Apostle (2018)

Ohjaus: Gareth Evans
Käsikirjoitus: Gareth Evans
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 130 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

apostle_primaryJohdanto

Elokuva Apostle ottaa verisesti kantaa uskonnon kieroitumisen seurauksista. Kristikunnan aikanaan kiivaasti tuhotessa pakanauskontoja ja niiden harjoittajia, tuhoamisen tärkeimpiä taustoittajia ei suinkaan ollut itse uskonto vaan tiedostettu todellisuus siitä, että yhtenäinen uskonto on erinomaisen toimiva alamaisten hallintamekanismi. Uskomisen erilaiset muodot ovat kuitenkin olleet moninaiset ja aluksi pakotetusti kristittyyn maailmaan jäi elämään tuhansia ns. pakanauskontojen myyttejä ja riittejä. Ne sotkeutuvat nykypäivänkin kristityn maailman uskomuksiin iloisena sekamelskana ja näyttäytyvät eri puolilla maailmaa hyvin erilaisina muotoina. Eräseutujen pakanallisia perinteitä ei kristitty maailma oikeastaan ole koskaan onnistunutkaan hävittämään ja aikaa sitten katsoi paremmaksi strategiaksi integroida ja valjastaa nämä osaksi kristinuskoa mieluummin kuin tuhota kaikki niihin uskovat. Jotkut näistä kuitenkin muuntuvat harjoittajien käsissä pelottaviksi ja vaarallisiksi kulteiksi, joissa sekä ihmisen korruptoituneet jumalkäsitykset että pyrkimys totaaliseen hallintaan yhtyvät. Gareth Evansin Apostle-elokuvassa tutkitaan juurikin tällaista kulttia, mutta annetaan kultin taustalle myös vahvaa syytä olemassaololleen.

Juonitiivistelmä

Thomas Richardsonin (Dan Stevens) sisar Jennifer (Elen Rhys) joutuu kaapatuksi Walesin edustalla olevalle pienelle saarelle, jolla majailee erityinen uskonnollinen kultti. Vaikka Thomas pystyisikin jotenkin maksamaan Jenniferistä pyydetyt lunnaat, hän valitsee mieluummin pelastaa siskonsa soluttautumalla outoon kulttiin ja matkustaa saarelle tekeytymällä käännynnäiseksi. Saarella Thomas tapaa eristyksessä olevan lahkon jäsenet johtajineen, jotka valaisevat Thomasille kultin uskovan saarella asuvan jumalattaren tuottavan saaren asukkaille hedelmällisempiä satoja vain veriuhrien kautta. Thomas ajautuu nopeasti syvälle kultin kauhistuttavaan maailmaan tavoitellessaan Jenniferin vapautusta eikä aikaakaan, kun Thomas törmää myös lahkon sisäisiin valtapeleihin, jumalattaren olemukseen ja kultin keinoihin hoitaa epäillyt uskonrikkojat…

Kommentit

Vimmaisen tehokkaan pääroolin Thomas Richardsonina tekevä Dan Stevens sopii rooliinsa poikkeuksellisen uskottavasti ja on epäilemättä pääsyy elokuvan onnistumiseen. Stevens osaa reagoida uskottavasti mitä oudoimpiin hahmonsa kohtaamiin tapahtumiin eikä ajaudu ylinäyttelemään saatikka vähättelemään. Epäilemättä elokuvan taustalla oleva Gareth Evans on kuitenkin paljolti vastuussa näyttelijöidensä ohjaamisessa, sillä kaikki muutkin elokuvan monet hahmot tuntuvat oikeilta ja monipuolisilta ihmisiltä, jotka kukin painivat nykyisyytensä ja menneisyytensä painolastien kanssa. Gareth Evans paitsi ohjasi, leikkasi ja käsikirjoitti elokuvan, oli myös mukana tuottamassa sitä. Evans murtautui suurempaan kansainväliseen tietoisuuteen vasta kolmannella kokopitkällä ja erittäin väkivaltaisella elokuvallaan, Indonesiassa tuotetulla The Raid: Redemption (2011), joka tuuletti myrskyn tavoin toimintaelokuvien kenttää asettaen teknisen tekemisen rimaa ihan uusille tasoille. Apostle on samalla tavalla väkivaltainen, mutta groteskimmalla ja niljakkaammalla tavalla; Evans avaa ovia jopa perinteisten gore-elokuvien suuntaan rajuimmissa kohtauksissa, mutta pysyttelee silti juuri ja juuri sopivuuden rajalla mitä tulee julkaisijoiden herkkyyteen estää jakelu kokonaan. Tämä siis muistutuksena niille lukijoille, jotka kuvittelevat edessä olevan vain 1900-luvun alkuun sijoittuvan mysteerijännärin. Lukuisat elokuvan väkivaltaisista kohtauksista ovat poikkeuksellisen taidokkaasti toteutetut ja näiden kohtausten tekemiseen käytetty aika ja vaiva välittyvät katsojalle yht’aikaa inhottavan luotaantyötävinä graafisuudellaan ja herkullisen taidokkaina muistutuksina siitä, millaisiin äärimmäisyyksiin uskonto voi ihmiset ajaa. Evans ei varsinaisesti mässäile, mutta ei myöskään halua karttaa. Vaikka elokuvallisen väkivallan tehoa voi saada irti mielikuvituksenkin kautta, Evans haluaa erityisesti korostaa ja alleviivata tekemisen seurauksia näyttämällä ne myös katsojalle. Uhrien ja tekijöiden henkiseen tilaan suhtautuminen muuttuu olennaisesti audiovisuaalisen ärsykkeen korvatessa pelkkä mielikuvitus. Kun tyypillisessä halpistrillerissä kamera panoroi pois tilanteesta, vaikka puukotuksesta, katsojan pitäisi silloin pääkopassaan visualisoida tilanne kaikessa karuudessaan. Todellisuudessa kuitenkin normaali reaktio on nimenomaan välttää liian yksityiskohtaista visualisointia ja kuitata tilanne: uhria sattuu, tekijä on ikävä ihminen. Evans ei tässä elokuvassa päästä katsojiaan niin helpolla.

Elokuva kulkee kaksituntisen kestonsa sujuvasti mysteerin lankojen auetessa verkkaisella, mutta hyvin hallitulla tahdilla. Elokuvan tempo on alakuloisen hidas ja linja pysyy alusta loppuun; se on kuin ajankuvaan, 1900-luvun alkuun, sopiva tekemisen tahti ennen kiivaiden tehdaslinjojen aikakautta. Evans rakentaa outouden tunnelmaa eikä olekaan tekemässä hyperaktiivista jokaiseen suuntaan kimpoilevaa toimintaelokuvaa tässä. Sellaista odottavat pettyvät vääjäämättä, mutta kasvavaa tehokkaan piinaavaa tunnelmaa arvostavat haltioitunevat Evansin käsittelyssä.

Yhteenveto

Ohjaaja Gareth Evansin omaan käsikirjoitukseen pohjautuva omaperäinen tutkielma uskonnon korruptoivista vaikutuksista ja siitä, miten tämä korruptio hyvin nopeasti alkaa näyttäytyä normaalina sen harjoittajille. Erittäin väkivaltaiseksi ajautuva mysteeri kasvaa vaikuttavan tehokkaasti alkutahdeista lopun verijuhliin. Elokuva karttaa nopeita kliseisiä yllätyksiä ja koomisia väliepisodeja. Niiden sijaan se luottaa verkkaisesti ja keskeytyksettä kasvavaan outouden tunnelmaan, joka toimii elokuvan läpi kulkevana punaisena lankana ja palkitsee siihen paneutuvan.

8/10.

Widows (2018)

Ohjaus: Steve McQueen
Käsikirjoitus: Steve McQueen, Gillian Flynn
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 40 miljoonaa USD
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 129 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 16.11.2018

widows_primaryJohdanto

Televisiosarjojen muuntaminen elokuvalliseen muotoon on nyt yhtä suurta muotia kuin oman ajanhetkensä näkymien poliittisesti korrektien Hollywood-tuotantojenkin tekeminen. Kurkataanpa muutamiin televisiosta elokuvaksi -teoksiin. Joe Carnahanin onnistunut kunnianosoituselokuva The A-Team (2010) nosti hetkeksi jopa alkuperäisen televisiosarjan uusintakierroksille eri puolilla maailmaa. Jättimäisen suosituksi ilmiöksi hetkeksi nousseen Babylon 5 televisiosarjan pohjalta tekijät turasivat peräti puolitusinaa elokuvaa, joista vain osa nousi keskimääräistä jaksoa kiinnostavimmiksi tuttavuuksiksi. Näin kävi myös Star Trek -televisiosarjan kanssa, jos kohta näitä elokuvia on riittänyt jopa ihan riesaksi asti. Seth Gordon iski kirveensä nolosti hiekkaan ruostumaan yrittäessään ja epäonnistuessaan surkeasti päivittää yhden maailman katsotuimmista televisiosarjoista elokuvallaan Baywatch (2017). Vain hieman paremmin kävi Michael Mannille toisen suoranaisen kulttisarjan lämmittelyssä Miami Vice (2006) ja vastaavalle yritelmälle, Todd Phillipsin elokuvalle Starsky & Hutch (2004). Nolompi yritys oli Doug Ellinin Entourage (2015) eikä Stephen Sommarsin G.I.Joe: The Rise of the Cobra (2009) anna sekään aihetta kuin syvään huokaisuun. Firefly -televisiosarjasta rakentunut elokuva Serenity (2005) sen sijaan on verrattain onnistunut, sillä ohjaajaksi valikoitui Joss Whedon, joka sarjankin taustalla itse oli. Yli tuhat jaksoa aikanaan pyörinyt sarja tiivistyi ihan kohtuulliseksi paketiksi Tim Burtonin käsissä ja elokuva on tietenkin Dark Shadows (2012) eikä millään muotoa huonosti pärjännyt Antoine Fuquakaan elokuvalla The Equalizer (2014). Yleisön parhaiten vanginneisiin kokonaisuuksiin kuuluu kuitenkin epäilemättä Brian De Palman Mission Impossible (1996) lukuisine jatko-osineen.

Tämä Steve McQueenin elokuva on ottanut siis esikuvakseen kirjailija Lynda La Planten teoksesta ”Widows” rakennetun brittiläisen televisiosarjan vuodelta 1983. Televisiosarja jää tällä(kin) kertaa kuitenkin ylivertaiseksi, vaikka miten kovasti heittäisi taaloja pinoon ja isopalkkaisia näyttelijöitä ohjeistaisi parastaan pukertamaan.

Juonitiivistelmä

Neljän ammattirikollisen tekemä keikka menee pahasti sivuraiteille ja kopla kohtaa kohtalonsa. Keikan kohteena ollut poliitikoksi pyrkivä rikollinen Jamal Manning (Brian Tyree Henry) alkaa vaatia samassa rytäkässä kadonneen keikkasaaliin rahamäärää rikollisjoukkion leskiltä väkivallalla uhaten. Kolme leskistä kohdistaakin puhalluksensa yhteiseen hiileen ja naisporukka käynnistää suunnitelman toisen poliitikon, Jack Mulliganin (Colin Farrell), putsaamiseksi lahjusrahoista, joita ei kukaan voisi jäljittää. Keikan suunnittelussa tulee tietenkin odottamattomia kuvioita vastaan ja joukkio joutuu miettimään uudelleen myös alkuperäisen mieskoplan liikkeitä kohtalokkaana tapahtumayönä.

Kommentit

Ihan kovin kaukana ei olla Gary Rossin samana vuonna ilmestyneestä elokuvasta Ocean’s 8 (2018) mitä tulee noin niin kuin alkuasetelmaan ja naisten voimaannuttamista käsitteleviin teemoihin. Kuitenkin siinä missä Gary Ross sentään sujuvasti osasi visuaalisen kerronnan, ohjaaja Steve McQueen ei tällä kertaa oikein tunnu pysyvän kyydissä. Monet elokuvan kohtauksista tuntuvat sakkaavan pahasti kesken ja jäävät roikkumaan kuin tyhjän päälle odottamaan jotakin valaisevaa tai merkitsevää, mitä ei koskaan näy ei kuulu. Taiteellisiksi tarkoitetut erikoiset kuvakulmat ja viipyvät otokset haiskahtavat tällaisessa naisten voimaannuttamista ja rotukohtelua kontekstissaan viestittävässä keikkaelokuvassa epäilyttävän teennäisiltä ja tarkoitushakuisilta.

Arveluttavaa viestiä sitten piisaakin elokuvassa. Vaikka 2020-luvulla on ilmeisen epäkorrektia arvostella elokuvien sanomaa silloin, kun niiden sisäinen viestintä pyrkii edistämään sillä hetkellä maailmassa pinnalla olevia ja tärkeinä koettuja sosiaalisia suuntauksia, julkean tuoda esiin myös vastakkaisia näkemyksiä, kun ilmiöissä ajaudutaan liian pitkälle. Kuten tässä elokuvassa.  Naisten ja erityisesti tummaihoisten naisten voimaantumista vaikka väkivallan, aseiden, viekkauden, tappamisen ja petosten kautta auliisti ylistävä elokuva kietaisee samaan lahjakääreeseen ah-niin-omaperäisen-modernisti kaikki valkoiset heteromiehet joko kieroiksi, lahjottaviksi ja pahuuttaan muita riistäviksi, puolisoitaan pettäviksi tai pahoinpiteleviksi ja rahalla tai nyrkillä alistaviksi saalistajiksi riippumatta siitä oliko kyse liikemiehestä, ammattirikollisesta, poliitikosta tai poliisista. Elokuvan asenneilmapiiri maalaa toki myös tummaihoiset miehet ikäviksi persooniksi, mutta asettelee kömpelösti tekojen taustalle myötätuntoisen ymmärryksen valkoisten ylivallan seurauksena. Elokuvan naiset taas ovat kautta rantain väkivallan, lasten kasvatuksen vaateiden, nöyryytyksien ja alistamisen marttyroimia, joiden aiempi kokemusmaailma antaa täten heille jonkinlaisen moraalisen oikeuden mennä miesten maailmaan tekemään miesten juttuja. Vaikka Steve McQueenin elokuvan arvomaailma olisi piirretty tyystin toisellakin tavalla, koko keikkatarina on täynnä ammottavia epäjohdonmukaisuuksia, pitää sisällään hyvinkin sekavan kimaran vain pinnallisesti keikkaan kuuluvia henkilöhahmoja ja erityisesti pahimpana puutteena tuntuu olevan keskeisten naishahmojen hyvin olemattoman löysästi perusteltu motivointi lähteä mukaan ilmeisen heikosti suunniteltuun keikkaan. Elokuvaan on yritetty vimmaisen sosiaalisen ja rotupoliittisen viestinnän ohella tunkea aivan liikaa henkilöhahmoja kukin omine agendoineen, motivaatioineen ja taustoituksineen eikä siksi kellekään näistä hahmoista jää oikein tilaa hengittää ja kasvaa tarinan edetessä. Aivan liian monen henkilöhahmon selkään kaivetaan tilaa veitsille ja aivan liian monen taustatarinen hahmon tila jätetään kellumaan tyhjän päälle tai ne piirtyvät lopulta itse tarinan kannalta merkityksettömiksi tuokiokuviksi vailla päämäärää. Sekavaa kokonaisuutta ei todellakaan edistä takaumien kautta avautuva taustoitus, joka ei silti rautalangan vääntämisen jälkeenkään avita katsojaa uskomaan tapahtumien järkeenkäypyys. Uskottavuuden jänteitä rasittavat myös naiskeikkaajien kokolailla rivakas transformaatio omista taustoistaan voimaantuneiksi miesten maailman vastineiksi asetaitoineen päivineen.

Ainoiksi pelastaviksi enkeleiksi jäävät miten kuten kelpoisasti rooleissaan viipyvät näyttelijät. Harmillista on tosin se, että Steve McQueenin ohjauksessa näyttelijöille tarjotaan vain materiaalia ja tilanteita, joissa heidän ei oikeastaan tarvitse edes pahemmin yrittää. Vaikea käsittää, mihin tuotanto sai kärähtämään monikymmenmiljoonaisen pätäkkätukun, sillä pääosin elokuva keskittyy dialogivetoiseen draamaan. Jännityksen elementtejä elokuvassa ei ole ollenkaan; McQueen on valinnut viipyvän draaman useimpien kohtausten tyylilajiksi ja vaikka hän ajoittain lähtee shokeeraamaan katsojaa kylmän väkivaltaisillakin tuokioilla, tarinan eteneminen tuntuu hitaalta ja yksitoikkoiselta, koska jokaiseen kohtaukseen on pitänyt istuttaa sosiaalista sanomaa ja yhteiskunnallista tutkintaa.

Yhteenveto

Poliittisesti yksipuolisesti latautunut ja avoimen miessukupuolivihamielinen sekamelska, jonka rakenteissa on mätää tarkastelipa asiaa sitten juonellisten käänteiden, ohjauksen sujuvuuden, asenneilmapiirin tai kuvauksen näkökulmasta. Suhteellisen yksinkertaisen kassakaappikeikka-elokuvan variaatio sotkee mukaan niin solmuisen määrän henkilöhahmoja taustajorinoineen, että valtaosa näiden henkilöiden motivaatioista, tavoitteista ja suhteista jää auttamattoman pinnallisiksi ja perustelemattomiksi silloinkin, kun niillä yritetään avittaa sekaisen juonen etenemistä.

3/10.

Hereditary (2018)

Ohjaus: Ari Aster
Käsikirjoitus: Ari Aster
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 127 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 20.6.2018

hereditary_primaryJohdanto

Okkultismi on kiehtova ja monipuolinen teema kauhuelokuvissa. 2000-luvulla hyvin usein teema kietoutuu lähinnä joko aasialaisiin henkiolentoihin, tyypillisiin lännen teineille suunnattuihin säikyttelyelokuviin ja rauhattomien kummitusten tutkimukseen tai manaamiseen. Valtaosa toistaa samoja kaavoja; joukko teinejä on osallisena jonkun pahantahtoiseksi tulkitun hengen tempaamisessa osaksi elämäänsä tai kun pahantahtoinen demoni pitää manata pois kiusaamasta. Niitähän riittää.

Paljon kiehtovampia ja hyytäviä asetelmiakin okkulttisten elokuvien tekijät ovat onneksi saaneet aikaiseksi vuosien saatossa. Roman Polanskin Rosemary’s Baby (1968)[x] on alan mestarillinen pioneeriteos, jossa Mia Farrowin näyttelemä Rosemary Woodhouse on liemessä pirullisen salaliiton keskiössä. Samana vuonna ilmaantui toinenkin keskeinen teos; Terence Fisherin saatanallisia kultisteja kuvaava The Devil Rides Out (1968). 1970-luvulla pelastettiin yksilön sielua Saatanalta  (Peter Sykesin To the Devil a Daughter (1976)),  käännytettiin kokonaisia kyliä vihtahousun kätyreiksi (Piers Haggardin Blood on Satan’s Claw (1971)), ihmeteltiin eristyneen saaren pakanallisia riittejä (Robin Hardyn The Wicker Man (1973)) ja vartioitiin maailmaa pahuudelta (Michael Winnerin The Sentinel(1977)[x]). 1980- ja 1990-luvuilla etsittiin kadonnutta laulajaa (Alan Parkerin Angel Heart (1987)),  yritettiin suojella lasta kultin uhraukselta (John Schlesingerin The Believers (1987)), havaittiin, että kauhukirjailijan tarinoissa on outoa vetovoimaa (John Carpenterin In the Mouth of Madness (1994)[x]) ja ihmeteltiin vanhojen kirjojen tekstejä (Roman Polanskin The Ninth Gate (1999)). Uudella vuosituhannella puolestaan etsittiin keinoja taistella demonisia haltuunottoja vastaan (Scott Derricksonin Deliver Us from Evil (2014)), yritettiin paeta vankilasta vanhojen kirjoitusten voimin (Eric Valetten Maléfique (2002)[x]), tutkittiin karmivaa kulttia (Gareth Evansin Apostle (2018)) ja mietittiin mitä oikein tapahtui luolaan kadonneille lapsille (Adrián García Boglianon Here Comes the Devil (2012)). Nämä yllämainitut on poimittu satojen teeman ympärillä pyörivien elokuvien joukosta syystä: niistä kaikista on herkullisia kaikuja Ari Asterin elokuvassa Hereditary. Mainitut muutamat teokset olankohautuksella ja nyrpistämisellä ohittava katsoja ei epäilemättä arvosta Ari Asterin elokuvaakaan ja vastavuoroisesti noista hiuksianostattavia hienouksia löytäneet katsojat lämmennevät tällekin.

Juonitiivistelmä

Annie (Toni Collette), hänen miehensä Steve (Gabriel Byrne), heidän poikansa Peter (Alex Wolff) ja tyttärensä Charlie (Milly Shapiro) surevat yhdessä Annien mielenterveysongelmista kärsineen äidin kuolemaa. Kukin koettaa löytää itselleen sopivia suremisen muotoja. Perheen arki muuttuu täydellisesti, kun surun taakka kasvaa yli äyräittensä odottamattoman ja kammottavan toisen kuoleman seurauksena. Annielle alkaa hiljalleen selvitä, että hänen äitinsä oli sotkeutunut kammottaviin asioihin, joiden seurauksia hänen perheensä joutuu nyt maksamaan.

Kommentit

Ohjaaja Ari Aster nousee tällä elokuvallaan kertalaukauksella kansainvälisestä tuntemattomuudesta modernin kauhuelokuvan merkittävän virstanpylvään tekijäksi. Elokuvassa ohjaaja yhdistelee viekkaan taitavasti mestarillista draaman ymmärrystä, jännityksen rakentamista ja ihon alle menevää kauhua. Aster karttaa kutakuinkin kaikki ennalta-arvattavat klisee-kuopat, johon esikoisohjauksiaan tekevät ohjaavat niin kovin usein katalasti kapsahtavat.

Toni Colletten roolisuoritus on kauhuelokuvan merkkipaalu. Colletten vimmainen matka surun murtamasta äidistä maaniseksi vastausten etsijäksi on monin tavoin pelottavan realistinen ja täynnä vuoroin vaihtuvan epätoivon ja toivon tuntemuksia. Collette piirtää tämän teoksen myötä oman symbolinsa kauhuelokuvan historian lehdille esimerkiksi Jamie Lee Curtisin, Janet Leigh’n, Tippi Hedrenin, Barbara Steelen, Sissy Spacekin, Sigourney Weaverin, Jessica Harperin tai vaikka Shauna Macdonaldin rinnalle. Mitenkään huonosti eivät näyttelijät suoriudu Colletten ympärilläkään, mutta tosiasiassa Colletten hahmo on tämän esitetyn skenaarion keskeisin polttopiste.

Piskuisella, noin 10 miljoonan jenkkitaalan budjetilla, tehty elokuva on nerokkaasti rakentuva ja kohtausten linkitys toisiinsa siirtymäleikkauksineen päivineen huokuu itsevarmuutta ja osaamista elokuvasta taidemuotona. Elokuvan ääniraita (kreditoitu Colin Stetsonille) sopii elokuvan kohtauksiin vailla kitkaa ja ajoittaisesta minimalistisesta otteesta huolimatta äänien käyttö tukee ohjaajan pyrkimyksiä kauhutunnelman luomisessa varsin oivallisesti. Noin kaksituntinen kesto istuu juuri sopivasti elokuvan sisältöön; mitään ei ole tarvetta kiirehtiä eikä viivyttää liiaksi. Alun draamallinen vaihe syventää elokuvan henkilöhahmoja millilleen tarkalleen ennen hektisemmän sisällön käynnistymistä, jolloin katsojalle jää hyvin aikaa ymmärtää henkilöhahmojen heikkouksia, vahvuuksia, tarkoitusperiä ja aiempien ristiriitojen arpia. Epäselväksi ei kuitenkaan pidä jättää sitä, että vaikka rauhallisella draamankaarella alkuun lähdetäänkin, loppupuolen materiaali ei missään nimessä sovi kaikille katsojille kauhun rakenteiden riipiessä sisintä kokeneiltakin alan harrastajilta. Efektit ovat oivallisen tuoreita ja Aster on ymmärtänyt, että erityisesti kauhuelokuvan lajityypissä käytännön efektit toimivat paljon paremmin kuin tietokoneella rakennetut. Efektien käyttö on rajattu juuri sopivasti siten, että niihin ei turru ja niiden rajuus on mitoitettu juuri sellaiseksi, että ne taatusti saavat katsojan jakamattoman huomion. Ihan pelkän jännitysviihteen ystäville tarjonta lienee hieman turhan rajua.

Yhteenveto

Erittäin väkevä ja virkistävän monipuolinen ohjaaja Ari Asterin esikoisohjaus vie synkän, kasvavasti tummuvan tunnelmankehittelyn äärimmilleen ja vapauttaa vieterin loppukohtauksen mieleenpainuvissa hulluuksissa. Aster välttelee kuluneita kliseitä eikä anna armottoman kuvauksensa ajautua helpottavien koomisten väliepisodien rikkomaksi. Modernin kauhun mestariteos etenkin ottaen huomioon elokuvan varsin maltillinen budjetti.

10/10.

Bad Times at the El Royale (2018)

Ohjaus: Drew Goddard
Käsikirjoitus: Drew Goddard
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 32 milljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 12.10.2018
Arvioitu: kesä 2019
Arvioidun version pituus: 141 minuuttia

badtimesatelroyale_primaryJohdanto

Klassisen film noir -elokuvan vakiokuvastoon kuuluu monia aspekteja. Lajityypiksikin film noiria voisi kutsua, vaikka varsinaisesti mitään kovin konkreettista kriteeristöä eivät alan oppineetkaan ole kokoon pystyneet loihtimaan. Film noirille tyypillistä on realismin välttäminen tai sen kokonaisvaltainen hylkääminen, joka on varsin suoraa perintöä saksalaisesta ekspressionistisesta elokuvantekemisen suuntauksesta ja juontaa juurensa aina Weimarin tasavallan 1910- ja 1920-luvun elokuvatuotantoihin saakka. Alasävyvalaistus (engl. low-key lightning) on valaistustekninen keino, jota yleensä käytetään kuvaamaan erittäin isoa päävalon ja täytevalojen suhdetta kohtauksia valmisteltaessa ja kuvattaessa. Alasävyvalaistus luo vahvoja kontrasteja ja aggressiivisia kirkkaita pintoja sekä vahvistaa ja tummentaa varjoalueita luoden epätoden tuntua; tämä keskeinen film noir -elokuvien tyylikeino on sekin peräisin 1920-luvun saksalaisesta ekspressionismista. Kohtalon ivan, sankarien tylyn kohtalon, henkisesti voimaantuneiden, mutta moraalisesti epäsopivien naisten, fatalismin, kylmän ja kostean urbaanin asfalttiviidakon ja kyynisyyden estoton ihannointi puolestaan pulpahti esille sekä ranskalaisten että yhdysvaltalaisten rikoskirjailijoiden valtaisassa tuotantobuumissa 1930-luvulla ja löysi nopeasti tiensä film noir -elokuviin 1940- ja 1950-luvuilla, vaikka kaikki film noir -elokuvat eivät toki olekaan rikostrillereitä. Melkein kaikkea tätä yllä mainittua ja vähän muutakin tarjoilee Drew Goddard yhden kohtalokkaan yön tapahtumia kuvaavassa rikoselokuvassaan Bad Times at the El Royale. Samaan aikaan Goddard sekä osoittaa perinteikkäälle film noir -elokuvalle kunnioitusta että purkaa sen totuttuja konventioita pienempiin osasiin kuin tutkimusmatkalla näiden elokuvien tehon ja voiman alkulähteille. Samankaltaisella matkalla, mutta sillä kertaa kauhuelokuvien ja erityisessti teinislasherien lajityyppiä peraten, hän oli jo muuten aiemmin elokuvallaan Cabin in the Woods (2011). Tällä kertaa Goddard tietoisesti ja aivan avoimesti leikittelee katsojien ennakko-odotuksilla.

Juonitiivistelmä

Vuonna 1959 epäonnistuneen ryöstökeikan jälkeen yksi rikollisista kätkee saaliinsa silloin kulta-aikaansa viettävän erämaahotellin, El Royalen, huoneeseen. Aikaa vierähtää kymmenen vuotta. Hotelli on nyt ränsistynyt, menettänyt pelilupansa ja asiakkaansa sen mukana, mutta eräs kohtalokas yö saattaa kuitenkin yhteen joukon yöpymään saapuvia asiakkaita, joiden kunkin menneisyydessä on synkkiä salaisuuksia ja karmivia virheitä. Katolinen pappi Daniel Flynn (Jeff Bridges), klubilaulaja Darlene Sweet (Cynthia Erivo), imurikauppias Laramie Sullivan (Jon Hamm) ja hippi Emily Summerspring (Dakota Johnson) kukin tahoillaan pitävät yllä julkisivua, joka suojelee heidän todellisia tarkoitusperiään ja syitään viettää yö hotellilla. Hotellin ainoana työntekijänä on enää jäljellä nuorukainen Miles Miller (Lewis Pullman), joka vastaa käytännössä kaikesta hotellilla; myös sellaisista asioista, joihin ei ihan tavallisissa hotelleissa pitäisi törmätä.

Hotellilla iltaansa ja yötään viettävien asiakkaiden polut risteävät nopeasti ja salaisuuksien vyyhtien alkaessa purkautua, paljastuvat myös yksi kerrallaan henkilöiden heikkoudet ja motiivit. Julkisivujen murskauduttua murskautuvat myös mahdollisuudet rakentaa uusia sellaisia.

Kommentit

Vaikka pintapuolisesti tarkasteltuna Drew Goddardin ohjaustyö voi tuntua vain Quentin Tarantinoa ihailevaksi kunnianosoitukseksi, tarkempi tarkastelu vie tarkastelijan kyllä paljon syvemmälle elokuvan kiehtovaan maailmaan. Elokuvan henkilöhahmojen kautta Drew Goddard johdattaa katsojan odotusten, salaisuuksien, sovituksen, pakenemisen ja pakkovalintojen maailmaan. Goddard purkaa tyylitietoisesti henkilöhahmojensa kulissit hiljaksiin ja samalla upeasti yllättää katsojansa riistämällä tuttujen ja turvallisten ennakko-odotusten ja kliseiden maskit irti. Henkilöhahmojen puheiden, motiivien ja käytöksen taustoitukseksi Goddard kertoo takaumin katsojalle näiden kunkin syitä olla juuri tällä hetkellä juuri tässä ajan hylkäämässä hotellissa Nevadan ja Kalifornian rajalla. Takaumien käyttö on varsin usein mysteerijännäreissä sekavaa, kerronnallisesti rikkonaista ja tyylillisesti kokonaisuuteen sopimatonta, mutta Goddard onnistuu erinomaisen hyvin viestimään olennaisen ilman sekavuutta ja sovittaen takaumat upeasti kokonaisuuden osaksi. Osittain näiden takaumien onnistumisen takana on niihin käytetty aika, jolloin narratiivia oikeasti voidaan syventää eikä vain rouhaista sillisalaattimaisesti jotakin yksittäistä irrallista yksityiskohtaa, kuten niin usein takaumien käytössä tuppaa käymään. Haittapuolena näissä tämän elokuvan takaumissa on tietenkin se, että niihin käytetty kokonaisaika kertautuu nopeasti, kun henkilöhahmoja on kuitenkin pienehkö joukkueellinen pöyhittävänä ja pitäisi niitä varsinaisia hotelliyön kiihkeitä tapahtumiakin tuokioittain edistää. Elokuva kellottaakin varsin pitkän sprintin ja ulottuu jopa kahteen ja puoleen tuntiin ja vaikka mitään yksittäisiä kokonaan pois siivottavia kohtauksia ei nyt mieleen tulisikaan, elokuvan kesto on kyllä sen selkein heikoin lenkki: erityisesti ensimmäisen tunnin jälkeen useat kohtaukset eivät edistä kokonaisuutta tarpeeksi rivakkaasti ja myös elokuvan kliimaksiksi ajateltu loppukohtaus viivähtää tuokion pitkäksi. Ottaen huomioon elokuvan pitkän kulun ja sen alati kasvavan mielipuolisuuden salaisuuksien kudelman avautuessa, jää loppukohtaus lopulta hieman vaisuksi ja alavireiseksi. Ehkä Chris Hemsworthin näyttelemän kulttijohtajan mukanaan raahaama posse nimettömiä gorilloja tuo muutoin tiiviiseen sakkiin liikaa naamoja lisää tai ehkä loppukohtauksen sisälle rakennetut pienemmät konfliktit ajautuvat liian vaivalloisiksi, mutta yhtä kaikki kokonaisuus säröytyy hieman ja tipauttaa elokuvan mestariteoksesta vain pirun hyväksi elokuvaksi.

Näyttelijät hoitavat omat tonttinsa kautta linjan hienosti; jopa erinomaisesti. Jon Hammin hahmo väärälle vuosikymmenelle jumiutuneesta myyntimiehestä on kerrassaan herkullinen ja Lewis Pullman hotellin ainoana työntekijänä yllättää positiivisesti. Jeff Bridges pappi Daniel Flynnin roolissa on kerrassaan karmivan monipuolinen ja Dakota Johnsson kantaa näennäisen femme fatalen rooliviittaa vaivattomasti. Cynthia Erivo laulaa omat laulukohtauksensa itse eikä elokuvassa tiettävästi tehty jälkiäänityksiä ollenkaan; kaikki pantiin purkkiin siltä istumalta. Vaikka mistään musikaalista ei kysymys olekaan, 1960-lukuun kuuluvan musiikin läsnäolo on olennainen ja itsetietoisen tärkeä elementti, josta kielii myös hotellin keskipisteeksi nousevan jukeboksin rooli lähes henkilöhahmon veroisena toimijana.

Aidolle filmille 1960-luvun linsseillä taltioidun elokuvan tekninen taituruus on vertaansa vailla. Värien käyttö, kohtausten valaistus, tapahtumapaikkojen lavastukset, kamerakulmat ja -ajot, kuvasommittelu, pienet yksityiskohdat ja äänimaailma ovat kaikki yhdessä sopusoinnussa luomassa aivan omassa maailmassaan piehtaroivaa estetiikkaa, joka kumpuaa film noir -perinteistä. Kaikella tällä Goddard tietoisesti kampeaa elokuvaa irti modernien trillerien ainaisesta pyrkimyksestä korostettuun realismiin ja samalla tarjoaa katsojalle mahdollisuuden irrottautua näistä realismin odotuksista ja heittäytyä luodun fantasian syövereihin. Lopputulos on kuin hillitty kumarrus Weimarin tasavallan elokuvantekijöiden viimeisille ekspressionismin korahduksille ennen kuin natsismin nousu varsin nopeasti sammutti valot moiselta hömpötykseltä – pysyvästi – ainakin Saksan alueella.

Yhteenveto

Taitavasti ja kauniisti ommeltu neo-noir -elokuva ohjaaja/käsikirjoittaja Drew Goddardilta nivoo seitsemän henkilön tarinat yhteen ränsistyneen hotellin huoneissa, käytävillä, pihamailla ja aulassa. Erinomaisen seesteinen kuvaus ja kaikin puolin yksityiskohtainen ja huolellisesti suunniteltu mysteeri kärsii kuitenkin hieman pakkopullamaisesta lopetuksesta ja varsin verkkaisesta kulustaan. Tarina avautuu kuitenkin palkitsevasti, jos siihen vain vaivautuu keskittymään. Goddard nyppii variksen tavoin palasiksi katsojan ennakko-odotuksia ja film noir -elokuvan lajityypin keskeisiä konventioita, joten ainakaan harmillisiin kliseisiin ei nautinto ainakaan tyssää. Vaikka elokuva ei olekaan hidasta laahustusta, on se silti tempoltaan verkkainen ja vaatii katsojaltaan paneutumista. Pitkä juoksuaika, verrattain vähäinen toiminnallisuus ja seesteisen hitaasti avautuva kerronta pitänevät huolta, että paikallaankin tärisevät ADHD-katsojat eivät loppuun saakka tätä kyllä jaksa katsoa.

8/10.