Sennentuntschi (2010)

Ohjaus: Michael Steiner
Käsikirjoitus: Stefanie Japp, Michael Steiner, Michael Sauter
Tuotantomaa: Sveitsi
Kieli: sveitsinsaksa
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: syksy 2019
Arvioidun version pituus: 115 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

sennentuntschi_primary

Roolittaminen on jännää. Toisinaan elokuvissa törmää roolituksiin, jotka tuntuvat osuvan kaikin puolin täydellisesti esitettyyn hahmoon elokuvassa kuvatulla tyylillä. Outojen ja epätavallisten naisroolien kohdalla Michael Steinerin Sennentuntschi -elokuvan pääroolin mystisenä Sennentuntschina erinomaisen taitavasti vetävä ranskalainen näyttelijätär Roxane Mesquida on niin huikea osuma roolissaan, että se saa väkisinkin miettimään muita osuvia omituisia naisrooleja muista jännitys-, tieteis- ja kauhuelokuvista. Roger Donaldson elokuvassa Species (1995)[x] ja Peter Medak elokuvassa Species II (1998)[x] löysivät Natasha Henstridgestä vakuuttavan ja vaikuttavan sensuellin tappokoneen Silin. Ranskatar Delphine Chanéacin häkellyttävä rooli vastuuttomien geenitutkijoiden konstruoimana Dren-otuksena Vincenzo Natalin elokuvassa Splice (2009)[x] on melkeinpä omituisten naisotusten kerhon keulakuva. Ron Howardin herttaisen elokuvan Splash! (1984) pääroolin merenneitona herkän uppoutuneesti aikanaan paketoi Daryl Hannah. Luc Bessonin elokuvan The Fifth Element (1997) Milla Jovovichin näyttelemä hahmo Leeloo kuuluukin jo populaarikulttuurin ikoneihin. James Cameronin elokuvan Avatar (2009) tärkeän Neytiri-hahmon roolin sai hoidettavakseen Zoë Saldana, mutta tässä toki lopputulos on enää vain osittain näyttelijän erinomaisuutta ja enimmälti tietokone-efektejä. Outous(kin) on tietenkin enimmäkseen katsojan silmässä ja kaikki outous ei luonnollisesti ole fyysistä. Isabella Adjani Annana ja Heleninä Andrzej Zulawskin hyytävässä elokuvassa Possession (1981) puistattaa herkullisuudellaan yhä edelleen kuten tekee myös Sissy Spacek Carrien hahmossa Brian dePalman elokuvassa Carrie (1976) ja tietenkin Linda Blair Reganina William Friedkinin mahtavassa elokuvassa The Exorcist (1973). Samaten yhä edelleen varsin vaikuttava on Catherine Deneuve Roman Polanskin elokuvassa Repulsion (1965). Mia Goth Hannahin roolissa Gore Verbinskin elokuvassa A Cure for Wellness (2016)[x] jää uniin outoudellaan. Macarena Gomezin isot korostetut silmät Juanfer Andrésin ja Esteban Roelin elokuvassa Musarañas (2014) ei häviä yhtään outoudessaan. Mario Bavan klassisessa noitatarinassa La maschera del demonio (Black Sunday, 1960) Barbara Steelen outoutta prinsessa Vajdana on vaikea kiistää puolen vuosisadankaan jälkeen. Eikä etenkään Edith Scobin roolia Christianena Georges Franjun mestariteoksessa Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960). Kaikkia tässä esimerkinomaisesti mainittuja muutamia elokuvia näyttelijöineen yhdistää siis tosiaan se, miten hienosti niiden tekijät ovat onnistuneet roolittamaan sopivan näyttelijättären fyysisesti tai psyykkisesti erityislaatuiseen ja outoon naishahmoon.

Juonitiivistelmä

Sveitsin vuoristossa 1975 pientä vuohitilaa eristyksissä pyörittävät Erwin (Andrea Zogg) ja Albert (Joel Basman)  saavat tilalleen sovitusti apumieheksi Martinin (Carlos Leal), joka pakenee eräseudulle kaupungin tunkkaisuudesta. Eräänä absintin vahvistamana yönä päihtynyt kolmikko askartelee vanhan vuoristolegendan mukaisen nuoren naisen rungon oljista, vaatteista ja harjasta vanhan Erwinin samalla kertoessa vanhan legendan, jonka mukaan näin koottu ”teos” muuttuu nuoreksi naiseksi, jota voi käskyttää mielensä mukaan. Legendan mukaan kuitenkin nainen ennemmin tai myöhemmin kostaa uojilleen. Miesten hämmästys on suuri, kun seuraavana krapulaisena aamuna miehet löytävät mökkinsä nurkasta mykän, aran nuoren naisen (Roxane Mesquida) kyhjöttämästä. Voisiko nainen todellakin olla ikivanhan legendan ruumiillistuma?

Kommentit

Vanhojen kauhulegendojen ja saagojen saattaminen elokuvalliseen muotoon ei ole toki uusi keksintö. Kuitenkaan keskisen Euroopan tuhansien vuosien asutuksen aikana syntyneitä legendoja ei ruuhkaksi asti ole elokuvissa nähty – valtaosa legendojen herättämisistä lienee kotoisin joko Japanin, Pohjois-Euroopan, Väli-Amerikan tai Pohjois-Amerikan seuduilta. Itse asiassa eteläisen ja keskisen Euroopan legendoja on käsitelty useimmiten muualla tehdyissä tarinoissa. Michael Steinerin elokuvan taustalla oleva legenda (ja sen monet variaatiot hieman laajemmallakin alueella aina Liechtensteiniin asti) on muiden kaltaistensa kanssa syntynyt vuosisatojen saatossa korkeiden rinteiden ja syvien laaksojen eristyksissä olevien kylien taikauskoisten asukkaiden mielissä eikä katolinen kirkko kyennyt hävittämään niistä ihan kaikkia. Legendan taustalla lienee jokin vanhempi antiikin ajan tarinoista, joka on ajan saatossa muuttunut paikalliseksi versioksi; näinhän varsin monien myyttisten tarujen juuret ovat löytyneet. Ihan ensimmäistä kertaa tätä legendaa ei filmille ole laitettu. Aikaisempi filmatisointi on saksalaisten käsialaa; George Tresslerin pienimuotoinen elokuva Sukkubus – den Teufel im Leib (1989). Sillä ei tosin Steinerin elokuvan kanssa ole muuta yhteistä kuin pohjalla oleva tarina.

Sveitsiläisen ohjaaja Steinerin käsissä tuntuu olevan tiettyä rehellistä kypsyyttä monipuolisen kauhutrillerin aineksia seuratessa. Lähinnä Sveitsissä muuta kuin kauhua ohjannut Steiner näyttää kuitenkin sekä ymmärtävän lajityypin toimivia mekanismeja että kiertävän tyypillisiä ylikäytettyjä kliseitä. Elokuva rakentuu kliimaksiinsa useammassa eri aikatasossa, joka rakenne vain aniharvoin pysyy tarpeeksi selkeänä toimiakseen. Ongelmattomaksi ei tämä ratkaisu tälläkään kertaa jää, mutta ainakin Steiner onnistuu karttamaan ilmeisimmät loogiset sudenkuopat tarinansa kerronnassa ja juonen kulussa. Elokuva keskittyy tietenkin Roxane Mesquidan näyttelemän hahmon mysteerin ympärille, mutta ehkä jopa tarpeetta tuo mukaan liityntäpintaa tähän päivään ja esittelee juonen ytimen ympärille kokonaisen joukon sivuosahahmoja. Tiivistämällä väkimäärää ja keskittämällä kerronnan vain keskeisten hahmojen ympärille elokuvasta olisi voinut tulla vieläkin piinaavampi. Nyt sen kauhutunnelman rakentuminen hieman häiriintyy monien hahmojen leikatessa omia siivujaan elokuvasta, mutta toki ohjaaja pyrkii tällä viestittämään legendan ulottavan vaikutuspiirinsä katsojien lisäksi kokonaiseen taikauskoiseen kyläyhteisöön sen kaikkine jäsenineen.

Parituntiseksi elokuvaksi se kulkee vaivattomasti tapahtumiensa läpi ja kerronta soljuu näennäisen mutkattomasti rankemman materiaalin, hahmojen kehittämisen, kyläpoliisin tutkinnan ja kyläläisten lynkkausmielialan vuorotellessa. Elokuva ei sorru pikaisiin säikyttelyihin tai komediallisiin väliepisodeihin vaan kehittää määrätietoisen väkevästi piinaavaa tunnelmaa kylmäävään loppuunsa. Näyttelijät hoitavat roolinsa miten kuten kohtuullisesti, mutta Roxane Mesquida nimihenkilö Sennentuntschina kruunaa erinomaisuudellaan elokuvan varsin oivaksi kokonaisuudeksi.

Yhteenveto

Väkevästi realisoitu filmatisointi vanhasta Alppien alueen kauhulegendasta päihittää mennen tullen useimmat suurenkin budjetin vastinkappaleet, joissa vanhoja legendoja riipaistaan elokuvalliseen ilmiasuun. Sennentuntschi rakentuu hieman hankalahkosti epäkronologisisesti limittyvin liuskoin, mutta ei lopulta kuitenkaan jätä kylmäksi itsetarkoituksellisuudella tai tekotaiteellisuudella. Tekijät jättävät monia juttuja mukavasti katsojankin mietiskeltäväksi eivätkä edes halua tarjoilla valmiiksi pureskeltua ja helposti nielaistavaa kauhueinestä. Elokuva kasvaa ja kehittyy kuin hyvä viini. Kauhutrillerin teemat ja ilmiasu ovat sieltä skaalan rankemmasta päästä sortumatta kuitenkaan aivan valtaviin ylilyönteihin, joten elokuva saattaa sopia paatuneiden kauhuelokuvakarhujen vähemmän paatuneille seuralaisillekin tietyin varauksin.

7/10.

The Crazies (1973)

Ohjaus: George A.Romero
Käsikirjoitus: George A.Romero
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: alle 300.000 USD
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Arvioitu: kesä 2009
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia

thecrazies_primaryJohdanto

Kauhuelokuva lajityyppinä oli vaarassa menettää yhden suurista vaikuttajistaan 1970-luvun alussa. Vaikka George A.Romeron elokuva Night of the Living Dead (1968) oli merkittävä yleisö- ja kriitikkomenestys ympäri maailman, elokuvan isä ei siitä juurikaan kostunut – paitsi oppi virheistään. Lakijutut elokuvan ympärillä jatkuivat vielä vuosia, mutta Romero jatkoi elokuvien tekemistä sinnikkäästi ja nieli kohtaamiaan taloudellisia tappioita. Kun sekä Romeron seuraava elokuva, romanttinen komedia There’s Always Vanilla (1971) että sitä seuraava elokuva Hungry Wives (1972) eivät erinäisistä syistä onnistuneet kaupallisesti, oli Romero vuonna 1972  henkilökohtaisesti ja tuotantoyhtiönsä kautta pahoissa taloudellisissa ongelmissa ja sotkettuna pitkittyneisiin oikeudenkäynteihin kaikista kolmesta siihen asti tekemästään elokuvastaan. Henkisesti lannistumisen partaalla ollut ohjaaja kärsi myös vakavista terveydellisistä ongelmista. Hän kuitenkin jaksoi nuorena miehenä yrittää vielä yhden kerran ja vaikka vuoden 1973 elokuva The Crazies epäonnistui lopulta sekin kaupallisesti, sen tekemisen yhteydessä Romero kuitenkin tutustui mieheen nimeltä Richard Rubinstein. Rubinsteinin ja Romeron yhdessä perustuva yhtiö Laurel Entertainment osoittautui pelastavaksi enkeliksi Romerolle. Rubinsteinin liiketaloudelliset taidot käytännössä pelastivat ohjaajan vararikolta ja mahdollistivat Romeron elokuvaprojektit yli kymmeneksi vuodeksi, jona aikana hän lujitti pysyvästi asemansa zombie-kauhun suurmestarina.

Juonitiivistelmä

Evans City, Pennsylvania. Hulluksi mennyt mies murhaa vaimonsa, yrittää murhata lapsensa ja lopulta polttaa talonsa. Palolaitoksen palkkalistoilla olevat entiset sotilaat David (Will MacMilla) ja Clank (Harold Wayne Jones) spurttaavat paikalle kuin myös sairaanhoitohenkilöstöä. Sairaanhoitaja Judy, joka sattumoison on Davidin tyttöystävä, ilmaantuu myös paikalle, mutta koko väen yllättää paikalle saapuva sotilasosasto täydessä NBC-varustuksessa. Pian ryhmälle selviää, että armeija on asettanut kaupungin karanteeniin. Lopulta käy ilmi, että lähistölle pudonnut lentokone on saastuttanut alueen Trixie-nimisellä kokeellisella biosodankäynnin kemikaalilla, joka muuttaa uhriensa käyttäytymistä arvaamattomasti. David, Judy, Clank ja muutama muu pääsevät karanteenia asettavilta sotilailta pakoon ja alkavat selvittää epäselvää tilannetta omista lähtökohdistaan. Kaupunkiin julistettava hätätilalaki antaa armeijalle täydet vapaudet kohdella kaupunkilaisia miten tahtovat ja arvaamaton kemikaali tekee arkipäiväisestäkin tilanteista hengenvaarallisia niin sotilaille kuin siviileille. Tilanne karkaa nopeasti armeijan hallinnasta.

Kommentit

Hämmentävän pisteliäästi vallitsevia valtarakennelmia puukottava satiiri maalaa teeskentelemättä armeijan puuhastelijat tekopyhiksi ja ammattitaidottomiksi idiooteiksi eikä säästele poliittisissa näkemyksissä muutoinkaan. Kun Romeron debyyttielokuva Night of the Living Dead (1968) kuvasi maailmanloppua henkilökohtaisella tasolla yhteiskunnallisen tason sisällä, The Crazies kääntää asetelmaa toiseksi ja pyrkii kuvaamaan yhteiskunnallisen tason maailmanloppua, mutta tarkentamalla näkökulmaa henkilökohtaisilla tragedioilla. Vaikka The Crazies ei tarkkaan ottaen olekaan zombie-elokuva, sen vaikutusvalta lajityypissä on kiistaton ja näkyy paitsi Romeron omissa myöhemmissä zombie-elokuvissa, myös monien, monien muiden tulevien vuosikymmenien tekijöiden teoksissa. Romero maalaa oman maansa armeijan ja hallinnon kuin vieraana miehitysarmeijana ja kuvaa varsin provokatiivisesti sotaväen arkista puuhastelua kriisitilanteessa. Elokuvan kuluessa Romero tarkentaa näkökulmaansa ja muuntaa armeijan joukkioksi ryösteleviä ja kasvottomia bandiitteja ja kysyy samalla, ketkä oikeastaan ovat niitä sekopäitä. Lopulta ei jää kenellekään epäselväksi, että demokraattisen vapauden täydelliseen ja peruuttamattomaan riistämiseen riittää vain yhden miehen päätös ja tahto. Nixonin aika oli meneillään USAssa ja epäilemättä yhteiskunnallisesti tarkasteltuna Nixon oli lähempänä autokraattia kuin kukaan muu 1900-luvun USAn presidenteistä. Vietnamin sodan hurjuudet olivat täydessä käynnissä ja riippumatta siitä, että kansa vastusti sotaa kiivaasti, Nixon ei hievahtanutkaan omista sodan oikeutuksen lähtökohdistaan.

Vietnamin sota näkyy elokuvassa vahvana: on ilmeisen selvää, että Romeron elokuvassa hulluiksi päätyvät uhrit ovat kuin kommunismin ideologian väkisin tai vapaaehtoisesti omaksuneita kansalaisia, joita omien sotilaat eivät osaa erottaa siviileistä ja varmuudeksi kannattaa lahdata kaikki. Yhteiskunnassa, jossa on vain yksi tapa ajatella oikein, kaikki muut muuttuvat automaattisesti vihollisiksi. Romero esittää perustellun näkemyksen, että elävien ja tartunnan saaneiden käytöksellä ei nyt ole niin suurta eroa lopulta ja että todellista hulluutta edustavat Washingtonin herrojen lukuisat karmivat virheet. Romeron elokuvassa elämä ja kuolema pyörivät absurdia ympyrää, jossa pelkkä sattuma voi laukaista arvaamattoman monitahoisia syy-seurausketjuja. Itse asiassa The Crazies on poliittisen kuorensa alla myös eksistentialismia tihkuva teos. Romeron ohjaus on hyvin kaoottista ja nopeatempoista ja hän käyttää monia keinoja, joilla elokuvan hulluutta päästään herkullisesti korostamaan. Epäinhimillisiksi tarkoituksella maalatut sotilaat eritoten vahvistavat tunnetta tilanteista, joiden hallinta on päässyt luisumaan. Ja vaikka kaoottisessa tuhon sinfoniassa sankaruuden ja hulluuden rajat hämärtyvät auttamattomasti, Romero pystyy pitämään elokuvansa kasassa ja jäntevänä. Se vaipuu teemansa ja tekotapansa vuoksi huomattavan synkäksi ja vainoharhaisen pelottavaksi mitä jos -elokuvaksi ja on lisäksi yksi varhaisista biologisten aseiden arvaamattomuutta käsittelevistä elokuvista, joita alkoi enemmälti ilmaantua vasta huomattavasti myöhemmin. Elokuva pelaa varsin vahvasti samantyyppisillä asetelmilla, joita Night of the Living Dead (1968) -elokuvssakin nähtiin, mutta synkemmän The Craziesin kohdalla vienosti hymyilevä mummeli voi milloin tahansa pistää sukkapuikolla sydämeen.

Yhteenveto

Poliittisesti vahvasti latautunut ja satiirimaisesti rakentuva kauhuelokuva kuului vielä Romeron kaupallisiin epäonnistumisiin (tosin johtuen pitkälti levittäjänsä surkeista valinnoista käyttää mainosbudjetti), mutta se on silti vahvaa esimakua siitä suunnasta, johon Romero elokuvantekijänä oli matkalla 1970-luvun alussa. Matka ei jäänyt näkemättä lukuisilta muiltakaan elokuvamaailman toimijoilta. Ei ole mitään sattumaa, että  Dan O’Bannonin kuuluisassa zombiekauhukomediaklassikossa Return of the Living Dead (1985) armeijan kemikaalina on Trioxin Trixien sijasta ja  että tapahtumapaikkojen linkkinä on Louisville (Romeron elokuvassahan kerrotaan, että Louisville saastuisi seuraavaksi). Ja kyllähän ne Danny Boylen 28 Days Later (2002)[x] -elokuvan virusuhrit ja ”hyvien” puolella olevat sotilaatkin ovat kovin läheistä sukua The Crazies -elokuvan vastaavuuksien kanssa. Teknisistä ja budjetäärisistä vajavaisuuksistaan huolimatta Romeron The Crazies -elokuvassa väkivalta, huumori ja absurdit tilanteet kietoutuvat hektiseksi ja mykistävän tehokkaaksi kokonaisuudeksi. Vaikka siinä ei vilahdakaan yhtään perinteistä zombieta, The Crazies on silti juuri tässä lajityypissä merkittävä tekijä.

7/10.

Ready or Not (2019)

Ohjaus: Tyler Gillett, Matt Bettinelli-Olpin
Käsikirjoitus: Guy Busick, R.Christopher Murphy
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 23.8.2019
Budjetti: noin 6 miljoonaa USD
Kieli: englanti
Arvioitu: syksy 2019
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia

readyornot_primaryJohdanto

Rikkaat ovat omituisia. Sikarikkaat puolestaan ovat omituisia, hulluja ja voivat tehdä ihan mitä haluavat. Rikkaiden eksentrikoiden, outojen sukujen tai ihan tavallisten rikkaiden ihmisten erivapauksiin on elokuvien ihmeellisessä maailmassa puututtu tuon tuostakin ja varsin tavallista näissä skenaarioissa on se, että rikkailla ei ole puhtaita jauhoja pusseissaan. Pelkästään 2010-luvulla yhteiskunnallisesti huolestuttavaa ns. 1% juopaa (rikkain 1% omistaa 90% kaikesta varallisuudesta) on käsitelty varsin terävällä otteella useissakin isoissa elokuvatuotannoissa. Jordan Peelen tuore mestarillinen esikoisteos Get Out (2017) käsittelee varsin paljon samanlaisia teemoja ja sijoittuukin vielä sikarikkaan suvun perhekartanolle. Adam Wingardin kylmäävässä slasherissä You’re Next (2011)[x] sikarikkaan suvun kartanolle kokoontuvan suvun välienselvittely nousee hiuksen nostattaviin sfääreihin. Koko Purge -elokuvien sarja pureutuu tämän juopan tutkimiseen, James DeMonacon The Purge (2013), James DeMonacon The Purge: Anarchy (2014), erityisesti James DeMonacon The Purge: Election Year (2016) sekä tätä kirjoitettaessa tuorein eli Gerard McMurrayn The First Purge (2018). David Guy Levyn elokuvassa Would You Rather (2012) sikarikkaan sadistisen aristokraatin perversioiden kohteeksi joutuvat vapaaehtoiset ”peliin” osallistuvat köyhät. Scifikään ei ole säästellyt otettaan aihepiiristä: Gary Rossin The Hunger Games (2012) ja Frances Lawrencene elokuvat The Hunger Games: Catching Fire (2013),  The Hunger Games: Mockingjay – Part 1 (2014) ja The Hunger Games: Mockingjay – Part 1 pyörivät kaikki saman teeman ympärillä: älyttömän rikkaiden ei tarvitse noudattaa alkeellisimpiakaan eettisiä tai moraalisia prinsiippejä, jos eivät itse niin halua.

Tuore Ready or Not tuo skenaarioon mukaan myös kiehtovan ja älykkään aspektin, joka usein unohtuu rikkaiden dekadenttien kaikkivoipaisuuden kuvauksissa: vaikka joku on rikas, se ei tarkoita, etteikö hän voisi olla uuno tumpelo.

Juonitiivistelmä

Sikarikkaan, peleillä vaurastuneen La Domasin vanhan suvun uusimmaksi tulokkaaksi on valikoitunut Grace (Samara Weaving), jonka  tuore sulhanen Alex (Mark O’Brien) palaa morsiamineen aiemmin jättämälleen sukutilalle lähinnä suvun perinteikkäisiin häämuodollisuuksiin. Alex on kyllä maininnut Gracelle sukulaistensa outoudesta eikä siksi näe parilla tulevaisuutta sukukartanolla, vaikka muu perhe kovasti ottaisikin pojan takaisin morsmaikkuineen. Hääyö saa ensimmäiset oudot käänteensä, kun Gracelle paljastuu, että perheen vuosisataisen perinteen mukaisesti sukuun juuri tullut on velvollinen osallistumaan hääyönään suvun yhteiseen pelihetkeen. Pelihetki ei sitten osoittaudukaan juuri Gracen kohdalla noppien heittelyksi rentouttavan lautapelin tiimellyksessä vaan joksikin aivan muuksi …

Kommentit

Kiehtovasti Ready or Not kanavoi myös varhaisempien aikojen ihmismetsästyselokuvia. Ökyrikkaan herttua Zaroffin kaikkivoipaisen tekemisen kaikuja elokuvasta The Most Dangerous Game (1932) on helppoa tästä kuulostella. Itse asiassa yhtymäkohtia on helppo löytää varsin moniin ökyrikkaiden ihmismetsästystä käsitteleviin elokuviin. Sikarikkaiden epäeettisyyksien ja moraalittomuuksien eräänlaisia kulminaatiopisteitä nähtiin kuitenkin vasta vuosikymmeniä herttua Zaroffin tarinan jälkeen. Näistä Brian Yuznan hysteerinen kauhukomedia Society (1989) kertoi julkean tarinan rikkaiden todellisesta elämästä täysin irtautuneesta mädästä dekadenttiudesta. Wes Cravenin The People Under the Stairs (1991) -elokuvan läpimädät dekadentit urbaanipalatsin rikkaat puolestaan käyttivät varallisuuttansa ja valtaansa köyhien orpolasten keräilyyn jättimäisen rakennuksensa sokkeloihin. Ökyrikkaiden paheet nousivat taas esiin Eli Rothin pahamaineisessa elokuvassa Hostel (2005) ja sen jatko-osissa, joissa sadistiset miljonäärit käyttivät varallisuuttaan satunnaisten kidnapattujen ihmisten kiduttamiseen.

Ready or Not -elokuvan rikkaat dekadentit ovat todellakin toista maata johdannossa ja kommenteissa mainittujen elokuvien ökyrikkaiden rinnalla. Nimittäin tappamisen tarve ja sadismi ei tule näille veikkosille luontaisena ravintolisänä äidinmaidosta; päinvastoin valtaosa elokuvan murha mielessään riekkujista haluaisi olla jossain ihan muualla tekemässä jotakin aivan muuta. Tämä antagonistien asetelma rakentaa nopeasti elokuvaan äkkiväärää herkullisuutta, jota näyttelijäkaartin erinomaisen onnistunut näyttelijäntyö entisestään tehostaa ja vahvistaa. Samara Weavingin päärooli ns. klassisena slasher-elokuvien final girl -hahmona korjaa kyllä potin. Samara pyörittää pääroolin nautittavan ilmeikkäästi. Samaran edellisiin slasher-elokuvien päärooleihin elokuvissa Mayhem (2017) ja The Babysitter (2017) verrattuna Samara on laajentanut entisestään ilmeikkyyttään ja eleidensä ajallista tarkkuutta. Kautta linjan näyttelijäntyö toimii hienosti, mutta moitetta alkaa esiintyä hahmojen dialogin köyhyydessä. Lukuisissa kohtauksissa dialogi käsikirjoituksessa on jäänyt vajaaksi ja jopa puutteelliseksi. Asetelmaan ja hahmojen väliseen vuorovaikutukseen olisi melko vaivatta ollut rakennettavissa kieli poskella hersyvämpää dialogia; tuntuu melkein siltä, että käsikirjoitus olisi tältä osin otettu tuotannon pohjaksi raakileena. Samaan asiaan tuntuvat viittaavan myös lukuisat melko kömpelöt loogiset erheet ja muutamien kohtauksien vaisuus mitä tulee mielikuvituksellisiin keinoihin hävittää porukkaa kartanoa kuluttamasta.

Verikekkerit kruunataan sekalaisella joukolla käytännön efektejä, mutta rosoisista kokonaistynnyrimääristä huolimatta varsinkin elokuvan alkupuolella kohtaukset ovat jopa kesyjä. Loppupuolella taasen sitten punaista kultaa maalataan seinille sellaisella vimmalla ja isolla pensselillä, että ihan tavallisen kauhukomedian mittareissa ei moista yleensä nähdä. Elokuvan puolitoistatuntinen kuluu jouhevasti ja rakentuu mukavasti vailla notkahduksia tai liian pitkiksi venytettyjä suvantokohtia. Tosin viimeinen vartti tuntuu aavistuksen hätiköidyltä, jos kohta narut eivät tekijöiden hyppysistä kokonaan tipukaan. Hieman toiminnallisempien kohtausten toisinaan heiluva ja toisinaan staattisempi kuvaus luo pientä tyylillistä ristiriitaa elokuvan kohtauksia kokonaisuutena mietittäessä ja ääniraita ei aivan pysty luomaan sellaista mielipuolista vetovoimaa, jota elokuvan loppupuolella varsinkin tarvittaisiin vahvistamaan elokuvan asetelmaa. Onneksi ääniraita ei ole myöskään mitään geneeristä huoltoasemasyntikkaliruttelua, joka on usein vaarana pientuotannoissa. Monien pikkuseikkojen yhteenlaskettu summa tipauttaa elokuvan aivan genren kärjestä, mutta komediallisten slasher-elokuvien joukossa omaperäinen, hauskasti realisoitu ja terävä elokuva nousee kiistatta kuluvan vuosituhannen merkkipaaluiksi. Toki elokuva on vahvasti genre-elokuva: se ei edes houkuttele katsojikseen niin sanottuja suuria katsojamassoja eikä se sellaiseksi ole selkeästi tarkoitettukaan.

Yhteenveto

Virkistävä ja viihdyttävä sysimusta slasher-komedia tarjoilee hyvin olemattomalla budjetilla (Yhdysvaltain normien mukaisesti) hersyvän kaartin sekopäisiä uusia sukulaisia Samara Weavingin näyttelemälle sikarikkaan perheen uudelle tulokkaalle. Näennäisestä verisyydestään huolimatta slasher-elokuvana tuotos on kuitenkin 2010-luvulla ehkä jopa hieman kesy, mutta mustana kauhukomediana elokuva toimii hyvinkin vakuuttavasti. Näyttelijöiden roolit ja työt ovat kauhugenrelle epätyypillisen rikkaita ja monipuolisia, jos kohta ihan kovin syvälle kenenkään hahmoon ei uppouduta. Verinen hassuttelu vaatii katsojaltaan toki ymmärrystä genren konventioista ja halua irrottautua harmaasta arjesta makaaberiin vinksahtaneisuuteen.

7/10.

A Lonely Place to Die (2011)

Ohjaus: Julian Gilbey
Käsikirjoitus: Julian Gilbey, Will Gilbey
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Arvioitu: syksy 2018
Arvioidun version pituus: 99 minuuttia
Kieli: englanti, serbia
Budjetti: noin 4 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa

Johdantoalonelyplacetodie_primary

Eräselviytymisteeman ympärille rakennetut kauhutrillerit käsittelevät hyvinkin tavallisesti nuoria kaupunkilaisia, jotka tulevat pienellä joukolla viettämään aikaansa – yleensä lomaa – erämaahan ja kohtaavatkin siellä ei-toivottuja haasteita, jotka kuorivat ryhmän jäsenistä pehmeät kerrokset pois. Vain kovapinteiset ja pelottaviin tilanteisiin mukautuvat yksilöt yleensä jäävät koettelemuksista henkiin. Tarinoita on nähty monia vuosikymmenien mittaan, mutta 2000-luvun aikana tällaisten kauhutrillerien suosio on ilmeisen kovassa nosteessa.

Naisten patikointiretki menee pieleen Rupert Bryanin elokuvassa The Hike (2011). Turistien kauhuelämysretki suolle muuttuu todelliseksi painajaiseksi Adam Greenin elokuvassa Hatchet (2006). Kalliokiipeilyretkellä Ranskan Alpeilla paljastuu muutakin kuin vain vakaata kalliota Jacques-Olivier Molonin ja Pierre-Olivier Thevenin elokuvassa Humains (2009). Turistiryhmä löytää viidakkoreissultaan muutakin kuin kauniita kukkia John Stockwellin elokuvassa Turistas (2006). Toinen turistiryhmä löytää vielä häkellyttävämpiä painajaisia Carter Smithin elokuvasta The Ruins (2008). Yhdysvaltain perukoilta löytyy toinen toistaan ikävämpiä haasteita tuon tuostakin; kuten vaikkapa Rob Schmidtin elokuvassa Wrong Turn (2003)[x] lukuisine jatko-osineen tai Alexandre Ajan elokuvassa The Hills Have Eyes (2006). Naisystävysten luolakiipeilyretki muuttuu äkäiseksi kamppailuksi Neill Marshallin elokuvassa The Descent (2005). Luolaseikkailu käy kohtalokkaaksi myös Alfredo Monteron elokuvassa La cueva (In Darkness We Fall, 2014). Vaarallista kalliokiipeilyreittiä päätetään kokeilla Abel Ferryn elokuvassa Vertige (High Lane, 2009). Hawaijin hiekkaisilla rannoilla murhaajahippaa käydään David Twohyn elokuvassa A Perfect Getaway (2009). Luolamaalauksia Australian erämaahan ihastelemaan lähtevät löytävät jotain ihan muuta Josh Reedin elokuvassa Primal (2010)[x]. Etäisen pampasin tasankoerämaalla olevan tuppukylän pikku hotelliin yöksi pakolla jäävien viiden kaupunkilaistytön yöpyminen ei ole parasta A-ryhmää Adrián García Boglianon kirpeässä elokuvassa Habitaciones para turistas (Rooms for Tourists, 2004) Lumilautailuturistit joutuvat hylättyyn hotelliin loukkuun Roar Uthaugin elokuvassa Fritt Vilt (Cold Prey, 2006). Reppureissaajaturisteille kenkkuillaan niin ikään Greg McCleanin elokuvassa Wolf Creek (2005). Kuten tästä tiiviistä ja toivottaman epätäydellisestä listastakin huomataan, tämän teeman elokuvia tehdään innolla vähän joka maailmankolkassa (Australia, Yhdysvallat, Espanja, Iso-Britannia, Ranska, Norja, Argentiina …).

Juonitiivistelmä

Viisihenkinen ryhmä on viettämässä vuorikiipeilyhenkistä lomaa Skotlannin vuorilla tarkoituksenaan viettää aikaa yhdessä reipashenkisen harrastuksen tiimoilla. Ryhmää johtavat kokeneimmat kiipeilijät Rob (Alec Newman) ja Alison (Melissa George), mutta ilman mutkia ei tämäkään loma sitten suju. Keskellä autiota erämaata ryhmä yllättäen kohtaa suljettuun kuoppaan vangiksi jätetyn nuoren serbialaisen tytön eikä tiedä miten tilanteessa oikein pitäisi menetellä. Kun tytön vanginnut rikollissjoukkio saa selville tytön tilanteen, alkaa armoton ajojahti vaikeakulkuisessa vuoristomaastossa. Kuka nuori lapsi oikein on ja miksi hänet oli jätetty vangiksi kuoppaan?

 

Kommentit

Ohjaaja Julian Gilbeyn edellinen teos, dramatisoitu ja varsin väkivaltainen elämäkerrallinen elokuva urarikollinen Carlton Leachistä, Rise of the Footsoldiers (2007) väläytteli vahvasti ohjaajan elokuvallista silmää, mutta joutui sensuurin hampaisiin vähän siellä sun täällä ja menetti osan puhdistaan leikkaamoiden pöydille. Erittäin tiukan ja realismin sävyttämän kuvauksen maaninen synkkyys lienee ollut osasyy elokuvan heikolle menestykselle. Saman tyylisiä elokuvia, mutta vain komediallisilla vireillä, ohjanneen Guy Ritchien käsissä samasta elokuvasta olisi voinut tulla maailmanluokan menestys, sillä komediallisten elementtien yhdistäminen timmiin väkivaltaan annetaan jostain syystä helpommalla anteeksi kuin niiden upottaminen osaksi dramatisoitua henkilötarinaa. A Lonely Place to Die -elokuvassa on hieman samoja ongelmia: sen intensiiviset ja muutamat pelottavan realistiset väkivaltakuvaukset ovat viittä vaille kauhun lajityypin poteroista ylös kaivettuja, kun taas muutoin elokuvan ilmiasu on perinteisemmän pakene- ja selviydy -trillerin muotoinen ja oloinen. Tiukka ja periksiantamaton meininki toimii kyllä tehokkaasti, mutta vaikka elokuva on selkeästi selviytymisjännärien piikkipaikkalistalla hektisen jännityksen luonnissa ja tunnelman ylläpidossa, ristiriita rosoisemman väkivallan kanssa on kuitenkin olemassa. Railakas väkivalta lienee hieman liikaa perinteisten trillerien katsojakunnalle ja vaikka kauhukansan mielenkiinnon elokuva pitäisikin yllä, sen markkinointi on pyrkinyt tekemään pesäeroa kauhuun lajityyppinä ja siksi elokuva ei ehkä ihan ole löytänyt tietänsä oikeiden henkilöiden verkkokalvoja kutittelemaan. Ristiriitaa on myös elokuvan kulussa ja rakenteessa: elokuvan alku- ja keskivaiheiden erittäin hektinen – suorastaan maaninen – tempo kostautuu elokuvan loppupuolella eivätkä lopun käänteet pysty enää pistämään tukevampaa vaihdetta sisään koneeseen luoden lopetuksesta lievähkösti antikliimaattisen. Mikään pannukakku se ei kuitenkaan ole ja vaikka elokuvan lopun hetket eivät mitenkään olekaan verrannollisia keskivaiheen hurjaan sykkeeseen, eivät ne missään nimessä huonoja ole.

Gilbeyn elokuvan kuvaus on upeaa. Tuntuu kuin Gilbey osaisi näyttää katsojalle juuri oikeita juttuja ja kuvakulmia käsitellessään kalliokiipeilyyn liittyviä kohtauksia ja eräjormailua yleensä. Melkeinpä voisi kuvitella, että ohjaaja on itse kiipeilijä ja pyrkinyt saamaan elokuvaansa vangittua itseään säväyttäviä tilanteita ja hetkiä. Kuvauksen autuus ja laajojen kuvakulmien suhde henkilökuvaukseen ja tapahtumien kuvaukseen tuntuu juuri oikealta ja luo elokuvasta kuvamateriaaliltaan tasapainoisen: mitään ei ole liikaa, mitään ei puutu ja kaikki oleellinen pystytään välittämään elokuvataiteen keinoin. Tekninen taituruus kuvauksen, kuvakulmien, värivalintojen ja leikkauksen lisäksi ei valitettavasti ihan täysin ulotu kuitenkaan äänisuunnitteluun saakka ja erityisesti äänimaailma tapahtumien ympärillä ei innosta eikä tue tarpeeksi visuaalista maailmaa. Vaatimaton ääniraita on erityisen rankka pala, sillä varsinkin elokuvan loppupuolella tempon laskiessa tunnelman ylläpitäminen tuntuu olevan kovin, kovin nihkeää ja tukevampi äänisuunnittelu olisi voinut pelastaa paljon.

Pääosissa pyörivät näyttelijät onnistuvat ihan kelvollisesti; jopa hyvin. Alec Newman kiipeilijäryhmän johtohahmona on varsin vaikuttava ja vakuuttava fyysisessä roolissaan. Melissa George Alison-nimisenä kokeneena kiipeilijänä pystyy hänkin varsin vaivatta siirtämään itsensä uskottavan ulkoilmaihmisen rooliin. Pienemmissä rooleissa esiintyvät selkeästi amatöörimäisemmät näyttelijät luovat toisaalta vähän tarpeettomankin suurta kitkaa samoissa kohtauksissa kokeneempien näyttelijöiden kanssa, joka seikka luo muutamankin kohtauksen ylle jopa tahattoman koomista varjoa muutoin kovin synkeässä tarinassa. Sivuhahmojen kirjo laajenee kuitenkin lopulta melkoisesti elokuvan loppupuolelle saavuttaessa ja kaikista hahmoista ei enää oikein tahdo pysyä kartalla ilman muistiinpanovälineitä.

Yhteenveto

Pätevästi ja reipashenkisesti vaatimattomalla budjetilla toteutettu brittiläinen jännityselokuva väläyttää ohjaajansa Julian Gilbeyn osaavan jännittävien tilanteiden ja kohtausten rakentamisen sekä seesteisen – suorastaan henkeäsalpaavien – kauniiden otosten realisoinnin. Tehokas trilleri kuitenkin hiihtää itsensä hieman turhan nopeasti maitohapoille eikä kykene loppuun tullessaan ihan siihen samaiseen hektiseen tempoon, millä aloitti. Kauhutrillerin ja selviytymisseikkailun elementtien yhdistäminen myös ontuu hieman; perinteiseksi selviytymisseikkailuksi tarinassa on ehkä liiaksikin melko jykevää slasher-elokuvamaista väkivaltaa, joka varmasti karsii lajityyppiuskollisia.

7/10.

 

The Grapes of Death (1978) [Les Raisins de la Mort]

Ohjaus: Jean Rollin
Käsikirjoitus: Jean Rollin, Christian Meunier, Jean-Pierre Bouyxou
Tuotantomaa: Ranska
Kieli: ranska
Arvioitu: syksy 2009
Arivoidun version pituus: 85 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa
Budjetti: olematon

grapesofdeath_primaryJohdanto

Zombie apocalypse. Se on se anglosaksinen termi, joka on vakiintunut kuvaamaan elokuvien tilannetta, jossa nollatilanteesta käynnistyvä zombie-olentojen vyöry käynnistyy nopeasti ja ne pääsevät hajottamaan yhteiskunnan rakenteet joko paikallisesti tai globaalisti. Zombie-lajityypissä kuvataan tavallisesti joko tätä vyöryn käynnistystä; ns ensiaaltoa tai sitten selviytyjien kamppailua sen jälkeen, kun yhteiskunnan rakenteet, järjestys ja laki ovat jo murentuneet tai tuhoutuneet kokonaan. Jean Rollinin The Grapes of Death tehtiin tieten tahtoen ja tarkoituksella maailmanlopun elokuvaksi. Tuottaja Claude Guedj halusi Rollinin ohjaamaan nimenomaan kaupallisen, toivottavasti hyvin lippuluukuilla tuottavan katastrofielokuvan, joka oli lajityyppinsä kuumimmalla aallonharjalla 70-luvun loppuvuosilla. Budjettirealiteetit pakottivat kuitenkin Guedjin lopulta toisiin aatoksiin ja Rollin rakensi zombie-debyttinsä dekonstruoimalla 1970-luvun katastrofielokuvien jättimenestyksen, Ronald Neamen ohjaaman The Poseidon Adventure (1972) -elokuvan, ydinosiinsa ja projisoimalla nämä osat rytmityksineen omaan käsikirjoitukseensa. Rollin analysoi elokuvansa noin 4 minuutin episodeihin, jona aikana selviytyjien on päästävä paikasta toiseen milloin minkäkin ongelman tullessa selviytymisen tielle. Rollinin ehdotuksesta käsikirjoittajat Meunier ja Bouyxou nostivat tarinan ytimeen ranskalaisen kansallistunteen ykkösylpeyksiin kuuluvan kuluttajatuotteen – viinin. Valinta oli tietoinen provokaatio ja toisaalta se heijasteli oman aikakautensa alitajunnassa nousevia pelkoja tavanomaisten kuluttajatuotteiden arvaamattomista myrkyistä, joista oli olemassa jo kosolti ihan ihka oikeita esimerkkejä.

Hyönteis- ja kasvimyrkyt – erityisesti kokeelliset sellaiset – ovat zombie-invaasion lähtölaskennan välikappaleina myös muutamissa muissakin aikakauden zombie-elokuvissa. Kuten vaikkapa ekokatastrofielokuvanakin ajateltavissa oleva Jorge Graun zombie-teosten moderni klassikko eli elokuva The Living Dead at Manchester Morgue (1974)[x] [tunnetaan hyvin myös nimillä Let Sleeping Corpses Lie ja Non si deve profanare il sonno dei morti]. Vähemmän klassikko on 70-luvun päätöshetkillä ilmaantunut Charles McGrannin Toxic Zombies (1979), jossa kokeellisen hyönteismyrkyn katastrofaaliset seuraukset koettelevat marijuanan käyttäjiä. Dan O’Bannon itseoikeutetusti noukkii kirsikat kakusta voittajan elkein tässä kilvassa parhaasta hyönteismyrkkyzombie-elokuvasta sysimustalla komediaklassikollaan The Return of the Living Dead (1984). Etelä-korealaisen ohjaajan Kang beom-gu:n elokuva Goeshi (1981) puolestaan siirtää hyönteismyrkkykuvion Aasiaan sellaisenaan, mutta valitettavasti matkalla katoaa tunnelma kuin matkalaukku reittilennolla konsanaan.

 

Juonitiivistelmä

Elizabeth (Marie-Georges Pascal) on syksyaikaan ystävänsä kanssa liikkeellä junalla tarkoituksenaan käydä tapaamassa tulevan puolisonsa sukua Ranskan maaseudulla. Matka päättyy kolkosti Elizabethin loikatessa liikkuvasta junasta karkuun epämääräistä kulkijaa, joka vaikuttaisi vieläpä murhanneen Elizabethin ystävättävären junassa kesken matkan. Vailla tavaroitaan Elizabeth harhailee maaseudulla aikansa ja vasta jouduttuaan kahnauksiin maanviljelijäperheen kanssa hän tajuaa, että koko alueella on jotakin pahasti pielessä. Löytämänsä sokean tytön kanssa Elizabeth ajautuu konfliktiin murhaavasti käyttäytyvien mätänevien kyläläisten kanssa ja jää henkiin lähinnä tuurilla, sillä paikalle osuu kaksi muuta selviytyjää, joiden kanssa henkiinjääminen on helpompaa.

Kommentit

Siinä missä George A. Romeron Night of the Living Dead (1968) puhutteli klaustrofobialla sulkemalla selviytyjät sisätiloihin, Jean Rollin tekee käänteisesti saman The Grapes of Death -elokuvassaan. Rollinin elokuvassa päähenkilöt liikkuvat paljon ulkona avarien yksinäisten aukeiden ja peltojen luodessa ihan yhtä eristäytyneen tunnelman kuin neljä seinääkin. Yllättäen ratkaisu pystyy pitämään yllä elokuvan paniikinomaista tunnelmaa Elizabethin etsiessä tukea ja turvaa ahdingossaan. Tähän vaikuttavat luonnollisesti kuvaustyyli ja kuvauspaikat. Rollinin selviytyjät eivät edusta perinteisiä sankareita millään tasoilla eikä mittareilla, joka seikka puolestaan antaa tarinalle kiehtovasti maanläheistä samastumispintaa. Tarinassa tärkeässä sivuroolissa oleva sokea tyttö esitellään aluksi tarkoituksellisen harhaanjohtavasti kuin klassisena Romeron zombiena itsekin. Henkiinjääneet ja sairastuneita kyläläisia huvikseen murhaavat työläiset ovat kuin gallialaisia henkipattoja, jotka toisten sairastuminen on sysännyt opportunistiseen hulluuden ja kyynisyyden kuiluun. Rollinin zombiet eivät ole tarkalleen ottaen vielä edes kuolleita itsekään – ne vain sairastuneina mätänevät sekä sisältä että ulkoa ja tämä prosessi käynnistää kehoissa arvaamattomia muutoksia. Danny Boyle erinomaisella elokuvallaan 28 Days Later (2002)[x] halusi varmaankin tehdä tarkoituksellisen irtioton Romeron lanseeraamista hitaista ja tyhmistä laahustelijoista luodessaan omaa teostaan ja Boylen zombie-olentojen yhdeksi esikuvaksi voisi vallan mainiosti mieltää Rollinin The Grapes of Death -elokuvan mielipuolina riehuvat, sisältä mätänevät, kyläläiset. Elokuvan näyttelijät luontuvat rooleihinsa varsin kelvollisesti, mutta tokihan puherooleja nyt ei kovin monelle ole edes tarjolla. Marie-Georges Pascal kykenee omatoimisesti kantamaan harteillaan elokuvan vaatimukset ja vaikka varsinaisesti naispuoliseksi sankariksi hänen näyttelemäänsä Elizabethin hahmoa ei voikaan nieleskelemättä kutsua, on tämä naishahmo siltikin zombie-elokuvien lajityypissä edellä omaa aikaansa. Efektit elokuvassa ajavat asiansa ja ovat välillä erityisen muistettavia (talikko läpi rintakehästä ei ihan heti unohdu!) ja välillä harmillisesti pettymyksen sävyttämiä alisuorituksia, jotka selvästi kielivät tuotannon niukkuudesta. Parhainta antia on Rollinin kyvykkäästi loihtima kokonaistunnelma, joka syntyy eteerisen esteettisistä pitkistä hiljaisista otoksista ja hämäävän verkkaisesta etenemisestä, jota sopivasti täplittää sähäkkä ja brutaali mielipuolisuus.

Yhteenveto

Rakenteellisesti erinomaisen hyvin toimivan Jean Rollinin katastrofielokuvan teemana oleva zombie-infektio on ohjaajalle vain työkalu – ei itseisarvo. Ranskan ensimmäiseksi gore-elokuvaksi tituleerattu elokuva ei efekteillään kuitenkaan kestä vertailua juuri edes espanjalaisten aikaansaannoksiin, mutta yllätyskäänteet ja paniikin eri sävyjä myötäilevä kerronta nostavat silti Rollinin tarinan zombiekauhun lajityypin keskeisiin 1970-luvun teoksiin. Rollin on ohjaaja, joka eittämättä ymmärtää kauhugenren konventioita ja kuvastoja siinä määrin, että irtiotto ohjaajan tavanomaisista ympyröistä onnistuu. Elokuva on sen puutteista huolimatta aivan keskeistä katsottavaa lajityypistä kiinnostuneille.

7/10.

 

Revenge: a Love Story (2010)

Ohjaus: Ching-Po Wong
Käsikirjoitus: Lai-Yin Leung, Juno Mak
Tuotantomaa: Hong Kong
Ensi-ilta Suomessa: 6.1.2012
Arvioitu: kesäkuu 2014
Arvioidun version pituus: 111 minuuttia
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: kantoninkiina

Johdantorevengealovestory_primary

Kosto on ihana ja tehokas teema elokuville. Koston oikeutus, sopivan koston määrää ja laatua ja koston transformaatiota abstraktioiden kautta muihinkin kuin varsinaiseen tekijään on tutkittu elokuvien historiassa innolla ja hartaudella aina taidemuodon varhaisista mykkäkauden teoksista suoraan tähän päivään. Vaikeuksia sekä tekijöille että katsojille tuottavat suhtautuminen kostoon ja kostamiseen. Kuvatako kostoa oikeutettuna? Vaiko välinpitämättömän dokumentaarisena retkenä seuraamalla vain tapahtumia? Tutkiako koston syntymisen mekanismeja? Vai vapautumista koston kierteestä? Vai antaako sijaa anteeksiannolle? Tekivätpä tekijät ihan miten päin tahansa, joku osa katsojista kokee vääjäämättä esitetyn koston vääryydeksi joko tekijäänsä tai uhrejaan kohtaan.

Kosto yhdistää ihmisiä riippumatta iästä, kansallisuudesta, sukupuolesta tai statuksesta yhteiskunnassa. Epäoikeudenmukaisuuden tunteen kokeminen ja sen synnyttämä tarve korjata tilanne tai ainakin kapinoida tilannetta vastaan syntyy ihmisissä luontaisesti jo nuorella iällä ja vaikka iso osa ihmisistä osaakin suhteuttaa tunteen ja reaktiot siihen, jokaisella yksilöllä on siltkin oma käsityksensä siitä, mikä on riittävä kosto koettuun tilanteeseen. Alex Proyasin elokuvan The Crow (1994) päähahmon Eric Dravenin (Brandon Lee) haudan takaa kihlattunsa ja itsensä murhaajille kostava kostaja uppoaa oikeutuksensa puolesta suurimmalle osalle elokuvakatsojien kuntaa. Näin lienee tilanne myös Luc Bessonin samana vuonna ilmestyneen elokuvan Léon (1994) kohdalla, kun Jean Renon ja Natalie Portmanin hahmojen epäsuhtainen parivaljakko antautuvat koston kierteisiin. Kysymyksiä koston oikeellisuudesta ja erityisesti sen kokonaisvaltaisesta raakuudesta alkaa jo heräillä Pierre Morelin elokuvan Taken (2008) kohdalla, kun Liam Neesonin näyttelemä Bryan Mills tuntuu suorastaan pitävän roolistaan koston enkelinä. Suuremmalle osalle katsojista lienee jo vaikeampaa sulattaa Michael Winnerin elokuvan Death Wish (1974) oman käden oikeuden abstrakti lavennus varsinaisista koston kohteista muihinkin ”samankaltaisiin” tahoihin. Siinä missä ko. elokuvassa Charles Bronsonin Paul Kersey -hahmon oma oikeudentunto särkyy sirpaleiksi alun tragedian seurauksena ja kaikki teot ansaitsevat Kerseyn käsissä saman rangaistuksen, Dan Reedin kostoelokuvassa Straighheads (2007) Gillian Andersonin ja Danny Dyerin roolihahmojen joukkoraiskaajille suunnittelema kosto saa uusia käänteitä, kun parivaljakko alkaa empiä toimiensa oikeutuksen lisäksi koston mittaa ja omaa kykeneväisyyttään siihen.

Tässä Ching-po Wongin elokuvassa katsoja joutuu pohtimaan koston oikeutuksen määrää ja laatua perinpohjaisesti ja syvällisesti. Kukin lienee kykenevä vetämään omat johtopäätöksensä siitä mikä on tarpeellista, riittävää tai riittämätöntä kostoa. Ainakin se kertoo jotakin elokuvan tekijöiden mestarillisesta otteesta mediaansa kun julmasti sikiöitä irti leikkaavan ja naiset kuolemaan jättävän petomaisen sarjamurhaajan tekojen taustoitus aukeaa ja hänen elämänsä tragedioihin osuu oikeutuksen, myötäelämisen ja ymmärtämisen varjoja.

Juonitiivistelmä

Hong Kongia järkyttää raskaana olevien naisten kimppuun käyvä sarjamurhaaja, joka viiltelee sikiön irti kohdusta. Murhien tapahtuma-alueen paikallispoliisi pidättää nuoren – mieleltään hitaan – miehen Kitin (Juno Mak)- epäiltynä tapauksista, joiden uhrit osuvat henkilöinä kiusallisen lähelle paikallispoliisia. Eikä aikaakaan, kun kovaotteisesti Kitiä poliisikuulusteluissa kiduttavat poliisimiehet tunnistavat miehen. Heikkolahjainen nuori mies on vasta hiljan päässyt vapaalle vankilasta, jossa kärsi tyttöystävänsä raiskauksesta ja poliisin väkivaltaisesta vastustamisesta puolen vuoden tuomion. Onko Kit vain seonnut poliiseja vihollisena pitävä häiriintynyt nuorukainen vai onko julmissa teoissa kysymys jostakin ihan muusta … kuten kostosta?

Kommentit

Ohjaaja Ching Po-Wongin elokuvassa on samanlaista haikeuden, herkkyyden ja yksituumaisen silmittömän raivon ykseyttä, mitä löytyy myös etelä-korealaisen Chan-wook Parkin aiheestakin jalustalle nostetusta kuuluisasta kostotrilogiasta. Etenkin Chan-wook Parkin Sympathy for Mr.Vengeance (2002) nousee heti mieleen etupäässä molemmista elokuvista huokuvan epätoivoisen tunnelman vuoksi. Tätä tunnelmaa tavoitellaan varsin pitkillä otoksilla, kurinalaisen niukan latistetulla harmauteen pureutuvalla värimaailmalla, verkkaisella ja viipyvällä leikkauksella ja pitkillä hidastuskohtauksilla. Kaikkea tätä ryydittää hiljaksiin kohtauksia tehostava maltillinen musiikki, joka aika ajoin lakkaa täysin asettaen epämukavan hiljaisuuden taustaksi groteskeille tapahtumille, joihin musiikin puutteessa pitää keskittyä vielä intensiivisemmin. Ching Po-Wong onnistuu saamaan aikaan salpaavaa riipaisevuutta annostelemalla niukkuuden aineksia: osassa kohtauksista katsojalta riistetään ääniraidan hiljenemisen myötä pakotie ulos tilanteesta ja samalla pakotetaan aivan tapahtumien ytimeen tarkoilla kamerarajauksilla tai lavastuksen yksityiskohtien puuttumisella. Kamera ei järkähdä eikä kierrä järkyttävääkään aineistoa. Etelä-Korean Chan-wook Park, japanilaisohjaajat Takashi Miike, Shin’ya Tsukamoto ja Takeshi Kitano muiden muassa käyttävät kaikki samankaltaista mekanismia elokuvissaan ja kaikki ovat todistaneet monasti, miten hyvin tekniikka toimii. Tämä ahdistava väkevyys ja pakotien puuttuminen on harvinaista länsimaisille elokuville ja usein länsimaissa tällaisesta tilanteesta yritetään paeta musiikin tai ainakin mustan komiikan avulla. Kiistatta tällä mekanismilla saadaan kuitenkin verevää voimaa kerrontaan. Ehkäpä juuri tätä intensiteettiä pelätään länsimaissa?

Ching Po-Wong ei karsastele erittäin tylyn väkivallan kanssa ja kamera palaa yhä uudelleen häiritsevän julmiin kohtauksiin, jotka ovat esimerkillisen vakuuttavasti ja huolitellusti lavastetut vailla komediallista yliampuvuutta. Alun reippaan tärinän jälkeen Po-Wongin elokuva tekee kuitenkin yllättävän kolmois-flipin ja petaa reippaanpuoleisesti yli kaksikymmentä minuuttia syitä alun seurauksille. Rakenteellisena mekanismina toki tämä on tuttu ja tehokas tarinankerronnallinen keino. Po-Wong on kuitenkin aivan siinä hilkulla ajaa täyttä höyryä seinää päin, sillä rauhallinen rakkaustarinan synty vajoaa melkoiseksi puuroksi ennen kuin lähtee syventymään, tiukentumaan ja avautumaan katsojalle. Ensimmäisen tunnin jälkeen ei sitten tarinasta voikaan enää irti päästää – siinä määrin vakuuttavalla otteella tekijät teostaan pyörittävät sekä juonellisesti, visuaalisesti että etenkin kerronnallisesti. Muutaman näyttelijän köörillä pyörivä elokuva on varsin synkkää katsottavaa ja juurikaan dialogia hahmoille ei ole annettu. Itse asiassa melkoinen osa kohtauksista vedetään läpi täysin ilman dialogia, joka antaa outoa melankolisen surrealismin tuntua muutoinkin epämiellyttävään sisältöönsä. Näyttelijä Juno Mak jurona ja omaa hitauttaan häpeävänäkin Kit-hahmona on paljolti vastuussa siitä, että tekijät onnistuvat lataamaan elokuvaan niin paljon tunnetta ja olemusta. Juno Mak on itse myös käsikirjoittanut teoksen ja epäilemättä siksi pystyy uppoutumaan niin syvälle esittämänsä hahmon sielun syövereihin.

Yhteenveto

Kiehtoviin sfääreihin nouseva kostoelokuva ei taatusti jätä katsojaansa kylmäksi, mikäli vain hitaammista episodeista jaksaa eteenpäin raahautua. Oli sitten tunteena värisyttävä inho elokuvan groteskia kuvastoa kohtaan tai ihastus sen makaaberiin runollisuuteen, kylmäksi se ei jätä. Elokuvan moninaisiin teemoihin lukeutuvat koston oikeutuksen syyt, anteeksianto, vilpillisyys, julma vallan väärinkäyttö ja tämän vallankäytön seuraamukset sekä rakkauden voima motivoida vaikka tappamaan – tai ainakin antaa tappamiselle syy. Brutaaliuden kyllästämien terälehtien suojaama herkän ja vaikean rakkauden kukka huojuu hentoisen vartensa varassa, mutta tekijät onnistuvat kuin onnistuvatkin tasapainottamaan pilatun kauneuden melankolian ja brutaalin väkivallan verenpunaisen estetiikan. Aihepiiriltään hyvin vaikea elokuva jättää varmasti jälkensä ja niin sen kyllä pitääkin. Elokuva on hiljainen, vakava, surumielinen ja julma retki paikkaan, jonne opastemerkit ovat koston kielellä kirjoitetut ja muuallekaan ei pääse.

7/10.

The Legend of Hell House (1973)

Ohjaus: John Hough
Käsikirjoitus: Richard Matheson
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: 2007
Ensi-ilta Suomessa: 25.01.74
Kieli: englanti

Johdantohellhouse_primary

Käsikirjoitus on elokuvissa – jopa kauhuelokuvissakin! – useimmiten onnistumisen kannalta keskeinen elementti. Ainakin silloin, kun elokuva yrittää kertoa tarinan. Juonettomuudessa ja tyylissä vellovat teokset ovat tietenkin aina oma lukunsa, mutta kovin harvalla ohjaajalla on yleensä rahkeita lähteä elokuvantekoon pelkän tyylin varassa. Monipuolisen brittiohjaaja John Hough’n uralle ei ole osunut maailmanhittejä eikä mahalaskujakaan ja Hough on sentään tehnyt elokuvia 60-luvun lopulta saakka. Hough’n uran monet tärkeimmistä ja muistettavimmista elokuvista (toistaiseksi) kuuluvat kauhugenreen. The Legend of Hell Housen taustalta löytyy paitsi kyvykäs ja motivoitunut ohjaaja, myös kokenut ja taitava kauhukirjailija Richard Matheson, joka on elokuvaan työstänyt käsikirjoituksen omasta romaanistaan The Hell House, jota puolestaan voisi luonnehtia Shirley Jacksonin romaanin The Haunting of Hill House (1959) variaationa reippaalla seksillä ja väkivallalla kuorrutettuna. Jacksonin romaani päätyi sekin elokuvaksi ja on yhä edelleen niitä parhaimpiin lukeutuvia kummitustaloelokuvia: Robert Wisen The Haunting (1963).  Hough’n elokuvassa verevä ja taitavasti kudottu skenaario on keskeisessä asemassa ja kohtausten kytkökset toisiinsa nivoutuvat saumattomasti yhdeksi kokonaisuudeksi. Matheson joutui kuitenkin valitettavasti typistämään elokuvakäsikirjoitusta merkittävästi sen liiallisen väkivallan ja ylenmääräisen seksuaalisluonteisuuden vuoksi ja kirjan loppukin piti muuttaa toiseksi. Sittemmin kuvausten aikana elokuva kohtasi myös kiusallisia budjettiongelmia, jotka pakottivat säätämään käsikirjoitusta entuudestaan mm. muuttamalla joitakin kohtauksia siten, ettei niissä tarvitsisi käyttää niin järeitä efektejä.

Juonitiivistelmä

Kuoleva miljonääri Mr.Deutsch (Roland Culver) palkkaa pienen joukon kyvykkäitä taitajia selvittämään omistamansa Belascon kartanon kummittelut saadakseen tieteellistä näyttöä siitä, tuleeko kuoleman jälkeen todellakin jatkoa maalliselle taipaleelle vai ei. Joukkion muodostavat meediot Florence (Pamela Franklin) ja Fischer (Roddy McDowall) sekä paranormaaleihin ilmiöihin erikoistunut fyysikko Lionel Barrett (Clive Revill) ja tämän vaimo Ann (Gayle Hunnicutt). Joukkio tuntee hyvin kartanon pahan maineen. Edellisen tutkimusryhmän tutkimukset kartanossa kaksi vuosikymmentä aiemmin päättyivät surkeasti. Fischer oli tuolloin ainoa, joka jäi reissusta toimintakykyiseksi ja Fischerkin haluaa viimein tasata tilit talon pahuuden kanssa. Joukkion vastassa ovat yliluonnolliset ja pahuutta tihkuvat voimat, jotka eivät katso suopealla silmällä tutkijoiden touhuja.

Kommentit

Mathesonin käsikirjoitus on oivallisen rento ja rauhallinen, jotta tapahtumien yhdessä muodostama uhkaava piina saadaan kohtauksista välitetyksi katsojalle. Vuonna 1973 valmistuneen elokuvan näyttelijöiden ja näiden maneerien teatraalisuus ja kohtausten näytelmämäisyys vain täydentävät elokuvan nostalgista tenhoa joukkion yrittäessä sekä tieteen että parapsykologian keinoin saada talon pahuus taltutettua. Elokuva näytellään lähes täysin vain muutamassa kartanon huoneessa, joka luo myös huoneille merkityksellisiä sävyjä tarinassa. Hough’n elokuva etenee vauhdilla ja uskaltautuu mielenkiintoisiin ja rohkeisiin konseptuaalisiin kokeiluihin kuvauksessa ja tieteen ja magian ristivedossa. Pääsääntöisesti kummituselokuvat epäonnistuvat ja niiden ohjaajat joutuvat sortumaan pelkkiin pelotteluihin ja säikäyttelyihin todellisen kauhutunnelman nostattamisen asemesta. Hough’n ohjauksessa tapahtuu juuri päinvastoin: halpoihin säikyttelyihin ei tarvitse langeta lainkaan ja painopiste on nimenomaan kokonaistunnelman luomisessa.

Elokuvassa ei ole juurikaan musiikkia tai muutenkaan ääniefektejä poislukien kummittelujen aiheuttamat sirinät, mutinat ja epätoivon huudahdukset jostakin kartanon perukoilta. Hough on onnistunut rakentamaan mielekkään kohtauksien jatkumon irrationaalisen kummittelun sijaan ja tarina etenee tasaisen varmasti arvoitusten auetessa. Elokuvan käsikirjoituksen säikeet pidetään tiukasti kurissa ja Hough pitää huolen siitä, että ennen pitkää kaikki juonen osaset tulevat käsitellyiksi. Tunnelma vanhan kummituskartanon salaisuuden tutkijoiden kesken kiristyy nopeasti tieteentekijän ja meedioiden välillä ja elokuvasta avautuukin mielenkiintoinen Ghostbustersin synkempi-ilmeinen esi-isä. Erinomaisen hyvät roolitukset ja hienosti onnistuneet näyttelijöiden suoritukset nostavat elokuvan erääksi parhaista kummituselokuvista kuunaan, kun elokuvaa tarkastelee kokonaisuutena eikä kiinnitä liikaa huomiota yksittäisten kohtausten satunnaiseen huteruuteen. Hough’n ei The Legend of Hell Housen kohdalla tarvitse pelata superkalliilla erikoisefekteillä eikä satoihin miljooniin nousevilla tuotantobudjeteilla saadakseen aikaiseksi toimivan ja tehokkaan kummituselokuvan. Suoraviivainen käsikirjoitus, hyvät näyttelijät, taitava kameratyö, leikkaus ja ohjaus sekä sopivan degeneroitunut miljöö ovat vallan riittäviä hyvän elokuvan aineksia.

Yhteenveto

The Legend of Hell House on kauhukirjailija Richard Mathesonin omasta romaanistaan elokuvakäsikirjoitukseksi työstämä kummitustarina, jonka ohjaaja John Hough on lukuisten toimivien ja tunnelmallisten genre-elokuvien taustalla. Rautaisten näyttelijöiden vetovoima ja tunnelma pitävät elokuvan hyvinkin kiinnostavana omassa pienessä alalajissaan vaikkakin sen efektien niukkuus 2000-luvun paikallaankin täriseviä ADHD-katsojia saattaakin tylsistyttää. Toimintaa tai erikoisefektejä ei ole juuri edes nimeksi, joten sellaista hakeva voi jatkaa hakemista muualta. Elokuva rakentuu avautuvan solmun lailla purkautuvaan dialogiin tieteen ja yliluonnollisen risteämäkohdassa. Paketti pysyy tiiviisti ohjaajan käsissä ja elokuva päätyy selkeään sulkeumaan käsiteltyään kaiken oleellisen – yhtään turhaa kohtausta, yhtään epäloogista dialogia tai tarpeetonta elettä ei elokuvassa näy ei kuulu.

7/10