Primal (2010)

Ohjaus: Josh Reed
Käsikirjoitus: Josh Reed, Nigel Christensen
Tuotantomaa: Australia
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Arvioitu: kesä 2012
Arvioidun version pituus: 80 minuuttia
Budjetti: vähäinen
Kieli: englanti

Johdantoprimal_primary

The Final Girl (suom. esim. Viimeinen nainen) -käsite tarkoittaa kauhu- ja jännityselokuvissa yleensä pienehkön seurueen ainoaa henkiin jäänyttä henkilöhahmoa.  The Final Girl -termin taustalla on Carol J. Clover, joka vuonna 1992 julkaistussa teoksessaan Men, Women, And Chain Saws: Gender In The Modern Horror Film tutkii ja analysoi naishahmoja mm. juuri slasher-elokuvissa. Itse käsitteen takana seisoo yleensä pienehkön nuorten aikuisten ryhmän yksi tietty naishahmo, joka kauhuelokuvan päättyessä on paitsi jäänyt henkiin myös kasvanut, vahvistunut, karaistunut ja voimaantunut päihittämään elokuvan murhaajan tai murhaajat. Eräinä alkuaikojen esimerkkeinä voi pitää Bob Clarkin elokuvaa Black Christmas (1974), jossa Olivia Husseyn esittämä selviytyjä Jess ei ole vielä yhtä muottiin sidottu kuin tulevien vuosien vastaava hahmo, sekä Tobe Hooperin samana vuonna julkaistua elokuvaa The Texas Chainsaw Massacre (1974), jossa Marilyn Burnsin näyttelemän Sallyn hahmo ei suoranaisesti kykene tappamalla päihittämään vangitsijoitaan, mutta selviytyy silti hengissä koettelemuksesta. Näiden elokuvien The Final Girl -hahmot ovat vielä tulevien vuosien prototyyppejä. Sean S.Cunninghamin lanseeraama alan peruskivimuuraus on tietenkin Friday the 13th (1980) -elokuvasta tuttu Adrienne Kingin näyttelemä Alice. Sarjan likipitäen jokaiseen jatko-osaankin on pitänyt leipoa lähes samasta muotista se The Final Girl. John Carpenterin Halloween (1978) -elokuva on lajityypin merkkipaalu yleisestikin, mutta erityisesti Jamie Lee Curtisin näyttelemä Laurie Strode suorastaan tihkuu sitä materiaalia, mitä seuraavien vuosikymmenien slasher -elokuvien The Final Girl -hahmoilta voi odottaa paaluttaen käsitettä tiettyyn muottiin.  Vicky Dawsonin näyttelemä Pam MacDonald Joseph Ziton elokuvassa The Prowler (1981), Barbara Cupistin näyttelemä Alicia Michele Soavin elokuvassa StageFright (1987), Elizabeth Coxin näyttelemä Jennifer Scott Spiegelin elokuvassa Intruder (1989), Deborah Bensonin näyttelemä Constance Jeff Liebermanin elokuvassa Just Before Dawn (1981), Kate McNeilin näyttelemä Katherine Mark Rosmanin elokuvassa The House on Sorority Row (1983) ja Jocelyn Jonesin näyttelemä Molly David Schmoellerin elokuvassa Tourist Trap (1979) kukin omilla tahoillaan sementoivat käsitteen tiukaksi osaksi kauhuelokuvien kuvastoa tulevina vuosina.

Lukijalle pitäisi tämän pienen johdannon johdosta muodostua sellainen kuva, että Josh Reedin elokuvassa Primal olisi myös tarjolla tämän käsitteen variaatio. Jos näin käy, se pitää paikkansa. 2000- ja 2010-lukujen kymmenissä uuden vuosituhannen slasher -elokuvissa monet vuosikymmeniä aikaisemmin lajityyppiin rakentuneet käsitteet ovat tiukasti hyvissä voimissa ja jopa odottamattoman muuttumattomina. Reed tekee esikoisohjauksessaan vain muutamia pieniä säätöjä moniin tuttuihin slasher-elokuvien vakiokaavoihin, mutta ainakin se The Final Girl saa Reedin elokuvassa oman tulkintansa.

Juonitiivistelmä

Antropologian opiskelija Dace (Wil Traval), Anja (Zoe Gameau) ja heidän viisi ystäväänsä matkustavat eräilemään aikomuksenaan päästä katsomaan esihistoriallisia luolamaalauksia Australiassa. Paikan päälle telttailemaan jäävät nuoret joutuvat omituiseen tilanteeseen, kun ryhmän jäsen Mel (Krew Boylan) sairastuu outoon kuumeeseen käväistyään uimassa läheisessä lammikossa. Tilanne pahenee nopeasti Melin henkisen tilan heiketessä ja hänen alkaessa käyttäytyä pelottavan uhkaavasti, jopa väkivaltaisesti…

Kommentit

Josh Reedin Primal on yksi hienoinen yllätys lisää Australiasta. Ohjaajan esikoispitkä on ehta kauhuspektaakkeli, joka yhdistelee monia tuttuja kauhukonventioita, mutta onnistuu erottautumaan massasta edukseen tuoreilla ideoillaan ja tiiviillä kerronnallaan. Nuorukaiset eristettynä erämaassa kaukana sivistyksen tarjoamista avuista (ja tietenkin kännykkäkenttien ulkopuolella … hih) on toki kaluttua ja tongittua kamaa slasher -elokuvissa ja erityisesti maaseutukauhu-alalajityypissä eikä Primal tässä kohdin mitään uutta ja ihmeellistä toki osaa tarjoilla. Keksiipä nyt kuitenkin jälleen kerran yhä uuden keinon, millä nuorukaiset saadaan pidettyä keskeisellä tapahtuma-alueella ja estettyä säntäilevä pakeneminen. Näissä elokuvissa yleensä tuodaan jo varhaisessa vaiheessa esiin ongelmat nuorten ryhmän sisällä ja esitellään ensimmäiset hahmojen väliset odotetut konfliktit, joita sitten elokuvan edetessä vielä vähän tehostetaan ja kärjistetään. Näin tavanomaisesti mapitetaan kukin hahmoista omiin stereotyyppisiin lokeroihinsa nörtistä nynnystä ylimieliseen kiusaajaan ja lutkahtavan typykän kautta siihen kilttiin naapurin tyttöön, joka pihtaa ja josta klassisten konventioiden kautta yleensä sitten kouliutuu se kliseinen viimeinen selviytyjä. Näillä samoin urin se Reedin elokuvakin nyt totta vieköön pitkälti pelaa. Monista saman lähtökohdan kautta avautuvista slasher -elokuvista huolimatta Primal tarjoutuu esittelemään virkistävän näkökulman: nimittäin ryhmän jäsenten henkiä uhkaavaksi antagonistiksi muuttuukin yksi oman ryhmän jäsenistä ja siksi yllättäen asetelma kääntyykin ryhmädynamiikan tutkinnan kautta hyvinkin kiehtovaksi ja intensiiviseksi ystävyyssuhteiden rajoittaessa vastinearsenaalia.

Josh Reed päätyy elokuvassaan yhdistelemään slasher– ja zombie-elokuvien teemoja, kun porukalle alkaa valjeta, että yksi omasta joukosta on muuttunut väkivaltaiseksi vaistojensa varassa eläväksi pedoksi, jolle tuntuu maittavan ihmisen liha. Ja kun vielä sakki hoksaa, että purema levittää vastaavan infektion uhriinsa, on jännä hybridi just siinä kasassa. Siitä se sitten lähteekin melkoinen meno käyntiin eikä vimmainen hurme lopu ennen kuin lopputekstit armahtavat. H. P. Lovecraftinkin suuntaan niiaava viimeinen vartti onkin niin hämmentävää katsottavaa, että pelkästään jo se pystyy nostamaan elokuvan ylitse tusinaslashereiden tarjooman, jos kohta onkin hienoisessa ristiriidassa aiemman tunnelman kanssa. Vaikka alkupuolella Josh Reed joutuu pysyttelemään halvoissa patenttitoimiston perukoilta kaivetuissa perusratkaisuissa, niin puolesta välistä alkaen käynnistyy muodonmuutos intensiivisen ja hyytävän kauhun puolelle muutamien hyvinkin onnistuneiden kohtausten myötävirrassa. Etupäässä piristystä tuo se, että tekijät uskaltautuvat rohkeasti yrittää rimpuilla irti lajityypin näkymättömistä kahleista ja vieläpä paikoin onnistuvatkin siinä miten kuten.

Ohjaaja onnistuu myös rytmittämään elokuvansa sopusuhtaisesti ja kiristää tempoa sopivin välein pykälä pykälältä. Teknisten valintojen puolella kuitenkin elokuva on ajautua monastikin syvään kuoppaan, sillä toimintakohtausten musiikkivideomaiset leikkaukset ja eestaas heiluva kamera tuntuvat paitsi pahasti häiritsevän kokonaisuutta niin myös liian laskelmoiduilta ja itsetietoisilta ratkaisuilta; suorastaan tökerön teennäisiltä. Toimintakohtauksiin valittu tyyli ajautuu ikävään kontrastiin suhteutettuna elokuvan muihin kohtauksiin vieden pahasti tehoja kokonaisuudelta. Aggressiivisella leikkauksella epäilemättä myös yritetään peittää ontuvia koreografioita, heikkoja efektejä ja yliolkaisia maskeerauksia. Toisaalta elokuvan värisuunnittelu ja valaistus ovat epätavallisen onnistuneita ja erityisesti näin huolella suunniteltua valaistusta saa hakea yleensä paljon suuremman luokan teoksista. Nuoret aussinäyttelijät onnistuvat rooleissan miten kuten tyydyttävästi. Esikoiselokuvassaan hirviöksi muuntuvana Mel-hahmona viihtyvä Krew Boylan välittää hyytävän tehokkaasti alkukantaiseksi pedoksi vajoavaa hahmoaan. Boylan esittämä aistiensa varassa toimiva hahmo ei ehkä ihan jää kauhumuistiin ikonisena petona, mutta eipä paljoa puutu. The Final Girl -roolin tekevä Zoe Gameau ei hänkään millään muotoa epäonnistu, mutta lopulta näyttelijän intensiteetti roolissaan ei kuitenkaan yllä vaadittaviin mittoihin. Gameaun työ ei jää mieleen sellaisena kuin nyt vaikkapa Shauna Macdonald Sarah-hahmon roolissaan Neil Marshallin elokuvassa The Descent (2005), Heather Langenkamp Wes Cravenin elokuvassa Nightmare on Elm Street (1984), Jamie Lee Curtis Alana-hahmollaan Roger Spottiswooden elokuvassa Terror Train (1980)[x] tai vaikka Karina Testa Yasmine-hahmollaan Xavier Gensin Frontière(s) (2007)[x] -elokuvassa).

Yhteenveto

Moderni slasher-elokuvan variaatio sekoittaa tavalliseen palettiin mukaan yliluonnollisia värisävyjä. Varsin onnistunut skenaario, ainakin osittain toimiva tekninen toteutus ja mukavan pirteästi lajityyppinsä kliseistä irti pyristelevät käänteet nostavat kokonaisuuden vaivatta keskimääräisen teinislasherin kastiin ja jopa ylikin. Verta ja joitakin mukavan rouheita ja toimivia efektejäkin on tarjolla, mutta toisaalta osa efekteistä on kiusallisen heikkoa CGI-pöperöä luoden ikävää kontrastia heikompien efektien ja parempien välillä.

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Rammbock (2010)

Ohjaus: Marvin Kren
Käsikirjoitus: Benjamin Kressler
Tuotantomaa: Saksa
Kieli: saksa
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Arvioidun version pituus:  63 minuuttia
Arvioitu: toukokuussa 2012
Budjetti: mikä sellainen on?

rammbock_primaryJohdanto

Zombie-elokuvien omassa pienessä lajityypin kuplassa Eurooppa on kuluvan vuosituhannen ensivuosikymmenellä zombie-elokuvien uuden aallon harjalla kunnostautunut hyvin erilaisten pienten (ja joskus jopa keskisuurten, gasp!) tuotantojen kanssa. Eurooppalaiset ovat onnistuneet muuntamaan lajityyppiä tarjoamalla mukavasti erilaisia ja uusia näkökulmia sekä zombie-epidemian alkumetrien taipaleelle että epidemian ensiaallon jälkeen vielä hengissä sinnittelevien eloonjääneiden epätoivoisen kamppailun seuraamiseen.

Espanjasta muistamme Jaume Balaguerón ja Paco Plazan yllätyshitiksi nousseen periksiantamattoman tiukan found footage -elokuvan [Rec] (2007)[x] ja sen kolme jälkeläistä. Irlannista nousi hullun lehmän taudin kohun keskeltä Conor McMahonin Dead Meat (2004) zombie-hippailuksi maaseudun nummien lakeuksilla. Etäisen maatilan eloonjääneiden ahdinkoa tutkittiin Kerry Anne Mullaneyn brittiläisessä elokuvassa The Dead Outside (2008). Epätodennäköisiä kumppaneita yhdistettiin ranskalaisessa tiukassa toimintatykityksessä, Yannick Dahanin ja Benjamin Rocherin elokuvassa The Horde (2009)[x]. Ranska oli niin ikään tuotantomaana hurjan kylmässä kyydissä David Morlet’n elokuvassa The Mutants (2009) sekä Robin Campillon televisiosarjaksikin sovitetussa elokuvassa They Came Back (2004). Italian vahvasta alan perinnehistoriasta ponnisti Luca Bonin ja Marco Ristorin reipashenkinen hullu tohtori -ilottelu The Eaters (2011). Norjan oma poika Tommy Wirkola kipusi koko genren kärkikastiin natsizombiekomediallaan Dead Snow (2009)[x] perillisineen ja kyllähän sielläkin taustalla lymyili genren brittiläinen komediavaltias Edgar Wrightin Shaun of the Dead (2004). Komedialla pelasivat myös brittiläiset Jake West elokuvalla Doghouse (2009) ja Stephen Bradley elokuvalla Boy Eats Girl (2005). Vakavampaa brittinäkökulmaa toivat Danny Boyle suoraan matalan resoluution digitaaliselle medialle tallennettu 28 Days Later (2002)[x], Marc Price superminibudjetin (45 puntaa!) käänteisnäkökulmaelokuvallaan Colin (2008), Rhys Davies täysin turhalla kammotuksella Zombie Undead (2010), Michael Bartlett ja Kevin Gates found footage -pläjäyksellä The Zombie Diaries (2006) sekä virkistävänä yllätyksenä Howard J. Ford ja Jonathan Ford Afrikkaan sijoittuvalla elokuvallaan The Dead (2010). Serbitkin yrittivät (ja epäonnistuivat olemaan merkityksellisiä genressä) Milan Konjevicin ja Milan Todorovicin toimintakohkauksella Zone of the Dead (2009). Liettualaisten, italialaisten ja yhdysvaltalaisten yhteispelillä aikaansaama suomalaisen Marko Mäkilaakson ohjaama War of the Dead (2011) yritti Steve Barkerin brittiläisen Outpost (2008)-elokuvan (ja sen jälkeläisten) tyyppisellä natsizombieyritelmällä mukaan rintamalle kehnohkoin tuloksin. Tsekkiläisen Marek Dobešin zombiekomediassa Choking Hazard (2004) etsittiin onnea ja iloa elämään keskellä metsää olevassa motellissa.

Saksa on kovin heikosti ollut edustettuna näissä karkeloissa, vaikka toki Wolf Wolffin ja Ohmuthin surkean Virus Undead (2008) -elokuvan tapaisia viritelmiä onkin joitakin olemassa. Emmekä toki unohda (vaikka kuinka yritämmekin!)  Uwe Bollin ison budjetin totaalisurkeaa hirvitystä House of the Dead (2003).

Juonitiivistelmä

Michael (Michael Fuith) tulee pitkän matkan takaa Berliiniin hyvällä verukkeella tapaamaan entistä tyttöystäväänsä Gabia (Anka Graczyk) toivoen saavansa vielä mahdollisuuden suloiseen yhteiseloon tämän kanssa. Vaan tapaaminen hankaloituu selvästi, kun Gabi ei juuri silloin satukaan olemaan kotosalla ja tulipalonopeudella etenevä zombie-infektio nielaisee rivakkaasti koko Berliinin tuhon ja kaaoksen syövereihin. Michael jää kerrostalokompleksiin loukkuun. Saman talon asukkaita jää muitakin henkiin ensishokista ja jokainen joutuu sinnittelemään epätietoisuuden, loppuvien ruokavarojen ja itsensä kanssa.

 

 

Kommentit

Lyhyestä virsi kaunis. Noin tunnin pituinen saksalainen zombiepläjäys osaa käyttää lyhyen aikansa mallikkaasti ja kykenee silti kertomaan oleellisen. Ilmeisellä kengännauhabudjetilla puuhasteltu amatöörituotanto poikkeaa kuitenkin huomattavasti monista alan elokuvista siinä, että se ei luota (epäilemättä budjettisyistä) gore-efekteihin. Sen sijaan elokuva validoi itsensä luomalla alistuneen, klaustrofobisen ja melankolisen tunnelman ja esittelee selviytyjät erityisen epätavallisen tavallisina tallaajina, jotka joutuvat epätodennäköisen ja kuolettavan tilanteen kohtaamaan arjessaan. Elokuvan selviytyjät eivät omista tuliaseita, soihtuja, pesäpallomailoja, viidakkoveitsiä, vinyylilevyjä, talikkoja tai lapioita, joilla infektoituneita tavallisesti zombie-elokuvissa kurmotetaan taloissa ja takapihoilla. Tosin yksi yrittää väkertää haarukoista lingon ammuksia, mutta kutkuttavasti tämäkin yritys on lähinnä kertomassa enemmän henkiinjääneiden mielentilasta kuin mahdollisuudesta kyetä oikeasti nitistämään ahnaat päällekarkaajat. Sen sijaan näiden hahmojen – tuiki tavallisten ihmisten – on vain yritettävä pysyä epidemian jaloista pois ja sinnitellä miten kuten kukakin. Samastumispintaa eloonjääjiin sankareina on vaikeaa löytää; niin tehokkaasti harmaiksi tavistallaajiksi tekijät ovat selviytyjänsä tehneet.  Vahvasti desaturoitu kuva vahvistaa alakulon tuntua ja kuristaa lisää kierroksia tunnelmapuolelle. Tällä ratkaisulla tosin saadaan samalla maskeerattua verrattain ontuvaa tuotantoteknistä puolta.

Marvin Krenin elokuva ei selittele eikä jahkaile. Infektion saapumista ja syytä ihmettelevät sekä katsojat että elokuvan hahmot ja vastaukset jäävät saamatta. Hyvä näin, sillä liian usein turha selittely vie vain painopistettä pois itse tarinan ytimestä. Tällä kerralla zombiet ovat verukkeina sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tutkimisessa, itsekkyyden, uhrautuvuuden sekä rakkauden rajojen ja luopumisen tuskan käsittelyssä. Näitä teemoja ehditään lyhyestä kestosta huolimatta pöyhimään jonkin verrankin, mutta käsittelyn originaaliudessa olisi toki paljonkin toivomisen varaa. Ainakin tekijät sentään yrittävät luoda muutakin kuin joutavaa kirmailua kerrostalokompleksin käytävillä zombie-hipan merkeissä. Tai ehkä paremmin voisi ilmaista näin: lajityypin elokuvissa näitä asioita on ennenkin tutkailtu ja monasti etevämmin. Eritoten loppukohtauksessa päähenkilön kohtalo on turhan paksulla juustolla sivelty ja maistuu harmittavan halvalta ratkaisulta, jonka tuleminen näkyy jo pitkän matkan päähän.

Yhteenveto

Zombiet ovat elokuvassa pitkälti toisintoja Balagueron ja Plazan [Rec][x] (2007)- ja Danny Boylen 28 Days Later (2002)[x] -elokuvien rivakkajalkaisista raivopäistä. Ei siinä mitään, toimiihan se, kuten mainitut elokuvatkin moitteetta osoittavat. Kuitenkin väkisinkin tulee mieleen, että näin lähinnä säästetään maskeerauskustannuksissa, kun ainoa tarvittava lisävaruste mustan meikin lisäksi on vaahtopanos suuhun. Mässäilykohtauksia ei tarjoilla lainkaan ja kauhuelementtien etummaisena, mutta toki hyvinkin toimivana, nojana on ahdistunut klaustrofobia pakopaikkojen rajautuessa yhä pienemmiksi tarinan edetessä. Tarinapuolella jätetään kiusallisesti monia kiinnostavia reittejä kokonaan käyttämättä, joka heijastuu myös elokuvan hahmojen käyttäytymisen epäloogisuuksina. Tekijöillä on vaikeuksia käsitellä mainittua tarinaa niissä tilanteissa, missä hahmoille oikeasti avautuisi yhtä useampia reittejä selviytymiseen. Tarina tomii tehokkaasti vain juuri niin kauan kuin zombiet ahdistavat eloonjääneita tiukasti vain yhteen suuntaan kuin lammaskoirat lampaita konsanaan. Yksittäisissä kauhukohtauksissa on kuitenkin painoa ja hysteriaa lopulta ihan kohtalaisesti, vaikka nivoutuminen vahvaksi kokonaisuudeksi lopulta jääkin vain ihan hyväksi yritykseksi.

5/10.

 

 

Revenge: a Love Story (2010)

Ohjaus: Ching-Po Wong
Käsikirjoitus: Lai-Yin Leung, Juno Mak
Tuotantomaa: Hong Kong
Ensi-ilta Suomessa: 6.1.2012
Arvioitu: kesäkuu 2014
Arvioidun version pituus: 111 minuuttia
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: kantoninkiina

Johdantorevengealovestory_primary

Kosto on ihana ja tehokas teema elokuville. Koston oikeutus, sopivan koston määrää ja laatua ja koston transformaatiota abstraktioiden kautta muihinkin kuin varsinaiseen tekijään on tutkittu elokuvien historiassa innolla ja hartaudella aina taidemuodon varhaisista mykkäkauden teoksista suoraan tähän päivään. Vaikeuksia sekä tekijöille että katsojille tuottavat suhtautuminen kostoon ja kostamiseen. Kuvatako kostoa oikeutettuna? Vaiko välinpitämättömän dokumentaarisena retkenä seuraamalla vain tapahtumia? Tutkiako koston syntymisen mekanismeja? Vai vapautumista koston kierteestä? Vai antaako sijaa anteeksiannolle? Tekivätpä tekijät ihan miten päin tahansa, joku osa katsojista kokee vääjäämättä esitetyn koston vääryydeksi joko tekijäänsä tai uhrejaan kohtaan.

Kosto yhdistää ihmisiä riippumatta iästä, kansallisuudesta, sukupuolesta tai statuksesta yhteiskunnassa. Epäoikeudenmukaisuuden tunteen kokeminen ja sen synnyttämä tarve korjata tilanne tai ainakin kapinoida tilannetta vastaan syntyy ihmisissä luontaisesti jo nuorella iällä ja vaikka iso osa ihmisistä osaakin suhteuttaa tunteen ja reaktiot siihen, jokaisella yksilöllä on siltkin oma käsityksensä siitä, mikä on riittävä kosto koettuun tilanteeseen. Alex Proyasin elokuvan The Crow (1994) päähahmon Eric Dravenin (Brandon Lee) haudan takaa kihlattunsa ja itsensä murhaajille kostava kostaja uppoaa oikeutuksensa puolesta suurimmalle osalle elokuvakatsojien kuntaa. Näin lienee tilanne myös Luc Bessonin samana vuonna ilmestyneen elokuvan Léon (1994) kohdalla, kun Jean Renon ja Natalie Portmanin hahmojen epäsuhtainen parivaljakko antautuvat koston kierteisiin. Kysymyksiä koston oikeellisuudesta ja erityisesti sen kokonaisvaltaisesta raakuudesta alkaa jo heräillä Pierre Morelin elokuvan Taken (2008) kohdalla, kun Liam Neesonin näyttelemä Bryan Mills tuntuu suorastaan pitävän roolistaan koston enkelinä. Suuremmalle osalle katsojista lienee jo vaikeampaa sulattaa Michael Winnerin elokuvan Death Wish (1974) oman käden oikeuden abstrakti lavennus varsinaisista koston kohteista muihinkin ”samankaltaisiin” tahoihin. Siinä missä ko. elokuvassa Charles Bronsonin Paul Kersey -hahmon oma oikeudentunto särkyy sirpaleiksi alun tragedian seurauksena ja kaikki teot ansaitsevat Kerseyn käsissä saman rangaistuksen, Dan Reedin kostoelokuvassa Straighheads (2007) Gillian Andersonin ja Danny Dyerin roolihahmojen joukkoraiskaajille suunnittelema kosto saa uusia käänteitä, kun parivaljakko alkaa empiä toimiensa oikeutuksen lisäksi koston mittaa ja omaa kykeneväisyyttään siihen.

Tässä Ching-po Wongin elokuvassa katsoja joutuu pohtimaan koston oikeutuksen määrää ja laatua perinpohjaisesti ja syvällisesti. Kukin lienee kykenevä vetämään omat johtopäätöksensä siitä mikä on tarpeellista, riittävää tai riittämätöntä kostoa. Ainakin se kertoo jotakin elokuvan tekijöiden mestarillisesta otteesta mediaansa kun julmasti sikiöitä irti leikkaavan ja naiset kuolemaan jättävän petomaisen sarjamurhaajan tekojen taustoitus aukeaa ja hänen elämänsä tragedioihin osuu oikeutuksen, myötäelämisen ja ymmärtämisen varjoja.

Juonitiivistelmä

Hong Kongia järkyttää raskaana olevien naisten kimppuun käyvä sarjamurhaaja, joka viiltelee sikiön irti kohdusta. Murhien tapahtuma-alueen paikallispoliisi pidättää nuoren – mieleltään hitaan – miehen Kitin (Juno Mak)- epäiltynä tapauksista, joiden uhrit osuvat henkilöinä kiusallisen lähelle paikallispoliisia. Eikä aikaakaan, kun kovaotteisesti Kitiä poliisikuulusteluissa kiduttavat poliisimiehet tunnistavat miehen. Heikkolahjainen nuori mies on vasta hiljan päässyt vapaalle vankilasta, jossa kärsi tyttöystävänsä raiskauksesta ja poliisin väkivaltaisesta vastustamisesta puolen vuoden tuomion. Onko Kit vain seonnut poliiseja vihollisena pitävä häiriintynyt nuorukainen vai onko julmissa teoissa kysymys jostakin ihan muusta … kuten kostosta?

Kommentit

Ohjaaja Ching Po-Wongin elokuvassa on samanlaista haikeuden, herkkyyden ja yksituumaisen silmittömän raivon ykseyttä, mitä löytyy myös etelä-korealaisen Chan-wook Parkin aiheestakin jalustalle nostetusta kuuluisasta kostotrilogiasta. Etenkin Chan-wook Parkin Sympathy for Mr.Vengeance (2002) nousee heti mieleen etupäässä molemmista elokuvista huokuvan epätoivoisen tunnelman vuoksi. Tätä tunnelmaa tavoitellaan varsin pitkillä otoksilla, kurinalaisen niukan latistetulla harmauteen pureutuvalla värimaailmalla, verkkaisella ja viipyvällä leikkauksella ja pitkillä hidastuskohtauksilla. Kaikkea tätä ryydittää hiljaksiin kohtauksia tehostava maltillinen musiikki, joka aika ajoin lakkaa täysin asettaen epämukavan hiljaisuuden taustaksi groteskeille tapahtumille, joihin musiikin puutteessa pitää keskittyä vielä intensiivisemmin. Ching Po-Wong onnistuu saamaan aikaan salpaavaa riipaisevuutta annostelemalla niukkuuden aineksia: osassa kohtauksista katsojalta riistetään ääniraidan hiljenemisen myötä pakotie ulos tilanteesta ja samalla pakotetaan aivan tapahtumien ytimeen tarkoilla kamerarajauksilla tai lavastuksen yksityiskohtien puuttumisella. Kamera ei järkähdä eikä kierrä järkyttävääkään aineistoa. Etelä-Korean Chan-wook Park, japanilaisohjaajat Takashi Miike, Shin’ya Tsukamoto ja Takeshi Kitano muiden muassa käyttävät kaikki samankaltaista mekanismia elokuvissaan ja kaikki ovat todistaneet monasti, miten hyvin tekniikka toimii. Tämä ahdistava väkevyys ja pakotien puuttuminen on harvinaista länsimaisille elokuville ja usein länsimaissa tällaisesta tilanteesta yritetään paeta musiikin tai ainakin mustan komiikan avulla. Kiistatta tällä mekanismilla saadaan kuitenkin verevää voimaa kerrontaan. Ehkäpä juuri tätä intensiteettiä pelätään länsimaissa?

Ching Po-Wong ei karsastele erittäin tylyn väkivallan kanssa ja kamera palaa yhä uudelleen häiritsevän julmiin kohtauksiin, jotka ovat esimerkillisen vakuuttavasti ja huolitellusti lavastetut vailla komediallista yliampuvuutta. Alun reippaan tärinän jälkeen Po-Wongin elokuva tekee kuitenkin yllättävän kolmois-flipin ja petaa reippaanpuoleisesti yli kaksikymmentä minuuttia syitä alun seurauksille. Rakenteellisena mekanismina toki tämä on tuttu ja tehokas tarinankerronnallinen keino. Po-Wong on kuitenkin aivan siinä hilkulla ajaa täyttä höyryä seinää päin, sillä rauhallinen rakkaustarinan synty vajoaa melkoiseksi puuroksi ennen kuin lähtee syventymään, tiukentumaan ja avautumaan katsojalle. Ensimmäisen tunnin jälkeen ei sitten tarinasta voikaan enää irti päästää – siinä määrin vakuuttavalla otteella tekijät teostaan pyörittävät sekä juonellisesti, visuaalisesti että etenkin kerronnallisesti. Muutaman näyttelijän köörillä pyörivä elokuva on varsin synkkää katsottavaa ja juurikaan dialogia hahmoille ei ole annettu. Itse asiassa melkoinen osa kohtauksista vedetään läpi täysin ilman dialogia, joka antaa outoa melankolisen surrealismin tuntua muutoinkin epämiellyttävään sisältöönsä. Näyttelijä Juno Mak jurona ja omaa hitauttaan häpeävänäkin Kit-hahmona on paljolti vastuussa siitä, että tekijät onnistuvat lataamaan elokuvaan niin paljon tunnetta ja olemusta. Juno Mak on itse myös käsikirjoittanut teoksen ja epäilemättä siksi pystyy uppoutumaan niin syvälle esittämänsä hahmon sielun syövereihin.

Yhteenveto

Kiehtoviin sfääreihin nouseva kostoelokuva ei taatusti jätä katsojaansa kylmäksi, mikäli vain hitaammista episodeista jaksaa eteenpäin raahautua. Oli sitten tunteena värisyttävä inho elokuvan groteskia kuvastoa kohtaan tai ihastus sen makaaberiin runollisuuteen, kylmäksi se ei jätä. Elokuvan moninaisiin teemoihin lukeutuvat koston oikeutuksen syyt, anteeksianto, vilpillisyys, julma vallan väärinkäyttö ja tämän vallankäytön seuraamukset sekä rakkauden voima motivoida vaikka tappamaan – tai ainakin antaa tappamiselle syy. Brutaaliuden kyllästämien terälehtien suojaama herkän ja vaikean rakkauden kukka huojuu hentoisen vartensa varassa, mutta tekijät onnistuvat kuin onnistuvatkin tasapainottamaan pilatun kauneuden melankolian ja brutaalin väkivallan verenpunaisen estetiikan. Aihepiiriltään hyvin vaikea elokuva jättää varmasti jälkensä ja niin sen kyllä pitääkin. Elokuva on hiljainen, vakava, surumielinen ja julma retki paikkaan, jonne opastemerkit ovat koston kielellä kirjoitetut ja muuallekaan ei pääse.

7/10.

30 Days of Night: Dark Days (2010)

Ohjaus: Ben Ketai
Käsikirjoitus: Ben Ketai, Steve Niles
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Arvioitu: kesäkuussa 2011

30daysofnight2_primaryJohdanto

”Viimeinen nainen” (engl. The Final Girl) -käsite sai alkunsa 70-luvulla, mutta termin kehitti naisia ja naisten rooleja erityisesti slasher-elokuvissa tutkinut Carol J. Clover teoksessaan Men, Women, And Chain Saws: Gender In The Modern Horror Film (1992). Sillä tarkoitetaan elokuvan kulun aikana monella tavoin kasvavaa ja alunpitäen (usein ruskeaverikköä, ryhmän älykkäintä, hieman ujoa ja arkaakin) feminiiniä naishahmoa, joka pystyy murskautumaan irti ennakko-odotuksista ja nousemaan muiden ylitse kyvyillään, intuitiollaan ja kekseliäisyydellään, kohtaamaan elokuvan antagonistin loppukohtauksessa. Ja selviää sitten siitäkin hengissä kertomaan tarinansa. Aikaisemmin käsitettä käytettiin lähinnä ns. slasher-elokuvien yhteydessä, mutta sittemmin sitä on ruvettu käyttämään vaivatta muissakin lajityypeissä. Klassinen esimerkki on Jamie Lee Curtisin näyttelemä Laurie John Carpenterin elokuvassa Halloween (1978) ja ehkä ensimmäinen tai ainakin ensimmäisiä tämän käsitteen kanssa touhunnut elokuva on Bob Clarkin vuonde 1974 slasher  Black Christmas, jossa Olivia Husseyn näyttelemä Jess pistää kampoihin murhanhimoiselle kyttääjälle. Noiden vuosien jälkeen käsite on varioitu, tutkittu, purettu ja paridioitu väsyksiin saakka, mutta kieltämättä se on varsin voimakas elementti sitomaan erityisesti kauhuelokuvien katsojakuntaa samastumaan hahmoon, jonka pitää löytää keino selviytyä ylivertaisesta vastuksesta. Slasherien lisäksi valtavirtaelokuvien puolelta Sigourney Weaverin näyttelemä Ripley-hahmo Alien-elokuvista on varsin ikoniseksi noussut The Final Woman siitäkin huolimatta, että kaikki elokuvan roolihahmot oli alun perin kirjoitettu ilman ennakko-olettamaa sukupuolesta (ja mahdollisesti siksi elokuvan hahmot käyttävätkin toisistaan vain sukunimiä!). Ja on kyllä 30 Days of Night 2:n ohjaaja Ben Ketai tullut katsoneeksi Ripleyn edesottamuksia vimmatusti muistiinpanoja tehden.

 

Juonitiivistelmä

Vuosi on mennyt Barrowin tapahtumista (David Sladen elokuva 30 Days of Night (2007)) ja silloin leskeksi jäänyt Stella Oleson (tässä elokuvassa Kiele Sanchezin näyttelemä) lähtee hakemaan kostoa saatuaan kontaktin muihin revittyihin sieluihin, joiden elämän nämä inhat verenimijävampyyrit ovat kauttaaltaan tuhonneet kataluuksillaan. Pian on kasassa puolivampyyrin (niinpä tietysti, näitähän ei ole aiemmin nähty…) kaitsema muutaman hengen sissijoukkio, joka aikoo iskeä vampyyrien kuningattaren pesään leukaa myöten asti aseisiin varustettuina…

Kommentit

I am so sorry, but we do not feel that this script is good enough for a computer video game. But how about if you make a movie out of it instead?” Kokolailla näin on täytynyt mennä keskustelu tuottajien ja rahoittajien välillä. Käsikirjoitus on kuin suoraan railroad-tyyppisestä ampumispelistä, jossa pienten koukkujen kautta päähenkilö sidotaan tarinan ytimeen ja ohjataan tämä listimään alati kenkumpia vihuja. Loppupomoa unohtamatta. Myötähäpeää syntyy katsellessa sitä, miten tekijät pelaavat itseltään narratiivisia vaihtoehtoja pois ja joutuvat hämillään tyytymään vain jäljelle jääviin ratkaisuihin. Ratkaisut ovat loogisesti järkyttäviä ja välillä sitä ihmettelee, että mihin ihmeeseen katosivat ne ykkösosan lumoavan hurjat veitikat, jotka olemuksellaan jättivät pysyvän jäljen kauhumuistiin ja muuttivat omalta osaltaan vampyyrielokuvien kuvastoa aika laajalla pensselillä. Tämän kakkososan vampyyrit ovat pitkälti ns. ”hukassa”, koska ohjaaja ei ilmeisestikään omaa minkäänlaista visiota siitä, että mihin suuntaan hahmoja ja tarinaa pitäisi oikeastaan viedä ja kyvyt rakentaa tunnelmaa tarinan ympärille puuttuvat täysin. Suurta kitkaa hermonpäissä aiheuttaa se, että liki puolet elokuvan kestosta on puisevaa haahuilua hämärissä käytävissä ja kellareissa pyssyt tanassa ja lamput kiiluen – tai ehkä se on alitajuinen metafora sille, että elokuvan tekijätkin haahuilevat pimeässä yrittäen välillä saada jotakin merkittävää taltioitua kameralle.

Pääosan hahmon esittäjäksi on valikoitunut eri henkilö kuin ykkösessä. Stella Olesonia esitti David Sladen ohjaamassa verevämmässä ja väkevämmässä ensimmäisessä elokuvassa Melissa George, jonka roolityö oli keskeinen tekijä kyseisen elokuvan vetovoimassa. Eipä se mitään, vaikka Melissa ei ollut enää kiinnostunut, sillä Kiele Sanchez toimii ihan kohtuullisesti ja on riittävän valovoimainen pääroolia kantamaan ainakin tällaisessa tusinahalpiksessa. Rooli sinällään kuitenkin taas sitten on valitettavan tönkkö kombinaatio Zack Snyderin Dawn of The Dead (2004)[x] -elokuvan Ana (Sarah Polley) – ja Ridley Scottin Alien-elokuvien[x][x][x] Ellen Ripley (Sigourney Weaver) -hahmoista. Muiden suorituksista ei nyt merkittävää haittaa ole elokuvalle, kun onneksi ovatten melko vähäisesti esillä ja pääpahiksena hääräilevä Mia Kirschner sopii hyytäväksi verenimijäksi vallan mainiosti. Efektipuolella asiat ovat miten kuten kohdillaan, jos kohta vähänlaisesti katsojaa sitten kuitenkaan hemmotellaan varsin ilmeisten budjettirajoitteiden vuoksi. Kaikille vampyyrielokuvien tekijöille pitäisi tosin olla pakollisena pohjustuksena pikakurssi veren ominaisuuksiin. Tässä elokuvassa nimittäin tuo mystinen punainen kulta näyttää ja käyttäytyy kuin Lidlin mansikkamehu.

Loogiset ongelmat jäytävät tarinaa alusta asti ja kumuloituvat loppupomon kanssa mittelöintiin asti aivan liiallisiksi. Kliseitä marssitetaan esille toinen toistaan väistäen ja perinteitä kunnioittaen luonnollisesti se musta mies kuolee ensinnä. Vampyyrit ovat ihan toista maata kuin ykkösessä ja ilmeisesti heittopusseiksi alistetut tykinruokavampyyrit ovat olemassa vain siksi, että pyssyillä olisi jotain kohteita osuttaviksi. Loppukohtauksen kliseisyys on piste huonouden i:n päällä. Loppu olisi ollut ihan mukiinmenevä, jos viimeinen minuutti olisi jätetty kokonaan pois. Liuku yhdestä parhaimmista vampyyrielokuvista tällaiseen huttuun saa toivomaan, että nämä sarjakuvavampyyrit jätetään nyt pysyvästi uinumaan.

Yhteenveto

Toivottoman vuotava ja ongelmainen kakkososa hyytävälle David Sladen ohjaamalle vampyyrimätkimisleffalle 30 Days of Night (2007) alittaa riman ja saa toivomaan, että sitä ei olisi koskaan tehtykään tahrimaan Sladen ylivertaisen ykkösosan kruunua. Suoraviivainen tusinatöräyttely kurlaa esille kaikki mahdolliset kliseet mitä tällaiseen toimintapätkään vampyyreistä nyt ylipäätään voisi keksiä mahduttaa eikä se onnistu oikeastaan missään muussa kuin silloin tällöin näyttämään ihan kelvolliselta. Ohjaus on ponnetonta eikä mielikuvitukseton kuvauskaan asiaa mitenkään paranna. Satunnaisesti elokuvan tekijät sentään yrittävät nousta lajityypin keskikastiin kisailemaan, vaikka eivät siinäkään mainittavasti onnistukaan. Suositella voi vain niille keskiyön kumartajille, joille on ehta kunniakysymys kahlata läpi kaikki verenimijäelokuvat ikinä.

3/10.