Gina Carano

Finland Gina Carano on Yhdysvalloissa syntynyt näyttelijätär, joka on 2010-luvulla näytellyt lähinnä toimintaelokuvissa; myös päärooleissa. Muay Thai -kamppailijasta MMA-rinkeihin ammattiottelijaksi siirtynyt Gina vaihtoi ammattiottelijan uransa elokuva-alalle. Varsin onnistuneen ensimmäisen pääroolinsa jälkeen (Steven Soderberghin tiukka toimintajännäri Haywire (2011)) Ginalla on tuntunut riittävän nostetta Hollywoodissa; etenkin toimintaa ja kamppailulajeja esittävien roolien näyttelijänä.

Gina Carano tässä blogissa:

United-Kingdom Gina Carano is an American born professional Muay Thai -fighter turned into a professional MMA fighter turned into an actress. Her roles in films are thus far mainly combat and action -oriented. She has had a lot of opportunities in Hollywood after her first leading role in Steven Soderbergh’s action thriller Haywire (2011) which turned out to be a nifty little film indeed.

Gina Carano in this blog:

Charlize Theron

Finland Charlize Theron on syntyjään etelä-afrikkalainen näyttelijätär, joka työskentelee nykyisin lähinnä Yhdysvalloissa varsin suurissa elokuvatuotannoissa. Theron on tehnyt lukuisia erityislaatuisia roolisuorituksia 2000-luvun science fiction- ja jännityselokuvissa. Charlize ponnahti yhdeksi Hollywoodin kysytyimmistä näyttelijättäristä voitettuaan lukuisia palkintoja pääroolistaan sarjamurhaajana Patty Jenkinsin ohjaamassa elokuvassa Monster – Eileen Wuornos (2003).

Charlize Theron tässä blogissa:

United-Kingdom Charlize Theron is an actress born in South Africa now working primarily in the United States. Theron has acted in several very memorable roles in the 21th century. She became one of the most sought after actresses in Hollywood after winning numerous awards for her role as a serial murderer in the Patty Jenkins -directed film Monster – Eileen Wuornos (2003).

Charlize Theron in this blog:

Mad Max: Fury Road (2015)

Ohjaus: George Miller
Käsikirjoitus: George Miller, Nico Lathouris, Brendan McCarthy
Tuotantomaa: Australia / Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 15.5.2015
Kieli: englanti
Budjetti: noin 150 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 120 minuuttia
Arvioitu: toukokuu 2015

madmaxfuryroad_primaryJohdanto

George Millerin ohjaaman lempilapsen eli alkuperäisen Mad Max -trilogian pitää jokaisen itseään kunnioittavan tieteistoimintaelokuvan ystävän tuntea kuin omat taskunsa. Mel Gibsonin lähtölaukaus Australian ”takapajulasta” Hollywoodin tinselitaivaaseen annettiin juuri Millerin elokuvien menestyksen seurauksena. On sitten ihan eri asia oliko siirtymä miehelle hyväksi. Ongelmat alkoholin ja virkavallan kanssa olivat tiettävästi syitä, miksi Miller ei Mad Maxin uudelleenlämmittämisen noustessa ajankohtaiseksi 2000-luvun alkuvuosina kutsunut Gibsonia mukaan projektiin. Toki sittemmin Gibson on tukistanut itsensä takaisin kovan luokan tekijäksi. Millerin Mad Max -elokuvat toivat toimintaelokuvien ja tieteiselokuvien kartalle toiminnantäyteisen ja bensanhuuruisen maailmanlopun jälkeisen maailman, jossa vielä elossa olevien oma selviytyminen on muuttunut päälimmäiseksi tavoitteeksi, mutta jossa silti vielä ihmisyyden rippeet eivät tohdi kuolla. Millerin 1970-luvun ja 1980-luvun elokuvien merkitys näkyy vielä tänä päivänä siinä kuvastossa, jolla maailmanlopun jälkeisiä tieteistoimintaelokuvia yhä tehdään. Vaikka Millerin Mad Max ei ollutkaan ensimmäinen (eikä edes Australiassa) tällaisten kuvausten tekijä, juuri hänen visionsa kuitenkin oli tarpeeksi väkevä ja rikas, jotta se kykeni paaluttamaan itsensä koko lajityypin perustaksi.

Juonitiivistelmä

Mystistä kotimaataan kaipaava ja etsivä nainen, Imperator Furiosa (Charlize Theron) saa kyynisen asfalttisoturin Max Rockatanskyn (Tom Hardy) tavattuaan tästä katalyytin ryhtyä kapinoimaan tyrannista johtajaa Immortan Joe:ta (Hugh Keays-Byrne) vastaan Australian aavikoilla ydinsodan jälkeisessä epätoivoisessa maailmassa, jossa eloonjääneiden kohtalona on miettiä mistä päivittäinen ravinto ja vesi oikein saadaan. Furiosan toimet rikkovat hataraa ja ilmeisen kitkerää rauhaa, joka vallitsee lähialueiden johtajien välillä ja jota aluekiistat, kaupankäynnin kiemurat ja vallanhimo täplittävät.  Rockatansky ja Furiosa lyöttäytyvät yhteen ja muodostavat maanisen tutkaparin, jonka perään irtautuu varsin pian ei pelkästään koko Immortan Joen hallitsema ryhmittymä vaan kaikki lähiseutujen ryhmittymät. Pian liekkimeret nuolevat aavikon horisontteja.

Kommentit

Mad Max: Fury Road nostaa apokalyptisen toimintaelokuvan aivan uudelle tasolle. Millerin bensanhuuruiset visiot saavat leuan loksahtamaan auki ja katsojan koneen hyrähtävän innosta täysille kierroksille, kun tajuaa ettei tässä ole kyseessä vain vanhan hyvän väljähtänyt uusintatekele, vaan paljon innostavammista ja syvemmistä lähtökuopista ponnistava nihilistinen dystopiakuvaus. Aivan kuin vasta nyt Millerillä olisi ollut mahdollisuus tehdä juuri se Mad Max, jonka hän oli aina halunnut tehdä.

Nitrometaanilla kulkevien autojen lisäksi samaisella sykkeellä puhisee elokuvakin menemään – hikipisarat kareilemaan saava toimintaspektaakkeli käynnistyy hurjaan vauhtiin heti alkusekunneista lähtien eikä sitten anna tuumaakaan periksi valitusta linjasta koko parituntisen kestonsa aikana. ”Tahti oli eri kova” – voisi lakonisesti sanoa, jos olisi vähättelyn mestari. Millerin teoksen leikkaus ja jaksotus viistävät tieten samaa hektistä tempoa, joka määrittää elokuvan nopeiden autohirmujen ja eritoten näiden kuskien ja hanttimiesten elonkulkua. Kulkua rauhoittavat sinne tänne ripotellut yllättävän syvällisiksi ajautuvat suvantokohdat, jotka eivät tunnu pakollisilta toiminnan rytmityksiltä vaan oikeasti tärkeiltä osilta elokuvan kokonaisuudessa ja taustoituksessa.

Pääosassa on tietenkin vauhti. Ja autot. Ja asenne. Syvää kunnioitusta elokuva ansaitsee väistämällä ilmeisiä tietokone-efektejä mitä tulee itse ajoneuvoihin ja niillä kohkaamiseen ja antamalla katsojalle käsinkosketeltava tuntuma ratteihin, renkaisiin ja teräkseen. Millerin elokuva on syvästi profiloitunut ja kohdistettu vain kovan luokan toimintaelokuvan ystäville. Tämä näkyy juonellisissa ratkaisuissa, joissa Miller kyykyttää dystopiakuvaukseen kuuluvalla brutaalilla pessimismillä katsojaa lukuisia kertoja ja ottaa samassa itse kantaa yhteen elokuvan kantavista temaattisista voimista: toivoon paremmasta. Elokuvalliset ratkaisut ovat silkkaa herkkua jopa ”kaiken jo nähneille” ja karaistuneille katsojille, joilta vaihdetaan tikkari suusta toisen makuiseksi kesken kaiken monta monituista kertaa. Kohtauksissa katsojien odotusarvojen rikkominen on Millerille nyt keskeisen tärkeää ja rohkeista irtiotoista muodostuukin uniikki, mutta masentavan murskaava vaihtoehtoinen tulevaisuus meille kaikille.

Charlize Theron naispääosassa on Sigourney Weaverin ikonisen Ellen Ripley -hahmon veroista naisenergiaa tuomassa perinteiseen äijäilyyn ja Theron on mitä ilmeisimmin elämänsä vedossa yht’aikaa raa’an väkivaltaisen ja melankolisen lapsuudenkodin toivon ilmapiiriistä haaveilevan Imperator Furiosan roolissa. Theron vetää showta ja mikäs siinä on vetäessä. Mad Maxin roolissa oleva Tom Hardy manifestoi Maxin hienosti – Hardy on selkeästi ohjeistettu rakentamaan Maxista vain selviytymisvaistonsa varassa toimiva kone, joka näkee peilistä enää vain ja ainoastaan itsensä. Vaikka Miller kurlaa bensalla piripäisellä vauhdilla, hän rakentaa samalla pirullisen ovelasti tarinansa hahmoille kiehtovaa kehitystä ja taustoituksia niitä sen enempää dialogien kautta korostamatta. Itse asiassa piristävästi Miller jättää katsojalle monia asioita mietittäväksi – kaikkea ei tarvitse selittää ja vääntää kuoliaaksi hollywoodilaisesta rautalangasta. Niin. Ja äänimaailmakin hakee vertaistaan.

Yhteenveto

Jälkiapokalyptisen toimintaelokuvan merkkipaaluksi itsensä kohottanut elokuva ei säästele vauhtia eikä vaarallisia tilanteita – eikä sääli katsojaa. Ohjaaja George Miller on kuin lelukaupassa sokerihumalassa hyllyltä toiselle säntäilevä kakkosluokkalainen saadessaan tehdä juuri sellaista elokuvaa, jonka hän on aina halunnut tehdä ja vieläpä kokolailla sitomattomin käsin antaa estottomasti vauhdin ja bensan hurman realisoitua elokuvaksi. Elokuva itsessään on onnistunut kokoelma teknistä taituruutta, tarinan kerrontaa, vauhtia ja jännitystä. Elokuvan ajatellun kohderyhmän ulkopuolelle jäävät henkilöt eivät epäilemättä sitä halunne edes katsoa saatikka vaivautua analysoimaan ulkokuorta huomioimatta, joten elokuva on vahvasti katsojakuntaa polarisoiva. Arvatenkin George Miller on tarkoituksella jättänyt pois elokuvastaan aspekteja, jotka voisivat tarjota leveämpää katsojakuntaa, mutta jotka ehkä sitten tuntuisivat ikäviltä ja puisilta kompromisseiltä kovakyytisen toimintaelokuvan luontaiselta katsojakunnalta.

10/10.

Linkki elokuvan promotiomateriaaleihin

madmaxfuryroad_15madmaxfuryroad_14madmaxfuryroad_13madmaxfuryroad_12madmaxfuryroad_11madmaxfuryroad_10madmaxfuryroad_09madmaxfuryroad_08madmaxfuryroad_07

 

George A. Romero

Finland George Andrew Romero (1940 – 2017) oli Yhdysvalloissa syntynyt, mutta paljolti Kanadassakin vaikuttanut elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja. Hänen läpimurtoelokuvansa ja samalla ensimmäinen kokopitkänsä oli zombie-elokuvat kertaheitolla modernisoinut Night of the Living Dead (1968). Romero teki sittemmin ohjaajan urallaan lukuisia muitakin kauhuelokuvan lajityypin merkkipaaluelokuvia aina 2000-luvulle saakka. Parhaiten Romero tullaan muistamaan keskeisestä zombie-trilogiastaan, joka muutti kauhuelokuvien kuvastoa pysyvästi ja käynnisti valtavan murroksen zombie-elokuvien alalajityypissä.

George A. Romero tässä blogissa:

United-Kingdom George Andrew Romero (1940 – 2017) was an American-born scriptwriter and film director who also worked in Canada. His break-through film was also his first directorial effort Night of the Living Dead (1968) which single-handedly changed the landscape of horror movies in general and zombie movies in particular. Since that film Romero made a series of important films in the horror genre all the to the 21th century. Regardless of his other endeavours he will most likely be remembered from his first three zombie films that changed the scenery of the horrific in celluloid and started a massive revolution in the history of the zombie cinema.

George A. Romero in this blog:

  • Movie posters and stilll photos: Day of the Dead (George A. Romero, 1985)
  • Movie posters and stilll photos: Dawn of the Dead (Zack Snyder, 2004)
  • Movie posters and stilll photos: Land of the Dead (George A. Romero, 2005)
  • Movie review (in Finnish): The Crazies (George A. Romero, 1973)
  • Movie review (in Finnish): Monkey Shines (George A. Romero, 1988)
  • Movie posters and stilll photos: Monkey Shines (George A. Romero, 1988)
  • Movie posters and stilll photos: The Dark Half (George A. Romero, 1993)

In the Blood (2014)

Ohjaaja: John Stockwell
Tuotantomaa: USA/Iso-Britannia
Käsikirjoitus: James Robert Johnston, Bennett Yellin
Kieli: englanti, espanja
Arvioidun version pituus: 108 min
Arvioitu: helmikuu 2018
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangas ensi-iltaa Suomessa

Johdanto

kinopoisk.ru

Ihmisen veri, sisäelimet, luuydin, sormet, kädet, silmät, iho ja jopa se vaikeasti määriteltävissä oleva sielu. Kaikki nämä ovat sellaisia kohteita, joita elokuvien hullut lääkärit, vampyyrit, muumiot, rikkaat rikolliset ja häikäilemättömät miljardöörit itselleen halajavat. Jos ottaa yliluonnolliset olennot (vampyyrit, muumiot ja muut hirviöt) pois, niin elokuvien historiassa ihmisosien varastamisen teemoja pilkahtelee siellä täällä, mutta vasta 2000-luvulla aihetta käsittelevien elokuvien määrä on nopeasti kasvanut. Kieliikö se siitä, että elokuvien tekijät vain vastaavat yhteiskunnallisiin pelkoihin ihmisosien kaupan globaalista yleistymisestä? Ehkä.

Vaikea nopeasti ajatellen kuvitella, mutta moderneillakin ihmisten osien varastamista käsittelevillä elokuvilla on varsin usein selkeä kiinnekohta vanhoihin vampyyrikreivi Draculaa käsitteleviin elokuviin. Usein juuri rikas ja voimallinen yksittäinen taho pyrkii hankkimaan itselleen haluamansa väkisin – toisinaan kuvitellen sen luontaiseksi etuoikeudekseen ja toisinaan taas vain silkkaa pahuuttaan.

Juonitiivistelmä

Ava (Gina Carano) ja Derek (Cam Gigandet) viettävät häälomaansa hehkeällä paratiisisaarella jossakin ei-niin-kovin-kaukana Puerto Ricosta. Riemuisa loma katkeaa lyhyeen, kun onnettomuuden seurauksena Derek joudutaan viemään ambulanssilla sairaalaan. Paitsi, että Derek sitten katoaakin. Avan nyrkkien voimaa ja potkujen mahtia tarvitaankin pian, kun Ava alkaa kaivaa saaren kauniin pinnan alla kytevää inhan ja mädän kudelmaa etsiessään vimmaisesti ja kaikki kivet kääntäen kadonnutta miestään…

Kommentit

Ohjaaja John Stockwell ei ole ensimmäistä kertaa ihmisosien varastamisen äärellä tässä elokuvassa. Vuoden 2006 elokuva Turistas käsittelee hyvinkin samankaltaista skenaariota: siinä joukko nuorukaisia reppureissaamassa Brasiliassa kohtaavat viidakossa ihmisosien salakauppaa pyörittävän renkaan ja joutuvat näiden käsiin. Siinä missä Turistas-elokuva liehitteli epäonnistuneesti (turhaan) kauhuelokuvien faneja tarjotessaan kelpo suihkuja punaista kultaa, In the Blood-elokuva puolestaan kertoilee tarinansa varsin paljon laajemmalle yleisölle suunnatun jännärin muodossa. Turisteille sattuu ja tapahtuu. Elokuvia laajalti katsoneet tosin kurtistavat kulmiaan, sillä yhtymäkohtia Rainer Erlerin ohjaamaan saksalaiseen elokuvaan Fleisch (1979) ja sen saksalaiseen uudelleenlämmitykseen, Oliver Schmitzin ohjaamaan versioon Fleisch (2008) on kovasti, kovasti paljon.

John Stockwell pyörittää trilleriään rutinoidusti ja tarjoilee katsojalle mukavia punaisia lankoja seurattavaksi pitkin matkaa. Luis Guzman herkullisessa sivuroolissa rikollisten sätkynukkepoliisina tekee paljon elokuvan kokonaistunnelman eteen, mutta sen sijaan miespääosan esittäjä Cam Gigandet ei vakuuta tässä elokuvassa, jota seikkaa tosin kivasti lieventää se, että eipä hänellä nyt juuri monta kohtausta olekaan tarjolla. Stockwell taittaa tarinaa sutjakkaasti ja varmasti, mutta harmillisesti kohtausten välillä hankala nivoutuminen, leikkaukset, siirtymät ja kuvauksen tasapaksuisuus kielivät ehkä turhankin suuresta varman päälle pelaamisesta. Rouheammilla ja rohkeammilla tavoin kuvattuna ja leikattuna elokuva varmasti erottuisi edukseen keskikastista, sillä muay thai-ottelijasta MMA-ottelijaksi ja edelleen näyttelijäksi ponnistanut Gina Carano vahvan naisen vahvassa pääroolissa pystyy ja jaksaa kantamaan kokopitkän elokuvan taakan vaivatta ja onnistuneesti. Danny Trejon pieni sivurooli saarta pyörittävän gangsteriporukan jonkinmoisena kummisetänä tuntuu turhalta jos kohta tällaiseen rooliin rujon ulkomuodon omistava Trejo sopii toisaalta kuin nakutettu.

Yhteenveto

In the Blood on varsin ripeätahtinen ja toimivasti jaksotettu mutkaton trilleri, jonka kulmat ja särmät on jätetty hiomatta. Gina Carano Avan roolissa tappelemassa tietään eteenpäin selvittäessään miehensä katoamista toimii ihan hyvin. Selkeästi etenevä ja vauhdikas toiminta saa seurakseen hyvinkin mietittyjä ja jopa aavistuksen kauhun suuntaan kurkottavia suvantokohtia, mutta pitäytyy silti tukevasti perinteisen jännärin kuoseissa pois verellä läträämisen maaperältä. Tasaista ja varmaa jännitysviihdettä.

6/10.

 

 

Copycat (1995)

Yhdysvaltalainen aulajulisteiden sarja. Tukevaa kartonkia. A lobby card set from the USA. Sturdy cardboad.

divider-2017-06-23

Elokuvajuliste (chirashi) Japanista. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer (chirashi) from Japan. Scanned both sides of the flyer.

divider-2017-06-23

Elokuvajuliste (chirashi) Japanista. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer (chirashi) from Japan. Scanned both sides of the flyer.

divider-2017-06-23

Elokuvajulisteiden sarja Ranskasta. Kyseessä on täysi sarja, vaikka kuvia on poikkeuksellisesti vain kuusi kappaletta. Kiiltävää valokuvakartonkia. Koko on epätyypillinen 28,5cm x 22,2cm. A lobby card set from France. It’s a full set of only six cards. Glossy photographic cardboard. Size is also atypical for French lobby cards at 28,5cm x 22,2cm.

Suicide Squad (2016)

Ohjaaja: David Ayer
Käsikirjoittaja: David Ayer
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 123 min
Arvioitu: elokuu 2016
Budjetti: 175 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 5.8.2016
Kieli: englanti

suicidesquad_primaryJohdanto

Eipä tainnut Robert Aldrich arvata 1967 elokuvansa The Dirty Dozen ensi-illassa miten suosittu tulisikaan olemaan tuossa elokuvassa käytetty idea kiristää vankeudessa riutuvia pahantekijöitä – todellisia tai syyttöminä vangittuja – suorittamaan vaarallista itsemurhatehtävää. Aldrich ei kuitenkaan ollut ensimmäisenä asialla, sillä Roger Corman ehti tehdä käytännössä saman jo vuonna 1964 elokuvallaan The Secret Invasion. Ja Sergio Leonen A Fistful of Dollars samalta vuodelta käyttää sekin samaa mekanismia (oudosti kuitenkin asia tuli itse ohjaajalle yllätyksenä, sillä kiristyskuvio lisättiin jälkikäteen tiedottamatta pääosaa näytellyttä Clint Eastwoodia tai ohjaaja Leonea!). Samaa mekanismia on sittemmin hyödynnetty ahkerasti elokuvissa kautta myöhempien vuosikymmenten. Useimmiten tarjousta esitetään yksinäiselle sudelle (vaikkapa Glaserin Running Man (1987)[x]), Carpenterin Escape from New York (1981) tai jopa Luc Bessonin Nikita (1990)[x]), mutta toisinaan isommillekin ryhmille (vaikka Castellarin The Inglorious Bastards (1978), de Tothin Play Dirty (1969) tai Ray:n Mercenaries (2014)). Varsin sotaisista lähtökohdista ponnistavaa mekanismia on hyödynnetty lukuisissa elokuvan lajityypeissä jopa komedioihin saakka (vaikkapa Mike Judge:n Idiocracy (2006)). Usein rikollisen tai rikollisjoukon pakotusta tehtäväänsä vielä tehostetaan esimerkiksi vaikkapa räjähtävillä implanteilla tai kaulureilla. Ja niin tälläkin kertaa: David Ayerin Suicide Squad -elokuvassa puuhastellaan mainitun mekanismin puhtaassa ytimessä ja ainoa uusi jippo vanhoihin verrattuna on, että tällä kertaa kaulaan istutetut implanttiräjähteet laukaistaan kännykkäsovelluksella. Kyseessä on siis sellainen killer app.

Juonitiivistelmä

Joukko superpahiksia värvätään Amanda Wallerin johdolla hallituksen hommiin salaiseen The Suicide Squadiin, jonka ainoana tehtävänä on mennä sinne, minne tavallisia ihmisiä ei oikein pysty lähettämään, mutta jonne sitten kuitenkin päästä pitäisi hallituksen hommia edistämään. Tällaisten tallaajien hallinta ei kuitenkaan ole helppoa ja eipä aikaakaan, kun yksi Wallerin suojateista intoutuu pyristelemään irti Wallerin ikeestä ja pistää pystyyn sellaisen shown, että koko planeetan tulevaisuus asettuu vaakalaudalle. Hip ja hop, Waller lähettää paikalle loput kööristään laittamaan jauhot suuhun riehujalle.

Kommentit

David Ayerin massiivisella 170 miljoonan jenkkitaalan budjetilla toteuttama toimintapläjäys skippaa tarpeettomana ryhmän yhteenhitsautumista saman teeman elokuvissa yleensä olevalla koulutusosiolla ja heittää heebot suoraan selleistään temmellyskentille painimaan ja paukuttelemaan. Briiffauskin jää puolitiehen, mutta kaipa olettamana sitten on, että pahikset ne kyllä osaavat pistää haisemaan ilman opastustakin kuin luonnostaan. Elokuvassa käytetään kyllä tovi aikaa superpahisten pikaiseen esittelyyn taustoittavine katkelmineen päivineen, mutta ongelmaksi muodostuu tässä se, että hahmoja on liikaa näin käsiteltäväksi ja kovin vähäisillä ennakkotiedoilla katsoja joutuu rakentamaan mielikuvansa hahmoista. Koska elokuvassa siirrytään rekrytoinnista suoraan tositoimiin ilman uusien työntekijöiden perehdyttämistä, hahmojen motivaatioihin, persooniin, maailmankatsomuksiin ja kokemuksiin ei ehditä paneutua riittävästi. Onneksi hahmoihin saadaan edes haihtuva haituva syvyyttä muutamien suvantokohtausten ja takaumien avulla.

Ayerillä on kova, kova kiire kohtauksesta toiseen, mutta vaikka sarjatulella vaihtuvat kohtaukset kiidättävät katsojaa hengästyttävällä vauhdilla, on ne sentään pyritty pitämään kuvauksen ja leikkauksen osalta suht koht selkeinä. Usein toiminnallisissa elokuvissa hiljaksiin elokuvan kuluessa kasvava tempo tuottaa tyydyttävämmän kliimaksin, mutta Ayerin elokuva nylkyttää kiimaisen koiran maanisella tahdilla ihan ensitahdeista lopputeksteihin. Mukaan mahtuu vain muutama rauhallisempi ja menoa tauottava kohtaus. Ilahduttavasti pääosassa heiluva, superpahis Deadshottia näyttelevä, Will Smith ei varasta aivan koko elokuvaa nimiinsä ja tilaa tarjoutuu maltillisesti myös muille superpahisten näyttelijöille. Hihitystä toki aiheuttaa se, että – aivan kuten Sylvester Stallone Danny Cannonin ohjaamassa Judge Dredd (1995) -elokuvassa – Will Smith ei suostu pitämään näyttelemänsä Deadshottin maskia tuokiota pidempään koko elokuvassa eli ihan niin suurta valtaa ei Ayerilla ole ollut, että superpahista näyttelevää supertähteä olisi saanut ruotuun. Elokuvan rakenne on hyvin yksioikoinen ja yllätyksetön. Esimerkiksi superpahis Slipknotin kohtalo on katsojalle päivänselvä samalla hetkellä, kun hänet esitellään. Odottamattomia yllätyskäänteitä ei löydy ja yksiä kiskoja pitkin puksuttava juoniveturi päätyy luonnollisesti sille ikiaikaiselle tietokonepeleistä tutulle Level Boss -asemalle, jossa pääpahiksesta piestään karvaiden vastoinkäymisten jälkeen ilmat pihalle. Tällä kertaa vastuullisen homman hoitaa toki seurueellinen ”hyvispahiksia”, joten pieni variaatio kaavaan sentään saadaan luontaisesti siitä. Yllätyksetöntä ja kaavamaista juonenkulkua onneksi sentään ryyditetään sekä hyvillä irtiotoilla näyttelijäntyössä että varsin kelvollisilla efekteillä kautta linjan. Toki on selvää, että isoilla pennosilla saa isoja efektejä, mutta jättimäisestä budjetista huolimatta Ayer on antanut tilaa ja vapauksia näyttelijöilleen ja efekteistä huolimatta näyttelijäntyö näkyy ja kuuluu edukseen kaiken tulituksen ja jyskeen keskellä. Eritoten Jokerin roolia näyttelevä Jared Leto astahtaa vallan moitteetta ikonisen pahiksen saappaisiin, mutta eivätpä Margot Robbie Harley Quinninä tai Jay Hernandez El Diablona jää pahasti jälkeen. Suuri määrä hahmoja verottaa kuitenkin elokuvaa kovasti ja eritoten hahmojen käyttäytymisen muutokset elokuvan edetessä motivointeineen päivineen tuntuvat liian hätäisesti mietityiltä ja jopa tarkoitushakuisilta (Gasp!). Harmillisesti pahisten joukko muuntuu aivan liian helposti ja tekopyhästi suorastaan sankarimaisiksi, vaikka mikään elokuvassa esitetty kannuste ei sinällään tunnu motivoivan paatuneita rikollisia pyyteettömiksi auttajiksi. Loppukohtauksen käänteet ovat toki arvattavia ja puhkikaluttuja, mutta erityisesti loppukohtauksessa sankarijoukkoa on vaikea mieltää pahimmista pahimmiksi superpahiksiksi, joita pahempia ei kuulemma missään muualla ole. Pikaista maailmanloppua kaavailevan Level Bossin nitistämiseksi lähetetään ensimmäiseen yhteiseen tehtäväänsä joukko rikollisia, joka seikka herättää tietenkin myös luontaisesti kiintoisan kysymyksen siitä, että kesälomallako kalastelemassa ja kaljaa juomassa ovat ne oikeat DC:n multiversumin supersankarit, jotka normaaliarkipäivinä hoitelevat tällaiset apokalyptiset superkriisit?

Yhteenveto

Viihdyttävä, mutta kovin kiireinen sarjakuvafilmatisointi sarjakuvayhtiö DC:n multiversumin muutamista superpahiksista yhdessä ja samassa paketissa riehumassa. ADHD -väki varmaan tykkää kovasti, koska kahteen tuntiin ehtii mahtua aikamoinen läjä pauketta ja pärinää, mutta vapaasti hengittävien henkilöiden on vaikea pysyä perässä kaiken kiireen, jytinän ja hätiköinnin keskellä. Hieman yllättäen kuitenkin elokuva on melko totista puurtamista ja komedialliset aspektit on tieten sysätty hyvin vaatimattomiksi – jopa taka-alalle. Hersyvät, nauruhermoja koetteleviksi tarkoitetut kokonaiset kohtaukset loistavat poissaolollaan, vaikka otollisia kohteita tässä skenaariossa olisi ihan jonoksi asti. Edes kilpailevan talon Marvelin normituotannon (Avengers, Iron Man, Thor, Captain America…) teosten huumoritasolle ei oikein tunnuta päästävän. Totisuus hieman kismittää ja väkisinkin jää sellainen tunne, että DC:n superpahikset eivät saa pitää hauskaa, koska olisi liian epäkorrektia sellainen meno. ”Munkki päivässä pitää nutturan löysällä” -mottoa olisi voinut enempikin noudattaa; kyllä kaiken tärinän ja pärinän sekaan olisi mahtunut muutakin kuin pellin taivutusta räjähteillä ja tulitukiaseilla.

5/10

The Silence of the Lambs (1991)

Yhdysvaltalainen lehdistövalokuvien sarja. Valokuvapaperia. A press photo set from the USA. Photographic paper.

Lehdistövalokuvia Saksasta. Valokuvapaperia. Koko on 17,6cm x 12,5cm. Kunkin kuvan takana on lehdistötietoa elokuvasta. Skannattuna tämä kertaalleen. Press photographs from Germany. Photographic paper. Size is 17,6cm x 12,5cm. Each photo has press release information printed on it’s reverse side. Scanned this once.

The Babysitter (2017)

Ohjaus: McG
Käsikirjoitus: Brian Duffield
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus:85 min
Arvioitu: lokakuu 2017
Ensi-ilta Suomessa: suoratoistoensi-ilta Netflixillä 13.10.2017
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: englanti

babysitter_primaryJohdanto

Turvallisen ydinperheen tuhoon tähtäävät ulkopuoliset tunkeutujat ovat vakioaineistoa trillereissä ja kauhuelokuvissa, koska rauhallista ja tavanomaista elämää elävien keskivertoisten katsojien on niin helppo samastua idylliä rikkovan tuhoisan voiman olemassaoloon myös heidän omassa elämässään. Tuhovoima voi olla seurausta omista virheistä (Fatal Attraction (1987)), auttavan käden ojennuksesta (Dead Calm (1989)[x]), hankalasta vuokralaisesta (Pacific Heights (1990)),  kenkusta kämppiksestä (Single White Female (1992)[x]), kotiin hyvää hyvyyttä asumaan päästetystä huono-onnisesta nuorukaisesta (Poison Ivy (1992)[x]), kierosta kytästä (Unlawful entry (1992)), vinoksi menevästä ihastumisesta (The Crush (1993)), epäonnisesta adoptiosta (Orphan (2009)), hankalaksi äityvästä naapurista (The Neighbor (1993)), entisestä kumppanista (The Ex (1997)),  harmillisesta kollegasta (Disclosure (1994)[x]), liian tuttavalliseksi käyvästä pizzakuskista (Otis (2008)), lapsen viikonlopuksi vierailemaan tulevasta opiskelijakaverista (Haute Tension (2003)[x]), tarkoituksella sisään päästetystä vierailijasta (Black Christmas (1974)), hirviöksi osoittautuvasta ottovanhemmasta (Stepfather (1987)), häiriintyneestä talkkarista (Sleep Tight (2011)), vanhasta jo unohtuneesta vihanpitäjästä (Cape Fear (1962)) tai vaikka ihan vain silkasta paskasta tuurista, että juuri tuli valituksi jonkun kohteeksi (The Strangers (2008)). Ja tietenkin … lastenhoitajasta (The Hand That Rocks the Cradle (1992)[x]).

Niin. Nämä lastenhoitajat … nuo itsensä Saatanan inhat kätyrit, joiden hoteisiin pahaa-aavistamattomat rakastavat vanhemmat luovuttavat kullannuppunsa lähtiessään viettämään yhteistä aikaa oman kodin ulkopuolelle. Teeman elokuvista Curtis Hansonin alan keskeinen teos The Hand That Rocks the Cradle (1992)[x] nousi jopa kansainväliseksi yleisömenestykseksi, mutta sitä vastoin aikaansa edellä ollut Peter Medakin The Babysitter (1980) puolestaan on jäänyt lähes täysin tuntemattomaksi jopa alaa seuraaville. Russell Mulcahyn While the Children Sleep (2007) ei onnistunut tekemään aiheelle kuin lähinnä hallaa. Andrew Stevensin kiero Scorned (1994) taasen oli lähinnä vain variaatio yllämainitusta Curtis Hansonin kahta vuotta aiemmasta ylivertaisesta teoksesta ja Jim Wynorskin Thy Neighbor’s Wife (2001) oli surkuhupaisasti lähes suora – mutta vielä surkeampi – kopio Stevensin elokuvasta. Kauhukomedian puolella ei kuitenkaan vielä lastenvahtien tempauksista ole tungosta ollut ja siihen väylään iskee ohjaaja McG:n The Babysitter (2017).

Juonitiivistelmä

Keskiyläluokkaista lähiöidylliä elävä perhe on käyttänyt auliisti hyväkseen nuoren naisen, Been, (Samara Weaving) palveluita lastenhoitajana perheen ainokaiselle ja jo hyvinkin teini-ikäiselle Colelle (Judah Lewis). Koittaa jälleen yksi viikonloppu, jolloin Bee muuttaa perheen taloon ja ottaa Colen siipiensä suojiin vanhempien häipyessä lomailemaan muualle. Asiat sujuvat mallikkaasti aina siihen saakka, kunnes Cole saa puolivahingossa selville, että hänen hoitajansa pussissa olevat jauhot eivät ole puhtaimmasta vaan peräti ihan sieltä mustimmasta päästä eli itse Wanhan Wihtahousun nouhoomosta peräisin. Satanistista kulttia Colen vanhempien asunnossa pyörittävä lastenvahti joutuu uuteen tilanteeseen, kun käy ilmi, että Cole tietää liikaa ja tämä on siksi eliminoitava.

Kommentit

Katastrofaalisen rajoilla keikkuneen Terminator: Salvation (2009) -elokuvan ohjauksen jälkeen ohjaaja McG ei ole mitään kovin mairittelevaa saanut ohjattavakseen elokuvapuolella ja ajautunut pitkälti televisiosarjoja ohjaamaan. The Babysitter on kuitenkin rehvakkaan tuoreella otteella ohjattu kautta linjan ja sen tekniset ratkaisut nostattavat toivoa. The Babysitter- elokuva tuntuu kokolailla täydelliseltä valinnalta McG:lle elokuvan kehyksen antaessa ohjaajalle tilaa käyttää värejä, leikkauksia, näyttelijöitä ja kameran liikettä eloisasti ja leikkisästi. Vanhemmat kauhukarhut epäilemättä hohottavat iloisesti nyökkäillen, kun kameraliikkeistä tulvahtavat mieleen Scott Spiegelin Intruder (1989)-elokuvan leikkisät kikkailut, elokuvassa kekseliäästi käytetty veitsi on juurikin samanlainen kuin mitä Halloween (1978)-elokuvassa kovasti käyteltiin tai hoksaavat miten käsissä pidettyjen veitsien kulmat muodostavat saman kolmion, jonka muodostivat ikoniset puutarhasakset Tony Maylamin elokuvassa The Burning (1981). Kohtausten nivoutuminen toisiinsa ontuu harmillisesti kyllä ja mukana on oikeastaan tarpeettomiakin kohtauksia, kuvioita ja sivuhahmoja, joiden merkitys ja käyttö jää harmillisen etäiseksi; kuin elokuva olisi ollut alunperin pidempikin, mutta editoitu lyhyemmäksi näiden sivujuonteiden ja -hahmojen kustannuksella. Komediallisen tulokulman takia on myös vaikea arvioida miten paljon tarkoituksellista on ollut käyttää lastenhoitajan kultin jäseninä melko tavallisia arkkityyppisiä karikatyyrejä kasarislashereistä, mutta siltikin jätetty nämä hahmot varsin ohkaisiksi. Tummaihoinen hysteerikkoheebo kuolee tietty ekana Home Alone (1990) -elokuvan kohtauksen toisintona ja kylmäkiskoinen aasialaismimmi pistetään menemään kakkosena, mutta siltikin sivuhahmoista olisi saanut kosolti enemmän irti repimällä elossapitojohdot seinästä tarpeettomilta sivukäänteiltä (kuten nyt vaikkapa naapurin isäntää koskevat kohtaukset) ja antamalla kultistiposselle vähän enempi liekaa. Eipä silti, näyttelijätyössä ei ole mitään valittamista näissä sivurooleissakaan ja etenkin satanistikultin sivuhenkilöt vetävät roolinsa hyvinkin paljon paremmin kuin mitä näiden hahmojen parodioiden kohteena olevissa elokuvissa on tavattu näkemään. Samara Weavingille kantava päärooli kokopitkässä istuu vaivattoman tuntuisesti, mikä seikka epäilemättä on tämän elokuvan keskeinen pelastus. Mitä juoneen ja sen käänteisiin tulee, McG kivasti heittelee katsojalle visuaalisia johtolankoja, mutta ymmärtää välillä kääntää ne myös päälaelleen tuoden kerrontaan ilkikurista sävyä, joka sopii elokuvan yleiseen ilmeeseen varsin oivasti. Sen sijaan dialogi ja lukuisten kohtausten yleinen sävy on aivan turhaan maustettu jatkuvalla alapääsanailulla ja räävittömyyksillä, joiden teho juttujen vain jatkuessa sekä heikkenee elokuvan edetessä että samalla tuntuu varsin tarpeettomalta ja jopa pakotetun tuntuiselta. Kuin katsoisi Home Alone (1990) -elokuvan mielenvikaista ja pakko-oireista pikkuveljeä.

Yhteenveto

Tavanomaisia home invasion– ja slasher– lajityyppien koukeroita ovelasti kierrättävä teinikauhukomedia asemoi itsensä kohdeyleisöjensä suhteen hieman vaivaannuttavasti. Toisaalta se paljastaa tekijöidensä oman iän vihjaillessaan kasapäin sekä herkullisilla ja ilmiselvillä että hienovaraisemmilla ja muotokielen kautta avautuvilla elokuvaviittauksilla milloin kesympiin kassamagneettiperhekomedioihin ja milloin rankempiin ja harvempien tuntemiin kasarislashereihin. Ja toisaalta tissi-, vagina-, perse- ja seksihuumori kielii lähinnä jostain harhakuvitelmasta, että tällaiselle ne teinit nyt kuulemma naureskelevat silloin, kun ovat keskenään. Potentiaalia McG:n ohjauksessa olisi ollut parempaankin lopputulemaan. Teknisesti varsin kyvykäs esitys, mutta sitten se dialogiin siivutettu huumoripuoli tuntuu joltain Seth MacFarlanen hylättyjen matskujen hautuumaalta ylös kaivetulta. Ohjauksen kautta kuitenkin ajoittaiset absurdismiin kumartavat juonenkäänteet pitävät hommelin virkeänä.

5/10