Espanjalainen aulaohjelma. Skannattuna ohjelman molemmat puolet. Tukevaa lakattua kartonkia. Koko on hieman A4:ää suurempi. A movie program (guia pelicula) from Spain. Scanned both sides of the program. Sturdy, lacquered cardboard. Size is slightly larger than A4.
Espanjalainen yksisivuinen, kaksipuoleinen ohjelmalehdykkä. Paperia. Koko on aavistuksen A4:ää suurempi. A one-page, double-sided movie program from Spain. Paper. Size is a little larger than A4.
Ohjaus: Kirill Sokolov
Käsikirjoitus: Kirill Sokolov
Tuotantomaa: Venäjä
Kieli: venäjä
Budjetti: alle miljoona euroa
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 99 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 25.9.2020
Ohjaaja Peter Jackson muutti elokuvamaailmaa. Ja nyt ei todellakaan tarkoiteta niitä valtavan ylipitkiksi venytettyjä järkyttävän kalliita eeppisyystekijöillä pelaavia fantasiafanfaareja, joista valtavirta hänet ensimmäiseksi muistaa ja epäilemättä kulmakarvojaan kurtistelee näinkin kerettiläiselle näkemykselle. Tarkoitetaan tässä siis nimenomaan ohjaajan alkuajan teoksia Bad Taste (1987) ja Braindead (1992)[x]. Verisiä elokuvia oli jo toki tehty pitkin vuosikymmeniä ja erityisesti 1980-luvulla, mutta siltikin Jackson vei omat koomiset läträyksensä niin älyttömän pitkälle, että niitä yhä edelleen mietitään jonkinlaisina läträyksen ja äklöyden rimamittareina kauhuelokuvista puhuttaessa. Useimmissa maissa on omat perinteensä pienemmän mittakaavan indie-kauhulle ja onhan se aina hieman poikkeavaa, kun joku tällaisista puitteista ponnistaa kansainväliseen maineeseen ja menestykseen. Kirill Sokolovin verinen esikoisohjaus kumartelee sinne tänne aina Sergio Leonesta Quentin Tarantinoon, mutta kun sitä sisältönstä puolesta väkisinkin lähdetään vertailemaan joko ihan aikuisten tosissaan tai kieli poskessa vaikka just noihin Jacksonin läträyksiin, jää venäläiselokuvan tarkoitushakuinen shokkihoito lopulta melko vaatimattomaksi.
Matvey (Aleksandr Kuznetsov) on Olyan (Jevgenija Kregžde) poikaystävä. Andrey (Vitali Hajev) on Olyan rikospoliisina työskentelevä isä ja Tasha (Elena Shevchenko) puolestaan Olyan äiti. Matvey ilmestyy vasara kädessään Andreyn ja Tashan kerrostaloasunnolle eikä aikaakaan, kun vasaralle löytyykin jo käyttöä. Andrey alkaa hiljaksiin saada selville mitä helvettiä tämä nuori mies oikein luulee tekevänsä ja mikä yhteys hänellä onkaan Andreyn tyttäreen Olyaan…
Televisioviihteessä sarjakuvamaisen veriset ylilyönnit ovat jo ihan melkein normaalia arkipäivää. Ash vs Evil Dead laittoi ämpärikaupalla punaista kultaa jokaiselle kuviteltavissa olevalle pinnalle heti silmän välttäessä. Z Nation ja The Walking Dead eivät arastelleet näyttää läheltä mitä voisi tapahtua zombieksi muuttuneen ihmisen päälle, kun sen päälle parkkeerataan henkilöautolla. Happy! -sarjassa … no … jokainen jakso on poliittisesti epäkorrekti verinen ylilyönti hulvattomassa irrationaalisuudessaan. Mainitun kaltaisia sarjakuvamaiseen kerrontaan kumartavia televisiolle suunnattuja verisinfonioita ei ollut olemassa vielä edellisellä vuosituhannella ja vasta audiovisuaalisen materiaalin lähettämisen teknologinen murros on sallinut näille kanavia saavuttaa yleisöjä. Rakenteiden murros televisioviihteessä heijastuu hyvinkin suoraan myös elokuvien maailmaan ja elokuvien tekijöiden pitää tiedostaa oman mediansa asema suhteessa muihin.
Päivän päätteeksi ilmestymisaikanaan vuonna 2018 Kirill Sokolovin toiminnallisen slasher/splatter-elokuvan verinen anti jää lopulta tässä valossa jopa hieman kesyksi huolimatta ilmeisestä halusta pyrkiä shokeeraavaan, verisen räikeään ja anarkistiseen ulosantiin. Elokuva on tarkoitettu selkeästi vain ja ainoastaan verisen väkivaltaviihteen ydinjoukolle ja valtavirtaelokuvia seuraaville se on väistämättä aivan liian mauton, epäkorrekti, räikeä ja verinen. Hieman vaatimaton budjetti valutetaan epäilemättä kuiviin efektien realisoimisen yhteydessä eivätkä ne toki olekaan millään muotoa huonoja jos kohta ei nyt alan kirkkaanpunaisinta parhaimmistoakaan. Se vaan, että ihan pelkkä kaulasuonesta valtoimenaan pulppuava veri ei oikein enää uudella vuosituhannella ole mitenkään ihmeellistä, radikaalia tai shokeraavaa ja pelkässä veren määrässä on kovin vaikea laittaa kampoihin vaikka Japanin Takashi Miikelle tai Sion Sonolle. Muutamat Sokolovin aivoittamat efektitempaukset saavat kokeneenkin gorehoundin hihittelemään innosta, mutta sitten seuraavassa kohtauksessa tuleekin taas vastaan sellainen aha, tommoista taas -tunne. Elokuvan musta komiikka pelaa kuitenkin erittäin hyvin ja erityisesti näyttelijöidensä ansiosta. Aleksandr Kuznetsovin ja Vitali Hajevin näyttelemien hahmojen välinen köydenveto on suorastaan tarantinomaisen kihelmöivää ja ohjaaja Sokolovin itse taituroimat leikkisät leikkaukset ovat juuri oikea-aikaisia ja niissä on kaikuja jopa ohjaaja Scott Spiegelin slasher-elokuvan Intruder (1989) mallikkaista kikkailuista. Elokuvan synkkä alavire Venäjän korruption nykytilasta jalostuu mutkitta herkullisiksi tilanteiksi ja sinänsä lähtökohtaisesti ahdistavasta ankeudesta Sokolov onnistuu tiristämään särmikkäitä havaintoja maansa tilasta. Harvinaista on myös se, miten vaatimattoman budjetin rahkeet ovat riittäneet tekniselle puolelle; valaistus, äänitekniikka ja kuvaus eivät mitenkään paljasta tuotannon vaatimattomuutta – päinvastoin. Lisäksi tekijät osaavat ja ymmärtävät käyttää kameraa muuhunkin kuin vain sarjaan yksittäisten tilanteiden taltiointeja, joka tuntuu olevan erityisen uhanalainen taito maailmassa, jossa jokainen luulee olevansa ohjaaja kuvatessaan vaikka jotain koiravideota juutuuppiin tai tikkelitokkeliin.
Selkeästi parhainta antia elokuvassa edustaa sen äänimaailma. Inhan ja kiihottavan välimaastoon istahtavat musiikki ja ääniefektit ovat jatkuvasti näennäisesti taustalla, mutta upeasti koko ajan korostavat visuaalista sisältöä olkoon se sitten kohtauksen tunneympäristön manipuloimista, veriefektien tehokkuuden maksimointia tai korostamassa takaumakohtausta.
Selkeästi heikointa antia puolestaan on Sokolovin haluttomuus mennä liian pitkälle. Kyllähän pätkässä siis toki pätkitään, hutkitaan ja lätkitään, mutta elokuvan potentiaalinen kohdeyleisö lienee jo kokenut kaikenmoista elävien kuvien ihmemaailmassa. Valtaosa elokuvan sisällöstä on kuitenkin jo lähtökohtaisesti joka tapauksessa omalla tahollaan kihloissa Quentin Tarantinon Reservoir Dogs (1992) ja Kill Bill: Volume One (2003) -elokuvien, Robert Rodriquezin Sin City (2005)-elokuvan ja Sergio Leonen melkein koko tuotannon kanssa, joten miksi ei sitten suosiolla menisi moniavioisesti naimisiin asti?
Räväkkä, yllättävä ja varsin verinen venäläiselokuva on ohjaajansa Kirill Sokolovin esikoisohjaus. Kiihkeän tarinan ydin on helposti ymmärrettävissä ja sen tekijät pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan pitämään paketin yksinkertaisena ja selkeänä. Lyhyestä kestostaan huolimatta kaikki ei kuitenkaan loksahda aivan mutkitta paikoilleen ja muutamakin kohtaus suorastaan jopa särkee kokonaistunnelmaa, joka on parhaimmillaan yhden olohuoneen ahtauteen tungettujen hahmojen interarktiossa. Tarkoitettu vain anarkistisen, nihilistisen väkivaltaviihteen fanikunnalle, vaikka sisältääkin hyppysellisen filosofisia pohdintoja.
Ohjaus: Pang Ho-cheung
Käsikirjoitus: Pang Ho-cheung
Tuotantomaa: Hong-Kong (Kiina)
Kieli: kantoninkiina, mandariinikiina, tagalog, englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: toukokuu 2020
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
JohdantoAhneutta teemana on käsitelty elokuvissa varsin monelta kantilta ja ilahduttavan monessa lajityypissä. Rahan valtaa ihannoivien ja tästä vallasta sokaistuvien ihmisten elämää voi seurata esimerkiksi Oliver Stonen elokuvassa Wall Street (1987) ja edelleen Martin Scorcesen elokuvassa The Wolf of Wall Street (2013). Järjestäytyneen rikollisuuden maailmaan voipi sukeltaa esimerkiksi Martin Scorcesen elokuvan Casino (1995), Martin Scorcesen elokuvan GoodFellas (1990) ja vaikka Brian dePalman elokuvan Scarface (1983) kautta. Murhaan yllyttäminen ahneuden vuoksi on sekin varsin yleistä elokuvissa, kuten voi huomata vaikka Lawrence Kasdanin elokuvaa Body Heat (1981)[x], John Dahlin elokuvaa The Last Seduction (1994) tai vaikka Billy Wilderin elokuvaa Double Indemnity (1944) seuraamalla. Tulevaisuuden korporaatioiden pohjattoman ahneuden seurauksia voi ihmetellä vaikka Paul Verhoevenin elokuvassa RoboCop (1987)[x]. Rakennusyhtiön ahneuden jälkiä puolestaan voi katsella John Guillermin elokuvassa The Towering Inferno (1974). Jättitorniin joutuu kapuamaan myös Bruce Willisin John McClane -hahmo John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988), jossa tutkitaan rikollisryhmän eläköitymissuunnitelman mönkään menemistä. Muutoinkin jännitys- ja toimintaelokuvien kategoriat ovat lukumääräisesti peräti piukkaan pakattuja, kun ottaa suodattimeksi tarinat, joissa havitellaan vielä sitä yhtä isoa keikkaa, jotta voisi muka eläköityä rauhassa. Varsin lähelle tätä Pang Ho-cheungin elokuvaa kuljetaan Pastorin veljesten elokuvassa Hogar (2020), jossa huonossa taloustilanteessa oleva mainosmies Javier yksinkertaisesti hankkii itselleen paremman taloudellisen ja sosiaalisen aseman välittämättä jälkeensä jättämästä tuhosta.
Kauhu- ja eritoten slasher-lajityypeissä teema on kuitenkin jossakin määrin harvinaisempi. Toki se on läsnä monasti esimerkiksi taustalla vaikuttavien organisaatioiden toiminnassa, jotka epäsuorasti ovat vastuussa nähdyistä tapahtumista ahneutensa vuoksi. Yksilötasolla kuitenkin kauhuelokuvissa vain aniharvoin suoranainen ahneus on selkeä elokuvaa määrittävä tekijä. Sitä se on mitä suuremmassa määrin tässä Pang Ho-cheungin modernissa slasher-elokuvassa.
Juuri hieman ennen vuosien 2008-2009 finanssikriisiä nuoren Hong Kongissa asuvan naisen Chengin (Josie Ho) lapsuuden unelma asunnosta merinäköalalla uhkaa karata asuntojen hintojen karattua tavallisten kansalaisten ulottumattomiin. Cheng joutuu painimaan pienipalkkaisten ja heikosti arvostettujen töiden, sikamaisen miesystävän ja sairaan isän elättämisen kustannusten kanssa ja vaikka hän on kuinka yrittänyt säästää, ei rahaa vain tunnu olevan tarpeeksi kunnolliseen merinäköalaan loistokkaassa pilvenpiirtäjässä kaupungin keskustassa. Cheng laatii suunnitelman ja alkaa tehdä asialle jotain saavuttaakseen asuntounelmansa …
Tekijät osoittavat slasher-elokuvallaan vankkaa ymmärrystä lajityyppiin. Slasher-elokuvien kuvasto ja arkkityypit ovat tekijöiden hallussa, mutta samalla he tietoisesti irtautuvat pyrkimyksestä tehdä vain yhtä uutta slasheriä satojen muiden joukkoon. Näiden elokuvien ystäville – toisin kuin monasti oikeiden elokuvien muita ylenkatsovat halveeraamiseen ja oman ylivertaisuuden pönkittämiseen tähtäävät tahot tahtovat väittämään – myös niiden veristen tapahtumien taustoitukset, tarinan soljuminen, näyttelijöiden taidot ja ohjaus ovat ihan yhtä tärkeitä kuin ne veriset tapahtumatkin. Mielenkiintoisesti lähes poikkeuksetta ne parhaimmiksi mielletyt (sekä yleisemmin elokuvaharrastajien, kriitikoiden kuin fanienkin keskuudessa) lajityypin elokuvat pitävätkin sisällään kosolti paljon muutakin kuin juuri noita kavahdettuja veriefektejä. Toisinaan jopa ovat hyvinkin verettömiä (esimerkiksi John Carpenterin Halloween (1978) ja Tobe Hooperin Texas Chainsaw Massacre (1974)) ja näin perustuvat kokonaan muihin seikkoihin kuin niihin veriefekteihin.
Pang Ho-cheungin ohjauksessa ei kuitenkaan niitä veriefektejä säästellä. Sitä kuulua märkää punaista kultaa viskotaan ämpärikaupalla oikealle ja vasemmalle, kun sille päälle satutaan ja totta vieköön useammankin kohtauksen voimin tällainen sattumus tekee itsensä tiettäväksi. Perinteisin menetelmin (siis ei-tietokoneella) valmistetun käsityön leima on läsnä herkullisella tavalla. Niistä veriefekteistä tulee näin huomattavasti raadollisempia, niljakkaampia ja todentuntuisempia kuin CGI-efekteillä, joihin monet tekijät jopa lajityypin sisällä auttamatta sortuvat. Unohtumattomia kokemuksiakin Ho-cheung kumppaneineen pystyy loihtimaan, sillä niin taitavasti efektit on toteutettu ja niin äärimmilleen vietyihin tilanteisiin sopeutettuina kuin mitä tarina nyt vain voi tilaa antaa.
Elokuvan tarina etenee useammalla aikajanalla tiivistyen klimaattisiin hetkiin ns. tässä päivässä. Tällaisen rakenteen nivominen toimivaksi kokonaisuudeksi on hyvin, hyvin vaativaa, sillä se tuo ihan omia haasteitaan tarinajatkumon kehitykselle ja erityisesti kohtausten välisiin siirtymiin ja leikkauksiin. Pang Ho-cheungin ohjauksessa rakenne toimii kohtuullisesti, mutta vaikuttaa liian kunnianhimoiselta yritykseltä lopputulokseen nähden. Elokuva soljuu kyllä eteenpäin rytmikkäästi ja loogisesti avautuen sopivin väliajoin uusiin takaumiin päähenkilö Chengin menneisyydestä, mutta kyllä se lopulta kuitenkin puurouttaa kokonaisuuden hahmottamista. Pahimmillaan se hajauttaa elokuvalle kaavaillun kokonaistunnelman rakentumista ja jopa paikoin rikkoo juuri rakennettua tunnelmaa siirtymällä ihan muihin maisemiin. Onneksi ohjaajan käytössä on kuitenkin valtaisan taitavaa teknistä väkeä, sillä elokuva tuntuu epätavallisen ammattimaiselta ja viimeistellyltä huomioiden selkeät budjetaariset rajoitteet. Äänisuunnittelu, valaistus, lavastus ja kuvaus ovat kaikki ns. vimpan päälle eikä moitteen sijaa löydy kuvakulmien valinnoista, leikkauksen sujuvuudesta eikä näyttelijöiden ohjauksestakaan. Mistä sitten kiikastaa, ettei tämä ole alan keskeisin etappi vuosituhatrajan tällä puolen? No siitä, että elokuvan päähenkilöön on tavattoman vaikea samastua millään mittarilla. Cheng paljastuu yksilötasolla yhtä ahneeksi mitään kaihtamattomaksi psykopaatiksi kuin makroyhteiskunnan talouskeinottelijatkin, jotka aikanaan aikaansaivat finanssikriisin koko murheellisessa globaalissa laajuudessaan. Rinnastus on toki selvä, mutta katsojalle tällaiseen hahmoon päähenkilönä on vaikeaa suhtautua. Pari esimerkkiä. Katharine Isabellen roolihahmo Mary Mason Soskan siskosten slasher-elokuvassa American Mary (2012) sai osakseen niin tylyn kylmää kohtelua, että Maryn karmaisevaan kostoretkeen on helpompi samastua. Jemma Dallenderin roolihahmon Katie Carterin suorasukaiseen kostoon Steven R. Monroen elokuvassa I Spit on Your Grave 2 (2013)[x] on niinikään suopeampi suhtautua, kun ensin on saanut maistiaisia niistä hirveyksistä, joita Katie joutuu kohtaamaan. Sen sijaan Josie Ho:n Cheng-hahmon motivaatioksi valittu mielenterveyden ongelmaksi asti maalattu ahneus tuntuu vain ylimitoitetun vieraalta suhteutettuna siihen yltiöpäiseen verimyrskyyn, jota Cheng ympärilleen kylvää.
Epätavallisen kaksikon, etupäässä romanttisia draamoja ohjanneen Pang Ho-cheungin ja suuren suosion pop-tähden Josie Ho:n, tuottama ja tähdittämä yltiöväkivaltainen moderni slasher-elokuva yllättää tuoreella otteella, teknisellä taitavuudella, ammattimaisilla tuotantoarvoilla ja erityisen rehvakkailla käytännön veriefekteillä. Kun pakettiin kääritään mukaan vielä railakkaan verevästi näytelty päärooli, ei tätä voi oikein kuin ihailla. Elokuva on todellakin vain vakavasti slasher-elokuviin hurahtaneille ylipäätään suositeltavissa sen järkyttävän kuvaston vuoksi, joten herkempien katsojien on kyllä ihan syytä jättää tämä suosiolla väliin.
Ohjaus: Josh Reed
Käsikirjoitus: Josh Reed, Nigel Christensen
Tuotantomaa: Australia
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Arvioitu: kesä 2012
Arvioidun version pituus: 80 minuuttia
Budjetti: vähäinen
Kieli: englanti
The Final Girl (suom. esim. Viimeinen nainen) -käsite tarkoittaa kauhu- ja jännityselokuvissa yleensä pienehkön seurueen ainoaa henkiin jäänyttä henkilöhahmoa. The Final Girl -termin taustalla on Carol J. Clover, joka vuonna 1992 julkaistussa teoksessaan Men, Women, And Chain Saws: Gender In The Modern Horror Film tutkii ja analysoi naishahmoja mm. juuri slasher-elokuvissa. Itse käsitteen takana seisoo yleensä pienehkön nuorten aikuisten ryhmän yksi tietty naishahmo, joka kauhuelokuvan päättyessä on paitsi jäänyt henkiin myös kasvanut, vahvistunut, karaistunut ja voimaantunut päihittämään elokuvan murhaajan tai murhaajat. Eräinä alkuaikojen esimerkkeinä voi pitää Bob Clarkin elokuvaa Black Christmas (1974), jossa Olivia Husseyn esittämä selviytyjä Jess ei ole vielä yhtä muottiin sidottu kuin tulevien vuosien vastaava hahmo, sekä Tobe Hooperin samana vuonna julkaistua elokuvaa The Texas Chainsaw Massacre (1974), jossa Marilyn Burnsin näyttelemän Sallyn hahmo ei suoranaisesti kykene tappamalla päihittämään vangitsijoitaan, mutta selviytyy silti hengissä koettelemuksesta. Näiden elokuvien The Final Girl -hahmot ovat vielä tulevien vuosien prototyyppejä. Sean S.Cunninghamin lanseeraama alan peruskivimuuraus on tietenkin Friday the 13th (1980)[x] -elokuvasta tuttu Adrienne Kingin näyttelemä Alice. Sarjan likipitäen jokaiseen jatko-osaankin on pitänyt leipoa lähes samasta muotista se The Final Girl. John Carpenterin Halloween (1978) -elokuva on lajityypin merkkipaalu yleisestikin, mutta erityisesti Jamie Lee Curtisin näyttelemä Laurie Strode suorastaan tihkuu sitä materiaalia, mitä seuraavien vuosikymmenien slasher -elokuvien The Final Girl -hahmoilta voi odottaa paaluttaen käsitettä tiettyyn muottiin. Vicky Dawsonin näyttelemä Pam MacDonald Joseph Ziton elokuvassa The Prowler (1981), Barbara Cupistin näyttelemä Alicia Michele Soavin elokuvassa StageFright (1987), Elizabeth Coxin näyttelemä Jennifer Scott Spiegelin elokuvassa Intruder (1989), Deborah Bensonin näyttelemä Constance Jeff Liebermanin elokuvassa Just Before Dawn (1981)[x], Kate McNeilin näyttelemä Katherine Mark Rosmanin elokuvassa The House on Sorority Row (1983) ja Jocelyn Jonesin näyttelemä Molly David Schmoellerin elokuvassa Tourist Trap (1979) kukin omilla tahoillaan sementoivat käsitteen tiukaksi osaksi kauhuelokuvien kuvastoa tulevina vuosina.
Lukijalle pitäisi tämän pienen johdannon johdosta muodostua sellainen kuva, että Josh Reedin elokuvassa Primal olisi myös tarjolla tämän käsitteen variaatio. Jos näin käy, se pitää paikkansa. 2000- ja 2010-lukujen kymmenissä uuden vuosituhannen slasher -elokuvissa monet vuosikymmeniä aikaisemmin lajityyppiin rakentuneet käsitteet ovat tiukasti hyvissä voimissa ja jopa odottamattoman muuttumattomina. Reed tekee esikoisohjauksessaan vain muutamia pieniä säätöjä moniin tuttuihin slasher-elokuvien vakiokaavoihin, mutta ainakin se The Final Girl saa Reedin elokuvassa oman tulkintansa.
Antropologian opiskelija Dace (Wil Traval), Anja (Zoe Gameau) ja heidän viisi ystäväänsä matkustavat eräilemään aikomuksenaan päästä katsomaan esihistoriallisia luolamaalauksia Australiassa. Paikan päälle telttailemaan jäävät nuoret joutuvat omituiseen tilanteeseen, kun ryhmän jäsen Mel (Krew Boylan) sairastuu outoon kuumeeseen käväistyään uimassa läheisessä lammikossa. Tilanne pahenee nopeasti Melin henkisen tilan heiketessä ja hänen alkaessa käyttäytyä pelottavan uhkaavasti, jopa väkivaltaisesti…
Josh Reedin Primal on yksi hienoinen yllätys lisää Australiasta. Ohjaajan esikoispitkä on ehta kauhuspektaakkeli, joka yhdistelee monia tuttuja kauhukonventioita, mutta onnistuu erottautumaan massasta edukseen tuoreilla ideoillaan ja tiiviillä kerronnallaan. Nuorukaiset eristettynä erämaassa kaukana sivistyksen tarjoamista avuista (ja tietenkin kännykkäkenttien ulkopuolella … hih) on toki kaluttua ja tongittua kamaa slasher -elokuvissa ja erityisesti maaseutukauhu-alalajityypissä eikä Primal tässä kohdin mitään uutta ja ihmeellistä toki osaa tarjoilla. Keksiipä nyt kuitenkin jälleen kerran yhä uuden keinon, millä nuorukaiset saadaan pidettyä keskeisellä tapahtuma-alueella ja estettyä säntäilevä pakeneminen. Näissä elokuvissa yleensä tuodaan jo varhaisessa vaiheessa esiin ongelmat nuorten ryhmän sisällä ja esitellään ensimmäiset hahmojen väliset odotetut konfliktit, joita sitten elokuvan edetessä vielä vähän tehostetaan ja kärjistetään. Näin tavanomaisesti mapitetaan kukin hahmoista omiin stereotyyppisiin lokeroihinsa nörtistä nynnystä ylimieliseen kiusaajaan ja lutkahtavan typykän kautta siihen kilttiin naapurin tyttöön, joka pihtaa ja josta klassisten konventioiden kautta yleensä sitten kouliutuu se kliseinen viimeinen selviytyjä. Näillä samoin urin se Reedin elokuvakin nyt totta vieköön pitkälti pelaa. Monista saman lähtökohdan kautta avautuvista slasher -elokuvista huolimatta Primal tarjoutuu esittelemään virkistävän näkökulman: nimittäin ryhmän jäsenten henkiä uhkaavaksi antagonistiksi muuttuukin yksi oman ryhmän jäsenistä ja siksi yllättäen asetelma kääntyykin ryhmädynamiikan tutkinnan kautta hyvinkin kiehtovaksi ja intensiiviseksi ystävyyssuhteiden rajoittaessa vastinearsenaalia.
Josh Reed päätyy elokuvassaan yhdistelemään slasher– ja zombie-elokuvien teemoja, kun porukalle alkaa valjeta, että yksi omasta joukosta on muuttunut väkivaltaiseksi vaistojensa varassa eläväksi pedoksi, jolle tuntuu maittavan ihmisen liha. Ja kun vielä sakki hoksaa, että purema levittää vastaavan infektion uhriinsa, on jännä hybridi just siinä kasassa. Siitä se sitten lähteekin melkoinen meno käyntiin eikä vimmainen hurme lopu ennen kuin lopputekstit armahtavat. H. P. Lovecraftinkin suuntaan niiaava viimeinen vartti onkin niin hämmentävää katsottavaa, että pelkästään jo se pystyy nostamaan elokuvan ylitse tusinaslashereiden tarjooman, jos kohta onkin hienoisessa ristiriidassa aiemman tunnelman kanssa. Vaikka alkupuolella Josh Reed joutuu pysyttelemään halvoissa patenttitoimiston perukoilta kaivetuissa perusratkaisuissa, niin puolesta välistä alkaen käynnistyy muodonmuutos intensiivisen ja hyytävän kauhun puolelle muutamien hyvinkin onnistuneiden kohtausten myötävirrassa. Etupäässä piristystä tuo se, että tekijät uskaltautuvat rohkeasti yrittää rimpuilla irti lajityypin näkymättömistä kahleista ja vieläpä paikoin onnistuvatkin siinä miten kuten.
Ohjaaja onnistuu myös rytmittämään elokuvansa sopusuhtaisesti ja kiristää tempoa sopivin välein pykälä pykälältä. Teknisten valintojen puolella kuitenkin elokuva on ajautua monastikin syvään kuoppaan, sillä toimintakohtausten musiikkivideomaiset leikkaukset ja eestaas heiluva kamera tuntuvat paitsi pahasti häiritsevän kokonaisuutta niin myös liian laskelmoiduilta ja itsetietoisilta ratkaisuilta; suorastaan tökerön teennäisiltä. Toimintakohtauksiin valittu tyyli ajautuu ikävään kontrastiin suhteutettuna elokuvan muihin kohtauksiin vieden pahasti tehoja kokonaisuudelta. Aggressiivisella leikkauksella epäilemättä myös yritetään peittää ontuvia koreografioita, heikkoja efektejä ja yliolkaisia maskeerauksia. Toisaalta elokuvan värisuunnittelu ja valaistus ovat epätavallisen onnistuneita ja erityisesti näin huolella suunniteltua valaistusta saa hakea yleensä paljon suuremman luokan teoksista. Nuoret aussinäyttelijät onnistuvat rooleissan miten kuten tyydyttävästi. Esikoiselokuvassaan hirviöksi muuntuvana Mel-hahmona viihtyvä Krew Boylan välittää hyytävän tehokkaasti alkukantaiseksi pedoksi vajoavaa hahmoaan. Boylan esittämä aistiensa varassa toimiva hahmo ei ehkä ihan jää kauhumuistiin ikonisena petona, mutta eipä paljoa puutu. The Final Girl -roolin tekevä Zoe Gameau ei hänkään millään muotoa epäonnistu, mutta lopulta näyttelijän intensiteetti roolissaan ei kuitenkaan yllä vaadittaviin mittoihin. Gameaun työ ei jää mieleen sellaisena kuin nyt vaikkapa Shauna Macdonald Sarah-hahmon roolissaan Neil Marshallin elokuvassa The Descent (2005), Heather Langenkamp Wes Cravenin elokuvassa Nightmare on Elm Street (1984), Jamie Lee Curtis Alana-hahmollaan Roger Spottiswooden elokuvassa Terror Train (1980)[x] tai vaikka Karina Testa Yasmine-hahmollaan Xavier Gensin Frontière(s) (2007)[x] -elokuvassa).
Moderni slasher-elokuvan variaatio sekoittaa tavalliseen palettiin mukaan yliluonnollisia värisävyjä. Varsin onnistunut skenaario, ainakin osittain toimiva tekninen toteutus ja mukavan pirteästi lajityyppinsä kliseistä irti pyristelevät käänteet nostavat kokonaisuuden vaivatta keskimääräisen teinislasherin kastiin ja jopa ylikin. Verta ja joitakin mukavan rouheita ja toimivia efektejäkin on tarjolla, mutta toisaalta osa efekteistä on kiusallisen heikkoa CGI-pöperöä luoden ikävää kontrastia heikompien efektien ja parempien välillä.
Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.
Ohjaus: McG
Käsikirjoitus: Brian Duffield
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus:85 min
Arvioitu: lokakuu 2017
Ensi-ilta Suomessa: suoratoistoensi-ilta Netflixillä 13.10.2017
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: englanti
JohdantoTurvallisen ydinperheen tuhoon tähtäävät ulkopuoliset tunkeutujat ovat vakioaineistoa trillereissä ja kauhuelokuvissa, koska rauhallista ja tavanomaista elämää elävien keskivertoisten katsojien on niin helppo samastua idylliä rikkovan tuhoisan voiman olemassaoloon myös heidän omassa elämässään. Tuhovoima voi olla seurausta omista virheistä (Fatal Attraction (1987)), auttavan käden ojennuksesta (Dead Calm (1989)[x]), hankalasta vuokralaisesta (Pacific Heights (1990)), kenkusta kämppiksestä (Single White Female (1992)[x]), kotiin hyvää hyvyyttä asumaan päästetystä huono-onnisesta nuorukaisesta (Poison Ivy (1992)[x]), kierosta kytästä (Unlawful entry (1992)), vinoksi menevästä ihastumisesta (The Crush (1993)), epäonnisesta adoptiosta (Orphan (2009)), hankalaksi äityvästä naapurista (The Neighbor (1993)), entisestä kumppanista (The Ex (1997)), harmillisesta kollegasta (Disclosure (1994)[x]), liian tuttavalliseksi käyvästä pizzakuskista (Otis (2008)), lapsen viikonlopuksi vierailemaan tulevasta opiskelijakaverista (Haute Tension (2003)[x]), tarkoituksella sisään päästetystä vierailijasta (Black Christmas (1974)), hirviöksi osoittautuvasta ottovanhemmasta (Stepfather (1987)), häiriintyneestä talkkarista (Sleep Tight (2011)), vanhasta jo unohtuneesta vihanpitäjästä (Cape Fear (1962)) tai vaikka ihan vain silkasta paskasta tuurista, että juuri tuli valituksi jonkun kohteeksi (The Strangers (2008)). Ja tietenkin … lastenhoitajasta (The Hand That Rocks the Cradle (1992)[x]).
Niin. Nämä lastenhoitajat … nuo itsensä Saatanan inhat kätyrit, joiden hoteisiin pahaa-aavistamattomat rakastavat vanhemmat luovuttavat kullannuppunsa lähtiessään viettämään yhteistä aikaa oman kodin ulkopuolelle. Teeman elokuvista Curtis Hansonin alan keskeinen teos The Hand That Rocks the Cradle (1992)[x] nousi jopa kansainväliseksi yleisömenestykseksi, mutta sitä vastoin aikaansa edellä ollut Peter Medakin The Babysitter (1980) puolestaan on jäänyt lähes täysin tuntemattomaksi jopa alaa seuraaville. Russell Mulcahyn While the Children Sleep (2007) ei onnistunut tekemään aiheelle kuin lähinnä hallaa. Andrew Stevensin kiero Scorned (1994) taasen oli lähinnä vain variaatio yllämainitusta Curtis Hansonin kahta vuotta aiemmasta ylivertaisesta teoksesta ja Jim Wynorskin Thy Neighbor’s Wife (2001) oli surkuhupaisasti lähes suora – mutta vielä surkeampi – kopio Stevensin elokuvasta. Kauhukomedian puolella ei kuitenkaan vielä lastenvahtien tempauksista ole tungosta ollut ja siihen väylään iskee ohjaaja McG:n The Babysitter (2017).
Keskiyläluokkaista lähiöidylliä elävä perhe on käyttänyt auliisti hyväkseen nuoren naisen, Been, (Samara Weaving) palveluita lastenhoitajana perheen ainokaiselle ja jo hyvinkin teini-ikäiselle Colelle (Judah Lewis). Koittaa jälleen yksi viikonloppu, jolloin Bee muuttaa perheen taloon ja ottaa Colen siipiensä suojiin vanhempien häipyessä lomailemaan muualle. Asiat sujuvat mallikkaasti aina siihen saakka, kunnes Cole saa puolivahingossa selville, että hänen hoitajansa pussissa olevat jauhot eivät ole puhtaimmasta vaan peräti ihan sieltä mustimmasta päästä eli itse Wanhan Wihtahousun nouhoomosta peräisin. Satanistista kulttia Colen vanhempien asunnossa pyörittävä lastenvahti joutuu uuteen tilanteeseen, kun käy ilmi, että Cole tietää liikaa ja tämä on siksi eliminoitava.
Katastrofaalisen rajoilla keikkuneen Terminator: Salvation (2009) -elokuvan ohjauksen jälkeen ohjaaja McG ei ole mitään kovin mairittelevaa saanut ohjattavakseen elokuvapuolella ja ajautunut pitkälti televisiosarjoja ohjaamaan. The Babysitter on kuitenkin rehvakkaan tuoreella otteella ohjattu kautta linjan ja sen tekniset ratkaisut nostattavat toivoa. The Babysitter- elokuva tuntuu kokolailla täydelliseltä valinnalta McG:lle elokuvan kehyksen antaessa ohjaajalle tilaa käyttää värejä, leikkauksia, näyttelijöitä ja kameran liikettä eloisasti ja leikkisästi. Vanhemmat kauhukarhut epäilemättä hohottavat iloisesti nyökkäillen, kun kameraliikkeistä tulvahtavat mieleen Scott Spiegelin Intruder (1989)-elokuvan leikkisät kikkailut, elokuvassa kekseliäästi käytetty veitsi on juurikin samanlainen kuin mitä Halloween (1978)-elokuvassa kovasti käyteltiin tai hoksaavat miten käsissä pidettyjen veitsien kulmat muodostavat saman kolmion, jonka muodostivat ikoniset puutarhasakset Tony Maylamin elokuvassa The Burning (1981). Kohtausten nivoutuminen toisiinsa ontuu harmillisesti kyllä ja mukana on oikeastaan tarpeettomiakin kohtauksia, kuvioita ja sivuhahmoja, joiden merkitys ja käyttö jää harmillisen etäiseksi; kuin elokuva olisi ollut alunperin pidempikin, mutta editoitu lyhyemmäksi näiden sivujuonteiden ja -hahmojen kustannuksella. Komediallisen tulokulman takia on myös vaikea arvioida miten paljon tarkoituksellista on ollut käyttää lastenhoitajan kultin jäseninä melko tavallisia arkkityyppisiä karikatyyrejä kasarislashereistä, mutta siltikin jätetty nämä hahmot varsin ohkaisiksi. Tummaihoinen hysteerikkoheebo kuolee tietty ekana Home Alone (1990) -elokuvan kohtauksen toisintona ja kylmäkiskoinen aasialaismimmi pistetään menemään kakkosena, mutta siltikin sivuhahmoista olisi saanut kosolti enemmän irti repimällä elossapitojohdot seinästä tarpeettomilta sivukäänteiltä (kuten nyt vaikkapa naapurin isäntää koskevat kohtaukset) ja antamalla kultistiposselle vähän enempi liekaa. Eipä silti, näyttelijätyössä ei ole mitään valittamista näissä sivurooleissakaan ja etenkin satanistikultin sivuhenkilöt vetävät roolinsa hyvinkin paljon paremmin kuin mitä näiden hahmojen parodioiden kohteena olevissa elokuvissa on tavattu näkemään. Samara Weavingille kantava päärooli kokopitkässä istuu vaivattoman tuntuisesti, mikä seikka epäilemättä on tämän elokuvan keskeinen pelastus. Mitä juoneen ja sen käänteisiin tulee, McG kivasti heittelee katsojalle visuaalisia johtolankoja, mutta ymmärtää välillä kääntää ne myös päälaelleen tuoden kerrontaan ilkikurista sävyä, joka sopii elokuvan yleiseen ilmeeseen varsin oivasti. Sen sijaan dialogi ja lukuisten kohtausten yleinen sävy on aivan turhaan maustettu jatkuvalla alapääsanailulla ja räävittömyyksillä, joiden teho juttujen vain jatkuessa sekä heikkenee elokuvan edetessä että samalla tuntuu varsin tarpeettomalta ja jopa pakotetun tuntuiselta. Kuin katsoisi Home Alone (1990) -elokuvan mielenvikaista ja pakko-oireista pikkuveljeä.
Tavanomaisia home invasion– ja slasher– lajityyppien koukeroita ovelasti kierrättävä teinikauhukomedia asemoi itsensä kohdeyleisöjensä suhteen hieman vaivaannuttavasti. Toisaalta se paljastaa tekijöidensä oman iän vihjaillessaan kasapäin sekä herkullisilla ja ilmiselvillä että hienovaraisemmilla ja muotokielen kautta avautuvilla elokuvaviittauksilla milloin kesympiin kassamagneettiperhekomedioihin ja milloin rankempiin ja harvempien tuntemiin kasarislashereihin. Ja toisaalta tissi-, vagina-, perse- ja seksihuumori kielii lähinnä jostain harhakuvitelmasta, että tällaiselle ne teinit nyt kuulemma naureskelevat silloin, kun ovat keskenään. Potentiaalia McG:n ohjauksessa olisi ollut parempaankin lopputulemaan. Teknisesti varsin kyvykäs esitys, mutta sitten se dialogiin siivutettu huumoripuoli tuntuu joltain Seth MacFarlanen hylättyjen matskujen hautuumaalta ylös kaivetulta. Ohjauksen kautta kuitenkin ajoittaiset absurdismiin kumartavat juonenkäänteet pitävät hommelin virkeänä.
Ohjaus: Bryan Bertino
Käsikirjoitus: Bryan Bertino
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 85 min.
Arvioitu: 2009 helmikuu
Ensi-ilta Suomessa: 26.09.2008
Kieli: englanti
”Tositapahtumiin pohjautuva”. Siinäpä termi, jolla katsoja halutaan sitouttaa katsomaan elokuvaa vakavammalla asenteella ja käsittelemään tapahtumia erilaisella otteella kuin jos elokuvan perimmäiset asetelmat olisivat täysin fiktiivisiä. Kauhuelokuvien puolella tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia on tehty kautta aikain, mutta loppujen lopuksi kuitenkin melko vähän verraten miten ahkeraan asetelmaa on käytetty esimerkiksi draama- ja trillerielokuvien puolella. Kauhugenren osastolla osataan myös höynäyttäminen ja siksi aivan kirjaimellisesti todellisiin tapahtumiin pohjautuvia kauhuelokuvia on vain kourallinen. Termiä käytetäänkin aivan surutta pääosin fiktiivisten elokuvien kohdalla ilman sen ihmeempiä tunnontuskia vaikka käsikirjoitus olisikin pääosin mielikuvituksen tuotetta. Kaikkein pisimmälle tehokeinon vei Dan O’Bannon zombiekomediallaan Return of the Living Dead, jossa ilkikurisesti ivataan tätä tehokeinoa ja väitetään, että elokuvan tapahtumat, tapahtumapaikat ja henkilöt ovat kaikki oikeita! The Strangers väittää siis sekin kertovansa tositapahtumiin pohjautuvan tarinan, mutta luonnollisesti tämä on vain tehokeino tarinalle, jonka elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Bryan Bertino kirjoitti opiskeluaikoinaan.
Avoliitossa eläpä pariskunta Kristen (Liv Tyler) ja James (Scott Speedman) ovat puimassa suhteeseensa noussutta säröä Jamesin vanhempien kesähuvilalla, kun aamuyön tunteina huvilalle tuleekin vieraita. Odottamattomat ja tuntemattomat vieraat nostattavat tunnekuohun vallassa olevaan pariskuntaan myös epävarmuuden ja pelon tunteita, kun käy ilmi, että tungettelijoilla onkin varsin synkkiä taka-ajatuksia. Alkaa kauhun ja epätoivon sävyttämä kamppailu tungettelijoita vastaan.
The Strangers -elokuvan juoni on varsin yksioikoinen ja oikoo ehkä tarpeettomankin paljon mutkia uhraten näin samalla lähes tarpeetta osan loogisesta eheydestään. Elokuva tuo väistämättä mieleen ranskalaisen samantyylisen ja tunnelmaltaan lähes identtisen, ohjaajien David Moreau ja Xavier Paludin yhteisen elokuvan Ils (2006), mutta Bertinon käsikirjoitus oli tiettävästi jo valmis, kun Ils sai Ranskassa ensi-iltansa. Tuoreen ja tehokkaan eurooppalaisen elokuvan uudelleenlämmityksestä ei siis tällä kertaa voi puhua, vaikka elokuvissa onkin silmiinpistävän paljon yhteneväisyyksiä. Bryan Bertinon käsittelyssä elokuvan rakenne nivoutuu yhteen lyhyestä prologista ja varsinaisista tapahtumista. Prologin kronologinen sijoitus olisi vasta elokuvan loppukohtauksen jälkeen, mutta Bertino haluaa selvästikin aloittaa elokuvan särmikkäämmin ja rouhevammin kuin mitä muutoin ensimmäisen puolen tunnin aikana olisi odotettavissa. Alku on nimittäin vahvaa pohjustamista Kristenin ja Jamesin suhteeseen, jona aikana Bertino nivoo roolihahmonsa toisiinsa verkkaisella dialogilla ja lyhyillä välähdyksillä alkuillan tapahtumiin. Koko pohjustus on elokuvan kannalta harmillisen tarpeeton vaikka se kietookin katsojaa hiljaksiin tiivistyvään kauhutrilleriin, joka siis käynnistyy toden teolla vasta hyvän tovin ihmissuhdedraaman jälkeen. Pohjustus ajaa lähinnä vain sitä tarkoitusperää, että katsojalle tehdään selväksi Kristenin ja Jamesin itse asiassa olevankin toisilleen vieraita – vaikka yhteisessä suhteessa elävätkin – ja antaen näin kaksoismerkityksen elokuvan nimelle. Etenkin takaumien käyttö alkuillan tapahtumain selvittelyssä tuntuu suorastaan ajanhaaskaukselta, kun joka tapauksessa Kristenin ja Jamesin keskinäinen suhde jätetään epäselväksi. Musiikin käytön Bertino hallitsee hienosti ja keskittyy ohjauksessaan monasti siihen mitä ei voi nähdä. Mutta siinä missä Moreaun ja Paludin Ils onnistui rakentamaan hyytävää kauhua keskittymällä näkymättömään uhkaan, harmillisesti Bertino pystyy parhaimmillaankin vain olemaan ”jännittävä”.
Elokuvan käsikirjoituksessa on kiusallisen suuria aukkoja ja kummastelua herättää myös päähenkilöiden käyttäytyminen uhkaavan tilanteen edessä. Ensin katsojalle yritetään uskotella, että aamuyön tunteina mysteeristä ”Tamaraa” etsimässä oleva epämääräinen oveen kolkuttaja aiheuttaa Kristenissä ja Jamesissa pelkoa ja turvattomuuden tunnetta, mutta melkein heti perään James päättääkin jo lähteä hakemaan autolla tupakkaa jostakin lähistöltä ja jättää Kristenin mökkiin kuin mitään ei olisi tapahtunut! Vastaavia hienoisia päättömyyksiä on luvassa useampiakin ja vaikka premissi mökkiinsä uhkaajien armoille loukkuun jääneestä pariskunnasta onkin sinällään toimiva ja uskottava, nakertavat nämä pienet yksityiskohdat vääjäämättä teokselta kokonaisuutena pohjaa pois. Ilahduttavan virkistävästi kuitenkin elokuvassa tunnelma rakentuu taiten ja Bertino on selvästi tajunnut karttaa kaikkein kuluneimpia genren kliseitä. Liv Tyler ja Scott Speedman suoriutuvat myös rooleistaan varsin reipashenkisesti ja useammassakin kohdassa hahmojen tunnetilaan on helppo päästä sisään; sen verran uskottavasti kokeneet näyttelijät operoivat.
The Strangers on varsin kesy 2000-luvun moderni slasher, joka toimii etupäässä kauhutrillerinä. Slasher-elokuvaksi The Strangers on verrattain veretön ja fokusoi tarmonsa kuvaamaan asioita, joita päähenkilöt eivät näe. Ohjaaja/käsikirjoittaja Bryan Bertinon teos osoittaa selvästi kuitenkin näkemystä ollakseen tekijänsä esikoisohjaus. Yksinkertainen ja suoraviivainen käsikirjoitus nojautuu harmillisesti vain muutamaan koukkuun eikä kykene osoittamaan tarpeeksi originaaliutta ollakseen mitenkään merkittävä teos genressään. Bertino ei onnistukaan hyytämään katsojaa metatasolla, sillä hän jättää verhottujen murhaheikkien hahmot liian etäisiksi.
Ohjaus: Mario Bava
Käsikirjoitus: Franco Barberi, Dardano Sacchetti, Filippo Ottoni, Mario Bava, Giuseppe Zaccariello
Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 84 min
Arvioitu: 2007
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa
Kieli: italia
Jo reilut puoli vuosikymmentä ennen John Carpenterin Halloween (1978) -elokuvaa Mario Bava oli jo kovaa vauhtia luomassa tulevien slasher-elokuvien pohjarakenteita. Bob Clarkin Black Christmas (1974) mielletään toisinaan ihka ensimmäiseksi slasher-elokuvaksi, mutta sen vaatimaton kassamenestys ei vielä pystynyt nostamaan genreä henkiin. Anglo-amerikkalaisessa elokuvakulttuurissa vasta Sean S. Cunninghamin Friday the 13th (1980)[x] aloitti todellisen slasher-elokuvien murroksen Halloweenin odottamattoman suosion myötävaikutuksella. Vaan tämä käsittelyssä oleva Mario Bavan elokuva loi slasher-elokuvan prototyypin jo melkein vuosikymmenen ennen Jasonin&Co:n tihutöitä. Bava käytännössä käynnisti italian giallo-elokuvien 60- ja 70-luvun syklin elokuvallaan Sei donne per l`assassino [Blood and Black Lace] vuodelta 1964 ja kun giallo koki huiman buumin 70-luvun alussa, Bava päättikin sorkkaista machetella kaulaan ja rakensi kokonaan uuden elokuvien lajityypin – slasher-elokuvien – prototyypin. Toki se on samalla myös löyhähkösti miellettävissä giallo -elokuvaksi. Meni kymmenen vuotta ennen kuin slasher -elokuva nousi varsinaisesti muotiin ja huimaan kasvuun Atlanttin toisella puolella. Bavan teoksessa on kaikki klassisen slasher-elokuvan elementit jo olemassa, mutta se itse asiassa toimii tehokkaimmin mustana komediana.
Kaunis ja rauhallinen viheralue, joka ympäröi upeaa lahtea, on aikeissa päätyä ahneuden kitaan, kun alueelle ollaan kaavailemassa betonin, lasin ja tekopalmujen täplittämää lomakeskusta. Suunnitelmat mutkistuvat oleellisesti sekä vastustajille että lomakeskusta ajaville, kun aluetta dominoiva herttuatar Donati (Isa Miranda) murhataan ja hänen miehensä, herttua Donati (Giovanni Nuvoletti) katoaa. Paikalle säntäilee asiasta kiinnostuneita tahoja, joilla kullakin on omat motiivinsa. Ja nämä tahot eivät kaihda keinoja omiin päämääriinsä pääsemiseksi. Olkoon tarpeen sitten päästä nuoren kaunottaren pöksyihin tai saada haltuunsa omistus rikkauksiin, joita maa-alueen myynti takaisi.
Bavan elokuva on pullollaan ohjaajansa signatuureja, mutta harmillisesti Bava sulkee osan tarinasta omien kikkailujensa sisälle. Loputtomat kamerazoomit, out-of-focus -otokset ja järeät yllätyselementit ovat koitua huippumonimutkaisen juonen kohtaloksi. Selkäänpuukotukset, teurasnuoriso ja saippuaoopperamaiset käänteet ovat mielenkiintoisen kokeilun kulmakiviä ja Ecologia del delitto on varmaankin Bavan pitkän uran väkivaltaisimpia elokuvia. Sen kokeilujen vaikutukset näkyvät yhä edelleen slasher-elokuvien kuvastossa. Bava antaa elokuvassa piut paut kriitikoiden moitteille ja tekee elokuvansa päähahmoista kustakin etäisiä, rikkonaisia ja lähes epämiellyttäviä tuttavuuksia. Bavan elokuvaa katsoessa on kiusallisen selvää, että amerikkalaisten slasher-elokuvien kaupallisesti menestynein kärki on lähes koko olemassaolonsa velkaa Mario Bavalle. Elokuva ei ollut mikään kaupallinen menestys ja se on edelleen 2000-luvulla liian väkivaltaisena elokuvana kokonaan kielletty monessa maassa. Tuotanto- ja levittäjätahot, italialaiseen tapaan, pyrkivät edistämään myyntiä sopivilla leikkauksilla ja uudelleennimeämisillä ja elokuvasta on ainakin tusina erilaista versiota ja leikkausta eri alueiden markkinoita varten (Im Blutrausch des Satans, Twitch of the Death Nerve, Antefatto, Bay of Blood, Carnage, etc etc ad nauseum). Ehkä häkellyttävin on elokuvan amerikkalaiseen levitykseen tarkoitettu rankasti pätkitty versio, joka sai levitysnimekseen Last House on the Left Part II. Wes Cravenin pahamaineinen elokuva Last House on the Left (1972) ilmestyi vain tovi ennen Bavan elokuvan maihinnousua USA:n markkinoille ja markkinaheikkien tempaus oli rahastaa Cravenin elokuvan nimellä. Mitään yhteistä ei elokuvissa oikein ole raakaa väkivaltaa lukuunottamatta ja Bavan elokuva vieläpä valmistui ennen Cravenin elokuvaa!
Rajoja Bavan elokuva rikkoo monessa mielessä ja mielenkiintoisen merkillepantavaa on elokuvan äänimaailma. Stelvio Ciprianin sävellykset saavat vahvaa pontta murhien edetessä ja Bava käyttää musiikkia kuin leikkikaluja hiekkalaatikolla. Kepeä ja sipsutteleva musiikki alussa ja lopussa saa veikeästi rinnalleen pahaenteistä puhinaa murhien aallossa. Bavan edellinen elokuva, 5 bambole per la luna d`agosto [5 Dolls for an August Moon] vuodelta 1970 on mielenkiintoisesti kuin kokeilullinen alustus tätä elokuvaa varten, mutta vasta tässä Bava pystyy säilyttämään sekä tyylinsä että tunnelman ja yllätyksellisyyden alusta loppuun saakka. On vaikea arvella, leikitteleekö Bava itseironialla sisällyttäessään väkivaltaslasheriinsä mustaan kokoviittaan pukeutuvan juopon ja alati hikkaavan ennustajaeukon, mutta tässä hahmossa ja näyttelijän maneereissa on tallella jotakin goottikauhun rippeitä, jotka muistuttavat meitä kaikkia siitä, että goottilaisten kauhuelokuvien aika oli pysyvästi ohitse. Goottikauhu nosti kuitenkin Bavaa pinnalle ja Bavan vaikutusta italian menestyneeseen kauhuelokuvien rintamaan ei voi ohittaa.
Mario Bavan proto-slasher on pahasti laiminlyöty ja aliarvostettu elokuva, mutta sen vaikutukset giallojen, slashereiden ja laajemmin koko eurooppalaisen kauhun maailmaan ovat kuitenkin olleet järisyttävät. Elokuvan 13 raakaa murhaa kakaistaan katsojalle ihmeteltäväksi hurjan brutaalilla otteella ja sen supersynkkä komediallinen vire saa hämmentävän lopun elokuvan viimeisessä kohtauksessa. Tätä elokuvaa voi suositella varauksetta ja lämpimästi ensimmäisenä slasher-elokuvana kaikille kyseisen lajityypin ystäville. Muille se ei antane juurikaan mitään. Elokuvan visuaalisuus ja Bavan oma kuvaus pitävät elokuvan teknisesti edelleen mielenkiintoisen modernina, jos kohta lavastukset, autot ja muoti sitovat katsojan tiukasti elokuvan tekoajankohtaan. Tiukkaa ja veristä vääntöä mielipuolisella juonella.
Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.
Ohjaus: Drew Goddard
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Drew Goddard, Josh Whedon
Ensi-ilta Suomessa: 20.4.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: $30 miljoonaa
Viisi nuorta matkaa asuntoautolla vastahankitulle erämaamökille, jonka omistaja on yhden nuorukaisen serkku ja sallii joukon tehdä viikonloppuretki paikalle. Ja kautta teutateksen, etäällä siviilisaatiosta mökki totta vieköön onkin ja kehnommassa kunnossa kuin mitä nuorukaiset pelkäsivät odottaa. Viikonloppua voi kuitenkin aina vauhdittaa mukavammaksi henkosilla ja tömpsyillä ja pian nuorukaiset ottavat paikan omakseen. Ihan kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan…
Poikkeuksellisesti tässä ei nyt mainita mitään yksittäisistä kohtauksista ja juonirakenteista, sillä tämä elokuva – jos mikään – avautuu monikerroksisen juonensa ja konseptuaalisen nerokkuutensa kautta. Joss Whedonin ja ohjaaja Drew Goddardin yhdessä käsikirjoittama tarina on häikäisevä sukellus genrekonventioiden syvimpiin kuoppiin, mutta yllättäen tekijät käyttävät tätä vain edukseen ja ottavat totutut kuviot ja käänteet keskeisiksi tekijöiksi elokuvansa herkullisen kierossa juonessa. Aivan kaikesta näkee, että Whedon ja Goddard tuntevat aihepiirinsä viimeistä nuppia myöten ja ilman tätä tietämystä ei tällaista tarinaa pystyisikään realisoimaan. Elokuvan itsetietoisuus ärsyttänee osaa genren kivakammista ja tosikkomaisimmista fanittajista, mutta tämä itsetietoisuus ei ole sentään sellaista itseriittoisuutta ja puolittaista ylimielisyyttä, millä esim. Wes Craven elvytti poukkoilevan uransa elokuvalla Scream (1996). Goddardin esikoisohjaukseksi elokuva on hämmästyttävän taidokas ja nerokas paketti.
Whedon ja Goddard ovat ilmiselvästi halunneet tehdä kauhuelokuvan, mutta päättäneet käyttää genren vakioituneita ja väsyneitä kliseitä ja rutiineja lyömäaseena sekä genren tekijöitä että sen katsojia vastaan. Elokuva iloittelee jok’ikisen kohtauksensa alla virtaavan käsitteellisen punaisen langan kiemuroissa ja asettelee katsojan kummasteltavaksi sopivin väliajoin uusia vihjeitä tulevasta. Goddard ymmärtää tarkasti rytmityksen tärkeyden saattaessaan sekä elokuvan päähenkilöitä että katsojaa eteenpäin yhä himmeämpiin sfääreihin. Elokuvan kohtauksista osa saa genretietoiset katsojat hieromaan silmiään epäuskosta, leuat loksahtamaan ja penkilläkin pitäisi malttaa pysyä. Hekottelun lomassa pitää kuitenkin muistaa, että Goddard ohjastaa katsojansa myös suorastaan luontevan salakavalasti perimmäisten filosofisten kysymysten äärelle: miksi kauhu kiehtoo, kuka kauhua katsoo ja miksi kauhu toimii tai ei toimi. Tekijät kuitenkin vain asettavat kysymykset; he odottavat katsojan vastaavan itse itselleen kukin omilla tahoillaan, jos näin tahtovat. Elokuva on kirjaimellisesti tulvillaan viittauksia kauhugenren aiempiin teoksiin ja vaikka niiden avulla pääseekin nopeammin tarinan ytimeen kiinni, ei genren syvällinen tunteminen siltikään ole ensiarvoisen tärkeä ymmärtääkseen elokuvan taustalla vaikuttavia motiiveja. Näyttelijät kruunaavat vielä paketin kyetessään myymään täydellisesti sen, mitä Goddard ja Whedon yrittävät myydä. Elokuvan taikaa on siinä. Varsinaisesti suurta jännitystä tai kauhutunnelmaa ei tässä kuitenkaan ole eikä sitä haetakaan. Taika nousee siitä, miten elokuvassa käsitellään katsojien luutuneita ennakko-odotuksia, pureudutaan taidolla genren kliseisiin ja käännetään kaikki päälaelleen. Katsojaa ei kuitenkaan petetä eikä huijata: Goddardin ja Whedonin käsissä katsojan rooli on peräti tärkeä.
Esikoistaan tehneen Drew Goddardin ohjauksessa Joss Whedonin ja Goddardin omasta käsikirjoituksestaan työstämä sci-fin, kauhun ja tummanpuhuvan komedian genrerajoja paukuttava ja venyttävä elokuva työstää herkullisista lähtökohdista täysin uniikin kudoksen. Elokuvasta parhaiten nauttimaan päässee silloin, kun katsojalla on jo entuudestaan laaja-alaista ymmärrystä kauhu- ja scifi-lajityyppien elokuvista yleensä, näiden vakiintuneista konventioista, kliseistä, näyttelijöistä ja konsepteista, mutta kyllä sen virtauksiin kiinni voi iskeä heikommallakin lajityyppituntemuksella. Goddard ja Whedon rakentavat monikerroksisen tarinansa rautaisella ammattitaidolla ja ajoittavat elokuvan kohtaukset täydellisesti siten, että moninaiset palaset loksahtelevat saumatta paikoilleen muodostaessaan eeppisen palapelin. Elokuvan katsojalta se vaatii reippaasti rehtiä nöyryyttä ymmärtää myös oma asemansa katsojana ja kuluttajana. Whedonin fanittajille ehdoton ”must see”. Pitkä vahingoniloinen lällätys niille, jotka kehtaavat suut mutrussa väittää, ettei nykyään enää tehdä omaperäisiä genre-elokuvia.
Ohjaus: Mark Tonderai Tuotantomaa: Iso-Britannia Käsikirjoitus: Mark Tonderai Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä Kieli: englanti Arvioidun version pituus: 91 minuuttia Arvioitu: 2010 Budjetti: hieman alle mijoona puntaa
Nuoripari Beth ja Zakes ajelevat M1 valtatiellä Englannissa huoltoasemalta toiselle, koska Zakesin työ on vaihtaa huoltoasemien mainosplakaatteja. Beth on työreissulla mukana pitämässä seuraa ja toivoessa yhteisen ajan pelastavan heidän jo rakoilevan suhteensa. Yht’äkisti Zakes näkee vilauksen edellä ajavan kuljetusauton taakse, jossa on nuori nainen häkkiin teljettynä. Alkaa kuumeinen ihmettely, mitä oikeastaan pitäisi tehdä. Kuinka ollakaan kuljetusauto tekee sattumalta pysähdyksen samalle huoltoasemalle, johon Zakes kärrynsä keulan suuntaa …
Mark Tonderain kirjoittama ja ohjaama tiivis trilleri keskittyy öisen ja sateisen valtatien takaa-ajon kuvaukseen huolella. Erittäin onnistuneesti kuvattu elokuva vuorottelee pimeydessä kiiluvien takavalojen ja huoltoasemien kirkkaiden keinovalojen välillä luoden eteeristä momenttia kauhun suuntaan niiaaville trilleriaineksilleen. Juonellisesti elokuva varioi australialaisen Richard Franklinin erinomaista ja selkeän ylivertaista Roadgames (1981)-elokuvaa, Steven Spielbergin ikonista takaa-ajoelokuvaa The Duel (1971), Robert Harmonin liftarikuvioita The Hitcher (1986)-elokuvasta ja kauhua ammennetaan Greg McLeanin Wolf Creek (2005) -elokuvan suunnalta. Tonderai käyttää Franklinin Roadgames -elokuvan kanssa jopa lähes identtistä motivaattoria ja juonenkuljetuksen keinojakin, joten tietty tuttuuden tunne on väistämätön.
Hyvin tiiviin kerronnan taika särkyy kuitenkin elokuvan pituuteen. Noin 90 minuutin pituus on kuitenkin juurikin sen vartin liian pitkä ja ohjaaja on siksi ottanut mukaan tarpeettomia sivujuonteita ja turhia käänteitä, jotka eivät puolusta paikkaansa lopullisessa paketissa. Erityisen epämääräinen on eräs pitkähkö maaseututaloon sijoittuva kokonaisuus, joka tuntuu aivan täysin irralliselta ja jonka taustaa tahi syitä ohjaaja ei vaivaudu lainkaan avaavan. Turhien rönsyjen karsiminen olisi jättänyt selkeämmän ja tiiviimmän kokonaisuuden. Vaikka näinkin elokuva on juonellisesti suoraviivainen ja kursailematon, tekijöiltä on silti lipsahtanut mukaan turhan paljon luvattoman typeriä juonellisia aukkoja. Tuttuja kliseitäkin pääsee joukkoon ja erityisesti jatkuvat kännykkäkentän ja tyhjäksi käyvän akun kanssa pelleilyt turhauttavat tavanomaisuudellaan. Mutta siinä missä juonellisesti elokuva jättää toivomisen paraa, antaa ohjauksen tiiviys ja tyyli paljon anteeksi. Raikkaaksi tai erityisen innovatiiviseksi trillerin ohjausta ja kuvausta ei sanoa voi, mutta kokolailla onnistuneeksi kuitenkin. Tätä täydentävät mukana olevien varsin harvojen näyttelijöiden suoritukset. Elokuvan antagonistille – sateisen ja pimeän valtatien saalistajalle – ei kuitenkaan anneta persoonallisuutta, kasvoja eikä edes identiteettiä; varmaankin siksi, että huppariin naamansa kätkevä mies kuvastaa sellaista ”ihan tavallista tyyppiä”, joka osoittautuu häijyksi murhaajaksi. Valtatien saalistaja voi siis olla kuka tahansa – pitkä hujoppi, lyhykäinen kalju pullukka, nuori tai vanha tai jostain siitä väliltä.
Brittiläisen Mark Tonderain esikoisohjaus omasta käsikirjoituksestaan osoittautuu varsin oivalliseksi pikkutrilleriksi Hitchcockin jalanjäljillä. Trilleri kiristyy kauhun suuntaan, mutta ei varsinaisesti jätä tiiviin trillerin kuosia lopussakaan. Valitettavasti kuitenkin ohjaajan ote lipsuu keskimmäisessä puolituntisessa ja mukaan tunkee kiusallisia turhuuksia ja epäjohdonmukaisuuksia. Vielä tiiviimpi paketti olisi toiminut paremmin, mutta erinomainen ohjaus, kelvot näyttelijät, sujuva kuvaus ja maltillinen leikkaus pelastavat paljon.
Verta pakkiin 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.