Ohjaaja: David Ayer
Käsikirjoittaja: David Ayer
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 123 min
Arvioitu: elokuu 2016
Budjetti: 175 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 5.8.2016
Kieli: englanti

Johdanto

Eipä tainnut Robert Aldrich arvata 1967 elokuvansa The Dirty Dozen ensi-illassa miten suosittu tulisikaan olemaan tuossa elokuvassa käytetty idea kiristää vankeudessa riutuvia pahantekijöitä – todellisia tai syyttöminä vangittuja – suorittamaan vaarallista itsemurhatehtävää. Aldrich ei kuitenkaan ollut ensimmäisenä asialla, sillä Roger Corman ehti tehdä käytännössä saman jo vuonna 1964 elokuvallaan The Secret Invasion. Ja Sergio Leonen A Fistful of Dollars samalta vuodelta käyttää sekin samaa mekanismia (oudosti kuitenkin asia tuli itse ohjaajalle yllätyksenä, sillä kiristyskuvio lisättiin jälkikäteen tiedottamatta pääosaa näytellyttä Clint Eastwoodia tai ohjaaja Leonea!). Samaa mekanismia on sittemmin hyödynnetty ahkerasti elokuvissa kautta myöhempien vuosikymmenten. Useimmiten tarjousta esitetään yksinäiselle sudelle (vaikkapa Glaserin Running Man (1987)^[x]), Carpenterin Escape from New York (1981) tai jopa Luc Bessonin Nikita (1990)^[x]), mutta toisinaan isommillekin ryhmille (vaikka Castellarin The Inglorious Bastards (1978), de Tothin Play Dirty (1969) tai Ray:n Mercenaries (2014)). Varsin sotaisista lähtökohdista ponnistavaa mekanismia on hyödynnetty lukuisissa elokuvan lajityypeissä jopa komedioihin saakka (vaikkapa Mike Judge:n Idiocracy (2006)). Usein rikollisen tai rikollisjoukon pakotusta tehtäväänsä vielä tehostetaan esimerkiksi vaikkapa räjähtävillä implanteilla tai kaulureilla. Ja niin tälläkin kertaa: David Ayerin Suicide Squad -elokuvassa puuhastellaan mainitun mekanismin puhtaassa ytimessä ja ainoa uusi jippo vanhoihin verrattuna on, että tällä kertaa kaulaan istutetut implanttiräjähteet laukaistaan kännykkäsovelluksella. Kyseessä on siis sellainen killer app.

Juonitiivistelmä

Joukko superpahiksia värvätään Amanda Wallerin johdolla hallituksen hommiin salaiseen The Suicide Squadiin, jonka ainoana tehtävänä on mennä sinne, minne tavallisia ihmisiä ei oikein pysty lähettämään, mutta jonne sitten kuitenkin päästä pitäisi hallituksen hommia edistämään. Tällaisten tallaajien hallinta ei kuitenkaan ole helppoa ja eipä aikaakaan, kun yksi Wallerin suojateista intoutuu pyristelemään irti Wallerin ikeestä ja pistää pystyyn sellaisen shown, että koko planeetan tulevaisuus asettuu vaakalaudalle. Hip ja hop, Waller lähettää paikalle loput kööristään laittamaan jauhot suuhun riehujalle.

Kommentit

David Ayerin massiivisella 170 miljoonan jenkkitaalan budjetilla toteuttama toimintapläjäys skippaa tarpeettomana ryhmän yhteenhitsautumista saman teeman elokuvissa yleensä olevalla koulutusosiolla ja heittää heebot suoraan selleistään temmellyskentille painimaan ja paukuttelemaan. Briiffauskin jää puolitiehen, mutta kaipa olettamana sitten on, että pahikset ne kyllä osaavat pistää haisemaan ilman opastustakin kuin luonnostaan. Elokuvassa käytetään kyllä tovi aikaa superpahisten pikaiseen esittelyyn taustoittavine katkelmineen päivineen, mutta ongelmaksi muodostuu tässä se, että hahmoja on liikaa näin käsiteltäväksi ja kovin vähäisillä ennakkotiedoilla katsoja joutuu rakentamaan mielikuvansa hahmoista. Koska elokuvassa siirrytään rekrytoinnista suoraan tositoimiin ilman uusien työntekijöiden perehdyttämistä, hahmojen motivaatioihin, persooniin, maailmankatsomuksiin ja kokemuksiin ei ehditä paneutua riittävästi. Onneksi hahmoihin saadaan edes haihtuva haituva syvyyttä muutamien suvantokohtausten ja takaumien avulla.

Ayerillä on kova, kova kiire kohtauksesta toiseen, mutta vaikka sarjatulella vaihtuvat kohtaukset kiidättävät katsojaa hengästyttävällä vauhdilla, on ne sentään pyritty pitämään kuvauksen ja leikkauksen osalta suht koht selkeinä. Usein toiminnallisissa elokuvissa hiljaksiin elokuvan kuluessa kasvava tempo tuottaa tyydyttävämmän kliimaksin, mutta Ayerin elokuva nylkyttää kiimaisen koiran maanisella tahdilla ihan ensitahdeista lopputeksteihin. Mukaan mahtuu vain muutama rauhallisempi ja menoa tauottava kohtaus. Ilahduttavasti pääosassa heiluva, superpahis Deadshottia näyttelevä, Will Smith ei varasta aivan koko elokuvaa nimiinsä ja tilaa tarjoutuu maltillisesti myös muille superpahisten näyttelijöille. Hihitystä toki aiheuttaa se, että – aivan kuten Sylvester Stallone Danny Cannonin ohjaamassa Judge Dredd (1995) -elokuvassa – Will Smith ei suostu pitämään näyttelemänsä Deadshottin maskia tuokiota pidempään koko elokuvassa eli ihan niin suurta valtaa ei Ayerilla ole ollut, että superpahista näyttelevää supertähteä olisi saanut ruotuun. Elokuvan rakenne on hyvin yksioikoinen ja yllätyksetön. Esimerkiksi superpahis Slipknotin kohtalo on katsojalle päivänselvä samalla hetkellä, kun hänet esitellään. Odottamattomia yllätyskäänteitä ei löydy ja yksiä kiskoja pitkin puksuttava juoniveturi päätyy luonnollisesti sille ikiaikaiselle tietokonepeleistä tutulle Level Boss -asemalle, jossa pääpahiksesta piestään karvaiden vastoinkäymisten jälkeen ilmat pihalle. Tällä kertaa vastuullisen homman hoitaa toki seurueellinen ”hyvispahiksia”, joten pieni variaatio kaavaan sentään saadaan luontaisesti siitä. Yllätyksetöntä ja kaavamaista juonenkulkua onneksi sentään ryyditetään sekä hyvillä irtiotoilla näyttelijäntyössä että varsin kelvollisilla efekteillä kautta linjan. Toki on selvää, että isoilla pennosilla saa isoja efektejä, mutta jättimäisestä budjetista huolimatta Ayer on antanut tilaa ja vapauksia näyttelijöilleen ja efekteistä huolimatta näyttelijäntyö näkyy ja kuuluu edukseen kaiken tulituksen ja jyskeen keskellä. Eritoten Jokerin roolia näyttelevä Jared Leto astahtaa vallan moitteetta ikonisen pahiksen saappaisiin, mutta eivätpä Margot Robbie Harley Quinninä tai Jay Hernandez El Diablona jää pahasti jälkeen. Suuri määrä hahmoja verottaa kuitenkin elokuvaa kovasti ja eritoten hahmojen käyttäytymisen muutokset elokuvan edetessä motivointeineen päivineen tuntuvat liian hätäisesti mietityiltä ja jopa tarkoitushakuisilta (Gasp!). Harmillisesti pahisten joukko muuntuu aivan liian helposti ja tekopyhästi suorastaan sankarimaisiksi, vaikka mikään elokuvassa esitetty kannuste ei sinällään tunnu motivoivan paatuneita rikollisia pyyteettömiksi auttajiksi. Loppukohtauksen käänteet ovat toki arvattavia ja puhkikaluttuja, mutta erityisesti loppukohtauksessa sankarijoukkoa on vaikea mieltää pahimmista pahimmiksi superpahiksiksi, joita pahempia ei kuulemma missään muualla ole. Pikaista maailmanloppua kaavailevan Level Bossin nitistämiseksi lähetetään ensimmäiseen yhteiseen tehtäväänsä joukko rikollisia, joka seikka herättää tietenkin myös luontaisesti kiintoisan kysymyksen siitä, että kesälomallako kalastelemassa ja kaljaa juomassa ovat ne oikeat DC:n multiversumin supersankarit, jotka normaaliarkipäivinä hoitelevat tällaiset apokalyptiset superkriisit?

Yhteenveto

Viihdyttävä, mutta kovin kiireinen sarjakuvafilmatisointi sarjakuvayhtiö DC:n multiversumin muutamista superpahiksista yhdessä ja samassa paketissa riehumassa. ADHD -väki varmaan tykkää kovasti, koska kahteen tuntiin ehtii mahtua aikamoinen läjä pauketta ja pärinää, mutta vapaasti hengittävien henkilöiden on vaikea pysyä perässä kaiken kiireen, jytinän ja hätiköinnin keskellä. Hieman yllättäen kuitenkin elokuva on melko totista puurtamista ja komedialliset aspektit on tieten sysätty hyvin vaatimattomiksi – jopa taka-alalle. Hersyvät, nauruhermoja koetteleviksi tarkoitetut kokonaiset kohtaukset loistavat poissaolollaan, vaikka otollisia kohteita tässä skenaariossa olisi ihan jonoksi asti. Edes kilpailevan talon Marvelin normituotannon (Avengers, Iron Man, Thor, Captain America…) teosten huumoritasolle ei oikein tunnuta päästävän. Totisuus hieman kismittää ja väkisinkin jää sellainen tunne, että DC:n superpahikset eivät saa pitää hauskaa, koska olisi liian epäkorrektia sellainen meno. ”Munkki päivässä pitää nutturan löysällä” -mottoa olisi voinut enempikin noudattaa; kyllä kaiken tärinän ja pärinän sekaan olisi mahtunut muutakin kuin pellin taivutusta räjähteillä ja tulitukiaseilla.

5/10