Avainsana: dystopia

Mad Max: Fury Road (2015)

Ohjaus: George Miller
Käsikirjoitus: George Miller, Nico Lathouris, Brendan McCarthy
Tuotantomaa: Australia / Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 15.5.2015
Kieli: englanti
Budjetti: noin 150 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 120 minuuttia
Arvioitu: toukokuu 2015

madmaxfuryroad_primaryJohdanto

George Millerin ohjaaman lempilapsen eli alkuperäisen Mad Max -trilogian pitää jokaisen itseään kunnioittavan tieteistoimintaelokuvan ystävän tuntea kuin omat taskunsa. Mel Gibsonin lähtölaukaus Australian ”takapajulasta” Hollywoodin tinselitaivaaseen annettiin juuri Millerin elokuvien menestyksen seurauksena. On sitten ihan eri asia oliko siirtymä miehelle hyväksi. Ongelmat alkoholin ja virkavallan kanssa olivat tiettävästi syitä, miksi Miller ei Mad Maxin uudelleenlämmittämisen noustessa ajankohtaiseksi 2000-luvun alkuvuosina kutsunut Gibsonia mukaan projektiin. Toki sittemmin Gibson on tukistanut itsensä takaisin kovan luokan tekijäksi. Millerin Mad Max -elokuvat toivat toimintaelokuvien ja tieteiselokuvien kartalle toiminnantäyteisen ja bensanhuuruisen maailmanlopun jälkeisen maailman, jossa vielä elossa olevien oma selviytyminen on muuttunut päälimmäiseksi tavoitteeksi, mutta jossa silti vielä ihmisyyden rippeet eivät tohdi kuolla. Millerin 1970-luvun ja 1980-luvun elokuvien merkitys näkyy vielä tänä päivänä siinä kuvastossa, jolla maailmanlopun jälkeisiä tieteistoimintaelokuvia yhä tehdään. Vaikka Millerin Mad Max ei ollutkaan ensimmäinen (eikä edes Australiassa) tällaisten kuvausten tekijä, juuri hänen visionsa kuitenkin oli tarpeeksi väkevä ja rikas, jotta se kykeni paaluttamaan itsensä koko lajityypin perustaksi.

Juonitiivistelmä

Mystistä kotimaataan kaipaava ja etsivä nainen, Imperator Furiosa (Charlize Theron) saa kyynisen asfalttisoturin Max Rockatanskyn (Tom Hardy) tavattuaan tästä katalyytin ryhtyä kapinoimaan tyrannista johtajaa Immortan Joe:ta (Hugh Keays-Byrne) vastaan Australian aavikoilla ydinsodan jälkeisessä epätoivoisessa maailmassa, jossa eloonjääneiden kohtalona on miettiä mistä päivittäinen ravinto ja vesi oikein saadaan. Furiosan toimet rikkovat hataraa ja ilmeisen kitkerää rauhaa, joka vallitsee lähialueiden johtajien välillä ja jota aluekiistat, kaupankäynnin kiemurat ja vallanhimo täplittävät.  Rockatansky ja Furiosa lyöttäytyvät yhteen ja muodostavat maanisen tutkaparin, jonka perään irtautuu varsin pian ei pelkästään koko Immortan Joen hallitsema ryhmittymä vaan kaikki lähiseutujen ryhmittymät. Pian liekkimeret nuolevat aavikon horisontteja.

Kommentit

Mad Max: Fury Road nostaa apokalyptisen toimintaelokuvan aivan uudelle tasolle. Millerin bensanhuuruiset visiot saavat leuan loksahtamaan auki ja katsojan koneen hyrähtävän innosta täysille kierroksille, kun tajuaa ettei tässä ole kyseessä vain vanhan hyvän väljähtänyt uusintatekele, vaan paljon innostavammista ja syvemmistä lähtökuopista ponnistava nihilistinen dystopiakuvaus. Aivan kuin vasta nyt Millerillä olisi ollut mahdollisuus tehdä juuri se Mad Max, jonka hän oli aina halunnut tehdä.

Nitrometaanilla kulkevien autojen lisäksi samaisella sykkeellä puhisee elokuvakin menemään – hikipisarat kareilemaan saava toimintaspektaakkeli käynnistyy hurjaan vauhtiin heti alkusekunneista lähtien eikä sitten anna tuumaakaan periksi valitusta linjasta koko parituntisen kestonsa aikana. ”Tahti oli eri kova” – voisi lakonisesti sanoa, jos olisi vähättelyn mestari. Millerin teoksen leikkaus ja jaksotus viistävät tieten samaa hektistä tempoa, joka määrittää elokuvan nopeiden autohirmujen ja eritoten näiden kuskien ja hanttimiesten elonkulkua. Kulkua rauhoittavat sinne tänne ripotellut yllättävän syvällisiksi ajautuvat suvantokohdat, jotka eivät tunnu pakollisilta toiminnan rytmityksiltä vaan oikeasti tärkeiltä osilta elokuvan kokonaisuudessa ja taustoituksessa.

Pääosassa on tietenkin vauhti. Ja autot. Ja asenne. Syvää kunnioitusta elokuva ansaitsee väistämällä ilmeisiä tietokone-efektejä mitä tulee itse ajoneuvoihin ja niillä kohkaamiseen ja antamalla katsojalle käsinkosketeltava tuntuma ratteihin, renkaisiin ja teräkseen. Millerin elokuva on syvästi profiloitunut ja kohdistettu vain kovan luokan toimintaelokuvan ystäville. Tämä näkyy juonellisissa ratkaisuissa, joissa Miller kyykyttää dystopiakuvaukseen kuuluvalla brutaalilla pessimismillä katsojaa lukuisia kertoja ja ottaa samassa itse kantaa yhteen elokuvan kantavista temaattisista voimista: toivoon paremmasta. Elokuvalliset ratkaisut ovat silkkaa herkkua jopa ”kaiken jo nähneille” ja karaistuneille katsojille, joilta vaihdetaan tikkari suusta toisen makuiseksi kesken kaiken monta monituista kertaa. Kohtauksissa katsojien odotusarvojen rikkominen on Millerille nyt keskeisen tärkeää ja rohkeista irtiotoista muodostuukin uniikki, mutta masentavan murskaava vaihtoehtoinen tulevaisuus meille kaikille.

Charlize Theron naispääosassa on Sigourney Weaverin ikonisen Ellen Ripley -hahmon veroista naisenergiaa tuomassa perinteiseen äijäilyyn ja Theron on mitä ilmeisimmin elämänsä vedossa yht’aikaa raa’an väkivaltaisen ja melankolisen lapsuudenkodin toivon ilmapiiriistä haaveilevan Imperator Furiosan roolissa. Theron vetää showta ja mikäs siinä on vetäessä. Mad Maxin roolissa oleva Tom Hardy manifestoi Maxin hienosti – Hardy on selkeästi ohjeistettu rakentamaan Maxista vain selviytymisvaistonsa varassa toimiva kone, joka näkee peilistä enää vain ja ainoastaan itsensä. Vaikka Miller kurlaa bensalla piripäisellä vauhdilla, hän rakentaa samalla pirullisen ovelasti tarinansa hahmoille kiehtovaa kehitystä ja taustoituksia niitä sen enempää dialogien kautta korostamatta. Itse asiassa piristävästi Miller jättää katsojalle monia asioita mietittäväksi – kaikkea ei tarvitse selittää ja vääntää kuoliaaksi hollywoodilaisesta rautalangasta. Niin. Ja äänimaailmakin hakee vertaistaan.

Yhteenveto

Jälkiapokalyptisen toimintaelokuvan merkkipaaluksi itsensä kohottanut elokuva ei säästele vauhtia eikä vaarallisia tilanteita – eikä sääli katsojaa. Ohjaaja George Miller on kuin lelukaupassa sokerihumalassa hyllyltä toiselle säntäilevä kakkosluokkalainen saadessaan tehdä juuri sellaista elokuvaa, jonka hän on aina halunnut tehdä ja vieläpä kokolailla sitomattomin käsin antaa estottomasti vauhdin ja bensan hurman realisoitua elokuvaksi. Elokuva itsessään on onnistunut kokoelma teknistä taituruutta, tarinan kerrontaa, vauhtia ja jännitystä. Elokuvan ajatellun kohderyhmän ulkopuolelle jäävät henkilöt eivät epäilemättä sitä halunne edes katsoa saatikka vaivautua analysoimaan ulkokuorta huomioimatta, joten elokuva on vahvasti katsojakuntaa polarisoiva. Arvatenkin George Miller on tarkoituksella jättänyt pois elokuvastaan aspekteja, jotka voisivat tarjota leveämpää katsojakuntaa, mutta jotka ehkä sitten tuntuisivat ikäviltä ja puisilta kompromisseiltä kovakyytisen toimintaelokuvan luontaiselta katsojakunnalta.

10/10.

Linkki elokuvan promotiomateriaaleihin

madmaxfuryroad_15madmaxfuryroad_14madmaxfuryroad_13madmaxfuryroad_12madmaxfuryroad_11madmaxfuryroad_10madmaxfuryroad_09madmaxfuryroad_08madmaxfuryroad_07

 

Helldriver (2010)

Ohjaus: Yoshihiro Nishimura
Käsikirjoitus: Yoshihiro Nishimura, Daichi Nagisa
Tuotantomaa: Japani
Arvioidun version pituus: 106 minuuttia (kans.väl. versio)
Arvioitu: 2013
Ensi-ilta Suomessa: ei tiedossa (NightVisions festivaali?)
Kieli: japani

Johdanto

helldriver_primaryTodellisuus on tarua ihmeellisempää vai mitäpä voisi sanoa terveitä eliöitä zombeiksi muuttavasta parasiittisesta sienestä nimeltänsä Ophiocordyceps unilateralis, joka valtaa terveiden muurahaisten aivot, muuttaa muurahaisten käyttäytymistä, syö muurahaiset sisältäkäsin ja lopulta isäntäeläimen kuollessa kasvattaa tämän päästä ulokkeen, jota kautta levittää sientä edelleen.  Kenkkua. Evoluutio on kuitenkin jännä juttu ja muurahaiset ovat oppineet taistelemaan sientä vastaan tunnistamalla infektoituneet ja eristämään kuljettamalla ne kauas pesäpaikasta. Sienellä on myös toistaiseksi tuntematon parasiitin parasiitti, joka ilmeisesti elää sienestä ja heikentää sienen infektiomahdollisuuksia. Ohjaaja Nishimuran elokuvassa infektoituneet eristetään muurilla muusta kansasta, niiden käytös muuttuu kovasti  ja näiden poloisten otsaan kasvaa tuntosarvea muistuttava viisitoistasenttinen uloke ja kuvioon heitetään vielä mukaan infektoituneille oma kuningatar. Muurahaiszombiet ihmisillä siis! Yoshihiro Nishimura ei ole ensi kertaa ratin takana ja on hyvää vauhtia lyömässä omaa leimaansa uuden japanilaisen gore-elokuvan kuvastoon. Linja on samaa posketonta goreruoskintaa, mitä Nishimura kylvi jo elokuvissa Vampire Girl vs Frankenstein Girl (2009) ja Tokyo Gore Police (2008)[x]. Samalla Nishimura avautuu innovatiivisena toimijana kehokauhun (body horror) alalajityypissä. 2000-luvulla länsimaissa kehokauhuelokuvia ilmaantuu enää harvakseltaan, mutta onneksi näitä sentään vielä tehdään ja useimmat ovat peräti mielenkiintoisia tuttavuuksia. Japanissa sitä vastoin genre tuntuu 2000- ja 2010-luvuilla oikein kukoistavan ja alan elokuvia tuntuu työstävän kokonainen leegio tekijöitä – usein vieläpä ristiin siten, että samat tyypit työstävät elokuvia yhdessä, mutta vaihtelevasti eri rooleissa. Yhteistä Japanin 2000-luvun kehokauhuelokuville on hysteerinen tohina, mangasta elokuvailmaisuun transition tekevät ilmaisukeinot, shokeerauksen tärkeys, järjettömän ylitsevuotava väkivalta ja verenvuodatus, kuriton leikkaus ja täysin mielettömät juonikuviot. Usein vielä taustalla häämöttää inha dystopia ja Japanin seksuaalitabujen rikkominen. Erot alalajityypin länsimaiseen  kerrontatapaan ovat suuret.

Juonitiivistelmä

Japanilainen natsikannibaalipariskunta joutuu eriskummallisen avaruudesta tulevan kappaleen reitille ja pariskunnan naisen rintaan repeytyy reipas kolo. Ei hätä mitään ajattelee hän ja repii tilalle uuden sydämen tyttäreltään. Omituinen tuli kuitenkin polttaa naikkosen tuhkaksi jättäen tämän toviksi koteloitumaan ja tuuli levittää tuhkan sairastuttaen puolet Japanista viruksella, joka muuttaa kantajansa. Uhrit muuttuvat verenhimoisiksi zombeiksi, joiden kasvaa Y:n muotoinen sarviuloke. Japanin tulevaisuus on uhattuna, kun natsikannibaali herää kotelostaan, ottaa zombiearmeijan hallintaansa ja alkaa kylvää tuhoa koko Japaniin. Pelastajaksi hakeutuu natsikannibaalizombiekuningattaren tytär, jonka irtirevityn sydämen tilalle on asetettu järeä moottori, josta riittää puhtia myös moottorisahamiekkaan. Apuna touhussa on orpokodin pitäjä herra Kamikaze, cowboyksi pukeutunut entinen poliisi  ja siskoaan etsivä mykkä orpotyttö.

Kommentit

Juonitiivistelmä niputtaa kätevästi yhteen elokuvan räikeän poliittisen epäkorrektiuden ja sen konseptuaalisen sekopäisyyden, joka porautuu syvälle myös elokuvan ilmiasuun. Räikeitä värejä, tuhansia litroja veriefekteihin, irtoraajoja, sekopäistä hihittelyä, kakofonista kakinaa ja järjettömiin mittasuhteisiin paisuva rähinä vuorottelevat ja lomittuvat selluloidiseksi kaaokseksi. Nishimura ei ole upottanut huumoria dialogiselle tasolla, mutta konseptuaalisella tasolla ja yksittäisten tuokiokuvien kautta elokuva peilautuu vahvasti koomiseksi sekopäisyyden ylistyslauluksi (vrt. ohjaajan aiempi elokuva Tokyo Gore Police (2008)[x]). Vai mitä sanotte kohtauksesta, jossa zombiekuningatar kokoaa tuhannet zombiet jättiläismäiseksi ihmishahmoksi ohjaillen olentoa päälaelta kuin marionetti konsanaan (kuin suoraan Clive Barkerin erinomaisesta novellista In the Hills, the Cities). Tai kohtauksesta, jossa mutatoitunut moniraajainen zombiemimmi kasvattaa poskista aterimia pitävät lasten kädet ja istuttaa kaikkiin kahdeksaan raajaansa rynnäkkökiväärit (nyökkäys Robert Rodriquezin Planet Terror (2007)[x] -elokuvan suuntaan arvatenkin). Nishimura viljelee muutoinkin pieniä japanilaisia kumarruksia niin kosolti, että elokuvaa voisi arvella huumepäissään hihitellen tehdyksi mash-upiksi. Osansa saavat John Carpenterin Escape from New York (1981), Jake Westin kauhukomedia Evil Aliens (2005),  George A.Romeron Day of the Dead (1985)[x],  John Landisin Michael Jacksonille työstämä musiikkivideo Thriller (1983), Clive Barkerin Hellraiser (1987), etc etc ad nauseum.

Yhden kortin varaan ei ainakan ole mitään jätetty, sillä Nishimuran elokuva pursuaa sekopäisiä ideoita, joita yhdistellään häpeilemättömällä tyylitajuttomuudella (zombie-baarissa on muun muassa hanuria soittava zombie, dystooppisen fasistihallinnon mustapukuisilla eliittisotilailla on univormuissaan puolitoistametrisiin kuunsirpinmuotoisiin kypäriin rakennetut moottorisahat ja pakollinen takaa-ajokohtaus hoidetaan irtoraajoista ja luunkappaleista kyhätyllä biologisella rantakirppuautolla, jonka luurattia natsizombieveikkonen pystyy ohjaamaan tarvittaessa irtiveistämällään kädellä). Nishimuran elokuva tursuaa body horror -elokuvan kuvastoa ja tarjoilee katsojalle silmät pullistavia konseptuaalisia häröilyjä. Valitettavasti efektien realisoituminen on pitänyt hoitaa tuskaisilla CGI-efekteillä, joista vain osa on edes menetteleviä. Elokuvan suurin kompastuskivi on kuitenkin sen pituus, sillä pitkä kestoaika ei mitenkään pysty pitämään aloillaan joka suuntaan poukkoilevaa irvokkuutta varsinkin, kun elokuvan sisäinen ”logiikka” ja ”juoni” ovat sivuosissa. No itsetarkoituksellista japanilaista eksploitaatiota tämä nyt on joka tapauksessa, joten tuskinpa elokuvan pitkä kesto on este niille katsojille, jotka ylipäätänsä jatkavat katsomista vielä alkutekstien jälkeenkin. Elokuvan ääniraita yhdistää zombieiden ähinää, syötävien ihmisten kirkumista, huutamista ja suihkuavan veren litinää, jota kaikkea säestetään nopeatempoisella rokkenrollilla. Tämä koskee muuten sitten koko elokuvan kahden tunnin kestoa. Eritoten räkäinen nauru ja hulluuden syövereistä kumpuava hihitys käyvät kokeneenkin katsojan korville kyllä. Elokuvassa on myös yhteiskunnallisia ja uskonnollissävytteisiä temaattisia tasoja, mutta niiden realisoituminen ja tarkoitusperä jäävät kaiken tohinan jalkoihin, jos kohta hitler-viiksillä varustetun natsijuntan pyörittämän tulevaisuuden dystopian hienovaraisuus on samaa luokkaa päähän kajahtavan lapion kanssa. Harmillisesti Nishimura olisi voinut allegorioiden kautta tarkentaa sanottavaansa, mutta jättää itse aloittamansa leikin kesken ja valitsee työkalukseen lopulta shokkiarvoihin perustuvan läträämisen.

Yhteenveto

Huhhei! Ohjaaja Nishimura iloittelee täysin palkein body horror / zombie / toiminta -hybridinsä parissa eikä pyytele keneltäkään anteeksi. Suurin surminkaan tätä ei voi suositella katsojille, joiden mielestä elokuvassa pitäisi olla jotakin järkeä tai logiikkaa tai selkeä juoni. Tai sellaisille, jotka haluavat efektinsä hyvällä maulla ja huolella tehtyinä. Tai sellaisille, jotka arvostavat loppuunsa hiottua rooleihinsa antautumista näyttelijöiltään tai edes uskottavasti lausuttuja repliikkejä. Yltiöpäisen estotonta splatter-hassuttelua aikuisille tarjoava J-eksploitaatio todistaa ainakin yhden asian: nykyvuosituhannen B-elokuvan mahtivaltioksi nopeasti nousseen Japanin tekijöillä on vapaudet tehdä mitä haluavat, ”liikaa!” ei kuulu heidän sanavarastoonsa ja vaikka budjetit eivät kummoisia ole, niitä kuitenkin on jopa siinä määrin, että elokuville pystytään järjestämään kansainvälinen näkyvyys ja levitys. Tämänkin elokuvan taustalla oleva tuotantoyhtiö Sushi Typhoon on itse asiassa kuulun Nikkatsu -yhtiön vuonna 2010 perustettu väkivalta- ja kauhuelokuviin erikoistunut tytäryhtiö – ja Nikkatsulla on sentään sadan vuoden kokemus katsojien viihdyttämisestä yltiöväkivaltaisten gangsterieeposten ja yli tuhannen pinku-elokuvan repertuaarilla.  Kauan eläköön body horror!

4/10.

THX 1138 (1971)

Ohjaus: George Lucas
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus; George Lucas, Walter Murch
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: 2007
Budjetti: vajaa 800 tuhatta USD

Johdanto
George Lucasin uran ensimmäiseksi kokopitkäksi elokuvaksi valmistunut THX 1138 on itse asiassa pidennetty versio hänen neljää vuotta aiemmin tekemästään opinnäytetyöstään Kalifornian yliopistossa. Francis Ford Coppola tuotti pitkän version ja se näki lopulta päivänvalon 1970. Lucasin dystooppinen orwellilainen kuvaus on hämmästyttävän kypsä, vakava ja vahva nuoren ohjaajan ensimmäiseksi elokuvaksi. Lucas mitä ilmeisimmin myös itse piti elokuvastaan, sillä hän alkoi myöhemmin viljellä numeroa 1138 lukuisissa elokuvissaan pieninä viittauksina. Numero tuli muuten hänen puhelinnumerostaan, joten sen suurempaa mystiikkaa siihen ei liity. Yllättäen lukuisat muutkin elokuvaohjaajat tykästyivät asiasta ja 1138 onkin ollut kovasti suosittu piilotettu numerosarja elokuvissa aina Raiders of the Lost Arcista Ocean`s Eleveniin. Ja elokuvamedian lisäksi numerosarjaan törmätään musiikissa, sarjakuvissa, animaatioissa ja tietokonepeleissä. Numerosarja 1138 voidaankin nähdä myös piiloviittauksena opressiivisen hallintokulttuurin läsnäoloon.

Juonitiivistelmä
Robert Duvallin näyttelemä THX 1138 elää asuinkumppaninsa LUH 3417:n (Maggie McOmie) jossakin määräämättömässä tulevaisuudessa maan alle rakennetussa kontrolliyhteiskunnassa, jossa impulssit, intohimot ja perusvaistot tukahdutetaan tehokkuuden tieltä pakollisilla mielialalääkkeillä. THX:n ja LUH:n välillä tapahtuu kuitenkin odottamattomia ja molempien tunne-elämä järkkyy. Asia kyllä havaitaan ja parivaljakosta tulee takaa-ajettuja hylkiöitä, joita teknologinen dystopia vainoaa ja vangitsee, ettei ympäröivän yhteiskunnan tehokkuus pääsisi häiriintymään.

Kommentit

Elokuva on jaettu kolmeen episodiin. Alussa katsoja perehdytetään maanalaisen dystopian arjen elämään yksilön näkökulmasta sekä myös hieman laajemmin. Samassa episodissa arki särkyy mielialalääkkeiden käytön loputtua THX:lle määrätyn elämänkumppanin LUH:n vuoksi. Toinen episodi vie THX:n surrealistiseen valkoiseen limboon – vankeuteen, johon THX suljetaan hänen tehokkuutensa takaisinpalauttamisen ajaksi. Kolmas episodi painottuu THX:n pakoon vankeudesta opressiivisen koneiston lähettäesä hänen peräänsä kiinniottajat. Lucas avaa episodit katsojalle hienosti ja juoksuttaa tarinaa kuin kokenut tekijä konsanaan. Tehokkuuden nimissä rautaista kontrollia harjoittavan valtakoneiston musertava voima välittyy vaivatta katsojalle Lucasin ohjauksessa.

Kaiken näkevät kamerat ja valvojat peilaavat ihastuttavasti Yhdysvalloissa Vietnamin sodan vuosina vallalla ollutta kommunismin pelkoa. THX 1138 kuvaa kuitenkin dystooppista kontrolliyhteiskuntaa huomattavasti laveamminkin ja erityisesti viimeisessä episodissa ottaa kantaa varsinkin yksisilmäiseen budjettiajatteluun, joka on hyvin hyvin tuttu juttu nykyisessä tehokkuutta palvovassa länsimaisessa yhteiskuntamallissa. Lucasin (ja tuottaja Coppolan) tutkielma on erinomaisen viimeistelty ja pohdittu avant-garde -elokuva. Pienen budjetin sallimat puitteet tekevät yllättäen elokuvasta mielenkiintoisen ajattoman – koska tehokkuusyhteiskunnassa yksilöllisyyttä korostavat hiuksetkin on määrätty poistettaviksi, ei elokuva tekoajankohtaa kykene arvailemaan edes hiusmuodista. Elokuvan nerokkuus kietoutuu kuitenkin siihen, että sen alistettujen hahmojen sallitaan pitää itsellään hirvittävä autonomisen itsehallinnan irvikuva, jotta he eivät kokisi olevansa järjestelmän vankeja ja ryhtyisi kapinoimaan sitä vastaan. Automatisoituine ripittäytymisrobotteineen kaikkineen.

Yhteenveto

THX 1138 on George Lucasin dystooppinen tieteiskuvaus, joka hienosti korostaa Lucasin tarinankertojan taitoja myös syvällisemmässä, pohtivammassa ja kokeilevammassa tarinassa kuin mistä Lucas myöhemmin urallaan tuli tunnetuksi. Paikoin omituiseksikin ajautuva tarina pyrkii valottamaan ihmisen paikkaa tehokkuuden jumalan alttarin edessä. Lucasin vahva ja näkemyksellinen visio paistaa elokuvasta läpi ja erityistä mannaa on huomata sen nerokkaan yksinkertaisten tehosteiden teho. Ja kaikki reilun puolen miljoonan taalan budjetilla.

7/10

Linkki aulajulistekuviin

 

The Hunger Games (2012)

Ohjaaja: Gary Ross
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Gary Ross, Suzanne Collins
Ensi-ilta Suomessa: 23.3.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 142 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: $78 miljoonaa

Johdantothehungergames_primay

Dystopia. Tieteiskirjallisuudessa kielteisessä valossa nähtävää ja epätoivottavaa tulevaisuuden hallintomallia ja yhteiskunnallista järjestystä kutsutaan tavanomaisesti dystopiaksi. Gary Rossin ohjaamassa The Hunger Games -elokuvassa nähtävä epätoivottava yhteiskunta on varsin tavanomainen tieteiskirjallisuudesta elokuvakäsikirjoituksen kautta maalattu yhteiskunnan malli. Kuvattu dystopia on monasti nähty ja koettu: degeneroitunut yltäkylläisyydessä elävä fasistinen eliitti hallitsee pelolla ja väkivallalla alamaisiaan. Näitähän piisaa elokuvien historiassa. Kurt Wimmerin elokuvassa Equilibrium (2002) fasistinen koneisto on viritetty niin hienojakoiseksi, että tunteetkin on kielletty. Paul Bartelin elokuvassa Death Race 2000 (1975) eliitti järjestää kansalle sirkushuveja laittamalla vangit ottamaan yhteen kuin gladiaattorit, mutta autoilla. Kathryn Bigelow’n elokuvassa Strange Days (1995) kontrollimekanismit ovat pettäneet ja maailma on kaaoksen partaalla. Radfordin 1984 (1984) kertoo näkemyksen totalitaristisesta seuranta- ja kontrolliyhteiskunnasta. Lucasin THX 1138 (1971) -elokuvassa kaikki yhteiskunnassa on tarkasti säänneltyä. Niccolin elokuvassa Gattaca (1997) geneettinen perimä ratkaisee yksilön tulevaisuuden ilman yksilön mahdollisuutta vaikuttaa siihen ja samanhenkisestä lähtökuopasta ponnistaa myös Michael Winterbottomin Code 46 (2003), jossa parisuhteen muodostamiseen tarvitaan geneettisen yhteensopivuuden mahdollistama erillinen lupa valtiolta. Kinji Fukasakun elokuvassa Battle Royale (2000) ratkotaan ylikansoitusta laittamalla satunnaisia koululaisia tappamaan toisiaan televisioviihteen merkeissä. James McTeiguen elokuvassa V for Vendetta (2005) totalitaarinen koneisto hallitsee kaikkea. Francois Truffaut’n elokuvassa Fahrenheit 451 (1966) kieltolistalla ovat kirjat. Monet monet muutkin elokuvat ovat kartoittaneet dystopioiden malleja omista näkökulmistaan vuosien varrella. Valitettavasti tylsääkin tylsemmin Rossin visiossa jopa dystopian vaakunat ja sotilaat ovat vain aiemmin nähtyjen persoonattomia kopioita, vaikka lähtökohtana olevan kirjan taustatarinasta olisi voinut elokuvaan nostaa esille muutakin. Itse elokuva on kuin silkkihansikkain teinimarkkinoille sovitettu siivottu ja poliittisesti korrekti amerikkalaistettu hiilikopio Kinji Fukasakun kaikin puolin ylivertaisesti realisoituvasta Battle Royal (2000) elokuvasta.

Juonitiivistelmä

Dystooppisessa tulevaisuuden hirmuvallassa asuvat tavikset joutuvat keskushallinnon käsissä luovuttamaan asuinalueittain kaksi 12-18 -vuotiasta nuorukaista mukaan vuotuiseen veriseen ihmismetsästyskisaan. Vain viimeisenä henkiin jäänyt voittaa. Nuori 16-vuotias tyttö Katniss ottaa pikkusiskonsa paikan sektorin 12 naisedustajana ja joutuu pian vaihtamaan kurjuudessa rypevän kotiseutunsa pääkaupungin yltäkylläiseen degeneroituneeseen maailmaan. Tapahtuma on suuri mediajuhla, jota valtiovalta pakottaa kansalaisiaan seuraamaan ja itse kisan ohella kisaan valmistautuminen on tärkeä osa mediahumua. Katniss ja kilpakumppanit saavat pikaista koulutusta ja lopulta heidät sysätään tekniikan keinoin valvottuun ja hallittuun villiin ”luontoon”, jossa lapsukaisten tulisi selviytyä ja surmata.

Kommentit

”Manhunt” -elokuvien tiukkaan kirjoon tämä suurella rahalla tuotettu ja selvästi teineille suunnattu elokuva istuu perin huonosti. Kohderyhmän vuoksi elokuva joutuu tekemään visuaalisia myönnytyksiä ja lievennyksiä, joiden vuoksi iso osa elokuvan tapahtumista menettää huomattavasti potentiaaliaan ja valkaistuu turhan puhtoiseksi. Gary Rossin ohjaama elokuva kompastuu nauhoihinsa siellä sun täällä eikä vähiten siinä, että 24:n keskenään tappelevan lapsen tappamisen motivaatio on täysin ristiriitaista ja aivan liian mustavalkoista. Julman dystopian kritiikki menettää teränsä ja kääntyy itseään vastaan elokuvan kerronnallisessa kyvyttömyydessä sekä motivoida tapahtumia että saattaa ne uskottaviksi.

Tosi-tv -näkökulma on jo sekin ehditty kaluamaan luihinsa asti ja vedonlyönti julman kilvan voittajasta ei sekään ole millään muotoa uutta eikä ihmeellistä. Mannin The Tournament (2009), Elio Petrin La decima vittima (The 10th Victim, 1965), Yves Boissett’n The Prize of Peril (1983), Wiperin The Condemned (2007), Loopin Arena (2011), Taylorin&Neveldinen The Gamer (2009) ja vaikkapa alan tunnettu edustaja, Glaserin The Running Man (1987), ovat vain joitakin esimerkkejä siitä, miten tätä samaista hevosta on kiritetty aiemminkin. Elokuva ei milloinkaan yllä sellaisiin mittasuhteisiin kuin mitä samankaltaisista teemoista pinnistävät Fukasakun Battle Royale (2000), Peter Brookin Lord of the Flies (1963) ja sen uudelleenfilmatisointi: Harry Hookin Lord of the Flies (1990). Stephanie Rothmanin eksploitaatiohalpiksessa Terminal Island (1973) puolestaan oppressiivisen ryhmittymän kukistaminen tietää jäljelle jääneille lokoisia aikoja, mutta Gary Rossin visiossa onneksi sentään dystopian päihittäminen ei onnistu ilman kipuja elokuvan kliimaksin asettaessa vain hienoisia säröjä ja vapauden ajatuksen siemeniä poloisille hallintoalamaisille. Kaikkien näiden taustalla lymyilee vielä ensimmäinen ja edelleen keskeinen ”manhunt”- elokuva, Shoedsackin&Pichelin The Most Dangerous Game (1932).

Elokuvan jälkimmäinen osa on kiusallisen arvattavaa ja täynnä omituisia reikiä hahmojen käytöksessä ja elokuvan juonessa, jotka laskevat elokuvan yleistä intensiteettiä merkittävästi. Ensimmäisen tunnin valmistelu ei alkuunkaan saa lopun kamppailusta sellaista vastinkappaletta, mihin ilmeisesti katsojaa valmistellaan. Elokuva pitää ensin kovaa ääntä selviytymisen vaikeuksista: nälän, kylmyyden ja janon kuolettavasta kolmiyhteydestä ja sitten kun lopulta on kamppailun aika, ei kenelläkään näytä olevan kylmä, nälkä ja vettäkin riittää ihan lammiksi asti. Mikä ihme tekijöiden päässä on oikein napsahtanut, kun yht’äkisti omalta pohjustukselta vedetään kokonaan matto alta pois? Teknisesti elokuva soljuu varmoin ottein ja sen efektit ovat budjetin mittaluokat huomioiden varsin kelvolliset. Efekteillä nyt joudutaankin kuitenkin valitettavasti maskeeraamaan muita vajauksia, jotta silmäkarkkia ihastellessaan katsoja ei vain erehtyisi ajattelemaan näytettyjä kohtauksia hieman pidemmälle.

Yhteenveto

Gary Rossin vesitetty manhunt-elokuva koukkaa suurien ja vaikeiden teemojen ääriin, mutta tekee nopean u-käännöksen laa-laa-laa-maahan. Best-seller -kirjatrilogiaan pohjautuva elokuva tuntuu olevan elokuvallisena versionaan lähinnä tuttua ja turvallista; koettua ja kaluttua lukuisissa aiemmin tulleissa teeman variaatioissa. Lapsia sorron välikappaleina käyttävä dystooppinen valtakoneisto maalautuu toki asiaankuuluvasti degeneroituneeksi riiston mekanismiksi, mutta elokuvan tekijät eivät pysty uskottavasti vakuuttamaan katsojaa siitä, että keskushallinto on niin omnipotenttinen kuin mitä ilmeisesti tarvittaisiin moisen hirmuvallan ylläpitämiseksi. Nuoret näyttelijät eivät valitettavasti pääse loistamaan Jennifer Lawrencen pääosaa huomioimatta ja persoonattomiksi sivuhahmoiksi jäävät kamppailijat pelaavat suoraan elokuvan moraaliopetuksia vastaan ollessaan itsessään likipitäen turhia stereotypioita tai pahimmillaan merkityksettömiä alaviitteitä. Ja mihin helvettiin se keskeinen motivaattori oikein katosi? Eihän tässä elokuvassa tunnu oikein kenelläkään olevan nälkä eikä jano?

4/10

Total Recall (2012)

Ohjaus: Len Wiseman
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Kurt Wimmer, Mark Bomback
Ensi-ilta Suomessa: 31.8.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 120 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: $125 miljoonaa

Johdanto
Tämän Len Wisemanin ohjaaman elokuvan nimi herättää luonnollisesti mielleyhtymän Paul Verhoevenin samannimiseen tieteiselokuvien klassikkoteokseen vuodelta 1990. Kumpainenkin perustuu samaan Philip K.Dickin vuonna 1966 kirjoittamaan kompaktiin dystooppiseen novelliin, mutta molemmat tuottavat lähdemateriaalista omanlaisensa lopputuleman. Siksi Wisemanin elokuvan nimeäminen muistuttamaan Verhoevenin elokuvaa on arveluttavaa kalastusta ja vaikka Wiseman toki siellä täällä kumartaakin Verhoevenille, eihän tämä missään tapauksessa ole Verhoevenin elokuvan uudelleenfilmatisointi kuin nimellisesti. Nyt Wisemanin elokuvan identiteetti joutuu tukeutumaan toiseen elokuvateokseen, mikä ei ole sille todellakaan eduksi.

Juonitiivistelmä
Douglas Quaidin, matalapalkkaisen liukuhihnatyöläisen, elämää häiritsevät painajaisunet. Kuvitteellisia muistoja suoraan aivoihin tarjoava elämysfirma Rekall tuntuu sekin vetävän Quaidia puoleensa kuin liekki yöperhosta. Lopulta Quaid uskaltautuu Rekall-yhtiön toimistoon, mutta reissusta jääkin käteen armoton hässäkkä ja runsaanpuoleisesti ruumiita. Äkisti Quaid huomaakin olevansa keskeinen peluri kansainvälisessä salajuonessa ja kaikki tuntuvat olevan hänestä kovin kiinnostuneita…

 

Colin Farrell and Jessica Biel star in Columbia Pictures’ action thriller TOTAL RECALL.
Kate Beckinsale stars in Columbia Pictures’ action thriller TOTAL RECALL.
Kate Beckinsale and Bryan Cranston in Columbia Pictures’ action thriller TOTAL RECALL.
Colin Farrell stars in Columbia Pictures’ action thriller TOTAL RECALL.
Colin Farrell stars in Columbia Pictures’ action thriller TOTAL RECALL.

Kommentit

Tätä kirjoitettaessa melkoisella tuuliajolla vuosia ollut näyttelijä Colin Farrell on oiva ratkaisu elokuvan pääosaan Douglas Quaidin rooliin ja Farrellin olemuksessa on kuin onkin riittävästi mysteerimpää särmää selvitäkseen roolistaan itseään etsivänä miehenä, jonka menneisyys on epäselvä. Sen sijaan Melinan roolin tekevä Jessica Biel on melkoinen rimanalitus ja likipitäen tuhoaa osan yhteisistä kohtauksista, sillä katsojalle ei välity Farrellin ja Bielin hahmojen välinen mukamas lämmin suhde mitenkään. Kemia puuttuu täysin ja Biel vaikuttaa olevan lähinnä staasissa pääosan kohtauksistaan. Onneksi ohjaaja Wisemanin puoliso Kate Beckinsale pelastaa paljon toisena naispääosan esittäjänä ja vaikka Beckinsale tässä lähinnä toisintaakin vain Underworld -elokuvien sex appealia tihkuvaa femme fatalea, ainakin se sentään toimii. Muutoin elokuvan sivuosat jäävät hieman alavireisiksi ja kliseisiksikin.

Varsinaisena tieteiselokuvana Total Recall toimii vain vaisusti ja ontosti. Perimmäiseltä olemukseltaan elokuvan luonne on ihan perinteinen kolmetoista tusinassa aivot narikkaan -rytinämättö ja sellaisena suurimmaksi osaksi elokuvan kohtauksetkin valitettavasti avautuvat. Hieman Philip K.Dickin dystooppisista visioista on sentään onneksi tihkunut lopulliseen elokuvaversioon, mutta aivan liian vähän pystyäkseen nostamaan elokuvan miksikään muuksi kuin suuren budjetin typeräksi rytinäksi; aivottomaksi kesämätöksi, joka siitäkin junasta parahultaisesti myöhästyi. Harmi, sillä käsikirjoittajakaartista olisi kyllä pitänyt löytyä osaamista tuottaa todellinen tieteiselokuvaklassikkokin. Hienoimmillaan elokuva on kuvatessaan henkeäsalpaavan upeasti tulevaisuuden maailman puitteita: ylikansoitettua ja kurjuudessa rypevää siirtokuntaa ja vastinpuolella fasistisen tyrannian pyörittämää ylemmän ihmisluokan yltäkylläisyyttä. Kuvaus on mykistävän upeaa ja selkeästi tämän elokuvan parasta antia. Pelkät puitteet eivät kuitenkaan useimmille katsojille riitä.

Yhteenveto

Len Wisemanin ohjaama sci-fi -toiminta rytisee ja ryttää hikisellä hulinalla, mutta vauhtia ja vaarallisia tilanteita on vähän liiankin runsaalla kauhalla annosteltu. Nimittäin kyllähän tämä nyt totta vieköön on lähinnä yhtä suurta kaksi tuntia kestävää takaa-ajoa, jossa pärisee ja paukkuu jatkuvalla syötöllä. Kelpo toimintaviihdettä ja poikkeuksellisen komeaa katseltavaa on se kyllä. Harmi vain, että tunnelma taantuu toinen toistaan vauhdikkaampien toimintaepisodien alla ja erityisesti monet niistä toimintakohtauksista ajetaan vielä liian pitkiksi – jopa puuduttavuuteen saakka. Douglas Quaidin oman itsensä etsiskelystä ei vauhtia puutu, mutta paranoidisen ”Kuka minä olen ja miksi kaikki yrittävät tappaa minut?” -tunnelman ja teeman ympärille nivoutuvan juonen kehittäminen on jäänyt kesken ja vajavaiseksi kaiken ruttaamisen viedessä huomion. Valitettavasti.

5/10.

 

Quaid (Colin Farrell) seated in the Mind Trip Chair inside the Rekall Tripping Den in Columbia Pictures’ action thriller TOTAL RECALL.
Quaid (Colin Farrell) fights off Federal police inside the Rekall Tripping Den in Columbia Pictures action thriller TOTAL RECALL.
Bryan Cranston in Columbia Pictures’ action thriller TOTAL RECALL.
Jessica Biel (left) and Colin Farrell star in Columbia Pictures’ action thriller TOTAL RECALL.