Kategoria: elokuvat

Battle of the Damned (2013)

Ohjaus: Christopher Hatton
Käsikirjoitus: Christopher Hatton
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Singapore
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Budjetti: 8 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 89 min
Arvioitu: lokakuu 2017
Kieli: englanti

battleofthedamned_primaryJohdanto

Vihollisen kansoittamalta tai muutoin vihamieliseltä alueelta yhden ja vain yhden henkilön kontolle alistetut pelastustehtävät ovat olleet elokuvien vakiokuvastoa jo pitkään ja kattavat kokonaisen joukon eri lajityyppejä. Toiminta- ja tieteiselokuvien saralla teemaa alettiin hyödyntää kunnolla oikeastaan kuitenkin vasta 1980-luvulla. Kyllähän esim. lännenelokuvissa yhden miehen pelastustehtäviä oli jo nähty aiemminkin (vaikkapa Budd Boetticherin Comanche Station (1960)) eikä teema vieras ollut rikostrillerien puolellakaan (esim. Jack Smightin Harper (1966)). 1980-luvulle saavuttaessa oli jo havaittavissa, että elokuvien päätähdiksi yhä useammin kelpuutettiin yksittäinen henkilö, jonka olkapäille asetettiin elokuvan onnistumisen painolastia. Vielä 1960-luvulla esimerkiksi juuri mahdottomilta tuntuvissa vaarallinen pelastustehtävä -tyypin elokuvissa kerättiin nimenomaan joukkio tai kaksikko hoitamaan homma tai ainakin sopiva apuri sille päätähdelle. Epäilemättä 1970-luvulla rajusti yleistyneet oman käden oikeutta jakavat vigilante -elokuvat ovat olleet taustoittajina siirtymälle joukkioista yksittäisten henkilöiden suorituksiin. Paul Kerseyn (Charles Bronson elokuvassa Death Wish (1974)[x]), Harry Callahanin (Clint Eastwood Dirty Harry -elokuvasarjan elokuvissa alkaen ensimmäisestä elokuvasta Dirty Harry (1971)), Walkerin (Lee Marvin elokuvassa Point Blank (1967)), Buford Busserin (Joe Don Baker elokuvassa Walking Tall (1973)) ja Travis Bicklen (Robert de Niro elokuvassa Taxi Driver (1976)) hahmojen saavuttamat suosiot elokuvateattereissa ovat epäilemättä keskeisiä tekijöitä tässä siirtymässä ja varmasti suoria edeltäjiä 1980-luvun yhden henkilön armeija -tyyppisille pelastustehtävä-elokuville. Malliesimerkkejä näistä ovat John Carpenterin Escape From New York (1981) ja Mark L.Lesterin Commando (1985)[x], mutta James Cameronin Aliens (1986)[x] istahtaa sekin koko lailla lähelle, kun Ripley (Sigourney Weaver) teippaa pyssyt tanaan ja lähtee omin pikku kätösin pelastamaan Newtia (Carrie Henn). Näistä elokuvista on sittemmin tullut ikonisia genrejään tyypittäviä valioyksilöitä ja niillä on ollut kiistattoman suuri vaikutus alan tekijöiden myöhempiin tuotantoihin ja joita myös on valitettavasti  sittemmin kopioitu ihan riesaksi asti.

Juonitiivistelmä

Peijoonin pellet eli biologisia virusten muunnelmia laboratorioista vapaaksi päästävät tiedemiehet iskevät jälleen; tällä kertaa nimeltä mainitsemattomassa kaakkoisen Aasian kaupungissa. Siinä vaiheessa, kun Max Gatling (Dolph Lundgren) pyydetään apuun pelastamaan äärest tärkeän dirikan tytär Jude (Melanie Zanetti) keskeltä karanteenialuetta, on paskamyrsky jo pyörinyt hyvän tovin ja eristetyssä miljoonakaupungissa on enää lähinnä eläinten lailla käyttäytyviä zombeja jonottamassa mahdollisuutta kaapaista elävien lihaa omaan suuhun. Max menettää nopeasti koko tiiminsä etsiessään Judea ja joutuu taistelemaan joka metristä edetessään kaupungissa. Onni(?) on kuitenkin myötä ja pian Max huomaa olevansa mukana pienen eloonjääneiden ryhmän juonitteluissa ja selviytymiskamppailussa. Yllättävää apua kaupungin tuholaistorjuntaan tarjoavat paikalle omin avuin(!) törmäävät ja kelpo asein varustautuneet huoltorobotit! Vaan ehtiikö Max pelastaa blaa blaa jne jne … no ehtii tietenkin!

Kommentit

John Carpenterin Escape From New York (1981) on tämän elokuvan selkeä innoituksen lähde ja käytännössä Christopher Hatton on kopioinut Carpenterin elokuvasta hyvinkin puolet. Ei ole sattumaa, että Battle of the Damned -elokuvassa pientä selviytyjien joukkoa johtaa ilmeisen yksinvaltiasmaisella otteella mies nimeltä Duke. Carpenterin elokuvassahan New Yorkin eristysalueen johtajana toimi juurikin Isaac Hayesin näyttelemä The Duke. Alun perin herra Hatton oli aikeissa tehdä jatko-osa omalle aiemmalle elokuvalleen (ohjaus ja käsikirjoitus) Robotropolis (2011), jossa elokuvassa ohjelmistovian vuoksi riehaantuneet prototyyppiasteella olevat teollisuusrobotit aiheuttavat kovasti päänvaivaa alkaessaan käydä holtittomasti ihmisten kimppuun. Elokuva kuitenkin oli lievästi sanottuna surkea ja kiittäkäämme robottien suojelusenkeleitä siitä, että elokuva ei ole jatkoa saanut. Mutta aivan kokonaan ei Hatton hylännyt ajatustaan saada teollisuusrobotit vielä toiseenkin elokuvaan ja niinpä ne on sitten otettu osaksi Battle of the Damned -elokuvaa, vaikka elokuvilla ei ole mitään muita yhtymäkohtia toisiinsa kuin mainitut robotit. Sieltä ne vaan kulman takaa joukkona elokuvan puolivälissä paarustavat esiin kyykkäämään zombeja eikä aikaakaan, kun sankarimme Max Gatling nousee robottiarmeijan (no joo; puoli tusinaa niitä vain sitten lopulta kuitenkin näytetään) kunkuksi käskien peltiheikkejä milloin mihinkin puuhasteluun. Robottien kävely ikään kuin suoraan toisesta elokuvasta tähän elokuvaan lienee ihan tuolla top-10 -listalla kinastelemassa elokuvahistorian hölmöimmistä cameo-rooleista. Toisaalta kuitenkin peltiheikit luovat elokuvan sävyyn oman oudon kiehtovan kahjouselementtinsä lisää, sillä ihan kovin vakavissaan tällaista elokuvaa ei pidä ottaman nyt noin muutoinkaan. Hatton (ohjaaja, käsikirjoittaja) ja Lundgren (tuottaja, päärooli) tajuavat tilanteen ja tekevät elokuvan yleisestä ilmeestä sopivan hölmön eivätkä antaudu tekemään liian vakavissaan, joka on alalla valitettavasti melkoinen helmasynti. Lundgrenin machoilu, one-linerit ja  robottien kanssa puuhastelun sisäänrakennettu kahjous saavat kieltämättä aikaan hymyilylihasten nykimistä ja ajoittaista hekotteluakin, mutta totuuden nimessä elokuvan koominen puoli olisi voitu viedä vielä selkeästi pidemmällekin. Harmillisesti kuvio eloonjääneiden sisäisestä köydenvedosta tuntuu melkeinpä huonolta The Walking Dead -jaksolta vailla järkeviä kiinnekohtia siihen todellisuuteen, joka vallitsee zombien hallitsemilla kaduilla. Ja kun Max Gatling saapuu järkyttämään onton ryhmän herkkää tasapainoa, ei ohjaaja Hatton enää oikein hallitse tilanteiden kehittelyä ja liian moni dialogivetoisista kohtauksista tuntuu vain televisiokanavalla 128 esitettävältä vesitetyltä päiväsaippuaoopperalta. Näyttelijöiden työ on taattua B-elokuva -materiaalia, mutta naispääosassa kovaa mimmiä näyttelevä Melanie Zanetti hoitaa hommansa varsin onnistuneesti. Dolph Lundgren on Max Gatlingin roolissa juuri sellainen kuin tällaisessa elokuvassa pitääkin: järkälemäinen kuuden ilmeen ihme, joka osaa laittaa haisemaan.

Elokuva kulkee sopivan kestonsa ihan kohtuullisesti rytmitettynä ja kohtausten välillä siirtymätkin onnistuvat joten kuten kelvokkaasti. Muka-hieno jatkuvaa tärinää ja heiluvaa sekoilua täynnänsä oleva kuvaustyyli käy hyvinkin nopeasti ärsyttäväksi ja tarkoitushakuiseksi eikä asiaa paranna paikoittainen 3rd person shooter -imitointi, joka onnistuu heikosti. Iso osa toimintakohtauksien leikkauksistakin on hypernopeita välähdyksiä ja yhdistettynä heiluvaan kameraan juuri mistään ei saa mitään selvää. Tällainen mukamas kaoottista hektisyyttä korostava tyyli on niin loppuun kaluttua kamaa erityisesti toiminnallisten elokuvien genreissä, että sen tekemisen ainoana oikeutuksena pitäisi enää olla jonkin uuden jipon, innovaation tai idean tarjoaminen. Sellaista ei tästä elokuvasta kuitenkaan löydy kirveelläkään, jolloin tyyli jää lähinnä ohuesti peittämään ilmeisiä rahoitusrajoitteita. Ne pakolliset CGI-efektit eivät ole onneksi kuitenkaan niin räikeitä kuin olettaa voisi ja robottien puuhastelu on toteutettu jopa ihan kelvollisella osaamisella. Toisaalta elokuvan tekemiseen on palanut varsin runsaasti setelitukkoja (miljoonia taaloja), joten kyllä jotain pientä tasoa odottaa sopiikin.

Yhteenveto

Modernien Usain Bolt -tyyppisten pikajuoksua harrastavien zombieolentojen lisääntymiskyky on kerrassaan hämmästyttävä, jos asiaa mitataan niillä kaikilla elokuvilla, joissa näitä veikkosia laitetaan näytille joko itsetarkoituksellisen massiivisen suurina armeijoina (Fosterin World War Z (2013)), kelpo leegioina (Fresnadillon 28 Weeks Later (2007)[x]),  komppanioina (Boylen 28 Days Later (2002)[x]), kunnon laumoina (Kitamuran Versus (2000)), isoina joukkoina (Dahanin/Rocherin The Horde (2009)[x]), ryhminä (Morlet’n Mutants (2009)), pikku posseina (Krenin Rammbock (2010)) tai peräti ihan muutamina yksilöinä (Balagueron/Plazan [REC] (2007)[x]). Alan markkinoilla on siis ollut kovaa kuhinaa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Parhaimmat niistä kertovat tarinansa käyttäen olentoja vain luomaan rakenteen, jolla tekijät yrittävät kertoa jotakin niistä kauheuksia pakenevista ihmisistä. Kehnommat osaavat keskittyä vain lahtaukseen vaivautumatta tarkastelemaan selviytyjien fyysisiä ja henkisiä keinoja osana selviytymisen prosessia. Tämä Christopher Hattonin kirjoittama ja ohjaama Battle of the Damned sentään yrittää, mutta riman korkeus on liian korkealla suhteessa tekijöiden taitoihin. Kelvollinen yritys kuitenkin ja koska lajityyppi on niin täynnä erilaisia ja -laatuisia yrittäjiä, nousee tämä teos ihan hyvinkin keskikastin edustajaksi joukossa.

5/10

Livid (2011)

Ohjaus: Alexandre Bustillo, Julien Maury
Tuotantomaa: Ranska
Käsikirjoitus: Alexandre Bustillo, Julien Maury
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista ensi-iltaa Suomessa
Arvioitu: lokakuu 2012
Arvioidun version pituus: 92 min
Kieli: ranska

livide_primaryJohdanto

Italian giallo-elokuvien keskeisimpiin tekijöihin kuuluva Dario Argento vei genren Three Mothers -elokuvatrilogiallaan täysin oudolle ja erityiselle maaperälle. Argento lähti trilogian kahdella ensimmäisellä elokuvalla Suspiria (1977) ja Inferno (1980) matkalle surreaaliseen maisemaan, jossa tieten ja maanisesti rikkoi kahlitsevia elokuvakerronnan sääntöjä ja hajotti juonirakennelmat tarpeettomina visuaalisen tyylin edestä häiritsemästä saadakseen aikaan irrationaalisen unimaailman toisinnon. Alkuaan jyrkän ristiriitainen vastaanotto on aikojen saatossa painottunut hyväksymään Argenton visiot arvostetuiksi alan pioneerielokuviksi. Erityisesti Suspiria oli niin kunnianhimoisen väkevästi rakennettu, että VHS-teknologian rahkeet eivät riittäneet toisintamaan elokuvan värejä oikein tai edes sinne päin. Vasta digitaalisten tallennusmedioiden tulo tarjosi elokuvan sellaisella värimaailmalla, kuin ohjaaja oli tarkoittanutkin.

Bustillon ja Mauryn elokuva Livide on siis löyhä kunnianosoitus ja hatunnosto näille Argenton surreaalisille elokuville.

Juonitiivistelmä

Kotipalvelusairaanhoitajana työnsä aloittava Lucie (Chloé Coulloud) tekee vaikutuksen opettajakseen määrättyyn Catherineen (Catherine Jacob). Catherine antaa Lucien tutustua myös yhteen erikoisimmista potilaistaan – Rouva Jesseliin (Marie-Claude Pietragalla), ikiaikaisen tuntuiseen vuoteenomana koomassa makaavaan vanhaan naiseen, jota Catherine käy hoitamassa rouva Jesselin vanhassa eristetyssä kartanossa. Kun Catherine vihjaa Lucielle, että Jesselillä on legendan mukaan talossaan kätkettynä suuri aarre, Lucie tarttuu koukkuun. Yön tunteina sitten Lucie kahden ystävänsä kanssa murtautuu kartanoon. Kartanosta kyllä löytyy … jotakin. Eikä se kimalla kauniina.

Kommentit

Dario Argenton Suspiria (1977)-elokuvan painajaismaisen unimaailman suuntaan rakentavat Bustillo ja Maury myös tämän oman elokuvansa ja kumartavat Argentolle auliisti ja monin paikoin elokuvan edetessä. Yhteyksiä on sekä visuaalisella puolella että siroteltuina elokuvan hahmojen taustoihin eli myös tarinan tasolla. Ja myös elokuvan kerronnan loogisuus  ja selväpäisyys alkavat joustaa ja murentua mitä edemmäs tarinaa edetään ja mitä omituisempiin kerrostumiin elokuvassa päästään. Lopulta katsojalta aivan tarkoituksella katkotaan julmasti mahdollisuudet rakentaa valvetilan logiikkaa tai normaaleja fyysisiä kausaliteetteja kunnioittava tulkinta. Jäljelle jää painajaismaailman visuaaliseen limboon tarkoituksella jättäytyvä kudelma, joka vastustaa järkiajattelua ja turvautuu unien arvaamattomiin, alati muuttuviin ja siksi pelottaviin käänteisiin. Tämä on visuaalisen elokuvataiteen mustaa magiaa, joka ammentaa olemassaolonsa Argentolta, mutta toki tekijät tekevät pieniä kumarruksia myös muutamien muiden tunnettujen tekijöiden elokuvien suuntaan. Alexandre Bustillo ja Julien Maury eivät silti tarkalleen ottaen kopioi Argentoa: pikemminkin he paneutuvat omassa tyylissään erilaisiin näkökulmiin ja varioivat painajaisunimaailman väkevyyttä hieman erilaisilla nyansseilla.

Kauhugenren sisällä pikkuisen myrskyn vuoden 2007 varsin verisellä elokuvalla Inside[x] aikaansaaneet parivaljakon jäsenet Alexandre Bustillo ja Julien Maury pitivät esikoisensa jälkeen pitkän tauon, jona aikana he onnistuneesti vastustivat Hollywoodista tehtyjä tarjouksia siirtyä suurten studioiden koneistojen osasiksi. Tälle tiellehän moni eurooppalainen ohjaaja sitten jää ja useimmiten sitten siellä Hollywoodissa innovatiivinen, tehokas ja rohkea elokuvallinen ilmaisu rouhitaan ensimmäiseksi pois. Inside on sittemmin noussut yhdeksi keskeisistä referenssipisteistä puhuttaessa ns. New French Extremity -liikkeen elokuvista, joille varsin monelle on löydettävissä juuret Body Horror -elokuvista ja erityisesti kanadalaisen David Cronenbergin tuotannosta. Kun tarkastelee Livid -elokuvaa Body Horror -elokuvien perinteet ja vaikutteet ovat aivan yhtä ilmeiset ja väkevästi läsnä kuin Dario Argentonkin. Elokuva on juurikin sitä, mitä tyypillinen Hollywood-kerronta ei ole: hämäävän arvoituksellista, kahleista irti pyristelevää, painajaismaisen tulkinnallista, ihmisen kehon heikkouksia ja vahvuuksia tiiviisti analysoivaa ja visuaalisesti innovatiivista.

Hämmentävän kaunis elokuva on kuvaukseltaan, verevän väkevää kauhutunteiden nostattajana ja maanisen tehokasta tunnelmaltaan. Mutta ohjaajaparivaljakon teoksessa on silti hankalia ja monisyisiä ongelmia, jotka eivät katoa sillä, että ihastuu ulkoiseen pintaan. Elokuva yhdistää veristä selviytymisseikkailua kauhutalon uumenissa ja unenomaista romantisoivaa fantasiaa eikä lopputulos oikein kykene ottamaan parhaimpia paloja tästä yhtymäpinnasta. Kauhufanien mieleen eivät oikein tahdo upota elokuvan edetessä kasvavat fantasia-elementit ja vastaavasti fantasiaelokuvien ystävien lienee vaikea hyväksyä elokuvan verisempää ja rosoisempaa osastoa. Kauhutunnelman rakentaminen on tekijöille kyllä ihailtavan vaivattoman tuntuista ja hyvinkin pelottavia kohtauksia tekijät ovat saaneet aikaiseksi kokonaisen joukon, joka nykykauhussa ei ole lainkaan mikään selviö. Kuitenkin elokuvan lopun taivaisiin kurottavan tähtifantasian kontrasti verisemmän keskivaiheen kanssa on kovin suuri.

Yhteenveto

Alexandre Bustillon ja Julien Mauryn kummitukset kummitustalossa -tarina vie irrationaaliselle matkalle veristen ballerinojen luo ja suoraan painajaisunien sisälle. Selkeä kunnianosoitus Dario Argenton kaanonin keskeiseen Three Mothers -trilogiaan. Suspirian kovat fanit löytänevät elokuvasta paljonkin pidettävää. Livide ei kuitenkaan täysin uskalla irtautua kaikista niistä kumarruksista ja vinkeistä muille ja laittaa itseään täysillä likoon. Kaikkine pienine muihin elokuviin suuntavine vinkkeineen elokuva samalla tulee hukanneeksi rehellisen mahdollisuuden omaan selkeään identiteettiin. Nyt se jää valitettavasti vain etupäässä Dario Argenton teoksiin löyhästi kytkeytyneeksi johdokseksi ja kunnianosoitukseksi – siitäkin huolimatta, että elokuva on visuaalisesti lähes yhtä kauniin kiehtovaa katseltavaa kuin Argento parhaimmillaan.

6/10

[REC] 3: Genesis (2012)

Ohjaaja: Paco Plaza
Käsikirjoitus: Paco Plaza, Luiso Berdejo
Tuotantomaa: Espanja
Ensi-ilta Suomessa: 31.5.2013
Arvioidun version pituus: 80 min
Arvioitu: toukokuu 2013
Budjetti: 6,5 miljoonaa USD
Kieli: espanja, katalaani, ranska

rec3_primaryJohdanto

Samalla, kun kauhuelokuvistaan kuulussa Italiassa kauhuelokuvatuotannot käytännössä katosivat vuosituhannen vaihteessa (mm. poliittisista syistä ja mediayhtöiden tuhoisien sopimuskäytäntöjen takia), lähistöllä Espanjassa kävi juurikin päinvastoin. Espanjaan on syntynyt vuosituhannen alun jälkeisinä vuosina varsin vahva jännitys- ja kauhuelokuvien tekemisen osaaminen, joka osaaminen on hiljaksiin laajentunut myös tuottamiseen ja levittämiseen kansainvälisille areenoille. Käytännössä Amando de Ossorioon, Jess Francoon ja Paul Naschyyn lähes puolen vuosisadan ajan tukeutunut espanjalainen kauhu on kokenut vahvan renessanssin ja muodonmuutoksen. Puolen tusinaa uutta ohjaajaa tuovat omia visioitaan monipuolisesti esille, mutta silti kollektiivisesti espanjalaisten tekemissä kauhuelokuvissa on nähtävissä vahva espanjalainen identiteetti. Näihin uuden vuosituhannen tekijämiehiin lukeutuu myös Paco Plaza, joka yhdessä Jaume Balagueron kanssa nousi kansainväliseen tietoisuuteen ensimmäisten kahden [REC]-elokuvan huiman ja yllättävän menestyksen myötä.

Juonitiivistelmä

Claran (Leticia Dolera) ja Koldon (Diego Martin) elämän tärkein päivä – heidän hääpäivänsä – saa oudon ja odottamattoman käänteen, kun pahoinvoiva Koldon setä tipahtaa parvekkeelta alas juhlaväen niskaan. Ja vaikka setä ottaakin aika tällin, ei se estä herraa syöksemästä hampaitaan auttamaan tulleiden kurkkujen yleiseen suuntaan. Mies on hääjuhlien potilas nolla; kekkerien ensimmäisenä muuttunut zombie. Eipä aikaakaan, kun iso hääjuhla muuttuu kaoottiseksi verijuhlaksi demonimaisten zombie -hirviöiden käsissä ja hampaissa. Clara ja Koldo joutuvat eroon toisistaan, mutta kumpikin on päättänyt löytää toisensa sekasorron keskeltä – onhan tämä nyt kuitenkin nimenomaan heidän tärkeä päivänsä.

Kommentit

Found footage -tekniikkaa käyttäen tehdyt kaksi ensimmäistä sarjan elokuvaa ([REC] (2007)[x] ja [REC] 2 (2009)[x]) kuuluvat vahvasti tämän leikisti dokumentaarisen tyylilajin jopa tyypittäviin elokuviin – ainakin modernien kauhuelokuvien saralla. Tyylillä toteutettuja elokuvia oli jo 2007 hyvinkin ehtinyt liuta tarjolle, mutta Plazan ja Balagueron yhteinen elokuva teki vahvan vaikutuksen ympäri maailman erityisesti sen antaumuksellisella rähinällä. Paco Plaza ei enää tässä elokuvasarjan kolmannessa elokuvassa luota found footage -tyylin voimaan tai ole löytänyt tyylin varsin rajallisesta keinovalikoimasta mitään uutta tutkimisen arvoista ja vaihtaa alkuvoimaisen raa’an materiaalin teknisesti hiottuun perinteiseen ilmaisuun. Tyylimuutoksella Plaza saa toki riipaisevan tehokkaiden efektien väri-iloittelut täyteen hurmokseensa, mutta hintana Plaza menettää sen ankean ahdistavan klaustrofobisen tunteen, jonka kautta ensimmäiset kaksi [REC] -elokuvaa nousivat uuden vuosituhannen kauhuelokuvien kovaan ytimeen. Eritoten jälkikäteen on helppo arvioida, että olisiko ollut viisampaa erottautua aiempien kahden elokuvan jatkumosta myös tekemällä pesäeroa nimiöintiä vaihtamalla.

Elokuva rakentuu kovin kömpelösti hääjuhlan humuun keskittyvään pitkälle toistakymmentä minuuttia pitkään esijaksoon, keskijakson verihurmeiseen splatter-toimintaan ja surreaaliseen suuntaan kumartavaan romantisointiin taipuvaiseen loppuepisodiin. Alkujakso valitettavasti yltää – monimiljoonainen budjetti huomioiden – vuosituhannen tylsimpien episodien top-5 -listalle kevyesti ilman ihmeempää painia. Hääjuhlaahan siinä kuvataan juu tansseineen ja kakunleikkaamisine päivineen, vaikka lopullinen tarkoitus lieneekin ollut tehdä keskeiset toimijat tutuiksi katsojille. Lopulta tämä juhlan kuvaaminen on elokuvan kannalta jokseenkin yhdentekevää joutavuutta, sillä eipä tässä alustuksessa tule esille yhtikäs mitään niin tärkeää, joka oikeuttaisi siihen käytetyt minuutit. Mitä lienee Paco Plazan pääkopassa liikkunut, kun elokuva on kuitenkin selkeästi suunnattu kauhuyleisölle? Toisaalta onnistuvat tekijät kyllä totuttamaan elokuvan hahmot katsojalle ja yllättäen (kauhuelokuvaksi, siis) kaartista löytyy porukkaa, joiden kohtalosta jaksaa välittääkin. Toisen jakson mälläys sitten kyllä tulee kuin lääkärin määräyksestä kauhufanittajille, tosin etupäässä tässä mennään gorekomedian suuntima tutkassa ja pelonsekainen kauhutunnelma saa pian väistää takavasemmalle. Splatterissa ei säästellä ja zombiedemoneja päästetään päiviltä mitä herkullisimmin kikkakuutosin. Simppelin tarinan ja juonen olemattomuuden havaitsee oikeastaan vasta, kun lyhykäinen elokuva on ohitse, mutta lähtökohtaisesti lienee selvää, että Plaza ei ole edes halunnut kertoa muuta kuin selviämistarinan helvetillisestä hääjuhlasta. [REC]-mytologiaan elokuva ei oikeastaan tuo juurikaan mitään lisää, jos kohta ei nyt kahden ensimmäisen elokuvan muokkaamaa kehysrunkoa myöskään rikokaan.

Leticia Dolera ja Diego Martin päärooleissa toimivat hyvinkin tehokkaasti ja kauhuelokuvalle epätyypillisesti hahmoille on jopa rakennettu kehityskaarta. Doleran näyttelemästä hahmosta Clarasta kuoriutuu kerronnassa herkullinen emoleijona, joka ei pelkää häämekon pesulalaskua etsiessään sekasorrossa hukkaamansa uunituoreen puolison määrätietoisella naisvoimalla.

Yhteenveto

Paco Plazan ohjaama kolmas [REC]-elokuva tekee melkoisen, mutta samalla tervetulleenkin, irtioton kahden ensimmäisen elokuvan tyylistä. Plaza heittää found footage -kuvaustyylin romukoppaan parinkymmenen minuutin jälkeen ja siirtyy perinteisen elokuvatekemisen osastolle. Kesken elokuvaa vaihtuva tyyli on vaikea linjamuutos ja erityisen hankalaksi muutoksen tekee elokuvan ensimmäisen viisitoistaminuuttisen järkyttävä tylsyys, joka hakee vertaistaan jännitys- ja kauhuelokuvien historiassa, jos kohta italialaisen Alfonso Brescian rikosjännärin I contrabbandieri di Santa Lucia [The New Godfathers] (1979) hääjuhlien kuvaus on vieläkin pitkäveteisempää seurattavaa. Vastapainoksi jatkossa elokuva kuitenkin imaisee katsojansa vallattomaan ja innovatiiviseen splatter-roiskeeseen, jos hereillä jaksaa pysyä alkukolmanneksen. Mustalla huumorilla syvennetty romanttinen splatter ei paljoakaan edistä [REC]-elokuvien mytologiaa, mutta kyllä tämän nyt samaan kokonaisuuteen kuuluvaksi tunnistaa hyvällä tahdolla. Elokuvan kohdeyleisönä on selvästi yliampuvan ja graafisesti rajumman toiminnallisen kauhun ystävien yhdistyksen jäsenistö.

6/10

The Babysitter (2017)

Ohjaus: McG
Käsikirjoitus: Brian Duffield
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus:85 min
Arvioitu: lokakuu 2017
Ensi-ilta Suomessa: suoratoistoensi-ilta Netflixillä 13.10.2017
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: englanti

babysitter_primaryJohdanto

Turvallisen ydinperheen tuhoon tähtäävät ulkopuoliset tunkeutujat ovat vakioaineistoa trillereissä ja kauhuelokuvissa, koska rauhallista ja tavanomaista elämää elävien keskivertoisten katsojien on niin helppo samastua idylliä rikkovan tuhoisan voiman olemassaoloon myös heidän omassa elämässään. Tuhovoima voi olla seurausta omista virheistä (Fatal Attraction (1987)), auttavan käden ojennuksesta (Dead Calm (1989)[x]), hankalasta vuokralaisesta (Pacific Heights (1990)),  kenkusta kämppiksestä (Single White Female (1992)[x]), kotiin hyvää hyvyyttä asumaan päästetystä huono-onnisesta nuorukaisesta (Poison Ivy (1992)[x]), kierosta kytästä (Unlawful entry (1992)), vinoksi menevästä ihastumisesta (The Crush (1993)), epäonnisesta adoptiosta (Orphan (2009)), hankalaksi äityvästä naapurista (The Neighbor (1993)), entisestä kumppanista (The Ex (1997)),  harmillisesta kollegasta (Disclosure (1994)[x]), liian tuttavalliseksi käyvästä pizzakuskista (Otis (2008)), lapsen viikonlopuksi vierailemaan tulevasta opiskelijakaverista (Haute Tension (2003)[x]), tarkoituksella sisään päästetystä vierailijasta (Black Christmas (1974)), hirviöksi osoittautuvasta ottovanhemmasta (Stepfather (1987)), häiriintyneestä talkkarista (Sleep Tight (2011)), vanhasta jo unohtuneesta vihanpitäjästä (Cape Fear (1962)) tai vaikka ihan vain silkasta paskasta tuurista, että juuri tuli valituksi jonkun kohteeksi (The Strangers (2008)). Ja tietenkin … lastenhoitajasta (The Hand That Rocks the Cradle (1992)[x]).

Niin. Nämä lastenhoitajat … nuo itsensä Saatanan inhat kätyrit, joiden hoteisiin pahaa-aavistamattomat rakastavat vanhemmat luovuttavat kullannuppunsa lähtiessään viettämään yhteistä aikaa oman kodin ulkopuolelle. Teeman elokuvista Curtis Hansonin alan keskeinen teos The Hand That Rocks the Cradle (1992)[x] nousi jopa kansainväliseksi yleisömenestykseksi, mutta sitä vastoin aikaansa edellä ollut Peter Medakin The Babysitter (1980) puolestaan on jäänyt lähes täysin tuntemattomaksi jopa alaa seuraaville. Russell Mulcahyn While the Children Sleep (2007) ei onnistunut tekemään aiheelle kuin lähinnä hallaa. Andrew Stevensin kiero Scorned (1994) taasen oli lähinnä vain variaatio yllämainitusta Curtis Hansonin kahta vuotta aiemmasta ylivertaisesta teoksesta ja Jim Wynorskin Thy Neighbor’s Wife (2001) oli surkuhupaisasti lähes suora – mutta vielä surkeampi – kopio Stevensin elokuvasta. Kauhukomedian puolella ei kuitenkaan vielä lastenvahtien tempauksista ole tungosta ollut ja siihen väylään iskee ohjaaja McG:n The Babysitter (2017).

Juonitiivistelmä

Keskiyläluokkaista lähiöidylliä elävä perhe on käyttänyt auliisti hyväkseen nuoren naisen, Been, (Samara Weaving) palveluita lastenhoitajana perheen ainokaiselle ja jo hyvinkin teini-ikäiselle Colelle (Judah Lewis). Koittaa jälleen yksi viikonloppu, jolloin Bee muuttaa perheen taloon ja ottaa Colen siipiensä suojiin vanhempien häipyessä lomailemaan muualle. Asiat sujuvat mallikkaasti aina siihen saakka, kunnes Cole saa puolivahingossa selville, että hänen hoitajansa pussissa olevat jauhot eivät ole puhtaimmasta vaan peräti ihan sieltä mustimmasta päästä eli itse Wanhan Wihtahousun nouhoomosta peräisin. Satanistista kulttia Colen vanhempien asunnossa pyörittävä lastenvahti joutuu uuteen tilanteeseen, kun käy ilmi, että Cole tietää liikaa ja tämä on siksi eliminoitava.

Kommentit

Katastrofaalisen rajoilla keikkuneen Terminator: Salvation (2009) -elokuvan ohjauksen jälkeen ohjaaja McG ei ole mitään kovin mairittelevaa saanut ohjattavakseen elokuvapuolella ja ajautunut pitkälti televisiosarjoja ohjaamaan. The Babysitter on kuitenkin rehvakkaan tuoreella otteella ohjattu kautta linjan ja sen tekniset ratkaisut nostattavat toivoa. The Babysitter- elokuva tuntuu kokolailla täydelliseltä valinnalta McG:lle elokuvan kehyksen antaessa ohjaajalle tilaa käyttää värejä, leikkauksia, näyttelijöitä ja kameran liikettä eloisasti ja leikkisästi. Vanhemmat kauhukarhut epäilemättä hohottavat iloisesti nyökkäillen, kun kameraliikkeistä tulvahtavat mieleen Scott Spiegelin Intruder (1989)-elokuvan leikkisät kikkailut, elokuvassa kekseliäästi käytetty veitsi on juurikin samanlainen kuin mitä Halloween (1978)-elokuvassa kovasti käyteltiin tai hoksaavat miten käsissä pidettyjen veitsien kulmat muodostavat saman kolmion, jonka muodostivat ikoniset puutarhasakset Tony Maylamin elokuvassa The Burning (1981). Kohtausten nivoutuminen toisiinsa ontuu harmillisesti kyllä ja mukana on oikeastaan tarpeettomiakin kohtauksia, kuvioita ja sivuhahmoja, joiden merkitys ja käyttö jää harmillisen etäiseksi; kuin elokuva olisi ollut alunperin pidempikin, mutta editoitu lyhyemmäksi näiden sivujuonteiden ja -hahmojen kustannuksella. Komediallisen tulokulman takia on myös vaikea arvioida miten paljon tarkoituksellista on ollut käyttää lastenhoitajan kultin jäseninä melko tavallisia arkkityyppisiä karikatyyrejä kasarislashereistä, mutta siltikin jätetty nämä hahmot varsin ohkaisiksi. Tummaihoinen hysteerikkoheebo kuolee tietty ekana Home Alone (1990) -elokuvan kohtauksen toisintona ja kylmäkiskoinen aasialaismimmi pistetään menemään kakkosena, mutta siltikin sivuhahmoista olisi saanut kosolti enemmän irti repimällä elossapitojohdot seinästä tarpeettomilta sivukäänteiltä (kuten nyt vaikkapa naapurin isäntää koskevat kohtaukset) ja antamalla kultistiposselle vähän enempi liekaa. Eipä silti, näyttelijätyössä ei ole mitään valittamista näissä sivurooleissakaan ja etenkin satanistikultin sivuhenkilöt vetävät roolinsa hyvinkin paljon paremmin kuin mitä näiden hahmojen parodioiden kohteena olevissa elokuvissa on tavattu näkemään. Samara Weavingille kantava päärooli kokopitkässä istuu vaivattoman tuntuisesti, mikä seikka epäilemättä on tämän elokuvan keskeinen pelastus. Mitä juoneen ja sen käänteisiin tulee, McG kivasti heittelee katsojalle visuaalisia johtolankoja, mutta ymmärtää välillä kääntää ne myös päälaelleen tuoden kerrontaan ilkikurista sävyä, joka sopii elokuvan yleiseen ilmeeseen varsin oivasti. Sen sijaan dialogi ja lukuisten kohtausten yleinen sävy on aivan turhaan maustettu jatkuvalla alapääsanailulla ja räävittömyyksillä, joiden teho juttujen vain jatkuessa sekä heikkenee elokuvan edetessä että samalla tuntuu varsin tarpeettomalta ja jopa pakotetun tuntuiselta. Kuin katsoisi Home Alone (1990) -elokuvan mielenvikaista ja pakko-oireista pikkuveljeä.

Yhteenveto

Tavanomaisia home invasion– ja slasher– lajityyppien koukeroita ovelasti kierrättävä teinikauhukomedia asemoi itsensä kohdeyleisöjensä suhteen hieman vaivaannuttavasti. Toisaalta se paljastaa tekijöidensä oman iän vihjaillessaan kasapäin sekä herkullisilla ja ilmiselvillä että hienovaraisemmilla ja muotokielen kautta avautuvilla elokuvaviittauksilla milloin kesympiin kassamagneettiperhekomedioihin ja milloin rankempiin ja harvempien tuntemiin kasarislashereihin. Ja toisaalta tissi-, vagina-, perse- ja seksihuumori kielii lähinnä jostain harhakuvitelmasta, että tällaiselle ne teinit nyt kuulemma naureskelevat silloin, kun ovat keskenään. Potentiaalia McG:n ohjauksessa olisi ollut parempaankin lopputulemaan. Teknisesti varsin kyvykäs esitys, mutta sitten se dialogiin siivutettu huumoripuoli tuntuu joltain Seth MacFarlanen hylättyjen matskujen hautuumaalta ylös kaivetulta. Ohjauksen kautta kuitenkin ajoittaiset absurdismiin kumartavat juonenkäänteet pitävät hommelin virkeänä.

5/10

The Happening (2008)

Ohjaus: M.Night Shyamalan
Tuotantomaat: USA, Intia
Käsikirjoitus: M.Night Shyamalan
Ensi-ilta Suomessa: 13.6.2008
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 91 minuuttia
Arvioitu: kesäkuu 2008
Budjetti: $48 miljoonaa

happening_primaryJohdanto

M.Night Shyamalan on jonkinlainen outolintu kauhu- ja jännityslajityyppien piirissä. Häntä ei yleisesti ottaen mielletä kauhuelokuvien tekijäksi, mutta siltikin useampikin miehen elokuvista on selkeästi salonkikelpoista ja draamallista kauhumysteeriä ja jostain syystä hänelle siunaantuu aina käytettäväksi tynnyrikaupalla riihikuivaa mikä on hyvin poikkeuksellista kauhumysteereille noin yleisesti ottaen. Shyamalan hypistelee elokuviensa teemoissa varsin usein perhearvojen ja keskinäisen luottamuksen tärkeyttä eikä The Happening ole tässä suhteessa poikkeus. Mutta olisi luullut miehen oppineen jotakin täydellisesti flopanneesta ja luokattoman sekaisesta edellisestä elokuvastaan Lady in the Water (2006). Mutta ei. Ennemminkin tuntuu siltä, että Shyamalan on ottanut edellisestään sen huonoimmiksi paljastuneita ratkaisuja ja tiivistänyt The Happeningin kertomusta niillä. Shyamalanilla on kiintoisasti edelleen kuitenkin portit auki suuren budjetin studiotuotantoihin, vaikka hänen elokuvansa eivät yllätyshitiksi nousseen The Sixth Sense (1999) -elokuvan jälkeen ole olleet kovinkaan kummoisia mitattiinpa sitä sitten rahalla tahi ei.

Juonitiivistelmä

New Yorkin Central Parkista käsin lähtee liikkeelle omituista itsetuhoista käyttäytymistä aiheuttava epidemia, joka ottaa nopeasti haltuunsa koko New Yorkin. Mooren ongelmainen perhe (Mark Wahlberg ja Zooey Deschanel) onnistuu onnekkaasti pakenemaan paniikkiin ajautuvasta kaupungista maaseudulle mukanaan tuttavaperheen pieni tyttö, jonka vanhemmat joutuvat epidemian uhreiksi ja tytön jäädessä näin vaille kaitsijoita. Maaseudulla Mooren perhe alkaa ratkoa mystisen epidemian arvoitusta samalla pyrkien pakenemaan sen tieltä.

Kommentit

The Happening on monella tavoin ohjaajansa M.Night Shyamalanin näköinen ja oloinen elokuvana sen käänteet, ohjauksen tyylin ja teemat huomioiden. Tavis-Jaskan konfliktien repimä perhe on jälleen tässäkin elokuvassa tapahtumien keskiössä ja osittain perheen sisäisen draaman tematiikka sulkee itsensä kuplaksi elokuvan varsinaisten tapahtumien sisään.  Tarkoituksellista tai ei, Shyamalan hajottaa jälleen itse rakentamansa tunnelman ja vaihtaa kerrontatapaansa kiehtovasti käynnistyneestä skenaariosta perheen dynamiikan ja yksilöiden ristiriitojen puisevan tylsään melodraamaan, joka puuduttaa ja puurouttaa koko tarinan. Ei voi kuin hämmästellä Shyamalanin onnistuessa jälleen täydellisesti tuhoamaan omaperäisesti, taitavasti ja  luovasti rakentuvan kehystarinan. Elokuvan ensimmäiset 45 minuuttia tuntuvat suunnatun aivan täysin vastakohtaisille kohderyhmille kuin jälkimmäinen kolmevarttinen. Elokuvan opettavaiseksi moraliteettisaduksi tähdätty ekologinen taustatarina ajautuu  lopulta vain draaman moottoriksi ja alkavan ekokatastrofin mittasuhteetkin paljastuvat lopulta kovin vaatimattomaksi puuhasteluksi. Premississä olisi ollut kelpo lähtökohdat isommankin tytinän pohjaksi semminkin kun huomioi, ettei tätäkään Shyamalanin elokuvaa tehty pikkupennosilla.

Oudosti myös Shyamalanin ohjauksessa näyttelijät vetävät ihan mitä sattuu sunnuntaikevätnäytelmän tasoista roolia. Mark Walhberg nyt on joka tapauksessa täysin väärä valinta sellaiseksi hahmoksi, jonka näyttelijältä odotetaan suurta variaatiota tunneskaalojen esiintuomisessa ja paikoin vaikuttaa kuin mies ei oikein tietäisi mitä häneltä tässä oikein odotetaan. Valitettavasti Zooey Deschanel ei pärjää juurikaan sen paremmin ja keskittyy näyttämään silmät ymmyrkäisinä kauhistuneelta tai hämmästyneeltä hyvän tovin esiintymisajastaan. Pienemmässä sivuroolissa operoiva Paul Giamatti on tällä saralla ainoa positiivinen valonpilkahdus. Näyttelijöiden ohjaus on unohtunut melko lailla kokonaan, mutta myös elokuvan jaksottaminen ontuu pahasti. Elokuvaan on heitelty hieman jotain huomioita modernin yhteiskunnan tavasta jakaa informaatiota ja riippuvuudesta tiedostusvälineiden välittämistä mielikuvista, mutta Shyamalan ei joko osaa tai uskalla viedä näitäkään huomioita yhtään mihinkään tarinan edetessä. Tarinassa voi nähdä yhtymäkohtia mm. George A.Romeron elokuvaan The Crazies (1973) (jossa biologinen virusase vahingossa tekee pikkukaupungin asukkaista murhanhimoisia sekopäitä)  ja Alfred Hitchcockin huikeaan The Birds (1963) -elokuvaan (jossa luonto sekoaa ja kääntyy ihmistä vastaan) sekä Ivan Reitmanin Ghostbusters II (1989) -elokuvaan (jossa puolestaan hihiteltiin ihmisten negatiivisista tunteista lisää elinvoimaa saavaa limaa), mutta Shyamalanin tarinassa juututaan aivan toisaikaisiin seikkoihin märehtimään ja möllöttämään eikä lopulta jutun päätöskään enää pelasta mahalaskulta.

Yhteenveto

Varsin jännittävistä lähtökohdista ponnistava kauhumysteeri lässähtää nopeasti tylsäksi ekologiseksi draamaksi, joka alkaa tuhota itse itseään sisältäpäin lähes kuin elokuvan abstraktit antagonistit tekevät pahaa-aavistamattomille ihmispoloille. Alun viisitoistaminuuttisen esittely- ja pohjustusosio lupailee aivan toista, mitä elokuva lopulta katsojalleen tarjoilee. Tylsäksi taapertamiseksi ja jaaritteluksi niittykedoilla ajautuvassa tarinassa olisi ollut aineksia niin paljon enempään. Elokuvan loppu sinetöi pettymyksen, jonka voi huomata hiipineen mieleen jo puoli tuntia ennen varsinaisen lopun häämöttämistä.

3/10.