The Green Inferno (2013)

Ohjaus: Eli Roth
Käsikirjoitus: Eli Roth, Guillermo Amoedo
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Chile
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 5.2.2016

Johdanto

Kannibaalielokuvien alkuajaksi mielletään usein vuosi 1972, jolloin Umberto Lenzin Il Paese del sesso selvaggio (Man from Deep River) sai ensi-iltansa. Suomessa se oli nimeltään Mies syvästä joesta ja muita kansainvälisiä nimiä olivat mm. Sacrifice, The Last Survivor, Mondo Cannibale ja Deep River Savages. 1970-luvulla ilmaantui muutamia teoksia lajityyppiin, mutta todellinen hurlumhei koettiin kuitenkin vasta vuosina 1980-1982 jona aikana julkaistiin tiuhaan tahtiin kymmenkunta alan keskeistä teosta Espanjassa, Italiassa, Ranskassa ja Hong Kongissa. Sen jälkeen kynttilä paloi loppuun nopeasti ja lajityyppi käytännössä teki viimeisen korahduksen kuolinvuoteellaan vuonna 1988 Antonio Climatin elokuvalla Natura contro (tunnetaan muuten myös nimillä The Green Inferno, Cannibal Holocaust 2 ja Against Nature). Vasta 2000-luvulla lajityyppiin on ilmaantunut pari Bruno Mattein onnetonta halpisräpellystä, mutta Eli Rothin The Green Inferno on koko uuden vuosituhannen ensimmäinen ja ainut elokuva, joka edes yrittää pahamaineisten kannibaalielokuvien perinneyhdistystä perustaa. Onnistuuko se siinä, riippuu täysin katsantokannasta. Kohinaa elokuvan ympärillä ainakin on ollut, mutta kohinan lähteet ovat olleet erilaiset kuin 1980-luvulla heijastellen myös maailman muutoksia. Valtavirrassa ajelehtivien kriitikoiden silmissä elokuva on tuomittu suu vaahdossa sadoin eri sanakääntein ja mieliä on pahoitettu joka puolella maailmaa – aivan niin kuin kävi 1980-luvun esikuvaelokuvillekin.

Juonitiivistelmä

New Yorkissa yliopisto-opiskelijana oleva Justine (Lorenza Izzo; ohjaja Eli Rothin hetkellinen aviopuoliso muuten) huomaa haluavansa kuulua yliopistolla vaikuttavan aktivistijoukon riveihin. Sekalaista ihmisoikeuksia ja luontoa puolustavaa joukkoa johtaa karismaattinen ja innokas Alejandro (Ariel Levy), joka onnistuu vetämään Justinen mukaan puolivillaiseen suunnitelmaan lähteä Peruun osoittamaan mieltä Amazonin hävittämistä vastaan. Sinisilmäinen Justine ei arvaa olevansa mukana vain Alejandron pelinappulana. Mielenosoituksessa joukkio kahlitsee itsensä puunkaatajien tielle, mutta lopulta Justinekin ymmärtää, että kyseessä olikin lähinnä mediatempaus eikä todellinen pyrkimys vaikuttaa luonnon monimuotoisuuden katoamiseen. Paluumatkalla kotiin lentokone kuitenkin hajoaa ja joutuu tekemään pakkolaskun viidakkoon. Henkiinjääneitä ja jo valmiiksi eripuraisia joukkion jäseniä kohtaa viidakossa aivan erityinen vaara: he ovat tietämättään tunkeutuneet eristyksissä asuvan kannibaaliheimon alueelle. Alkaa ankara taisto selviytymisestä.

Kommentit

Odotetusti Eli Roth on laittanut paljon pennosia kannibaalien veriefektien realisoimiseen ja ne ovatkin ihan heittämällä koko alan – ei pelkästään uuden vuosituhannen vaan koko kannibaalielokuvan historian – selkeää parhaimmistoa. Samalla käytännön efektien tehokkuus ja laadukkuus laventuvat helposti myös kannibaalielokuvien ulkopuolelle kauhuelokuvien laajempaan joukkoon päihittäen niistä valtaosan. Rothille asia on ollut ilmeisen tärkeä ja efekteissä onnistuminen on toki hyvin keskeistä tämäntyyppisten elokuvien pariin hakeutuville. Semminkin, kun budjetti on amerikkalaiselokuvaksi kovin, kovin vaatimaton. Tämän budjettikokoluokan ja helposti sensuurin kynsiin joutuville verielokuville kansainvälinen levitys valkokankailla ei ole mitenkään automaattinen taivaasta putoava lahja. Roth on siis sikäli selvästi onnistunut tällä nykypäivän variaatiolla klassisista vuosikymmenien takaisista kannibaalielokuvista, koska elokuva punersi valkokankaita ympäri maailman Singaporesta Saksaan. Toisaalta se hukkaa tyystin sellaisen seikkailuelokuvamaisen viidakkoseikkailun hengen, joka teki noista menneiden vuosikymmenten shokkielokuvista myös osaltaan jännittäviä. Katsojakuntakin on nykyisin jo lähtökohtaisesti polarisoitunut ja valtavirran elokuvien kriitikot eivät luonnollisesti tällaista ole mitenkään kyenneet nielaisemaan ilman syviä paheksunnan ja halveksunnan sanoja siitäkin huolimatta, että eihän tämä Rothin elokuva nyt tosissaan edes yritä sellaisille pahamaineisuuden tasoille, joista nuo italonikkarit aikoinaan kilvoittelivat. Vaikka miten paljon Roth haluaisi olla elokuva-alan paha poika. Rothin ei ole tiettävästi tarvinnut toimittaa oikeuteen todisteita, että elokuvassa ei tapettu oikeasti ihmisiä, kuten eräät 1980-luvun pahat pojat joutuivat tekemään.

Tässä kohtaa lienee tarpeen usuttaa elokuvan ääreltä suosiolla pois ne katsojat, joiden mielestä modernin säikyttelykauhun valtavirta (kuten nyt esimerkiksi Andy Muschiettin It (2017) jatko-osineen, John Leonettin Annabelle (2014) tai vaikkapa Corin Hardyn The Nun (2018)) on rajuinta settiä ikinä. Vaikka elokuvan visuaalinen anti onkin vesitettyä 1980-luvun pahimpiin pläjäyksiin verrattuna, on Rothin The Green Inferno silti yhtälailla kunniaa tekevä kumarrus jo käytännössä kadonneeseen kauhuelokuvan lajityyppiin sekä hatunnosto käytännön veriefektien niin ikään katoamassa olevaan artesaaniperinteeseen ja sellaisenaankin rajuimpia amerikkalaisia 2010-luvun elokuvia muutamista CGI-efekteistään huolimatta. Piti elokuvasta lopulta tahi ei, pahimmankin nyrpistelijän pitänee myöntää että sen efektit ovat joka tapauksessa kauhuelokuvan laajemmassakin mittapuussa tarkasteltuna ensiluokkaisen tehokkaita.

Harmillisesti Rothin elokuva ei ole ongelmaton. Aikaisemmissa elokuvissaan sosiaalista ja yhteiskunnallista kritiikkiä karttanut ohjaaja esittää nyt lähes poliittisia kannanottoja siinä miten hän maalaa ekoaktivistiryhmänsä suhteessa näiden vastustamaan ison rahan elinkeinoelämään. Hän ei vaivaudu peittämään ilmeistä halveksuntaansa mokkalattea muovimukista lipittäviä villapaita-aktivisteja kohtaan, joka tekee vaivaannuttavastikin elokuvasta varsin poliittisen. Roth myös yksinkertaisesti joutuu tekemään kiusallisia kompromisseja mitä tulee esimerkiksi alkuasukkaiden kyläelämän kuvaukseen. Asiaa ei edelleen auta se, että elokuva ei ole oikeastaan millään lailla pelottava eikä edes jännittävä; keskeinen jännäämisen aihe tiivistyy arvailuun siitä missä järjestyksessä kannibaalit päättävät seuruetta harventaa. Eikä se, että jostain käsittämättömästä syystä Roth on jättänyt elokuvaansa mukaan todella epäilyttävän typeriä kohtauksia mukaan, jotka vievät tarpeetta aikaa eivätkä edistä tarinaa mitenkään. Eikä sekään, että natiivien käsikirjoitettu käytös yksilöinä tai ryhminä ei tunnu oikealta tai edes järkevältä; sen sijaan useat kohtaukset tuntuvat tehdyn vain itsetarkoituksellisesti sinänsä yksinkertaista pakojuonta edistämään ja edesauttamaan. Parasta A-ryhmää ei edusta myöskään se, miten Roth käsittelee paperinohuita roolihahmojaan. Vain muutamalle on vaivauduttu kirjoittamaan edes jonkinlaista persoonallisuutta tahi taustoitusta ja Rothille katsojan samastumispintoja ja kiinnekohtia tärkeämmäksi tuntuu muodostuvan roolihahmojen syöttäminen kannibaalien uhreiksi sopivin väliajoin. Ne muutamat roolihahmot, joille on viitsitty rakentaa edes jonkinlaista sisältöä, kuitenkin noudattelevat varsin yksioikoisia ja arvattavia stereotypioita unohtamatta ohjaajan valitsemaa poliittista virettä. Sinällään pientuotannon näyttelijöissä ei ole mainittavia puutteita ja erityisesti aitojen tribaalityyppien into olla osana ko. elokuvaa on näkyvästi esillä. Itse juoni ei kavahda asettua ihan valmiiksi tallattuihin polkuihin, mutta sitten taas totta vieköön ei tämä Rothin elokuva edes teeskentele olevansa yhtään mitään muuta kuin verinen muistomatka Deodaton, Lenzin, D’Amaton ja Francon kannibaalielokuvien lähteille. Jos näitä ohjaajien nimiä lukijan pitää lähteä etsimään internetin ihmemaailmasta, elokuva ei todennäköisesti ole tarkoitettu hänelle alkujaankaan. Jos taas noiden nimien takaa lukijan muistoihin tulvahteleepi verenlämpimiä filmimuistoja, tätä Rothin muistomatkaa 70- ja 80-lukujen pahamaineisten kannibaalielokuvien kulta-aikaan voi ihan jopa suositella, jos kohta alan pioneerit eivät tässä elokuvassa tule näkemään mitään hätkähdyttävän ihmeellistä.

Yhteenveto

Vaikka ohjaaja Eli Rothin nimi yhdistyy nyt 2020-luvulla lähinnä Hostel-elokuvien kaltaisten ns. kidutuspornoelokuvien kyseenalaiseen joukkoon, Roth ei silti millään muotoa ole huono tai kehityskyvytön ohjaaja. Tällä(kin) kertaa Rothin kädenjälki on rosoista ja erittäin veristä, mutta ohjauksessa on silti tiettyä mukaansatempaavaa mutkattomuutta. Teknisesti elokuva on vaatimaton budjetti huomioiden onnistunut ja ohjaaja on luonnollisesti laittanut suurta painoarvoa karuille veriefekteille, jotka ovat odotetusti elokuvan parasta antia. Ah-niin-moderni simpanssina heiluva kamera kuitenkin vie parasta terää pois monien kohtausten selvyydestä. Kannibaalielokuvien uutta tulemista ei ehkä kannata ennakoida, mutta Rothin kunnianosoitusta 70-luvun italoelokuville ei siltikään pidä ohittaa pelkkänä inhana eksploitaationa.

5/10.

Why Don’t You Play In Hell? (2013)

Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Tuotantomaa: Japani
Arvioitu: 2014
Arvioidun version pituus: 115 minuuttia
Kieli: japani
Budjetti: ei tiedossa
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdantowhydontyouplayinhell_primary

Elokuva elokuvan sisällä on eittämättä kiehtova teema elokuvien tekijöille. Tätä teemaa eri tekijät ovat laajentaneet ja käyttäneet mitä mielikuvituksemmisilla tavoilla vuosikymmenien kuluessa. Pääosin elementtiä on käytetty komediallisen ja romanttisen draaman välineenä, mutta ei sentään ihan aina. Vilkaistaan tässä johdannossa muutamia kiinnostavia  jännitys- ja kauhuelokuvien lajityypin edustajia, joissa elementtiä käytetään hyödyksi eri tavoin.

Jo niin kaukana historiassa kuin 1933 Edwin L. Marin teki jännityselokuvan The Death Kiss (1932), jossa keskitytään ratkaisemaan elokuvan kuvauksissa kuolevan päätähden murhaa. Wes Cravenin Nightmare on Elm Street 7: New Nightmare (1994) elokuvassa saamme nähtäväksemme elokuvan, jossa Wes Craven on kirjoittamassa uutta käsikirjoitusta Nightmare on Elm Street -elokuvien sarjaan ja näyttelijä Heather Langenkamp joutuu outoon tilanteeseen, kun elokuvasarjan hirviö Freddy Krueger ”murtautuu” todelliseen maailmaan tekemään kammotuksiaan.  Srdjan Spasojevicin häijyssä ja pahamaineisessa elokuvassa A Serbian Film (2010) ikääntyvä pornonäyttelijä värvätään tekemään taide-elokuvaa, joka paljastuukin elokuvanteon edetessä kaikkea muuta kuin taide-elokuvaksi. Ruggero Deodaton ansaitusti pahamaineisessa elokuvassa Cannibal Holocaust (1980) Amazonille lähetetyn dokumentaristiryhmän kohtaloksi tulevat kohtaamiset kannibaalivillien kanssa. Jim Clarkin elokuvassa Madhouse (1974) kauhuelokuvanäyttelijä palaa vanhaan rooliinsa tekemään uutta elokuvaa, mutta varsin pian elokuvan tekijäjoukko alkaa harventua murhien aallokossa. Daniel Myrickin ja Eduardo Sánchezin The Blair Witch Project (1999) -elokuvassa, joka käytännössä käynnisti found footage-ilmaisun, dokumentaristien touhut saavat karun lopun. Samoilla linjoilla menivät myös Jaume Balagueró ja Paco Plaza elokuvallaan [REC] (2007)[x], jossa palomiesten arkea kuvaamassa oleva dokumentaristien ryhmä joutuu keskelle zombie-infernoa. George A.Romerokin sekaantui found footage -kuvioihin elokuvallaan Diary of the Dead (2007) kertoessaan filmiryhmästä, joka joutuu elokuvaa kuvatessaan keskelle maailmanloppua. Gabriele Albanesin elokuvassa Ubaldo Terzani Horror Show (2010) nuori elokuvaohjaaja lyöttäytyy yhteen kokeneen kauhukirjailijan kanssa tavoitteenaan saada aikaiseksi käsikirjoitus uuteen kauhuelokuvaan. John Watersin elokuvassa Cecil B.DeMented (2000) häiriintynyt indie-elokuvien ohjaaja ryhmineen ajautuu niin pitkällä houreissaan, että he kidnappaavat kuuluisan Hollywood-näyttelijän pakottaakseen tämän näyttelemään omassa elokuvassaan.  John Badhamin elokuvassa The Hard Way (1991) kovapintaisen poliisin uudeksi pariksi pakotetaan näyttelijä, jonka pitäisi näytellä juuri samanlaista hahmoa seuraavassa elokuvassaan. Robert Mandelin elokuvassa F/X (1986) elokuvien efektiguru palkataan tekemään valemurha. Bill Froehlichin elokuvassa Return to Horror High (1987) sarjamurhaajan jäljiltä tyhjäksi jätettyyn kouluun palataan vuosien jälkeen kuvaamaan elokuvaa aiemmista tapahtumista. David Lynchin elokuvassa Inland Empire (2006) ei varsinaisesti tehdä elokuvaa, mutta sen päähenkilö on elokuvanäyttelijä, joka ajautuu näyttelemänsä hahmon psyykeen liian syvälle ja hämärtää oman todellisuutensa. Lucio Fulcin elokuvassa Cat in the Brain (1990) elokuvaohjaaja Lucio Fulcin aiempien elokuvien murhakohtauksia toisintaa häiriintynyt sarjamurhaava psykiatri. Rémy Belvaux’n, André Bonzelin ja Benoît Poelvoorden Man Bites Dog (1992) -elokuvassa filmiryhmä seuraa raakaa ammattitappajaa tämän päivittäisissä askareissa, mutta dokumentaristien jo valmiiksi kyseenalainen projekti saa oudon käänteen, kun he ryhtyvätkin auttamaan tappajaa saadakseen parempaa filmimateriaalia. Alejandro Amenábarin elokuvassa Tesis (1996)[x] elokuvaväkivallasta väitöskirjaa tekevä tutkija penkoo hieman liian syvälle ja joutuu tahtomattaan tekemisiin maanalaisen snuff-elokuvia tekevän ringin kanssa. Snuff-elokuvien tekemistä tutkitaan myös Joel Schumacherin elokuvassa 8MM (1999). Brian de Palman elokuvassa Blow Out (1981) slasher-elokuvaa tekevä ääniteknikko tulee vahingossa äänittäneeksi todisteita murhasta. Ääniteknikko on pulassa myös Peter Stricklandin elokuvassa Berberian Sound Studio (2012), jossa italialaisen kauhuelokuvan ääniteknikoksi palkattu britti ajautuu keskelle surreaalista vyyhteä. Dave Parkerin elokuvassa The Hills Run Red (2009) pieni joukko kauhuelokuvien ystäviä alkaa metsästää käsiinsä harvinaista kauhuelokuvaa … ja löytävätkin sen katastrofaalisin seurauksin.

Sion Sonon elokuvassa teeman varianttina anarkistinen nuorten filmihullujen filmiryhmä hakee aggressiivisesti tilaisuutta päästä tekemään kaikkein eeppisintä ja väkivaltaisinta gangsterielokuvaa ikinä … ja ajautuvat kuvaamaan yakuza-jengien hurmeista välienselvittelyä.

Juonitiivistelmä

Yakuza-klaanien välinen erittäin verinen yhteenotto sai alkunsa, kun yakuza-johtaja Ikegami (Shin’ichi Tsutsumi) johti hyökkäystä kilpailevaa yakuza-johtajaa Mutoa vastaan (Jun Kunimura) kymmenen vuotta aiemmin. Tuolloin myös Muton tytär ja vaimo joutuivat traagisten tapahtumien keskipisteeseen. Muto ei ole unohtanut. Hänen vaimonsa vankilasta vapautumisen kunniaksi Muto haluaa kostonsa ja muiston siitä: tapahtumat kuvattuna. Välikappaleeksi tulee sekalainen joukko nuoria, joita yhdistää palava halu tehdä kovin ja verisin elokuva mitä maa päällään kantaa. Ryhmä kutsuu itseään nimellä The Fuck Bombers ja sijoittaa itsensä omituiseen ja erittäin vaaralliseen asemaan: tekemään rankkaa toimintaelokuvaa yakuza-jengien yhteenotosta.

 

Kommentit

Sekopäistä splatteria Sion Sonon tyyliin tarjoileva Why Don’t You Play In Hell? harmillisesti kiemurtelee hieman epätasaisesti läpi kestonsa. Kahdelle aikajanalle sijoittuva tarina nuorista elokuvanteon kipinän saaneista japanilaisista säntäilee arvailematta aikajanalta toiselle ja hyppääpä vieläpä epälineaarisesti näilläkin aikajanoilla kuin heinäsirkka. Sekaisinhan siinä tuppaa menemään, ellei ole tarkkana. Elokuva vilkuttelee ilkikurisesti maansa menneiden vuosikymmenien nuorisoelokuvakulttuurille ja solmii samalla yhteyden uuden vuosituhannen surreaaliseen splatter -irroitteluun. Omituinen vastakkainasettelu ytimeltään kiltin nuorisoelokuvan ja koomisen, verisen yakuzasploitaation välillä antaa elokuvalle jännitettä, mutta sen sisäänrakennettu outous vieroittanee, ellei elokuvaan osaa suhtautua lähinnä omituisena farssina. Elokuva on kuin ohjaaja Sion Sonon itseironinen vilkaisu peiliin: hänen oman nuoruutensa minän fantasiaan tehdä massiivisen mittaluokan rajat rikkovan eeppinen ja hurmeisen väkivaltainen gangsterielokuva.

Sion Sono ei ole ensimmäistä kertaa veriämpäreillä läträämässä, mutta nyt useammasskin kohtauksessa ämpärit on suosiolla vaihdettu tynnyreihin ja punaista kultaa roiskuu kun rapataan. Ovelasti osittain Sono kyllä piirtää veren määrälle vertauskuvallisia merkityksiä, mutta mitä edemmäs elokuvassa mennään, sitä selkeämmin koherentti ote lipsuu kaikenkattavan splatter-sekoilun tieltä ja mitä ilmeisimmin aivan tarkoituksella; kuin kerronnassa haluttaisiin näin korostaa nuorten elokuvantekijöiden hiljaksiin hahmottuvaa ymmärrystä siitä, että nyt tuli haukattua vähän turhan iso pala kakkua. Yakuza-ryhmien välistä selkkausta pohjustetaan ja pedataan kuin kylpytakista pesää itselleen tekevä kissa eikä valmista oikein tahdo tulla säällisessä ajassa. Siksipä elokuva ajautuu peräti kaksituntiseksi, mikä hieman pääsee laimentamaan tehoja elokuvasta pois. Myös rytmitys ontuu paikoin, kun puheripulikohtaukset puuduttavasti seuraavat toisiaan ja (tarkoituksella?) karrikoidun ylinäytellyt hahmot pohtivat vertauskuvallisen dialogin kautta suhdettaan sekä yhteiskuntaan, vanhempaan sukupolveen että toisiinsa. Jupinaa ja mutinaa saa aikaiseksi myös se, että toisinaan osa elokuvan keskeisistäkin hahmoista tuntuu tarpeettomilta ja päälleliimatuilta ja näihin on vaikea suhtautua tärkeinä elokuvan hahmoina.

Sion Sonon elokuva kertoo elokuvaveteraanin oman näkemyksen nuorista ihmisistä ja heidän suhteestaan elokuviin, elokuvien tekemisen tärkeyteen, elokuvien ilmaisukeinojen välittämiin ideoihin ja mielipiteisiin sekä elokuvien tekemisen teknologiaan. Onko Sonon elokuvassa esittämä nuorien joukko naiivisti irtautunut todellisuudesta, kun he ovat valmiita uhraamaan kaiken väkivaltaisen elokuvajumalan alttarille? Vai onko joukkio vain projektio aikaisempien vuosikymmenien vastaavista nuorista, jotka ovat jo kasvaneet aikuisiksi ja näkevät maailman eri silmin? Sion Sono tuntuu kuitenkin ilkkuvan ja hirnuvan vanhempien ikäluokkien yleistä näkemystä elokuvataiteen kuolemasta kunnioittaessaan omassa elokuvassaan nuorten ylitsevuotavaa itsevarmuutta ja intoa tehdä elokuvaa – olkoonkin, että näiden nuorten tekijöiden elokuva ei edes tavoittele laatua vaan äärimmäisyyksiä. Katsojan näkökulmasta elokuvaa voi katsoa joko elokuvia syvästi palvovan ja intohimoisen Sion Sonon henkilökohtaisena itseironisena tutkielmana tai ihan vain hurmeisen verisenä ja hurjana monipolvisena gangsterielokuvana: se toimii molempina aivan hyvin.

Yhteenveto

Kieroutunutta huumoria, täysin sekopäistä splatter-toimintaa, totaalisen absurdia sekoilua ja puolivakavaa hihittelyä vähän kaikelle mitä vastaan tulee. Japanilaisittain ei toki hurmeisine ylilyönteineen millään muotoa uniikki (esim. vaikka Yoshihiro Nishimuran Helldriver (2010), Jun’ichi Yamamoton Meatball Machine (2005), Noboru Iguchin ja Yoshihiro Nishimuran Mutant Girl Squad (2010), Noburu Iguchin The Machine Girl (2008), Kengo Kajin Samurai Princess (2009) ja Yoshihiro Nishimuran Tokyo Gore Police (2008)[x] tulevat uuden vuosituhannen alkuhetkiltä sen kummemmin hakematta mieleen), mutta siltikin edustaa varsin pitkälti uutta japanilaista täysin estotonta ja kuvia kumartelematonta elokuvien tekemisen suuntausta. Harmillisesti rytmitykseltään epätasainen, leikkaukseltaan kiirehdityn tuntuinen ja kestoltaan selvästi liian pitkä elokuva karahtaa näistä syistä pari pykälää modernista gore-klassikosta, vaikka viimeisen vartin hurmeinen loppumatsi on niin sekopäisen hurttia mättöä, että väkisinkin tänne asti sinnitellyt katsoja nauraa ihan silkkaa perverssiyttään (tiukkapipot ovat nimittäin jättäneet katsomisen suosiolla kesken jo alkuvaiheen pikkutyttöveriluistelukohtauksen aikana).

6/10.

Linkki elokuvan julistemateriaaleihin.

 

Why Don’t You Play in Hell? (2013)

Sarja japanilaisia aulajulisteita. Osassa julisteita vain etupuoli on erilainen ja takaosa sama. Skannattuna julisteiden etupuolet ja takapuolet siltä osin, kuin niissä on poikkeamia. A series of movie flyers (chirashi) from Japan. Many of the flyers have differing front side and same reverse side. Scanned the flyers with that in mind so that I’m showing only one reverse side for those that have the same picture on the reverse side.

 

Linkki elokuvan arvosteluun. A link goes to my review of the movie (in Finnish).

Getaway (2013)

Ohjaus: Courtney Solomon
Käsikirjoitus: Sean Finegan, Gregg Maxwell Parker
Tuotantomaa: USA/Bulgaria
Kieli: englanti
Arvioitu: kevät 2018
Arivoidun version pituus: 90 minuuttia
Budjetti: 18 miljoonaa USD

Johdantogetaway_primary

Hyvinkin suosituksi jännärien teemaksi ovat nousseet aikakriittiset, kiristykseen perustuvat tehtävät, joissa poloisen uhrin on suoritettava mahdottomalta vaikuttavia ja jopa typeränkin tuntuisia tehtäviä pitääkseen hengissä itsensä, jonkun läheisensä tai ehkä jonkun tuntemattomankin. Useimmiten näissä jännityselokuvissa tarkastellaan tällaisten tapahtumien kulkua joko peräti ihan reaaliajassa tai ainakin tiiviisti kompressoituna esimerkiksi yhden yön tai parin vuorokauden aikana. John McTiernan osoitti jo vuonna 1995 miten homma hoidetaan tyylikkäästi elokuvallaan Die Hard with a Vengeance, jossa ”Kapteeni käskee”-leikkiä pelaava pahis kierrättää Bruce Willisin John McClane-hahmoa pitkin poikin New Yorkia yleisöpuhelimelta toiselle ja jos John parka myöhästyy, pommi uhkaa pamahtaa. Pettäjämiestä pidetään tiukasti puhelinkopissa vankina Joel Schumacherin elokuvassa Phone Booth (2002) jopa silloin, kun poliisi ja tiedotuvälineet ovat jo paikalla. Jodie Fosterin elokuvassa Money Monster (2016) tiivistyvä draama rahamaailman kieroilusta paljastuksineen pakotetaan ulos myös eetteristä ja tietenkin kiristäjän ehdoilla. Rodrigo Cortezin ovelassa elokuvassa Buried (2010) aavikossa hiekkaan haudatun miehen kohtalo riippuu siitä pystyykö hän järjestämään lunnaat kaappaajilleen ennen kuin happi arkussa loppuu. Olivier Megatonin Transporter 3 (2008)-elokuvassa kiristetään Jason Stathamin näyttelemää kuriirikuskia räjähtävän käsipannan kanssa toteuttamaan pahiksen temput. Statham on pääosassa myös Neveldinen ja Taylorin elokuvassa Crank (2006) ja sen jatko-osassa Crank: High Voltage (2009), joissa henki lähtee jos adrenaalitaso laskee liian alhaiseksi. Ja yllättäen Statham heiluu myös David R.Ellisin elokuvassa Cellular (2004), jossa jälleen puhelimitse kidnappaaja ohjeistaa uhriaan. Benny Chan teki muuten saman uudelleen Hong Kongissa nimellä Bo chi tung wah (Connected, 2008). Dani de la Torren elokuvassa El desconocido (Retribution, 2015) Luis Tosarin näyttelemä huijarisijoittaja saa peräänsä koston enkelin, joka yrittää pakottaa miehen tekemään ison rahasiirron itselleen. Gary Flederin elokuvassa Don’t Say a Word (2001) Michael Douglasin näyttelemä psykiatri yritetään kidnappauksen varjolla pakottaa utelemaan eräältä potilaalta tiukasti varjeltu salaisuus vuosia sitten tapahtuneen jalokiviryöstön saaliin kohtalosta. Renny Harlinin elokuvassa 12 Rounds (2009) 12 tehtävän mittainen putki puolestaan odottaa poliisia, jonka vaimo on kidnapattu. Pitkälti sama meno jatkuu sitten Roel Reinén elokuvassa 12 Rounds: Reloaded (2013). John Badhamin elokuvassa Nick of Time (1995) Johnny Deppin roolihahmon tytär kidnapataan tarkoituksena kiristää isukki murhaamaan Kalifornian kuvernööri. Vähemmällä budjetilla operoidaan Fred Cavayéen elokuvassa À bout portant (Point Blank, 2010), jossa jälleen sitä vaimokultaa pidetään vangittuna, jotta kohde tekisi pahojaan kidnappaajan vaatimuksesta. Ja listaa voisi toki jatkaakin vielä ja mikä jottei laajentaakin varsinkin tuonne kauhuelokuvien suuntaan. Vaan eiköhän se kupletin juoni selviä jo tälläkin alustuksella.

Juonitiivistelmä

Entisen kilpa-autoilijan Brent Magnan (Ethan Hawke) vaimo (Rebecca Budig) on kidnapattu Sofiassa, Bulgariassa. Tuntematon mies ottaa Brentiin yhteyttä puhelimitse ja alkaa käskyttää tätä aikakriittisissä tehtävissä väittäen, että jättää vaimon henkiin vain mikäli Brent tekee seuraavien tuntien aikana täsmälleen miehen määräämät asiat. Ensimmäisenä eteen tulee erään tietyn ajoneuvon varastaminen ja sen jälkeen nopeaan tahtiin mies alkaa esittää ajoneuvolla suoritettavia tehtäviä ympäri kaupunkia. Mukaan sotkeutuu ajoneuvon alkuperäinen omistaja, paikallisen upporikkaan sijoituspankkiirin tytär, ”The Kid” (Selena Gomez), jonka rooli on myös kidnappaajan tarkoin suunnittelema. Sitten ajetaan karkuun poliiseja ja räjäytellään sitä sun tätä.

Kommentit

Vaikeata on arvuutella näin taustoja tuntematta notta mitäpä kummaa tuottavilla tahoilla oli oikein käytettävissään kiristyskeinoina, että saivat pakotettua Ethan Hawken mukaan tällaiseen tauhkaan? Pääosan kohtauksista Ethan kyllä näyttääkin jo ihan siltä, että olisi tasan valmis hautaamaan päänsä käsiinsä, huokaisevan syvään, pudistavan päätänsä ja lähtevänsä kotiin. Puiseva dialogi miten kuten ontuvasti vielä taittuu Hawkelta, mutta vieruskaverina istuvan Selena Gomezin suusta kuultuna jutustelu on peräti hirveää. Pahiksena puhelimen toisessa päässä hassulla aksentilla taittava Jon Voight on varmaankin elämänsä turhimman roolin äärellä; satunnaisen pölhön dialogin lisäksi isossa osaa elokuvan kohtauksista ohjaaja ei katso edes tarpeelliseksi kuvata Voightia alaleukaa enempää.

Jännitystä ei ole. Ollenkaan. Näennäisesti tuhatta ja sataa kaahaillaan sinne tänne tuhoamassa tavaraa hektisellä tempolla. Lienee vaatinut ihan erityistä kurssitusta tai ehkä se on vain luontaista taituruutta se, että onnistuu tuhoamaan viehätysvoiman tuhoamisestakin. Nopeat, noin sekunnin-kahden paloissa ammutut leikkaukset sotkevat elokuvan kaikki takaa-ajokohtaukset ja estävät tyystin minkäänlaisen koherentin kokonaiskuvan saamisen. ”Auto sisältä. Joku sanoo ’Shit!’ tai välillä jopa ’Holy shit!’. Auto ulkoa. Auton polkimien painallusta. Auto ulkoa. Auto sisältä. Muita autoja takana. Tai edessä. Räjähdys.” Siinä tyypillinen 5 sekunnin kohtaus leikkauksineen elokuvasta. Näitä on käsikirjoituksessa näemmä copy-paste-tekniikalla enemmistö sivuista kuin Jack Torrancen kuuluisat konekirjoitusliuskat Stanley Kubrickin elokuvasta The Shining (1980) konsanaan. Kaikkea tätä säestää tuttuakin tutumpi tusinatoimintaelokuvien helmasyntinä oleva geneerinen hissimusa, joka epäonnistuneesti ja verkkokalvoilla kulloinkin vilahtavaan kohtaukseen mitenkään istuvana vuoroin yrittää hilata tunnelmaa tiiviimpään ja vuoroin helpottuneempaan suuntaan. Pahimpia virheitä lienee kuitenkin se, että tekijät pitävät elokuvan täysin ryppyotsaisena; huumorille ei sijaa anneta. Aivan kuin tekijät olisivat ylimielisesti luulleet tekovaiheessa tekevänsä ihan oikeaa ja vakavasti otettavaa elävää kuvaa, jonka kovaa asennetta vielä vuosien päästä ihannoidaan ja josta kirjoitetaan elokuvatutkielmia. Auts.

Käsikirjoitus on karmeaa paskaa. Siitä sen enempää. Tapahtumat vieläpä seuraavat toisiaan oudosti epäuskottavissa järjestyksissä tai vailla lainkaan järkeä elokuvan lopullisessa ”juonessa”. No juoni ei ehkä ole ollut se sanavaraston käytetyin sana suunnitteluvaiheessa. Tekijät ovat tainneet lähinnä miettiä, että missä järjestyksessä autoja romutetaan ja mistä päin Bulgariaa saa ostaa kerralla kaikki reteissä räjähdyksissä tarvittava bensiini. Epäuskottavasti tämä autojen romuttaminen on sitten kuitenkin ihan sitä tuikitavallista ja läpeensä epäuskottavaa bensaräjähdyksillä lotraamista ja metrien korkuisten autovolttien kanssa pelehtimistä selkeiden nokkakolareiden ”luontevina” seurauksina. Yhtä ainutta taiten tehtyä tai innovatiivista kohtausta eivät tekijät ole osanneet loihtia. 18 miltsiä riihikuivaa kuitenkin kärähti kuluihin jossakin välissä, joten tiedäpä sitä sitten vaikka se Ethan Hawke kuvausten jälkeen olisi nauranut makeasti matkalla pankkiin.

Yhteenveto

Murheellinen yritelmä jopa kertakäyttöisten tusinatoimintaviihdepläjäysten joukossa. Elokuva ei kykene keskittymään mihinkään kunnolla, juoni on tavanomaistakin rutiinia köykäisempi eikä sen sisäinen logiikka pysy ehjänä alkumetrejä pidemmälle. Ohjaus on täydellisen ponnetonta ja elokuva luottaa vain ja ainoastaan kalliiden ja vähemmän kalliiden autojen kolhimisen, ruttaamisen ja räjäyttämisen antamaan iloon. Sekin vähäinen ilo katkeaa kuin seinään lyhyiden heiluvien leikkausten sekamelskassa. Myötähäpeää synnyttävä dialogi ja molempien pääosien näyttelijöiden umpisurkea anti eivät varsinaisesti auta asiaa. Kun puhumme tusinatoimintaviihteestä, niin tässä on nyt sitten sellainen koulukirjaesimerkki sellaisesta. Hyvänä puolena erityisesti mainittakoon se, että tällaisen katsomiskokemuksen jälkeen osaa entistä paremmin arvostaa niitä paremmin tehtyjä toimintaelokuvia.

2/10.

Battle of the Damned (2013)

Ohjaus: Christopher Hatton
Käsikirjoitus: Christopher Hatton
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Singapore
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Budjetti: 8 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 89 min
Arvioitu: lokakuu 2017
Kieli: englanti

battleofthedamned_primaryJohdanto

Vihollisen kansoittamalta tai muutoin vihamieliseltä alueelta yhden ja vain yhden henkilön kontolle alistetut pelastustehtävät ovat olleet elokuvien vakiokuvastoa jo pitkään ja kattavat kokonaisen joukon eri lajityyppejä. Toimintaelokuvien ja scifin kohdalla teemaa alettiin hyödyntää kunnolla oikeastaan kuitenkin vasta 1980-luvulla. Kyllähän esim. lännenelokuvissa yhden miehen pelastustehtäviä oli jo nähty aiemminkin (vaikkapa Budd Boetticherin Comanche Station (1960)) eikä teema vieras ollut rikostrillerien puolellakaan (esim. Jack Smightin Harper (1966)). 1980-luvulle saavuttaessa oli jo havaittavissa, että elokuvien päätähdiksi yhä useammin kelpuutettiin yksittäinen henkilö, jonka olkapäille asetettiin elokuvan onnistumisen painolastia. Vielä 1960-luvulla esimerkiksi juuri mahdottomilta tuntuvissa vaarallinen pelastustehtävä -tyypin elokuvissa kerättiin nimenomaan joukkio tai kaksikko hoitamaan homma tai ainakin sopiva apuri sille päätähdelle. Epäilemättä 1970-luvulla rajusti yleistyneet oman käden oikeutta jakavat vigilante -elokuvat ovat olleet taustoittajina siirtymälle joukkioista yksittäisten henkilöiden suorituksiin. Paul Kerseyn (Charles Bronson elokuvassa Death Wish (1974)[x]), Harry Callahanin (Clint Eastwood elokuvassa Dirty Harry (1971)), Walkerin (Lee Marvin elokuvassa Point Blank (1967)), Buford Busserin (Joe Don Baker elokuvassa Walking Tall (1973)) ja Travis Bicklen (Robert de Niro elokuvassa Taxi Driver (1976)) hahmojen saavuttamat suosiot elokuvateattereissa ovat epäilemättä keskeisiä tekijöitä tässä siirtymässä ja varmasti suoria edeltäjiä 1980-luvun yhden henkilön armeija -tyyppisille pelastustehtävä-elokuville. Malliesimerkkejä näistä ovat John Carpenterin Escape From New York (1981) ja Mark L.Lesterin Commando (1985)[x], mutta James Cameronin Aliens (1986)[x] istahtaa sekin koko lailla lähelle, kun Ripley (Sigourney Weaver) teippaa pyssyt tanaan ja lähtee omin pikku kätösin pelastamaan Newtia (Carrie Henn). Näistä elokuvista on sittemmin tullut ikonisia genrejään tyypittäviä valioyksilöitä ja niillä on ollut kiistattoman suuri vaikutus alan tekijöiden myöhempiin tuotantoihin ja joita myös on valitettavasti  sittemmin kopioitu ihan riesaksi asti.

Juonitiivistelmä

Peijoonin pellet eli biologisia virusten muunnelmia laboratorioista vapaaksi päästävät tiedemiehet iskevät jälleen; tällä kertaa nimeltä mainitsemattomassa kaakkoisen Aasian kaupungissa. Siinä vaiheessa, kun Max Gatling (Dolph Lundgren) pyydetään apuun pelastamaan äärest tärkeän dirikan tytär Jude (Melanie Zanetti) keskeltä karanteenialuetta, on paskamyrsky jo pyörinyt hyvän tovin ja eristetyssä miljoonakaupungissa on enää lähinnä eläinten lailla käyttäytyviä zombeja jonottamassa mahdollisuutta kaapaista elävien lihaa omaan suuhun. Max menettää nopeasti koko tiiminsä etsiessään Judea ja joutuu taistelemaan joka metristä edetessään kaupungissa. Onni(?) on kuitenkin myötä ja pian Max huomaa olevansa mukana pienen eloonjääneiden ryhmän juonitteluissa ja selviytymiskamppailussa. Yllättävää apua kaupungin tuholaistorjuntaan tarjoavat paikalle omin avuin(!) törmäävät ja kelpo asein varustautuneet huoltorobotit! Vaan ehtiikö Max pelastaa blaa blaa jne jne … no ehtii tietenkin!

 

 

 

Kommentit

John Carpenterin Escape From New York (1981) on tämän elokuvan selkeä innoituksen lähde ja käytännössä Christopher Hatton on kopioinut Carpenterin elokuvasta hyvinkin puolet. Ei ole sattumaa, että Battle of the Damned -elokuvassa pientä selviytyjien joukkoa johtaa ilmeisen yksinvaltiasmaisella otteella mies nimeltä Duke. Carpenterin elokuvassahan New Yorkin eristysalueen johtajana toimi juurikin Isaac Hayesin näyttelemä The Duke. Alun perin herra Hatton oli aikeissa tehdä jatko-osa omalle aiemmalle elokuvalleen (ohjaus ja käsikirjoitus) Robotropolis (2011), jossa elokuvassa ohjelmistovian vuoksi riehaantuneet prototyyppiasteella olevat teollisuusrobotit aiheuttavat kovasti päänvaivaa alkaessaan käydä holtittomasti ihmisten kimppuun. Elokuva kuitenkin oli lievästi sanottuna surkea ja kiittäkäämme robottien suojelusenkeleitä siitä, että elokuva ei ole jatkoa saanut. Mutta aivan kokonaan ei Hatton hylännyt ajatustaan saada teollisuusrobotit vielä toiseenkin elokuvaan ja niinpä ne on sitten otettu osaksi Battle of the Damned -elokuvaa, vaikka elokuvilla ei ole mitään muita yhtymäkohtia toisiinsa kuin mainitut robotit. Sieltä ne vaan kulman takaa joukkona elokuvan puolivälissä paarustavat esiin kyykkäämään zombeja eikä aikaakaan, kun sankarimme Max Gatling nousee robottiarmeijan (no joo; puoli tusinaa niitä vain sitten lopulta kuitenkin näytetään) kunkuksi käskien peltiheikkejä milloin mihinkin puuhasteluun. Robottien kävely ikään kuin suoraan toisesta elokuvasta tähän elokuvaan lienee ihan tuolla top-10 -listalla kinastelemassa elokuvahistorian hölmöimmistä cameo-rooleista. Toisaalta kuitenkin peltiheikit luovat elokuvan sävyyn oman oudon kiehtovan kahjouselementtinsä lisää, sillä ihan kovin vakavissaan tällaista elokuvaa ei pidä ottaman nyt noin muutoinkaan. Hatton (ohjaaja, käsikirjoittaja) ja Lundgren (tuottaja, päärooli) tajuavat tilanteen ja tekevät elokuvan yleisestä ilmeestä sopivan hölmön eivätkä antaudu tekemään liian vakavissaan, joka on alalla valitettavasti melkoinen helmasynti. Lundgrenin machoilu, one-linerit ja  robottien kanssa puuhastelun sisäänrakennettu kahjous saavat kieltämättä aikaan hymyilylihasten nykimistä ja ajoittaista hekotteluakin, mutta totuuden nimessä elokuvan koominen puoli olisi voitu viedä vielä selkeästi pidemmällekin. Harmillisesti kuvio eloonjääneiden sisäisestä köydenvedosta tuntuu melkeinpä huonolta The Walking Dead -jaksolta vailla järkeviä kiinnekohtia siihen todellisuuteen, joka vallitsee zombien hallitsemilla kaduilla. Ja kun Max Gatling saapuu järkyttämään onton ryhmän herkkää tasapainoa, ei ohjaaja Hatton enää oikein hallitse tilanteiden kehittelyä ja liian moni dialogivetoisista kohtauksista tuntuu vain kanavalta 128 esitettävältä vesitetyltä päiväsaippuaoopperalta. Näyttelijöiden työ on taattua B-elokuva -materiaalia, mutta naispääosassa kovaa mimmiä näyttelevä Melanie Zanetti hoitaa hommansa varsin onnistuneesti. Dolph Lundgren on Max Gatlingin roolissa juuri sellainen kuin tällaisessa elokuvassa pitääkin: järkälemäinen kuuden ilmeen ihme, joka osaa laittaa haisemaan.

Elokuva kulkee sopivan kestonsa ihan kohtuullisesti rytmitettynä ja kohtausten välillä siirtymätkin onnistuvat joten kuten kelvokkaasti. Muka-hieno jatkuvaa tärinää ja heiluvaa sekoilua täynnänsä oleva kuvaustyyli käy hyvinkin nopeasti ärsyttäväksi ja tarkoitushakuiseksi eikä asiaa paranna paikoittainen 3rd person shooter -imitointi, joka onnistuu heikosti. Iso osa toimintakohtauksien leikkauksistakin on hypernopeita välähdyksiä ja yhdistettynä heiluvaan kameraan juuri mistään ei saa mitään selvää. Tällainen mukamas kaoottista hektisyyttä korostava tyyli on niin loppuun kaluttua kamaa erityisesti toiminnallisten elokuvien genreissä, että sen tekemisen ainoana oikeutuksena pitäisi enää olla jonkin uuden jipon, innovaation tai idean tarjoaminen. Sellaista ei tästä elokuvasta kuitenkaan löydy kirveelläkään jolloin tyyli jää lähinnä peittämään budjettirajoituksia. Ne pakolliset CGI-efektit eivät ole onneksi kuitenkaan niin räikeitä kuin olettaa voisi ja robottien puuhastelu on toteutettu jopa ihan kelvollisella osaamisella. Toisaalta elokuvan tekemiseen on palanut varsin runsaasti setelitukkoja (miljoonia taaloja), joten kyllä jotain pientä tasoa odottaa sopiikin.

Yhteenveto

Modernien Usain Bolt -tyyppisten pikajuoksua harrastavien zombien lisääntymiskyky on kerrassaan hämmästyttävä, jos asiaa mitataan niillä kaikilla elokuvilla, joissa näitä veikkosia laitetaan näytille joko itsetarkoituksellisen massiivisen suurina armeijoina (Fosterin World War Z (2013)), kelpo leegioina (Fresnadillon 28 Weeks Later (2007)[x]),  komppanioina (Boylen 28 Days Later (2002)[x]), kunnon laumoina (Kitamuran Versus (2000)), isoina joukkoina (Dahanin/Rocherin The Horde (2009)[x]), ryhminä (Morlet’n Mutants (2009)), pikku posseina (Krenin Rammbock (2010)) tai peräti ihan muutamina yksilöinä (Balagueron/Plazan [REC] (2007)[x]). Alan markkinoilla on siis ollut kovaa kuhinaa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Parhaimmat niistä kertovat tarinansa käyttäen olentoja vain luomaan rakenteen, jolla tekijät yrittävät kertoa jotakin niistä kauheuksia pakenevista ihmisistä. Kehnommat osaavat keskittyä vain lahtaukseen vaivautumatta tarkastelemaan selviytyjien fyysisiä ja henkisiä keinoja osana selviytymisen prosessia. Tämä Christopher Hattonin kirjoittama ja ohjaama Battle of the Damned sentään yrittää, mutta riman korkeus on liian korkealla suhteessa tekijöiden taitoihin. Kelvollinen yritys kuitenkin ja koska lajityyppi on niin täynnä erilaisia ja -laatuisia yrittäjiä, nousee tämä teos ihan hyvinkin keskikastin edustajaksi joukossa.

5/10

 

 

 

Oblivion (2013)

Saksalainen aulajulisteiden sarja. Varsin ohutta valokuvapaperia. Koko on A4. A lobby card set from Germany. Pretty thin photographic paper. Size is A4.

div2020_02

Yhdysvaltalainen lehdistövalokuvien sarja. Press photos from the USA.

div2020_02

Espanjalainen ohjelmalehdykkä. Skannattuna kaikki lehdykän neljä sivua. Tukevaa kartonkia. Koko on noin A4. A movie program (guia pelicula) from Spain. Scanned all four pages of the program. Sturdy cardboard. Size is about A4.

Olympus Has Fallen (2013)

Ohjaus: Antoine Fuqua
Käsikirjoitus: Creighton Rothenberger, Katrin Benedikt
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 120 min.
Arvioitu: 2013
Ensi-ilta Suomessa: 19.4.2013
Kieli: englanti
Budjetti: USD 70 miljoonaa

Johdantoolympus_primary

Propagandaa vaarallisempi ase on viihteeksi naamioitu piilopropaganda. Yhdysvaltain hallintokulttuuri ja erityisesti sen alati poliisivaltion suuntaan matkaava seurantakoneisto ovat tätä kirjoitettaessa (2013) jo vuosien ajan olleet kovan kiistelyn kohteena sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla. Tiedustelupalvelut ja poliisit kautta historian ovat käyttäneet tasan tarkkaan kaiken niille myönnetyn toimivallan ja useimmiten pyrkivät aina tarpeen vaatiessa kinumaan lisää ja/tai ottamaan lisää sääntöjä kiertäen. Jatkuvien vakoilu- ja vuotoskandaalien maalaama kuva Yhdysvalloista on kaukana niistä vapauden ja riippumattomuuden ihanteista, joiden pohjalta koko maa aikanaan syntyi ja joiden illuusiota yhä edelleen maan kansalaiset pyhänä vaalivat. Antoine Fuquan elokuva Olympus Has Fallen kertoo katsojille, miten katalasti käy, jos omia kansalaisia ei valvota ja tarkkailla: joku pettää ja silloin alkaa läski tummua. On siis ihan oikein, että isoveli aina silloin tällöin vähän kurkkaa mitäpä siellä eetterissä oikein kirjoitellaan ja vaikka sitten maanpetossyytteillä vaientaa kenkut yksilöt.

Juonitiivistelmä

Iik! Joukko katalia Pohjois-Korealaisia terroristeja saa sisäpiirin apua ja valtaa Washingtonin Valkoisen Talon – siis juuri sen tönön, jossa majailee ”vapaan maailman fyyreri” eli USA:n pressa. Valtauksessa otetaan vangeiksi samalla kovan luokan ministereitä ja se presidentti itse. Kaikki sujuu valtaajien kannalta kivasti kuin Strömsössä ikään, kunnes entinen presidentin turvamies ja superkova eliittisotilastappaja, mutta onnettomasti toimistopöydän taakse siisteihin sisäpuuhiin siirretty Mike Banning alkaa pistää kampoihin. Banning tappaa pahikset Valkoisessa Talossa ja puutarhassa ja pelastaa Yhdysvallat – joka luonnollisesti tässä elokuvassa rinnastuu koko maailmaan.

Kommentit

Ihan tarkoituksella kai tästä ei hauskaa tehty, mutta elokuvan tapahtumat premissistä loppukohtaukseen saavat väkisinkin viiksikarvat väpäjämään hihityksen tahtiin. Ihan alusta pitäen katsoja joutuu hinuttamaan uskottavuusvipua äärirajojen ulkopuolelle elokuvan esitellessä yhden elokuvahistorian typerimmistä auto-onnettomuuksista, joka selittää Mike Banning -hahmon viraltapanon. Alkupaalutuksen jälkeen mennäänkin sitten loivaa luisua alaspäin ihan alamäkipyörällä eikä ylös ole enää menemistä. Premississä joukko Korean jeppejä valtaa Valkoisen Talon vartissa ja parikymmentä terroristia pystyy sitä vaivatta pitämään hallussaan vaikka vastassa on hyökkäyskoptereita ja huippukoulutettuja erikoisjoukkoja ja sen semmoista väkeä, joka normaalisti riittää pienen banaanivaltion kukistamiseen. Chuck Norris -viitan päälleen vetävä hyllytetty salaisen palvelun Mike Banning ottaa kuitenkin ohjat käsiinsä ja yhden miehen armeijana hoitaa bonarit himaan. Fuqua yrittää katsojalle uskotella, että Valkoisen Talon valtaus onnistuu käden käänteessä, koska valtio ei valvo ja seuraa riittävästi omiaan ja siksi aina jostain löytyy joku petturi, joka on valmis parista miljoonasta myymään mummonsa ja tämän kiikkustuolinkin vielä. Kyllä, näin tässä elokuvassa todellakin väitetään. Jos vielä premissin uskoisikin, joutuu seuraavaksi myös hyväksymään mitä ihmeellisimpiä tarinoita: hyllytetyllä Mike Banningillä on jostain syystä edelleen turvaluokitus ja pääsy presidentin virkahuoneen salaiseen kassakaappiin ja siellä lymyilevään satelliittipuhelimeen, tietoa rakennuksen salaisista käytävistä, staminaa hoidella korealaisia terrori-Teroja yksi toisensa perään huoneesta toiseen tunnista toiseen, Kerberos -protokollasta, jolla tehdään kenkkuja temppuja ydinaseille jne jne. Koko jutun juoni on Kerberos-protokollan käyttäminen itseään vastaan ja tarinassa perustellaan protokollan olemassaolo sillä, että jo laukaistun mannertenvälisen ja ydinkärjellä varustetun ohjuksen voi antaa tuhota itsensä väärän hälytyksen sattuessa. Jostain syystä elokuvan tekijät ajattelevat tämän itsetuhomekanismin automaattisesti laventuvan myös ydinkärjen räjähdykseen, joka on taas tyystin eri asia kuin kantoraketin tuhoaminen. Ihan perusfaktoilla selviää myös, että noin kolmannes ydinaseiden kantoraketeista on aina huoltosyklissä, joten elokuvan lähtökohtainen olettama täydellisestä ydintuhosta oman maan kamaralla on jo pelkästään näiden kahden asian valossa vähintäänkin virheellinen. Viihdettähän tässä toki tehdäänkin, mutta elokuvan tekijöiden vakava paatos on kovin matalaotsaista ja siksi altistaa elokuvan juonen ja sen käänteet tarkemmalle analyysille.

Ei se mitään … Fuquan tarina on ihan täynnä – alusta loppuun – erilaisia päättömyyksiä ja ammottavia loogisia monttuja (kuten pihalla oleva luukku, josta pääsee suoraan Valkoisen Talon kellareihin … wtf?) eikä käsikirjoitus anna näyttelijöille lainkaan tilaa tarkentaa tai täsmentää hahmojaan. Toimintaelokuvan dialogi on aivan päätöntä ja monasti ei johda mihinkään (kuten esimerkiksi kriisihallitusta johtavan näyttelijä Morgan Freemanin vuorosanat – milloin soitetaan Moskovaan, Pariisiin, Saksaan, Japaniin ilman mitään jatkumoa, milloin kutsutaan paikalle Pohjois-Korean asiantuntija, jota ei elokuvan loppuun mennessä kuulu ei näy, jne). Terroristien toinen päätarkoitus on kiristää Yhdysvallat poistamaan läsnäolonsa Etelä-Koreasta ja merialueilta siellä päin ja kun lopulta hammasta kiristellen ”emme neuvottele terroristien kanssa!” -porukka antaa myöten ja periksi terroripoitsuille, tilanteen kehittymistä seurataan satelliittitutkalla, josta näemme, miten neljä (4!) sota-alusta tekevät 180-asteen käännöksen jossakin Kiinanmerellä. Terrorists win! sanoisi Counter Striken pelaaja. Se on helppoa, kun sen osaa. Tositilanteessa kai kymmenien tuhansien miesten tukikohtien lakkauttaminen olisi kuukausien ellei vuosien mittava operaatio. Strategiahuoneessa maan johto sitten pohtii, että antaako terroristeille enempikin periksi … vaakakuppiin nämä elokuvaelämän sankarit asettavat 20-miljoonaisen Etelä-Korean kansan tulevaisuuden ja presidentin pojan hengen. Luonnollisesti Etelä-Korean arpalipuke tässä häviää … Huonouden hihityksen vie ihan uusiin sfääreihin kaksi peräkkäistä kohtausta, joista ensimmäisessä siloposkinen Gerard Butler lähtee autolla ajamaan ja seuraavassa kohtauksessa sekunteja myöhemmin samaa autoa ajellessa hänelle on mystisesti kasvanut kelpo sänki. Kun on kerran kunnon erikoismies, niin partakin kasvaa tavis-Pettereitä nopsemmin. Pikkuisissa indie-pätkissä tuollaisetkin jatkuvuuteen liittyvät koomailut on helppo antaa anteeksi, mutta kymmenien miljoonien budjettien elokuvissa lähinnä vain sapettaa, että tällaiseen ei ropoja heru, mutta taisteluhelikopteri pitää saada vuokralle.

divider_04

Yhteenveto

Tympeäksi paatokseksi päätyvä suoraviivainen toimintaelokuva heijaa ensitöikseen kaivoon tolkun ja logiikan ja odottaa katsojan antavan kaiken hölynpölyn anteeksi, koska ylevä tarina vapaan maailman pelastamisesta on niin äärest tärkeä … tai jotain vastaavaa paskaa. Die Hard Valkoisessa Talossa, mutta epämiellyttävällä ja hyvin kyseenalaisella ääripatrioottisella paatoksella ja propagandalla höystetty ja itsensä pelottavan tosissaan ottava kaksituntinen toimintapaketti. Ohjaaja hukkaa valtavasti näyttelijäpotentiaalia ilmiömäisen typeriin väliepisodeihin, joiden leikkaus vieläpä tuntuu amatöörimäiseltä. ”Älkää hyvät veljet ja sisaret vastustako valtion koneiston omiin kansalaisiin kohdistamaa seurantaa, sillä vain näin voimme estää ilkeiden terroriterojen temput.” Näin se elokuvan sanoma tiivistettynä.

3/10.