At the End of the Tunnel (2016)

Ohjaus: Rodrigo Grande
Käsikirjoitus: Rodrigo Grande
Tuotantomaa: Argentiina/Espanja
Kieli: espanja
Arvioitu: kesä 2018
Arivoidun version pituus: 120 minuuttia
Budjetti: 1-2 miljoonaa USD

attheendofthetunnel_primaryJohdanto

Teknotrillerien joukkoon miten kuten laskettavien elokuvien määrä alkoi kiihtya selvään nousuun 1980- ja 1990- lukujen taitteessa ja räjähti täyteen kasvuun 1990-luvun loppumetreillä. Aiemmin tähän alalajityyppiin voi hyvälläkin tahdolla arvioida vain kevyehkön joukon teoksia. Tässä johdannossa käsittelen nyt vain teknotrillereitä, jotka ovat juonensa puolesta tiukasti kiinni nykyajassa eivätkä kuvitteellisissa tai vaihtoehtoisissa tulevaisuuksissa. Robert Wisen The Andromeda Strain (1971) istahtaa toki tieteisfiktioksi paremmin, mutta käy ehkä proto-teknotrilleristä samaten kuin Michael Crichtonin Westworld (1973), Saul Bassin Phase IV (1974) ja Donald Cammellin Demon Seed (1977)[x]. Francis Ford Coppolan erinomainen The Conversation (1974) on salaliittoteoriaelokuvien uranuurtaja, mutta istahtaa vallan mainiosti teknotrilleriksi, vaikkakin ennen digitalisaation aaltojen muokattua yhteiskuntia. Niinkin myöhään kuin 1980-luvulla John Badhamin WarGames (1983) alkaa vasta muistuttaa sellaista teknotrilleriä, jollaiseksi epäilemättä useimmat 2010-luvulla teknotrillerin mieltävät. Samana vuonna valmistui myös Douglas Trumbullin aikaansa edellä ollut Brainstorm (1983), jossa yhdistellään jo aivoja tietokoneisiin sekä David Cronenbergin Videodrome (1983), joka elokuva toki tunnetaan enempi kehokauhun airueena. Sähköpostien, alati verkottuvien tietokoneiden, signaalikäsittelyn, kannettavien puhelinten ja valvontakameroiden maailma pullahti sitten toden teolla elokuvienkin maailmaan 1990-luvulla. Phil Alden Robinsonin Sneakers (1992) esittelee kokonaisen erityisryhmän erilaisia teknologia-asiantuntijoita puuhastelemassa keikkaa. Rachel Talalayn Ghost in the Machine (1993) kertoo miten tietoverkkoon siirtynyt sarjamurhaajan tietoisuus jatkaa tötöilyään virtuaalimaailmassa. Vähän (tai paljonkin) siis kuin Wes Cravenin Shocker (1989) neljää vuotta aiemmin. Albert Pyunin Arcade (1993) muistaa taas muistuttaa kaikille, miten vaarallisia ne tietokonepelit oikein ovatkaan (etenkin silloin, kun sotkevat teinien aivot). Irwin Winklerin The Net (1995) asettaa Sandra Bullockin erakkonörtin keskelle vahingossa löytämäänsä salaliittoa. Iain Softleyn Hackers (1995) puolestaan laittaa Angelina Jolien ja Jonny Lee Millerin näyttelemät ohjelmoijat pulaan sijaiskärsijöiksi katalan viruksen kirjoittamisesta. Brett Leonardin typerä Denzel Washingtonin tähdittämä Virtuosity (1995) näyttää kuinka voi käydä, kun virtuaalitodellisuudesta valtoimeksi vahingossa päästetyt sarjamurhaajien simulaatiot ottavat tietoverkoista yliotteen. Phillip Noycen Harrison Fordin tähdittämä Patriot Games (1992) on enempi suoraviivainen toimintaelokuva, mutta kiehtovasti yhdistelee myös sellaista kuvastoa, joka myöhemmin avautuu modernimpien teknotrillerien peruskalliona. John Flynnin Brainscan (1994) laittaa Edward Furlongin ihmettelemään tietokonepeliä, jossa tapahtuvat murhat toteutuvatkin todellisuudessa. Andrew Davisin Chain Reaction (1996) puolestaan ulottaa teknotrillerin skaalan maailman pelastamisesta perinteisten toimintaelokuvien tasolle. Barry Levinsonin Disclosure (1994)[x] yhdistelee oikeastaan ensimmäisenä teknotrillerin aineksia eroottissävytteisen trillerin tarinaan. 90-luvun puolivälin jälkeen teknotrillerien määrä lähti rajuun kasvuun, jolle ei loppua ole näköpiirissä.

Se mikä tässä Rodrigo Granden teknotrillerissä erittäin virkistävästi poikkeaa useimmista edellä luetelluista on elokuvan poikkeuksellisen rehellinen, maanläheinen ote teknologisten laitteiden käytössä osana käsikirjoitusta. Elokuvan tekijät eivät hae piippaavista vekottimista ja läpinäkyvistä näytöistä tukea tai uhkaa vaan käyttävät niitä elokuvassa juuri siten kuin todellinen oikeassa elämässä operoiva tietokoneinsinöörikin niitä voisi kuvitella käyttävänsä. Erityisesti pohjoisen Amerikan teknotrillerielokuvissa teknologinen aspekti ajetaan jostain syystä yleensä varsin kauas irralleen todellisuudesta, joka seikka perusteellisesti vieraannuttaa juuri niitä kohderyhmän jäseniä, jotka todellisuudessa ymmärtävät elokuvan teknologisten käsitteiden ja vekottimien päälle. Teknotrillreissä tavallista on myös elokuvan teknologisten käsitteiden ontuva tai suorastaan virheellinen selittäminen sekä tyypillisesti myös puutteellinen ajatustyö käsikirjoitusvaiheessa sen suhteen, mitä kaikkea elokuvan viitekehyksen sisällä esiteltävien teknologisten käsitteiden ja vekottimien kanssa voi oikein tehdä ja mitä ei.

Juonitiivistelmä

Pyörätuolissa katkeroitunutta ja itsesäälin täyteistä elämäänsä elävän tietokoneinsinööri Joaquínin (Leonardo Sbaraglia) ja tämän vanhan koiran elämään tulee kovasti uutta säpinää, kun miehen kartanomaisen isoon perintöasuntoon muuttaa alivuokralaiseksi Berta (Clara Lago) ja Bertan mykkä tytär Betty (Uma Salduende). Uudet vuokralaiset huomaavat, että kyyniseen ja eristäytyvään vuokraisäntään on vaikeaa saada minkäänlaista henkilökohtaista kontaktia, mutta pian yritykset palkitaan ja Joaquín lämpenee uusille tulokkaille.

Kaikki ei kuitenkaan täsmää. Joaquín sattumalta huomaa, että lähistöllä operoi suuresta pankkiryöstöstä unelmoiva ja korruptoituneiden poliisien kanssa yhteistyössä toimiva rikollisjoukkio, joka rakentaa ryöstökeikkaansa varten tunnelia juuri Joaquínin asunnon alta. Joaquín alkaa hankkia tietoa ryhmän toiminnasta, mutta pyörätuolin avulla kaikki puuhastelu on kovin työlästä. Rikollisjoukkion työn edetessä etenevät myös Joaquínin omat suunnitelmat…

Kommentit

Virkistävän monipuolinen ja taidokas trilleri kätkee ytimeensä hämäävän yksinkertaiselta tuntuvan skenaarion, jonka juuret ovat pohjois-amerikkalaisessa film noir-jännäriperinteessä ja jonka rönsyt ja hidasteet on osattu käsikirjoituksesta karsia pois. Varsin vähäisellä näyttelijämäärällä ja vain muutamalla kuvauspaikalla toteutettu tarina taikoo katsojalle yht’aikaa kutkuttavan jännittävän ja toisaalta arkirealismia tihkuvan kokonaisuuden. Argentiinalaisen ohjaajan Rodrigo Granden omaan käsikirjoitukseensa perustuva tarina etenee taidokkaasti,  sopivan sutjakkaasti ja kohtaukset toiseensa hienosti nivoen. Sulavan ohjauksen ja leikkauksen täydentää elokuvan kuvauksesta vastuussa oleva Félix Monti, jonka työn tuloksia sopii ihailla lukuisia kertoja elokuvan kuluessa niin ränsistyneen rakennuksen tilojen upeassa ilmituonnissa kuin myös ahtaiden klaustrofobisten tilanteiden rakentelussa. Film noir -perinteen suuntaan kumartavat myös valitut kuvakulmat, valojen ja varjojen käyttö sekä pimeiden sävyjen upea taltiointi. Ja film noiriin kuuluu myös useimmiten se kuuluisa femme fatale, jonka roolin mykän tytön äitinä tässä elokuvassa vetää espanjalainen näyttelijätär Clara Lago täyteläisen taidokkaasti ja leikillisen helpon näköisesti.

Teknotrillerille epätyypillisesti elokuvassa ei kuvata teknologiaa yht’aikaa pelottavana ja vaarallisena asiana, joka riistää ihmisiltä vapauden ja oman tahdon. Sen sijaan pyörätuoliin sidotun tietokoneinsinöörin laitearsenaali on tavallista, perusteltua ja käytännöllistä ja tätä arsenaalia käytetään edistämään tarinan kulkua eikä olemaan vain tekosyy näyttää päheiden efektivelhojen viimeisiä temppuja sopivaa setelitukkoa vastaan. Grande siis näyttää, miten käyttää teknotrillerissä sitä teknologiaa kuin mitä tahansa muuta työkalua, jolla skenaariota rakennetaan kohti päätepistettään. Joku lukija ehkä nyt arvuuttelee, että eipä tämä sitten mikään teknotrilleri ole ensinkään. Perusteltu näkemys, mutta siinä määrin suuressa roolissa laitteiden käyttöä tarinan kuljetuksessa ja juonen käänteissä kuitenkin on, että ainakin tämä arvioija laskee elokuvan teknotrilleriksi.

Monipolvinen tarina iskee tuon tuosta uutta vaihdetta ja tilannetta silmään eikä unohda sitoa näitä tapahtumia yhteen soljuvaksi skenaarioksi. Ratkaisemattomia rönsyjä ja katkenneita kuvioita ei juuri ole ja sopivasti muutamakin juttu jätetään ilmeisen tarkoituksellisesti koluamatta läpi jättäen tarinan taustalle sopivasti mysteerisiä elementtejä. Harmillisesti kuitenkin ryöstäjäjoukon sisäinen dynamiikka ja ryhmän taustoitus takapiruineen jäävät lopulta kuitenkin sekä vajavaisesti rakennetuiksi että puolitiehen realisoiduiksi. Sekalaista ryöstäjäporukkaa on kuitenkin enemmän kuin muutama veikkonen eikä elokuva ehdi mitenkään perehtyä tämän joukon jäseniin, vaikka kuitenkin lähtee yrittämään. Vähempi kaarti olisi ehkä ollut parempi ratkaisu tai sitten nämä hahmot olisi voinut jättää suosiolla pienemmälle vaihteelle. Erityisesti varsinkin osa joukkion näyttelijöistä ei yllä lähellekään pääparin Lago ja Sbaraglia taitoja, josta seikasta syntyy kiusallista kontrastia sivuosarooleihin.

Yhteenveto

Alfred Hitchcockin Rear Window (1954)-elokuvan argentiinalainen variantti nousee elokuvien selkeistä ja monista yhtymäkohdista huolimatta kevyesti omille jaloilleen taidokkaan toteutuksen ja näyttelijöidensä vuoksi. Joaquínin roolissa katkeroituneena pyörätuoliinsa sidottuna tietokoneinsinöörinä Leonardo Sbaraglia suoriutuu vailla valituksia ja mutinoita, vaikka ei James Stewartin karismaa omaakaan – eikä tässä roolissa sellaista kyllä totta vieköön edes tarvita. Taitavasti rakennetun elokuvan ainoiksi selkeiksi miinuskohdiksi voi laskea ryöstäjäjoukon rooleissa olevien sivuosanäyttelijöiden suoritukset. Mainio teknotrilleri ilman tyypillisen modernin teknotrillerin ylitseampuvaa ja kliseisen väärin kuvattua teknologiaa.

8/10.

Clara Lago

claralagoFinland Clara Lago on vuonna 1990 syntynyt espanjalainen näyttelijätär. Clara aloitti uransa elokuvissa lapsinäyttelijänä jo 9-vuotiaana ja oli vasta 12-vuotias, kun hän oli ehdolla Espanjan parhaaksi uudeksi näyttelijättäreksi Goya-palkintogaalassa elokuvaroolistaan Imanol Uriben elokuvassa Carol’s Journey (2002). Clara on tehnyt aktiivisesti elokuvarooleja koko 2000-luvun, mutta lähinnä Espanjassa, vaikka puhuukin sujuvasti myös englantia. Clara tekee monipuolisesti elokuvarooleja railakkaista komedioista science fictionin kautta zombiekauhuun.

Clara Lago tässä blogissa:


United-Kingdom Clara Lago is a Spanish actress born in 1990. She began her career as a movie actress at the age of only 9. When she was 12 years old, she was already nominated for the prestigious Spanish Goya Award in the Best New Actress category for her role in Imanol Uribe’s film Carol’s Journey (2002). Clara has been working hard doing film roles throughout the new millennium but mainly in Spanish production even though she is fluent in the English language. Her works are quite versatile from daffy comedies to science fiction to zombie horror.

Clara Lago in this blog:

 

Orbiter 9 (2018) [Orbita 9]

Ohjaus: Hatem Khraiche
Käsikirjoitus: Hatem Khraiche
Tuotantomaa: Espanja / Kolumbia
Kieli: espanja
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: kevät 2018
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Budjetti: noin 4 miljoonaa USD

Johdantoorbiter9_primary

Kun syystä tai toisesta pelkkä tieteellinen uteliaisuus, taloudelliset tarpeet tai näyttämisen tarve eivät riitä syiksi lähteä lipettiin maapallolta, syyksi paljastuu usein maapallon kehno tila. Useimmiten maapalloa uhkaa välitön tuho tai hiljainen kuihtuminen, mutta kehnoksi tilaksi kelpaa myös räikeä ylikansoitus ja köyhdytetty ekologinen ympäristö ja niihin liittyvät sosiaaliset ongelmavyyhdet. Kuuhun on kurotettu jo vaikka kuinka kauan, mutta sitä kauemmaksikin on nykyelokuvassakin jo tunkua. Christopher Nolanin elokuvassa Interstellar (2014) pitäisi löytää keinoja hiipata hiivattiin kuolevalta planeetalta. Ekokatastrofia paetaan myös Ivan Englerin ja Ralph Etterin elokuvassa Cargo (2009). John Carpenterin elokuvassa Dark Star (1974) taas holtitonta tähtienvälistä siirtokuntailua on hillittävä pyrkimällä tuhoamaan asuttamiseen kelpaamattomia planeettoja ihan vain siksi, etteivät innokkaimmat siirtokuntalaiset aja itseään surman suuhun tietämättömyyttään. Neill Blomkampin joutavassa toimintarymistelyssä Elysium (2013) ekokatastrogin kourissa värisevältä planeetalta karkaaminen muualle asumaan  on vasta alkamassa ja vain rikkaimmat ovat päässeet kiertoradalle perustettuun siirtokuntaan. Paul Verhoevenin elokuvassa Total Recall (1990) ensimmäiset siirtokunnat on jo onnistuneesti perustettu Marsiin, mutta yhteiselo planeettojen välillä ei ota sujuakseen. Eikä se suju oikein kunnolla myöskään Ridley Scottin elokuvassa Blade Runner (1979), kun siirtokuntaelämä muualla tuntuu olevan joko epäinhimillisen raskasta raadantaa tai aivan liian arvokasta tavalliselle kansalaiselle. Douglas Trumbullin elokuvassa Silent Running (1972) kuolevalta maapallolta pelastettua kasvi- ja eläinkuntaa uhkaa perikato, kun jättimäisten avaruudessa matkaavien pelastuskapselien käyttö kaupallisesti sopivammin kiehtoo omistajatahoja enemmän kuin elämän pelastaminen. Stanley Donenin ja John Barryn elokuvassa Saturn 3 (1980) puolestaan ylikansoitettu maapallo voi luottaa enää lukuisiin avaruudessa kiertäviin tutkimusasemiin, joilla haetaan ratkaisuja maan ongelmiin, mutta joilla eläminen ei aina jätä ihmisiä täysiin järkiinsä. Mortem Tyldumin elokuvassa Passengers (2016) taas maapallolta lähetetyssä siirtokunta-aluksessa väen pitäisi nukkua staasissa koko matkan, mutta vuosikymmeniä ennenaikainen herätyshän siitä parille matkaajalle tulee. Samalla teemalla myös Christian Alvartin elokuvassa Pandorum (2009)[x] matkataan tuomitulta maapallolta karkuun siirtokunta-aluksella, mutta sielläpä heränneitä on vähän enemmänkin … ja monet peräti kiukkuisia. Peter Hyamsin elokuvassa Outland (1980)[x] siirtokuntalaisia asuupi jo siellä täällä avaruusasemilla, mutta meno niissä ei välttämättä ole villiä länttä kummempaa. Paul Verhoevenin elokuvassa Starship Troopers (1997) maapallolta ulkoavaruuden planeettoja asuttamaan lähteneet ihmiset ovatkin kohdanneet ongelman: vieraan ja vihamielisen lajin, jonka kanssa kehkeytyy kokolailla verinen sota planeettojen tulevaisuudesta. John Carpenterin elokuvassa Ghosts of Mars (2001) punainen planeetta on jo hyvinkin asumiskelpoiseksi saatu, mutta ei vailla synkkiä salaisuuksia. M. Night Shyamalanin elokuvassa After Earth (2013) elinkelvottomalta maapallolta on puolestaan paettu Nova Prime-nimiselle planeetalle. James Cameronin elokuvassa Avatar (2009) niin ikään maapallon porukalle pitäisi löytää äkkiä uutta lääniä ja yksi ihmiskunnalle luontainen vaihtoehto on ottaa se niska-perse-otteella väkivalloin.

Espanjalais-kolumbialaisessa Hatem Khraichen ohjaamassa trillerissä Orbiter 9 (2018) puuhastellaan samoissa merkeissä. Maapalloa uhkaa hiljainen nääntyminen ekokatastrofien ja väestönkasvun paineessa ja sitä varten on perustettu erillinen avaruusohjelma, jonka tavoitteena on lähettää ihmisiä katsastamaan maankaltaistukseen sopiviksi arvioituja planeettoja.

Juonitiivistelmä

Helena (Clara Lago) on syntynyt avaruusaluksessa, joka on matkalla pois maapallolta kohti etäistä planeetta, jolla Helenan pitäisi tavata myös muilla aluksilla kulkevia muita siirtokuntalaisia vuosikymmenien päästä tulevaisuudessa. Matka on pitkä ja yksinäinen, sillä Helenan vanhemmat uhrasivat itsensä tyttärensä puolesta aluksen happijärjestelmän vaurioiduttua eikä alus olisi enää pysynyt elinkelpoisena kaikille kolmelle. Helena on aluksessa nyt yksin … kunnes happijärjestelmää korjaamaan saapuvan avaruusmekaanikko Álexin (Álex González) tulo sekoittaa sekä Álexin että Helenan elämän totaalisesti.

Kommentit

Elokuvan onnistuminen nojaa tällä kertaa oikeastaan kokonaan pääroolien näyttelijöidensä kyvykkyyden ja yhteispelin varaan ja molempien suoritus on yht’aikaa ihailtavan hillittyä ja avoimen raikasta. Clara Lagon näyttelemänä pääroolihahmo Helena saa kosolti aikaa ja Helenaa kohtaavat elokuvassa monenlaiset tilanteet, joista Clara Lago hoituu hyvinkin pätevästi. Jätetään elokuvan keskeisiä ja järistyttäviä käänteitä tässä nyt poikkeuksellisesti kokonaan käsittelemättä. Vähän kuin Duncan Jonesin elokuvan Moon (2009) ja Richard Schenkmanin elokuvan The Man from Earth (2007) kohdallakin mitä vähemmän elokuvan juonen kulusta ja käänteistä tietää etukäteen, sitä vaikuttavammilta ne tuntuvat.

Ohjaaja Hatem Khraiche paljastaa ehkä hyvinkin verkkaisen alun jälkeen liian nopeasti keskeisen yllätyksensä, mutta onpahan ainakin rytmittänyt paljastuksiin johtavat kohtaukset aivan mestarillisesti. Khraichen ohjauksessa kohtaukset nivoutuvat toisiinsa sujuvasti eikä kaikkea ole tarpeen kuorruttaa tai siloitella liiaksi. Herkullisesti Khraichen elokuvassa ei jättäydytä vain romanttisen melodraaman tielle seuraamaan parinmuodostusta vaan tutkitaan myös niitä seurauksia, joita parin tilanne väistämättä muodostaa. Pahimmillaan elokuva valahtaa Andrew Niccolin scifipöristelyn In Time (2011) muka-jännittävän joutavuuden tasolle, mutta parhaimmillaan Khraichen elokuvan jännitteissä on jopa Michael Winterbottomin kiellettyä rakkautta tutkivan elokuvan Code 46 (2003) selittämätöntä sähköisyyttä. Iso osa Khraichen ohjaustyön kiitoksesta menee yksinkertaisesti siihen, että juonen kuljetukseen on vaivauduttu käyttämään aikaa myös ensimmäisen paljastuksen jälkeen. Kun esim. vaikkapa Michael Bayn toiminnallisessa scifiromanssissa The Island (2005) keskeisen paljastuksen jälkeen keskitytään vain hektiseen pakosäntäilyyn puuduttavuuteen asti, Khraichen elokuvassa jännitys- ja yllätyselementtien jatkuvuuden takaamiseksi käsikirjoitukseen on viitsitty kynäillä muutakin kuin kiireistä karkailua. Toki on mainittava, että useampikin elokuvan kohtauksista – eikä vähintään sen henkilöhahmojen käyttäytymisen näkökulmasta – vie ko. tilanteen uskottavuutta hieman turhan kauas ulapalle. Onneksi sentään purjeet siintävät vielä horisontissa eikä aivan hirveitä ylilyöntejä tarvitse päätä pudistaen hämmästellä. Kiusallisesti kuitenkin Khraichen elokuvassa on useampiakin sivujuonteita, joita ei tyydyttävästi käsitellä elokuvan kulun aikana ja helposti tuleekin mieleen, että elokuvakäsikirjoituksen tiivistämistä on tehty kuvaus- tai editointivaiheessa eikä kaikkia sivuvaikutuksia ole osattu ottaa huomioon. Useampikin sivujuonne jää kummittelemaan tarpeettomina, mutta onneksi niistä ei kuitenkaan muodostu konflikteja ytimeltään varsin yksinkertaisen pääjuonen haitaksi.

Kuvauksen, valaistuksen ja lavastuksen taso on selkeästi keskimääräistä tusinatrilleriä vaikuttavampaa ja avaruusaluksen sisätilat ovat oivasti realisoidut. Varsin vaatimaton budjetti huomioiden tämä tekninen taso saa näistä asioista kiinnostuneen katsojan nyökkäilemään hyväksyvästi. Äänien käyttö ja äänimaailma kokonaisuudessaan tukee elokuvan kulkua erittäin hyvin ja piristävästi Khraiche uskaltaa käyttää myös hiljaisuutta tehokkaasti hyväkseen: jokaisessa kohtauksessa ei tarvitse olla jotain syntikkakerhoa taustalla vaikuttamassa katsojan odotuksiin ja mielentilaan kohtauksesta. Parhaimmillaan äänien käyttö on elokuvan alkuvaiheessa ja nousee jopa hyvinkin tehokkaaksi jännitystä tiivistäväksi elementiksi. Loppupuolella tilanne valitettavasti muuttuu tältä osin ja varsinkin viimeiset spurtit jäävät vaille sen ihmeempiä irtiottoja äänipuolella.

Yhteenveto

Verkkaisesti etenevä romanttinen mysteerielokuva käyttää tieteiselokuvataustoitustaan lähinnä kulissina kahden ihmisen välisen suhteen kehittymiselle ja rakkauden puhkeamiselle – olkoonkin, että mainittu rakkaus tällä kertaa syttyy kovin vilkkaasti, ehkä jopa vääristä syistä ja monista valeista huolimatta. Vaikka elokuvassa on joitakin varsin vähälle pohdinnalle jätettyjä yllätyskäänteitä, jaksaa se silti pysyä tasapainossa romanttisen draaman, toiminnallisestikin etenevän trillerin ja tieteisfiktion välillä. Poikkeuksellisen vahvasti ja väkevästikin näytellyssä elokuvassa ei paljoakaan iloitella suurilla efekteillä tai komeasti koreografioiduilla toimintakohtauksilla. Se mikä näyttävyydessä menetetään, otetaan takaisin taitavin näyttelijäsuorituksin, kyvykkäällä ohjauksella ja kiehtovalla käsikirjoituksella. Kohderyhmää elokuvalle on hieman vaikea hahmottaa: se ei oikeastaan kerro romanttisen kaarensa puitteissa kovinkaan selkeää näkemystä kuvitteellisesta tulevaisuudesta avaruusmatkailun parissa kovemman tieteiselokuvan ystäville ja toisaalta sitten elokuvan yllä kaartuva tieteisfiktion aura saattaa hyvinkin vierastuttaa sellaisia katsojia, jotka muutoin viihtyisivät romanttisen jännärin parissa. Niin tai näin, jos elokuva on tarkoitus katsoa, kannattaa jättää elokuvan trailerit suosiolla katsomatta, sillä niissä tympeästi paljastetaan aivan liikaa elokuvan juonesta.

6/10.