AVP: Alien vs. Predator (2004)

Ohjaus: Paul W.S. Anderson
Käsikirjoitus: Paul W.S. Anderson
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 97 min
Arvioitu: kesäkuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: 29.10.2004
Kieli: englanti
Budjetti: 60 miljoonaa USD

Johdantoavp_primary

Kun avaruuden hirviöiden esittely ja varsinkin asiallisten ja mielikuvituksellisten juonikuvioiden kehittely alkaa käydä liian työlääksi, ainahan jonkun toisten keksimien kuuluisat olennot voi pistää samaan häkkiin vetämään toisiaan turpaan. Varsinkin, kun on tarpeen tehdä nopeasti riihikuivaa. Ja tässä hommassa kunnostautuu toki ohjaaja Paul W.Anderson, joka erityisesti on tunnettu viimeisen päälle rakennetuista lavasteistaan, mutta vastapainoksi varsin ohkaisista elokuvista. Anderson kapsahtaa samaan katajaan, joka miehen takapäätä on joskus aiemmissakin elokuvissa kutkutellut – Alien vs Predator toimii ainoastaan ja vain lavasteidensa osalta ja kaikki muu on joutavaa ja tunnotonta hölynpölyä, jonka tekee entistä surullisemmaksi se, miten hienoista lähtökohdista sekä Alien- että Predator-elokuvasarjat ponnistivat.

Lähtökohtana elokuvassa on tietenkin Predator 2-elokuvan loppukohtaus, joka antoi aikanaan kimmokkeen tämän ”nerokkaan” idean synnylle. Tusina vuosia myöhemmin kasassa oli sarjakuvaa ja  tietokonepeliä aiheesta, mutta elokuva odotutti itseään aina vuoteen 2004 saakka. Käsikirjoituksen idea on helppo tiivistää: predator-rotu laittaa sadan vuoden välein miehuuteen kasvavia predator-nuorukaisia vetämään turpaan kahlitsemansa alien-rodun kuningattaren munimia alieneita. Jep.

Juonitiivistelmä

Suurin piirtein nykypäiviin sijoittuva tarina avautuu, kun Charles Bishop Weyland (Lance Henriksen) kokoaa salassa pienen joukon omien alojensa asiantuntijoita, joiden tehtäväksi annetaan tutkia Etelämantereelta syvältä jään sisältä löydettyä pyramidimaista rakennelmaa. Ryhmää johtaa Alexa Woods (Sanaa Lathan), joka on mukamas erikoistunut arktisiin retkikuntiin. Syntyy pientä säpinää, eripuraa, ihmetystä, etsimistä ja lopulta retkikunta huomaa olevansa keskellä painajaista, jossa kaksi ulkoavaruudesta peräisin olevaa rotua ottaa mittaa toisistaan niin että tyrä rytkyy ja ihmispolojen tehtäväksi jää etupääässä sivusta seuraaminen.

Kommentit

Anderson ei kykene lataamaan elokuvaan minkäännäköistä jännitystä edes niihin kohtiin, joissa sitä todella kipeästi odottaisi. Rakennuspalikat ovat yksinkertaisesti vain Andersonin käden ulottumattomissa ja siksi hän pika pikaa päättääkin korvata tunnelman rakentamisen nopeasti leikatuilla avaruusrotujen yhteenotoilla. Ratkaisu on omituinen, sillä jo ennen elokuvan puoltaväliä alkava ja loppuun saakka liki tauotta jatkuva mätkintä ajautuu nopeasti haukotuttavaksi puurrannaksi, joka katsojan pitää ottaa vastaan samalla sinnikkyydellä mitä nyrkkeilysäkki osoittaa nyrkkeilijää kohtaan salilla. Puurranta on tylsää seurattavaa, koska leikkaus ja kuvaus ovat aggressiivista sillisalaattia, josta kukaan ei ota mitään selvää. Ja kamera karttaa myös yhteenottojen seurauksia, sillä elokuvalle piti varmistaa koko perheelle sopiva PG 13 -leima Yhdysvalloissa. Valitettavasti kuitenkin nämäkään seikat eivät ole lopulta elokuvan suurimpia ongelmia.

Anderson on joko tylysti jättänyt kokonaan katsomatta kaanonin aiemmat Predator- ja Alien-elokuvat tai sitten vaan päättänyt iloisesti vihellellen virtsata niissä pohjustettujen asioiden päälle. Hänen onnistuu nimittäin sotkea perinpohjaisesti sekä alienien että predatorien tavat, taustat, kehityssuunnat ja teknologia – koko se pohja, joka aiemmissa elokuvissa perustettiin näille avaruuden olioille ja niiden suhteesta ihmiseen rotuna. Predatorien aseistukseen yllättäen pureekin alienien happo, vaikka hemmot metsästävät näitä. Alienien elonkierto munasta facehuggeriin ja tästä isännän kautta lopulliseen muotoonsa on keksitty mahduttaa muutamiin minuutteihin (paitsi predatorin kohdalla … siinä se tietenkin kestää ”Juuri Sopivasti (TM)”, vaikka neljän aiemman elokuvan perusteella oli rakennettu jo vahva ja tuhti pohja predatorien ja alienien ympärille. Alienit eivät surmaa niitä, jotka kantavat omaa jälkeläistään … paitsi tietenkin tässä elokuvassa. Jne jne ad nauseum. Koko 70-luvun lopulta kehitelty mytologia niin alienien kuin predatorien suhteen vedetään vessasta alas ja jätetään vesi vielä valumaan, niin ettei varmaan mitään jää jäljelle.

Elokuva on alusta alkaen täynnä typeriä juoniaukkoja ja sen idioottimaisesti rakennetut henkilöhahmot kohkaavat edes takaisin aivan kuin näiden käytös olisi noukittu 1980-luvun slashereista tutusta The Idiot Plot -aksioomasta. Hassua, että Andersonin kello käy eri aikaa kuin tavallisen tallaajan. Elokuvan muuttuva pyramidilabyrintti vaihtaa muotoaan joka kymmenes minuutti … 10-järjestelmään perustuvan muinaisen mesoamerikkalaisen kalenterin mukaan kuitenkin 10 minuuttia on 1000 sekuntia eikä 600 kuten tässä elokuvassa. Ovatpa ne tiedemiehet elokuvassa silti kovastikin nokkelia ikivanhoihin kiviin kaiverrettujen piktogrammien lukijoita, mutta eikö todellakaan kukaan elokuvan tuotannon puolelta ole vaivautunut kertaakaan ajatuksella lukemaan väsättyä käsikirjoitusta? Aijjoo ja sata vuotta atsteekkien aikaa ei muuten ole todellakaan sata vuotta gregoriaanisen kalenterin aikaa. Mitenkä kummassa pyramidi on täysin ehjä vaikka siellä on tapeltu vuosituhansia aika ajoin ja viimeisen yhteenotonkin jäljiltä ei jäänyt henkiin yhtään ihmistä korjaamaan tuhoja? Sen verran ankarasti nimittäin seinää ja lattiaa pannaan pakettiin, ettei moista täystuhon korjausta ihan noin vain Maijan Puhtoinen Pesupalvelu Oy:ltä voi tilata.

Mutta kylläpä tuollaiset logiikan kömmähdykset vielä osaa antaa anteeksi, jos elokuvan sisältö vain jaksaisi pitää otteessaan, sillä eihän science fiction -lajityyppinä toki ole mitään dokumentaristien heiniä. Alien vs Predator kuitenkin ajautuu noin viiden sekunnin aggressiivisesti leikattuihin kohtauksiin nopeatempoiseksi toimintasekoiluksi ennen kuin pätkän päähenkilöt ovat ehtineet sanoa ”Weyland”. Katsojan kannalta lähes ainoaksi kiinnostavaksi aspektiksi muodostuukin elokuvan lukuisten kömmähdysten ja typeryyksien metsästely mikä seikka tuskin on ollut tekijöiden primäärisenä tavoitteena.

Efektien kanssa on vähän niin ja näin ja varsinkin alienien kohdalla ei voi puhua kovinkaan onnistuneista ratkaisuista. Dialogi on kymmenien miljoonien budjetti huomioiden poikkeuksellisen ponnetonta, hirvittävästi editoitua ja näyttelijöiden pörhöily rooleissaan on lähinnä surkuhupaisaa. Yksikään hahmoista ei ole millään tasolla kiinnostava ja kenenkään kohtalosta ei jaksa välittää tuon taivaallista. Kaikki hahmot Sanaa Lathamin johtavaa leidiä lukuun ottamatta tuntuvat olevan joka tapauksessa tyhjänpäiväistä tykinruokaa, joten mitä järkeä heihin nyt sitten olisikaan paneutua. Anderson yrittää säälittävästi kehitellä muutamia tunnereaktioita ja samaistumista aikaansaavia kohtauksia tarjoilemalla ripauksen etnisyyttä erilaisten aksenttien muodossa, mutta näidenkin kohdalla lähinnä vain korostuu tieto siitä, että amerikkalaisen korvaan hassulla aksentilla puhuvien ei tässä elokuvassa sovi tehdä suunnitelmia eläkepäivien varalle, sillä kuolon pitkä sormi osoittaa ensinnä näitä ulkomaan peeloja. Elokuva tähdättiin myös suoraan alemmillekin ikäryhmille ”sopivaksi” katsottavaksi, joten amerikkalaisia moraalikäsityksiä noudattaen tämäkin seikka näkyy kiusallisesti elokuvan visualisoinnissa. Kaikkiaan surkea viritelmä ilman visiota tai tolkkua. Lavasteet ovat hienot. Jotakin kyllä on toisaalta pahasti vialla, jos 60 miltsin leffassa puitteet on ainoa positiivinen asia.

Yhteenveto

Elokuvan slogania mukaellen ”Whoever wins … the viewer loses”.

3/10

L’isola degli uomini pesce [Island of the Fishmen] (1979)

Ohjaus: Sergio Martino
Käsikirjoitus: Cesare Frugoni, Luciano Martino, Sergio Martino, Sergio Donati Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 99 min
Arvioitu: joulukuu 2015
Ensi-ilta Suomessa: 28.09.1979 (Savoy -teatteri)
Kieli: Italia

Johdantoprimary

Sergio Martinon pitkään uraan mahtuu monen moista. Tuotteliaan ohjaajan kansainvälisesti tunnetuin kausi ajoittuu Italian giallo-, kannibaali- ja zombie-elokuvien kulta-aikaan 1970- ja 1980-luvuille ja Martino kunnostautuikin veristen giallo-elokuvien saralla varsin kunniakkaasti. Sittemmin Italian elokuvainfrastruktuurin tuhoutumisen jälkeen vain harva ohjaaja on pystynyt jatkamaan elokuvien tekemistä valkokankaille ja myös Martino joutui alistumaan uudessa Italiassa tv-elokuvien ohjaajaksi. Tuotteliaaseen 1970- ja 1980-lukujen vaihteeseen ajoittuu tämä erikoinen Island of Lost Souls (1932) -elokuvan variaatio, johon sekoittuu häivähdys R.L.Stevensonia, ripaus H.G.Wellsiä, hyppysellinen H.P.Lovecraftia ja rahtunen ko. aikakauden hetkenä kuumana hehkuneiden italialaisten zombie- ja kannibaalielokuvien kuvastoa. Elokuvan historia eri versioineen on nykyisin koko lailla erikoinen (ja olisi aivan oman blogikirjoituksensa arvoinen!) ja sen tunnetuin(?) versio tunnetaan nimellä Screamers, joka oli Roger Cormanin levittämän ja uudelleen leikkaaman version nimi. Cormanin versioon oli ehditty kuvata jo aiemmin Yhdysvalloissa huomattavasti lisää materiaalia ihan kokonaisine juonikuvioineen ja näyttelijöineen päivineen jo ennen kuin Corman leikkautti elokuvan uudelleen ja päästi sen levitykseen. Tässä yhteydessä käsitellään kuitenkin Martinon alkuperäistä italialaista versiota nimellä L’isola degli uomini pesce. Martino oli ehtinyt tässä vaiheessa jo tulla tunnetuksi väkivaltaisten ja eroottissävytteisten giallojen kautta ja tämä elokuva on selkeä irtiotto seikkailuelokuvan suuntaan.

Juonitiivistelmä

Elokuva sijoittuu vuoteen 1891. Joukko haaksirikosta henkiin jääneitä ajautuu tuntemattoman Karibian saaren rannalle ja varsin pian käy selväksi, että saari ei suinkaan ole tyhjä eikä varsinkaan vaaraton. Siellä pitää kartanoaan saaren omistava eristäytynyt britti Rackham (Richard Johnson) kauniin nuoren vaimonsa (Barbara Bach) kanssa ja saaren lähivesillä elelee verenhimoisten kalamiesten yhdyskunta. Henkiinjääneet pääsevät turvaan Rackhamin kartanolle, mutta liekö majapaikka kuitenkaan aivan turvallinen ja mitä kummaa Rackham kätyreineen oikein saarella puuhaileekaan?

Kommentit

Island of the Fishmen on kyllä varsin oivallisesti rytmitetty ja jaksotettu – joskin tarpeettoman rönsyinen ja aavistuksen hidastempoinen paikoin – seikkailuelokuva esikuvanaan Island of Lost Souls (Island of Dr.Moreau, 1932). Varsin herttaiset syväläiset (nuo kalamiehet kumipuvuissansa) korvaavat Fulcin zombit ja Deodaton kannibaalit eksoottisella kartoittamattomalla saarella, mutta hieman yllättäen samalla Martino pitäytyy varsin tarkasti perinteisen seikkailuelokuvan raameissa eikä aja elokuvaansa kovinkaan verisille vesille (kuten esim. miehen edellinen elokuva Mountain of the Cannibal Gods (1978), jossa muuten naispääosassa Ursula Andress ja Island of the Fishmenissä taasen Barbara Bach – molemmat ns. Bond -tyttöjä). Huikeinta antia elokuvassa on sen kuvaus. Giancarlo Ferrandon käsissä ovat syntyneet kauniit kuvakulmat, tarkoin harkitut kehystykset ja upean miljöön taltiointi, jotka kaikki tekevät elokuvalle selkeästi ison merkityksen. Lukuisia kertoja näyttelijät on kehystetty häikäisevän upean luonnon keskelle luoden elokuvaan poikkeuksellista auraa. Mukana on myös monia taitavia ja pitkiä vedenalaiskohtauksia. Tätä samaa auraa tavoittelee ja tehostaa Luciano Michelinin taikoma ääniraita, joka saa monet kohtaukset tehokkaasti elämään. Martinon seikkailutarina on siis kyllä kuvattu, ohjattu ja leikattu taidolla, mutta kokonaisuudessa on kuitenkin harmillisesti mukana myös ihan turhia elementtejä, jotka eivät koskaan johda yhtikäs mihinkään. Karibian miljöön ”pakolliset” voodoo-kuviot eläinuhreineen erityisesti eivät tunnu kuuluvan tarinaan ensinkään, mutta siltikin Martino käyttää näihin kuvioihin minuuttitolkulla aikaa. Isosilmäiset kalamiehet kumipuvuissansa luovat tarinaan nykypäivänä tarkasteltuna tietenkin tahatonta nostalgista hauskuutta – jopa komediallisia arvoja- , mutta totta puhuen b-elokuvan budjeteissa ei koskaan ole ollut varaa ihan kaikkea toisintaa. Budjetti huomioiden elokuva selviytyy efekteistäänkin vallan menettelevästi jopa ajan vääjäämätöntä julmuutta vastaan.

Alan kuumina staroina elokuvassa nähdään Barbara Bach, Claudio Cassinelli ja Richard Johnson, jotka kaikki olivat jo elokuvan tekoaikaan kokeneita kettuja ja taatusti tuttuja naamoja giallojen ja muun italokauhun, poliisijännärien sekä seikkailuelokuvien harrastajille. Kokenut ja arvostettu brittinäyttelijä Richard Johnson esittää tällä kertaa väkevästi viiksekästä pahista (Edmond Rackham) ja varsin verevän roolin ahneena ylipahiksena vetääkin. Barbara Bach jumalaisen kauniina (kuten aina!) Amandana tekee minkä pitää ja Claudio Cassinelli (Lt. Claude de Ross) Rackhamia vastustamaan ryhtyvässä sankarin roolissa ei anna sijaa moitteille. Kukin näyttelijä tuo elokuvaan hyvän ja onnistuneen lisän ja kullekin näistä Martino antaa kosolti aikaa ja tilaa soveltaa osaamistaan hahmoihinsa. Ilman näiden kolmen panosta kokonaisuus olisi taatusti löysempi ja kevyempi, mutta toisaalta monet sivuosahahmoja näyttelevät näyttelijät luovat kuitenkin ikävän ristiriidan varjon osaavamman ja taitamattomamman porukan välillä.

Yhteenveto

Aidon eurokauhun painolastina on juurikin se – eurokauhu. Tätä nimittäin tämä elokuva ei oikeastaan ole ollenkaan, vaikka kuinka sellaiseksi sitä markkinoinnilla olisi yritetty maalata. Martinon Island of the Fishmen on ensinnä perinteikäs seikkailuelokuva, joka kumartaa syvästi alan klassikoille vuosikymmenien taa ja vasta sitten muuta. Kauhuelementtejä on vain vähän eivätkä ne säväytä juurikaan, koska näin epäilemättä ei tarkoitus koskaan ollutkaan. Oman maineensa vankina Martinolta ehkä odotettiin jotain aivan muuta ja varmasti lähinnä siksi elokuva Yhdysvalloissa kannibalisoitiin veriviihteen alttarilla leikattavaksi kokonaan toisiin uomiin lisämateriaaleineen päivineen. Martinon alkuperäinen elokuva toimii kuitenkin seikkailuelokuvana vallan mainiosti, joskin pienen budjetin rajoitteet näkyvät. Se kuitenkin pysyy rajojensa sisällä eikä yritä liikoja ja siksi onnistuu tarjoamaan ihan menettelevän vastuksen jopa esikuvillensa.

5/10

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

The Strangers (2008)

Ohjaus: Bryan Bertino
Käsikirjoitus: Bryan Bertino
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 85 min.
Arvioitu: 2009 helmikuu
Ensi-ilta Suomessa: 26.09.2008
Kieli: englanti

JOHDANTO

strangers_primaryTositapahtumiin pohjautuva”. Siinäpä termi, jolla katsoja halutaan sitouttaa katsomaan elokuvaa vakavammalla asenteella ja käsittelemään tapahtumia erilaisella otteella kuin jos elokuvan perimmäiset asetelmat olisivat täysin fiktiivisiä. Kauhuelokuvien puolella tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia on tehty kautta aikain, mutta loppujen lopuksi kuitenkin melko vähän verraten miten ahkeraan asetelmaa on käytetty esimerkiksi draama- ja trillerielokuvien puolella. Kauhugenren osastolla osataan myös höynäyttäminen ja siksi aivan kirjaimellisesti todellisiin tapahtumiin pohjautuvia kauhuelokuvia on vain kourallinen. Termiä käytetäänkin aivan surutta pääosin fiktiivisten elokuvien kohdalla ilman sen ihmeempiä tunnontuskia vaikka käsikirjoitus olisikin pääosin mielikuvituksen tuotetta. Kaikkein pisimmälle tehokeinon vei Dan O’Bannon zombiekomediallaan Return of the Living Dead, jossa ilkikurisesti ivataan tätä tehokeinoa ja väitetään, että elokuvan tapahtumat, tapahtumapaikat ja henkilöt ovat kaikki oikeita!  The Strangers väittää siis sekin kertovansa tositapahtumiin pohjautuvan tarinan, mutta luonnollisesti tämä on vain tehokeino tarinalle, jonka elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Bryan Bertino kirjoitti opiskeluaikoinaan.

JUONITIIVISTELMÄ

Avoliitossa eläpä pariskunta Kristen (Liv Tyler) ja James (Scott Speedman) ovat puimassa suhteeseensa noussutta säröä Jamesin vanhempien kesähuvilalla, kun aamuyön tunteina huvilalle tuleekin vieraita. Odottamattomat ja tuntemattomat vieraat nostattavat tunnekuohun vallassa olevaan pariskuntaan myös epävarmuuden ja pelon tunteita, kun käy ilmi, että tungettelijoilla onkin varsin synkkiä taka-ajatuksia. Alkaa kauhun ja epätoivon sävyttämä kamppailu tungettelijoita vastaan.

KOMMENTIT

The Strangers -elokuvan juoni on varsin yksioikoinen ja oikoo ehkä tarpeettomankin paljon mutkia uhraten näin samalla lähes tarpeetta osan loogisesta eheydestään. Elokuva tuo väistämättä mieleen ranskalaisen samantyylisen ja tunnelmaltaan lähes identtisen, ohjaajien David Moreau ja Xavier Paludin yhteisen elokuvan  Ils (2006), mutta Bertinon käsikirjoitus oli tiettävästi jo valmis, kun Ils sai Ranskassa ensi-iltansa. Tuoreen ja tehokkaan eurooppalaisen elokuvan uudelleenlämmityksestä ei siis tällä kertaa voi puhua, vaikka elokuvissa onkin silmiinpistävän paljon yhteneväisyyksiä. Bryan Bertinon käsittelyssä elokuvan rakenne nivoutuu yhteen lyhyestä prologista ja varsinaisista tapahtumista. Prologin kronologinen sijoitus olisi vasta elokuvan loppukohtauksen jälkeen, mutta Bertino haluaa selvästikin aloittaa elokuvan särmikkäämmin ja rouhevammin kuin mitä muutoin ensimmäisen puolen tunnin aikana olisi odotettavissa. Alku on nimittäin vahvaa pohjustamista Kristenin ja Jamesin suhteeseen, jona aikana Bertino nivoo roolihahmonsa toisiinsa verkkaisella dialogilla ja lyhyillä välähdyksillä alkuillan tapahtumiin. Koko pohjustus on elokuvan kannalta harmillisen tarpeeton vaikka se kietookin katsojaa hiljaksiin tiivistyvään kauhutrilleriin, joka siis käynnistyy toden teolla vasta hyvän tovin ihmissuhdedraaman jälkeen. Pohjustus ajaa lähinnä vain sitä tarkoitusperää, että katsojalle tehdään selväksi Kristenin ja Jamesin itse asiassa olevankin toisilleen vieraita – vaikka yhteisessä suhteessa elävätkin – ja antaen näin kaksoismerkityksen elokuvan nimelle. Etenkin takaumien käyttö alkuillan tapahtumain selvittelyssä tuntuu suorastaan ajanhaaskaukselta, kun joka tapauksessa Kristenin ja Jamesin keskinäinen suhde jätetään epäselväksi. Musiikin käytön Bertino hallitsee hienosti ja keskittyy ohjauksessaan monasti siihen mitä ei voi nähdä. Mutta siinä missä Moreaun ja Paludin Ils onnistui rakentamaan hyytävää kauhua keskittymällä näkymättömään uhkaan, harmillisesti Bertino pystyy parhaimmillaankin vain olemaan ”jännittävä”.

Elokuvan käsikirjoituksessa on kiusallisen suuria aukkoja ja kummastelua herättää myös päähenkilöiden käyttäytyminen uhkaavan tilanteen edessä. Ensin katsojalle yritetään uskotella, että aamuyön tunteina mysteeristä ”Tamaraa” etsimässä oleva epämääräinen oveen kolkuttaja aiheuttaa Kristenissä ja Jamesissa pelkoa ja turvattomuuden tunnetta, mutta melkein heti perään James päättääkin jo lähteä hakemaan autolla tupakkaa jostakin lähistöltä ja jättää Kristenin mökkiin kuin mitään ei olisi tapahtunut! Vastaavia hienoisia päättömyyksiä on luvassa useampiakin ja vaikka premissi mökkiinsä uhkaajien armoille loukkuun jääneestä pariskunnasta onkin sinällään toimiva ja uskottava, nakertavat nämä pienet yksityiskohdat vääjäämättä teokselta kokonaisuutena pohjaa pois. Ilahduttavan virkistävästi kuitenkin elokuvassa tunnelma rakentuu taiten ja Bertino on selvästi tajunnut karttaa kaikkein kuluneimpia genren kliseitä. Liv Tyler ja Scott Speedman suoriutuvat myös rooleistaan varsin reipashenkisesti ja useammassakin kohdassa hahmojen tunnetilaan on helppo päästä sisään; sen verran uskottavasti kokeneet näyttelijät operoivat.

YHTEENVETO

The Strangers on varsin kesy 2000-luvun moderni slasher, joka toimii etupäässä kauhutrillerinä. Slasher-elokuvaksi The Strangers on verrattain veretön ja fokusoi tarmonsa kuvaamaan asioita, joita päähenkilöt eivät näe. Ohjaaja/käsikirjoittaja Bryan Bertinon teos osoittaa selvästi kuitenkin näkemystä ollakseen tekijänsä esikoisohjaus. Yksinkertainen ja suoraviivainen käsikirjoitus nojautuu harmillisesti vain muutamaan koukkuun eikä kykene osoittamaan tarpeeksi originaaliutta ollakseen mitenkään merkittävä teos genressään. Bertino ei onnistukaan hyytämään katsojaa metatasolla, sillä hän jättää verhottujen murhaheikkien hahmot liian etäisiksi.

5/10