Ohjaus: Mario Bava
Käsikirjoitus: Franco Barberi, Dardano Sacchetti, Filippo Ottoni, Mario Bava, Giuseppe Zaccariello
Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 84 min
Arvioitu: 2007
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa
Kieli: italia

Johdanto

Jo reilut puoli vuosikymmentä ennen John Carpenterin Halloween (1978) -elokuvaa Mario Bava oli jo kovaa vauhtia luomassa tulevien slasher-elokuvien pohjarakenteita. Bob Clarkin Black Christmas (1974) mielletään toisinaan ihka ensimmäiseksi slasher-elokuvaksi, mutta sen vaatimaton kassamenestys ei vielä pystynyt nostamaan genreä henkiin. Anglo-amerikkalaisessa elokuvakulttuurissa vasta Sean S. Cunninghamin Friday the 13th (1980)^[x] aloitti todellisen slasher-elokuvien murroksen Halloweenin odottamattoman suosion myötävaikutuksella. Vaan tämä käsittelyssä oleva Mario Bavan elokuva loi slasher-elokuvan prototyypin jo melkein vuosikymmenen ennen Jasonin&Co:n tihutöitä. Bava käytännössä käynnisti italian giallo-elokuvien 60- ja 70-luvun syklin elokuvallaan Sei donne per l`assassino [Blood and Black Lace] vuodelta 1964 ja kun giallo koki huiman buumin 70-luvun alussa, Bava päättikin sorkkaista machetella kaulaan ja rakensi kokonaan uuden elokuvien lajityypin – slasher-elokuvien – prototyypin. Toki se on samalla myös löyhähkösti miellettävissä giallo -elokuvaksi. Meni kymmenen vuotta ennen kuin slasher -elokuva nousi varsinaisesti muotiin ja huimaan kasvuun Atlanttin toisella puolella. Bavan teoksessa on kaikki klassisen slasher-elokuvan elementit jo olemassa, mutta se itse asiassa toimii tehokkaimmin mustana komediana.

Juonitiivistelmä

Kaunis ja rauhallinen viheralue, joka ympäröi upeaa lahtea, on aikeissa päätyä ahneuden kitaan, kun alueelle ollaan kaavailemassa betonin, lasin ja tekopalmujen täplittämää lomakeskusta. Suunnitelmat mutkistuvat oleellisesti sekä vastustajille että lomakeskusta ajaville, kun aluetta dominoiva herttuatar Donati (Isa Miranda) murhataan ja hänen miehensä, herttua Donati (Giovanni Nuvoletti) katoaa. Paikalle säntäilee asiasta kiinnostuneita tahoja, joilla kullakin on omat motiivinsa. Ja nämä tahot eivät kaihda keinoja omiin päämääriinsä pääsemiseksi. Olkoon tarpeen sitten päästä nuoren kaunottaren pöksyihin tai saada haltuunsa omistus rikkauksiin, joita maa-alueen myynti takaisi.

Kommentit

Bavan elokuva on pullollaan ohjaajansa signatuureja, mutta harmillisesti Bava sulkee osan tarinasta omien kikkailujensa sisälle. Loputtomat kamerazoomit, out-of-focus -otokset ja järeät yllätyselementit ovat koitua huippumonimutkaisen juonen kohtaloksi. Selkäänpuukotukset, teurasnuoriso ja saippuaoopperamaiset käänteet ovat mielenkiintoisen kokeilun kulmakiviä ja Ecologia del delitto on varmaankin Bavan pitkän uran väkivaltaisimpia elokuvia. Sen kokeilujen vaikutukset näkyvät yhä edelleen slasher-elokuvien kuvastossa. Bava antaa elokuvassa piut paut kriitikoiden moitteille ja tekee elokuvansa päähahmoista kustakin etäisiä, rikkonaisia ja lähes epämiellyttäviä tuttavuuksia. Bavan elokuvaa katsoessa on kiusallisen selvää, että amerikkalaisten slasher-elokuvien kaupallisesti menestynein kärki on lähes koko olemassaolonsa velkaa Mario Bavalle. Elokuva ei ollut mikään kaupallinen menestys ja se on edelleen 2000-luvulla liian väkivaltaisena elokuvana kokonaan kielletty monessa maassa. Tuotanto- ja levittäjätahot, italialaiseen tapaan, pyrkivät edistämään myyntiä sopivilla leikkauksilla ja uudelleennimeämisillä ja elokuvasta on ainakin tusina erilaista versiota ja leikkausta eri alueiden markkinoita varten (Im Blutrausch des Satans, Twitch of the Death Nerve, Antefatto, Bay of Blood, Carnage, etc etc ad nauseum). Ehkä häkellyttävin on elokuvan amerikkalaiseen levitykseen tarkoitettu rankasti pätkitty versio, joka sai levitysnimekseen Last House on the Left Part II. Wes Cravenin pahamaineinen elokuva Last House on the Left (1972) ilmestyi vain tovi ennen Bavan elokuvan maihinnousua USA:n markkinoille ja markkinaheikkien tempaus oli rahastaa Cravenin elokuvan nimellä. Mitään yhteistä ei elokuvissa oikein ole raakaa väkivaltaa lukuunottamatta ja Bavan elokuva vieläpä valmistui ennen Cravenin elokuvaa!

Rajoja Bavan elokuva rikkoo monessa mielessä ja mielenkiintoisen merkillepantavaa on elokuvan äänimaailma. Stelvio Ciprianin sävellykset saavat vahvaa pontta murhien edetessä ja Bava käyttää musiikkia kuin leikkikaluja hiekkalaatikolla. Kepeä ja sipsutteleva musiikki alussa ja lopussa saa veikeästi rinnalleen pahaenteistä puhinaa murhien aallossa. Bavan edellinen elokuva, 5 bambole per la luna d`agosto [5 Dolls for an August Moon] vuodelta 1970 on mielenkiintoisesti kuin kokeilullinen alustus tätä elokuvaa varten, mutta vasta tässä Bava pystyy säilyttämään sekä tyylinsä että tunnelman ja yllätyksellisyyden alusta loppuun saakka. On vaikea arvella, leikitteleekö Bava itseironialla sisällyttäessään väkivaltaslasheriinsä mustaan kokoviittaan pukeutuvan juopon ja alati hikkaavan ennustajaeukon, mutta tässä hahmossa ja näyttelijän maneereissa on tallella jotakin goottikauhun rippeitä, jotka muistuttavat meitä kaikkia siitä, että goottilaisten kauhuelokuvien aika oli pysyvästi ohitse. Goottikauhu nosti kuitenkin Bavaa pinnalle ja Bavan vaikutusta italian menestyneeseen kauhuelokuvien rintamaan ei voi ohittaa.

Yhteenveto

Mario Bavan proto-slasher on pahasti laiminlyöty ja aliarvostettu elokuva, mutta sen vaikutukset giallojen, slashereiden ja laajemmin koko eurooppalaisen kauhun maailmaan ovat kuitenkin olleet järisyttävät. Elokuvan 13 raakaa murhaa kakaistaan katsojalle ihmeteltäväksi hurjan brutaalilla otteella ja sen supersynkkä komediallinen vire saa hämmentävän lopun elokuvan viimeisessä kohtauksessa. Tätä elokuvaa voi suositella varauksetta ja lämpimästi ensimmäisenä slasher-elokuvana kaikille kyseisen lajityypin ystäville. Muille se ei antane juurikaan mitään. Elokuvan visuaalisuus ja Bavan oma kuvaus pitävät elokuvan teknisesti edelleen mielenkiintoisen modernina, jos kohta lavastukset, autot ja muoti sitovat katsojan tiukasti elokuvan tekoajankohtaan. Tiukkaa ja veristä vääntöä mielipuolisella juonella.

7/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.