Dream Home (Wai dor lei ah yat ho, 2010)

Ohjaus: Pang Ho-cheung
Käsikirjoitus: Pang Ho-cheung
Tuotantomaa: Hong-Kong (Kiina)
Kieli: kantoninkiina, mandariinikiina, tagalog, englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: toukokuu 2020
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ahneutta teemana on käsitelty elokuvissa varsin monelta kantilta ja ilahduttavan monessa lajityypissä. Rahan valtaa ihannoivien ja tästä vallasta sokaistuvien ihmisten elämää voi seurata esimerkiksi Oliver Stonen elokuvassa Wall Street (1987) ja edelleen Martin Scorcesen elokuvassa The Wolf of Wall Street (2013). Järjestäytyneen rikollisuuden maailmaan voipi sukeltaa esimerkiksi Martin Scorcesen elokuvan Casino (1995), Martin Scorcesen elokuvan GoodFellas (1990) ja vaikka Brian dePalman elokuvan Scarface (1983) kautta. Murhaan yllyttäminen ahneuden vuoksi on sekin varsin yleistä elokuvissa, kuten voi huomata vaikka Lawrence Kasdanin elokuvaa Body Heat (1981)^[x], John Dahlin elokuvaa The Last Seduction (1994) tai vaikka Billy Wilderin elokuvaa Double Indemnity (1944) seuraamalla. Tulevaisuuden korporaatioiden pohjattoman ahneuden seurauksia voi ihmetellä vaikka Paul Verhoevenin elokuvassa RoboCop (1987)^[x]. Rakennusyhtiön ahneuden jälkiä puolestaan voi katsella John Guillermin elokuvassa The Towering Inferno (1974). Jättitorniin joutuu kapuamaan myös Bruce Willisin John McClane -hahmo John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988), jossa tutkitaan rikollisryhmän eläköitymissuunnitelman mönkään menemistä. Muutoinkin jännitys- ja toimintaelokuvien kategoriat ovat lukumääräisesti peräti piukkaan pakattuja, kun ottaa suodattimeksi tarinat, joissa havitellaan vielä sitä yhtä isoa keikkaa, jotta voisi muka eläköityä rauhassa. Varsin lähelle tätä Pang Ho-cheungin elokuvaa kuljetaan Pastorin veljesten elokuvassa Hogar (2020), jossa huonossa taloustilanteessa oleva mainosmies Javier yksinkertaisesti hankkii itselleen paremman taloudellisen ja sosiaalisen aseman välittämättä jälkeensä jättämästä tuhosta.

Kauhu- ja eritoten slasher-lajityypeissä teema on kuitenkin jossakin määrin harvinaisempi. Toki se on läsnä monasti esimerkiksi taustalla vaikuttavien organisaatioiden toiminnassa, jotka epäsuorasti ovat vastuussa nähdyistä tapahtumista ahneutensa vuoksi. Yksilötasolla kuitenkin kauhuelokuvissa vain aniharvoin suoranainen ahneus on selkeä elokuvaa määrittävä tekijä. Sitä se on mitä suuremmassa määrin tässä Pang Ho-cheungin modernissa slasher-elokuvassa.

Juonitiivistelmä

Juuri hieman ennen vuosien 2008-2009 finanssikriisiä nuoren Hong Kongissa asuvan naisen Chengin (Josie Ho) lapsuuden unelma asunnosta merinäköalalla uhkaa karata asuntojen hintojen karattua tavallisten kansalaisten ulottumattomiin. Cheng joutuu painimaan pienipalkkaisten ja heikosti arvostettujen töiden, sikamaisen miesystävän ja sairaan isän elättämisen kustannusten kanssa ja vaikka hän on kuinka yrittänyt säästää, ei rahaa vain tunnu olevan tarpeeksi kunnolliseen merinäköalaan loistokkaassa pilvenpiirtäjässä kaupungin keskustassa. Cheng laatii suunnitelman ja alkaa tehdä asialle jotain saavuttaakseen asuntounelmansa …

Kommentit

Tekijät osoittavat slasher-elokuvallaan vankkaa ymmärrystä lajityyppiin. Slasher-elokuvien kuvasto ja arkkityypit ovat tekijöiden hallussa, mutta samalla he tietoisesti irtautuvat pyrkimyksestä tehdä vain yhtä uutta slasheriä satojen muiden joukkoon. Näiden elokuvien ystäville – toisin kuin monasti oikeiden elokuvien muita ylenkatsovat halveeraamiseen ja oman ylivertaisuuden pönkittämiseen tähtäävät tahot tahtovat väittämään – myös niiden veristen tapahtumien taustoitukset, tarinan soljuminen, näyttelijöiden taidot ja ohjaus ovat ihan yhtä tärkeitä kuin ne veriset tapahtumatkin. Mielenkiintoisesti lähes poikkeuksetta ne parhaimmiksi mielletyt (sekä yleisemmin elokuvaharrastajien, kriitikoiden kuin fanienkin keskuudessa) lajityypin elokuvat pitävätkin sisällään kosolti paljon muutakin kuin juuri noita kavahdettuja veriefektejä. Toisinaan jopa ovat hyvinkin verettömiä (esimerkiksi John Carpenterin Halloween (1978) ja Tobe Hooperin Texas Chainsaw Massacre (1974)) ja näin perustuvat kokonaan muihin seikkoihin kuin niihin veriefekteihin.

Pang Ho-cheungin ohjauksessa ei kuitenkaan niitä veriefektejä säästellä. Sitä kuulua märkää punaista kultaa viskotaan ämpärikaupalla oikealle ja vasemmalle, kun sille päälle satutaan ja totta vieköön useammankin kohtauksen voimin tällainen sattumus tekee itsensä tiettäväksi. Perinteisin menetelmin (siis ei-tietokoneella) valmistetun käsityön leima on läsnä herkullisella tavalla. Niistä veriefekteistä tulee näin huomattavasti raadollisempia, niljakkaampia ja todentuntuisempia kuin CGI-efekteillä, joihin monet tekijät jopa lajityypin sisällä auttamatta sortuvat. Unohtumattomia kokemuksiakin Ho-cheung kumppaneineen pystyy loihtimaan, sillä niin taitavasti efektit on toteutettu ja niin äärimmilleen vietyihin tilanteisiin sopeutettuina kuin mitä tarina nyt vain voi tilaa antaa.

Elokuvan tarina etenee useammalla aikajanalla tiivistyen klimaattisiin hetkiin ns. tässä päivässä. Tällaisen rakenteen nivominen toimivaksi kokonaisuudeksi on hyvin, hyvin vaativaa, sillä se tuo ihan omia haasteitaan tarinajatkumon kehitykselle ja erityisesti kohtausten välisiin siirtymiin ja leikkauksiin. Pang Ho-cheungin ohjauksessa rakenne toimii kohtuullisesti, mutta vaikuttaa liian kunnianhimoiselta yritykseltä lopputulokseen nähden. Elokuva soljuu kyllä eteenpäin rytmikkäästi ja loogisesti avautuen sopivin väliajoin uusiin takaumiin päähenkilö Chengin menneisyydestä, mutta kyllä se lopulta kuitenkin puurouttaa kokonaisuuden hahmottamista. Pahimmillaan se hajauttaa elokuvalle kaavaillun kokonaistunnelman rakentumista ja jopa paikoin rikkoo juuri rakennettua tunnelmaa siirtymällä ihan muihin maisemiin. Onneksi ohjaajan käytössä on kuitenkin valtaisan taitavaa teknistä väkeä, sillä elokuva tuntuu epätavallisen ammattimaiselta ja viimeistellyltä huomioiden selkeät budjetaariset rajoitteet. Äänisuunnittelu, valaistus, lavastus ja kuvaus ovat kaikki ns. vimpan päälle eikä moitteen sijaa löydy kuvakulmien valinnoista, leikkauksen sujuvuudesta eikä näyttelijöiden ohjauksestakaan. Mistä sitten kiikastaa, ettei tämä ole alan keskeisin etappi vuosituhatrajan tällä puolen? No siitä, että elokuvan päähenkilöön on tavattoman vaikea samastua millään mittarilla. Cheng paljastuu yksilötasolla yhtä ahneeksi mitään kaihtamattomaksi psykopaatiksi kuin makroyhteiskunnan talouskeinottelijatkin, jotka aikanaan aikaansaivat finanssikriisin koko murheellisessa globaalissa laajuudessaan. Rinnastus on toki selvä, mutta katsojalle tällaiseen hahmoon päähenkilönä on vaikeaa suhtautua. Pari esimerkkiä. Katharine Isabellen roolihahmo Mary Mason Soskan siskosten slasher-elokuvassa American Mary (2012) sai osakseen niin tylyn kylmää kohtelua, että Maryn karmaisevaan kostoretkeen on helpompi samastua. Jemma Dallenderin roolihahmon Katie Carterin suorasukaiseen kostoon Steven R. Monroen elokuvassa I Spit on Your Grave 2 (2013)^[x] on niinikään suopeampi suhtautua, kun ensin on saanut maistiaisia niistä hirveyksistä, joita Katie joutuu kohtaamaan. Sen sijaan Josie Ho:n Cheng-hahmon motivaatioksi valittu mielenterveyden ongelmaksi asti maalattu ahneus tuntuu vain ylimitoitetun vieraalta suhteutettuna siihen yltiöpäiseen verimyrskyyn, jota Cheng ympärilleen kylvää.

Yhteenveto

Epätavallisen kaksikon, etupäässä romanttisia draamoja ohjanneen Pang Ho-cheungin ja suuren suosion pop-tähden Josie Ho:n, tuottama ja tähdittämä yltiöväkivaltainen moderni slasher-elokuva yllättää tuoreella otteella, teknisellä taitavuudella, ammattimaisilla tuotantoarvoilla ja erityisen rehvakkailla käytännön veriefekteillä. Kun pakettiin kääritään mukaan vielä railakkaan verevästi näytelty päärooli, ei tätä voi oikein kuin ihailla. Elokuva on todellakin vain vakavasti slasher-elokuviin hurahtaneille ylipäätään suositeltavissa sen järkyttävän kuvaston vuoksi, joten herkempien katsojien on kyllä ihan syytä jättää tämä suosiolla väliin.

7/10.

Revenge: a Love Story (2010)

Ohjaus: Ching-Po Wong
Käsikirjoitus: Lai-Yin Leung, Juno Mak
Tuotantomaa: Hong Kong
Ensi-ilta Suomessa: 6.1.2012
Arvioitu: kesäkuu 2014
Arvioidun version pituus: 111 minuuttia
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: kantoninkiina

Johdanto

Kosto on ihana ja tehokas teema elokuville. Koston oikeutus, sopivan koston määrää ja laatua ja koston transformaatiota abstraktioiden kautta muihinkin kuin varsinaiseen tekijään on tutkittu elokuvien historiassa innolla ja hartaudella aina taidemuodon varhaisista mykkäkauden teoksista suoraan tähän päivään. Vaikeuksia sekä tekijöille että katsojille tuottavat suhtautuminen kostoon ja kostamiseen. Kuvatako kostoa oikeutettuna? Vaiko välinpitämättömän dokumentaarisena retkenä seuraamalla vain tapahtumia? Tutkiako koston syntymisen mekanismeja? Vai vapautumista koston kierteestä? Vai antaako sijaa anteeksiannolle? Tekivätpä tekijät ihan miten päin tahansa, joku osa katsojista kokee vääjäämättä esitetyn koston vääryydeksi joko tekijäänsä tai uhrejaan kohtaan.

Kosto yhdistää ihmisiä riippumatta iästä, kansallisuudesta, sukupuolesta tai statuksesta yhteiskunnassa. Epäoikeudenmukaisuuden tunteen kokeminen ja sen synnyttämä tarve korjata tilanne tai ainakin kapinoida tilannetta vastaan syntyy ihmisissä luontaisesti jo nuorella iällä ja vaikka iso osa ihmisistä osaakin suhteuttaa tunteen ja reaktiot siihen, jokaisella yksilöllä on siltkin oma käsityksensä siitä, mikä on riittävä kosto koettuun tilanteeseen. Alex Proyasin elokuvan The Crow (1994) päähahmon Eric Dravenin (Brandon Lee) haudan takaa kihlattunsa ja itsensä murhaajille kostava kostaja uppoaa oikeutuksensa puolesta suurimmalle osalle elokuvakatsojien kuntaa. Näin lienee tilanne myös Luc Bessonin samana vuonna ilmestyneen elokuvan Léon (1994) kohdalla, kun Jean Renon ja Natalie Portmanin hahmojen epäsuhtainen parivaljakko antautuvat koston kierteisiin. Kysymyksiä koston oikeellisuudesta ja erityisesti sen kokonaisvaltaisesta raakuudesta alkaa jo heräillä Pierre Morelin elokuvan Taken (2008) kohdalla, kun Liam Neesonin näyttelemä Bryan Mills tuntuu suorastaan pitävän roolistaan koston enkelinä. Suuremmalle osalle katsojista lienee jo vaikeampaa sulattaa Michael Winnerin elokuvan Death Wish (1974) oman käden oikeuden abstrakti lavennus varsinaisista koston kohteista muihinkin ”samankaltaisiin” tahoihin. Siinä missä ko. elokuvassa Charles Bronsonin Paul Kersey -hahmon oma oikeudentunto särkyy sirpaleiksi alun tragedian seurauksena ja kaikki teot ansaitsevat Kerseyn käsissä saman rangaistuksen, Dan Reedin kostoelokuvassa Straighheads (2007) Gillian Andersonin ja Danny Dyerin roolihahmojen joukkoraiskaajille suunnittelema kosto saa uusia käänteitä, kun parivaljakko alkaa empiä toimiensa oikeutuksen lisäksi koston mittaa ja omaa kykeneväisyyttään siihen.

Tässä Ching-po Wongin elokuvassa katsoja joutuu pohtimaan koston oikeutuksen määrää ja laatua perinpohjaisesti ja syvällisesti. Kukin lienee kykenevä vetämään omat johtopäätöksensä siitä mikä on tarpeellista, riittävää tai riittämätöntä kostoa. Ainakin se kertoo jotakin elokuvan tekijöiden mestarillisesta otteesta mediaansa kun julmasti sikiöitä irti leikkaavan ja naiset kuolemaan jättävän petomaisen sarjamurhaajan tekojen taustoitus aukeaa ja hänen elämänsä tragedioihin osuu oikeutuksen, myötäelämisen ja ymmärtämisen varjoja.

Juonitiivistelmä

Hong Kongia järkyttää raskaana olevien naisten kimppuun käyvä sarjamurhaaja, joka viiltelee sikiön irti kohdusta. Murhien tapahtuma-alueen paikallispoliisi pidättää nuoren – mieleltään hitaan – miehen Kitin (Juno Mak)- epäiltynä tapauksista, joiden uhrit osuvat henkilöinä kiusallisen lähelle paikallispoliisia. Eikä aikaakaan, kun kovaotteisesti Kitiä poliisikuulusteluissa kiduttavat poliisimiehet tunnistavat miehen. Heikkolahjainen nuori mies on vasta hiljan päässyt vapaalle vankilasta, jossa kärsi tyttöystävänsä raiskauksesta ja poliisin väkivaltaisesta vastustamisesta puolen vuoden tuomion. Onko Kit vain seonnut poliiseja vihollisena pitävä häiriintynyt nuorukainen vai onko julmissa teoissa kysymys jostakin ihan muusta … kuten kostosta?

Kommentit

Ohjaaja Ching Po-Wongin elokuvassa on samanlaista haikeuden, herkkyyden ja yksituumaisen silmittömän raivon ykseyttä, mitä löytyy myös etelä-korealaisen Chan-wook Parkin aiheestakin jalustalle nostetusta kuuluisasta kostotrilogiasta. Etenkin Chan-wook Parkin Sympathy for Mr.Vengeance (2002) nousee heti mieleen etupäässä molemmista elokuvista huokuvan epätoivoisen tunnelman vuoksi. Tätä tunnelmaa tavoitellaan varsin pitkillä otoksilla, kurinalaisen niukan latistetulla harmauteen pureutuvalla värimaailmalla, verkkaisella ja viipyvällä leikkauksella ja pitkillä hidastuskohtauksilla. Kaikkea tätä ryydittää hiljaksiin kohtauksia tehostava maltillinen musiikki, joka aika ajoin lakkaa täysin asettaen epämukavan hiljaisuuden taustaksi groteskeille tapahtumille, joihin musiikin puutteessa pitää keskittyä vielä intensiivisemmin. Ching Po-Wong onnistuu saamaan aikaan salpaavaa riipaisevuutta annostelemalla niukkuuden aineksia: osassa kohtauksista katsojalta riistetään ääniraidan hiljenemisen myötä pakotie ulos tilanteesta ja samalla pakotetaan aivan tapahtumien ytimeen tarkoilla kamerarajauksilla tai lavastuksen yksityiskohtien puuttumisella. Kamera ei järkähdä eikä kierrä järkyttävääkään aineistoa. Etelä-Korean Chan-wook Park, japanilaisohjaajat Takashi Miike, Shin’ya Tsukamoto ja Takeshi Kitano muiden muassa käyttävät kaikki samankaltaista mekanismia elokuvissaan ja kaikki ovat todistaneet monasti, miten hyvin tekniikka toimii. Tämä ahdistava väkevyys ja pakotien puuttuminen on harvinaista länsimaisille elokuville ja usein länsimaissa tällaisesta tilanteesta yritetään paeta musiikin tai ainakin mustan komiikan avulla. Kiistatta tällä mekanismilla saadaan kuitenkin verevää voimaa kerrontaan. Ehkäpä juuri tätä intensiteettiä pelätään länsimaissa?

Ching Po-Wong ei karsastele erittäin tylyn väkivallan kanssa ja kamera palaa yhä uudelleen häiritsevän julmiin kohtauksiin, jotka ovat esimerkillisen vakuuttavasti ja huolitellusti lavastetut vailla komediallista yliampuvuutta. Alun reippaan tärinän jälkeen Po-Wongin elokuva tekee kuitenkin yllättävän kolmois-flipin ja petaa reippaanpuoleisesti yli kaksikymmentä minuuttia syitä alun seurauksille. Rakenteellisena mekanismina toki tämä on tuttu ja tehokas tarinankerronnallinen keino. Po-Wong on kuitenkin aivan siinä hilkulla ajaa täyttä höyryä seinää päin, sillä rauhallinen rakkaustarinan synty vajoaa melkoiseksi puuroksi ennen kuin lähtee syventymään, tiukentumaan ja avautumaan katsojalle. Ensimmäisen tunnin jälkeen ei sitten tarinasta voikaan enää irti päästää – siinä määrin vakuuttavalla otteella tekijät teostaan pyörittävät sekä juonellisesti, visuaalisesti että etenkin kerronnallisesti. Muutaman näyttelijän köörillä pyörivä elokuva on varsin synkkää katsottavaa ja juurikaan dialogia hahmoille ei ole annettu. Itse asiassa melkoinen osa kohtauksista vedetään läpi täysin ilman dialogia, joka antaa outoa melankolisen surrealismin tuntua muutoinkin epämiellyttävään sisältöönsä. Näyttelijä Juno Mak jurona ja omaa hitauttaan häpeävänäkin Kit-hahmona on paljolti vastuussa siitä, että tekijät onnistuvat lataamaan elokuvaan niin paljon tunnetta ja olemusta. Juno Mak on itse myös käsikirjoittanut teoksen ja epäilemättä siksi pystyy uppoutumaan niin syvälle esittämänsä hahmon sielun syövereihin.

Yhteenveto

Kiehtoviin sfääreihin nouseva kostoelokuva ei taatusti jätä katsojaansa kylmäksi, mikäli vain hitaammista episodeista jaksaa eteenpäin raahautua. Oli sitten tunteena värisyttävä inho elokuvan groteskia kuvastoa kohtaan tai ihastus sen makaaberiin runollisuuteen, kylmäksi se ei jätä. Elokuvan moninaisiin teemoihin lukeutuvat koston oikeutuksen syyt, anteeksianto, vilpillisyys, julma vallan väärinkäyttö ja tämän vallankäytön seuraamukset sekä rakkauden voima motivoida vaikka tappamaan – tai ainakin antaa tappamiselle syy. Brutaaliuden kyllästämien terälehtien suojaama herkän ja vaikean rakkauden kukka huojuu hentoisen vartensa varassa, mutta tekijät onnistuvat kuin onnistuvatkin tasapainottamaan pilatun kauneuden melankolian ja brutaalin väkivallan verenpunaisen estetiikan. Aihepiiriltään hyvin vaikea elokuva jättää varmasti jälkensä ja niin sen kyllä pitääkin. Elokuva on hiljainen, vakava, surumielinen ja julma retki paikkaan, jonne opastemerkit ovat koston kielellä kirjoitetut ja muuallekaan ei pääse.

7/10.

Bullet in the Head (1990)

Ohjaus: John Woo
Käsikirjoitus: Janet Chun,Patrick Leung,John Woo 
Tuotantomaa: Hong Kong
Ensi-ilta Suomessa: teatterissa 27.06.1997
Arvioidun version pituus: 122 min
Arvioitu: syksy 2009
Budjetti: 3,5 miljoonaa USD
Kieli: kantonin kiina, englanti, ranska, vietnam

Johdanto

Hong Kong -toiminnan kulmakivenä operoinut John Woo teki kieltämättä huikeita toimintaelokuvia uransa Hong Kong -päivinä. Bullet in the Head laittaa kierroksia koneeseen ja kuvastaa synkästi väkivallan mykistävää tehoa paaduttaa. Woon anti-väkivaltaisista teoksista Bullet in the Head korostaa ehkä suoraviivaisimmin väkivallan tuhoavaa vaikutusta ja allegorioi vähemmän suoraviivaisesti kylmää ja ahnetta yhteiskuntaa, joka palkitsee julmuuden ja välinpitämättömyyden rikkauksilla ja vallalla. Väkivaltaisen teoksen edellä John Woo teki aiempina vuosina elokuvat A Better Tomorrow (1986), A Better Tomorrow 2 (1987), The Killer (1989) ja Just Heroes (1989), joiden kovapintainen väkivalta sai Bullet in the Head -elokuvassa eräänlaisen kulminaatiopisteen sen massiivisten tappamiskohtausten nostaessa väkivaltaisen toimintaelokuvan riman kokolailla loogiseen lakipisteeseensä. Ruumiskasan koko kellottaa pitkälti yli kahden sadan…

Juonitiivistelmä

Elokuva tutkii kolmen lapsuudenystävän touhuiluja ja toilailuja Hong Kongissa 1967 Vietnamin sodan jo riehuessa Vietnamissa ja Hong Kongin ollessa pahassa ristipaineessa kommunistisen Kiinan ja Iso-Britannian intressien risteämäkohdassa. Kolmikko syyllistyy jengipomon tappoon ja joutuu heittämään hyvästit lapsuudelleen astuessaan ulos naiviuuden kaapista. Etsintäkuulutettuina he pestaavat itsensä salakuljettajiksi ja lähtevät matkalle sodan runtelemaan ja kahtiajaettuun Vietnamiin ajatuksenaan rikastua sodan kaaoksen avulla. He kuitenkin luisuvat pian yhä pahenevaan väkivallan kierteeseen, josta ulospääsyinä he näkevät vain vielä hurjemman väkivallan. Kolmikko ajautuu todistamaan ja tekemäänkin julman sodan äärimmäisiä kauhuja eikä kukaan nuorukaisista selviä traumaattisesta matkasta ilman vuotavia haavoja psyykeen.

Kommentit

Bullet in the Head on häijyn nihilistinen ja äärimmäisen kyyninen toimintaseikkailu, joka risteilee myös sotaelokuvan vesillä sen kuvatessa Vietnamin sodan hurjuuksia. Elokuva kasvaa järkyttäviin mittoihinsa samaa tahtia kuin kolmikko riisuu lapsuutensa naiviuuden ja astuu vaaralliseen aikuisuuteen. Woo vie katsojan mukanaan karmealle matkalle hiljakseen raaistuvana ja kuin salaa kasvavana synkkyytenä, joka saa äärimmäisiä mittasuhteita kolmikon joutuessa kohtaamaan itseään Viet Kong:in taistelijoiden saatua kolmikon vangituksi. Äärimmäiset olosuhteet tuovat nuorukaisissa esiin äärimmäisiä luonteenpiirteitä ja alistaa nuorukaiset epätoivoissaan huomaamaa, että lapsuudessa sovitut yhteiset pelisäännöt eivät enää pädekään, kun pelissä ovat suunnattomat rikkaudet ja oma henkiriepu. Woo heittää pannulle niin paljon verta, tuhoa ja pyrotekniikkaa, että heikompaa huippaa.

Elokuvan viimeinen tunti on käytännössä liki taukoamatonta korkeaoktaanista toimintaa, jonka katsominenkin jo alkaa hengästyttää. Elokuvan nuoret näyttelijät tuntuvat alussa melko surkeilta valinnoilta, mutta Woo pieksee näyttelijänsä lopulta maaniseen raivoon, jonkalaisessa kuulemma itsekin oli elokuvan kuvausten edetessä. Ja se kyllä elokuvasta välittyy katsojalle! Vaikka kysymyksessä ei varsinaisesti sotaelokuva olekaan, se kykenee silti sävähdyttämään myös sotakuvauksensa puolesta paljon vakuuttavammin kuin monet täysin sotaan perehtyvät elokuvat. Siviilien kärsimykset, ahneuden ja piittaamattomuuden logiikka sekä hulluuden kierre näyttelevät tässä sotakuvauksessa pääosia. Se projisoi huikeasti myös yksilöidensä kautta kokonaisen yhteiskunnan tasolla rehottavaa häijyyttä ja suoranaista pahuutta, joka manifestoituu ahneutena, vallan väärinkäyttönä ja piittaamattomuutena. Woon Bullet in the Head kertoo suoraan ja kiertelemättä viestinsä, että Kaaos on hyvää bisnestä. Huumekauppa, pakkoprostituutio, lahjonta, kiristys ja aseiden voiman palvonta saavat kaikki osansa Woon kuvauksessa. Ne ovat kaikki voimassaolevia ja valitettavan arkipäiväisiäkin ilmiöitä sekä sotaa käyvissä että myös osittain sotaa käymättömissä maissa nykyäänkin, joten elokuvan viesti ei ole vanhentunut mihinkään vaikka vuosituhat alla onkin vaihtunut.

Yhteenveto

Bullet in the Head on voimallinen ja järisyttävän nihilistinen toimintaseikkailu, joka heittää katsojan keskelle väkivallan kierrettä, josta ulospääsynä pääosan hahmot näkevät vain jyrkemmän väkivallan. Elokuva rikkoo loogista eheyttään paikoin eivätkä sen kaikki efektit tai leikkaukset enää liki 20 vuotta ensi-iltansa jälkeen vaikuta kestäviltä, mutta siitä huolimatta Bullet in the Head on huikeaa toimintaa, jossa on paitsi vauhtia ja räminää, myös synkkää sanomaa. Sen ankara väkivalta, epätoivon kuvaus ja estoton verenvuodatus eivät missään nimessä sovi kaikille.

8/10.

The Killer (1989)

Ohjaus: John Woo
Käsikirjoitus: John Woo
Tuotantomaa: Hong Kong
Ensi-ilta Suomessa: teatterissa 27.06.1997
Arvioidun version pituus: 107 min
Arvioitu: syksy 2008
Budjetti: vähäinen
Kieli: kantonin kiina, mandariini, japani

Johdanto

Toimintaohjaaja John Woo ansaitsi toimintakannuksensa Hong Kongissa elokuva-alan monitoimimiehen Tsui Harkin kanssa yhteisissä projekteissa. Pitkälti lienee Tsui Harkin ansiota, että John Woo pääsi käsiksi toimintaelokuvien tekemiseen Harkin päästäessä Woo ohjaajaksi suureksi toimintahitiksi ja HK-toiminnan uuden murroksen airueksi nousseelle elokuvalle A Better Tomorrow (1986). Woon HK-ajan tärkeimmiksi toimintaelokuvaksi nousivat A Better Tomorrow (1986) jatkoineen, The Killer (1989) ja Hard Boiled (1992), jotka ironisesti avasivat ohjaajalle mahdollisuuden siirtyä Hollywoodin areenoille Kiinalle siirtymässä olevasta Hong Kongista. Hollywoodissa tulokset ovat olleet vaihtelevia ja vaikka menestystä onkin tullut lippuluukuilta jaettuja sisäänpääsylippuja laskelkeltaessa, mihinkään merkittäviin elokuvallisiin suorituksiin ei Woo ole enää rapakon takana yltänyt. Tätä kirjoitettaessa (2008) siis.

Juonitiivistelmä

Palkkamurhaaja (Yun-Fat Chow) haluaa vielä viimeisen rahaisan keikkansa, jotta voisi hyvittää aiemmin tekemänsä virheen, jossa syytön sivullinen (Sally Yeh) menetti näkönsä. Keikka menee suunnitellusti, mutta jälkipyykin peseminen vasta alkaa. Palkkamurhaaja ja tätä kuumeisesti jäljittävä poliisi (Danny Lee) lyöttäytyvät vastahakoisesti yhteen yhteistä vihollista vastaan, joka on sattumalta palkkamurhaajan pettänyt gangsteripomo. Käynnistyy raivoisa ajojahti, joka väistämättä kulminoituu gangsterien yhteenottoon.

Kommentit

The Killer vuodelta 1989 edustaa 80-luvun HK-toimintaa äärimmilleen vietynä, josta syystä elokuva oli joutua kokonaan kielletyksi myös Suomessa raaistavan sisältönsä vuoksi; Valtion Elokuvatarkastamo käsitteli elokuvaa parikin kertaa ennenkuin päätyi lopulta K-18 suositukseen. Virallista ensi-iltaa Suomessa jouduttiin kuitenkin odottamaan kokolailla pitkään siltikin. Woon elokuva itsessään rakentuu pitkästä sarjasta toinen toisiaan seuraavista toimintaepisodeista, jotka lopulta kulminoituvat massiiviseen väistämättömään yhteenottoon, joka on kaikkien toimintaelokuvien runollisimpia kohtauksia – kaikessa rujoudessaan ja brutaaliudessaan. Woon elokuvassa ruumissaldoa kartutetaan koko ajan ja lyijyä piisaa kuin pienessä sodassa. Hong Kong -toiminnan kummisedäksi John Woo nousi kuin varkain muutamilla keskeisillä elokuvillaan; muutamia vuosia aiemmin nimittäin Kaakkois-Aasiassa vielä toitotettiin, että John Woosta sukeutuu hilpeiden draamakomedioiden kuningas!

Miksi The Killer on sitten parempi kuin joku toinen aivoton mäiskintä? Vastaus on yksinkertainen: Woon toiminta on äärimmilleen tunnelmalla ladattua, sen toimintakohtausten terävä särmä on täynnä variaatioita ja hienoja nyansseja, sen koreografiat ovat uskomattoman tarkasti mietittyjä ja alan parhaimpien taiturien uraauurtavilla taidoilla innovoituja. Näyttelijöiden ja ohjaajan vuorovaikutuksella elokuva on saatu suorastaan tihkumaan paitsi jännittävää ja tiivistyvää tulevan toiminnan odotusta, myös silkkaa alkukantaista voimaa. Woolla ei ollut kuvausten alettua edes valmista käsikirjoitusta lopullista elokuvaa varten eikä lopetuskaan ollut selvä ennenkuin vasta kuvaukset olivat edenneet loppuvaiheeseen. Näyttelijät ja ohjaaja toimivat inspiraatioilla, improvisaatiolla ja silkasta tekemisen halusta.

Tarinan ytimessä Danny Leen esittämä poliisi ja Yun-Fat Chown esittämä palkkamurhaaja molemmat ovat kivenkovia ja vaiston varassa toimivia ammattilaisia, joilla on kuitenkin paitsi kunniantuntoa myös omatunto. He huomaavat olevansa toistensa kaltaisia vaikka ovatkin lain kirjaimen vastakkaisilla puolilla. Vastaava yhteinen kunnioitus ja kirjoittamaton toveruus eivät toki ole elokuvissa mitenkään uusi tai omaperäinen aihe, mutta Woo vie kaiken niin äärimmilleen, että tuloksena on eeppistä runoutta. Siltikin Woo myös muistuttaa pienin ja nerokkain keinoin kaiken koruttoman lyijysateenkin lomassa, että eivät nämä miehet ole tapahtumien keskipisteessä silkasta tappamisen ja riehumisen tarpeesta.

Woo tutkii useimmissa elokuvissaan veljeyden, petturuuden ja uskollisuuden teemoja eikä The Killer tee tässäkään poikkeusta – oikeastaan nuo teemat ovat tarinan kulmakiviä, joiden varaan toimintakohtaukset rakennetaan ja muurataan. Ja vaikka tulituksen määrä nostetaankin keskivertotoimintapätkään verrattuna suoraan toiseen potenssiin, Woo pitää elokuvassa yllä melankolista, jopa alakuloisen kaihomielistä pohjavirettä, joka luo houkuttelevan ja kiehtovan kudelman elokuvan tunnelman rakentamisessa. Kokonaisuus avautuu tätä kautta surumielisenä elokuvana miehistä, jotka huomaavat maailman ajan ajaneen heidän ohitseen.

Yhteenveto

The Killer on puhdasta toimintaa alusta loppuun, mutta Woo on osannut jaksottaa elokuvansa mestarillisesti sisällyttäen mukaan myös tarinaan oleellisesti kuuluvaa draamaa. Ei ole vaikea ymmärtää miksi ne tarantinot ja rodriquezit Hollywoodissa lainaavat Woon Hong Kong -aikakauden elokuvien runollista toiminnallista tyyliä ja ylistävät miehen HK-aikakauden teoksia alan keskeisinä kulmakivinä. The Killer määritti kertaheitolla uusiksi ultraväkivaltaisen toimintaelokuvan rajapyykkejä paitsi Hong Kongissa, myös koko maailmassa.