Gun Woman (2014)

Ohjaus: Kurando Mitsutake
Käsikirjoitus: Chiaki Yanagimoto, Kurando Mitsutake
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani, englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Japanilaisesta elokuvailmaisusta ei ole koskaan puuttunut shokeeraavaa räväkkyyttä ja halua särkeä vallitsevia tabuja ja vakioituneita käsityksiä. 1980-luvulta alkanut ja yhä edelleen uudella vuosituhannella jatkuva suoranaiseen kukoistukseen ponnistanut ns. kehokauhun lajityypin omintakeinen variointi on taannut katsojille leuat auki loksauttavia näkyjä kymmenittäin. Eivätkä hurjuuden yltäkylläisyydessä rypevät toimintaelokuvatkaan jää yhtään jälkeen.

Elokuva-alan moniottelija, japanilainen ohjaaja Takashi Miike on pitkälti taustalla vaikuttamassa maansa kehokauhuelokuvien uuden vuosituhannen esiinmarssissa. Alan teoksia putkahteli tasaiseen tahtiin aina Shinya Tsukamoton alan pioneerielokuvan Tetsuo: The Iron Man (1989) jälkeen, mutta kyllä nuo pääsääntöisesti totta vieköön ovat aika pienen piirin tuntemia. Miiken varhaiset kehokauhuelokuvat Audition (1999), Ichi The Killer (2001) ja Gozu (2003) näyttivät samalla myös muille maansa tekijöille, että tällaisilla elokuvilla voi kahmia palkintoja sekä saada kansainvälistä näkyvyyttä ja arvostusta ja sitä kautta tilaisuuksia tehdä lisää elokuvia. Hommahan ei ollut ihan lapasessa ennenkään, mutta lähti täysin käsistä hyvinkin nopeasti noiden jälkeen. Vai mitä muutakaan voisi sanoa Sion Sonon elokuvasta Exte: Hair Extensions (2007), Jun’ichi Yamamoton ja Yūdai Yamaguchin elokuvasta Meatball Machine (2005), Yoshihiro Nishimuran elokuvista Tokyo Gore Police (2008)[x], Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009), Mutant Girls Squad (2010), Helldriver (2010) ja Meatball Machine Kodoku (2017), Shinya Tsukamoton oman trilogian päätöselokuvasta Tetsuo: The Bullet Man (2009), Kōji Wakamatsun elokuvasta Caterpillar (2010), Noboru Iguchin elokuvista The Machine Girl (2008) ja Robo-geisha (2009) ja Takashi Yamazakin elokuvasta Parasyte (2014) ihan vain muutamia mainitakseni.

Mitä yhteistä mainituilla sitten on tämän Kurando Mitsutaken Gun Woman elokuvan kanssa? No ainakin se, että Mitsutake luiskauttaa mopedinsa saman tien alkuruuduista lähtien sellaiseen sarjakuvamaisen liioittelun ja räikeän epätodellisuuden rinnakkaismaailmaan, jossa valtaosa modernista japanilaisesta kehokauhuelokuvasta tuntuu sujuvasti elävän. Sellaiseen maailmaan, jossa normaaliuden häivähdykset pyritään tukahduttamaan ja tavanomaisuuden tunnusmerkit tuhoamaan. Tervetuloa japanilaiseen ylilyövään surreaaliseen veren, seksin, väkivallan ja perversioiden maailmaan.

Juonitiivistelmä

Japanilainen lääkäri, joka tunnetaan tässä vain nimellä Mastermind (Kairi Narita), joutuu vaimonsa kanssa brutaalin väkivaltarikoksen uhriksi ja hänen vaimonsa tulee siinä yhteydessä raiskatuksi ja murhatuksi. Ihmeen kaupalla lääkäri selviytyy ja laatii mielipuolisen kostosuunnitelman vaimonsa murhaajan murhaamiseksi. Murhaaja on omassa bunkkerissaan asuva eksentrinen biljonääri Hamazaki (Noriaki Kamata), jota suojelee pieni armeija vartijoita eikä hänen ulottuvilleen ole näin ollen mitenkään helppoa päästä. Mastermind aikoo kuitenkin käyttää hyväkseen tietämäänsä Hamazakin heikkoutta ja sitä varten hän tarvitsee sopivan apurin. Apuriksi Mastermind hankkii ihmiskauppiaalta ostamalla vastentahtoisen narkomaanin Mayumin (Asami Sugiura), josta alkaa pakolla koulia vaarallisen suunnitelmansa toteuttajaa.

Kommentit

Naisesta kuoriutuu kylmäverinen tappaja? Aijaa … siis vähän niin kuin Luc Bessonin Nikita (1990)[x], sen amerikkalainen uusintafilmatisointi John Badhamin Point of No Return (1993)[x] ja henkinen perillinen Bessonin oma Anna (2019) tuntunevat tutuilta. Tai vaikka myös Frances Lawrencen Red Sparrow (2018)[x], Pierre Morelin Peppermint (2018), Joe Wrightin Hanna (2011), Renny Harlinin Long Kiss Goodnight (1996), Tony Chingin Naked Weapon (2002), Stephen Shinin Black Cat (1991), Olivier Megatonin Colombiana (2011), Neil Jordanin The Brave One (2007), Miguel Martin Sexykiller (2008), Quentin Tarantinon Kill Bill: Volume 1 (2003), James McTeiguen V for Vendetta (2006) tai vaikka Byung-gil Jungin The Villainess (2017). No juu. Sillä sektorilla liikutaan noin teeman puolesta, mutta ohjaaja Kurando Mitsutake vie elokuvansa paljon enemmän eksploitaation maailmaan kuin Stephen Shinin Black Cat, paljon kauemmas sarjakuvien maailmaan kuin Quentin Tarantinon Kill Bill, paljon verisemmäksi kuin Byung-gil Jungin The Villainess ja paljon, paljon sekopäisemmäksi kuin Miguel Martin Sexykiller. Mitsutakella lienee ollut ohjenuorana tekemisessä, että jokainen elokuvan osa-alue viedään (budjetin rajoissa) niin äärimmäisyyksiin kuin vain suinkin mahdollista.

Elokuvan pääpahis Hamazaki on juurikin niin luotaantyötäväksi rakennettu superpahis kuin nyt vain mielikuvitus sallii. Robert Rodriquezin elokuvan Sin City (2005) senaattori Roark, Roger Donaldsonin elokuvan Species (1995)[x] Sil ja Tobe Hooperin elokuvan Texas Chainsaw Massacre (1974) Leatherface ovat kuin päiväkodin tätejä … tai ehkä niistä kivasti yhdistelemällä saisi jotain yhtä epämiellyttävää kuin Hamazaki. Ns. hyviksiä ei sitten olekaan; on vain pahantahtoisuuden eri sävyjä. Valtaosan elokuvan ajasta katsojalle tarjotaan kuitenkin Mastermindin ja Mayumin välistä interaktiota, jossa toinen kiristää, pakottaa, uhkailee, käskee ja houkuttelee toista oppimaan yhä uusia asioita kieron suunnitelman loppuunviemiseksi. Vaikka kumpaisenkin näyttelijät hoitavat hommansa kunnolla, Asami Sugiuran sähköinen ja virkeä roolisuoritus nousee kaiken muun ylitse tämän elokuvan lopullisessa realisoitumassa ja samalla myös pelastaa elokuvan veristen eksploitatiivisten B-elokuvien laskiämpäristä. Asami Sugiurassa olisi tarpeeksi taitoa ja tähtiainesta muuhunkin kuin aikuisviihteeseen ja pinku-elokuviin, jotka ovat täyttäneet nuoren naisen uraa.

Kurando Mitsutaken ohjaus yllättää vetreydellään. Elokuvan budjetti on ilmeisen rajallinen ja ensimmäisenä joustavat puitteet, ääniraita ja elokuvan tekemiseen käytetty tekniikka; ne tuntuvat rainan kuluessa alituiseen muistuttavan katsojaa elokuvan vaatimattomasta budjetista ja asettavat sen kokonaisuutena varsin syvälle B-elokuvien viidakkoon. Sen sijaan ohjaaja Mitsutaken valitsemat kuvakulmat, rajaukset ja leikkaukset huokuvat vankkaa asiantuntemusta ja visiota. Monet elokuvan kohtauksista jäävät helposti mieleen juuri niiden kohtausten taitavasta rakentamista johtuen. Hurja verisyys ja mielipuolinen juoni rajaavat toki katsojakunnan varsin selkeästi vain väkivaltaviihteen ystäville. Toisaalta Mitsutake selkeästi ymmärtää minkälaiselle kohderyhmälle hän on elokuvaansa suuntaamassa ja pitäytyy siinä. Liian usein ohjaajat lähtevät syleilemään sitä sun tätä kohderyhmää ja lopputuloksesta tulee sekavaa sillisalaattia, joka ei sitten tyydytä ketään. Olipa Kurando Mitsutaken Gun Woman -elokuvasta sitten lopulta mieltä mitä hyvänsä, sen parissa ei ainakaan tule tylsää, sillä siinä määrin kiivaasti 86-minuuttinen tehosekoitin pyörittää juonta eteenpäin. Myös toiminnalliset kohtaukset ovat etevästi ja jouhevasti toteutettuja; joutavia ei märehditä minuuttien kalastus mielessä ja se mikä näytetään, näytetään ytimekkäästi ja selvästi.

Yhteenveto

Ohjaaja Kurando Mitsutaken ja jo nuoresta iästään huolimatta kulttimaineeseen nousseen näyttelijä Asami Sugiuran shokeeraava ja täydellisen kuvia kumartamaton kehokauhun, eroottisen trillerin, eksploitaation ja toimintaelokuvan hybridi tulvauttaa esille intensiivisen purkauksen verta, paljasta pintaa, niljakkaita efektejä ja mielipuolisia hahmoja. Tärkein ja keskeinen ainesosa verisen toimintakauhuelokuvan onnistumiselle on Asamin sähköinen ja vaativa roolityö Mayumina; Gun Womanina. Veristen shokkiefektien taakse kurkistettaessa itse kostotarina ja teema nuoren naisen kouluttamisesta tappajaksi ei kuitenkaan ole järin omaperäinen tai tuore.

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Big Driver (2014)

Ohjaus: Mikael Salomon
Käsikirjoitus: Richard Christian Matheson
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: huhtikuu 2020
Arvioidun version pituus: 87 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

bigdriver_primaryJohdanto

Kostoelokuvien valtavirrasta usein pimennossa uiskentelee oman käden oikeutta käsittelevien raiskaus-kosto -elokuvien joukko, jonka maltillisempi kärki vasta nyt uudella vuosituhannella alkaa saavuttaa perinteisempiä murhatarinoita sekä uskottavuutensa että tuotantoarvojensa puolesta. Mikael Salomonin Big Driver -elokuvan kaltainen, väkivaltaista raiskausta koston näkökulmasta käsittelevä teos ei olisi 1980-luvulla nähnyt päivänvaloa ollenkaan ja 1970-luvulla siitä olisi väkisin tehty (s)eksploitaatiota, jos sitäkään.

Tärkeitä tekijöitä näitä elokuvia mietittäessä on ymmärtää miten tekijät haluavat lähestyä kostoa; mikä on katsojan reaktio koston suorittajan ja kostettavalle taholle tehtävän koston mittasuhteista. Toteutuuko kohtuus? Miten kaiken kattavaksi koston voi viedä, mikä on kenenkin mielestä liikaa tai liian vähän ja onko kosto vapauttava kokemus? Abel Ferraran elokuvan Ms .45 (1981)[x] kostajan Thanan mieli kokemuksistaan menee niin rikki, että koston kohteiksi riittää pelkästään miessukupuoli. Gaspar Noén elokuvassa Irréversible (2002)[x] koston mittasuhteita tutkitaan kääntämällä tarinarakenne kronologisesti väärin päin. Soskan siskosten elokuvassa American Mary (2012) päähenkilö kasvaa ja kehittyy kostonsa mukana löytäen samalla oman paikkansa maailmassa. Fouad Mikatin elokuvassa Return to Sender (2015) kostajaan on helppo samastua aluksi, mutta koston edetessä käy selväksi, että kostajan maailmankuva on pahasti hajalla. Mitchell Lichtensteinin elokuvassa Teeth (2007) päähenkilö huomaa olevansa uniikissa asemassa kostajana ja käyttää sitä jopa hyväkseen. Virginie Despentesin ja Coralie Trinh Thi:n paljon paheksuttu ja parjattu elokuva Baise-moi (2000)[x] laajentaa kostajien kohteiksi koko vallitsevan yhteiskunnan kaikkine rakenteineen. Coralie Fargeatin elokuvassa Revenge (2017)[x] joudutaan miettimään koston laajentamisen mittasuhteita, kun raiskaajan ystävät asettuvat tukemaan tekijää ja kostajan vaihtoehdot kapenevat siten varsin yksioikoisiksi. Clint Eastwoodin Dirty Harry -elokuvassa Sudden Impact (1983) sarjamurhaamiseksi äityvä kosto katsotaan yksipuolisesti oikeutetuksi. Dan Reedin elokuvassa Straightheads (2007) puolestaan koston mittasuhteet alkavat hirvittää jo itse tekijääkin. Takashi Ishiin elokuvassa Freeze Me (2000) Chihiron (Harumi Inoeu) koston mittasuhteet joukkoraiskaajiaan kohtaan ovat epäilemättä oikeat, mutta silti kostolla on aina seuraamuksensa.

Juonitiivistelmä

Tess Thorne (Maria Bello) on kuuluisa jännitysromaanien kirjoittaja, joka kutsutaan puhumaan pitämään puhetta fanikuulijoille pikkupaikkakunnan kirjastoon Massachusettsissa. Lentopelosta kärsivä Tess lähtee yksin liikkeelle autolla ja kun paluun hetki koittaa, Tess saa oikoreittivinkin tapahtuman järjestäjältä Ramonalta (Ann Dowd). Oikoreitti kulkee varsin syrjäisiä reittejä ja huonoksi onneksi Tess joutuu kokemaan rengasrikon syrjäisen, hylätyn ja aution bensa-aseman kohdalla. Lava-autollaan ajava Lester (Will Harris) sattuu paikalle kuin pyynnöstä ja ryhtyy auttamaan Tessiä renkaan vaihdossa. Tilanne kärjistyy kuitenkin nopeasti, Lester pahoinpitelee ja raiskaa Tessin huoltoasemalla väkivaltaisesti ja jättää lopulta kuolleeksi luulemansa Tessin läheiseen tulvaviemäriin. Tess kuitenkin herää myöhemmin ja onnistuu palaamaan shokissa kotiinsa. Tess päätyy ratkaisuun, ettei aio kertoa asiasta kellekään, mutta ei aio jättää tekijää rankaisematta ja alkaa etsiä vihjeitä tekijänsä tavoittamiseksi. Niitä löytyykin pian …

Kommentit

Kirjailija Stephen Kingin samannimiseen pienoisromaaniin pohjautuva televisioesityksiin tuotettu elokuva ottaa ensimmäisen vartin jälkeen katsojansa haltuunsa helposti; olettaen, että juonen kantavana voimana olevan väkivaltaisen raiskauksen graafinen kuvaus ei ole katsojalle liiaksi. Voimallisten kohtausten tarkoituksellisen intensiivinen kuvaus nostaa elokuvan päähenkilön jatkotoimet tapetille ja antaa niille uskottavuutta ja samalla välineitä myös katsojalle syy-seuraussuhteiden puntaroimisessa ja koston mittasuhteen arvioinnissa.

Tarina etenee ohjaaja Mikael Salomonin hyppysissä reippaasti ja vailla nuupahduksia. Elokuva kulkee selkeän juonivetoisesti, suoraviivaisesti ja sopivasti rytmitettynä, mutta selkeänä haittana on päähenkilön psykologista mielentilaa luotaavat epäluonnolliset monologit. Kirjoitetussa muodossa tuntuu luontevalta lukea, mitä päähenkilö ajattelee, mutta elokuvassa itsekseen puhuva päähenkilö tuntuu vain kömpelöltä. Tekijät eivät ole löytäneet keinoja pukea näitä monologeja sanojen ulkopuolisiin muotoihin, joka lienee aika tyypillinen ongelma psykologisten jännitysromaanien suoraviivaisissa elokuvakäsikirjoituksissa.  Psykologisessa jännityselokuvassa päähenkilön mielentila on toki merkityksellinen ja erityisesti tässä teoksessa jätetään ihan tieten asioita pöyhimättä, jolloin katsoja saa aseita tulkita tapahtumia myös osin päähenkilön pään sisällä tapahtuneiksi eikä objektiivisen todellisuuden osina. Oli sitten tarinasta mikä tahansa osa päähenkilön kuvitelmaa ja mikä tahansa osa hänen subjektiivista todellisuuttaan, pääroolia näyttelevä Maria Bello kanavoi varsin oivallisesti kuvitteellista Tess Thornea. Tarinan edetessä se mukavasti myös monipuolistuu ja saa varsin synkkiäkin virtauksia, mikä nyt ei ole mitenkään epätavallista Stephen King -filmatisoinneissa tietenkään. Mitenkään erityisesti kauhun suuntaan tarinaa ei viedä. Toki psykologisen trillerin, kostotarinan ja selviytymistaistelun sulautuminen yhteen sisältää jo luontaisesti varsin kammottavia elementtejä, joten ihan herkille katsojille elokuva ei kyllä sovellu. Elokuvan asennemaailma herätti myös ilmestymishetkinään ankaraa kritiikkiä kotimaassaan lähinnä elokuvan antaessa ymmärtää, että seksuaalirikoksen uhrin ei edes kannata yrittää hakea oikeutta itselleen ns. virallisia kanavia pitkin: ainoa oikea kanava on oman käden oikeus.

Yhteenveto

Ilmeisen vaatimattomin resurssein toteutettu televisiotuotanto yllättää tiiviillä kerronnalla ja onnistuneella psykologisella otteella. Tekninen toteutus jää tosin hieman staattiseksi, mutta ohjaaja Mikael Salomon kykenee silti kiristämään elokuvan keskeiset kohtaukset hyvin jännittäviksi – jopa raastaviksi. Televisiotuotannoksi epätavallisen raju ja synkkäilmeinen kostotrilleri ei päästä missään kostojuonen katveissa katsojaansa helpolla – ja hyvä näin. Laadukas ja tehokas jännäri.

7/10.

Tokarev (2014)

Ohjaus: Paco Cabezas
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Ranska
Käsikirjoitus: Jim Agnew, Sean Keller
Budjetti: noin 20 miljoonaa USD
Kieli: englanti
Arvioitu: huhtikuu 2019
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa

tokarev_primaryJohdanto

Useammatkin jo iäkkäämmät miespuoliset toimintaelokuvien tähdet ovat tällä vuosituhannella kunnostautuneet hankkimalla omien päärooliensa pönkittämiseksi rinnalleen nuorempaa naiskaineutta. Mikä siinä oikein mahtaa olla, että varsinkin Hollywoodin tuotantokoneistossa tähtiaines ei jakaudu iän puolesta ollenkaan tasaisesti. Ehkä nämä vanhemmat miespuoliset toimintatähdet tarvitsevat egojensa pumppaukseen nuorta naisvoimaa? Tai ehkä nuoret naispuoliset vastanäyttelijät ovatkin tosiasiassa se seikka, joilla vedetään katsojia eivätkä vanhemmat kulahtaneet herrat? Nicolas Cage on tässä asiassa samassa veneessä muun muassa Sylvester Stallonen, Dolph Lundgrenin, Jean-Claude van Dammen ja Liam Neesonin kaltaisten vanhempien toimintaelokuvaherrojen kanssa. Kuitenkin siinä missä esim. Neesonin ja Stallonen (joidenkin) tuotantojen yhteydessä naisia voidaan päästää jopa näyttelemään muutakin kuin palkintovaimoa, Cagen elokuvissa näin on vain harvakseltaan.

Mietitäänpä muutamia esimerkkejä Nicolas Cagen tähdittämistä elokuvista lähivuosilta. Mandy (2018): eroa Andrea Riseboroughiin 17 vuotta, Next (2007): eroa Jessica Bieliin 18 vuotta, Ghostrider (2007) ja The Bad Lieutenant: Port of Call – New Orleans (2009): eroa Eva Mendesiin 10 vuotta, Matchstick Men (2003): eroa Alison Lohmaniin 15 vuotta, Season of the Witch (2011): eroa Claire Foyhin 20 vuotta, Drive Angry (2011): eroa Amber Heardiin 22 vuotta, Seeking Justice (2011): eroa January Jonesiin 14 vuotta, Stolen (2012): eroa Malin Åkermaniin 14 vuotta, The Bank Heist (2018): eroa Sophie Skeltoniin 30 vuotta, The Humanity Bureau (2017): eroa Sarah Lindiin 16 vuotta ja The Frozen Ground (2013): eroa Vanessa Hudgensiin 24 vuotta. Tokarev -elokuvassa ikäero Cagen ja vaimoa esittävän Rachel Nicholsin välillä on noin 16 vuotta. Näissä kaikissa elokuvissa ”naispääosa” on vain Nicolas Cagen pääosaa tavalla tai toisella tukeva, ihannoiva, pönkittävä tai motivoiva rooli vailla sen ihmeempää juonellista tarkoitusta tai merkitystä. Vähän kuin tämä johdanto, joka ei liity mitenkään elokuvasta tässä yhteydessä esitettyyn muuhun kommentointiin.

Juonitiivistelmä

Rikollisen elämän taakseen jättänyt rakennusurakoitsija Paul Maguire (Nicolas Cage) palaa entisiin metkuihinsa vanhojen rikolliskaveriensa Kanen (Max Ryan) ja Dannyn auttaessa (Michael McGrady) Paulia selvittämään ja tietenkin kostamaan Paulin kidnapatun tyttären kohtaloa. Paul saa omankäden oikeutta jakaessaan pian vastaansa paitsi lainvartija Peter St.Johnin (Danny Glover) myös entisen työnantajansa, rikollisjohtaja Francis O’Connellin (Peter Stormare) sekä paikallisen venäläismafian johtajan Tsernovin (Pasha D.Lychnikoff). Seuraa tappeluita, kaahausta ja tulitaistelua, kun kolmikko jättää tukevan verivanan missä kulkevatkaan.

Kommentit

Elokuvassa on eräs tärkeä kohtaus, joka typeryydessään tahtomattaan muodostaa vertauskuvallisen linkin koko elokuvaan. Kohtauksessa elokuvan gangsterikolmikko on lähdössä kurmottamaan taas seuraavaa pesuetta pikkurikollisia ja siinä Danny odottelee kamuiltaan kyytiä kadunkulmassa ja treenaa naftaliinista kaivettua nyrkkirautaansa ilmaiskuin kuin muistellen miten kivalta tuntuu tehdä leukakirurgeille lisää töitä. Koko elokuva tuntuu täysin samalta: kovaksi kuoreksi keitetty rikkonainen paketti, joka tyytyy huitomaan ilmaa kuin valmistautuakseen varsinaiseen elokuvaan. Siihen, jota ei koskaan tule. 20 miljoonaa jenkkitaalaa tähän projektiin väitetään kuluneen: ulkopuolisen on vaikea arvuutella mihin rahaa on käytetty autojen kolhinnan lisäksi, mutta menetteleväkään käsikirjoitus tai osaava ohjaaja eivät ole olleet kauppalistalla kovin korkealla.

Vaikka elokuva on periaatteessa erittäin yksinkertaista kostokaavaa noudattava väkivaltainen omankäden oikeutta tihkuva kostotrilleri, rikkonainen ja ammottavia epäloogisuuksien aukkoja epätoivoisesti paketoiva käsikirjoitus onnistuu hajottamaan yksinkertaisen kuvion ja tekemään siitä epäselvän spagetin. Levällään olevan paketin ohjaus on hajanaista ja ohjaaja tuntuu paneutuvan yksittäisiin sivujuonteisiin tammenterhoja kätkevän oravan intensiteetillä sen sijaan, että rakentaisi määrätietoisesti yhden tarinan perustaa. Isoja kuvioita pyörittävien rikollisryhmien rekrytointikampanjat näyttävät nekin tämän elokuvan todellisuudessa epäonnistuneen surkeasti. Siinä määrin surkuhupaisan helposti nimittäin eläkeikäisen gangsterikolmikon siivousryhmä moppaa konnia menemään kampaviinerien täyttämistä välivuosista huolimatta. Venäläisten mafiamörköjen keskeisiksi merkeiksi riittävät jälleen kliseiset Kreml-tatuoinnit ja hassu aksentti.

Koko elokuva haiskahtaa pahasti vesitetyltä versiolta kaikin tavoin ylivertaisesta Pierre Morelin modernista kostoelokuvan klassikosta Taken (2008). Sillä erolla, että Pierre Morel tiesi, mitä oli tekemässä. Ohjaaja Paco Cabezas vaikuttaa olevan varsin pahasti pihalla siitä, miten intensiteettiä kasvatetaan ja tiivistetään lopullista kliimaksia valmistellessa. Teknisenä saavutuksena elokuva pysyttelee juuri nipin napin tusinatrillerien keskikastissa poikkeuksena elokuvan täysin joutavan geneerinen ja tympeän tehoton ääniraita, jonka seurauksena tekisi mieli lähinnä desinfioida kaiuttimet. Näyttelijöiden ohjaus painottuu siihen, että kaverit lähinnä saadaan näyttämään karskeilta kovanaamoilta välittämättä siitä mitä ukkelit toisilleen höpisevät. Toiminta ei noudata mitään sanottavaa tolkkua; kaahauskohtauksista päästään kivasti tappelutoimintakohtauksiin ja niistä taas jännästi voikin livahtaa kaahauskohtauksien kautta eri miljööseen toteuttamaan samaa. Ad infinitum. Yhdenkään hahmon toiminnassa ei ole sanottavia merkkejä ajatustoiminnasta. Danny Gloverin palkkashekin kuittausrooli ”tutkivana” komisariona on hävettävä rimanalitus sekä roolityönä että käsikirjoituksessa. Vai mitä sanotte tilanteesta, jossa Nicolas Cagen hahmo on kiinnijäänyt juuri kaahauspakomatkaltaan, jonka aikana telonut nipun jeppejä (hautausmaalle tai sairaalaan riippuen siitä selviävätkö sinivuokot helpostikin ulos amerikkalaisittain erittäin räjähdysherkistä poliisiautoistansa), tuhonnut kasapäin sivullisten autoja (joiden sisällä tuhosta päätellen on voinut läikähdellä muitakin nesteitä kuin kahvia), syyllistynyt lukemattomiin liikennerikkomuksiin ja hävittänyt miljoonien edestä julkista omaisuutta silloista toreihin ja on vieläpä seurannassa epäiltynä lukuisista murhista. Pidätyspaikalle ehtinyt komisario vain tyytyy torumaan isällisesti, että tsot tsot poeka, äläs nyt viitsi tehdä mitään ikävää, ettei sua tarvitse viedä kammarille! Ja avot, taas voi jatkaa matkaa kohti seuraavia rallatuksia.

Yhteenveto

Vain Cagen varaan rakentuva skenaario kunnon kansalaiseksi ryhtyneen entisen rikollisen paluusta väkivallan maailmaan tyttären kohtalon selvittämiseksi valuu armottomasti hiekkaan epäpätevän käsikirjoituksen, typerien, kliseisten ja reikäisten juonikuvioiden, luotaantyötävän luokattoman ääniraidan sekä harvinaisen epäloogisesti käyttäytyvien sivuosahahmojen täydellisessä sekamelskassa. Vauhdikas rikostrilleri yrittää maskeerata tarinan ammottavaa köyhyyttä itsekseen räjähtävillä autoilla, sarjatuliaseiden mäkätyksellä, verisillä nyrkki- ja veitsitappelukohtauksilla sekä kovanaamojen hahmokimaralla. Staattinen ja mielikuvitukseton ohjaus eivät nekään auta asiaa. Elokuva yrittää ratsastaa 2010-luvulla vahvasti esiin nousseiden väkivaltaisten kostoelokuvien väkevämmän ja toimivamman kärjen rinnalla, mutta satulaköysi on jäänyt solmimatta ja ensimmäisellä esteellä kompuroivat sekä hevonen että ratsastaja itsensä kumoon.

3/10.

In the Blood (2014)

Ohjaaja: John Stockwell
Tuotantomaa: USA/Iso-Britannia
Käsikirjoitus: James Robert Johnston, Bennett Yellin
Kieli: englanti, espanja
Arvioidun version pituus: 108 min
Arvioitu: helmikuu 2018
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangas ensi-iltaa Suomessa

Johdanto

kinopoisk.ru

Ihmisen veri, sisäelimet, luuydin, sormet, kädet, silmät, iho ja jopa se vaikeasti määriteltävissä oleva sielu. Kaikki nämä ovat sellaisia kohteita, joita elokuvien hullut lääkärit, vampyyrit, muumiot, rikkaat rikolliset ja häikäilemättömät miljardöörit itselleen halajavat. Jos ottaa yliluonnolliset olennot (vampyyrit, muumiot ja muut hirviöt) pois, niin elokuvien historiassa ihmisosien varastamisen teemoja pilkahtelee siellä täällä, mutta vasta 2000-luvulla aihetta käsittelevien elokuvien määrä on nopeasti kasvanut. Kieliikö se siitä, että elokuvien tekijät vain vastaavat yhteiskunnallisiin pelkoihin ihmisosien kaupan globaalista yleistymisestä? Ehkä.

Vaikea nopeasti ajatellen kuvitella, mutta moderneillakin ihmisten osien varastamista käsittelevillä elokuvilla on varsin usein selkeä kiinnekohta vanhoihin vampyyrikreivi Draculaa käsitteleviin elokuviin. Usein juuri rikas ja voimallinen yksittäinen taho pyrkii hankkimaan itselleen haluamansa väkisin – toisinaan kuvitellen sen luontaiseksi etuoikeudekseen ja toisinaan taas vain silkkaa pahuuttaan.

Juonitiivistelmä

Ava (Gina Carano) ja Derek (Cam Gigandet) viettävät häälomaansa hehkeällä paratiisisaarella jossakin ei-niin-kovin-kaukana Puerto Ricosta. Riemuisa loma katkeaa lyhyeen, kun onnettomuuden seurauksena Derek joudutaan viemään ambulanssilla sairaalaan. Paitsi, että Derek sitten katoaakin. Avan nyrkkien voimaa ja potkujen mahtia tarvitaankin pian, kun Ava alkaa kaivaa saaren kauniin pinnan alla kytevää inhan ja mädän kudelmaa etsiessään vimmaisesti ja kaikki kivet kääntäen kadonnutta miestään…

Kommentit

Ohjaaja John Stockwell ei ole ensimmäistä kertaa ihmisosien varastamisen äärellä tässä elokuvassa. Vuoden 2006 elokuva Turistas käsittelee hyvinkin samankaltaista skenaariota: siinä joukko nuorukaisia reppureissaamassa Brasiliassa kohtaavat viidakossa ihmisosien salakauppaa pyörittävän renkaan ja joutuvat näiden käsiin. Siinä missä Turistas-elokuva liehitteli epäonnistuneesti (turhaan) kauhuelokuvien faneja tarjotessaan kelpo suihkuja punaista kultaa, In the Blood-elokuva puolestaan kertoilee tarinansa varsin paljon laajemmalle yleisölle suunnatun jännärin muodossa. Turisteille sattuu ja tapahtuu. Elokuvia laajalti katsoneet tosin kurtistavat kulmiaan, sillä yhtymäkohtia Rainer Erlerin ohjaamaan saksalaiseen elokuvaan Fleisch (1979) ja sen saksalaiseen uudelleenlämmitykseen, Oliver Schmitzin ohjaamaan versioon Fleisch (2008) on kovasti, kovasti paljon.

John Stockwell pyörittää trilleriään rutinoidusti ja tarjoilee katsojalle mukavia punaisia lankoja seurattavaksi pitkin matkaa. Luis Guzman herkullisessa sivuroolissa rikollisten sätkynukkepoliisina tekee paljon elokuvan kokonaistunnelman eteen, mutta sen sijaan miespääosan esittäjä Cam Gigandet ei vakuuta tässä elokuvassa, jota seikkaa tosin kivasti lieventää se, että eipä hänellä nyt juuri monta kohtausta olekaan tarjolla. Stockwell taittaa tarinaa sutjakkaasti ja varmasti, mutta harmillisesti kohtausten välillä hankala nivoutuminen, leikkaukset, siirtymät ja kuvauksen tasapaksuisuus kielivät ehkä turhankin suuresta varman päälle pelaamisesta. Rouheammilla ja rohkeammilla tavoin kuvattuna ja leikattuna elokuva varmasti erottuisi edukseen keskikastista, sillä muay thai-ottelijasta MMA-ottelijaksi ja edelleen näyttelijäksi ponnistanut Gina Carano vahvan naisen vahvassa pääroolissa pystyy ja jaksaa kantamaan kokopitkän elokuvan taakan vaivatta ja onnistuneesti. Danny Trejon pieni sivurooli saarta pyörittävän gangsteriporukan jonkinmoisena kummisetänä tuntuu turhalta jos kohta tällaiseen rooliin rujon ulkomuodon omistava Trejo sopii toisaalta kuin nakutettu.

Yhteenveto

In the Blood on varsin ripeätahtinen ja toimivasti jaksotettu mutkaton trilleri, jonka kulmat ja särmät on jätetty hiomatta. Gina Carano Avan roolissa tappelemassa tietään eteenpäin selvittäessään miehensä katoamista toimii ihan hyvin. Selkeästi etenevä ja vauhdikas toiminta saa seurakseen hyvinkin mietittyjä ja jopa aavistuksen kauhun suuntaan kurkottavia suvantokohtia, mutta pitäytyy silti tukevasti perinteisen jännärin kuoseissa pois verellä läträämisen maaperältä. Tasaista ja varmaa jännitysviihdettä.

6/10.

 

 

[REC] 4: Apocalypse (2014)

Ohjaus: Jaume Balaguero
Käsikirjoitus: Jaume Balaguero, Manu Díez
Tuotantomaa: Espanja
Arvioidun version pituus: 95 min
Arvioitu: joulukuu 2015
Ensi-ilta Suomessa: 29.10.2014 (Night Visions -festivaali)
Kieli: Espanja
Budjetti: noin 3 miljoonaa euroa

rec4_primaryJohdanto

Kun ohjaajakaksikko Balaguero ja Plaza 2007 saivat yhteistyöelokuvallaan [REC][x] huomattavaa mainetta, ei ollut varmaan kenellekään epäselvää, että tulisimme näkemään tuossa elokuvassa mainittujen tapahtumien ympärille sijoittuvia elokuvia lisääkin. Ja näinhän siinä totta vieköön kävikin, että kaksikko ilmoitti jo pian ensimmäisen elokuvan suosion tultua selväksi, että lisää nähdään peräti kolmen elokuvan verran. Miesten suunnitelmana oli tehdä yhdessä kaksi elokuvaa ja kumpainenkin ohjaisi sitten sarjaan yhden elokuvan itsekseen. Suunnitelma toteutui ja vuonna 2014 päivänvalon näkikin sarjan neljäs elokuva: Jaume Balagueron [REC] 4. Ensimmäinen [REC] -elokuva oli Espanjan uuden kauhuelokuvasukupolven mallituote: vimmainen, tehokas, innovatiivinen, rohkea ja vähäisillä pennosilla tehty. Eritoten kylmäävien psykologisten trillerien terävimmässä kärjessä tekijöinä näemme nykyisin espanjanlaisen kauhuelokuvan lähettiläiden nimiä Alejandro Amenabarista Rodrigo Cortesian kautta J.A.Bayonaan ja Nacho Vigalondaan. Espanja on selkeästi profiloitunut uudella vuosituhannella maaksi, josta osaamme jo odottaa vahvoja ja väkeviä elokuvia. Iberian niemimaan zombie-elokuvien joukossa [REC] teki epäilemättä tärkeää tienavaajan roolia ja varmasti avasi ovia myös muille alan tekijöille.

Juonitiivistelmä

Rahtilaivalle kerätty sekalainen kriisipisteistä pelastettujen henkilöiden ryhmä huomaa joutuneensa lähinnä koekaniinien asemaan. Laivalle häthätää kyhätty tutkimuslaboratorio apinoineen päivineen on sotilaiden suojaama ja pian selviytyjille avautuu, että vastalääkettähän tässä ollaan etsiskelemässä ja mikäli sellaista ei löydy, maan hukka … eikun zombi … perii. Hermostuneen tilanteen kiristyessä ei kukaan tiedä kehen voi luottaa ja infektoituneen apinan karatessa koko laiva ajautuu pian kaaokseen. Selviytyköön se ken onnistuu itsensä puremattomana pitämään!

Kommentit

Elokuvasarjan toisessa osassa katsojille esiteltiin demonisten voimien – ehkäpä peräti itsensä Saatanan – olevan zombiepidemian takana tai ainakin siihen kiinteästi sidoksissa. Sarjan kolmannessa osassa keskityttiin enempikin läträämään kauhukomedian temmellyskentillä, mutta huomioiden silti kakkososassa esitelty demoninen taustatarina. Ohjaaja Balaguero näyttää nyt kuitenkin sarjan neljännessä osassa hylänneen kokonaan yliluonnollisten taustavaikuttajien läsnäolon ja korvanneen sen parasiittitartunnalla. Melkomoinen käänne, kun ottaa huomioon, että mies itse oli tekemässä toista osaa. Ratkaisu tuntuu sekä kummalliselta että harmittavalta: jatkumo särkyy, vaikka itse tapahtumia ja päähenkilöä Angelaa kuitenkin kovasti kytketään ensimmäisen elokuvan tapahtumiin. Pahimmat ongelmat elokuvassa ovat kuitenkin siinä miten kauhuelementtejä käytetään ja miten tunnelmaa rakennetaan hektisen toiminnan lomassa. Nimittäin elokuva ajautuu aivan liian usein puuduttavaksi käytävähipaksi laivan uumenissa ja vaikka toimintatrillerin tunnusmerkistö pitkälti täyttyykin, täytyy oikein ihmetellä kenelle Balaguero haluaa elokuvansa kohdentaa? Vaikea uskoa, että kauhuelementtejä laimentamalla ja juoksentelua lisäämällä saataisiin genren ulkopuolelta lisää katsojia ja itse genreen ja erityisesti tähän sarjaan perehtyneet katsojat eivät sitten kuitenkaan saa piinaavaa jännitystä saatikka kauhua. Balaguero tarjoilee kyllä suht tasaiseen tahtiin tavanomaisia säikyttelyitä, mutta kokonaan poissa on se piinaava ja ahdistava tunnelma, johon ensimmäisissä kahdessa osassa päästiin kuin luonnostaan. Ehkäpä parivaljakosta Paco Plaza on tällä saralla sitten se kyvykkäämpi. Plazan itsenäisessä kolmososassa komedialliset aspektit huomioidenkin tarjoiltiin toimivampi kauhutunnelma. Ääniraidalla on myös osansa asiassa: nyt neljännessä osassa elokuvan hektisen toiminnan taustalla on tuikitavallista geneeristä elektronista kauhuhumppaa, joka pitäisi jollakin lailla kieltää.

Toisaalta Balaguero saattaa olla tieten pyrkinytkin eroon sarjaan ensimmäisen osan jälkeen luoduista demonillisista vaikutteista ja palannut ensimmäisen osan epätietoisuuden nostattaman ahdistuksen kuvaamiseen. Kuitenkin noita kahta aiempaa elokuvaa ei voi oikein poiskaan pyyhkiä ja erityisesti kuvakulman vaihto found footage -tyyppisestä tyylistä kokonaan pois asettaa elokuvien rinnastamisen saman kokonaisuuden jatkumoksi kokolailla vaikeaksi. Itse juoni jättää paljon toivomisen varaa ja redusoituu tarkemmin tarkasteltaessa hyvin pitkälti tavanomaisen hippajahdin kaavoihin jykevän siittimen kokoisen parasiitin luodessa vielä tarpeettoman b-elokuvamaisen lisäpiirteen. Armeijan tyypit ovat tavallisia stereotypioita ja labraa pyörittävä tiedemies istahtaa ihan hyvin tuiki tavallisen hullu tiedemies -roolin kaavaan. Yllätyksettömyys on hippailun pahin ongelma ja jos Manuela Velascon näyttelemän pääroolin vaihtaisi johonkin geneerisempään tytsyyn, ei tästä paljoa jäisi kirjoiteltavaksi. Tarinaa juoksutetaan melko kiivaaseen tempoon, agressiiviset leikkaukset paljastavat budjetin rajoitukset (kuten myös tympeät CGI-efektit) ja kuvakulmat tahi kuvaus yleensäkään eivät intoudu esittämään ylisanoja. Sen sijaan miljöö toimii erittäin hyvin ja vaikkei toisen laivahippailun – John Brunon Virus -elokuvan (1999)[x] – ahdistavaan ahtauteen päästäkään, rahtilaiva myrskyisillä vesillä toimii hienosti luomassa eristäytyneisyyden tuntua. Desaturoitu värimaailma, siniseen kallistuva kylmä valo ja ahtaita käytäviä kunnioittava kameratyöskentely tekevät elokuvasta teknisesti kuitenkin varsin pätevän. Elokuvan yleisilme on varsin totinen ja touhukas. Harmillisesti kuitenkin pienen särön yleisilmeeseen tuo komediallinen kumarrus edellisen osan moottorisahamorsiamelle, kun Angela Vidal kumppaneineen riuhtoo zombeja menemään käyvällä perämoottorilla. Vaikka särö onkin pieni, se kuitenkin ajaa elokuvaa pois juuri siitä suunnasta mistä sarjan ensimmäinen osa tuli todella tunnetuksi eli murhaavan tehokkaasta ja masentavan ahdistavasta asenteesta; periksiantamattomasta ”pakene tai taistele” -reaktion kunnioittamisesta ja kauhun tunteelle antautumisesta ilman kompromisseja.

Yhteenveto

Rahtilaivan käytävillä hippailuksi ajautuva toimintatrilleri hukkaa monia mahdollisuuksia kauhuelokuvana ja ajautuu tarpeettoman tavanomaisiin uomiin ja harmittavan kliseisiin ratkaisuihin. Selkeästi kuitenkin elokuvan identiteetti ei ole tekijöilleen selvä ja se jää koko sarjan heikoimmaksi tekeleeksi. Elokuvassa tehdään irtiotto sarjan toisen ja kolmannen elokuvan demonisiin vaikutteisiin tapahtumien taustalla, joka luo kiusallista resonanssia kokonaisuuteen, vaikka epäilemättä onkin zombie -elokuvien ystävien kannalta parempi ratkaisu kuin itsensä Saatanan juonimat ketkut metkut. Jos toista ja kolmatta osaa ei olisi koskaan tehty, tämä jatkaisi suoraan ensimmäisen osan klaustrofobisesta ahdistuksesta skaalaamalla infektion mittakaavan suuremmaksi. Jos ja jos, mutta ja mutta. [REC] 4 saattaisi olla itsenäisenä – [REC] -jatkumosta irrotettuna – elokuvana parempi ja tehokkaampi. Nyt se joutuu kantamaan mukanaan ylimääräistä painolastia, joka ei ole sille eduksi.

5/10