Avainsana: jännitys

The Tourist (2010)

Ohjaus: Florian Henckel von Donnersmarck
Käsikirjoitus: Florian Henckel von Donnersmarck, Christopher McQuarrie
Tuotantomaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat, Ranska, Italia
Kieli: englanti, ranska, espanja, venäjä, italia
Budjetti: noin 100 miljoonaa USD
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 103 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 21.1.2011

thetourist_primaryJohdanto

Amerikkalaisilla on tätä kirjoitettaessa jo pitkään ollut ongelmia keksiä mistä saisi tarinoita elokuvien aihioiksi. Ilmeisen helppo ratkaisu on noukkia valmiita elokuvia maailmalta, heittää jättimäinen setelitukko ilmaan, palkata jotain isompia staroja ja pakata sama juttu uusiin kuoriin. Ja sitten myydä paketti koko maailmalle.

2000-luvulla todella ison rahan uusintojen tahti on vain kiihtynyt ja niiden tekijöiksi näyttää valikoituvan entistä suurempia ohjaajia ja näyttelijöitä. Espanjalaisia kunnioitetaan Cameron Crowen elokuvalla Vanilla Sky (2001), jonka alkuteos oli Alejandro Amenábarin elokuva Abre los ojos (1997). Hong Kongista alun pitäen ponnisti Andrew Laun ja Alan Mak:n elokuva Infernal Affairs (2002), jonka Martin Scorcese viritti uusiksi nimelle The Departed (2006). Ruotsikin pääsi tälle kyseenalaiselle kartalle, kun Niels Arden Oplevin elokuva Män som hatar kvinnor (2009) tehtiin uusiksi tinselitaivaassa nimellä The Girl with the Dragon Tattoo (David Fincher, 2011). Christopher Nolan oli asialla, kun ohjaaja Erik Skjoldbjærgin norjalaiselokuvasta Insomnia (1997) valmistui jenkkiversio Insomnia (2002).

Ohjaaja von Donnersmarckin The Tourist on siis juuri tällainen ison taalatukun uusintatekele: aiempi teos oli ohjaaja Jérôme Sallen elokuva Anthony Zimmer (2005) ja amerikkalainen uusinta on ideatasolla käytännössä ihan silkka sinikopio alkuperäisestä. Toteutus jää valjummaksi, mutta prameammilla puitteilla, tunnetummilla näyttelijöillä ja sijoitettu eri kaupunkiin.

Juonitiivistelmä

Amerikkalainen matematiikan opettaja Frank (Johnny Depp) on junalla matkalla Venetsiaan toipumaan sydänsuruistaan, kun hänen seuraansa lyöttäytyy kaunis ja ilmeisen sivistynyt Elise (Angelina Jolie). Elise on pitkällä peitetehtävällä oleva salainen agentti, joka suojelee rakastamaansa talousrikollista pyrkimyksenä harhauttaa seuraajansa. Seuraajia riittää: Interpol, Italian poliisi, venäläisiä nujakoijia palkkalistoillaan pitävä brittirikollinen, Brittien tiedustelupalvelu …

Frank vaikuttaa olevan varsin lääpällään Eliseen heti ensitapaamisesta, mutta ajautuu itselleen tuiki tuntemattomiin tilanteisiin hienostohotellien, seurapiirien ja vakoilijoiden ristipaineessa. Eikä aikaakaan, kun Frankin henkikulta onkin jo vaakalaudalla. Vaikka Elise käyttikin Frankia hyväkseen, hän ei silti halua Frankin kuolevan oman toimintansa seurauksena ja alkaa puolustaa Frankia uhkaajia vastaan.

Kommentit

Kyllähän tästä valitettavasti kuoriutuu lopulta vähän ikävältä Venetsian kanaalien saastaiselta mutavedeltä tuoksahtava kopioelokuva. Ei se tietenkään automaattisesti elokuvasta tee huonoa tai kelvotonta, jos elokuva on toisen elokuvan toisinto ja maailmalla on kosolti erinomaisen hyviäkin toisintoja aiemmista elokuvista (esimerkiksi nyt vaikkapa F. Gary Grayn The Italian Job (2003), Sergio Leonen A Fistful of Dollars (1964) tai Terry Gilliamin Twelve Monkeys (1995)). Mutta se tekee, jos uusintafilmatisoinnista ihan tieten tahtoen tehdään vain superkuuluisien näyttelijöiden keskinäinen leikkikenttä. Nimittäin elokuvaa seuratessa tulee aivan väkisinkin mieleen, että koko elokuvan olemassaolon tarkoitus lienee vain pyöriä Angelina Jolien ja Johnny Deppin tähtistatusten ympärillä.

Tarina vakoojasta pitkässä peitetehtävässä saa katsojalta varsin nopeasti kalastettua esiin melko kiusaannuttavan kysymyspatterin elokuvan sisällön logiikasta. Ammottavia juoniaukkoja on uusintafilmatisointiin jätetty enemmän kuin matematiikan opettaja Frank ehtii kahdella kädellä laskea ja elokuvan käänteet – erityisesti loppupuolella – ovat paitsi epäilyttävän tarkoitushakuisia, myös erityisen epäuskottavia. Kanaalihippaa moottoriveneillä ehditään sitäkin käydä usemmankin kohtauksen voimin ja vaikka itse kuvaus ja leikkaus toiminnallisissa episodeissa onkin ihan kohtuullisen toimivaa – paikoin jopa vetreää – väistämättä tulee mieleen minuuttien venyttäminen sisällön kustannuksella. Pitkähköksi valahtavassa elokuvassa suurin ongelma taitaa kohdistua siihen, että sen tekijät eivät ole oikein osanneet päättää mitä oikeastaan tekevät. Toiminnallista vakoilutrilleriä? Romanttista komediaa? Komediallista seikkailua? Jännityselokuvaa? Sitä sun tätä ainesta yritetään yhdistää yhteen ja samaan soppaan ja lopulta liedeltä valmistuu sekamelska. Esimerkiksi varsin samanlaisesta elokuvasta on kyse samana vuonna valmistuneessa suuren rahan romanttisessa vakoojatrillerissä, Tom Cruisen ja Cameron Diazin tähdittämässä James Mangoldin elokuvassa Knight & Day (2010). Siinä oli hyvinkin selkeästi paremmin tiedostettu päämäärä ja näyttelijät valjastettu tätä yhteistä päämäärää toteuttamaan. Angelina Jolie ja Johnny Depp tässä tapauksessa ovat hieman tuuliajolla valot pimeinä ja vaikka parin yhteiset kohtaukset miten kuten kohtuullisesti onnistuvatkin, melkoisia alisuoriutumisiakin on valitettavasti tarjolla kokonainen leegio. Juonen juoksutus tössähtää moneen kertaan epäselviksi jäävistä syistä eikä elokuvan yleistä ilmettä varsinaisesti paranna varsin mitätön ääniraita. Yhdistettynä tähän mielikuvitukseton kuvaus ja käsissä on kuin järjettömän suurella budjetilla putkautettu identiteettien arvuuttamista käsittelevä tusinatrilleri.

Yhteenveto

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Vai saako sittenkään ja onko se matkanteko sittenkään niin jouhevaa kuin autolla? Supertähtien leikittelykimara hukkaa mahdollisuuksiaan hersyvään komediaan ja pitäytyy mieluummin puolitotisena ja hyvinkin epäuskottavana vakoilujännärinä. Johnny Deppin ja Angelina Jolien väliseen kemiaan pohjautuva romanttinen vakoilujännäri uppoaa monin paikoin typerryttäviin syvyyksiin Venetsian kanaalien sokkeloisilla väylillä.

4/10.

1922 (2017)

Ohjaus: Zak Hilditch
Käsikirjoitus: Zak Hilditch
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 102 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

1922_primaryJohdanto

Maatila on usein herkullinen jännitys- ja kauhuviihteen lähtökohta, koska se tarjoaa luontaisen ja perustellun eristäytyneisyyden. Luontaisella eristäytyneisyydellä tekijät saavat luotua yht’aikaa elokuviin klaustrofobista tunnelmaa jopa avoimien peltojen äärellä ja luontaisen syyn elokuvan toimijoille kohdata toisensa silmästä silmään, kun vaihtoehtojakaan ei oikein ole. Peltojen keskeltä on vaikea löytää apuja olipa syy tarpeeseen sitten omassa väessä tai muualta tulleissa.

Jännitys- ja kauhuviihteen puolella teemaa ovat taitavasti hyödyntäneet monet. Sam Peckinpah räväytti aikanaan maailmaa elokuvallaan Straw Dogs (1971), jossa maaseudun rauhaan hakeutunut pariskunta joutuu lopulta linnoittautumaan naapuruston vihamielisyydeltä. David Keathin elokuvan The Curse (1987) pohjalla taas on kauhukirjailija H.P.Lovecraftin novelli Colour Out of Space, jossa maatilan väki löytää itsensä voimattomina taistelussa taivaalta tipahtaneen meteoriitin aiheuttamien outouksien kanssa. Stewart Hopewellin elokuvassa Slaughter (2009) suurkaupungista väkivaltaista miesystäväänsä etäisen maatilan idylliin paenneen nuoren naisen ongelmat ovatkin vasta alussa. Alfred Hitchcockin jännitysviihteen mestariteoksessa The Birds (1963) väki joutuu linnoittautumaan maatilalle väkivaltaisiksi äityneiden lintujen vuoksi. Jamie Blanksin elokuvassa Storm Warning (2007) maatilalle myrskyltä suojautuva pariskunta huomaa myrskyn olevan pienin heidän huolistaan. Billy O’Brienin tieteiskauhuksi yltyvässä elokuvassa Isolation (2005) maatilan väki joutuu kohtaamaan geneettisen manipuloinnin seurauksia. M.Night Shyamalanin elokuvassa Signs (2002) maatilan väki joutuu kummastelemaan pelloille ilmaantuneita merkkejä. Richard Fleischerin elokuvassa Mr. Majestyk (1974)[x] meloniviljelijän ja paikallisen rikollisjärjestön välit kiristyvät kohtalokkain seurauksin. Kerry Anne Mullaneyn elokuvassa The Dead Outside (2008) maatilalle linnoittautuneiden selviytyjien on varottava ulkosalla pyöriviä sairastuneita, joita voisi vaikka zombeiksikin kutsua. Nämäkin samasta perusteemasta lopulta hyvin erilaisin kääntein etenevät esimerkit kertovat samalla kiehtovasti, miten monella tavalla maatilan luontaista eristäytyneisyyttä voi hyödyntää jännitys- ja kauhuviihteessä.

Juonitiivistelmä

Vuonna 1922 maissipeltoaan teini-ikäsen poikansa Henryn (Dylan Schmid) kanssa viljelevän maanviljelijän Wilfredin (Thomas Jane) maaseutuelämään kyllästynyt jääräpäinen ja rääväsuinen vaimo Arlette (Molly Parker) perii kelpo osuuden tilan tiluksista isältään eikä malta odottaa, että pääsisi muuttamaan keskeltä peltojen värittämää maaseutua kaupungin sivistyksen pariin myymällä oman osuutensa tiluksista alueelle rautatietä ja teurastamoa havittelevalle teollisuuspohatalle. Kaupungin houkutukset eivät kuitenkaan ole Wilfredin mieleen, joka saa puheillaan myös Henryn pään kääntymään äidin suunnitelmia vastaan. Wildfredin ja Henryn salaliitto Arlettea vastaan johtaa traagisiin seurauksiin…

Kommentit

Kuljetukseltaan, leikkaukseltaan ja kuvaukseltaan verkkainen ja rauhallinen elokuva kelluu 1920-luvun maaseutuelämän romantisoidussa seesteisyydessä, jota säestää Thomas Janen huikean hyvä roolisuoritus maanviljelijänä. Wilfredin maailma on jäänyt jumiin edelliselle vuosisadalle ja miehen elämän keskeisiin teeseihin kuuluu taistella muuttuvan maailman kotkotuksia vastaan villin lännen uudisraivaajan mentaliteetilla. Thomas Jane on tahtipuikoissa vaikuttava ja vakuuttava, mutta samalla tähtiroolin mehukas verevyys peittää alleen vierellä pyörivien Dylan Schmidin ja jopa Molly Parkerin roolityöt. Pienessä sivuroolissa oleva Dylan McDonough sentään laittaa kampoihin Janelle.

Vaikka teknisesti elokuva on varsin onnistunut, se ei oikeastaan koskaan pysty lunastamaan kirjoittamatonta lupausta sietämättömäksi tiivistyvästä jännityksestä eikä tarjoa kauhunnälkäisille pientä välipalaa ihmeellisempää. Ohjaaja Zak Hilditchin omaan elokuvakäsikirjoitukseen pohjautuva ohjaus tuntuu erikoiselta gonglomeraatilta. Yhtäältä elokuva mitä ilmeisimmin oikeasti haluaisi olla yhden perheen näkökulmasta aikakausien, sukupolvien ja sukupuolien murrosta tutkaava draamallinen tutkielma maailman muuttuessa agraarisesta teolliseksi. Toisaalta elokuva pyrkii kasvattamaan jännitystä ottamalla mukaan alkuteoksen raa’at ja yliluonnolliset elementit. Lopputuotos kärsii identiteettiongelmasta, sillä nämä kaksi asiaa yhdessä eivät tällä kertaa nivoudu yhdeksi sujuvaksi kokonaisuudeksi. Identiteettiongelman kanssa käsi kädessä kuvaan astuu myös epäselvä segmentointi; haluaisiko ohjaaja Hilditch miellyttää elokuvallaan kauhuun taipuvaista yleisöä vai draamallisen jännityksen ystäviä? Molempia kosiskellaan, mutta kumpainenkin voi joutua pettymään. Elokuvan henkilöhahmot ovat toisaalta epätavallisen moniulotteisia kauhujännäriin, mikä juontaa juurensa elokuvan alkupuolen melko pitkästä draamallisesta alustuksesta. Henkilöhahmojen käytös, toiminnan motivaatiot ja tunnemaailman skaalat ovat kauttaaltaan uskottavia. Henkilöhahmojen maailmankatsomusten eroavaisuuksien kanssa on vaivatonta myötäelää ja niiden aiheuttamia konflikteja on siksi helppo uskoa. Käsikirjoituksen ja henkilöohjauksen ansiosta myös pienempien sivuosahahmojen annetaan kehittyä ja kasvaa tarinan edetessä, mikä myös itsessään syventää tarinan kulkua mukavasti.

Yhteenveto

Kirjailija Stephen Kingin samannimiseen pienoisromaanin perustuva jännäri ui varsin nopeasti ihan niihin samoihin uomiin, joista kirjailija on kalastellut jännityksen poikasia vuosikymmeniä. Alun seesteinen draama tiivistyy hiljaksiin hyvinkin kelvolliseksi kauhutrilleriksi, jota sävyttää kuitenkin hienoinen ennalta-arvattavuus – ainakin kaikille niille, jotka ovat Kingin teoksiin tai niiden filmatisointeihin aiemmin törmänneet. Draamallista trilleriä on yritetty ajaa kauhuelokuvan suuntaan muutamalla yksittäisellä maskeerauksella ja väkivaltakohtauksella, mutta lopputulema on kahtiajakoinen: esitetty materiaali on lopulta kovin vaatimatonta kauhuviihteeksi ja toisaalta aavistuksen enemmän kuin draamalliselta jännäriltä voisi yleensä odottaa. Tekijät eivät siis oikein tiedä mille kohderyhmälle elokuvaansa asemoisivat ja yrittävät lopulta liikaa olla hieman kaikkea.

6/10.

Lesson of the Evil (2012)

Ohjaus: Takashi Miike
Käsikirjoitus: Takashi Miike
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: 2013
Arvioidun version pituus: 128 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

lessonoftheevil_primaryJohdanto

Koulu on miljöönä houkutteleva ympäristö elävissä kuvissa. Kouluun sijoittuvien elokuvien joukko painottuu kuitenkin selvästi urheiluelokuviin, kasvudraamoihin ja komedioihin, joiden kolmen yhteinen osuus on kaikista kouluun sijoittuvista elokuvista ylivoimainen. Mainittujen lajityyppien elokuvissa on myös hyvinkin tyypillisesti toisiaan väsyksiin saakka kopioiva identtinen draamankaari, stereotyyppisten vakiohahmojen kirjo ja ennalta-arvattavat käänteet. Jännitys-, toiminta-, kauhu- ja väkivaltaviihteen puolellakin on toki ennen Takashi Miiken Lesson of the Evil -elokuvaakin istuttu pulpettien ääreen miettimään tekosia ja hieman yllättäen koulumaailma onkin avannut yllättävänkin monipuolisia reittejä muoteista ja kaavoista irtautumiseen.

Takashi Miike oli itse asialla erittäin väkivaltaisessa sarjakuvaan pohjautuvassa elokuvassaan Kurôzu zero (Crows Zero, 2007), jossa koulusiirrokas pyrkii ottamaan valtaansa koko kansakunnan häpeäpilkkuna olevan levottoman koulun aiheuttaen koko oppilaitoksen haaroittumisen toisiaan vastustaviin väkivaltaisiin kuppikuntiin.  Andrew Flemingin huikean suositussa nuorisoelokuvassa The Craft (1996)[x] taasen katolisen koulun arkea muuttaa okkultismiin taipuvainen nuorten tyttöjen nelikko, joka käyttää ongelmiensa ratkaisuvälineenä noitakeinoja.  Kauhuksi taitavasti naamioitu kasvutarina, Brian de Palman elokuva Carrie (1976), muistaa antaa näpäytyksen kaikille niille, joiden mielestä on ihan ok vähän kiusata itseään heikompia. Psyykkisten voimien käytöstä on kiva pyrähtää vierailemaan demonisten voimien luona Karyn Kusaman herkullisessa kehokauhuelokuvassa Jennifer’s Body (2009), jossa demoninen olento nappaa nuoren opiskelijan kehon ja pistää tämän laittamaan kylmäksi miespuolisia kanssaeläjiään. Murhanhimoisten koululaisten kostolta joutuvat kouluunsa linnoittautumaan opettajat Johannes Robertsin rikosdraamassa F (2010).  Mark L. Lesterin elokuvassa Class of 1999 (1990) opettajiksi on salaa vaihdettu robotteja laittamaan skidit kuriin, mutta ei-niin-yllättäen kaikki ei sujukaan ihan odotetusti. Robert Rodriquezin elokuvassa The Faculty (1998)[x] sitten taas opettajat eivät ole robotteja vaan jotain aivan totaalisen muuta. Vaikka tässäkin on jo kivaa variaatiota teemaan, pakkohan se nyt on vielä mainita Lloyd Kaufmanin ja Richard Hainesin pähkähullu Class of Nuke ’Em High (1986), jossa koululaiset eivät voi varsinaisesti hyvin enää sen jälkeen, kun viereisessä ydinvoimalassa työskentelevä mies alkaa myydä teineille saastuneita huumeita. Tähän katraaseen verrattuna Takashi Miiken Lesson of the Evil ei ehkä tunnu juonensa puolesta kovin omaperäiseltä, mutta Miike on siitä mukava, että hän kyllä pystyy yllättämään!

Juonitiivistelmä

Herra Hasumi (Hideaki Itô) on uusi nuori, karismaattinen, pidetty ja energinen englannin kielen opettaja japanilaisessa peruskoulussa. Herra Hasumi lopettaa erään oppilaan ja liikunnanopettajan välisen alistavan seksuaalisuhteen ja laittaa tuulemaan myös sammuttamalla koulussa rehottaneen ringin, jonka avulla oppilaat saivat kokeiden tuloksia parannettua petoksilla. Nopeasti tilanne koululla lähtee eskaloitumaan absurdeihin suuntiin; herra Hasumin pelastama oppilas päätyykin hänen omaan vuoteeseensa, herra Hasumi alkaa kiristää koulun muita opettajia, erään herra Hasumista valittaneen oppilaan vanhempi joutuu polttomurhan kohteeksi ja eräs herra Hasumin kollegoista saa selville varsin ikäviä asioita herra Hasumin edellisessä työpaikassa sattuneista tapahtumista. Herra Hasumi kuitenkin lisää vain kaasua toimintaansa, joka toden teolla käynnistyy koulun järjestämästä yöpymistapahtumasta koululla …

Kommentit

Takashi Miike ei lepää. Tällä vuosituhannellakin on jo ehtinyt kertyä puolen sataa kokopitkää monessa eri lajityypissä. Lesson of The Evil on verinen oppitunti koulukiusaamisen äärimmäisistä seuraamuksista. Miiken elokuvassa yläasteen opettaja tarttuu ns. härkää sarvista ja alkaa omakätisesti puuttua kiusaamistapauksiin, mutta opettajan oma moraalinen kompassi on ollut rikki niin pitkään, ettei hän näe oman toimintansa karmivia erheitä. Oman käden oikeus eskaloituu nopeasti hurmeiseksi tehotuhonnaksi, jossa raatoja syntyy kuin sieniä sateella.

Miike ei paina vähääkään jarrua, vaikka elokuvassa uhrit ovat pääsääntöisesti lapsia. Kouluampumisten ja -puukotusten maailmassa materiaali on varsin rajua ja semminkin, kun Miiken koulumaailma ei muutoinkaan ole vapaa korruptiosta, egojen kisailusta, vanhempien köydenvedosta, kateudesta ja rahasta luoden hätkähdyttävän realistisen kouluympäristön juuri sellaisine ongelmineen kuin mitä fiktion ulkopuolisessakin maailmassa. Lesson of The Evil elokuvana käynnistyy yht’aikaa verkkaisesti ja upottavan tarinavetoisesti luoden pahaenteistä pohjaa päähenkilöiden taustoilla vaikuttaviin motivaattoreihin ja antaa ensiviitteet niihin syihin miksi helvetti lopulta pääsee valloilleen. Ensimmäisen vajaan tunnin jälkeen lakipiste yhä kierommaksi ajautuvassa skenaariossa tulee vastaan ja raaka väkivalta näyttää jäävän toimijoiden ainoaksi keinoksi reagoida ympäristön ärsykkeisiin. Sen jälkeen seuraavat kymmenminuuttiset ovat hurmeista veristä tuhontaa, jota sävyttää Miiken omalaatuinen tyyli yhdistää lajityyppejä kuin varkain. Materiaali kuvastoineen efekteineen päivineen on järisyttävän periksiantamatonta eikä Miike karta rajun väkivallan kuvaamista yhdessäkään kohtauksessa. ”Kultaisella” 80-luvulla tämä(kin) elokuva olisi Euroopassa kielletty oitis raaistavana ja elokuvakopiotkin olisi poltettu hysterian rovioilla samalla kun tekijöitä olisi vaadittu vankilaan yleisestä moraalin korruptoimisesta. Kokeneenkin hurmeisten kauhuelokuvien harrastajan on vaikea löytää vertailukohtia aiemmasta. Tässäpä se Miiken vahvuus on toisaalta perinteisestikin ollutkin: tuoreuden tuntu, rohkeat irtiotot alueille, joilla ei ole tohdittu käydä ja uskallus viedä visio perille eikä jättää puolitiehen. Elokuvaa maahan painavana momenttina on kuitenkin verrattain pitkäksi ajautuva kestoaika, joka kyllä verottaa tuhonnan tehoja, vaikka sisältö sinällään elokuvaa kannattelisikin. Siltikin viimeinen tunti menee kyllä kaikilla mittareilla aika reteästi överiksi mikä tietenkin Miikellä on ollut tarkoituksenaankin, mutta samalla monet lahtaamiset tuntuvat jo elokuvan omassa kontekstissaankin tarpeettomilta toistoilta.

Verisen kouluelokuvan lajityyppiä on vaikea määrittää. Inhoilla ihon alle menevillä sivujuonteilla Miike edistää kouludraamaa, kilahtavan opettajan asteittaista vaipumista murhaajaksi voi hyvin ajatella psykologisena trillerinä ja veripaltun palvonta on ehtaa splatteria. Siltikin Miike onnistuu ylläpitämään kiehtovan tarinan jokaisen kolkan ympärillä piinaavan tehokkaan tunnelman, joka kestää ja koukuttaa. Riippuen katsantokannasta Miiken mukaan ripottama sysimusta huumori on joko herkullisen röyhkeää iloittelua tai mauttomuuden multihuipentumaa, kun kukin katsoja mielessään luonnollisesti linkittää elokuvan sinällään fiktiiviset tapahtumat reaalimaailman tapahtumiin. Niin tai näin, Miiken ohjaus on mutkattoman tehokasta, draaman ja toiminnan välinen syke moitteettomasti käsi kädessä ja leikkaus nerokasta. Rajun materiaalin ja aihepiirin vuoksi ei voi suositella herkille katsojille. Väkivaltaviihteen ystävienkin on syytä huomioida, että aihepiiri lapsiin kohdistuvine väkivallantekoineen ei ole millään muotoa helppo eikä sitä käsitellä silkkihansikkain.

Yhteenveto

Takashi Miiken verinen tuhontaelokuva vie kouluelokuvan totaalisesti kilahtavasta opettajasta tyystin uusille kouluelokuvien vesille. Opettaja Hasumin roolissa operoiva Hideaki Itô hoitaa tonttinsa eleettömän tehokkaasti ja kanavoi hahmoon juuri sellaista outouden värinää, jota täydelliseltä psykopaatilta viihde-elokuvan viitekehyksessä voikin odottaa. Rankka ja verinen koulutuhonta sopii vain väkivaltaviihteen estottomille ihailijoille. Muiden ei kannata vaivautua mieltään pahoittamaan.

7/10.

Linkki promootiomateriaaleihin

Jagged Edge (1985)

Espanjalainen aulajulisteiden sarja. Tukevaa valokuvapaperia. Koko on 33 cm x 23 cm. A lobby card set from Spain. Sturdy photographic paper. Size is 33 cm x 23 cm.

Saksalaisia lehdistövalokuvia. Valokuvapaperia. Koko on 17,8cm x 12,7cm. Kunkin kuvan taustapuolella on tietoa elokuvasta. Skannattuna tämä vain kertaalleen. Press stills from Germany. Photographic paper. Size is 17,8cm x 12,7cm. Each photo has press release information about the film on it’s reverse side. Scanned this only once.

Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Valokuvapaperia. Koko on A4. A lobby card set from France. Photographic paper. Size is A4.

Japanilainen aulajuliste (chirashi). Koko on noin A4. Skannattuna julisteen molemmat puolet.
A movie flyer (chirashi) from Japan. Size is about A4. Scanned both sides of the flyer.

Us (2019)

Ohjaus: Jordan Peele
Käsikirjoitus: Jordan Peele
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 20 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2020
Arvioidun version pituus: 119 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 22.3.2019

us_primaryJohdanto

Kodin ja ydinperheen idyllin rikkominen on hieno ja usein toistuva teema jännitys- ja kauhuelokuvissa. Perheen suojelu ja kodin pyhyyden häpäisy antavat vimmaisen paljon aseita ja liikkumapintaa elokuvien tekijöille yhtä lailla sekä toisintaa vain tapahtumia että tarjota uusia, avartavia tai pelottaviakin näkökulmia niihin perheisiin tai niitä vastaan rikkoviin. Kotiin tunkeutuminen on varsin pinnalla oleva teema myös 2010-luvun elokuvissa ja mielenkiintoisesti 2010-luvulla olemme nähneet huomattavan paljon variaatioita teemasta. Ranskalaiskaksikon David Moreaun ja Xavier Paludin Ils (Them, 2006) vie teemaa slasher-elokuvamaisesti eteenpäin ja paljastaa meille, miten tällaisen inhan toiminnan takana voi olla vain päämäärätön pahansuopuus. Toisen ranskalaiskaksikon, Alexandre Bustillon ja Julien Mauryn elokuvassa Livid (2011) murtokeikka vanhan naisen kotiin tämän kuviteltujen aarteiden perässä avaa portteja ihan toisiin suuntiin, kun ilmenee, että kodin asukki edustaakin ihan toisen tason pahuutta kuin mitä murtoveikot. Samankaltaisella alustalla kiikkuu myös Fede Alvarezin hyytävä hengenpidättäjä Don’t Breathe (2016)[x], jossa sokea asukki lähtee puolustamaan itseään ja salaisuuttaan asuntoonsa tunkeutuvia murtautujia vastaan. Kuuromykän puolustajan keinovalikoimaa puolestaan tarkastellaan Mike Flanaganin elokuvassa Hush (2016) ja pelkästään kuuroa puolustajaa tarkastellaan Joseph Rubenin elokuvassa Penthouse North (2013). Pascal Laugier toi teemaan aivan uutta mietittävää elokuvallaan Incident in a Ghostland (2018), jossa kotiin tehdyn hyökkäyksen seurauksia käsitellään vasta vuosikymmenien päästä. Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] näemme jälleen täysin erilaisen suhtautumisen yksinasuvan naisen asuntoon murtautuvan miehen kohtelussa. Kotiin tungetaan Chad Stahelskin elokuvassa John Wick (2014)[x]ja seuraukset ovat tämän joukon verisimmät. Miguel Ángel Vivasin elokuvassa Secuestrados (2010) perheidyllin rikkoo kolmen rikollisen joukkio, joiden toiminta ja joiden kohtaama vastarinta ovat vertaansa vailla olevan häijyä katsottavaa kokeneillekin jännityselokuvien ystäville.

Teemaa voi siis käsitellä mitä moninaisimmin tavoin. Jordan Peele sekoittaa ydinperheen ja kotiin tunkeutumisen teemat kuitenkin varsin oivallisesti moniin muihin teemoihin, jotka kietoituvat tiiviisti ja näennäisen vaivattomasti yhdeksi siistiksi kokonaisuudeksi.

Juonitiivistelmä

Wilsonit ovat ihan tavallinen keskiluokkainen perhe. Adelaide (Lupita Nyong’o), Gabe (Winston Duke), Zora (Shahadi Wright Joseph) ja  Jason (Evan Alex) muodostavat perheen, joka painii ihan samanlaisten asioiden ja ongelmien kanssa kuin mikä tahansa tyypillinen keskiluokkainen perhe. Perhe suuntaa Adelaiden kuolleiden vanhempien kotitalolle tarkoituksenaan viettää talolla yhteinen perheloma, mutta perillä Adelaide alkaa pelätä joka puolelle ympärilleen ilmaantuvia merkkejä siitä, että kaikki ei nyt ole kunnossa. Adelaide kokee lapsuutensa kotitalon historian pitävän sisällään pelottavia asioita, jotka koskettavat hänelle lapsena sattunutta katoamistilannetta. Eipä aikaakaan, kun Wilsonien lomaidylli särkyy, kun loma-asunnolle ilmaantuu toinen nelihenkinen perhe kuokkimaan …

Kommentit

Ohjaaja Jordan Peele onnistui esikoiselokuvaan Get Out (2017) lyömään melkoisen kunnarin täräyttäessään pahaa-aavistamattomien katsojajoukkojen eteen modernin klassikon kaivellessaan eriarvoisen yhteiskunnan septitankkia huomattavasti tavanomaista syvemmälle. Se näytti alkuun rotusyrjinnän ja ekonomisen luokkajaottelun pinnalliselta kritiikiltä, mutta syveni huomattavasti laveammaksi, tarkemmaksi ja monipuolisemmaksi edetessään hyytävään loppuunsa. Samoin menetelmin Peele jatkaa myös elokuvansa Us kanssa. Elokuvan pinnalla muhivat rinta rinnan rodun ja luokkajaon teemat, mutta Peele naulautuu nopeasti tarkastelemaan allegorioiden kautta paljon suurempia kokonaisuuksia ja paljon avarakatseisemmin kuin mitä ennakolta voisi kuvitella. Us vie katsojan uskomattomalle matkalle yht’aikaa amerikkalaisen yhteiskunnan syvimpien tuntojen äärelle, perheyksikön maskien peittämien salaisuuksien tuolle puolen ja haastaa yksilöllisten ihmisten mustavalkoisen jaottelun hyvien ja pahojen leiriin.

Peelen elokuva ei jää missään kohdin junnaamaan eikä ajaudu joutaville sivuraiteille. Tapahtumat on ripoteltu sopivin väliajoin ja jouheva kerronta ei jää tarpeetta notkumaan takaumiin tai selittelyihin. Katsoja on – tarkoituksella – tasan yhtä pihalla tapahtumien virrasta kuin elokuvan päähenkilötkin ja tarina avautuu kerros kerrallaan hyvinkin samantyylisesti kuin mitä Peelen edellinenkin elokuva Get Out viitoitti paria vuotta aiemmin. Lupita Nyong’o ja Winston Duke tekevät todella huikaisevan hienot roolityöt omilla hahmoillaan ja ovat peräti paljon vastuussa elokuvan häiritsevän tunnelman rakentumisessa ja ylläpitämisessä. Elokuva ei ole kuitenkaan – valitettavasti – ongelmaton. Jordan Peelen rakkaus kauhuelokuviin on saanut ohjaajan paiskomaan viittauksia ja kumarruksia jos kohta moneen rakastamaansa elokuvaan. Liian moneen. Kohtauksien toisintaminen, vuorosanojen ja vertauksien käyttö, nimet ja vaatetus … elokuva kääntyykin itseään vastaan ajautuen melkeinpä pastissiksi ohjaajan ihailemista elokuvista ja unohtaen rakentaa oma identiteettinsä niin vahvana ja originaalina kuin mitä sen käsikirjoituskin on. Eipä silti, kivaahan niitä viittauksia on hakea ja löytää, mutta kyllähän se kieltämättä hajottaa hieman tapahtumien seuraamisen tunnelmaa. Ja vaikka elokuva on miten originaali käsikirjoitukseltaan ja tuore lähestymiseltään, elokuvan juonessa on aika isoja loogisia aukkoja ja ongelmia, jotka uivat vastavirtaan ihan siellä tarinan keskisissä lähtökohdissa ja nalkuttavat olemassa olostaan tavan takaa. Elokuva ei ole tarpeeksi outo – Dario Argentomaisen outo siis – jotta katsoja uskaltaisi lähestyä sitä ilman juonta ja samalla se on juuri sen verran maanläheinen, että juonen ongelmakohtiin ei voi oikein olla kiinnittämättä huomiotakaan.

Yhteenveto

Ilahduttavan kauhistuttava mysteerielokuva, joka antaa hyvää lisävirtaa varsin kuluneisiin ja kauhtuneisiin ideoihin, joita kuluneella vuosituhannella on nähty ydinperhettä ja kotia uhkaavissa toiminta-, jännitys- ja kauhuelokuvissa. Ohjaaja Jordan Peele jättää paljon katsojan oman tulkinnan varaan ja samalla tulee valitettavasti jättäneeksi myös elokuvaan kiusallisia loogisia ongelmia vailla vastausta. Siltikin virkistävä ja omaperäinen tuulahdus erinomaisen hyvin onnistuneilla näyttelijöillä ja sopivaan tahtiin avautuvalla käsikirjoituksella.

7/10.

The Disappearance of Alice Creed (2009)

Ohjaus: J.Blakeson
Käsikirjoitus: J.Blakeson
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: alle miljoona euroa
Arvioitu: tammikuu 2020
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

thedisappearanceofalicecreed_primaryJohdanto

Tässä ohjaaja J.Blakesonin esikoiselokuvassa on vain kolme näyttelijää (Eddie Marsan, Martin Compston ja Gemma Arterton). Vähälläkin pärjää, jos homma on niin sanotusti hallussa sekä ohjauksen, näyttelijöiden että käsikirjoituksen suhteen. Ennen Blakesonin vuoden 2009 elokuvaa on toki ehditty nähdä jo herkullinen kaarti muutaman näyttelijän jännityselokuvia, joiden ohjaajat ja näyttelijät ovat useimmille elokuvien harrastajille tuttuakin tutumpia nimiä. David Fincherin erinomainen ahtaan paikan tuntoja kanavoiva elokuva The Panic Room (2002) esittelee meille Jodie Fosterin, Kristen Stewartin, Forest Whitakerin, Dwight Yoakamin ja Jared Leton muodostaman viisikon kissa- ja hiirileikissä epäonnisen murtokeikan keskellä. Danny Boylen esikoisteos, huumaavan upea Shallow Grave (1994)[x] kertoilee miten Kerry Foxin, Christopher Ecclestonen ja Evan McGregorin näyttelemän kolmikon itselleen valitseman kimppakämppäilijän kuoleman kanssa kuuluukaan menetellä. William Friedkinin ohjaamassa hyytävän häiritsevässä elokuvassa Bug (2006)[x] tapaamme Ashley Juddin, Michael Shannonin ja Lynn Collinsin viettämässä aikaansa foliolla tiivistetyssä rähjäisessä loukossaan. John Boorman ennakoi omia myöhempiä selviytymiselokuviaan elokuvallaan Hell in the Pacific (1968), jossa Lee Marvinin ja Toshirô Mifunen näyttelemien eri osapuolten sotilaiden olisi pärjättävä yhdessä autiolla saarella. Roman Polanski on asialla elokuvallaan Nóz w wodzie (Knife in the Water, 1962) näyttäessään, että tiiviin näyttelijäkolmikon voi viedä vaikka vesille. Samalla asialla sittemmin tapaamme Nicole Kidmanin, Sam Neillin ja Billy Zanen Philip Noycen jännäriklassikossa Dead Calm (1989)[x]. Rob Reinerin hyytävä Stephen King -filmatisointi Misery (1990) ujuttaa katsojat mukaan James Caanin ja Kathy Batesin vuodetouhuihin. Radha Bharadwajin valitettavan vähän huomiota saaneessa jännärissä Closet Land (1991) Madeleine Stowen ja Alan Rickmanin välinen kissa- ja hiirileikki saa karmivia käänteitä. Eivätkä ne käänteet niin auvoisia ole Joseph L. Mankiewiczin legendaarisessa yllätysjännärissä Sleuth (1972), jossa Michael Cainen ja Laurence Olivierin välillä hieman hiertää tahi samaisen elokuvan odottamattoman onnistuneessa uudelleenvirityksessä, Kenneth Branaghin elokuvassa Sleuth (2007), jossa samaa asetelmaa virittelevät jälleen Michael Caine ja Jude Law. Ingmar Bergmanin jännityselokuvassa Persona (1966) Liv Ullman ja Bibi Andersson viettävät yhteistä aikaa toisen puhuessa ja toisen vaietessa.  Listaa olisi toki helppo jatkaa usein jopa samojen ohjaajien teoksilla, mutta eiköhän tämä riitä tämän arvion pohjustukseksi.

Juonitiivistelmä

Vicin (Eddie Marsan) ja Dannyn (Martin Compston) kuningasideana on kaapata ison pohatan parikymppinen tytär Alice (Gemma Arterton) isojen lunnasrahojen siintäessä rikollisten visioissa. Vic on suunnitellut rikoksen pitkän ajan kuluessa hyvin yksityiskohtaisesti ja pyrkinyt ottamaan huomioon pienimmätkin ongelmakohdat suunnitelman kulussa. Alice kuitenkin onnistuu pilaamaan rikollisten tarkan aikataulun ja hyvän suunnittelun eikä taida Dannylläkään olla ihan kaikki kortit paljastettuina suunnitelman lähtiessä käyntiin.

Kommentit

Ohjaaja Blakesonin esikoinen on epätavallisen tiivis ja kypsä ollakseen esikoiselokuva. Jännityselokuvan käänteet ovat älykkäitä ja odottamattomia eikä elokuvan tulevaa suuntaa ole todellakaan helppoa ennustaa, mikä on useimmissa 2000-luvun jännäreissä vähän turhankin usein niin sanottu helmasynti. Itse asiassa ohjaaja on upottanut käsikirjoitukseensa ison nipun mukavasti ärsyttäviä palasia, jotka hienovaraisesti ensin asettavat katsojalle tiettyjä kuviteltuja odotuksia tulevasta ja sen jälkeen hieman myöhemmässä vaiheessa kääntävät suuntaa ihan muualle. Nämä koukut eivät ole kuitenkaan epäloogisia eikä niitä ole liiaksi. Elokuvassa on lisäksi suuri joukko kohtauksia, eleitä ja vuorosanoja, jotka saavat merkityksiä vasta elokuvan kulkiessa kohti loppuaan, joka seikka on epätavallista muutoin varsin kylmäävässä ja brutaalissakin juonenkulussa. Tylytyksen vastapainona ohjaajan oman käsikirjoituksen hienovaraisuudet pääsevät oikeuksiinsa ja luovat moitteetta sykkivän kudelman, jonka päälle näyttelijöiden on mukava laskea omat munansa. Kolmen koplan – Gemma Artertonin, Eddie Marsanin ja Martin Compstonin – joukosta Eddie Marsan vetää pisimmän korren ja Marsan tekee sinällään epämiellyttäväksi alussa maalatun kylmäverisen rikollisen roolissa verrattoman upeaa työtä. Gemma Artertonin roolihahmo saa uusia ulottuvuuksia vasta tarinan edetessä pidemmälle, mutta Arterton hoitaa kyllä moitteetta kidnapatun nuoren naisen epätoivon ja pelon kohtaukset. Martin Compstonin huulilta valheet seuraavat toisiaan niin vakuuttavasti, että liekö näyttelijä itsekään tiennyt milloin hahmonsa oli määrä puhua totta ja milloin potaskaa. Ääniraita on elokuvassa minimaalinen, jopa olematon. Ohjaaja keskittyy mieluummin siihen, että näyttelijöiden tuottamat äänet ovat etualalla koko elokuvan ajan. Erityisesti Gemma Artertonin Alice-hahmon ahdingon voi tuntea luuytimissään kidnappauksen aikana, vaikka mistään Scream Queen -tyyppisestä näyttelijästä ei kysymys olekaan.

Elokuva kulkee koko kestonsa jouhevasti ja luontevasti. Notkahduksia tai uinahtamisia ei ole ollenkaan ja useimmat elokuvan lukuisista käänteistä tulevat juuri oikein ajoitettuina ja tikahduttavan onnistuneesti. Siltikin osa käänteistä jää lopulta hieman vaisuiksi, jokunen jopa hivenen epäuskottavaksi ja parikin vaille lopputulemaa. Vieläkin jämäkämpi käsikirjoituksen tiivistäminen olisi ehkä ollut paikallaan, sillä elokuvassa on niin vähän yksityiskohtia mihin tarttua, että pienen pienetkin epäkohdat ajautuvat näkyviin toisin kuin vaikkapa jossakin Michael Bayn efektihumputuksessa. Valtaosa elokuvan tenhosta sukeutuu kuitenkin siitä samasta mistä aikanaan toinen debyyttiteos, Danny Boylen elokuva Shallow Grave (1994), tenhonsakin ammensi. Nimittäin päähahmojen varsin teräväksi hiotusta ja oikein ajoitetusta dialogista näiden kunkin rakentaessa itselleen uusia asetelmia juonittelun kuluessa. Katsojalle on kuitenkin hyvin selvää, että koko elokuva rakentuu tavalla tai toisella sen varaan, että ihan kaikki ei menekään rikollisten kuvittelemalla tavalla. Hienoa on se, että käsikirjoitus ei ohjasta tarinaa vain odotettujen tylsien patenttiratkaisujen viidakon läpi vaan käyttää asetelmaa ja odotusarvoja ovelasti hyväkseen.

Yhteenveto

Erittäin taitavasti kudottu, näytelty ja ohjattu pienen budjetin tiivistunnelmainen brittijännäri yllättää liikkuessaan varsin häijyjen käännösten katveissa vain kolmen näyttelijän ja hyvin rajoitettujen kuvauspaikkojen voimin. Ohjaaja J.Blakesonin debyytti antaa luvan odottaa hyvää ohjaajan tulevaisuudelta. Brittijännärin tehokkuus pyylee viimeisilleen viritetyn käsinkosketeltavan kiristyvässä tunnelmassa, joka ei herpaannu elokuvan 100-minuuttisessa kestossa yhtään ainukaista kertaa.

8/10.

Close (2019)

Ohjaus: Vicky Jewson
Käsikirjoitus: Vicky Jewson, Rupert Whitaker
Tuotantomaa: Yhdysvallat/Iso-Britannia
Arvioidun version pituus: 94 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Arvioitu: kesä 2019
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: arabia, ranska, englanti

close_primaryJohdanto

Ruotsalaisnäyttelijätär Noomi Rapace ponnahti kertaheitolla kansainväliseksi tähdeksi näyteltyään vakuuttavasti ja palkitusti Lisbeth Salanderia kirjailija ja toimittaja Stieg Larssonin kirjoihin perustuvassa ns. Millennium-trilogiassa – Niels Arden Oplevin Män som hatar kvinnor (The Girl with the Dragon Tattoo, 2009), Daniel Alfredsonin Flickan som lekte med elden (The Girl Who Played with Fire, 2009) sekä Daniel Alfredsonin Luftslottet som sprängdes (The Girl Who Kicked the Hornet’s Nest, 2009). Noomilla oli toki jo takanaan uraa sekä elävissä kuvissa että teatterimaailmassa tässä vaiheessa jo hyvinkin kaksi vuosikymmentä. Kansainvälistä uraa Noomi on kasvattanut siitä lähtien ja päässyt mukaan sekä isoihin jättituotantoihin (kuten vaikkapa merkittävä päärooli Ridley Scottin tieteiselokuvassa Prometheus (2012) ja sivuosa Guy Ritchien jättimenestyksessä Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011)) että pienempiin tiiviimpiin tuotantoihin (kuten esimerkiksi Brian de Palman Passion (2012) sekä Daniel Espinosan Child 44 (2015)). Kapasiteettia Noomilla tuntuu riittävän. Tästäkin Vicky Jewsonin jännityselokuvasta käy hyvin selväksi, että Noomi Rapacesta löytyy karismaa ja energiaa toiminnallisten elokuvien päätähdeksi, mutta tällä kertaa valitettavasti käsikirjoitus ja Noomille kirjoitettu henkilöhahmo eivät päästä ruotsalaisnäyttelijätärtä irti kahleistaan.

Juonitiivistelmä

Sam Carlson (Noomi Rapace) on henkilösuojaukseen perehtynyt kivenkova ammattilainen, joka kiertää maita ja mantuja saaden juustonsa leivän päälle suojelemalla kohteitaan reaktioillaan, kamppailutaidoillaan ja tarvittaessa hengellään. Samin uusin keikka on suojella hemmoteltua teinityttöä Zoe Tanneria (Sophie Nélisse), joka on jättimäisen kaivosimperiumin juuri kuolleen omistajan perijätär ja jonka henki muuttuu uhatuksi, kun käy ilmi, että hänen nimiinsä testamentatun omaisuuden päätäntävallasta käydään kovaa kinaa. Zoe joutuu matkustamaan Marokkoon, koska hänen on uutena merkittävänä osakkeenomistajana oltava mukana ratkaisevissa neuvotteluissa uuden kaivoksen avaamisesta Afrikkaan ja kilpajuoksussa kaivoksen avaamisesta on mukana perheyhtiön pitkäaikainen kilpaileva yhtiö. Marokossa turvatiloihin tehty isku ajaa Samin ja Zoen pakosalle vaarallisen Casablancan kaduille, joissa edes viranomaisiin ei voi luottaa.

Kommentit

Ohjaaja Vicky Jewsonin jännityselokuvan kantavana voimana on ikävästi viritelty feministinen tulokulma.  Tämä tulokulma sysää tarkoituksella kaikki elokuvan miesroolit tyhjiksi elottomoksi kuoriksi, joiden toimintaa ohjaa vain ja ainoastaan hetkellinen tavoitteellisuus. Naisten roolitukset sen sijaan on rakennettu kantaviksi, marttyyrimaisiksi ja elokuvan kuluessa eteenpäin kasvaviksi. Eipä siinä mitään, eivät tekijät tässä nyt toki varsinaisesti mitään erityisen kasvoille hyppivää anarkofeminististä linjaa ole vetämässä ja elokuva pysyy itsetietoisuudestaan huolimatta varsin maltillisena poliittisine ajatuksineen. Toiminnallisessa elokuvassa toki pitää kiinnittää huomiota myös niihin toiminnallisiin kohtauksiin ja ne ovatkin eittämättä elokuvan keskeisiä kannattimia, jotka estävät sitä uppoamasta unholan meren syvyyksiin. Päätähtenä heiluvan Noomi Rapacen suorittaminen on alusta loppuun vakuuttavaa siitäkin huolimatta, että hänen olemuksellaan olevaa henkilöä voi olla alkuun vaikeaa mieltää niin kovaksi luuksi, kuin mitä elokuvassa annetaan ymmärtää. Elokuvan merkittävän tehokkaasti leikatut toimintakohtaukset päihittävät mennen tullen monien varsin paljon rahallisesti mittavampien tuotantojen toimintakohtaukset ja muutamakin kohtaus jää suorastaan mieleen erinomaisuudellaan. Noomin ja toimintakohtausten risteyskohtaan kehut sitten loppuvatkin, sillä elokuvan juonikyhäelmän realisointi kaivosyhtiöiden kilpailusta on kuin suoraan jostain 1970-lukulaisesta italialaisesta piraattikopiosta. Käsikirjoituksessa monikin kohtaus on saattanut vielä tuntua auttavasti menettelevältä, mutta elokuvallisessa muodossa mennäänkin sitten riman alta korkeushyppyä niin, että ei se edes heilahda lähelle osuvan suorituksen tuulenhenkäyksestä. Kansainvälisen poliittisen pelin ainesosat ovat tekijöillä levällään eikä toiminnallisten kohtausten välissä oleva aika yksinkertaisesti riitä sitomaan kehystarinalle jotain vessapaperia kestävämpää punaista lankaa. Tekijät ovat auttamattomasti kuutamolla suoraviivaistaessaan kaivosyhtiöiden monimutkaisia neuvotteluita toimitusjohtajien kahden minuutin telkkariväittelyksi ajankohtaisohjelmassa.

Yhteenveto

Naisvoimaa tihkuva jännityselokuva sivuaa erilaisten yksittäisten naisten tarinoita sovituksen, epäluulojen ja itsensä löytämisen tiellä. Tällä yritetään sitten samalla tilkitä vuotavia saumoja kömpelöstä juonesta kansainvälisten kaivosyhtiöiden brutaalista kilpailusta uuden kaivoksen avaamisen tiimoilta. Toimintaa tihkuvana jännityselokuvana Vicky Jewsonin ohjaustyö pärjää ihan kohtuullisesti ja etupäässä vain ja ainoastaan Noomi Rapacen ansiosta, mutta lopulta melko nopeasti toimintakohtausten ulkopuolisessa todellisuudessa elokuva vajoaa arveluttavan heikosti realisoituvaksi tilkkutäkiksi, joka joutuu kamppailemaan oman uskottavuutensa kanssa pysyäkseen edes pinnalla.

5/10.

Bird Box (2018)

Ohjaus: Susanne Bier
Käsikirjoitus: Eric Heisserer
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 21.12.2018 (Netflix; ei valkokangaslevityksessä)
Budjetti: noin 20 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 124 minuuttia
Arvioitu: kevät 2019

Johdantobirdbox_primary

Erityisesti vampyyri-olentoja käsittelevässä kirjallisuudessa ja elokuvissakin usein käytetty (mahdollisesti erilaisiin mytologioihin pohjautuen) keino rajoittaa näiden yliluonnollisten olentojen kaikkivoipuutta on estää niitä pääsemästä ihmisten asumuksiin ollenkaan, rajoittaa näitä operoimaan vain toisinaan (kuten yöllä) tai keksiä jokin muu vippaskonsti (valkosipulia kaulaan, risti kouraan ja taas mennään!). Kuin lukuisista mustavalkoajan vampyyrielokuvista konsanaan on kotoisin Susanne Bierin Bird Box -elokuvan antagonistien pääsyn esto ihmisten tekemiin rakennuksiin; sellaiseksi kelpaa siis omakotiasumuksen ohella myös automarketti. Mustavalkoajan vampyyrisetä saattoi sentään silinterihattu vinossa ja musta viitta harteilla pyytää luvan sisälle astumiseen, mutta Bird Box -elokuvan olennot eivät ilmeisesti osaa edes kysyä, vaikka tässä elokuvassa kykenevätkin kuiskimaan eteerisesti eläville. No niinpä olisi tämäkin elokuva loppunut hyvinkin pitkälti ns. seinään, jos tällaista keinotekoista heikkoutta ei veijareille olisi käsikirjoituksessa annettu. Idioottimaista rajoitetta ei lainkaan elokuvassa perustella eikä kyseenalaisteta eikä sen rajoja tai tarkkuutta mitenkään haluta tarkastella, analysoida tai selventää. Itse elokuvan premissihän on siinä, että näiden veijarien pelkkä vilkaisu avaa ohituskaistan kuolon maille, joten ehkä tämä rajoite ei tunnu niin päättömältä premissin päälle liimattuna.

Juonitiivistelmä

Tuntemattoman ja globaalisen yliluonnollisen (tai luonnollisen, mutta maapallolla uuden) uhan aiheuttaja on mahdollisesti jokin olento, jonka näkeminen saa näkijän tekemään tuntemattomasta syystä itsemurhan. Tuhon aallon tehdessä selvää lähes kaikista maailman asukkaista, Malorie (Sandra Bullock) ylittää vielä sinnitellä elossa muiden uhasta selvinneiden kanssa. Pelkkä ilmiön näkeminen ulkoilmassa on kuolemaksi, joten selviytyneiden on luotettava muihin aisteihin kuin näköönsä sekä jostain syystä immuunien lintujen kykyyn varoittaa ihmisiä ääntelemällä lähestyvän ilmiön uhasta.

Kommentit

Vaikka yhtymäkohtia elokuvaan on helppo löytää takavuosien kammotuksesta, M.Night Shyamalanin elokuvasta The Happening (2008) ja aiemmin samana vuonna ilmestyneestä  John Krasinskin taidokkaasta kauhujännäristä A Quiet Place (2018)[x], Susanne Bierin ohjaustyöstä voi myös pienellä kuorinnalla löytää kovasti tallattuja stereotypioita, harmillisia ammottavia aukkoja elokuvan juonikyhäelmästä ja kiusallisen tuttuja jälkiapokalyptisten elokuvien kuvioita. Vai mitä sanotte siitä, että elokuvan taloon linnoittautuneesta selviytyjien joukosta löytyvät vakioidut, sukupuolellisesti ja rotupiirteisesti poliittisesti korrektit heikkoitsetuntoinen valkoinen lihava nainen, hieman pulskahtava mustaihoinen hauskuuttaja, epämiellyttävä ja karkea vanhempi valkoinen heteroseksuaalimies, ymmärtäväinen homomies, päätähteä suojeleva ja itsensä uhraava komea ja totinen mustaihoinen mies sekä itsekäs vain seksiä ajatteleva nuorukainen. Jännityselementtejä Susanne Bier saa aikaiseksi etupäässä siitä, arvaako katsoja mitenkä nopeasti oikein pahvihahmojen teloitusjärjestyksen ja kuka onkaan se vääjäämätön petturi, oudot äkkimuutokset hahmojen käytöksessä sekä hahmojen odotetut reaktiot ryhmän kohtaamiin haasteisiin. Yhdellekään teurastettavista hahmoista ei anneta muuta tahi kiinnostavaa käyttöä semminkin, kun elokuvan tekijät eivät halua näiden hahmojen kuolemien tai historian kautta edes avata maailmanlopun taustoja. Teloitettavan vakioväen voisi vaihtaa päittäin melkeinpä vaikka jonkin kasarislasherin vastaavan väen kanssa eikä kukaan huomaisi yhtikäs mitään.

Valitettavasti Susanne Bierin ohjauksessa on vain kovin vähän sisältöä muutoinkaan. Selviytymisessä välttämättömien varusteiden hankintaa, koskenlaskua ja hektistä erämetsähippaa matkalla mystiseen selviytyjien paratiisiin, eripuraisen ryhmän sanailua eristyksissä sekä muutama melodraaman poikanen täyttävät peijoonin pitkästä juoksuajasta leijonanosan. Sisältöä Bierin yli kaksituntisessa tarinoinnissa olisi ehkä just varttiseen lyhytelokuvaan ja jokainen kohtaus tuntuu venytetyn tarpeettoman turpeaksi. Juonellisia ongelmakohtia ei ole vaikea etsiä niitäkään eikä elokuva edes yritä selittää, miksi vielä viisi vuotta katastrofin jälkeen voi ajella autolla, hanasta tulee vettä ja sähköäkin tuntuu saavan. Mitä tapahtuu miljardien kuolleiden ihmisten ruumiille ja missä kulkeekaan raja siinä, mitkä eläimet joutuvat itsemurhavietin valtaan ja mitkä eivät? Bier ummistaa tarinassaan silmänsä kokonaan loogisilta syy-seuraus -suhteilta katastrofin jälkeisessä maailmassa biologisine kerrannaisvaikutuksineen ja tyytyy vain alussa esittelemään lyhykäisillä shokeerausepisodeilla infektion nopeat välittömät seuraamukset yksilöiden tasolla. Mitään järkevää syytä ei elokuvassa anneta sille, miksi ihmiset ovat turvassa rakennusten sisällä kunhan eivät katsele ulos tai pidä ovia raollaan. Se vaikuttaa vain lähinnä tekosyyltä saada aikaiseksi rinnastus häkeissä ja laatikoissa pidettävien lintujen ja taloihin telkeytyneiden ihmisten välillä.

Eipä silti, elokuvan kuvaus on tavattoman onnistunutta. Leikkaus ja muu tekninen toteutus ovat hyvinkin hiottuja ja loppuun asti mietittyjä ja Atticus Rossin ja Trent Reznorin tuottama ääniraita on jälleen kerran onnistunut, tehokas, toimiva ja kohtauksia alleviivaava. Sandra Bullockin ja erityisesti John Malkovichin roolityöt ylittävät tusinatyöskentelyn hyvinkin mallikkaasti. Susanne Bier on kuitenkin ohjannut lähinnä verkkaisia draamoja ja romanttisia komedioita ja vaikuttaa siltä, kuin häneltä yksinkertaisesti puuttuisi halua ja/tai taitoa tehdä jännitysviihdettä. Huolimatta siitä, että rautainen tekninen osaaminen, näyttelijät ja äänimaailma olisivat mahdollistaneet vaikka mitä, Bierin elokuva vajoaa monin paikoin hyvinkin latteaksi ja kokolailla tylsäksi. Lisäksi elokuvan kohderyhmää on vaikea hahmottaa: kenelle tämä on oikeastaan suunnattu ja miksi?

Yhteenveto

Kauhutrillerinä mainostetun maailmanlopun selviytymistarinan ohjaajaksi kuoriutunut Susanne Bier ei pysty tekemään elokuvasta kauheaa eikä trilleriä. Elokuvalla on paljonkin yhteistä pinta-alaa modernien zombie-elokuvien kanssa (irrationaalisesti käyttäytyvät infektoituneet) sekä jälkiapokalyptisten selviytymisseikkailuiden kanssa, mutta sen tekijät eivät ole oikein onnistuneet miettimään, että mille kohderyhmälle elokuvaa pitäisi oikeastaan kohdentaa. Tuttujen klisepommien ja riittämättömän sisällön lisäksi Bier sentään tarjoaa jonkin sortin koukun tarinan antagonistien taholta, mutta ei se riitä yksistään tekemään elokuvasta juuri muuta kuin haalistuvan alaviitteen jälkiapokalyptisten tieteiskauhuelokuvien listalla.

5/10.

The Hand that Rocks the Cradle (1992)

Saksalainen aulajulisteiden sarja. Keskivahvaa valokuvapaperia. Koko on A4. A lobby card set from Germany. Medium strength photographic paper. Size is A4.

divider_08

Saksalainen aulajuliste. Julistepaperia. Koko on noin 30 cm x 40 cm. A movie poster from Germany. Poster paper. Size is about 30 cm x 40 cm.

thehandthatrocksthecradle-germany-18

divider_08

Japanilainen aulajuliste. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer (chirashi) from Japan. Scanned both sides of the flyer.

 

Get Out (2017)

Ohjaus: Jordan Peele
Käsikirjoitus: Jordan Peele
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Japani
Arvioitu: syksy 2018
Arvioidun version pituus:
Ensi-ilta Suomessa: 5.5.2017
Kieli: englanti
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD

Johdantogetout_primary

Kauhu- ja jännitysviihteen perustavanlaatuisia helmasyntejä on aliarvioida lajityyppiä taiteenlajina, sen kannattajakuntaa kuluttajina ja sen keinovalikoimaa välittää viestiä. Kaikkihan tietävät, miten paljon ponnettomia mitäänsanomattomuuksia esim. juuri kauhuelokuvan lajityyppi on pullollaan. Sellaisia teoksia, joiden tekijät hakevat pikaista palkkasekkiä. Sellaisia teoksia, joiden tekijät käyttävät teostaan vain yhtenä askelmana noustessaan omasta mielestään ylöspäin tekijöiden sosiaalisessa hierarkiassa. Sellaisia teoksia, joiden tekijöiden mielenkiinto, osaaminen tai halu kertoa oma näkemyksensä on mitätön. Sellaisia teoksia, joiden tekijät eivät yksinkertaisesti osaa rakentaa kerrontaa ja ohjata näyttelijöitä. Kun Roman Polanskin elokuva Repulsion (1965) aikanaan julkaistiin, sen saama vastaanotto oli ristiriitainen juuri siksi, että tällaisessa lajityypissä ei yleisesti ajateltu olevan potentiaalia kertoa syvempiä asioita vakavasti. Polanski todisti myöhemmin elokuvallaan Rosemary’s Baby (1968)[x], että kysymys ei suinkaan ollut sattumasta. Georges Franjun elokuva Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960)[x] näytti puolestaan, että kauhuelokuvankin kerronnan tasoissa on mahdollisuuksia avata väyliä tutkia ihmisen psyykeä mitä mutkikkaimmilla tavoilla. Samana vuonna Alfred Hitchcock teki saman elokuvallaan Psycho (1960), jonka vaikutus lajityypissään tuntuu vielä tänäkin päivänä. Bryan Forbes käänsi monet totutut kuviot ja odotusarvot päälaelleen ja käytti huomattavasti vaivaa välttääkseen ajautumasta kliseiden ja konventioiden uhriksi elokuvassaan The Stepford Wives (1975). Kaneto Shindô muistutti meille kaikille elokuvallaan Onibaba (1964), että pahimmillaan ihmisten psykologiset tarpeet ja halut parempaan elämään ylittävät kaikki moraaliset estot ja ovat samalla ajattomia universaaleja totuuksia ihmisenä olemisesta.  Stanley Kubrick rakensi niin taidokkaan kudelman elokuvallaan Eyes Wide Shut (1999) kertoessaan moraalisten valintojen vaikutuksia, että Kubrickin suorastaan voi ajatella tutkivansa omaa itseään mielen maisemissa, joihin ei ollut uskaltanut tai halunnut itse oikeassa elämässään mennä. Kuviteltu ja todellinen maailma pyörivät yhdessä kieppuvassa arvojen ja valintojen karusellissa David Lynchin elokuvassa Mulholland Drive (2001) niin reippaasti, että heikompaa hirvittää. Yhteistä kaikille näille mainituille elokuville on se, että niiden tekijät arvostivat ja kunnioittivat omaa lajityyppiään ja omaa tekemistään. He halusivat käyttää aikaa, vaivaa ja uusia ratkaisuja näkemyksiensä esittämiseen. Nämä tarinat on mietitty pienimpiä yksityiskohtiaan myöten ja niiden tekijöillä on halu ja taito välittää sanottavansa. Kaikissa näissä on tietty hypnoottinen outouden aura, joka antaa vihjettä katsojalle myös siitä tunnelmasta, johon ohjaaja Jordan Peele vie katsojan omalla esikoisohjauksellaan. Get Out sujahtaa mainittujen elokuvien joukkoon vaivattoman oloisesti; jokainen kohtaus, jokainen dialogiin upotettu sana, jokainen kamerakulma on tarkkaan harkittu.

Juonitiivistelmä

Nuoripari Chris (Daniel Kaluuya) ja Rose (Allison Williams) ovat menossa viikonlopuksi Rosen vanhempien (Bradley Whitford, Catherine Keener) kartanolle. Molempia reissu vähän jännittää, sillä kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Rosen vanhemmat tapaavat Chrisin. Chrisiä asiassa huolettaa myös se, että Rose ei ole kertonut vanhemmilleen tapailevansa tummaihoista miestä. Rose pitää vanhempiaan hyvinkin avarakatseisina eikä arvele, että rotuasia näitä häiritsee. Kartanolle päästyä Chrisinkin huolet hälvenevät, kun hän huomaa tulevansa ihan hyvin toimeen mutkattomien appikandidaattien kanssa. Muutamat asiat kuitenkin alkavat häiritä Chrisiä sekä kartanon palvelijoissa että Rosen vanhemmissa ja tämän veljessä. Epäilyttäväksi viikonloppu muuttuu, kun paikalle saapuukin suuri seurue juhlavieraita; Rose ei ollut muistanut, että juuri tänä viikonloppuna kartanolla järjestetään isot juhlat. Mitä tämä porukka oikein juhlii ja miksi Chris tuntee olonsa vaivautuneeksi ja tarkkailluksi?

 

 

 

Kommentit

Jordan Peelen omaan käsikirjoitukseen pohjautuva elokuva avautuu hienoina kerronnan kerroksina. Ohjaaja rakentaa elokuvansa kohtaukset ja kohtauksien tapahtumat täydellisen hallitusti ja huolellisesti. Peele yht’aikaa antaa juuri riittävästi tilaa valitsemilleen näyttelijöille ja ohjaa näitä taidokkaasti kohtauksiin rakennettujen vihjeiden ja vinkkien antajina. Peele heittää katsojalle satoja hienoja yksityiskohtia – eleitä, kuvakulmia, katseita – ja antaa katsojan ensin miettiä näitä itsekseen ennen kuin kerronnan tiivistyttyä loppukohtauksen tiimellyksessä sitoo kaiken yhteen ja antaa näille yksityiskohdille loogiset ja nerokkaat syyt. Peele ei selittele katsojalle tarpeetta esittämiään asioita, ei heristele sormiaan valkoisen ylivallan mahdille, ei anna epärealistisia ratkaisumalleja maailman tilaan, eikä eritoten rakenna hahmoistaan pelkkiä rotujensa määrittämiä kaksiulotteisia malleja. Sen sijaan Peelen kerronnassa on toteavia sävyjä Yhdysvaltain sosiaalisen yhteiskuntarakenteen sisäänrakennetuista mekanismeista ja liiallisten yksinkertaistusten sijasta Peele tarjoaa katsojalle epätavallisen älykästä pohdiskeltavaa pitkin elokuvan kulkua.

Näyttelijöiden ohjaus ja työ on esimerkillisen erinomaista kautta linjan. Stereotypioita, liiallisia virtaviivaistuksia ja yksinkertaistuksia selvästi välttelevä ohjaaja on taikonut esiin näyttelijäkaartista hahmoilleen kokonaiset ja uskottavat psyyket; persoonat, joiden näkemykset, maailmankuvat, uskomukset, tavat, heikkoudet ja vahvuudet on helppo uskoa ja hyväksyä. Mikä parasta, kaikki hahmot toimivat koko käsikirjoituksen ajan loogisesti, luontaisesti ja rationaalisesti: erittäin epätavallista jännityselokuvassa yleensä ja erityisesti yhdysvaltalaisessa sellaisessa. Chrisin reaktiot ja tunneskaala kasvavaan epämukavuuden tuntuun ovat niin taitavasti Daniel Kaluuyan hallussa, että katsoja väkisin itsekin alkaa miettiä, että mitä Chrisin asemassa olisi voinut itse tehdä toisin tai olla tekemättä.

Hitaasti rakentuva tarina ei ole kaikkien mieleen. Kohtausten jatkumot vaativat katsojalta keskittymiskykyä ja halua seurata tarinan kehittymistä; kyseessä ei siis ole sellainen aivot narikkaan, popparit kippoon -kesäleffa, jonka väliepisodien aikana voi höpötellä joutavia kaverin kanssa, tsekata uusimmat Twitter-pöhinät kännyllä tai koukata lähikaupassa noukkimassa toisenkin olutpakin. Tarinan ja sen tunnelman kehittyminen vaativat aktiivista seuraamista eikä elokuva petä sille antautuvaa katsojaa. Elokuvassa on hyvin vähän aktiivista toimintaa tai efektejä, mutta kasvava epämukavuuden ja outouden aura on niin vahva ja väkevä, että elokuva menee lopulta hyvänkin matkan silkan kauhuelokuvan puolelle ulos perinteisten jännityselokuvien laatikoista.

Yhteenveto

Erittäin taidokkaasti ja huolellisesti kudottu jännitysmysteeri kahlitsee otteeseensa seuraamaan Daniel Kaluuyan näyttelemän Chris-hahmon kasvavaa epämukavuutta siitä, mitä ihmettä tyttöystävän vanhempien kartanolla oikein tapahtuu. Käsikirjoittajana ja näyttelijänä aiemmin tunnettu Jordan Peele tekee esikoisohjauksessaan pelottavan monta asiaa oikein ja kykenee rakentamaan piinaavan ja kiehtovan skenaarion näennäisen luontevasti ja hyvin pienillä rakennuspalikoilla. Tunnelmallinen ja omaperäinen jännityselokuva, jonka ei tarvitse elvistellä ronskeilla efekteillä tai äänekkäillä ampumisilla toimiakseen.

9/10.