Tomorrowland (2015)

Ohjaus: Brad Bird
Käsikirjoitus: Brad Bird, Damon Lindelof
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Espanja, Ranska, Iso-Britannia
Kieli: englanti, ranska, japani
Budjetti: karvan vajaa 200 miljoonaa USD
Arvioitu: kesä 201
Arvioidun version pituus: 130 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 22.5.2015

tomorrowland_primaryJohdanto

Ihmiskunnan kohtalo lienee taputeltu; kysymys on lähinnä siitä, miten pitkään kykenemme pyristelemään kuolonkouristuksissamme. Tällaisen fatalismin kampittamiseen elokuvien maailmassa tähtäävät tieteiskuvaukset pyrkivät antamaan meille katsojille mahdollisuuden kuvitella avarammin mahdollisia reittejä lajimme selviytymiseen. Ne pyrkivät antamaan toivoa. Toivo ei ole ehtymätön, itsekseen puissa kasvava luonnonvara, jonka olemassaolo on itsestäänselvää ja sisäänrakennettua ihmisyyden ytimeen. Ihmisyksilöiden välillä on tietenkin suuria eroja, mutta toivottomuuden ja pessimistisen fatalismin siemen ei kovin paljon tarvitse itääkseen elinvoimaiseksi versoksi.

Robert Wisen klassisessa sormienheristelyssä The Day the Earth Stood Still (1951) tavoite ja viesti ovat harvinaisen selviä: ydinsota ei ole kiva juttu, älkää tehkö sitä. Toivoakin on. Ihmiskunnalla oli tuohon aikaan kuitenkin kiire pultata lisää pommeja, joten Ishirô Honda puuttui asiaan elokuvallaan Gojira (Godzilla, 1954) ja todellakin valisti kansalaisia, että: eiku ihan tosi, lopettakaa se pommien tekeminen. Ja antoi toivoa. Don Siegel teki elokuvallaan Invasion of the Body Snatchers (1956) kaikille selväksi, että: höpsistä keikkaa, kommunismi on todella paljon ikävämpi juttu, sitä pitää pelätä. Ja antoi toivoa kommunismia vastaan taistelussa. Pöh. Itse asiassa koko pirun tieteiselokuvan lajityyppi perustuu sosiaalisten epäkohtien julkituontiin, huolestuttavaksi katsottujen kehityssuuntien spekulatiivisiin seuraamuksiin, mahdollisten ulospääsyreittien analysointiin, dystopian ja utopian rakentumiseen johtavien polkujen tutkimiseen sekä katsojien evästämiseen siitä, että miksi juuri jokin tietty polku kannattaisi vaihtaa toiseen. Tietenkään kaikissa tieteiskuvauksissakaan ei ole mitään varsinaista sanomaa, mutta aika pahuksen monessa juuri nimenomaisesti sellainen taustalla vaikuttaa ja sen ulostuomisen intensiteetti vain vaihtelee. Parhaimmissa kuvauksissa näkökulma on nesteen lailla käyttäytyvä ja yrittää tarkastella lähestyttävää asiaa kiihkottomasti, mutta eri näkökannat huomioiden. Brad Birdin Tomorrowland ei ole kiihkoton; sen viesti on selvä ja kiveen hakatun järkähtämätön: me olemme oikeassa ja jos ette usko meitä, tämän lajin tarina on tässä. Mutta jos uskotte, meillä on edessämme ihan söpö tulevaisuus.

Juonitiivistelmä

Yhteisen kohtalon etsintään laittavat hynttyynsä yhteen nuori tieteellisesti utelias tyttö Casey (Britt Robinson) ja erakoitunut, kyynisyyteen taipuvainen Frank (George Clooney). Tavoitteena on saavuttaa mystinen paikka, jossakin aika-avaruuden kätköissä lymyilevä kollektiivisen muistin ylläpitämä utopia, Tomorrowland. Matka on täynnä vaaroja eikä vaaroilta voi välttyä perilläkään.

Kommentit

Tulevaisuudessa kaikki on hyvin, kunhan vaan menneisyys saadaan pelittämään, julisti yhtä vuotta tätä Disney-studion elokuvaa aiemmin jo Christopher Nolan silmäkarkkipettymyselokuvassaan Interstellar (2014). Samaan tematiikkaan iskee tämä Brad Birdin ohjaama kotkotus Tomorrowland, jonka keskiössä sukkuloidaan eri aikajanoilla tutkailemassa tulevaisuuden maailman ja menneisyyden maailman vuorovaikutusta erilaisia vaaroja ratkoen ja vältellen. Koreaa on ja pitää ollakin toki nykykatsojaa viihdyttääkseen. Elokuva hassaa kosolti minuutteja esitellessään silmiähiveliä efektejä sinne tänne lentelystä erilaisilla ja kokoisilla härpättimillä. Ihan James Cameronin Avatar (2009) -elokuvan näytetäänpä nyt tämmöinenkin vinha liitely hassulla möröllä, kun poijjaat sen meille tietokoneilla nysväsivät -älyttömyyksiin ei ajallisesti ajauduta, mutta kovin, kovin lähellä kuitenkin ollaan. Sisällön kustannuksella, luonnollisesti. Elokuvan sisältö ei mitenkään tue pitkää kestoa ja vaikka monikin hektisistä toiminnallisista kohtauksista toimivat miten kuten yksinään, vesittävät niiden liimaaminen toisiinsa verrattain teippimäisillä ratkaisuilla vain pitkäksi litaniaksi toisiaan seuraavia kohtauksia erilaisten juonikuvioiden iloisesti törmäillessä kuin huvipuiston törmäilyautoilla

George Clooney yhdessä pääosista suoriutuu verrattain vetreästi, mitä nyt välillä silmät ummessa, mutta sattuuhan tuota – ikämieshän on jo kyseessä. Itse elokuva on alkupäästään herkullisesti ja ajattomasti rakentuva nuorisoseikkailu ja pitää sisällään kosolti hienoja ideoita. Ehkä liikaakin, sillä yht’äkisti reilun tunnin hienosti rakentunut mysteeri ajautuukin tavanomaisille raiteille puksuttamaan kohti patenttimaisia kohtauksia ja ratkaisuja. Sitä katsoja-parka tajuaa tuijottavansa elokuvaa, jonka on jo monasti ennenkin nähnyt, mutta eri näyttelijöillä ja erilaisilla lavasteilla; Disney ei sitten lopulta ole suvainnut kaavapoikkeamia. Lisäksi elokuvasta kirjaimellisesti loppuu puhti ja loppupuolella onkin sitten tiedossa mielin määrin ah-niin-tunnepitoisia, mutta äärest’ arvattavia ja tylsiä lässytilässy -kohtauksia ihka aitoon Disney -henkeen. Epäilemättä taustalla on jonkinlainen kuvitelma siitä, mitä tieteisfiktion pitää pitää sisällään ollakseen haluttu tuote mahdollisimman laajalla maksavien katsojien rintamalla. Ristiriitaa alun verevämpään ja menevämpään menoon on kovasti paljon. Käännekohdan jälkeen elokuvassa nähtävät ratkaisut alkavat ontua, maistua puulta ja lopulta katsojalle rautalangasta väännetään, että tässähän on kyseessä kiusaannuttava sormienheristely siitä, miten kakkatyhmiä ihmiset ovat, kun ajavat katumaastureilla punttisalille ähkäämään, dumppaavat paristot kaatopaikkajätteeseen ja tilaavat netistä muovinpaloja. Sisällyttäminen, hyväksyminen, suvaitsevaisuus, jakaminen ja kierrättäminen ovat kaikki ihania pinkkejä ajatuksia, mutta Disney ihan noin niin kuin aikuisten oikeassa maailmassa edustaa hyvinkin pitkälti omassa liiketoimintaideologiassaan päinvastaisia teesejä.

No. Jokainen käsikirjoittajana vuosikaudet toimineen Damon Lindeloffin uraa seurannut elokuvafriikki kyllä tietää, miten vakiopuitteisiin Lindeloff elokuvansa ajaa, jos oikein sille päälle sattuu. Ohjaajana toimivan Brad Birdin ohjaustyö on kyllä suht sujuvaa, mutta kovin tietokone-efektipainotteisena elokuvan syvyys jää hyvin pintakiilteiseksi ja epäaidoksi. Kirkkaita värejä ja valoja paljon käyttävänä tehostepläjäyksenä elokuva pääseekin oikeuksiinsa. Harmillista kuitenkin, että alkupään perusteella elokuvassa olisi paljon potentiaalia nousta nuorisoseikkailuelokuvien eliittiin – sellaiseksi tulevaisuuden Back to the Future (Robert Zemeckis, 1985)-elokuvaksi – , mutta pallon tiputtamisen jälkeen pomput kimpoilevat minne sattuu ja pallon pysähdyttyä käsissä on taas yksi ja sama Disney -elokuva erinäköisillä kuorrutuksilla ja varsin väkivahvalla sormenheristelyllä. Lopun puolituntinen on todella jykevää tuubaa mittasipa sitä ihan millä tahansa mittarilla ja ainakin aikuiset katsojat saa myötähäpeän kyyneliin, koska niin paljon mahdollisuuksia tuli siinä samalla sössittyä. Surkuhupaisan ja masentavan alakulon tuntemuksia herättää se, että loppujen lopuksi kaikesta rauhan ja yhteiselon sössötyksestä huolimatta tekijöiden mielestä ainoa oikea ratkaisu elokuvan loppupuolella kohdattuihin ongelmiin on puhua nyrkeillä ja räjäyttää näyttävästi iso kone. Ai niin ja koska Hollywood, pahis puhuu tietenkin brittiaksentilla. Eikä tämä ole edes kismittävä spoileri, koska useampikin kenkkuilua taitava hahmo tällä myyttisellä puheenparrella laittaa menemään. Kyllä se ihan kelpo piirun verran syö uskottavuutta siitä avartavasta, maailmaa syleilevästä rauhan, harmonian ja yhteiselon sanomasta, kun noinkin karkeilla stereotypioilla sitten kuitenkin pelataan. Vähän väkisinkin tulee mieleen, että elokuvankin tekijöille (kuten oikeassakin maailmassa) harmonia, rauha ja yhteiselo ovat ihan hip ja pop juuri tasan niin kauan, kun ne edustavat sitä juuri ja vain omasta näkökulmasta. Itse asia on toki vakava ja huoli tulevaisuudestamme on helppo jakaa. Eri asia on sitten, voiko tämä Brad Birdin elokuva toimia jollekin sellaisena silmien avaajana, jona tekijät kuvittelevat sen olevan.

Yhteenveto

Koko perheen seikkailuelokuvaksi Tomorrowland antautuu saarnaamaan hyvin järkähtämättömällä vakaudella juuri omaa näkökulmaansa. Ihmiskunnan keskeisiin ongelmiin kuuluukin juuri samainen järkähtämätön oman näkemyssuunnan puolustaminen ja omaan erehtymättömään pyyteettömään hyvyyteen uskominen. Ohjaaja Brad Birdin elokuva ei välttämättä tietenkään väärässä ole ankaralla sormien heristämisellään, mutta hyvinkin tunnetusti esimerkiksi oman maansa sotakoneistoa tukevalta elokuvayhtiö Disneyltä tällainen ulostulo tuntuu jopa luotaantyöntävän teennäiseltä. Kaunista koko perheen katseltavaa kyllä jos kohta ulkoiselta olemukseltaan höyrypunk– ja kyberpunk– tematiikkaa yhdistelevänä elokuvan identiteetti tuntuu ajoittain päälleliimaltulta ja varsin pinnalliselta.

4/10.

The Island (2005)

Ohjaus: Michael Bay
Käsikirjoitus: Caspian Tredwell-Owen, Alex Kurtzman, Roberto Orci
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Arvioitu: syksy 2007
Arvioidun version pituus: 136 minuuttia
Budjetti: noin 130 miljoonaa USD

theisland_primaryJohdanto

Tieteiselokuva on lajityyppinä varsin vaikea. Romanttisten komedioiden ystävät eivät hae uusilta lajityypin elokuvilta erityisiä uusia temppuja ja ideoita; heille riittävät vallan mainiosti aiemmin hyväksi koetut tarinarakenteet, kolutut juonikuviot, mahdollinen kyyneleet valumaan saava traaginen väliepisodi ja onnellinen loppu, jossa poika saa tytön. Toimintaelokuvien suuri kuluttajakunta pysyy useimmiten tyytyväisen saadessaan vauhtia, vaarallisia tilanteita ja isoja räjähdyksiä. Historiallisten pukudraamojen  seuraajat pysyvät haltioituneina koreiden pukujen loisteessa semminkin jos niiden sisällä hahmojaan tulkitsevat maailmankuulut luonnenäyttelijät. Tieteiselokuvien fanikuntaa ei ole helppo miellyttää, koska tämä porukka pysyy harvoin tyytyväisenä ja hiljaa, jos elokuva kierrättää ja monistaa aiempia kaavoja ja ideoita ja varsinkin jos nekin tuntuvat loppuvan kesken.

Jättirahalla ryminää ja tärinää ohjattavikseen saanut, alunperin musiikkivideoilla ja mainoksilla kuvioihin tullut, ohjaaja Michael Bay tuntuu olevan sinut tekeillään olevan elokuvan kanssa vain silloin, kun pystyy tarjoamaan pauketta, tutinaa, melskaamista, hätäistä säntäilyä ja jättimäisiä efektejä. Bayn ytimeltään romanttinen pelastautumistarina ja ulkokuoreltaan tieteistoimintaelokuva ei kykene seisomaan omilla jaloillaan kuin korkeintaan kelvollisten efektien ja toimintarymistelyn mittareilla tarkasteltuna. Sen sijaan tieteistarinana elokuva kierrättää ja monistaa aiempia ja parempia. Pitkälti saman elokuvan aiemman, pikku budjetin, version The Clonus Horror (1979) tekijät haastoivat jopa The Islandin tekijät oikeuteen tekijänoikeuslakien rikkomisesta ja saivat tuntemattomaksi jääneen, mutta seitsennumeroisen korvauksen riidassa, joka sovittiin oikeuden ulkopuolella. Samankaltaisuuksia löytyy myös lukuisiin muihin elokuviin, kuten vaikkapa François Truffautin ohjaamaan elokuvaan Fahrenheit 451 (1966), George Lucasin ohjaamaan elokuvaan THX 1138 (1971)[x], Michael Andersonin ohjaamaan elokuvaan Logan’s Run (1976), Richard Fleischerin ohjaamaan elokuvaan Soylent Green (1973), Philip Kaufmanin ohjaamaan elokuvaan Invasion of the Body Snatchers (1978)[x], Michael Crichtonin ohjaamaan elokuvaan Coma (1978)[x] ja miksei jopa Michael Winterbottomin elokuvaan Code 46 (2003).

Juonitiivistelmä

Tulevaisuuden (vuoteen 2019 sijoittuvassa) dystopiatarinassa tuhannet ja taas tuhannet ihmiset elävät tarkoin ohjattua ja tiukilla säännöillä sävytettyä elämäänsä presessointilaitoksessa odottaessaan mahdollisuutta päästä jatkamaan elämäänsä mystisellä Saarella,  jossa kaiken pitäisi olla hienosti ja hyvin. Kaikki laitoksen asukit jakavat käsityksen, että ulkomaailma on liian saastunut siellä elämiseen ja vaihtoehtojen puutteessa tyytyvät laitoksen tarjoamiin tiloihin. Joka viikko laitos järjestää loton, jonka voittajat pääsevät pois laitoksesta ja jatkamaan elämäänsä Saarella. Kaksi asukkia, Lincoln Six Delta (Evan McGregor) ja Jordan Two Delta (Scarlett Johansson) löytävät kauhukseen viitteitä siitä, että asiat eivät olekaan ehkä juuri niin, kuin laitoksen asukkaat kuvittelevat niiden olevan…

Kommentit

Toimintarymistelyihin profiloituneen Michael Bayn romanttinen sci-fi-toimintatarina The Island alkaa kiehtovasti vakavastiotettavana tieteiselokuvana synkästä tulevaisuudesta, jossa suuresta tuhosta selviytyneitä ihmisiä koulitaan ankarasti ennen kuin heidät päästetään mystiselle Saarelle, jossa heitä lupaa odottaa huoleton ja autuas elämä ilman alituista pelkoa kuolemasta ja selviytymisen haasteista. Kaikki ei tietenkään ole miltä näyttää ja tieteistarina muuttuukin nopsasti trillerin kautta puhtaaksi ison rahan toimintarämistelyksi, jossa keulitaan, hippaillaan, räjähdellään ja törmäillään väsyksiin asti – eli juuri sinne Michael Bayn omimmalle alueelle.

The Island lainailee kosolti elementtejä tutummista tieteiselokuvista vuosien varrelta ja ainakin alkuvaiheessa läträä limaisilla nesteilläkin sopivan tunnelman aikaansaamiseksi. Laitoksessa koulittavat asukit ovat kuin totaalitaarisen yhteiskunnan asukkeja, joita hallitaan ylempää tulevilla käskyillä ja määräyksillä. Käskyistä välittämättä jättäminen ie elokuvan maailmassa ole vaihtoehto. Välähdyksenomaisesti omiakin tieteisoivalluksia mahtuu mukaan ja elokuvan premissi lupaa muutoinkin kutkuttavaa ja uskottavaksi muokattua tieteistarinaa kiehtovine dystopioineen.

Sitten kaikki räjähtääkin kappaleiksi – kirjaimellisesti. Tarina loppuu kesken ja viimeinen tunti muutoinkin ylipitkässä elokuvassa meneekin sitten toinen toistaan nopeammin leikattujen toimintakohtausten loputtomassa jatkumossa. Elokuva heittää vakaat hyvästit kiinnostavan alun rakennuspalikoille ja palaa toimintapätkien tuttuihin kaavoihin itsestään räjähtävine autoineen ja pilvenpiirtäjistä roikkumisineen, takaa-ajoineen ja kiivastahtisine karkailuineen päivineen. Bayltä loppuvat kertakaikkiaan eväät kehittää tarinaa maltilla ja toisaalta käsikirjoituksen loppu tuntuu muutoinkin melkoisen nopeasti sutaistulta. Dramaturgisesti alun kehittelevä ja paikoin unenomaisen omintakeinen kerronta ja kuvakulmat vaihtuvat ohjaaja Baylle tutumpien musiikkivideoiden tempoon ja leikkauksiin ja lopulta on vaikeaa enää erottaa mihin tieteistarina kuukahtaa ja joutava toimintaryske alkaa. Bay ei tuosta rajasta sitten enää ihmeemmin perustakaan elokuvan loppua kohden mentäessä ja lopulta se alkaakin muistuttaa ihan tähän päivään sijoittuvaa perinteistä kaahailusäätöä prototyyppiautoilla, joita näkee vaikka nykyisin saksalaisilla automessuilla yleisöllekin auliisti esiteltävän. Huolellisesti rakennettua tieteispohjaa vedetään hiljaksiin syvälle pohjattomaan kuiluun eikä siitä lopussa ole enää kädessä kuin etäinen muisto vain. Sääli, sillä tarinan lähtökohta ja ainekset olisivat paremmalle visionäärille tarjonneet kerrassaan huikeita mahdollisuuksia tutkia ihmisen eettisiä ja moraalisia valintoja esitellyssä dystopiassa. Tämän päivän biotieteiden etiikkaan elokuva sorkkaiseekin tassunsa saarnamiehen elkeillä, mutta ei sitten lopulta kykene todellista ja perusteltua kantaa muodostamaan mihinkään suuntaan jättäen kommentointinsa vaihtoehdottoman moraalisen sormenheristyksen tasolle. Elokuva keskittyykin enemmän toimintavetoiseen kujanjuoksuun kuin pohtimaan niitä tarjolle asetettuja filosofisia kysymyksiä, joita tänäänkin ihan tosissaan maailman eri kolkissa mietitään.

Elokuva kapsahtaa metsään valitettavasti myös toisella saralla: uskottavuuden ja logiikan kanssa ajaudutaan nopeasti umpikujiin, joista Bay ei enää keksi ulospääsyjä ja vastapainoksi Bay turauttaa esiin Isompia Räjähdyksiä. Kiusallisesti nämä kömmähdykset alkavat vaikuttaa tarinasta nauttimiseen ja logiikan erheet osuvat suoraan juonen ydinkohtiin, mikä on anteeksiantamatonta erityisesti siksi, että alussa tieteispohjan kehittelyyn uhrattiin niin kovin paljon aikaa ja vaivaa. Tuotesijoittelu on poikkeuksellisen härskiä ja näkyvää elokuvassa ja alkaa nopeasti jopa vaivata katsojaa. Välillä tuntuu kuin olisi kävellyt suoraan sisään mainokseen, kunnes huomaakin katsovansa elokuvaa. Tuotesijoittelua varten on myös rakennettu aivan omia kokonaisia kohtauksiaan, jotka eivät edistä henkilöhahmojen kehittelyä eivätkä liioin tarinaa – ne ovat aivan puhtaasti mainosnikkarien tekemiä lisäyksiä käsikirjoitukseen.

Yhteenveto

Kokonaisuutena Michael Bayn perinteistä ryminätoimintaa, romantiikkaa ja scifi-jännäriä ontuvasti yhdistelevä The Island on lupaavasti alkava tieteiselokuva, joka ajautuu puolenvälin tietämillä mitäänsanomattomaksi hölynpölyksi ja kertaa tusinaviihteen kaavamaisuuksia kyllästymiseen asti. Elokuvan ensimmäinen vaihe kiehtoo varmasti tieteisjännärien ystäviä ja toinen vaihe perinteisen suuren rahan toimintaspektaallien ystäviä, mutta yhdistettynä yhteen ja samaan elokuvaan komponentit eivät muodosta toimivaa ykseyttä. The Island on lopulta keskinkertainen viihteellinen tieteishömppä, johon on ympätty 10 minuuttia mainoksia.

4/10.

Outland (1981)

Espanjalainen aulajulisteiden sarja. Ohuehkoa julistepaperia. Tarkkaan katsoessa voi nähdä, miten nimitietoihin on tehty tuplapainatus: ilmeisesti englanninkielinen nimi piti saada peittoon.

A lobby card set from Spain. Pretty thin poster paper. A careful examination let’s one see how some of the tags have double printing: apparently the original name had to be masked out of the way of the Spanish one.

 

divider-2017-06-23

Ranskalainen aulajuliste. Julistepaperia. Koko 39cm x 52,5cm. A movie poster from France. Poster paper. Size is about 39cm x 52,5cm.

outland_france

 

Geostorm (2017)

Ohjaus: Dean Devlin
Käsikirjoitus: Dean Devlin, Paul Guyot
Tuotantomaa: USA
Kieli: englanti, venäjä, hindi, espanja, kantoninkiina
Arvioitu: syksy 2018
Ensi-ilta Suomessa: 20.10.2017
Budjetti: 120 miljoonaa USD

geostorm_primaryJohdanto

Joillekin näyttelijöille käy vain niin, että he tekevät joitakin merkittäviä rooleja ja myöhemmin urallaan ajautuvat tekemään kasapäin joutavia tusinatuotantoja. Aika ajoin jokunen yksittäinen tuotanto saattaa hetkeksi nostaa ”tähden” takaisin suuren yleisön tietoisuuteen herättämään toivoa, että josko vielä tältäkin saataisiin kelpo suoritteita irti. Valitettavasti useimmiten nuo pilkahdukset ovat vain niitä kuuluisia kohti tulevan veturin valoja tunnelissa. Tasaista parin – kolmen elokuvan vuosittaista vauhtia eteenpäin puksuttaa skottinäyttelijä Gerard Butler, joka aloitti uransa kansainvälisenä elokuvastarana verraten kypsän ikäisenä 1990-luvun loppumetreillä. Ensiesiintyminen ja onnistuminen sivuosassa John Maddenin kuningatar Viktoriasta kertovassa monin tavoin palkitussa elämäkertadraamassa Mrs Brown (1997) käynnisti Butlerin kansainvälisen uran. Judi Dench veti Butlerin mukaan sivuosailemaan myös saman vuoden James Bond -jännärissä Tomorrow Never Dies (1997). Butler seikkaili seuraavat vuodet sekalaisissa sivuosarooleissa aina fantasiaseikkailu Reign of Fire (2002):n ja kauhuseikkailu Dracula 2000 (2000):n kaltaisista murheellisista epäonnistumisista keskikastielokuviin kuten draamaelokuva The Cherry Orchard (1999) ja toimintajännärielokuva Shooters (2002). Miespääosa Angelina Jolien vastaparina Jan de Bontin seikkailutoimintaelokuvassa Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life (2003) oli jo melko suuri menestys Butlerille, vaikka ihan kohtuullisesti tuottanutta elokuvaa ei nyt voikaan mitenkään kovin erinomaiseksi syyttää. Pari sivuosaa myöhemmin Butler sai ensimmäisen pääroolinsa Joel Schumacherin kelvollisesti menestyneessä ison rahan musikaalissa The Phantom of the Opera (2004), joka osoitti maailmalle, että Butler kykenee kantamaan pääroolia jättiläistuotannoissa. Toimintatähtenä maailmankartalle Butler sementoi itsensä lopulta kovassa nosteessa silloin olleen Zack Snyderin verisessä suuren rahan toimintaspektaakkelissa 300 (2005), josta rouheasta roolistaan Butler epäilemättä parhaiten tunnetaan toiminta- ja jännitysviihteen ystävien keskuudessa. Tuon roolin jälkeen Butler sekä pissi itseään nilkoille surkeissa romanttisissa draamoissa kuuluisien naisnäyttelijöiden vastaparina (Jennifer Aniston, Katherine Heigl, Hilary Swank) elokuvissa The Bounty Hunter (2010), P.S. I Love You (2007) ja The Ugly Truth (2009) että pääsi loistamaan toimintastarbana itsensä Guy Ritchien elokuvassa RocknRolla (2008), Ralph Fiennesin erittäin onnistuneessa ja palkitussa sotajännärissä Coriolanus (2011) ja yleisömenestykseksi nousseessa F. Gary Gray:n ohjaamassa jännärissä Law Abiding Citizen (2009).

Coriolanuksen jälkeen 2010-luvulla Butlerille on edelleen riittänyt päärooleja isojen – suorastaan jättiläismäisten – budjettien spektaakkeleissa, mutta menestys on ollut vaimeaa ja vaatimatonta. 70 miltsiä kärähti Antoine Fuquan surkeassa propagandaviritelmässä Olympus Has Fallen (2013). 140 miltsiä päätyi sarkofagiin typerryttävässä kohkaamisessa Alex Proyasin elokuvassa Gods of Egypt (2016). 60 miljoonaa riihikuivaa oli viisasta heittää menemään Olympus Has Fallenin vieläkin surkeammassa jatko-osassa, Babak Najafin elokuvassa London Has Fallen (2016). Onneksi kankkulan kaivoon päätyi vain pikkurahoja Mark Williamsin kliseisessä ja yllätyksettömässä, tuhanteen kertaan tallatussa melodraaman ruohikossa elokuvassa A Family Man (2016). Dean Devlinin Geostorm jatkaa suoraan Butlerin viimeaikaista perinnettä osallistua umpisurkeisiin, mutta järkyttävän kalliisiin megaspektaakkeleihin. Tällä kertaa myrskytuuli riepotti 120 miljoonaa taalaa jonkun muun rahoja taivaan tuuliin.

Juonitiivistelmä

Ihmisen itsensä turmelema planeetta on saanut lähitulevaisuudessa turvakseen Dutch Boy -nimisen säähallintajärjestelmän, joka vakauttaa planeetan äärimmäisiä sääolosuhteita ja jota hallitaan kansainväliseltä avaruusasemalta. Järjestelmän kehittäjä Jake Lawson (Gerard Butler) ajautuu irti omasta lempilapsestaan hänen veljensä Max Lawsonin (Jim Sturgess) otettua projektin haltuunsa sen jo osoittauduttua toimivaksi kokonaisuudeksi. Sääkatastrofeja rupeaa  kuitenkin pukkaamaan siellä sun täällä ja avaruusaseman päävastuussa oleva Yhdysvallat kutsuu Jake Lawsonin tsekkaamaan, että mikähän riiviö järjestelmässä riehuu, kun se ei toimi odotetusti. Pian käy ilmi, että sabotaaseistahan on (tietenkin) kyse ja koko planeetan tulevaisuus (tietenkin) on taas uhattuna, mikäli kenkkua salaliittoa ei paljasteta ja järjestelmää pelasteta. Sen voivat tehdä vain armoitetut Lawsonin veljekset.

Kommentit

120 miljoonaa taalaa … tolkutonta budjettia on vaikea suhteuttaa kaikkeen siihen umpisurkeuteen, millä katsojan poloisia pikku aivoja tykitetään liki kaksituntisen keston aikana. Salaliittokatastrofielokuvan tuotannon efektiosasto on aivan ilmeisesti saanut hyppysiinsä valtaosan elokuvalle varatusta mammonasta ja jäljelle jääneet muruset on sitten jaettu miten kuten epäsuhtaisesti sellaisille efektihaitakkeille kuin näyttelijät, juoni, äänimaailma ja ohjaus. Efektit ovatkin toki laadullisesti hyvinkin vertailukelpoisia mihin tahansa viime vuosien samansuuruisen hintalapun omaavaan toiminta-, seikkailu- tai scifi-spektaakkeliin (Christopher Nolanin Interstellar (2014), Duncan Jonesin Warcraft: The Beginning (2016), Alex Proyasin Gods of Egypt (2016), Brad Peytonin San Andreas (2015) tai vaikka Gareth Edwardsin Godzilla (2014)). Harmi vain, että laadukkaat ja komeat efektit ovat aivan täysin liioiteltuja ja itsetarkoituksellisen eeppisiä, joiden ainoa tavoite on näyttää parhailta ikinä. Elokuvassa esitetyt ekokatastrofit ovat yksinkertaisesti niin yliampuvia, että mihinkään elokuvan tekstuurin alla mahdollisesti virtaavaan sanomaan ei voi mitenkään järkevästi suhtautua. Mielensä sopukoissa voi helposti kuvitella rahoittajan ja tuottajan välistä keskustelua, jonka on täytynyt kulkea osapuilleen täl viisiin: ”Mul olis nyt 120 miltsii riihikuivaa ja pitäisi saada tehtyä kunnon katastrofipläjäys. Jutskattiin mun 11-vuotiaan pojan Justinin kanssa asiasta ja Justin tykkää katsella, kun paikkoja hajoaa, tulvat tuhoavat, avaruusaluksia räjähtää ja kuumuus sulattaa metallia. Ota vaikka kaikki viime vuosien ilmastokatastrofit lähtökohdaksi, turaa ne johonkin kolmanteen potenssiin, valitse ohjaajaksi joku yes-mies, jonka kanssa ei tarvii riidellä ’taiteellisesta vapaudesta’ eikä ’substanssista’  ja keksi joku vetävä nimi vetonaulaksi niin olisko se siinä. Vaikka Tom Cruise tai Brad Pitt tai joku semmoinen, mutta mieluummin sellainen, joka ei tarvii niin paljon palkkaa; käytetään sekin raha mieluummin vaikka johonkin kerrostalon kaatamiseen. Kirjoittelin itse käsikirjoituksen kylvyssä viime viikolla ja siitä tuli tosi hyvä. Mitenkä on, onnaisko tämmönen?” No onnashan se. Jos tuollainen keskustelu olisi oikeasti käyty niin rahoittaja olisi saanut tässä elokuvassa juuri sen mitä tilasi.

Elokuva kierrättää onnistuneesti kaikkia vastaavien ekokatastrofispektaakkelien kliseitä. Jokainen liike on helposti ennakoitavissa ja jokainen juonen mutka on valmiiksi arvattavissa, jos koskaan on nähnyt yhtään alan yhdysvaltalaisia teoksia aiemmin. Tai saksalaisia … nimittäin myöhemmin urallaan isojakin katastrofielokuvia ohjannut Roland Emmerich teki Saksassa 1984 elokuvan Das Arche Noah Prinzip, jonka yhtymäkohdat Geostormiin eivät ole ihan vähäiset (globaalia säätä hallitseva avaruusasema, joka joutuu sabotaasien ja poliittisen pelin uhriksi, kun sitä yritetään muuntaa aseeksi aiheuttamalla ekokatastrofeja? kuulostaako tutulta…). Tekijät aliarvioivat katsojien aivokapasiteettia kaikessa mahdollisessa. Aina, kun katsojan kulmakarvoja alkaa nykiä, että mitenkä näin nyt voivatkaan asiat olla, niin elokuva kuittaa kohdan yliolkaisen alentuvasti ”joojoo, mut eiks oo päheet efektit, hei!”. Harmillisesti komea ulkoasu ei ulotu ääniraitaan. Tuon tuostakin kaiken kohkaamisen kesken havahtuu tajuamaan, miten surkeaa ja geneeristä identiteetöntä tauhkaa ääniraidalta oikein tarjoillaankaan. Paitsi silloin, kun ääniraitaa dominoi aivan suoraan saveltäjä Steven Priceltä kopioituja ja vain hieman muunneltuja sulosointuja kaikin mittapuin ylivertaisesta Alfonso Cuarónin ohjaamasta elokuvasta Gravity (2013). Ääniraidan kopiointi on suorastaan häiritsevän räikeää ja vieläpä kohdistuu kohtauksiin, jotka muistuttavat visuaalisesti mainitun elokuvan kohtauksia. Tökeröä.

Gerard Butlerin puolesta sekä huvittaa että säälittää. Miehessä olisi potentiaalia huomattavasti vaikuttavampiin rooleihin, mutta tällaisessa rähjäkkeessä Butler on kuin kahlittu ja kohtaloonsa alistunut eläintarhaan suljettu tiikeri, joka tietää, että savannille ei enää pääse kirmaamaan antilooppien kanssa ja ainoa keino pysyä elossa on pitää itsensä tärkeänä eläintarhan omistajille näyttämällä pyydettäessä kulmahampaita. Silmät ummessa rooleissaan räpiköivät muutkin elokuvan päänäyttelijät Jim Sturgessista Alexandra Maria Laraan ja Andy Garciasta Ed Harrisiin. Roolihahmot ovat kaikkinensa varsin sidottuja ja rautatiemäisen ennakoitavissa olevia, joka ennakoitavuus ulottuu dialogin one-linereihin saakka. Keskeisen hauskaksi katselukokemuksen virkistäjäksi avautuukin kliseiden, tulevien vuorosanojen ja hahmokohtaloiden bullshit-bingo.

Yhteenveto

Typerryttävän surkean kohkaamisen vastapainona elokuva esittelee täydellisen paketin toiminta- ja katastrofispektaakkelien käsikirjasta noukittuja kliseitä, väkisin väännettyjä konflikteissa keitettyjä ihmissuhteita, kirjavan kokonaisuuden ammottavia juoniaukkoja, surkeasti ohjattuja näyttelijöitä suoltamassa idioottimaista dialogia, halvalla tehdyn kopioääniraidan ja tämä kaikki erittäin makeissa ja komeissa efektipuitteissa. Tosin ne efektit ovat aivan liian yliammuttuja ja pikaisia pystyäkseen luomaan elokuvaan kiinnostavuuden tai uskottavuuden auraa. Murheellinen ja kallis tuotanto on kuin näyteikkunakoriste jättimäisten Hollywood-tuotantojen nykyisestä alennustilasta, jossa ulkoiset krumeluurit ohittavat kaiken muun kilpajuoksussa yleisön rahoista.

2/10.