivottu ja poliittisesti korrekti amerikkalaistettu hiilikopio Kinji Fukasakun kaikin puolin ylivertaisesti realisoituvasta Battle Royal (2000) elokuvasta.

Juonitiivistelmä

Dystooppisessa tulevaisuuden hirmuvallassa asuvat tavikset joutuvat keskushallinnon käsissä luovuttamaan asuinalueittain kaksi 12-18 -vuotiasta nuorukaista mukaan vuotuiseen veriseen ihmismetsästyskisaan. Vain viimeisenä henkiin jäänyt voittaa. Nuori 16-vuotias tyttö Katniss ottaa pikkusiskonsa paikan sektorin 12 naisedustajana ja joutuu pian vaihtamaan kurjuudessa rypevän kotiseutunsa pääkaupungin yltäkylläiseen degeneroituneeseen maailmaan. Tapahtuma on suuri mediajuhla, jota valtiovalta pakottaa kansalaisiaan seuraamaan ja itse kisan ohella kisaan valmistautuminen on tärkeä osa mediahumua. Katniss ja kilpakumppanit saavat pikaista koulutusta ja lopulta heidät sysätään tekniikan keinoin valvottuun ja hallittuun villiin ”luontoon”, jossa lapsukaisten tulisi selviytyä ja surmata.

Kommentit

”Manhunt” -elokuvien tiukkaan kirjoon tämä suurella rahalla tuotettu ja selvästi teineille suunnattu elokuva istuu perin huonosti. Kohderyhmän vuoksi elokuva joutuu tekemään visuaalisia myönnytyksiä ja lievennyksiä, joiden vuoksi iso osa elokuvan tapahtumista menettää huomattavasti potentiaaliaan ja valkaistuu turhan puhtoiseksi. Gary Rossin ohjaama elokuva kompastuu nauhoihinsa siellä sun täällä eikä vähiten siinä, että 24:n keskenään tappelevan lapsen tappamisen motivaatio on täysin ristiriitaista ja aivan liian mustavalkoista. Julman dystopian kritiikki menettää teränsä ja kääntyy itseään vastaan elokuvan kerronnallisessa kyvyttömyydessä sekä motivoida tapahtumia että saattaa ne uskottaviksi.

Tosi-tv -näkökulma on jo sekin ehditty kaluamaan luihinsa asti ja vedonlyönti julman kilvan voittajasta ei sekään ole millään muotoa uutta eikä ihmeellistä. Mannin The Tournament (2009), Elio Petrin La decima vittima (The 10th Victim, 1965), Yves Boissett’n The Prize of Peril (1983), Wiperin The Condemned (2007), Loopin Arena (2011), Taylorin&Neveldinen The Gamer (2009) ja vaikkapa alan tunnettu edustaja, Glaserin The Running Man (1987), ovat vain joitakin esimerkkejä siitä, miten tätä samaista hevosta on kiritetty aiemminkin. Elokuva ei milloinkaan yllä sellaisiin mittasuhteisiin kuin mitä samankaltaisista teemoista pinnistävät Fukasakun Battle Royale (2000), Peter Brookin Lord of the Flies (1963) ja sen uudelleenfilmatisointi: Harry Hookin Lord of the Flies (1990). Stephanie Rothmanin eksploitaatiohalpiksessa Terminal Island (1973) puolestaan oppressiivisen ryhmittymän kukistaminen tietää jäljelle jääneille lokoisia aikoja, mutta Gary Rossin visiossa onneksi sentään dystopian päihittäminen ei onnistu ilman kipuja elokuvan kliimaksin asettaessa vain hienoisia säröjä ja vapauden ajatuksen siemeniä poloisille hallintoalamaisille. Kaikkien näiden taustalla lymyilee vielä ensimmäinen ja edelleen keskeinen ”manhunt”- elokuva, Shoedsackin&Pichelin The Most Dangerous Game (1932).

Elokuvan jälkimmäinen osa on kiusallisen arvattavaa ja täynnä omituisia reikiä hahmojen käytöksessä ja elokuvan juonessa, jotka laskevat elokuvan yleistä intensiteettiä merkittävästi. Ensimmäisen tunnin valmistelu ei alkuunkaan saa lopun kamppailusta sellaista vastinkappaletta, mihin ilmeisesti katsojaa valmistellaan. Elokuva pitää ensin kovaa ääntä selviytymisen vaikeuksista: nälän, kylmyyden ja janon kuolettavasta kolmiyhteydestä ja sitten kun lopulta on kamppailun aika, ei kenelläkään näytä olevan kylmä, nälkä ja vettäkin riittää ihan lammiksi asti. Mikä ihme tekijöiden päässä on oikein napsahtanut, kun yht’äkisti omalta pohjustukselta vedetään kokonaan matto alta pois? Teknisesti elokuva soljuu varmoin ottein ja sen efektit ovat budjetin mittaluokat huomioiden varsin kelvolliset. Efekteillä nyt joudutaankin kuitenkin valitettavasti maskeeraamaan muita vajauksia, jotta silmäkarkkia ihastellessaan katsoja ei vain erehtyisi ajattelemaan näytettyjä kohtauksia hieman pidemmälle.

Yhteenveto

Gary Rossin vesitetty manhunt-elokuva koukkaa suurien ja vaikeiden teemojen ääriin, mutta tekee nopean u-käännöksen laa-laa-laa-maahan. Best-seller -kirjatrilogiaan pohjautuva elokuva tuntuu olevan elokuvallisena versionaan lähinnä tuttua ja turvallista; koettua ja kaluttua lukuisissa aiemmin tulleissa teeman variaatioissa. Lapsia sorron välikappaleina käyttävä dystooppinen valtakoneisto maalautuu toki asiaankuuluvasti degeneroituneeksi riiston mekanismiksi, mutta elokuvan tekijät eivät pysty uskottavasti vakuuttamaan katsojaa siitä, että keskushallinto on niin omnipotenttinen kuin mitä ilmeisesti tarvittaisiin moisen hirmuvallan ylläpitämiseksi. Nuoret näyttelijät eivät valitettavasti pääse loistamaan Jennifer Lawrencen pääosaa huomioimatta ja persoonattomiksi sivuhahmoiksi jäävät kamppailijat pelaavat suoraan elokuvan moraaliopetuksia vastaan ollessaan itsessään likipitäen turhia stereotypioita tai pahimmillaan merkityksettömiä alaviitteitä. Ja mihin helvettiin se keskeinen motivaattori oikein katosi? Eihän tässä elokuvassa tunnu oikein kenelläkään olevan nälkä eikä jano?

4/10

The Living and the Dead (2006)

Ohjaus: Simon Rumley
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Käsikirjoitus: Simon Rumley
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 79 minuuttia
Arvioitu: 2010
Budjetti: £650.000

Johdanto
Pitkälti kolmella näyttelijällä muutamassa huoneessa näytelty tragedia on vaikuttava. Elokuvan kahta aikajanaa lomittava kerronta toimii poikkeuksellisen nerokkaasti ohjaajan onnistuessa käyttämään varsin vaikeita ns. ”match cut” -leikkauksia aikajanojen yhdistämisessä luontevasti. Elokuvan poikkeavat leikkaukset, objektien ja värien merkityksen korostaminen ja kerronnan temmon äkilliset muutokset kielivät tekijöiden halusta kiinnittää huomiota myös elokuvan muotokieleen ja muotokielen kautta muodostuvaan painajaismaiseen tunnelmaan. Darren Aronofskyn räväkät leikkaukset, Alfred Hitchcockin avartavat kuvakulmat, Gaspar Noen vimmainen viuhdonta ja David Lynchin surrealismiin pakeneva visuaalisuus tuntuvat nivoutuvan ohjaaja Simon Rumleyn käsittelyssä uniikiksi paketiksi, jonka päämääränä on kuvata kolmen henkilön perhettä kohtaavan lohduttoman tragedian synty, ydin ja seuraamukset.

Juonitiivistelmä
Lordi Donald Brocklebankin (Roger Lloyd Pack) ahdinko syvenee entisestään. Donaldin poika James (Leo Bill) on vaikeasti mielisairas ja hänen vaimonsa Nancy (Kate Fahy) on puolestaan fyysisen sairauden uuvuttama ja matkalla kohti kuolemaa. Donaldin on yritettävä pitää huolta molemmista. Ison, kolkon ja ränsistyneen kartanon myynnin aika alkaa olla läsnä ja eräänä päivänä Donaldin on käytävä pikimmiten Lontoossa hoitamassa finanssiasioita. Tutun hoitajan Maryn pitäisi saapua hoitamaan Jamesia ja Nancy siksi aikaa, mutta …

Kommentit

Psykologisen jännitysdraaman puitteet tukevat varsin verevästi tarinan kulkua: kartanon rappion kuvaukset yltyvät elokuvan edetessä metaforeina fyysiselle ja henkiselle rappiolle, kolkon rakennuksen synkeät käytävät kuvataan alati kapeampina, pidempinä ja tylympinä Jamesin mielen vajotessa yhä syvemmälle sairauden syödessä ahnaasti pois tilaa todellisuudelta. Äänimaailma elokuvan visuaalisen sykkeen ympärillä vahvistaa vimmaisten maanisten kohtausten intensiteettiä hurjalla ja alkukantaisella voimalla. Elokuvan teemat ovat kipeääkin kipeämpiä ja jokainen itse mielisairautta lähipiirissään tai muutoin kohdannut tuntee varmasti syviä tunteita elokuvan keskeisten hahmojen ahdistuksen keskellä. Lordi Donald Brocklebank (näyttelijä Roger Lloyd Pack:n mestarillisesti tulkitsemana) itse on maanläheisen uskottava hahmo ja kun epäreilu elämä ahdistaa terveen miehen nurkkaan ilman poispääsyä, ei ole vaikea uskoa Donaldin kohtaloa miehenä, joka löytää ratkaisun ahdistukseensa vain itsekin pakenemalla todellisuutta. Kaikki keskeiset näyttelijät operoivat verrattoman vahvasti ja antaumuksella. Jopa minimalistisella otteella realisoidut kohtaukset antavat kaikuja näytelmämäisyydestä ja Rumley ei pelkää syöstä katsojia hulluuden keskelle. Usein ohjaajat haluavat pitää analyyttistä etäisyyttä kiivaista tunteista peläten katsojien reaktioita silloin, kun pelkkä elokuvan ääressä ”viihtyminen” muuttuu epämukavien tunteiden pakotetuksi käsittelyksi. Rumley sen sijaan vie katsojan mukanaan perheen ahdinkoon hengittämään näiden kanssa hulluuden höyryjä, epäonnistuneen terveydenhuoltojärjestelmän kitkeriä huuruja ja valheellisten toivojen kaasuja, kun lupaavat lääkehoidot osoittautuvatkin ahnaiksi ja valheellisiksi kapitalismin käsikassaroiksi.

Yhteenveto

Hyvin vähistä aineksista ohjaaja Simon Rumley rakentaa varsin nerokkaan keitoksen heikkouden, hulluuden ja huolenpidon ympärille. Syvälle mielisairauden herkkään ja vaikeasti saavutettavaan ytimeen avoimin mielin sukeltava Rumley kykenee välittämään katsojalle aitoutta harvinaislaatuisella intensiteetillä. Vaikka elokuva on luonteeltaan draamallinen ja koskettava tragedia, se onnistuu silti myös herättämään hyytävää kauhua tunnelman rakentumisen ja elokuvan yksittäisten kohtausten yllä leijuvan pahaenteisyyden varjon kautta. Perinteinen kauhuelokuva Rumleyn elokuva ei mitenkään ole, mutta kauhutunnelman väkevyys on niin voimallinen, että se jättää varjoonsa ison osan kauhugenren tämän vuosituhannen tuotoksista. Liki veretön elokuva ei tarvitse suurellisia efektejä tuekseen, mutta sen aihepiiri ja verkkainen aloitus pitänevät toimintatohinan ystävät tästä elokuvasta loitolla.

7/10.