Avainsana: gore

Gun Woman (2014)

Ohjaus: Kurando Mitsutake
Käsikirjoitus: Chiaki Yanagimoto, Kurando Mitsutake
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani, englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Japanilaisesta elokuvailmaisusta ei ole koskaan puuttunut shokeeraavaa räväkkyyttä ja halua särkeä vallitsevia tabuja ja vakioituneita käsityksiä. 1980-luvulta alkanut ja yhä edelleen uudella vuosituhannella jatkuva suoranaiseen kukoistukseen ponnistanut ns. kehokauhun lajityypin omintakeinen variointi on taannut katsojille leuat auki loksauttavia näkyjä kymmenittäin. Eivätkä hurjuuden yltäkylläisyydessä rypevät toimintaelokuvatkaan jää yhtään jälkeen.

Elokuva-alan moniottelija, japanilainen ohjaaja Takashi Miike on pitkälti taustalla vaikuttamassa maansa kehokauhuelokuvien uuden vuosituhannen esiinmarssissa. Alan teoksia putkahteli tasaiseen tahtiin aina Shinya Tsukamoton alan pioneerielokuvan Tetsuo: The Iron Man (1989) jälkeen, mutta kyllä nuo pääsääntöisesti totta vieköön ovat aika pienen piirin tuntemia. Miiken varhaiset kehokauhuelokuvat Audition (1999)[x], Ichi The Killer (2001) ja Gozu (2003) näyttivät samalla myös muille maansa tekijöille, että tällaisilla elokuvilla voi kahmia palkintoja sekä saada kansainvälistä näkyvyyttä ja arvostusta ja sitä kautta tilaisuuksia tehdä lisää elokuvia. Hommahan ei ollut ihan lapasessa ennenkään, mutta lähti täysin käsistä hyvinkin nopeasti noiden jälkeen. Vai mitä muutakaan voisi sanoa Sion Sonon elokuvasta Exte: Hair Extensions (2007), Jun’ichi Yamamoton ja Yūdai Yamaguchin elokuvasta Meatball Machine (2005), Yoshihiro Nishimuran elokuvista Tokyo Gore Police (2008)[x], Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009), Mutant Girls Squad (2010), Helldriver (2010) ja Meatball Machine Kodoku (2017), Shinya Tsukamoton oman trilogian päätöselokuvasta Tetsuo: The Bullet Man (2009), Kōji Wakamatsun elokuvasta Caterpillar (2010), Noboru Iguchin elokuvista The Machine Girl (2008) ja Robo-geisha (2009) ja Takashi Yamazakin elokuvasta Parasyte (2014) ihan vain muutamia mainitakseni.

Mitä yhteistä mainituilla sitten on tämän Kurando Mitsutaken Gun Woman elokuvan kanssa? No ainakin se, että Mitsutake luiskauttaa mopedinsa saman tien alkuruuduista lähtien sellaiseen sarjakuvamaisen liioittelun ja räikeän epätodellisuuden rinnakkaismaailmaan, jossa valtaosa modernista japanilaisesta kehokauhuelokuvasta tuntuu sujuvasti elävän. Sellaiseen maailmaan, jossa normaaliuden häivähdykset pyritään tukahduttamaan ja tavanomaisuuden tunnusmerkit tuhoamaan. Tervetuloa japanilaiseen ylilyövään surreaaliseen veren, seksin, väkivallan ja perversioiden maailmaan.

Juonitiivistelmä

Japanilainen lääkäri, joka tunnetaan tässä vain nimellä Mastermind (Kairi Narita), joutuu vaimonsa kanssa brutaalin väkivaltarikoksen uhriksi ja hänen vaimonsa tulee siinä yhteydessä raiskatuksi ja murhatuksi. Ihmeen kaupalla lääkäri selviytyy ja laatii mielipuolisen kostosuunnitelman vaimonsa murhaajan murhaamiseksi. Murhaaja on omassa bunkkerissaan asuva eksentrinen biljonääri Hamazaki (Noriaki Kamata), jota suojelee pieni armeija vartijoita eikä hänen ulottuvilleen ole näin ollen mitenkään helppoa päästä. Mastermind aikoo kuitenkin käyttää hyväkseen tietämäänsä Hamazakin heikkoutta ja sitä varten hän tarvitsee sopivan apurin. Apuriksi Mastermind hankkii ihmiskauppiaalta ostamalla vastentahtoisen narkomaanin Mayumin (Asami Sugiura), josta alkaa pakolla koulia vaarallisen suunnitelmansa toteuttajaa.

Kommentit

Naisesta kuoriutuu kylmäverinen tappaja? Aijaa … siis vähän niin kuin Luc Bessonin Nikita (1990)[x], sen amerikkalainen uusintafilmatisointi John Badhamin Point of No Return (1993)[x] ja henkinen perillinen Bessonin oma Anna (2019) tuntunevat tutuilta. Tai vaikka myös Frances Lawrencen Red Sparrow (2018)[x], Pierre Morelin Peppermint (2018), Joe Wrightin Hanna (2011), Renny Harlinin Long Kiss Goodnight (1996), Tony Chingin Naked Weapon (2002), Stephen Shinin Black Cat (1991), Olivier Megatonin Colombiana (2011), Neil Jordanin The Brave One (2007), Miguel Martin Sexykiller (2008), Quentin Tarantinon Kill Bill: Volume 1 (2003), James McTeiguen V for Vendetta (2006) tai vaikka Byung-gil Jungin The Villainess (2017)[x]. No juu. Sillä sektorilla liikutaan noin teeman puolesta, mutta ohjaaja Kurando Mitsutake vie elokuvansa paljon enemmän eksploitaation maailmaan kuin Stephen Shinin Black Cat, paljon kauemmas sarjakuvien maailmaan kuin Quentin Tarantinon Kill Bill, paljon verisemmäksi kuin Byung-gil Jungin The Villainess ja paljon, paljon sekopäisemmäksi kuin Miguel Martin Sexykiller. Mitsutakella lienee ollut ohjenuorana tekemisessä, että jokainen elokuvan osa-alue viedään (budjetin rajoissa) niin äärimmäisyyksiin kuin vain suinkin mahdollista.

Elokuvan pääpahis Hamazaki on juurikin niin luotaantyötäväksi rakennettu superpahis kuin nyt vain mielikuvitus sallii. Robert Rodriquezin elokuvan Sin City (2005) senaattori Roark, Roger Donaldsonin elokuvan Species (1995)[x] Sil ja Tobe Hooperin elokuvan Texas Chainsaw Massacre (1974) Leatherface ovat kuin päiväkodin tätejä … tai ehkä niistä kivasti yhdistelemällä saisi jotain yhtä epämiellyttävää kuin Hamazaki. Ns. hyviksiä ei sitten olekaan; on vain pahantahtoisuuden eri sävyjä. Valtaosan elokuvan ajasta katsojalle tarjotaan kuitenkin Mastermindin ja Mayumin välistä interaktiota, jossa toinen kiristää, pakottaa, uhkailee, käskee ja houkuttelee toista oppimaan yhä uusia asioita kieron suunnitelman loppuunviemiseksi. Vaikka kumpaisenkin näyttelijät hoitavat hommansa kunnolla, Asami Sugiuran sähköinen ja virkeä roolisuoritus nousee kaiken muun ylitse tämän elokuvan lopullisessa realisoitumassa ja samalla myös pelastaa elokuvan veristen eksploitatiivisten B-elokuvien laskiämpäristä. Asami Sugiurassa olisi tarpeeksi taitoa ja tähtiainesta muuhunkin kuin aikuisviihteeseen ja pinku-elokuviin, jotka ovat täyttäneet nuoren naisen uraa.

Kurando Mitsutaken ohjaus yllättää vetreydellään. Elokuvan budjetti on ilmeisen rajallinen ja ensimmäisenä joustavat puitteet, ääniraita ja elokuvan tekemiseen käytetty tekniikka; ne tuntuvat rainan kuluessa alituiseen muistuttavan katsojaa elokuvan vaatimattomasta budjetista ja asettavat sen kokonaisuutena varsin syvälle B-elokuvien viidakkoon. Sen sijaan ohjaaja Mitsutaken valitsemat kuvakulmat, rajaukset ja leikkaukset huokuvat vankkaa asiantuntemusta ja visiota. Monet elokuvan kohtauksista jäävät helposti mieleen juuri niiden kohtausten taitavasta rakentamista johtuen. Hurja verisyys ja mielipuolinen juoni rajaavat toki katsojakunnan varsin selkeästi vain väkivaltaviihteen ystäville. Toisaalta Mitsutake selkeästi ymmärtää minkälaiselle kohderyhmälle hän on elokuvaansa suuntaamassa ja pitäytyy siinä. Liian usein ohjaajat lähtevät syleilemään sitä sun tätä kohderyhmää ja lopputuloksesta tulee sekavaa sillisalaattia, joka ei sitten tyydytä ketään. Olipa Kurando Mitsutaken Gun Woman -elokuvasta sitten lopulta mieltä mitä hyvänsä, sen parissa ei ainakaan tule tylsää, sillä siinä määrin kiivaasti 86-minuuttinen tehosekoitin pyörittää juonta eteenpäin. Myös toiminnalliset kohtaukset ovat etevästi ja jouhevasti toteutettuja; joutavia ei märehditä minuuttien kalastus mielessä ja se mikä näytetään, näytetään ytimekkäästi ja selvästi.

Yhteenveto

Ohjaaja Kurando Mitsutaken ja jo nuoresta iästään huolimatta kulttimaineeseen nousseen näyttelijä Asami Sugiuran shokeeraava ja täydellisen kuvia kumartamaton kehokauhun, eroottisen trillerin, eksploitaation ja toimintaelokuvan hybridi tulvauttaa esille intensiivisen purkauksen verta, paljasta pintaa, niljakkaita efektejä ja mielipuolisia hahmoja. Tärkein ja keskeinen ainesosa verisen toimintakauhuelokuvan onnistumiselle on Asamin sähköinen ja vaativa roolityö Mayumina; Gun Womanina. Veristen shokkiefektien taakse kurkistettaessa itse kostotarina ja teema nuoren naisen kouluttamisesta tappajaksi ei kuitenkaan ole järin omaperäinen tai tuore.

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

The Green Inferno (2013)

Ohjaus: Eli Roth
Käsikirjoitus: Eli Roth, Guillermo Amoedo
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Chile
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 5.2.2016

Johdanto

Kannibaalielokuvien alkuajaksi mielletään usein vuosi 1972, jolloin Umberto Lenzin Il Paese del sesso selvaggio (Man from Deep River) sai ensi-iltansa. Suomessa se oli nimeltään Mies syvästä joesta ja muita kansainvälisiä nimiä olivat mm. Sacrifice, The Last Survivor, Mondo Cannibale ja Deep River Savages. 1970-luvulla ilmaantui muutamia teoksia lajityyppiin, mutta todellinen hurlumhei koettiin kuitenkin vasta vuosina 1980-1982 jona aikana julkaistiin tiuhaan tahtiin kymmenkunta alan keskeistä teosta Espanjassa, Italiassa, Ranskassa ja Hong Kongissa. Sen jälkeen kynttilä paloi loppuun nopeasti ja lajityyppi käytännössä teki viimeisen korahduksen kuolinvuoteellaan vuonna 1988 Antonio Climatin elokuvalla Natura contro (tunnetaan muuten myös nimillä The Green Inferno, Cannibal Holocaust 2 ja Against Nature). Vasta 2000-luvulla lajityyppiin on ilmaantunut pari Bruno Mattein onnetonta halpisräpellystä, mutta Eli Rothin The Green Inferno on koko uuden vuosituhannen ensimmäinen ja ainut elokuva, joka edes yrittää pahamaineisten kannibaalielokuvien perinneyhdistystä perustaa. Onnistuuko se siinä, riippuu täysin katsantokannasta. Kohinaa elokuvan ympärillä ainakin on ollut, mutta kohinan lähteet ovat olleet erilaiset kuin 1980-luvulla heijastellen myös maailman muutoksia. Valtavirrassa ajelehtivien kriitikoiden silmissä elokuva on tuomittu suu vaahdossa sadoin eri sanakääntein ja mieliä on pahoitettu joka puolella maailmaa – aivan niin kuin kävi 1980-luvun esikuvaelokuvillekin.

Juonitiivistelmä

New Yorkissa yliopisto-opiskelijana oleva Justine (Lorenza Izzo; ohjaja Eli Rothin hetkellinen aviopuoliso muuten) huomaa haluavansa kuulua yliopistolla vaikuttavan aktivistijoukon riveihin. Sekalaista ihmisoikeuksia ja luontoa puolustavaa joukkoa johtaa karismaattinen ja innokas Alejandro (Ariel Levy), joka onnistuu vetämään Justinen mukaan puolivillaiseen suunnitelmaan lähteä Peruun osoittamaan mieltä Amazonin hävittämistä vastaan. Sinisilmäinen Justine ei arvaa olevansa mukana vain Alejandron pelinappulana. Mielenosoituksessa joukkio kahlitsee itsensä puunkaatajien tielle, mutta lopulta Justinekin ymmärtää, että kyseessä olikin lähinnä mediatempaus eikä todellinen pyrkimys vaikuttaa luonnon monimuotoisuuden katoamiseen. Paluumatkalla kotiin lentokone kuitenkin hajoaa ja joutuu tekemään pakkolaskun viidakkoon. Henkiinjääneitä ja jo valmiiksi eripuraisia joukkion jäseniä kohtaa viidakossa aivan erityinen vaara: he ovat tietämättään tunkeutuneet eristyksissä asuvan kannibaaliheimon alueelle. Alkaa ankara taisto selviytymisestä.

Kommentit

Odotetusti Eli Roth on laittanut paljon pennosia kannibaalien veriefektien realisoimiseen ja ne ovatkin ihan heittämällä koko alan – ei pelkästään uuden vuosituhannen vaan koko kannibaalielokuvan historian – selkeää parhaimmistoa. Samalla käytännön efektien tehokkuus ja laadukkuus laventuvat helposti myös kannibaalielokuvien ulkopuolelle kauhuelokuvien laajempaan joukkoon päihittäen niistä valtaosan. Rothille asia on ollut ilmeisen tärkeä ja efekteissä onnistuminen on toki hyvin keskeistä tämäntyyppisten elokuvien pariin hakeutuville. Semminkin, kun budjetti on amerikkalaiselokuvaksi kovin, kovin vaatimaton. Tämän budjettikokoluokan ja helposti sensuurin kynsiin joutuville verielokuville kansainvälinen levitys valkokankailla ei ole mitenkään automaattinen taivaasta putoava lahja. Roth on siis sikäli selvästi onnistunut tällä nykypäivän variaatiolla klassisista vuosikymmenien takaisista kannibaalielokuvista, koska elokuva punersi valkokankaita ympäri maailman Singaporesta Saksaan. Toisaalta se hukkaa tyystin sellaisen seikkailuelokuvamaisen viidakkoseikkailun hengen, joka teki noista menneiden vuosikymmenten shokkielokuvista myös osaltaan jännittäviä. Katsojakuntakin on nykyisin jo lähtökohtaisesti polarisoitunut ja valtavirran elokuvien kriitikot eivät luonnollisesti tällaista ole mitenkään kyenneet nielaisemaan ilman syviä paheksunnan ja halveksunnan sanoja siitäkin huolimatta, että eihän tämä Rothin elokuva nyt tosissaan edes yritä sellaisille pahamaineisuuden tasoille, joista nuo italonikkarit aikoinaan kilvoittelivat. Vaikka miten paljon Roth haluaisi olla elokuva-alan paha poika. Rothin ei ole tiettävästi tarvinnut toimittaa oikeuteen todisteita, että elokuvassa ei tapettu oikeasti ihmisiä, kuten eräät 1980-luvun pahat pojat joutuivat tekemään.

Tässä kohtaa lienee tarpeen usuttaa elokuvan ääreltä suosiolla pois ne katsojat, joiden mielestä modernin säikyttelykauhun valtavirta (kuten nyt esimerkiksi Andy Muschiettin It (2017) jatko-osineen, John Leonettin Annabelle (2014) tai vaikkapa Corin Hardyn The Nun (2018)) on rajuinta settiä ikinä. Vaikka elokuvan visuaalinen anti onkin vesitettyä 1980-luvun pahimpiin pläjäyksiin verrattuna, on Rothin The Green Inferno silti yhtälailla kunniaa tekevä kumarrus jo käytännössä kadonneeseen kauhuelokuvan lajityyppiin sekä hatunnosto käytännön veriefektien niin ikään katoamassa olevaan artesaaniperinteeseen ja sellaisenaankin rajuimpia amerikkalaisia 2010-luvun elokuvia muutamista CGI-efekteistään huolimatta. Piti elokuvasta lopulta tahi ei, pahimmankin nyrpistelijän pitänee myöntää että sen efektit ovat joka tapauksessa kauhuelokuvan laajemmassakin mittapuussa tarkasteltuna ensiluokkaisen tehokkaita.

Harmillisesti Rothin elokuva ei ole ongelmaton. Aikaisemmissa elokuvissaan sosiaalista ja yhteiskunnallista kritiikkiä karttanut ohjaaja esittää nyt lähes poliittisia kannanottoja siinä miten hän maalaa ekoaktivistiryhmänsä suhteessa näiden vastustamaan ison rahan elinkeinoelämään. Hän ei vaivaudu peittämään ilmeistä halveksuntaansa mokkalattea muovimukista lipittäviä villapaita-aktivisteja kohtaan, joka tekee vaivaannuttavastikin elokuvasta varsin poliittisen. Roth myös yksinkertaisesti joutuu tekemään kiusallisia kompromisseja mitä tulee esimerkiksi alkuasukkaiden kyläelämän kuvaukseen. Asiaa ei edelleen auta se, että elokuva ei ole oikeastaan millään lailla pelottava eikä edes jännittävä; keskeinen jännäämisen aihe tiivistyy arvailuun siitä missä järjestyksessä kannibaalit päättävät seuruetta harventaa. Eikä se, että jostain käsittämättömästä syystä Roth on jättänyt elokuvaansa mukaan todella epäilyttävän typeriä kohtauksia mukaan, jotka vievät tarpeetta aikaa eivätkä edistä tarinaa mitenkään. Eikä sekään, että natiivien käsikirjoitettu käytös yksilöinä tai ryhminä ei tunnu oikealta tai edes järkevältä; sen sijaan useat kohtaukset tuntuvat tehdyn vain itsetarkoituksellisesti sinänsä yksinkertaista pakojuonta edistämään ja edesauttamaan. Parasta A-ryhmää ei edusta myöskään se, miten Roth käsittelee paperinohuita roolihahmojaan. Vain muutamalle on vaivauduttu kirjoittamaan edes jonkinlaista persoonallisuutta tahi taustoitusta ja Rothille katsojan samastumispintoja ja kiinnekohtia tärkeämmäksi tuntuu muodostuvan roolihahmojen syöttäminen kannibaalien uhreiksi sopivin väliajoin. Ne muutamat roolihahmot, joille on viitsitty rakentaa edes jonkinlaista sisältöä, kuitenkin noudattelevat varsin yksioikoisia ja arvattavia stereotypioita unohtamatta ohjaajan valitsemaa poliittista virettä. Sinällään pientuotannon näyttelijöissä ei ole mainittavia puutteita ja erityisesti aitojen tribaalityyppien into olla osana ko. elokuvaa on näkyvästi esillä. Itse juoni ei kavahda asettua ihan valmiiksi tallattuihin polkuihin, mutta sitten taas totta vieköön ei tämä Rothin elokuva edes teeskentele olevansa yhtään mitään muuta kuin verinen muistomatka Deodaton, Lenzin, D’Amaton ja Francon kannibaalielokuvien lähteille. Jos näitä ohjaajien nimiä lukijan pitää lähteä etsimään internetin ihmemaailmasta, elokuva ei todennäköisesti ole tarkoitettu hänelle alkujaankaan. Jos taas noiden nimien takaa lukijan muistoihin tulvahteleepi verenlämpimiä filmimuistoja, tätä Rothin muistomatkaa 70- ja 80-lukujen pahamaineisten kannibaalielokuvien kulta-aikaan voi ihan jopa suositella, jos kohta alan pioneerit eivät tässä elokuvassa tule näkemään mitään hätkähdyttävän ihmeellistä.

Yhteenveto

Vaikka ohjaaja Eli Rothin nimi yhdistyy nyt 2020-luvulla lähinnä Hostel-elokuvien kaltaisten ns. kidutuspornoelokuvien kyseenalaiseen joukkoon, Roth ei silti millään muotoa ole huono tai kehityskyvytön ohjaaja. Tällä(kin) kertaa Rothin kädenjälki on rosoista ja erittäin veristä, mutta ohjauksessa on silti tiettyä mukaansatempaavaa mutkattomuutta. Teknisesti elokuva on vaatimaton budjetti huomioiden onnistunut ja ohjaaja on luonnollisesti laittanut suurta painoarvoa karuille veriefekteille, jotka ovat odotetusti elokuvan parasta antia. Ah-niin-moderni simpanssina heiluva kamera kuitenkin vie parasta terää pois monien kohtausten selvyydestä. Kannibaalielokuvien uutta tulemista ei ehkä kannata ennakoida, mutta Rothin kunnianosoitusta 70-luvun italoelokuville ei siltikään pidä ohittaa pelkkänä inhana eksploitaationa.

5/10.

Dream Home (Wai dor lei ah yat ho, 2010)

Ohjaus: Pang Ho-cheung
Käsikirjoitus: Pang Ho-cheung
Tuotantomaa: Hong-Kong (Kiina)
Kieli: kantoninkiina, mandariinikiina, tagalog, englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: toukokuu 2020
Arvioidun version pituus:  96 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

DH_poster_HK copyJohdanto

Ahneutta teemana on käsitelty elokuvissa varsin monelta kantilta ja ilahduttavan monessa lajityypissä. Rahan valtaa ihannoivien ja tästä vallasta sokaistuvien ihmisten elämää voi seurata esimerkiksi Oliver Stonen elokuvassa Wall Street (1987) ja edelleen Martin Scorcesen elokuvassa The Wolf of Wall Street (2013). Järjestäytyneen rikollisuuden maailmaan voipi sukeltaa esimerkiksi Martin Scorcesen elokuvan Casino (1995), Martin Scorcesen elokuvan GoodFellas (1990) ja vaikka Brian dePalman elokuvan Scarface (1983) kautta. Murhaan yllyttäminen ahneuden vuoksi on sekin varsin yleistä elokuvissa, kuten voi huomata vaikka Lawrence Kasdanin elokuvaa Body Heat (1981)[x], John Dahlin elokuvaa The Last Seduction (1994) tai vaikka Billy Wilderin elokuvaa Double Indemnity (1944) seuraamalla. Tulevaisuuden korporaatioiden pohjattoman ahneuden seurauksia voi ihmetellä vaikka Paul Verhoevenin elokuvassa RoboCop (1987)[x]. Rakennusyhtiön ahneuden jälkiä puolestaan voi katsella John Guillermin elokuvassa The Towering Inferno (1974). Jättitorniin joutuu kapuamaan myös Bruce Willisin John McClane -hahmo John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988), jossa tutkitaan rikollisryhmän eläköitymissuunnitelman mönkään menemistä. Muutoinkin jännitys- ja toimintaelokuvien kategoriat ovat lukumääräisesti peräti piukkaan pakattuja, kun ottaa suodattimeksi tarinat, joissa havitellaan vielä sitä yhtä isoa keikkaa, jotta voisi muka eläköityä rauhassa. Varsin lähelle tätä Pang Ho-cheungin elokuvaa kuljetaan Pastorin veljesten elokuvassa Hogar (2020), jossa huonossa taloustilanteessa oleva mainosmies Javier yksinkertaisesti hankkii itselleen paremman taloudellisen ja sosiaalisen aseman välittämättä jälkeensä jättämästä tuhosta.

Kauhu- ja eritoten slasher-lajityypeissä teema on kuitenkin jossakin määrin harvinaisempi. Toki se on läsnä monasti esimerkiksi taustalla vaikuttavien organisaatioiden toiminnassa, jotka epäsuorasti ovat vastuussa nähdyistä tapahtumista ahneutensa vuoksi. Yksilötasolla kuitenkin kauhuelokuvissa vain aniharvoin suoranainen ahneus on selkeä elokuvaa määrittävä tekijä. Sitä se on mitä suuremmassa määrin tässä Pang Ho-cheungin modernissa slasher-elokuvassa.

Juonitiivistelmä

Juuri hieman ennen vuosien 2008-2009 finanssikriisiä nuoren Hong Kongissa asuvan naisen Chengin (Josie Ho) lapsuuden unelma asunnosta merinäköalalla uhkaa karata asuntojen hintojen karattua tavallisten kansalaisten ulottumattomiin. Cheng joutuu painimaan pienipalkkaisten ja heikosti arvostettujen töiden, sikamaisen miesystävän ja sairaan isän elättämisen kustannusten kanssa ja vaikka hän on kuinka yrittänyt säästää, ei rahaa vain tunnu olevan tarpeeksi kunnolliseen merinäköalaan loistokkaassa pilvenpiirtäjässä kaupungin keskustassa. Cheng laatii suunnitelman ja alkaa tehdä asialle jotain saavuttaakseen asuntounelmansa …

Kommentit

Tekijät osoittavat slasher-elokuvallaan vankkaa ymmärrystä lajityyppiin. Slasher-elokuvien kuvasto ja arkkityypit ovat tekijöiden hallussa, mutta samalla he tietoisesti irtautuvat pyrkimyksestä tehdä vain yhtä uutta slasheriä satojen muiden joukkoon. Näiden elokuvien ystäville – toisin kuin monasti oikeiden elokuvien muita ylenkatsovat halveeraamiseen ja oman ylivertaisuuden pönkittämiseen tähtäävät tahot tahtovat väittämään – myös niiden veristen tapahtumien taustoitukset, tarinan soljuminen, näyttelijöiden taidot ja ohjaus ovat ihan yhtä tärkeitä kuin ne veriset tapahtumatkin. Mielenkiintoisesti lähes poikkeuksetta ne parhaimmiksi mielletyt (sekä yleisemmin elokuvaharrastajien, kriitikoiden kuin fanienkin keskuudessa) lajityypin elokuvat pitävätkin sisällään kosolti paljon muutakin kuin juuri noita kavahdettuja veriefektejä. Toisinaan jopa ovat hyvinkin verettömiä (esimerkiksi John Carpenterin Halloween (1978) ja Tobe Hooperin Texas Chainsaw Massacre (1974)) ja näin perustuvat kokonaan muihin seikkoihin kuin niihin veriefekteihin.

Pang Ho-cheungin ohjauksessa ei kuitenkaan niitä veriefektejä säästellä. Sitä kuulua märkää punaista kultaa viskotaan ämpärikaupalla oikealle ja vasemmalle, kun sille päälle satutaan ja totta vieköön useammankin kohtauksen voimin tällainen sattumus tekee itsensä tiettäväksi. Perinteisin menetelmin (siis ei-tietokoneella) valmistetun käsityön leima on läsnä herkullisella tavalla. Niistä veriefekteistä tulee näin huomattavasti raadollisempia, niljakkaampia ja todentuntuisempia kuin CGI-efekteillä, joihin monet tekijät jopa lajityypin sisällä auttamatta sortuvat. Unohtumattomia kokemuksiakin Ho-cheung kumppaneineen pystyy loihtimaan, sillä niin taitavasti efektit on toteutettu ja niin äärimmilleen vietyihin tilanteisiin sopeutettuina kuin mitä tarina nyt vain voi tilaa antaa.

Elokuvan tarina etenee useammalla aikajanalla tiivistyen klimaattisiin hetkiin ns. tässä päivässä. Tällaisen rakenteen nivominen toimivaksi kokonaisuudeksi on hyvin, hyvin vaativaa, sillä se tuo ihan omia haasteitaan tarinajatkumon kehitykselle ja erityisesti kohtausten välisiin siirtymiin ja leikkauksiin. Pang Ho-cheungin ohjauksessa rakenne toimii kohtuullisesti, mutta vaikuttaa liian kunnianhimoiselta yritykseltä lopputulokseen nähden. Elokuva soljuu kyllä eteenpäin rytmikkäästi ja loogisesti avautuen sopivin väliajoin uusiin takaumiin päähenkilö Chengin menneisyydestä, mutta kyllä se lopulta kuitenkin puurouttaa kokonaisuuden hahmottamista. Pahimmillaan se hajauttaa elokuvalle kaavaillun kokonaistunnelman rakentumista ja jopa paikoin rikkoo juuri rakennettua tunnelmaa siirtymällä ihan muihin maisemiin. Onneksi ohjaajan käytössä on kuitenkin valtaisan taitavaa teknistä väkeä, sillä elokuva tuntuu epätavallisen ammattimaiselta ja viimeistellyltä huomioiden selkeät budjetaariset rajoitteet. Äänisuunnittelu, valaistus, lavastus ja kuvaus ovat kaikki ns. vimpan päälle eikä moitteen sijaa löydy kuvakulmien valinnoista, leikkauksen sujuvuudesta eikä näyttelijöiden ohjauksestakaan. Mistä sitten kiikastaa, ettei tämä ole alan keskeisin etappi vuosituhatrajan tällä puolen? No siitä, että elokuvan päähenkilöön on tavattoman vaikea samastua millään mittarilla. Cheng paljastuu yksilötasolla yhtä ahneeksi mitään kaihtamattomaksi psykopaatiksi kuin makroyhteiskunnan talouskeinottelijatkin, jotka aikanaan aikaansaivat finanssikriisin koko murheellisessa globaalissa laajuudessaan. Rinnastus on toki selvä, mutta katsojalle tällaiseen hahmoon päähenkilönä on vaikeaa suhtautua. Pari esimerkkiä. Katharine Isabellen roolihahmo Mary Mason Soskan siskosten slasher-elokuvassa American Mary (2012) sai osakseen niin tylyn kylmää kohtelua, että Maryn karmaisevaan kostoretkeen on helpompi samastua. Jemma Dallenderin roolihahmon Katie Carterin suorasukaiseen kostoon Steven R. Monroen elokuvassa I Spit on Your Grave 2 (2013)[x] on niinikään suopeampi suhtautua, kun ensin on saanut maistiaisia niistä hirveyksistä, joita Katie joutuu kohtaamaan. Sen sijaan Josie Ho:n Cheng-hahmon motivaatioksi valittu mielenterveyden ongelmaksi asti maalattu ahneus tuntuu vain ylimitoitetun vieraalta suhteutettuna siihen yltiöpäiseen verimyrskyyn, jota Cheng ympärilleen kylvää.

Yhteenveto

Epätavallisen kaksikon, etupäässä romanttisia draamoja ohjanneen Pang Ho-cheungin ja suuren suosion pop-tähden Josie Ho:n, tuottama ja tähdittämä yltiöväkivaltainen moderni slasher-elokuva yllättää tuoreella otteella, teknisellä taitavuudella, ammattimaisilla tuotantoarvoilla ja erityisen rehvakkailla käytännön veriefekteillä. Kun pakettiin kääritään mukaan vielä railakkaan verevästi näytelty päärooli, ei tätä voi oikein kuin ihailla. Elokuva on todellakin vain vakavasti slasher-elokuviin hurahtaneille ylipäätään suositeltavissa sen järkyttävän kuvaston vuoksi, joten herkempien katsojien on kyllä ihan syytä jättää tämä suosiolla väliin.

7/10.

Apostle (2018)

Ohjaus: Gareth Evans
Käsikirjoitus: Gareth Evans
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 130 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

apostle_primaryJohdanto

Elokuva Apostle ottaa verisesti kantaa uskonnon kieroutumisen seurauksiin. Kristikunnan aikanaan kiivaasti tuhotessa pakanauskontoja ja niiden harjoittajia, tuhoamisen tärkeimpiä taustoittajia ei suinkaan ollut itse uskonto vaan tiedostettu todellisuus siitä, että yhtenäinen uskonto on erinomaisen toimiva alamaisten hallintamekanismi. Uskomisen erilaiset muodot ovat kuitenkin olleet moninaiset ja aluksi pakotetusti kristittyyn maailmaan jäi elämään tuhansia ns. pakanauskontojen myyttejä ja riittejä. Ne sotkeutuvat nykypäivänkin kristityn maailman uskomuksiin iloisena sekamelskana ja näyttäytyvät eri puolilla maailmaa hyvin erilaisina muotoina. Eräseutujen pakanallisia perinteitä ei kristitty maailma oikeastaan ole koskaan onnistunutkaan hävittämään ja aikaa sitten katsoi paremmaksi strategiaksi integroida ja valjastaa nämä osaksi kristinuskoa mieluummin kuin tuhota kaikki niihin uskovat. Jotkut näistä kuitenkin muuntuvat harjoittajien käsissä pelottaviksi ja vaarallisiksi kulteiksi, joissa sekä ihmisen korruptoituneet jumalkäsitykset että pyrkimys totaaliseen hallintaan yhtyvät. Gareth Evansin Apostle-elokuvassa tutkitaan juurikin tällaista kulttia, mutta annetaan kultin taustalle myös vahvaa syytä olemassaololleen.

Juonitiivistelmä

Thomas Richardsonin (Dan Stevens) sisar Jennifer (Elen Rhys) joutuu kaapatuksi Walesin edustalla olevalle pienelle saarelle, jolla majailee erityinen uskonnollinen kultti. Vaikka Thomas pystyisikin jotenkin maksamaan Jenniferistä pyydetyt lunnaat, hän päättää yrittää mieluummin pelastaa siskonsa soluttautumalla outoon kulttiin ja matkustaa saarelle tekeytymällä käännynnäiseksi. Saarella Thomas tapaa eristyksessä olevan lahkon jäsenet johtajineen, jotka valaisevat Thomasille kultin uskovan saarella asuvan jumalattaren tuottavan saaren asukkaille hedelmällisempiä satoja vain veriuhrien kautta. Thomas ajautuu nopeasti syvälle kultin kauhistuttavaan maailmaan tavoitellessaan Jenniferin vapautusta eikä aikaakaan, kun Thomas törmää myös lahkon sisäisiin valtapeleihin, jumalattaren olemukseen ja kultin keinoihin hoitaa epäillyt uskonrikkojat…

Kommentit

Vimmaisen tehokkaan pääroolin Thomas Richardsonina tekevä Dan Stevens sopii rooliinsa poikkeuksellisen uskottavasti ja on epäilemättä pääsyy elokuvan onnistumiseen. Stevens osaa reagoida uskottavasti mitä oudoimpiin hahmonsa kohtaamiin tapahtumiin eikä ajaudu ylinäyttelemään saatikka vähättelemään. Epäilemättä elokuvan taustalla oleva Gareth Evans on kuitenkin paljolti vastuussa näyttelijöidensä ohjaamisesta, sillä kaikki muutkin elokuvan monet hahmot tuntuvat oikeilta ja monipuolisilta ihmisiltä, jotka kukin painivat nykyisyytensä ja menneisyytensä painolastien kanssa. Gareth Evans paitsi ohjasi, leikkasi ja käsikirjoitti elokuvan, oli myös mukana tuottamassa sitä. Evans murtautui suurempaan kansainväliseen tietoisuuteen vasta kolmannella kokopitkällä ja erittäin väkivaltaisella elokuvallaan, Indonesiassa tuotetulla The Raid: Redemption (2011), joka tuuletti myrskyn tavoin toimintaelokuvien kenttää asettaen teknisen tekemisen rimaa ihan uusille tasoille. Apostle on samalla tavalla väkivaltainen, mutta groteskimmalla ja niljakkaammalla tavalla; Evans avaa ovia jopa perinteisten gore-elokuvien suuntaan rajuimmissa kohtauksissa, mutta pysyttelee silti juuri ja juuri sopivuuden rajalla mitä tulee julkaisijoiden herkkyyteen estää jakelu kokonaan. Tämä siis muistutuksena niille lukijoille, jotka kuvittelevat edessä olevan vain 1900-luvun alkuun sijoittuvan mysteerijännärin. Lukuisat elokuvan väkivaltaisista kohtauksista ovat poikkeuksellisen taidokkaasti toteutettuja ja näiden kohtausten tekemiseen käytetty aika ja vaiva välittyy katsojalle yht’aikaa inhottavan luotaantyötävinä graafisuudellaan ja herkullisen taidokkaina muistutuksina siitä, millaisiin äärimmäisyyksiin uskonto voi ihmiset ajaa. Evans ei varsinaisesti mässäile, mutta ei myöskään halua karttaa. Vaikka elokuvallisen väkivallan tehoa voi saada irti mielikuvituksenkin kautta, Evans haluaa erityisesti korostaa ja alleviivata tekemisen seurauksia näyttämällä ne myös katsojalle. Uhrien ja tekijöiden henkiseen tilaan suhtautuminen muuttuu olennaisesti audiovisuaalisen ärsykkeen korvatessa pelkkä mielikuvitus. Kun tyypillisessä halpistrillerissä kamera panoroi pois tilanteesta, vaikka puukotuksesta, katsojan pitäisi silloin pääkopassaan visualisoida tilanne kaikessa karuudessaan. Todellisuudessa kuitenkin normaali reaktio on nimenomaan välttää liian yksityiskohtaista visualisointia ja kuitata tilanne: uhria sattuu, tekijä on ikävä ihminen. Evans ei tässä elokuvassa päästä katsojiaan niin helpolla.

Elokuva kulkee kaksituntisen kestonsa sujuvasti mysteerin lankojen auetessa verkkaisella, mutta hyvin hallitulla tahdilla. Elokuvan tempo on alakuloisen hidas ja linja pysyy alusta loppuun; se on kuin ajankuvaan, 1900-luvun alkuun, sopiva tekemisen tahti ennen kiivaiden tehdaslinjojen aikakautta. Evans rakentaa outouden tunnelmaa eikä olekaan tekemässä hyperaktiivista jokaiseen suuntaan kimpoilevaa toimintaelokuvaa tässä. Sellaista odottavat pettyvät vääjäämättä, mutta kasvavaa tehokkaan piinaavaa tunnelmaa arvostavat haltioitunevat Evansin käsittelyssä.

Yhteenveto

Ohjaaja Gareth Evansin omaan käsikirjoitukseen pohjautuva omaperäinen tutkielma uskonnon korruptoivista vaikutuksista ja siitä, miten tämä korruptio hyvin nopeasti alkaa näyttäytyä normaalina sen harjoittajille. Erittäin väkivaltaiseksi ajautuva mysteeri kasvaa vaikuttavan tehokkaasti alkutahdeista lopun verijuhliin. Elokuva karttaa nopeita kliseisiä yllätyksiä ja koomisia väliepisodeja. Niiden sijaan se luottaa verkkaisesti ja keskeytyksettä kasvavaan outouden tunnelmaan, joka toimii elokuvan läpi kulkevana punaisena lankana ja palkitsee siihen paneutuvan.

8/10.

Organ (1996)

Ohjaus: Kei Fujiwara
Käsikirjoitus: Kei Fujiwara
Tuotantomaa: Japani
Arvioidun version pituus: 100 min
Arvioitu: kesäkuu 2009
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Budjetti: vähäinen

Johdantoorgan_primary

Kauhuelokuvien sisällä tunnetussa ns. kehokauhun (engl. body horror) -alalajityypissä ihmiskehossa on jotakin vikaa tai siinä tapahtuu syystä tai toisesta muutoksia. Tilannetta paikataan tai jätetään paikkaamatta, mutta yhtä kaikki siitä saadaan aikaan parhaimmillaan huikeita visioita, puistatuksia ja unohtumattomia kauhukokemuksia. Länsimaissa genreä  edustavat tutut vanhemmat tekijät alan suurmestarista David Cronenbergistä (vaikkapa elokuvat Fly (1986), eXistenZ (1999)[x], The Brood (1979)[x], Rabid (1977), Shivers (1975), Dead Ringers (1988), Videodrome (1983)) Clive Barkerin (Nightbreed (1995)[x], Hellraiser (1987)) kautta David Lynchiin (Eraserhead (1977)), Peter Jacksonista (Braindead (1992)[x]) John Carpenteriin (The Thing (1982)) ja Ridley Scottiin (Alien (1979)[x]) sekä moniin moniin muihin. Aasiassa kehokauhu on Japania huomioimatta lähes olematonta. Japanissa genreen herättiin selvästi länsimaita myöhemmin ja sen ensimmäinen kansainvälinen kärki koostuu japanilaisesta mangasta ammentavan perinteisen kehokauhun lisäksi myös kyberpunk/kehokauhu-fuusion ympärille rakennetuista teoksista. Esimerkkeinä vaikkka Shinya Tsukamoto (Tetsuo (1989) ja sen jatkot, Meatball Machine (2005)), pinku-ohjaajana paremmin tunnettu Hisayasu Sato (Splatter: Naked Blood (1996)),  Takashi Miike (vaikkapa nyt Ichi The Killer (2001) ja Audition (1999)[x]) ja Higuchinsky (Uzumaki (2000)). 2000-luvun puolivälissä tapahtui jotain ja kehokauhun tematiikan ympärille pyrähti iso joukko japanilaisia tekijöitä. Tätä kirjoitettaessa (2009) genre suorastaan poreilee.

Tsukamoton Tetsuo (1989) -elokuvan naispääosaa näytellyt Kei Fujiwara mieltyi genreen kovasti ja halusi rakentaa teemasta oman taide-elokuvansa. Japanilaisen kehokauhuelokuvan alkumetreillä Fujiwaran vuonna 1996 valmistunut Organ on merkillinen sekoitus shokeeraavaa transgressiivistä kehokauhua, melankolista symbolien täyttämää taide-elokuvaa ja surrealismia.

Juonitiivistelmä

Yakuzan pyörittämään laittomaan elinkauppaan tulee lommo, kun liigan perään pääsee kaksi poliisin etsivää. Poliisikaksikko tunkeutuu rähjäiseen leikkaussalin irvikuvaan, jossa vielä eläviäkin uhreja paloitellaan kauppatavaraksi. Touhun keskellä kirurgina ja leikkaustoiminnasta vastaavana häärivät häiriintyneet ja lapsena hirvittävästi kaltoin kohdellut kaksoset. Poliisit eivät onnistu pidättämään liigaa vaan toinen poliiseista jää liigan vangiksi ja toisen pakkomielteeksi muodostuu lopulta selvittää parinsa kohtalo.

Kommentit

Fujiwara näyttelee itse naispääosaa. Hän on vastuussa myös käsikirjoituksesta ja ohjauksesta ja tuotannon suunnittelusta ja varmaan monesta muustakin. Spagettibudjetilla tehty elokuva ei vakuuta efekteillään, mutta yritystä riittää ja kovasti. Fujiwaralla on selkeästi varsin monimutkainen ajatus elokuvansa ympärillä. Sen on tarkoitus olla surreaalinen ja kaksijakoinen tutkielma haavoitetuista sieluista, joiden sisässä oleva inha mätä hakee tietä ulos. Fujiwara tarjoileekin mielenkiintoista symboliikkaa läpi elokuvan, mutta yltyy liian mutkikkaaseen ulosantiin. Tarina kietoo sisälleen itse asiassa kaksi kieppuvaa ja toisiinsa kiinteästi kietoutuvaa ydintä, joita elokuvassa sekoitetaan ja hämmennetään solmuun asti. Fujiwaran ohjauksessa ei pintapuolisesti tarkasteltuna ole häivähdystäkään tolkkua, mutta mikäli shokeeraavan aineiston tuolle puolen uskaltaa (ja haluaa) sukeltaa, avautuu ainakin osa Fujiwaran ajatuksista. Erittäin sekavaan käsikirjoitukseen yhdistyy Fujiwaran käsissä valitettavasti melko tavanomainen ja varsin staattinen leikkaus sekä surkea kuvaus ja onneton äänisuunnittelu. Parempaa ei ole luvassa myöskään näyttelijöiden työssä ja varsinkin moninaisten sivuosaroolien näyttelijöiden tohellus on melkoista puuroa.

Organ, eli suomeksi elin, on erilaisten kudosten yhteistuumin suorittamaa toiminnallisuutta. Fujiwaran elokuvassa elin saa monta erilaista muotoa – niin fyysistä kuin henkistäkin. Kun hullu kirurgi pitää liigan kidnappaaman poliisin hengissä silputtuaan tältä ensin kädet ja jalat, rinnastaa Fujiwara tämän kasvihuoneessa kituvan torson jonkinlaiseksi kirurgin moraaliseksi tekohengitykseksi. Kuin kuoleva poliisi olisi yhä edelleen enemmän  ihminen kuin mitä kirurgi on koskaan ollutkaan. Kirurgin houreissa hallusinoima metamorfoosi tappamansa naisen uudesta syntymisestä on edelleen hämmentävää ja irvokastakin katseltavaa. Siitäkin huolimatta, että Fujiwara on rakentanut moniin  shokkiarvoilla pelaaviin kohtauksiinsa kaihoisaa romanttista kauneutta, jää niistä suurin osa keinotekoisen kylmiksi ja jopa hieman tekotaiteellisiksi. Fujiwara availee kuitenkin roolihahmojensa kautta ihmismielen synkkien sopukoiden suljettuja ovia ja elokuvan edetessä käy ilmeisen selväksi, ettei hahmojen toimintaa edes pidä lukea reaktioina maailmaan vaan näissä yllättävissä toiminnoissa on nimenomaisesti haettu fantasioiden ruumiillistumia. Niin tai näin, Fujiwaran Organ on erittäin vaikeaselkoinen ja sekaiselta tuntuva soppa. Elokuvan brutaali väkivalta ja limainen inhostelu eivät lopulta kuitenkaan kanna kovinkaan pitkälle. Alun häkellyttävä sekoilu, joka muistuttaa ihan ihka oikeaa juonta, muuttuu loppua kohden edetessä yhä vain surreaalisemmaksi häsläämiseksi, josta osa pelataan epätodellisuudessa, jonka ilmeisesti vain arvon kirurgi kykenee  havainnoimaan.

Yhteenveto

Organ on todella erikoinen ja häiriintynyt japanilainen ronskien veriroiskeiden sävyttämä kehokauhu-elokuva, joka on kuin omalaatuinen sekoitus gore-kauhua ja pyrkimystä symbolien ja metaforien kautta toimivaan art-houseen. Ohjaaja Kei Fujiwara ampuu kuitenkin elokuvansa itse alas, sillä sen efektit, juonenkuljetus, jaksotus, leikkaus, kuvaus ja näyttelijöiden maneerit eivät kykene rakentamaan elokuvasta lopulta paljoakaan muuta kuin erikoisen sopan. Toisaalta, Organ on etupäässä temaattinen elokuva eikä sen ole tarkoituskaan aueta suorana lineaarisesti etenevänä tarinana. Elokuvaa on helppo paheksua sen varsin karmivan graafisen sisältönsä vuoksi, mutta omassa pienessä alalajityypissään elokuva on mielenkiintoinen porttien aukaisija ja varhainen pioneeri.

4/10

Are You Scared? (2006)

Ohjaus: Andy Hurst
Käsikirjoitus: Andy Hurst
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 79 min
Arvioitu: lokakuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen

 Johdantoareyouscared_primary

Whannelin ja Wanin yllätysmenestyksekkään elokuvan Saw menestyksen jälkimainingeissa oli tietenkin päivänselvää, että samalla idealla ja elokuvan verisellä väkivaltakuvastolla lähtisi markkinoille kalastelemaan muitakin yrittäjiä taalankuvat kiilumassa silmissä. Tosi-TV:n viime vuosien aikana saavuttama huima suosio on sekin ajateltu nivottavaksi osaksi konseptia, jotta saadaan maksimoitua ryöstöviljely ilman vaivaa miettiä itse jännää konseptia. Andy Hurstin ”kauhuelokuvaa” vaivaa monien rip-off – elokuvien helmasynti: se luulee olevansa ihan oikea ja vakavasti otettava kauhuelokuva, kunhan vain tuotantoarvot on saatu tyydyttävälle tasolle kiihottamaan katsojia. Into, visio ja omaleimaisuus kuitenkin puuttuvat tyystin. Elokuva asettaa katsojalle puitavaksi mukamas jännittävän takaa-ajon poliisien ja psykopaattimurhaajan välillä, mutta loppujen lopuksi katsojaa ei jaksa tippaakaan kiinnostaa saavatko poliisit ajoissa estetyksi kaikkien nuorukaisten surmaamisen vai ei. Kauhufanien kohdalla luultavasti katsojat odottavat enempikin menestystä sille murhaajalle, joka on juuri tekemässä päivätyötä päästäessään päiviltä ärsytyskynnyksen yrittämättä ylittäviä turhia pikkujulkkuja surkuhupaisissa rooleissaan.

Juonitiivistelmä

Katala psykopaatti kaappaa sairaaseen tosi-tv -peliinsä 6 nuorta kisailijaa – kolme poikaa ja kolme tyttöä. Juuri teini-iän taakse jättäneet nuorukaiset haaveilevat kullasta ja kunniasta, mutta varsin pian heille selviää katalan pelin oikea luonne. Psykopaatin pelinjärjestäjän mielessä ei olekaan palkita voittajia riihikuivalla verottomalla käteisellä, kiiltoisilla urheiluautoilla tahi ilmaisella iPhonella …

Kommentit

Ohjaaja Andy Hurstin ote on turtuneen tunkkainen koko elokuvan kulun ajan. Jännitteiden rakentaminen tyssää tyystin, sillä Hurst ei vaan malta odottaa päästä esittelemään keksimiään tappamisen menetelmiä. Ohjauksen jaksotus, painotukset ja visio ovat täysin hukassa. Valitettavasti käsikirjoituksen tukeutuminen vain graafisen väkivallan esittämiseen maistuu ontolta ja osoittautuu väistämättömäksi pettymykseksi esikuvana toimineen Whannelin ja Wanin Saw-elokuvan esittämän väkevän vision rinnalla. Eritoten ongelmaksi muodostuvat laimeat ja tehottomat kohtaukset, jotka eivät herätä katsojaa tunnetasolla. Säälittävää ironiaa irtoaa elokuvan tosi-tv -ajatuksesta, sillä oikean maailman tosi-tv -showt ovat pitkälti sidottuja ennalta määrättyihin ja vahvasti käsikirjoitettuihin formaatteihin, jotka vain saadaan näyttämään ah-niin-realistisilta. Aivan kuten Are You Scared? on sidottu Saw:n määrittämään formaattiin psykopaatista murhapelien järjestäjästä. Mutta siinä missä Saw huikaisee käsikirjoituksen tasolla, Are You Scared? taas puolestaan tekee päinvastaisen. Käsikirjoituksen ja koko juonen ydin paljastuu melko helposti jo viimeistään elokuvan puolivälissä hieman tyhmemmällekin katsojalle, mutta vielä pitää mainitun katsojan kestää parikymmentä minuuttia piinaa, jotta idioottimainen lopetus tekee itsensä tykö. Nuoret näyttelijät ovat surkeata seurattavaa ja kuin tosi-tv -amatöörejä itsekin. Heille varatut henkilöhahmot ovat mitäänsanomattomia pölvästejä ja katsojaa lähinnä helpottaa, kun joukkiota harvennetaan tyyppien ärsytysjärjestyksessä. Nuorten henkilöhahmojen kohdalla rationaalinen ajattelu on julistettu kokonaan pannaan. Myötätunto kallistuukin vaakakupissa psykopaatin puolelle.

Hätkähdyttävästi elokuvan kulusta varmaan viidennes kuluu psykopaattia jahtaavan väsähtäneen etsivän ja tämän aisaparina häärivän FBI-agentin edesottamuksia seuratessa. Se ei vain kuitenkaan johda mihinkään eikä sitä elokuvassa millään tavalla edes tarvita. Ilmeisesti Hurstkin on kokenut kauhun väristyksiä näyttelijöidensä kyvyttömyyden edessä ja tarinaan on pitänyt lisätä pari aikuistakin hahmoa – tosin kyttien näyttelijät tai roolit eivät totta vieköön tee nekään mainittavaa mairittelevaa vaikutusta. Loogiset ongelmat vainoavat elokuvaa tavan takaa, mutta pienet kömmähdykset olisi vielä helppo antaa anteeksi pikkubudjetin rip-off -elokuvalle. Sen sijaan käsikirjoituksen ytimeen saakka upotetut ajattelun ongelmat saavat lähinnä aikaan hiusten repimistä katsojan suunnassa.

divider_03

Yhteenveto

Are You Scared? on surkea Saw-elokuvan rip-off. Ohjaaja Andy Hurst ei ole kyennyt piiskaamaan tekijöihinsä tarvittavaa sähköä ja lopputuote on ontto ja huonosti näytelty pölhöily, joka yrittää pelata vain inhoiluarvoillaan, kun osaaminen mihinkään muuhun ei tunnu riittävän. Valitettavasti edes tappamisen meininki ei paljoa haukotteluja enempää tarjoa. Idioottimaisesti kirjoitetut nuoret henkilöhahmot pökkelöivät sokkeloisessa varastorakennuksessa kuin lobotomiasta kärsivät labrarotat konsanaan. Elokuva ei tarjoa puistattavia kauhukokemuksia, jännitystä, psykologista otetta tai mitään muutakaan kiinnostavaa. Ei voi suositella edes kertakatsomisena, vaikka olisi genrestä yleisemmin kiinnostunutkin. Vastaus elokuvan nimen esittämään kysymykseen on helppo ja raikuva: EI.

2/10

[REC] 4: Apocalypse (2014)

Ohjaus: Jaume Balaguero
Käsikirjoitus: Jaume Balaguero, Manu Díez
Tuotantomaa: Espanja
Arvioidun version pituus: 95 min
Arvioitu: joulukuu 2015
Ensi-ilta Suomessa: 29.10.2014 (Night Visions -festivaali)
Kieli: Espanja
Budjetti: noin 3 miljoonaa euroa

rec4_primaryJohdanto

Kun ohjaajakaksikko Balaguero ja Plaza 2007 saivat yhteistyöelokuvallaan [REC][x] huomattavaa mainetta, ei ollut varmaan kenellekään epäselvää, että tulisimme näkemään tuossa elokuvassa mainittujen tapahtumien ympärille sijoittuvia elokuvia lisääkin. Ja näinhän siinä totta vieköön kävikin, että kaksikko ilmoitti jo pian ensimmäisen elokuvan suosion tultua selväksi, että lisää nähdään peräti kolmen elokuvan verran. Miesten suunnitelmana oli tehdä yhdessä kaksi elokuvaa ja kumpainenkin ohjaisi sitten sarjaan yhden elokuvan itsekseen. Suunnitelma toteutui ja vuonna 2014 päivänvalon näkikin sarjan neljäs elokuva: Jaume Balagueron [REC] 4. Ensimmäinen [REC] -elokuva oli Espanjan uuden kauhuelokuvasukupolven mallituote: vimmainen, tehokas, innovatiivinen, rohkea ja vähäisillä pennosilla tehty. Eritoten kylmäävien psykologisten trillerien terävimmässä kärjessä tekijöinä näemme nykyisin espanjanlaisen kauhuelokuvan lähettiläiden nimiä Alejandro Amenabarista Rodrigo Cortesian kautta J.A.Bayonaan ja Nacho Vigalondaan. Espanja on selkeästi profiloitunut uudella vuosituhannella maaksi, josta osaamme jo odottaa vahvoja ja väkeviä elokuvia. Iberian niemimaan zombie-elokuvien joukossa [REC] teki epäilemättä tärkeää tienavaajan roolia ja varmasti avasi ovia myös muille alan tekijöille.

Juonitiivistelmä

Rahtilaivalle kerätty sekalainen kriisipisteistä pelastettujen henkilöiden ryhmä huomaa joutuneensa lähinnä koekaniinien asemaan. Laivalle häthätää kyhätty tutkimuslaboratorio apinoineen päivineen on sotilaiden suojaama ja pian selviytyjille avautuu, että vastalääkettähän tässä ollaan etsiskelemässä ja mikäli sellaista ei löydy, maan hukka … eikun zombi … perii. Hermostuneen tilanteen kiristyessä ei kukaan tiedä kehen voi luottaa ja infektoituneen apinan karatessa koko laiva ajautuu pian kaaokseen. Selviytyköön se ken onnistuu itsensä puremattomana pitämään!

Kommentit

Elokuvasarjan toisessa osassa katsojille esiteltiin demonisten voimien – ehkäpä peräti itsensä Saatanan – olevan zombiepidemian takana tai ainakin siihen kiinteästi sidoksissa. Sarjan kolmannessa osassa keskityttiin enempikin läträämään kauhukomedian temmellyskentillä, mutta huomioiden silti kakkososassa esitelty demoninen taustatarina. Ohjaaja Balaguero näyttää nyt kuitenkin sarjan neljännessä osassa hylänneen kokonaan yliluonnollisten taustavaikuttajien läsnäolon ja korvanneen sen parasiittitartunnalla. Melkomoinen käänne, kun ottaa huomioon, että mies itse oli tekemässä toista osaa. Ratkaisu tuntuu sekä kummalliselta että harmittavalta: jatkumo särkyy, vaikka itse tapahtumia ja päähenkilöä Angelaa kuitenkin kovasti kytketään ensimmäisen elokuvan tapahtumiin. Pahimmat ongelmat elokuvassa ovat kuitenkin siinä miten kauhuelementtejä käytetään ja miten tunnelmaa rakennetaan hektisen toiminnan lomassa. Nimittäin elokuva ajautuu aivan liian usein puuduttavaksi käytävähipaksi laivan uumenissa ja vaikka toimintatrillerin tunnusmerkistö pitkälti täyttyykin, täytyy oikein ihmetellä kenelle Balaguero haluaa elokuvansa kohdentaa? Vaikea uskoa, että kauhuelementtejä laimentamalla ja juoksentelua lisäämällä saataisiin genren ulkopuolelta lisää katsojia ja itse genreen ja erityisesti tähän sarjaan perehtyneet katsojat eivät sitten kuitenkaan saa piinaavaa jännitystä saatikka kauhua. Balaguero tarjoilee kyllä suht tasaiseen tahtiin tavanomaisia säikyttelyitä, mutta kokonaan poissa on se piinaava ja ahdistava tunnelma, johon ensimmäisissä kahdessa osassa päästiin kuin luonnostaan. Ehkäpä parivaljakosta Paco Plaza on tällä saralla sitten se kyvykkäämpi. Plazan itsenäisessä kolmososassa komedialliset aspektit huomioidenkin tarjoiltiin toimivampi kauhutunnelma. Ääniraidalla on myös osansa asiassa: nyt neljännessä osassa elokuvan hektisen toiminnan taustalla on tuikitavallista geneeristä elektronista kauhuhumppaa, joka pitäisi jollakin lailla kieltää.

Toisaalta Balaguero saattaa olla tieten pyrkinytkin eroon sarjaan ensimmäisen osan jälkeen luoduista demonillisista vaikutteista ja palannut ensimmäisen osan epätietoisuuden nostattaman ahdistuksen kuvaamiseen. Kuitenkin noita kahta aiempaa elokuvaa ei voi oikein poiskaan pyyhkiä ja erityisesti kuvakulman vaihto found footage -tyyppisestä tyylistä kokonaan pois asettaa elokuvien rinnastamisen saman kokonaisuuden jatkumoksi kokolailla vaikeaksi. Itse juoni jättää paljon toivomisen varaa ja redusoituu tarkemmin tarkasteltaessa hyvin pitkälti tavanomaisen hippajahdin kaavoihin jykevän siittimen kokoisen parasiitin luodessa vielä tarpeettoman b-elokuvamaisen lisäpiirteen. Armeijan tyypit ovat tavallisia stereotypioita ja labraa pyörittävä tiedemies istahtaa ihan hyvin tuiki tavallisen hullu tiedemies -roolin kaavaan. Yllätyksettömyys on hippailun pahin ongelma ja jos Manuela Velascon näyttelemän pääroolin vaihtaisi johonkin geneerisempään tytsyyn, ei tästä paljoa jäisi kirjoiteltavaksi. Tarinaa juoksutetaan melko kiivaaseen tempoon, agressiiviset leikkaukset paljastavat budjetin rajoitukset (kuten myös tympeät CGI-efektit) ja kuvakulmat tahi kuvaus yleensäkään eivät intoudu esittämään ylisanoja. Sen sijaan miljöö toimii erittäin hyvin ja vaikkei toisen laivahippailun – John Brunon Virus -elokuvan (1999)[x] – ahdistavaan ahtauteen päästäkään, rahtilaiva myrskyisillä vesillä toimii hienosti luomassa eristäytyneisyyden tuntua. Desaturoitu värimaailma, siniseen kallistuva kylmä valo ja ahtaita käytäviä kunnioittava kameratyöskentely tekevät elokuvasta teknisesti kuitenkin varsin pätevän. Elokuvan yleisilme on varsin totinen ja touhukas. Harmillisesti kuitenkin pienen särön yleisilmeeseen tuo komediallinen kumarrus edellisen osan moottorisahamorsiamelle, kun Angela Vidal kumppaneineen riuhtoo zombeja menemään käyvällä perämoottorilla. Vaikka särö onkin pieni, se kuitenkin ajaa elokuvaa pois juuri siitä suunnasta mistä sarjan ensimmäinen osa tuli todella tunnetuksi eli murhaavan tehokkaasta ja masentavan ahdistavasta asenteesta; periksiantamattomasta ”pakene tai taistele” -reaktion kunnioittamisesta ja kauhun tunteelle antautumisesta ilman kompromisseja.

Yhteenveto

Rahtilaivan käytävillä hippailuksi ajautuva toimintatrilleri hukkaa monia mahdollisuuksia kauhuelokuvana ja ajautuu tarpeettoman tavanomaisiin uomiin ja harmittavan kliseisiin ratkaisuihin. Selkeästi kuitenkin elokuvan identiteetti ei ole tekijöilleen selvä ja se jää koko sarjan heikoimmaksi tekeleeksi. Elokuvassa tehdään irtiotto sarjan toisen ja kolmannen elokuvan demonisiin vaikutteisiin tapahtumien taustalla, joka luo kiusallista resonanssia kokonaisuuteen, vaikka epäilemättä onkin zombie -elokuvien ystävien kannalta parempi ratkaisu kuin itsensä Saatanan juonimat ketkut metkut. Jos toista ja kolmatta osaa ei olisi koskaan tehty, tämä jatkaisi suoraan ensimmäisen osan klaustrofobisesta ahdistuksesta skaalaamalla infektion mittakaavan suuremmaksi. Jos ja jos, mutta ja mutta. [REC] 4 saattaisi olla itsenäisenä – [REC] -jatkumosta irrotettuna – elokuvana parempi ja tehokkaampi. Nyt se joutuu kantamaan mukanaan ylimääräistä painolastia, joka ei ole sille eduksi.

5/10

Apocalypse Z (2013)

Ohjaus: Luca Boni / Marco Ristori
Käsikirjoitus: Luca Boni / Marco Ristori
Tuotantomaa: Italia/Saksa/Kanada/Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 86,5 min.
Arvioitu: 2013
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti
Budjetti: USD 1 miljoona

apocalypsez_primaryJohdanto

Zombeilla kelpaa ratsastaa ja rahastaa. Näin ajattelee ainakin Uwe Boll, joka tämänkin elokuvan taustalla häärii tuottajana. Alunperin nimeä Zombie Massacre kantanut elokuva vaihdettiin vuoden 2013 julkaisun alla nimelle Apocalypse Z – epäilemättä siksi, että kesän 2013 kuumana hittileffana pyörivän World War Z -elokuvan nimeä voisi edes jotenkin hyödyntää. Zombie-tekeleitä löytyy maailmasta jo aivan jokaiseen junaan, mutta Z-luokan vaunut (ah miten sopivaa!) ovat näistä aina täyteen buukatut. Italialaisten Bonin ja Ristorin toinen yhteinen zombie-elokuva on vain kalpea kaiku parivaljakon ensimmäisestä elokuvasta Eaters (2011) ja kansainvälinen yhteistyö on tällä kertaa johtanut lähinnä surkuhupaisaan katastrofiin eikä todellakaan askeleeksi eteenpäin uralla. Siinä missä Eaters -elokuvassa on oma karismansa, kieroutunut musta huumorinsa ja genre-elokuvaksi asiallisen synkeä atmosfääri, Apocalypse Z kymmenen kertaa suuremmalla budjetilla kaatuu pahnan pohjimmaisten joukkoon. Rahalla ei saa aina parempaa, jos sitä ei kyetä käyttämään oikein.

Juonitiivistelmä

Jenkkien armeijan salaisessa tutkimuslaitoksessa Romaniassa tohtori Neumannin kokeet johtavat itsessään tappavan ja kuolleista heräämisen mahdollistavaan myrkkyyn. Tohtorin alkuperäinen tarkoitus oli ihmisten pelastaminen, mutta armeijan rahoittaman tutkimuksen kiinnostus on jossakin ihan muualla. Biologiseksi aseeksi soveltuva toksiini altistaa onnettomuuden seurauksena läheisen kaupungin asukkaat taudille tohtori Neumannin yrittäessä estää aineen päätymisen sotilaalliseksi aseeksi. Kun paska on jo tuulettimissa, paikalle kutsutaan palkkasotureista koostuva joukko, jonka tehtäväksi tulee hävittää koko tutkimuslaitos ja lavastaa kaupungin tuhoutuminen ydinreaktorin virhetilanteesta johtuneeksi onnettomuudeksi. Ei mene se suunnitelma ihan kuin Strömsössä.

Kommentit

Elokuvan tekninen toteutus aiheuttaa kylmiä väreitä ja myötähäpeää häävideo-tasoisena suorituksena. Ääniteknikko vaikuttaa puuttuneen elokuvan teosta tyystin, kuvaajien staattiset otokset eivät millään muotoa osoita häävejä taitoja alasta, editointi on jätetty suosiolla kesäharjoittelijan puuhasteluksi, tympeän surkeat CGI-efektit paljastavat tekijöiden kunnianhimon ja budjetääristen realiteettien epäsuhdan, näytteleminen on Perä-Hikiän kylätoimikunnan kesäteatteritasoa ja kerrassaan mitään positiivista sanottavaa ei löydy käsikirjoituksesta. Näyttelijäparat joutuvat palloilemaan kohtauksesta toiseen leuka rinnassa piinallisen selvinä siitä, että tässä tehdään näyttelijöiden uran pohjakosketusta tai peräti päätöstä. Suurimman osan kohtauksista näyttelijöiden ohjaus on täysin hukassa eikä näyttelijöillä tunnu olevaan juurikaan käryä, mitä seuraavaksi tehdään. Kohtauksia katsellessa on surullista ajatella, että näillä veikkosilla (ja naikkosilla) on kullakin takanaan jo ihan oikea ura elokuvien ja tv-tuotantojan parissa. Tara ”minä en näyttele kuin sellaisissa elokuvissa, joissa on tärkeä sanoma!” Cardinal Sin Cityn Miho-hahmoa jäljittelevänä katanahirmuna epäonnistuu jopa näyttämään hyvältä. Ainoan pienen tuulahduksen ammattimaisesta suorituksesta antaaa Jon Campling, joka ainoana näyttelijänä pystyy hahmonsa kautta rakentamaan jännitteitä kohtauksiinsa. Toimintakohtaukset ovat … kauheita ja koreografiatkin on vedetty niin surkeasti, että elokuvaa seuratessa kykenee näkemään, miten lyönnit jäävät 10 sentin päähän kohteista ja miten miekat viistävät kainalokarvoja rintalihasten asemesta. Parempia toimintakohtauksia löytyy koulujen kevätnäytelmistä, joten tähänkään puoleen ei ole kiinnitetty lainkaan huomiota tahi lantteja. Omituista sikäli, että tekijöiden aiemman elokuvan Eaters (2011) toimintakohtaukset olivat täysin vertailukelpoisia sata kertaa itseään isompien tuotantojen kanssa, joten kyllä näillä kaveruksilla nyt jotain tuntumaa asiasta pitäisi olla.

Zombiemaskit ja maskeeraus ovat ainoat positiiviset poikkeukset elokuvassa. Pääosa budjetista lienee palanut maskeerausosaston tarpeisiin ja kaiken kaikkiaan jopa lähikuvissa zombiet näyttävät peräti onnistuneilta. Uwe Bollin vaikutus näkyy epäilemättä tässä, sillä tunnetusti miehen tuottamien ja ohjaamien elokuvien puitteet ovat yleensä kohdillaan jos kohta sisältö ei aina sitten olisi niinkään. Ja valitettavasti sitä näkyy myös muutamassa kohtauksessa, jotka on tarkoituksella tehty muistuttamaan first person shooter -tietokonepelejä! Mitään erityistä tolkkua valinnassa ei ole eivätkä nämä(kään) kohtaukset millään muotoa kykene istumaan sujuvaksi osaksi kokonaisuutta ja vieläpä elokuvaan on sitten pitänyt väkisin änkeä se Level Boss eli tietokonepeleistä tuttu ärjympi versio niistä samoista mörmöistä, joita nirhaillaan. Puutteellista käsikirjoitusta paikkaamassa ja minuuttien täytteeksi elokuvassa on päähahmojen historiasta takaumia. Osa näistä takaumista on täydellisen turhaa sekuntien kalastelua, osa ei sovi tarinaan ollenkaan ja pari kohtausta avartavat sentään kokonaisuutta piirun verran tolkulliseen suuntaan. Juonen käänteet noudattavat linjaa: 1) juostaan jonnekin, 2) turistaan joutavia, 3) arvuutellaan mitä seuraavaksi, 4) tapetaan zombeja ja manaillaan luotien loppumista, 5) palaa kohtaan 1. Ja kaikki tämä täydellisen mitäänsanomattoman muka-hurjan ääniraidan säestämänä. Paitsi, että elokuvan viimeinen kohtaus lennähtää yht’äkkiä päistikkaa tukevasti seksploitaatioksi tissejä pyörittävine neitokaisineen! Mikä lienee ollut se huume, jonka vaikutuksesta tämä viimeinen kohtaus on pitänyt elokuvaan mukaan ottaa, jäänee arvoitukseksi. Niin tai näin, mutta täydellisen järjetön ja elokuvan yleiseen ilmeeseen sopimaton lopetus on tavallaaan juuri tietysti odotetun mahalaskun se ”oho, leukakin osui asfalttiin” -kohta ennen kuolinsyytutkijoiden tuloa paikalle. Raporttiin kirjattaneen ykskantaan: death by incompetence.

Yhteenveto

Puistattavaa kyvyttömyyttä kaikilla elokuvan teon (muilla paitsi zombie-maskeerauksen) osa-alueilla osoittava teos on silkkaa 2010-luvun zombie-huumalla ratsastamista kuin pahimpina Joe D’Amaton 80-luvun päivinä konsanaan. Teoksen surkeus yllättää ja surettaa yht’aikaisesti, kun ottaa huomioon ohjaajaparivaljakon sadantonnin budjetilla aikaansaaman debyytin Eaters (2011). Pahimmiksi kompastuskiviksi osoittautuvat kuvauksen, valaistuksen ja ääniraidan tekninen surkeus sekä käsikirjoitus, jonka taso on samalla viivalla Bruno Mattein Zombi: La Creazione (2007) -elokuvahirvityksen kanssa. Yhden pisteen antavat taidokkaat zombie-maskeeraukset, mutta muutoin tämä teos on kyllä tasan tarkkaan niin huono kuin elokuva nyt vain huono voi olla. Suositellaan vain zombie-genren kaikki elokuvat silmät punertavina läpi kahlaaville tosifaneille.

2/10

Helldriver (2010)

Ohjaus: Yoshihiro Nishimura
Käsikirjoitus: Yoshihiro Nishimura, Daichi Nagisa
Tuotantomaa: Japani
Arvioidun version pituus: 106 minuuttia (kans.väl. versio)
Arvioitu: 2013
Ensi-ilta Suomessa: ei tiedossa (NightVisions festivaali?)
Kieli: japani

Johdanto

helldriver_primaryTodellisuus on tarua ihmeellisempää vai mitäpä voisi sanoa terveitä eliöitä zombeiksi muuttavasta parasiittisesta sienestä nimeltänsä Ophiocordyceps unilateralis, joka valtaa terveiden muurahaisten aivot, muuttaa muurahaisten käyttäytymistä, syö muurahaiset sisältäkäsin ja lopulta isäntäeläimen kuollessa kasvattaa tämän päästä ulokkeen, jota kautta levittää sientä edelleen.  Kenkkua. Evoluutio on kuitenkin jännä juttu ja muurahaiset ovat oppineet taistelemaan sientä vastaan tunnistamalla infektoituneet ja eristämään kuljettamalla ne kauas pesäpaikasta. Sienellä on myös toistaiseksi tuntematon parasiitin parasiitti, joka ilmeisesti elää sienestä ja heikentää sienen infektiomahdollisuuksia. Ohjaaja Nishimuran elokuvassa infektoituneet eristetään muurilla muusta kansasta, niiden käytös muuttuu kovasti  ja näiden poloisten otsaan kasvaa tuntosarvea muistuttava viisitoistasenttinen uloke ja kuvioon heitetään vielä mukaan infektoituneille oma kuningatar. Muurahaiszombiet ihmisillä siis! Yoshihiro Nishimura ei ole ensi kertaa ratin takana ja on hyvää vauhtia lyömässä omaa leimaansa uuden japanilaisen gore-elokuvan kuvastoon. Linja on samaa posketonta goreruoskintaa, mitä Nishimura kylvi jo elokuvissa Vampire Girl vs Frankenstein Girl (2009) ja Tokyo Gore Police (2008)[x]. Samalla Nishimura avautuu innovatiivisena toimijana kehokauhun (body horror) alalajityypissä. 2000-luvulla länsimaissa kehokauhuelokuvia ilmaantuu enää harvakseltaan, mutta onneksi näitä sentään vielä tehdään ja useimmat ovat peräti mielenkiintoisia tuttavuuksia. Japanissa sitä vastoin genre tuntuu 2000- ja 2010-luvuilla oikein kukoistavan ja alan elokuvia tuntuu työstävän kokonainen leegio tekijöitä – usein vieläpä ristiin siten, että samat tyypit työstävät elokuvia yhdessä, mutta vaihtelevasti eri rooleissa. Yhteistä Japanin 2000-luvun kehokauhuelokuville on hysteerinen tohina, mangasta elokuvailmaisuun transition tekevät ilmaisukeinot, shokeerauksen tärkeys, järjettömän ylitsevuotava väkivalta ja verenvuodatus, kuriton leikkaus ja täysin mielettömät juonikuviot. Usein vielä taustalla häämöttää inha dystopia ja Japanin seksuaalitabujen rikkominen. Erot alalajityypin länsimaiseen  kerrontatapaan ovat suuret.

Juonitiivistelmä

Japanilainen natsikannibaalipariskunta joutuu eriskummallisen avaruudesta tulevan kappaleen reitille ja pariskunnan naisen rintaan repeytyy reipas kolo. Ei hätä mitään ajattelee hän ja repii tilalle uuden sydämen tyttäreltään. Omituinen tuli kuitenkin polttaa naikkosen tuhkaksi jättäen tämän toviksi koteloitumaan ja tuuli levittää tuhkan sairastuttaen puolet Japanista viruksella, joka muuttaa kantajansa. Uhrit muuttuvat verenhimoisiksi zombeiksi, joiden kasvaa Y:n muotoinen sarviuloke. Japanin tulevaisuus on uhattuna, kun natsikannibaali herää kotelostaan, ottaa zombiearmeijan hallintaansa ja alkaa kylvää tuhoa koko Japaniin. Pelastajaksi hakeutuu natsikannibaalizombiekuningattaren tytär, jonka irtirevityn sydämen tilalle on asetettu järeä moottori, josta riittää puhtia myös moottorisahamiekkaan. Apuna touhussa on orpokodin pitäjä herra Kamikaze, cowboyksi pukeutunut entinen poliisi  ja siskoaan etsivä mykkä orpotyttö.

Kommentit

Juonitiivistelmä niputtaa kätevästi yhteen elokuvan räikeän poliittisen epäkorrektiuden ja sen konseptuaalisen sekopäisyyden, joka porautuu syvälle myös elokuvan ilmiasuun. Räikeitä värejä, tuhansia litroja veriefekteihin, irtoraajoja, sekopäistä hihittelyä, kakofonista kakinaa ja järjettömiin mittasuhteisiin paisuva rähinä vuorottelevat ja lomittuvat selluloidiseksi kaaokseksi. Nishimura ei ole upottanut huumoria dialogiselle tasolla, mutta konseptuaalisella tasolla ja yksittäisten tuokiokuvien kautta elokuva peilautuu vahvasti koomiseksi sekopäisyyden ylistyslauluksi (vrt. ohjaajan aiempi elokuva Tokyo Gore Police (2008)[x]). Vai mitä sanotte kohtauksesta, jossa zombiekuningatar kokoaa tuhannet zombiet jättiläismäiseksi ihmishahmoksi ohjaillen olentoa päälaelta kuin marionetti konsanaan (kuin suoraan Clive Barkerin erinomaisesta novellista In the Hills, the Cities). Tai kohtauksesta, jossa mutatoitunut moniraajainen zombiemimmi kasvattaa poskista aterimia pitävät lasten kädet ja istuttaa kaikkiin kahdeksaan raajaansa rynnäkkökiväärit (nyökkäys Robert Rodriquezin Planet Terror (2007)[x] -elokuvan suuntaan arvatenkin). Nishimura viljelee muutoinkin pieniä japanilaisia kumarruksia niin kosolti, että elokuvaa voisi arvella huumepäissään hihitellen tehdyksi mash-upiksi. Osansa saavat John Carpenterin Escape from New York (1981), Jake Westin kauhukomedia Evil Aliens (2005),  George A.Romeron Day of the Dead (1985)[x],  John Landisin Michael Jacksonille työstämä musiikkivideo Thriller (1983), Clive Barkerin Hellraiser (1987), etc etc ad nauseum.

Yhden kortin varaan ei ainakan ole mitään jätetty, sillä Nishimuran elokuva pursuaa sekopäisiä ideoita, joita yhdistellään häpeilemättömällä tyylitajuttomuudella (zombie-baarissa on muun muassa hanuria soittava zombie, dystooppisen fasistihallinnon mustapukuisilla eliittisotilailla on univormuissaan puolitoistametrisiin kuunsirpinmuotoisiin kypäriin rakennetut moottorisahat ja pakollinen takaa-ajokohtaus hoidetaan irtoraajoista ja luunkappaleista kyhätyllä biologisella rantakirppuautolla, jonka luurattia natsizombieveikkonen pystyy ohjaamaan tarvittaessa irtiveistämällään kädellä). Nishimuran elokuva tursuaa body horror -elokuvan kuvastoa ja tarjoilee katsojalle silmät pullistavia konseptuaalisia häröilyjä. Valitettavasti efektien realisoituminen on pitänyt hoitaa tuskaisilla CGI-efekteillä, joista vain osa on edes menetteleviä. Elokuvan suurin kompastuskivi on kuitenkin sen pituus, sillä pitkä kestoaika ei mitenkään pysty pitämään aloillaan joka suuntaan poukkoilevaa irvokkuutta varsinkin, kun elokuvan sisäinen ”logiikka” ja ”juoni” ovat sivuosissa. No itsetarkoituksellista japanilaista eksploitaatiota tämä nyt on joka tapauksessa, joten tuskinpa elokuvan pitkä kesto on este niille katsojille, jotka ylipäätänsä jatkavat katsomista vielä alkutekstien jälkeenkin. Elokuvan ääniraita yhdistää zombieiden ähinää, syötävien ihmisten kirkumista, huutamista ja suihkuavan veren litinää, jota kaikkea säestetään nopeatempoisella rokkenrollilla. Tämä koskee muuten sitten koko elokuvan kahden tunnin kestoa. Eritoten räkäinen nauru ja hulluuden syövereistä kumpuava hihitys käyvät kokeneenkin katsojan korville kyllä. Elokuvassa on myös yhteiskunnallisia ja uskonnollissävytteisiä temaattisia tasoja, mutta niiden realisoituminen ja tarkoitusperä jäävät kaiken tohinan jalkoihin, jos kohta hitler-viiksillä varustetun natsijuntan pyörittämän tulevaisuuden dystopian hienovaraisuus on samaa luokkaa päähän kajahtavan lapion kanssa. Harmillisesti Nishimura olisi voinut allegorioiden kautta tarkentaa sanottavaansa, mutta jättää itse aloittamansa leikin kesken ja valitsee työkalukseen lopulta shokkiarvoihin perustuvan läträämisen.

Yhteenveto

Huhhei! Ohjaaja Nishimura iloittelee täysin palkein body horror / zombie / toiminta -hybridinsä parissa eikä pyytele keneltäkään anteeksi. Suurin surminkaan tätä ei voi suositella katsojille, joiden mielestä elokuvassa pitäisi olla jotakin järkeä tai logiikkaa tai selkeä juoni. Tai sellaisille, jotka haluavat efektinsä hyvällä maulla ja huolella tehtyinä. Tai sellaisille, jotka arvostavat loppuunsa hiottua rooleihinsa antautumista näyttelijöiltään tai edes uskottavasti lausuttuja repliikkejä. Yltiöpäisen estotonta splatter-hassuttelua aikuisille tarjoava J-eksploitaatio todistaa ainakin yhden asian: nykyvuosituhannen B-elokuvan mahtivaltioksi nopeasti nousseen Japanin tekijöillä on vapaudet tehdä mitä haluavat, ”liikaa!” ei kuulu heidän sanavarastoonsa ja vaikka budjetit eivät kummoisia ole, niitä kuitenkin on jopa siinä määrin, että elokuville pystytään järjestämään kansainvälinen näkyvyys ja levitys. Tämänkin elokuvan taustalla oleva tuotantoyhtiö Sushi Typhoon on itse asiassa kuulun Nikkatsu -yhtiön vuonna 2010 perustettu väkivalta- ja kauhuelokuviin erikoistunut tytäryhtiö – ja Nikkatsulla on sentään sadan vuoden kokemus katsojien viihdyttämisestä yltiöväkivaltaisten gangsterieeposten ja yli tuhannen pinku-elokuvan repertuaarilla.  Kauan eläköön body horror!

4/10.

Ecologia del delitto [A Bay of Blood] (1971)

Ohjaus: Mario Bava
Käsikirjoitus: Franco Barberi, Dardano Sacchetti, Filippo Ottoni, Mario Bava, Giuseppe Zaccariello
Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 84 min
Arvioitu: 2007
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa
Kieli: italia

Johdanto

bayofblood_primaryJo reilut puoli vuosikymmentä ennen John Carpenterin Halloween (1978) -elokuvaa Mario Bava oli jo kovaa vauhtia luomassa tulevien slasher-elokuvien pohjarakenteita. Bob Clarkin Black Christmas (1974) mielletään toisinaan ihka ensimmäiseksi slasher-elokuvaksi, mutta sen vaatimaton kassamenestys ei vielä pystynyt nostamaan genreä henkiin. Anglo-amerikkalaisessa elokuvakulttuurissa vasta Sean S. Cunninghamin Friday the 13th (1980)[x] aloitti todellisen slasher-elokuvien murroksen Halloweenin odottamattoman suosion myötävaikutuksella. Vaan tämä käsittelyssä oleva Mario Bavan elokuva loi slasher-elokuvan prototyypin jo melkein vuosikymmenen ennen Jasonin&Co:n tihutöitä. Bava käytännössä käynnisti italian giallo-elokuvien 60- ja 70-luvun syklin elokuvallaan Sei donne per l`assassino [Blood and Black Lace] vuodelta 1964 ja kun giallo koki huiman buumin 70-luvun alussa, Bava päättikin sorkkaista machetella kaulaan ja rakensi kokonaan uuden elokuvien lajityypin – slasher-elokuvien – prototyypin. Toki se on samalla myös löyhähkösti miellettävissä giallo -elokuvaksi. Meni kymmenen vuotta ennen kuin slasher -elokuva nousi varsinaisesti muotiin ja huimaan kasvuun Atlanttin toisella puolella. Bavan teoksessa on kaikki klassisen slasher-elokuvan elementit jo olemassa, mutta se itse asiassa toimii tehokkaimmin mustana komediana.

Juonitiivistelmä

Kaunis ja rauhallinen viheralue, joka ympäröi upeaa lahtea, on aikeissa päätyä ahneuden kitaan, kun alueelle ollaan kaavailemassa betonin, lasin ja tekopalmujen täplittämää lomakeskusta. Suunnitelmat mutkistuvat oleellisesti sekä vastustajille että lomakeskusta ajaville, kun aluetta dominoiva herttuatar Donati (Isa Miranda) murhataan ja hänen miehensä, herttua Donati (Giovanni Nuvoletti) katoaa. Paikalle säntäilee asiasta kiinnostuneita tahoja, joilla kullakin on omat motiivinsa. Ja nämä tahot eivät kaihda keinoja omiin päämääriinsä pääsemiseksi. Olkoon tarpeen sitten päästä nuoren kaunottaren pöksyihin tai saada haltuunsa omistus rikkauksiin, joita maa-alueen myynti takaisi.

 

Kommentit

Bavan elokuva on pullollaan ohjaajansa signatuureja, mutta harmillisesti Bava sulkee osan tarinasta omien kikkailujensa sisälle. Loputtomat kamerazoomit, out-of-focus -otokset ja järeät yllätyselementit ovat koitua huippumonimutkaisen juonen kohtaloksi. Selkäänpuukotukset, teurasnuoriso ja saippuaoopperamaiset käänteet ovat mielenkiintoisen kokeilun kulmakiviä ja Ecologia del delitto on varmaankin Bavan pitkän uran väkivaltaisimpia elokuvia. Sen kokeilujen vaikutukset näkyvät yhä edelleen slasher-elokuvien kuvastossa. Bava antaa elokuvassa piut paut kriitikoiden moitteille ja tekee elokuvansa päähahmoista kustakin etäisiä, rikkonaisia ja lähes epämiellyttäviä tuttavuuksia. Bavan elokuvaa katsoessa on kiusallisen selvää, että amerikkalaisten slasher-elokuvien kaupallisesti menestynein kärki on lähes koko olemassaolonsa velkaa Mario Bavalle. Elokuva ei ollut mikään kaupallinen menestys ja se on edelleen 2000-luvulla liian väkivaltaisena elokuvana kokonaan kielletty monessa maassa. Tuotanto- ja levittäjätahot, italialaiseen tapaan, pyrkivät edistämään myyntiä sopivilla leikkauksilla ja uudelleennimeämisillä ja elokuvasta on ainakin tusina erilaista versiota ja leikkausta eri alueiden markkinoita varten (Im Blutrausch des Satans, Twitch of the Death Nerve, Antefatto, Bay of Blood, Carnage, etc etc ad nauseum). Ehkä häkellyttävin on elokuvan amerikkalaiseen levitykseen tarkoitettu rankasti pätkitty versio, joka sai levitysnimekseen Last House on the Left Part II. Wes Cravenin pahamaineinen elokuva Last House on the Left (1972) ilmestyi vain tovi ennen Bavan elokuvan maihinnousua USA:n markkinoille ja markkinaheikkien tempaus oli rahastaa Cravenin elokuvan nimellä. Mitään yhteistä ei elokuvissa oikein ole raakaa väkivaltaa lukuunottamatta ja Bavan elokuva vieläpä valmistui ennen Cravenin elokuvaa!

Rajoja Bavan elokuva rikkoo monessa mielessä ja mielenkiintoisen merkillepantavaa on elokuvan äänimaailma. Stelvio Ciprianin sävellykset saavat vahvaa pontta murhien edetessä ja Bava käyttää musiikkia kuin leikkikaluja hiekkalaatikolla. Kepeä ja sipsutteleva musiikki alussa ja lopussa saa veikeästi rinnalleen pahaenteistä puhinaa murhien aallossa. Bavan edellinen elokuva, 5 bambole per la luna d`agosto [5 Dolls for an August Moon] vuodelta 1970 on mielenkiintoisesti kuin kokeilullinen alustus tätä elokuvaa varten, mutta vasta tässä Bava pystyy säilyttämään sekä tyylinsä että tunnelman ja yllätyksellisyyden alusta loppuun saakka. On vaikea arvella, leikitteleekö Bava itseironialla sisällyttäessään väkivaltaslasheriinsä mustaan kokoviittaan pukeutuvan juopon ja alati hikkaavan ennustajaeukon, mutta tässä hahmossa ja näyttelijän maneereissa on tallella jotakin goottikauhun rippeitä, jotka muistuttavat meitä kaikkia siitä, että goottilaisten kauhuelokuvien aika oli pysyvästi ohitse. Goottikauhu nosti kuitenkin Bavaa pinnalle ja Bavan vaikutusta italian menestyneeseen kauhuelokuvien rintamaan ei voi ohittaa.

Yhteenveto

Mario Bavan proto-slasher on pahasti laiminlyöty ja aliarvostettu elokuva, mutta sen vaikutukset giallojen, slashereiden ja laajemmin koko eurooppalaisen kauhun maailmaan ovat kuitenkin olleet järisyttävät. Elokuvan 13 raakaa murhaa kakaistaan katsojalle ihmeteltäväksi hurjan brutaalilla otteella ja sen supersynkkä komediallinen vire saa hämmentävän lopun elokuvan viimeisessä kohtauksessa. Tätä elokuvaa voi suositella varauksetta ja lämpimästi ensimmäisenä slasher-elokuvana kaikille kyseisen lajityypin ystäville. Muille se ei antane juurikaan mitään. Elokuvan visuaalisuus ja Bavan oma kuvaus pitävät elokuvan teknisesti edelleen mielenkiintoisen modernina, jos kohta lavastukset, autot ja muoti sitovat katsojan tiukasti elokuvan tekoajankohtaan. Tiukkaa ja veristä vääntöä mielipuolisella juonella.

7/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.