Bloody New Year (1987)

Ohjaus: Norman J.Warren
Käsikirjoitus: Hayden Pearce, Fracer Pearce, Norman J.Warren
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: elokuu 2022
Arvioidun version pituus: 93 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangas ensi-iltaa Suomessa

Johdanto

Kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvien kohdalla Italia ei ollut suinkaan ainoa maa, jossa kukoistanut, Atlantin takaista maailmaa haastava ja monipuolinen elokuvateollisuus lakastui liki olemattomiin 1980-luvulla aiempien vuosikymmenten menestyksestä. Iso-Britannian jättistudioiden Hammer ja Amicus hiljattainen häviäminen jätti maahan tuntuvan ja näkyvän vajauksen erityisesti kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvien rintamalla sekä elokuvien rahoituksessa että tekijöissä. Monethan noiden tunnettujen studioiden tekijämiehistä ja -naisista eläköityivät samaa tahtia studioiden kanssa. Varsinaisten kauhuelokuvien kohdalla lopulta vain kourallinen kokonaan brittiläistä alkuperää olevia elokuvia pääsi maassa edes teatterilevitykseen saakka koko vuosikymmenen aikana. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka Harry Bromley Davenportin elokuva Xtro (1982), Tobe Hooperin elokuva Lifeforce (1985)^[x], Neil Jordanin elokuva The Company of Wolves (1984), George Pavloun elokuva Rawhead Rex (1986), Ken Russellin elokuva Gothic (1986), Donald Cammelin elokuva White of the Eye (1987), ja vaikkapa Clive Barkerin elokuva Hellraiser (1987) – Xtron kohdalla lisäksi tämäkin oli vaikeaa, kun eri alueilla filmikopioita poltettiin ja teatteriesityksiä peruttiin Thatcherin valtakauden moraalilakien vuoksi. Valtaosa brittien 1980-luvun muutoinkin vähäisestä kauhuelokuvatuotantojen määrästä päätyi lopulta suoraan videolevitykseen ja sitä kautta unholaan tai kauhuelokuvan harrastelijain kauhisteltaviksi ja varsin usein myös hihiteltäviksi. Koko vuosikymmenen aikana maasta ponnisti yhteensäkin vain jokusen kymmentä kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvaa sekä toki muutama yhteistuotanto (esimerkiksi Alan Parkerin elokuva Angel Heart (1987), John Landisin elokuva An American Werewolf in London (1981) sekä Stanley Kubrickin elokuva The Shining (1980)). Aika karua, kun miettii minkälaisen perinnön Amicus– ja Hammer-studiot jättivät jälkeensä.

Juonitiivistelmä

Kuuden nuoren joukkio (Lesley, Tom, Rick, Spud, Janet ja Carol) koomailee jossakin eteläisen Englannin rannikkoseudun lomakohteessa ja ajautuu paikallisessa rantativolissa hankaluuksiin muutaman paikallisen kanssa paeten tilanteesta purjeveneellä. Paatti osoittautuu merikelvottomaksi pohjakosketuksen jälkeen ja joukkio ainoaksi vaihtoehdoksi jää rantautua paikalliselle saarelle. Saarella joukkio törmää vanhahtavaan Grand Island Hotel -nimiseen hotelliin ajatellen, että koettelemuksista voisi hiljaksiin päästä eroon. Mitä vielä … show vasta alkaakin tästä, kun käy ilmi, että hotelli – ja itse asiassa – koko saari tuntuu olevan kovasti nuoria vastaan ja merkillisesti hotellin henkilökunta ja asukkaat eivät oikein tunnu pysyvän näkyvissä…

Kommentit

Amerikkalaisten kollegoiden innostuttua kunnolla varaamaan kalentereistaan kauhuelokuvilleen nimiä John Carpenterin Halloween (1978) -elokuvan suosion jälkimainingeissa, ei optioita oikein enää ollut käytettävissä Norman J.Warrenille 1987, kun Bloody New Year ristittiin. Uusi vuosi ehdiittin käyttää jo Emmett Alstonin elokuvassa New Year’s Evil (1980). Eipä sekään toki mitään haittaa, sillä Norman J.Warrenin elokuvassa on muutoinkin kovasti viittauksia aiempien tekijöiden parempiin elokuviin. Myös nimiöinnin kanssa kävi niin, että mainittu Emmett Alstonin keskeinen teos pieksee ilmat pihalle Warrenin yritelmästä. Tässä kohtaa viimeistään (ainkin kauhuelokuviin perehtynyt) lukija arvanneekin minkälainen sontaläjä Norman J.Warrenin elokuva oikein onkaan.

Elokuvan keskiössä on juoni, jonka mukaan saarella tapahtui tutkateknologiaan liittyvä onnettomuus, jonka seurauksena saari asukkaineen on jäänyt jumiin jonkinlaiseen toistuvaan aikahäiriöön, joka samalla on muuttanut saaren asukkaista osan näkymättömäksi. Lisäksi porukka on muuttunut luonteiltaan aiempaa ikävämmiksi – murhanhimoisuuteen saakka – ja fyysisiltä ominaisuuksiltaankin vähintäinkin poikkeaviksi. Joo. Elokuvan rakenne keskittyy lähinnä seuraamaan pelokkaiden nuorten aivotonta säntäilyä saaren eri osissa. Rannalla, metsissä, niityillä, rakennuksissa ja pelloilla. Toisinaan jokin avattu ovi johtaa odottamattomiin lokaaleihin ja toisinaan pakoilla pitää saaren asukkaiden lisäksi tivolista perään lähteneitä lättähattuja. Nuorten käytös heidän havaitsemiinsa tilanteisiin on parhaimmillaankin hämmentävää ja pahimmillaan sitä hämmentävyyttä sotkee vielä haulikkoammuntamainen editointi, jossa tekijäporukkaa ilmeisesti toivoo tsägällä onnistuvansa tekemään yhden onnistuneen kohtauksen. Ei kannata kuitenkaan henkeä pidätellä, sillä tässä piinallisen pitkäveteisessä juoksenteluorgiassa löytyy tarkalleen yksi jännittävyyteen asti nouseva kohtaus. Kyseessä on kohtaus, jossa nuorten elokuvateatterissa katsomasta mustavalkoisesta kauhuelokuvasta irtautuu yksi elokuvan hahmoista kuristamaan erästä nuorista. Kyseessä lienee tällaisen mekanismin varsin varhainen käyttö kauhuelokuvan saralla (ja siten mekanismi, jonka lopulta erityisesti Hideo Nagatan elokuva Ringu (1998) nosti suuren yleisön kartalle, mutta jota toki David Cronenberg käytti varhaisemmin elokuvassaan Videodrome (1983)).

Elokuvan efektit ovat kauniisti sanottuna vaatimattomia ja ne olisivat näyttäneet jo 1950-luvulla ihan tavanomaisilta. Vähän kuivahtanutta puuroa poskeen sekä nokea silmien alle ja johan näyttä saarelainen kenkulta. Varsinaisia veriefektejä ei oikeastaan ole ollenkaan ja äänipuolellakin keskitytään joutavaan kirkuiluun sekä BBC:n sitcomeista mahdollisesti varastettuihin purkitettuihin nauruihin, kun näkymättömät saarelaiset jahtaavat nuorukaisia pitkin poikin mantuja. Näkymättömissä antagonisteissa on sellainen kätevä puoli, että riittää kun joku tuotantoassistentti heiluttelee vähän pajukkoa kameralle niin johan siitä pitäisi välittyä katsojalle mielikuva, että juu siellä ne näkymättömät saarelaiset nyt varmaan ovat piknikillä pajukossa. Rahaa säästyy, kun ei tarvitse edes puurolla maskeerata porukkaa; eri kätevää. Näyttelijöiden puuhastelua karmeampaa seurattavaa on heidän suuhunsa istutettu idioottimainen dialogi, joka tahattomasti muuttaa paikoin elokuvan hirvittävästä tylsyyden piinasuosta komedialliseksi, kun sanottava asia tai tapa sanoa se eivät mitenkään luontevasti istu omaan ympäristöönsä. Tästä lienee seurausta elokuvan nauttima vähäinen kulttimaine.

Yhteenveto

Norman J.Warrenin älyvapaassa nollabudjetin ”elokuvassa” on muun umpipölhön dialogin ohessa eräs yksittäinen kohta, joka tiivistää elokuvan sisällön vallan mainiosti tätä vuolasta arvostelua terhakammin kahteen virkkeeseen: ”I’m sorry I snapped at you. It’s just that suddenly everything seemed so stupid…”.

2/10.

Deadline (2009)

Ohjaus: Sean McConville
Käsikirjoitus: Sean McConville
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: hieman alle 2 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2011
Arvioidun version pituus: 81 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Kaikista lukuisista kauhuelokuvan alalajityypeistä psykologinen kauhutrilleri on ehkä vahvimmin ns. mainstreamin eli suurempien yleisöjen suosiossa. Psykologisille kauhutrillereillekin on vuosien saatossa kehittynyt omia vakiintuneita kaavojaan, selkeitä päätösrakennelmia ja valmiiksi määriteltyjä hahmogallerioita; toisin sanoen kliseitä. Näillä eväin useimmille katsojille voidaan tarjoilla riittävän raju kokemus turvallisilla vesillä. Samalla tavanomaisuuden suo imaisee mennessään ja joskus harvoin jälkipolvien iloksi pullahtaa jokin mädäntynyt ruumiinosa. Kauhuelokuvien paatuneimmille harrastajillekin useimmissa lajityypin teoksissa on edes jotakin kiinnostavaa tai edes etäisesti innostavaa, vaikkeivät elokuvan tapahtumat niskavilloja pystyyn nostaisikaan. Psykologisen kauhutrillerin mestarin Alfred Hitchcockin jäljiltä viimeiseen muutamaan vuosikymmeneen ei kovin montaa alan menestyjää ole mahtunut – ainakin jos menestystä mitataan elokuvan tuotolla ja suuremmilla palkinnoilla. M. Night Shyamalan, David Fincher, Martin Scorcese, Philip Noyce, Takashi Shimizu tai vaikkapa Stanley Kubrick muiden muassa ovat edustaneet joillakin teoksillaan tekijäjoukkion tunnetuinta kärkeä, mutta kyllä samalla synkkä tosiasia on se, että juuri tämän lajityypin laariin on satanut luvattoman paljon tyhjänpäiväistä tauhkaa. Ja – valitettavasti – sitä tämäkin Shawn McConvillen ohjaus nyt kyllä aivan selkeästi on.

Juonitiivistelmä

Hermoromahduksesta toipuva käsikirjoittaja Alice (Brittany Murphy) muuttaa suurkaupungista maalle elämäänsä pakoon vanhaan jylhään 1800- ja 1900-vuosisatojen vaihteen aikoihin rakennettuun suureelliseen kartanomaiseen asuntoon. Alicen pyrkimyksenä on eheyttää itsensä hiljaisuudessa ja samalla saattaa loppuun uusin käsikirjoituksensa. Vaan asunto ei taida ollakaan ihan tyhjillään, sillä Alice törmää pian talossa kummallisuuksiin ja rohkeutensa kerättyä hän alkaa perehtyä talon saloihin sieltä täältä löytämiensä videonauhoitteiden avustamana.

Kommentit

Psykologinen kauhutrilleri lajityyppinä on selvästi houkutteleva aloitteleville tai siipiään kokeileville tekijämiehille tai naisille, mutta valitettavasti ne epäonnistuneetkin kinemaattiset oksennukset liian usein päätyvät pahaa-aavistamattomien kansalaisten verkkokalvoja kiusaamaan. McConvillen ohjaaman elokuvan keskeinen ja pahin heikkous on hieman yllättäen pääosassa hämyilevä, hieman elokuvan julkaisun jälkeen kuollut yhdysvaltalaisnäyttelijätär Brittany Murphy, jonka taidot osoittautuvat täydellisen riittämättömiksi vaativaan päärooliin kokopitkässä. Murphy ei kykene antamaan päähenkilölle tarvittavaa emotionaalista syvyyttä ja ilmiselvästi ei vain osaa tuoda näytille esittämänsä roolihahmon vioittuneen psyyken tummia puolia. Toden nimissä jonkun tuotantoon osallistuneen olisi pitänyt hoksata ymmärtää puhaltaa peli poikki, laittaa hanskat naulaan ja alaskirjata tappiot, sillä myös ohjaaja ei näytä ymmärtävän mitä pitäisi tehdä saadakseen pääosaa esittävään nuoreen naiseen hieman säpinää. Tällaisen yksityisesti rahoitetun pientuotannon kohdalla voi tietenkin olla, että projektin keskeyttäminen ei olisi ollut mahdollista.

Vanhan, eristyksissä olevan, kartanomaisen talon miljöötä pyritään hyödyntämään esittelemällä suuren lukaalin näennäistä pitkää ikää ja samalla rakennuksen elämää nähneiden seinien pitäisi pystyä luomaan tarinalle viitekehystä ja luonnetta. Mutta kun paljastuukin, että talon salaisuuksiin päästäänkin tutustumaan modernin videotekniikan tallenteiden välityksellä, illuusio taloon rakennetusta ikiaikaisesta mysteeristä pirstaloituu. Seurauksena koko tarina muuttuu varsin hiljattain tapahtuneen tragedian palapelimäiseksi kokoamiseksi ja koko miljöön ympärille rakennettu mysteerinen aura haihtuu savuna ilmaan. Tätä epäloogisen sopivin aikavälein kuin rutiiniluonteisesti itsestään täydentyvää palapeliä yritetään limittää Murphyn hahmon mielen säröihin, mutta onnistuminen on yhtä kaukana kuin mainittu kartano sivistyksestä. 1930-luvulla tarinassa olisi tutkittu päiväkirjamerkintöjä, 1960-luvulla kuunneltu kelanauhoja, 1980-luvulla katseltu kaitafilmejä ja 1990-luvulla pällisteltävänä olisivat olleet videonauhoitteet. 2000-luvulla digitaaliset toisinteet saavat ajaa palapelin palojen virkaa. Katsojalta ei vaadita eikä odoteta yhtään mitään. Elokuva tamppaa tuhannesti koluttuja käänteitä Tuttujen Kuvioiden Tukkuvarasto Oy:n perukoilta ja jännitystä löytyy Avara Luonto -sarjan jaksoista enempi, kun yrittää arvuutella, että saako nyt se gepardi gasellipaistia savannilla vai jääkö nuolemaan tassujaan. Aiemmin taloa asuttaneiden henkilöiden tragedia aukenee samaa tahtia tallenne tallenteelta elokuvan päähenkilölle ja katsojalle. Suurta hämmennystä aiheuttaa se, että jo entuudestaan psyykeltään traumatisoituneen ja säikyn nuoren naisen käytös ei näytä lainkaan muuttuvan tapahtumien edetessä, vaikka mitä kummaa tulee vastaan tallenteista. Kyllä ainakin tämä kirjoittaja mittaisi muutamankin uuden sykelukeman, jos huomaisi asunnossaan ylimääräisiä tyyppejä kylpemässä.

Yhteenveto

Surkeasti näytellyn, onnettoman ponnettomasti käsikirjoitetun ja liian turvallisesti vasemmalla kädellä ohjatun psykologisen kauhutrillerin pelastukseksi ei nyt löydy yhtään oljenkortta. Ainoa pieni valonpilkahdus on sen vaatimaton budjetti, joka näyttää riittäneen lähes ammattimaisen tuntuiseen tulokseen. Tuttujen juttujen kavalkadi marssii suoria pääkatuja valmiiksi tallotulle maalilinjalle eikä uskallusta riitä edes kurkata sivukujille hakemaan välihetkiin virikkeitä. Uskottavuus on tipotiessään jo ensivartin jälkeen, jännityselementtien käyttäminen on kokonaan jätetty kyvykkäämmille tekijöille eikä päähenkilö tai tämän teennäinen puuhastelu kartanon syövereissä jaksa kiinnostaa kuin kaikkein kärsivällisimpiä katsojia, jotka haluavat nähdä kaikkien pisteiden yhdistävät viivat vaikka tietävätkin jo mikä lopputulema on.

2/10.

Escape Plan 2 (2018)

Ohjaus: Steven C. Miller
Käsikirjoitus: Miles Chapman
Tuotantomaa: Kiina / Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Arvioitu: joulukuu 2018
Arvioidun version pituus: 96minuuttia
Budjetti: 45 miljoonaa USD
Kieli: englanti, kiina, arabia

Johdanto

Jatko-osaelokuvien tekeminen on yleisesti ottaen alkuperäisiä elokuvia halvempaa, koska osa elokuvan teossa tarvittavasta taustoituksesta on jo valmiiksi tehtynä. Harvakseltaan elokuvien tekijät ja tuottajat kuitenkaan vaivautuvat mihinkään muuhun kuin pikaiseen rahastukseen, joka saavutetaan kaavoitetulla halvalla käsikirjoituksella, kulujen karsimisella tekijäkaartissa säästämällä ja hankkimalla ohjaajaksi jotain aiempaa edukkaampaa. Toisinaan tekijöillä on taiteellista intohimoa ja taloudellisia mahdollisuuksia luoda kokonaisia elokuvasarjoja, jotka nostavat sarjan yksittäisten elokuvien teemat ja hahmot vuosikymmeniä katsojia ihastuttaviksi ikoneiksi. Useimmiten kuitenkaan näin ei todellakaan käy. Vaikka miten rahaa kaataisi projektin päälle saavilla. Tai kahdella.

Aikanaan ristiriitaisen vastaanoton saanut Sylvester Stallonen ja Arnold Schwarzeneggerin päätähdittämän, Miles Chapmanin ja Jason Kellerin kynäilemän ja Mikael Håfströmin ohjaaman teknotrillerin ja toiminnallisen vankilapakoelokuvan Escape Plan (2013) pienemmissäkin rooleissa kuhisi mielenkiintoisia kokeneita kehäkettuja ja Håfströmin varsin taitavassa ohjauksessa elokuva saavutti yleisön suosiota ympäri maailman. Stallonen ja Schwarzeneggerin välinen kemia toimi elokuvassa moitteetta ja käsikirjoituksen ilmeisimmät puutteet oli selvästi oiottu muutamien läpilukujen ja korjausten myötä. Jatko-osan kohdalla puolestaan tukkimiehen kirjanpitoa pitämällä uhkaa jännetupin tulehdus, jos pitäisi laskea kaikki ne kohdat, josta tekijät ovat alittaneet riman.

Juonitiivistelmä

Omaa turvapalveluyritystään johtava Ray Breslin (Sylvester Stallone) ajautuu keskelle kaoottista tilannetta, kun hänen alaisiaan alkaa kadota ja käy ilmi, että miehet on viety uuteen – tuntemattomassa paikassa sijaitsevaan – supervankilaan nimeltään Hades. Breslin ryhtyy toimiin palauttaakseen työntekijänsä supervankilasta. Ensimmäisenä hän ottaa yhteyden vanhaan tuttuunsa Trent DeRosaan (Dave Bautista), joka lähtee mukaan palautusoperaatiota miettimään sen kummempia empimättä. Breslinin työntekijöiden (Xiaoming Huang, Jesse Metcalfe, Wes Chatham) olot talteenotettuina eivät ole häävit eikä pakoreittiä superturvallisesta teknologisesti edistyksellisestä vankilasta tunnu löytyvän Ray Breslinin opeilla. Tilanne muuttuu, kun myös Breslin itse joutuu vankilaan…

Kommentit

Ohjaaja Steven C. Millerin ei varmaan voi mitenkään kiltistikään sanoa kuuluvan ihan terävimpään kärkikastiin Hollywoodin pienempien tuotantojen tekijäjoukkiossa. The Agression Scale (2012) oli sentään riittävän omaperäinen pienen budjetin toimintatrilleri, mutta mitä isompia entisiä tähtiä ja suurempia tukkoja riihikuivaa hänelle nakataan, sitä surkeampaa jälkeä näyttäisi ulos tulevan. Vai mitä sanoisitte Bruce Willisin tähdittämistä kymppimillin budjeteilla tehdyistä tusinaelokuvista First Kill (2017), Extraction (2015) ja Marauders (2016) tai Nicolas Cagen ja John Cusackin tähdittämästä elokuvasta Arsenal (2017)? Jos noille elokuville jotain yhteistä viivaa pitäisi keksiä niin ainakin se niitä yhdistää, että ovat ihan helvesti kaikin tavoin parempia kuin lähes viisinkertaisella budjetilla tehty Escape Plan 2.

Käsikirjoituksessa ei ole aineksia edes lyhytelokuvaan. Siitä voisi saada ihan hyvän aihion CGI-efektejä tuottavan tietotekniikkatalon mainokselle, jos ne efektit päivitettäisiin tälle vuosituhannelle. Missään elokuvan kohtauksissa ei ole jatkuvuutta, leikkaukset ovat tympeitä ja kuvauksen ohjaus järkyttävää sillisalaattia. Se kaikki raha mikä esim. kamppailukoreografioihin on käytetty, hukataan armottoman täydellisesti holtittomasti heiluvalla kameralla, täysin epäsopivilla kuvauskulmilla ja typerillä rajauksilla. Parempaa jälkeä epäilemättä syntyisi jos kameran vain kiinnittäisi koiran pantaan ja antaisi piskin säntäillä vapaasti kuvaussessiossa. Varsin monet elokuvan tapahtumista vain tulevat jostain: niille ei ole mitään yhteistä tekijää, mitään selitystä, jälkiseurausta tai edes syytä olla juuri tässä elokuvassa. Jättimäinen kysymysmerkki katsojan pään päällä punertaa myös silloin, kun selviää, että elokuvan kohtausten tapahtumat, keskeiset hahmot ja dialogi ovat ristiriidassa toistensa kanssa tuon tuostakin ja silloin, kun tajuaa, että jostain itsekseen pulpahtelevat uudet toinen toistaan kampittavat juonikuviot ovat tässä käsikirjoituksessa normi eivätkä anomalia. Päällimmäinen osa ”juonta” on keksiä syitä laittaa vangit tappelemaan toistensa kanssa vailla sen kummempaa syytä tai tarkoitusta ja luonnollisesti lopussa seitsemänkymppinen Stallone hakkaa ilmat pihalle kaikista vastaan tulevista.

Elokuva yrittää naamioitua teknotrillerin maskin taakse, mutta sen teknologinen ilmiasu ja teknojargon ovat sydäntäriipivän naurettavia. Oudosti ja kiivaasti vilkkuvat serverit, kymmenissä näytöissä päivittyvät kaaviot ja ”ohjelmakoodinpätkät”, kahdessa sekunnissa murtautumisalttiit järjestelmät, häiriötilanteessa särisevät ja sirisevät näytöt ja valot sekä joka puolelle upotetut eriväriset ledputket ovat ainoita asioita, joihin tekijöiden teknologinen näkemys tuntuu riittävän. Mitään jännittävyyttä tekijöiden taidot eivät pysty rakentamaan. Ääniraita on surkea. Pikkuhalpisten toimintatrillerien täysin tunteetonta syntikkamössöä tarjotaan katsojalle laajalla pensselillä koko elokuvan keston. Mitään koherenttia teemaa, ajatusta tai tarkoitusta ääniraidalle ei ole: sen geneerinen pauke on täysin yksi-yhteen vaihtokelpoinen lukuisien muiden 2010-luvun halpistrillerien kanssa ja ainoa käyttötarkoitus on tekijöiden harhainen kuvitelma siitä, että tällaisella ääniraidalla esitettävästä kohtauksesta saataisiin enemmän irti.

Mitä sitten tulee näyttelijöihin … Syltty on esillä elokuvan kestosta ehkä kymmenisen minuuttia kaiken kaikkiaan ja osapuilleen samaan yltää Bautista. Kumpainenkin näyttää väsähtäneeltä palkkashekin kuittaajalta. Ilmeisesti kiinalaisella rahalla kiinalaiselle markkinalle suunnattua elokuvaa tähdittääkin suurimman osan elokuvan kestosta kiinalainen näyttelijä, malli ja pop-laulaja Xiaoming Huang, mutta edes hänen hahmoaan ei ole osattu kirjoittaa kunnolla ja tokkopa sillä nyt väliä olisikaan, sillä ei hänelle elokuvassa anneta tilaa eikä mahdollisuutta viedä ykköstähden roolia elokuvaan näyttäytymään vaivautuneelta Syltyltä.

Yhteenveto

Typerryttävän surkea viritelmä hihityttää katseltaessa kaikenkattavalla huonoudellaan, mutta suupielet kaartuvat myötähäpeää ilmentävään surumielisyyteen, kun selviää, että tämän ”elokuvan” tekeminen oli lähes yhtä kallista kuin ensimmäisenkin. 45 miljoonaa Yhdysvaltain taalaa. Sillä rahalla tuottajat ovat näemmä saaneet auttamattoman kammottavan ohjauksen, poikkeuksellisen surkeat lavasteet ja efektit, typerryttävän olemattoman kliseepaketin, jota tekijät varmaan nimittävät juoneksi, väsyneitä näyttelijöitä ja miljoonan taalan halpisjännäreistä tarpeettomana käyttämättä ylijääneen ääniraidan. Avokätinen arvioni 2/10 jättää pelivaraa sille, että tämän elokuvasarjan vääjäämätön kolmas osa ei yllä edes tämän kakkosen tasalle…

2/10.

Geostorm (2017)

Ohjaus: Dean Devlin
Käsikirjoitus: Dean Devlin, Paul Guyot
Tuotantomaa: USA
Kieli: englanti, venäjä, hindi, espanja, kantoninkiina
Arvioitu: syksy 2018
Ensi-ilta Suomessa: 20.10.2017
Budjetti: 120 miljoonaa USD

Johdanto

Joillekin näyttelijöille käy vain niin, että he tekevät joitakin merkittäviä rooleja ja myöhemmin urallaan ajautuvat tekemään kasapäin joutavia tusinatuotantoja. Aika ajoin jokunen yksittäinen tuotanto saattaa hetkeksi nostaa ”tähden” takaisin suuren yleisön tietoisuuteen herättämään toivoa, että josko vielä tältäkin saataisiin kelpo suoritteita irti. Valitettavasti useimmiten nuo pilkahdukset ovat vain niitä kuuluisia kohti tulevan veturin valoja tunnelissa. Tasaista parin – kolmen elokuvan vuosittaista vauhtia eteenpäin puksuttaa skottinäyttelijä Gerard Butler, joka aloitti uransa kansainvälisenä elokuvastarana verraten kypsän ikäisenä 1990-luvun loppumetreillä. Ensiesiintyminen ja onnistuminen sivuosassa John Maddenin kuningatar Viktoriasta kertovassa monin tavoin palkitussa elämäkertadraamassa Mrs Brown (1997) käynnisti Butlerin kansainvälisen uran. Judi Dench veti Butlerin mukaan sivuosailemaan myös saman vuoden James Bond -jännärissä Tomorrow Never Dies (1997). Butler seikkaili seuraavat vuodet sekalaisissa sivuosarooleissa aina fantasiaseikkailu Reign of Fire (2002):n ja kauhuseikkailu Dracula 2000 (2000):n kaltaisista murheellisista epäonnistumisista keskikastielokuviin kuten draamaelokuva The Cherry Orchard (1999) ja toimintajännärielokuva Shooters (2002). Miespääosa Angelina Jolien vastaparina Jan de Bontin seikkailutoimintaelokuvassa Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life (2003) oli jo melko suuri menestys Butlerille, vaikka ihan kohtuullisesti tuottanutta elokuvaa ei nyt voikaan mitenkään kovin erinomaiseksi syyttää. Pari sivuosaa myöhemmin Butler sai ensimmäisen pääroolinsa Joel Schumacherin kelvollisesti menestyneessä ison rahan musikaalissa The Phantom of the Opera (2004), joka osoitti maailmalle, että Butler kykenee kantamaan pääroolia jättiläistuotannoissa. Toimintatähtenä maailmankartalle Butler sementoi itsensä lopulta kovassa nosteessa silloin olleen Zack Snyderin verisessä suuren rahan toimintaspektaakkelissa 300 (2005), josta rouheasta roolistaan Butler epäilemättä parhaiten tunnetaan toiminta- ja jännitysviihteen ystävien keskuudessa. Tuon roolin jälkeen Butler sekä pissi itseään nilkoille surkeissa romanttisissa draamoissa kuuluisien naisnäyttelijöiden vastaparina (Jennifer Aniston, Katherine Heigl, Hilary Swank) elokuvissa The Bounty Hunter (2010), P.S. I Love You (2007) ja The Ugly Truth (2009) että pääsi loistamaan toimintastarbana itsensä Guy Ritchien elokuvassa RocknRolla (2008), Ralph Fiennesin erittäin onnistuneessa ja palkitussa sotajännärissä Coriolanus (2011) ja yleisömenestykseksi nousseessa F. Gary Gray:n ohjaamassa jännärissä Law Abiding Citizen (2009).

Coriolanuksen jälkeen 2010-luvulla Butlerille on edelleen riittänyt päärooleja isojen – suorastaan jättiläismäisten – budjettien spektaakkeleissa, mutta menestys on ollut vaimeaa ja vaatimatonta. 70 miltsiä kärähti Antoine Fuquan surkeassa propagandaviritelmässä Olympus Has Fallen (2013). 140 miltsiä päätyi sarkofagiin typerryttävässä kohkaamisessa Alex Proyasin elokuvassa Gods of Egypt (2016). 60 miljoonaa riihikuivaa oli viisasta heittää menemään Olympus Has Fallenin vieläkin surkeammassa jatko-osassa, Babak Najafin elokuvassa London Has Fallen (2016). Onneksi kankkulan kaivoon päätyi vain pikkurahoja Mark Williamsin kliseisessä ja yllätyksettömässä, tuhanteen kertaan tallatussa melodraaman ruohikossa elokuvassa A Family Man (2016). Dean Devlinin Geostorm jatkaa suoraan Butlerin viimeaikaista perinnettä osallistua umpisurkeisiin, mutta järkyttävän kalliisiin megaspektaakkeleihin. Tällä kertaa myrskytuuli riepotti 120 miljoonaa taalaa jonkun muun rahoja taivaan tuuliin.

Juonitiivistelmä

Ihmisen itsensä turmelema planeetta on saanut lähitulevaisuudessa turvakseen Dutch Boy -nimisen säähallintajärjestelmän, joka vakauttaa planeetan äärimmäisiä sääolosuhteita ja jota hallitaan kansainväliseltä avaruusasemalta. Järjestelmän kehittäjä Jake Lawson (Gerard Butler) ajautuu irti omasta lempilapsestaan hänen veljensä Max Lawsonin (Jim Sturgess) otettua projektin haltuunsa sen jo osoittauduttua toimivaksi kokonaisuudeksi. Sääkatastrofeja rupeaa kuitenkin pukkaamaan siellä sun täällä ja avaruusaseman päävastuussa oleva Yhdysvallat kutsuu Jake Lawsonin tsekkaamaan, että mikähän riiviö järjestelmässä riehuu, kun se ei toimi odotetusti. Pian käy ilmi, että sabotaaseistahan on (tietenkin) kyse ja koko planeetan tulevaisuus (tietenkin) on taas uhattuna, mikäli kenkkua salaliittoa ei paljasteta ja järjestelmää pelasteta. Sen voivat tehdä vain armoitetut Lawsonin veljekset.

Kommentit

120 miljoonaa taalaa … tolkutonta budjettia on vaikea suhteuttaa kaikkeen siihen umpisurkeuteen, millä katsojan poloisia pikku aivoja tykitetään liki kaksituntisen keston aikana. Salaliittokatastrofielokuvan tuotannon efektiosasto on aivan ilmeisesti saanut hyppysiinsä valtaosan elokuvalle varatusta mammonasta ja jäljelle jääneet muruset on sitten jaettu miten kuten epäsuhtaisesti sellaisille efektihaitakkeille kuin näyttelijät, juoni, äänimaailma ja ohjaus. Efektit ovatkin toki laadullisesti hyvinkin vertailukelpoisia mihin tahansa elokuvan aikoihin ilmestyneen samansuuruisen hintalapun omaavaan toiminta-, seikkailu- tai scifi-spektaakkeliin (Christopher Nolanin Interstellar (2014), Duncan Jonesin Warcraft: The Beginning (2016), Alex Proyasin Gods of Egypt (2016), Brad Peytonin San Andreas (2015) tai vaikka Gareth Edwardsin Godzilla (2014)). Harmi vain, että laadukkaat ja komeat efektit ovat aivan täysin liioiteltuja ja itsetarkoituksellisen eeppisiä, joiden ainoa tavoite on näyttää parhailta ikinä. Elokuvassa esitetyt ekokatastrofit ovat yksinkertaisesti niin yliampuvia, että mihinkään elokuvan tekstuurin alla mahdollisesti virtaavaan sanomaan ei voi mitenkään järkevästi suhtautua. Mielensä sopukoissa voi helposti kuvitella rahoittajan ja tuottajan välistä keskustelua, jonka on täytynyt kulkea osapuilleen täl viisiin: ”Mul olis nyt 120 miltsii riihikuivaa ja pitäisi saada tehtyä kunnon katastrofipläjäys. Jutskattiin mun 11-vuotiaan pojan Justinin kanssa asiasta ja Justin tykkää katsella, kun paikkoja hajoaa, tulvat tuhoavat, avaruusaluksia räjähtää ja kuumuus sulattaa metallia. Ota vaikka kaikki viime vuosien ilmastokatastrofit lähtökohdaksi, turaa ne johonkin kolmanteen potenssiin, valitse ohjaajaksi joku yes-mies, jonka kanssa ei tarvii riidellä ’taiteellisesta vapaudesta’ eikä ’substanssista’ ja keksi joku vetävä nimi vetonaulaksi niin olisko se siinä. Vaikka Tom Cruise tai Brad Pitt tai joku semmoinen, mutta mieluummin sellainen, joka ei tarvii niin paljon palkkaa; käytetään sekin raha mieluummin vaikka johonkin kerrostalon kaatamiseen. Kirjoittelin itse käsikirjoituksen kylvyssä viime viikolla ja siitä tuli tosi hyvä. Mitenkä on, onnaisko tämmönen?” No onnashan se. Jos tuollainen keskustelu olisi oikeasti käyty niin rahoittaja olisi saanut tässä elokuvassa juuri sen mitä tilasi.

Elokuva kierrättää onnistuneesti kaikkia vastaavien ekokatastrofispektaakkelien kliseitä. Jokainen liike on helposti ennakoitavissa ja jokainen juonen mutka on valmiiksi arvattavissa, jos koskaan on nähnyt yhtään alan yhdysvaltalaisia teoksia aiemmin. Tai saksalaisia … nimittäin myöhemmin urallaan isojakin katastrofielokuvia ohjannut Roland Emmerich teki Saksassa 1984 elokuvan Das Arche Noah Prinzip, jonka yhtymäkohdat Geostormiin eivät ole ihan vähäiset (globaalia säätä hallitseva avaruusasema, joka joutuu sabotaasien ja poliittisen pelin uhriksi, kun sitä yritetään muuntaa aseeksi aiheuttamalla ekokatastrofeja? kuulostaako tutulta…). Tekijät aliarvioivat katsojien aivokapasiteettia kaikessa mahdollisessa. Aina, kun katsojan kulmakarvoja alkaa nykiä, että mitenkä näin nyt voivatkaan asiat olla, niin elokuva kuittaa kohdan yliolkaisen alentuvasti ”joojoo, mut eiks oo päheet efektit, hei!”. Harmillisesti komea ulkoasu ei ulotu ääniraitaan. Tuon tuostakin kaiken kohkaamisen kesken havahtuu tajuamaan, miten surkeaa ja geneeristä identiteetitöntä tauhkaa ääniraidalta oikein tarjoillaankaan. Paitsi silloin, kun ääniraitaa dominoi aivan suoraan saveltäjä Steven Priceltä kopioituja ja vain hieman muunneltuja sulosointuja kaikin mittapuin ylivertaisesta Alfonso Cuarónin ohjaamasta elokuvasta Gravity (2013). Ääniraidan kopiointi on suorastaan häiritsevän räikeää ja vieläpä kohdistuu kohtauksiin, jotka muistuttavat visuaalisesti mainitun elokuvan kohtauksia. Tökeröä.

Gerard Butlerin puolesta sekä huvittaa että säälittää. Miehessä olisi potentiaalia huomattavasti vaikuttavampiin rooleihin, mutta tällaisessa rähjäkkeessä Butler on kuin kahlittu ja kohtaloonsa alistunut eläintarhaan suljettu tiikeri, joka tietää, että savannille ei enää pääse kirmaamaan antilooppien kanssa ja ainoa keino pysyä elossa on pitää itsensä tärkeänä eläintarhan omistajille näyttämällä pyydettäessä kulmahampaita. Silmät ummessa rooleissaan räpiköivät muutkin elokuvan päänäyttelijät Jim Sturgessista Alexandra Maria Laraan ja Andy Garciasta Ed Harrisiin. Roolihahmot ovat kaikkinensa varsin sidottuja ja rautatiemäisen ennakoitavissa olevia, joka ennakoitavuus ulottuu dialogin one-linereihin saakka. Keskeisen hauskaksi katselukokemuksen virkistäjäksi avautuukin kliseiden, tulevien vuorosanojen ja hahmokohtaloiden bullshit-bingo.

Yhteenveto

Typerryttävän surkean kohkaamisen vastapainona elokuva esittelee täydellisen paketin toiminta- ja katastrofispektaakkelien käsikirjasta noukittuja kliseitä, väkisin väännettyjä konflikteissa keitettyjä ihmissuhteita, kirjavan kokonaisuuden ammottavia juoniaukkoja, surkeasti ohjattuja näyttelijöitä suoltamassa idioottimaista dialogia, halvalla tehdyn kopioääniraidan ja tämä kaikki erittäin makeissa ja komeissa efektipuitteissa. Tosin ne efektit ovat aivan liian yliammuttuja ja pikaisia pystyäkseen luomaan elokuvaan kiinnostavuuden tai uskottavuuden auraa. Murheellinen ja kallis tuotanto on kuin näyteikkunakoriste jättimäisten Hollywood-tuotantojen nykyisestä alennustilasta, jossa ulkoiset krumeluurit ohittavat kaiken muun kilpajuoksussa yleisön rahoista.

2/10.

Getaway (2013)

Ohjaus: Courtney Solomon
Käsikirjoitus: Sean Finegan, Gregg Maxwell Parker
Tuotantomaa: USA/Bulgaria
Kieli: englanti
Arvioitu: kevät 2018
Arivoidun version pituus: 90 minuuttia
Budjetti: 18 miljoonaa USD

Johdanto

Hyvinkin suosituksi jännärien teemaksi ovat nousseet aikakriittiset, kiristykseen perustuvat tehtävät, joissa poloisen uhrin on suoritettava mahdottomalta vaikuttavia ja jopa typeränkin tuntuisia tehtäviä pitääkseen hengissä itsensä, jonkun läheisensä tai ehkä jonkun tuntemattomankin. Useimmiten näissä jännityselokuvissa tarkastellaan tällaisten tapahtumien kulkua joko peräti ihan reaaliajassa tai ainakin tiiviisti kompressoituna esimerkiksi yhden yön tai parin vuorokauden aikana. John McTiernan osoitti jo vuonna 1995 miten homma hoidetaan tyylikkäästi elokuvallaan Die Hard with a Vengeance, jossa ”Kapteeni käskee”-leikkiä pelaava pahis kierrättää Bruce Willisin John McClane-hahmoa pitkin poikin New Yorkia yleisöpuhelimelta toiselle ja jos John parka myöhästyy, pommi uhkaa pamahtaa. Pettäjämiestä pidetään tiukasti puhelinkopissa vankina Joel Schumacherin elokuvassa Phone Booth (2002) jopa silloin, kun poliisi ja tiedotuvälineet ovat jo paikalla. Jodie Fosterin elokuvassa Money Monster (2016) tiivistyvä draama rahamaailman kieroilusta paljastuksineen pakotetaan ulos myös eetteristä ja tietenkin kiristäjän ehdoilla. Rodrigo Cortezin ovelassa elokuvassa Buried (2010) aavikossa hiekkaan haudatun miehen kohtalo riippuu siitä pystyykö hän järjestämään lunnaat kaappaajilleen ennen kuin happi arkussa loppuu. Olivier Megatonin Transporter 3 (2008)-elokuvassa kiristetään Jason Stathamin näyttelemää kuriirikuskia räjähtävän käsipannan kanssa toteuttamaan pahiksen temput. Statham on pääosassa myös Neveldinen ja Taylorin elokuvassa Crank (2006) ja sen jatko-osassa Crank: High Voltage (2009), joissa henki lähtee jos adrenaalitaso laskee liian alhaiseksi. Ja yllättäen Statham heiluu myös David R.Ellisin elokuvassa Cellular (2004), jossa jälleen puhelimitse kidnappaaja ohjeistaa uhriaan. Benny Chan teki muuten saman uudelleen Hong Kongissa nimellä Bo chi tung wah (Connected, 2008). Dani de la Torren elokuvassa El desconocido (Retribution, 2015) Luis Tosarin näyttelemä huijarisijoittaja saa peräänsä koston enkelin, joka yrittää pakottaa miehen tekemään ison rahasiirron itselleen. Gary Flederin elokuvassa Don’t Say a Word (2001) Michael Douglasin näyttelemä psykiatri yritetään kidnappauksen varjolla pakottaa utelemaan eräältä potilaalta tiukasti varjeltu salaisuus vuosia sitten tapahtuneen jalokiviryöstön saaliin kohtalosta. Renny Harlinin elokuvassa 12 Rounds (2009) 12 tehtävän mittainen putki puolestaan odottaa poliisia, jonka vaimo on kidnapattu. Pitkälti sama meno jatkuu sitten Roel Reinén elokuvassa 12 Rounds: Reloaded (2013). John Badhamin elokuvassa Nick of Time (1995) Johnny Deppin roolihahmon tytär kidnapataan tarkoituksena kiristää isukki murhaamaan Kalifornian kuvernööri. Vähemmällä budjetilla operoidaan Fred Cavayéen elokuvassa À bout portant (Point Blank, 2010), jossa jälleen sitä vaimokultaa pidetään vangittuna, jotta kohde tekisi pahojaan kidnappaajan vaatimuksesta. Ja listaa voisi toki jatkaakin vielä ja mikä jottei laajentaakin varsinkin tuonne kauhuelokuvien suuntaan. Vaan eiköhän se kupletin juoni selviä jo tälläkin alustuksella.

Juonitiivistelmä

Entisen kilpa-autoilijan Brent Magnan (Ethan Hawke) vaimo (Rebecca Budig) on kidnapattu Sofiassa, Bulgariassa. Tuntematon mies ottaa Brentiin yhteyttä puhelimitse ja alkaa käskyttää tätä aikakriittisissä tehtävissä väittäen, että jättää vaimon henkiin vain mikäli Brent tekee seuraavien tuntien aikana täsmälleen miehen määräämät asiat. Ensimmäisenä eteen tulee erään tietyn ajoneuvon varastaminen ja sen jälkeen nopeaan tahtiin mies alkaa esittää ajoneuvolla suoritettavia tehtäviä ympäri kaupunkia. Mukaan sotkeutuu ajoneuvon alkuperäinen omistaja, paikallisen upporikkaan sijoituspankkiirin tytär, ”The Kid” (Selena Gomez), jonka rooli on myös kidnappaajan tarkoin suunnittelema. Sitten ajetaan karkuun poliiseja ja räjäytellään sitä sun tätä.

Kommentit

Vaikeata on arvuutella näin taustoja tuntematta notta mitäpä kummaa tuottavilla tahoilla oli oikein käytettävissään kiristyskeinoina, että saivat pakotettua Ethan Hawken mukaan tällaiseen tauhkaan? Pääosan kohtauksista Ethan kyllä näyttääkin jo ihan siltä, että olisi tasan valmis hautaamaan päänsä käsiinsä, huokaisevan syvään, pudistavan päätänsä ja lähtevänsä kotiin. Puiseva dialogi miten kuten ontuvasti vielä taittuu Hawkelta, mutta vieruskaverina istuvan Selena Gomezin suusta kuultuna jutustelu on peräti hirveää. Pahiksena puhelimen toisessa päässä hassulla aksentilla taittava Jon Voight on varmaankin elämänsä turhimman roolin äärellä; satunnaisen pölhön dialogin lisäksi isossa osaa elokuvan kohtauksista ohjaaja ei katso edes tarpeelliseksi kuvata Voightia alaleukaa enempää.

Jännitystä ei ole. Ollenkaan. Näennäisesti tuhatta ja sataa kaahaillaan sinne tänne tuhoamassa tavaraa hektisellä tempolla. Lienee vaatinut ihan erityistä kurssitusta tai ehkä se on vain luontaista taituruutta se, että onnistuu tuhoamaan viehätysvoiman tuhoamisestakin. Nopeat, noin sekunnin-kahden paloissa ammutut leikkaukset sotkevat elokuvan kaikki takaa-ajokohtaukset ja estävät tyystin minkäänlaisen koherentin kokonaiskuvan saamisen. ”Auto sisältä. Joku sanoo ’Shit!’ tai välillä jopa ’Holy shit!’. Auto ulkoa. Auton polkimien painallusta. Auto ulkoa. Auto sisältä. Muita autoja takana. Tai edessä. Räjähdys.” Siinä tyypillinen 5 sekunnin kohtaus leikkauksineen elokuvasta. Näitä on käsikirjoituksessa näemmä copy-paste-tekniikalla enemmistö sivuista kuin Jack Torrancen kuuluisat konekirjoitusliuskat Stanley Kubrickin elokuvasta The Shining (1980) konsanaan. Kaikkea tätä säestää tuttuakin tutumpi tusinatoimintaelokuvien helmasyntinä oleva geneerinen hissimusa, joka epäonnistuneesti ja verkkokalvoilla kulloinkin vilahtavaan kohtaukseen mitenkään istuvana vuoroin yrittää hilata tunnelmaa tiiviimpään ja vuoroin helpottuneempaan suuntaan. Pahimpia virheitä lienee kuitenkin se, että tekijät pitävät elokuvan täysin ryppyotsaisena; huumorille ei sijaa anneta. Aivan kuin tekijät olisivat ylimielisesti luulleet tekovaiheessa tekevänsä ihan oikeaa ja vakavasti otettavaa elävää kuvaa, jonka kovaa asennetta vielä vuosien päästä ihannoidaan ja josta kirjoitetaan elokuvatutkielmia. Auts.

Käsikirjoitus on karmeaa paskaa. Siitä sen enempää. Tapahtumat vieläpä seuraavat toisiaan oudosti epäuskottavissa järjestyksissä tai vailla lainkaan järkeä elokuvan lopullisessa ”juonessa”. No juoni ei ehkä ole ollut se sanavaraston käytetyin sana suunnitteluvaiheessa. Tekijät ovat tainneet lähinnä miettiä, että missä järjestyksessä autoja romutetaan ja mistä päin Bulgariaa saa ostaa kerralla kaikki reteissä räjähdyksissä tarvittava bensiini. Epäuskottavasti tämä autojen romuttaminen on sitten kuitenkin ihan sitä tuikitavallista ja läpeensä epäuskottavaa bensaräjähdyksillä lotraamista ja metrien korkuisten autovolttien kanssa pelehtimistä selkeiden nokkakolareiden ”luontevina” seurauksina. Yhtä ainutta taiten tehtyä tai innovatiivista kohtausta eivät tekijät ole osanneet loihtia. 18 miltsiä riihikuivaa kuitenkin kärähti kuluihin jossakin välissä, joten tiedäpä sitä sitten vaikka se Ethan Hawke kuvausten jälkeen olisi nauranut makeasti matkalla pankkiin.

Yhteenveto

Murheellinen yritelmä jopa kertakäyttöisten tusinatoimintaviihdepläjäysten joukossa. Elokuva ei kykene keskittymään mihinkään kunnolla, juoni on tavanomaistakin rutiinia köykäisempi eikä sen sisäinen logiikka pysy ehjänä alkumetrejä pidemmälle. Ohjaus on täydellisen ponnetonta ja elokuva luottaa vain ja ainoastaan kalliiden ja vähemmän kalliiden autojen kolhimisen, ruttaamisen ja räjäyttämisen antamaan iloon. Sekin vähäinen ilo katkeaa kuin seinään lyhyiden heiluvien leikkausten sekamelskassa. Myötähäpeää synnyttävä dialogi ja molempien pääosien näyttelijöiden umpisurkea anti eivät varsinaisesti auta asiaa. Kun puhumme tusinatoimintaviihteestä, niin tässä on nyt sitten sellainen koulukirjaesimerkki sellaisesta. Hyvänä puolena erityisesti mainittakoon se, että tällaisen katsomiskokemuksen jälkeen osaa entistä paremmin arvostaa niitä paremmin tehtyjä toimintaelokuvia.

2/10.

Day of the Dead: Bloodline (2018)

Ohjaus: Hèctor Hernández Vicens
Käsikirjoitus: Mark Tonderai, Lars Jacobson
Tuotantomaa: USA / Bulgaria
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: kevät 2018
Budjetti: noin 8 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä Suomessa

Johdanto

Huoh. Valitettavasti elokuvien maailmassakin törmää väistämättömästi sellaiseen kuonaan, jonka tavoitteena on vain ja ainoastaan ratsastaa muiden, kovasti paljon taitavampien, tekijöiden uurastuksen ja innovaatioiden hedelmillä. Kun George A. Romero muutti zombie-elokuvien kuvaston kertaheitolla zombietrilogiallaan Night of the Living Dead (1968), Dawn of the Dead (1978) ja Day of the Dead (1985)^[x], plagiaattoreiden ja siivellä ratsastajien kuonakuorolla oli tarjolla lähdemateriaalia suorastaan hopeisella tarjottimella. Eritoten siksi, että kauhuelokuva lajityyppinä muutoinkin tuntuu houkuttelevan pikarahastuksiin ja nopeisiin kopioihin enemmän kuin monet muut lajityypit. Lisäksi kauhuelokuvaa käytetään varsin tavallisesti sekä näyttelijöiden että ohjaajien ja tuottajien ponnahduslautana ylemmäs elokuvien hierarkiassa kuvitelmalla, että kauhuelokuva lajityyppinä on siellä pohjimmaisena. Romero ei toki ansaitse kaikkea kunniaa niistä inhoista paarustajista, jotka tänä päivänäkin ovat levittäytyneet kiinteäksi osaksi populaarikulttuuria; vaikkapa Espanjan Amando de Ossorio, Ranskan Jean Rollin, Italian Lucio Fulci ja Yhdysvaltojen Dan O’Bannon ansaitsevat toki oman osansa lajityypin elinvoimaisuuden suitsutuksesta laajennettuaan omilla tavoillaan Romeron esittelemien elävien kuolleiden käsitteistöä. Zombiet tykkäävät aivoista? Jep. Eipä tämä tullut Romerolta vaan ensimmäiset aivoja mussuttavat zombiet nähtiin Dan O’Bannonin klassikkokomediassa Return of the Living Dead (1985). Yksi on varmaa: jos James Glenn Dudelson on mukana tekemässä elokuvaa, mitään populaarikulttuuriin pysyvästi jäävää innovatiivista leimaa ei ole odotettavissa ja siis tässä elokuvassa herra Dudelson on tuottajana.

Juonitiivistelmä

Aargh! Maailmanloppu on jälleen päällämme! Sairaalassa muuntuneen influenssaviruksen vuoksi kuolleista nouseva ruumishuoneen asukki käynnistää virusepidemian, joka muuttaa nopeassa tahdissa suurimman osan ihmiskunnasta alkukantaisiksi zombie-olennoiksi, joiden intohimona on ihmislihan repiminen ja syöminen. Kuukausien päästä epidemian jo jyrättyä alleen sivilisaation, pieni joukko selviytyjiä eristetyssä ja zombieiden piirittämässä bunkkerikompleksissa yrittää kukin tahoillaan parantaa henkiin jäämiseen mahdollisuuksia sekä itselleen ja läheisilleen että koko ihmiskunnalle. Sotilaiden johtamassa pesäkkeessä nuori lääkäriksi vasta valmistunut Zoe (Sophie Skelton) yrittää epätoivoisesti keksiä vastalääkettä virusepidemian taltuttamiseksi ja samalla pitää bunkkerin väen terveinä ja kykenevinä kamppailemaan zombie-uhkaa vastaan. Zoe joutuu kohtaamaan kenkkuja vastoinkäymisiä toinen toisensa perään: sotilaiden johdossa oleva Miguel Salazar (Jeff Gum) ei erityisemmin pidä miestensä henkien vaarantamisesta lääkkeen tutkimustyössä ja mutkia matkaan asettaa myös nykyisin zombieksi muuttunut hyypiö, jolle Zoe oli pakkomielle ja joka yritti raiskata nuoren lääkärin epidemian käynnistyessä.

Kommentit

Huoh. Ehkä kaikkein masentavinta tällaisten elokuvien arvioinnissa on miettiä niitä menetettyjä mahdollisuuksia, jotka kyvykkäämmiltä tekijöiltä on jouduttu epäämään, kun rahaa on syydetty tällaiseen tuubaan miljoonatolkulla. Mitä kaikkea mielenkiintoista esim. juuri tämän elokuvan noin kahdeksan miljoonan budjetilla voisikaan saada aikaiseksi, jos rahan käyttäisi joku muu? On kiusallisen selvää, että pääosa rahoista on tälläkin kertaa valutettu vain näyttävien puitteiden aikaansaamiseksi ja jostakin syystä elokuvan tekijät jälleen kuvittelevat, että juuri näissä paremmissa lavasteissa oikeiden armeijalta vuokrattujen Humvee-ajoneuvojen katveessa näytelty soopa olisi jotenkin parempaa kuin kehnommissa puitteissa.

Lavastus ja zombie-efektit ovat ainoa pieni positiivinen pilkahdus elokuvan tympeässä kyvyttömyydessä saada katsoja kiinnostuneeksi niistä kaikista hölmöilyistä, joita silmille ladataan minuutti toisensa perään. Elokuvan juonen kuviot hakevat vertaistaan typeryydessä vai mitä sanotte tästä: pakkomielteisesti rakkauden nälkäinen puoliälykäs zombiehyypiö palvontakohteensa vaateriekaleita nuuhkimalla jahtaa tätä päivien ajomatkan päästä bunkkerille ja siellä murtautuu kompleksiin vanhalla tutulla James Bond-kikalla roikkumalla auton alla päästäkseen käsiksi rakkautensa kohteeseen. Tämä ääliömäisesti virnistelevä puoliälykäs ja osittaisesti puhekykyinen zombie luontevasti seikkailee ilmastointikanavissa kuin Bruce Willisin John McClane ikään ja käyttää jopa panttivankeja saadakseen haluamansa.

Tekijät tekevät tarkkaavaiselle katsojalle varsin selväksi, että Romeron alkuperäinen Day of the Dead (1985) on katsottu moneen monituiseen kertaan tiputtamalla sinne tänne joutavia ja jopa vaivaannuttavia viittauksia alkuperäiseen. Pienistä sinällään virkistävistä yksityiskohdista (kuten Lori Cardillen alkuperäisessä mestarillisesti näyttelemän Sarahin seinäkalenterin kopion vilahdus tai Terry Alexanderin näyttelemän helikopterilentäjän lentämän kopterimallin romu pellolla) aina tympeisiin nimileikkeihin (mekaanikko Savini ei ole tällä kertaa kuulemma hoitanut hommiaan kunnolla). Itse asiassa iso osa koko elokuvan asetelmasta, ihmisten välisistä suhteista ja lavasteista on kalpeata kopiota Romeron alkuperäisestä. Näyttelijöiden arviointi on vaikeaa: on selvää, että näyttelijöiden ohjaus on ollut olemattoman ja puutteellisen välimaastossa, mutta sen verran totista ja tönkköä pönötystä on tarjolla, että tokkopa näiden näyttelijöiden suorituksista olisi suuria ilonkiljahduksia aikaan saatu taitavammissakaan käsissä. Toki käsikirjoituksen hahmoille pakottama dialogi on itsessään varsin hirvittävää, joten eipä tätä epäonnistumista ihan kokonaan amatööri-iltamien näyttelijäkaartille voi laskea. Lavastus ja puvustus sen sijaan on ihan onnistunutta, jos kohta katsojalle ei nyt kuitenkaan sitten näytetä mitään standardi-zombie-mätkeestä poikkeavaa. Ääniraita elokuvassa on mitäänsanomattoman tehotonta ja ns. peruskamaa halpistoimintaelokuvien puolella eikä äänimaailmalla kyetä rakentamaan yhteenkään kohtaukseen minkäänlaista jännitettä. Elokuvan tekninen toteutus on kaikilla mittareilla vilkaistuina varsin onnetonta: noin puolessa kohtauksista valaistus on epäuskottavaa ja vääristävää, päivä ja yö voivat vaihtua kesken kohtauksen pariinkin kertaan ja elokuvan toimintakohtauksien leikkaukset eivät anna katsojalle tilaa keskittyä kohtaukseen.

Yhteenveto

Huoh. Surkeiden sattumusten sarjasta ei ole kysymys, kun tarkkailee sitä säälittävien murheellisuuksien läjää, mitä James Glenn Dudelson on jättänyt jälkeensä elokuvahistorian kellastuville sivuille sekä ohjaajana että tuottajana. Läjä on enempikin surkeiden kyvyttömyyksien sarja ottipa sitten näkövinkkeliksi pelkät zombie-elokuvat tai yleisemminkin kauhuelokuvan lajityypin. Steve Minerin ohjaajan uran pohjanoteerauksia on epäilemättä Dudelsonin tuottama isomman rahan sekamelska Day of the Dead (2008), mutta koko zombie-genren surkeimpiin viritelmiin kuuluu Dudelsonin itsensä ohjaustyö Day of the Dead 2: Contagium (2005). Nämä molemmathan siis yrittävät Romeron nimellä ratsastaa aamunkoittoon leveästi virnistäen ja kun kaksi hirvittävää epäonnistumista ei herralle vielä riitä, niin tässä olisi nyt sitten se kolmas. Tätä voi tosissaan suositella katsottavaksi vain sellaisille herrasmiehille ja -naisille, jotka periaatesyistä haluavat hampaat irvessä katsoa kaikki genren teokset.

2/10.

Kaw (2006)

Ohjaus: Sheldon Wilson
Käsikirjoitus: Benjamin Sztajnkrycer
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Kanada
Arvioidun version pituus: 88 min.
Arvioitu: 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti

JOHDANTO

Ohjaaja Alfred Hitchcockin nerous johtui varmaan osaltaan siitä, että hän kykeni näkemään tavallisten ja normaaleina pidettyjen asioiden taakse kätkeytyvän kokonaisen kaaoksen ja tuhon maailman ja käyttämään tätä hyväkseen luodessaan piinaavan jännityksen tunnelmaa. Tähän maailmaan kurkkaavat monet Hitchcockin jännäreistä, mukaanlukien Hitchcockin eräs parhaimmista kauhuelokuvista, The Birds vuodelta 1963. On mielenkiintoista ajatella, että lähtökohdiltaan typerryttävän yksinkertaisesta ajatuksesta saadaan erinomaisessa ohjauksesssa aikaiseksi puistattavan tehokasta jännitystä. Hitchcockin on ollut varmaan aikanaan melkoisen vaikea myydä hyökkäävien lintujen konseptia rahoittajille, eikä se varmaan olisi onnistunutkaan ilman Hitchcockin aiempia näyttöjä. Sheldon Wilsonin köyhä Hitchcock-ripoff on kaksin verroin suurempi pettymys, kun muistaa, että Wilson yllätti positiivisesti vimmaisen tehokkaalla kauhuesikoisellaan Shallow Ground vuodelta 2004. Halpispätkäksi Kaw yrittää aivan liikaa ja Wilson pyrkii luottamaan aivan liiaksi perin kökköjen efektien tehoon ja todellinen tunnelma elokuvasta katoaa taivaan tuuliin kuin parvi korppeja.

JUONITIIVISTELMÄ

Elokuvassa eristyneen ja riutuvan syrjäseudun kyläyhteisöä alkaa riivata yhä kasvava korppien parvi. Korpit alkavat hyökkäillä ihmisten kimppuun nokkien, silpoen ja murhaten kyläyhteisön jäseniä. Murhanhimoisten korppien parvi organisoituu pian parviälyksi, joka alkaa käyttää apunaan myös työkaluja suojautuvien ihmisten kimppuun pääsemisen helpottamiseksi. Ihmispolot pyrkivät pitämään kinni henkirievuistaan miten parhaiten kykenevät.

KOMMENTIT

Sheldon Wilsonin ankea näkymä syrjäisestä kylästä lupailee hyvää, mutta pian suspensio romahtaa ja korppien hyökkäilystä tulee rutiinimaista tappamista, jossa ei oikeastaan näytetä paljoa mitään ja sekin vähä mitä näytetään, on kovin kehnosti toteutettua ja ontuvasti realisoituvaa. Tarinan pahimpia pohjakosketuksia voi hakea näyttelijöiden suoritteista ihan yhtä lailla kuin surkeista efekteistäkin. Elokuvan henkilöhahmoista kokonaisuutena ei muodostu kyläyhteisön tuntua eikä hahmoille anneta tilaa kehittyä tarinan edetessä saatikka tutkailla ihmeemmin näiden taustoja. Pahvimaiset hahmot kohkaavat tohkeissaan kohtauksesta toiseen ja loppupelissä kostautuu myös elokuvan piskuinen budjetti, sillä koko kyläyhteisöä riivaava ongelma kulminoituu vain muutamaan keskeiseen hahmoon ja muutamaan kuvauspaikkaan. Wilson ei pysy raiteilla kuvauksen ohjauksesta ja jättää samalla myös armotta näyttelijänsä palloilemaan hukassa tai kulmia kurtistelemaan. Kaw tarjoilee tympeän yksitotisen puolitoistatuntisen ilman rihmaakaan omaperäisyyttä. Harmillisesti myös efektien osalta Kaw yrittää haukata liian suuren palan, sillä elokuvan CGI-efektien huonous on merkillepantavaa. Siellä missä tietokone-efekteillä ei ole varaa pelata, pyritään maskaamaan tuotannon rajoja aggressiivisen nopeatempoisella leikkauksella. Siinäkin onnistutaan vain osittain, sillä illuusio kokonaisen parven aiheuttamasta paniikista, uhasta ja pelosta ei pääse vaikuttamaan keskittymällä vain yksittäisten lintujen nokkimisen hätäiseen tarkasteluun. Suurin ongelma elokuvassa paljastuu kuitenkin loppua kohti tultaessa, kun lintujen oudon käytöksen syy lopulta paljastetaan ja väännetään r-a-u-t-a-l-a-n-g-a-s-t-a. Ratkaisu on pahalta maistuva ja todellinen anti-kliimaksi, joka siivittää elokuvan lopun täydelliseen mahalaskuun. Se mätkähtää kuin ammuttu korppi räpistelemään omissa korinoissaan, jonka lopputekstit armollisesti päättävät.

YHTEENVETO

Kaw on kuin Alfred Hitchcockin The Birds-elokuvan köyhä ja sivistymätön maalaisserkku, joka kaupunkivisiitillä hämillään seuraa, miten hip ja pop cityhipsteri käy vähän laskettelemassa miljoonakaupungin yöelämässä ja maistelemassa ehdan baristan laskemaa kofeiinitonta mokkalattea ennen kuin juna takaisin perähikiälle tuuttaa lähdön merkiksi. Koko elokuvan juttu rakentuu kokonaisuudessaan vain yhden typerän koukun varaan. B-elokuvan leimaa yritetään hätistää satsaamalla pikku roposia efektitekniikkaan, mutta vääjäämätön epäonnistuminen paljastuu armotta siivekkäiden tietokonelintujen digitaalisessa kömpelyydessä. Mitäänsanomaton ohjaus ja kuin krapulassa hortoilevat näyttelijät yhdistyvät tehottomiin efekteihin ja kasassa on taas yksi tavanomainen peruskauhistelu, joka erehtyy luulemaan itsestään liikoja. Aineksia trillerissä ei juuri enempään tosin olisikaan.

2/10

Apocalypse Z (2013)

Ohjaus: Luca Boni / Marco Ristori
Käsikirjoitus: Luca Boni / Marco Ristori
Tuotantomaa: Italia/Saksa/Kanada/Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 86,5 min.
Arvioitu: 2013
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti
Budjetti: USD 1 miljoona

Johdanto

Zombeilla kelpaa ratsastaa ja rahastaa. Näin ajattelee ainakin Uwe Boll, joka tämänkin elokuvan taustalla häärii tuottajana. Alunperin nimeä Zombie Massacre kantanut elokuva vaihdettiin vuoden 2013 julkaisun alla nimelle Apocalypse Z – epäilemättä siksi, että kesän 2013 kuumana hittileffana pyörivän World War Z -elokuvan nimeä voisi edes jotenkin hyödyntää. Zombie-tekeleitä löytyy maailmasta jo aivan jokaiseen junaan, mutta Z-luokan vaunut (ah miten sopivaa!) ovat näistä aina täyteen buukatut. Italialaisten Bonin ja Ristorin toinen yhteinen zombie-elokuva on vain kalpea kaiku parivaljakon ensimmäisestä elokuvasta Eaters (2011) ja kansainvälinen yhteistyö on tällä kertaa johtanut lähinnä surkuhupaisaan katastrofiin eikä todellakaan askeleeksi eteenpäin uralla. Siinä missä Eaters -elokuvassa on oma karismansa, kieroutunut musta huumorinsa ja genre-elokuvaksi asiallisen synkeä atmosfääri, Apocalypse Z kymmenen kertaa suuremmalla budjetilla kaatuu pahnan pohjimmaisten joukkoon. Rahalla ei saa aina parempaa, jos sitä ei kyetä käyttämään oikein.

Juonitiivistelmä

Jenkkien armeijan salaisessa tutkimuslaitoksessa Romaniassa tohtori Neumannin kokeet johtavat itsessään tappavan ja kuolleista heräämisen mahdollistavaan myrkkyyn. Tohtorin alkuperäinen tarkoitus oli ihmisten pelastaminen, mutta armeijan rahoittaman tutkimuksen kiinnostus on jossakin ihan muualla. Biologiseksi aseeksi soveltuva toksiini altistaa onnettomuuden seurauksena läheisen kaupungin asukkaat taudille tohtori Neumannin yrittäessä estää aineen päätymisen sotilaalliseksi aseeksi. Kun paska on jo tuulettimissa, paikalle kutsutaan palkkasotureista koostuva joukko, jonka tehtäväksi tulee hävittää koko tutkimuslaitos ja lavastaa kaupungin tuhoutuminen ydinreaktorin virhetilanteesta johtuneeksi onnettomuudeksi. Ei mene se suunnitelma ihan kuin Strömsössä.

Kommentit

Elokuvan tekninen toteutus aiheuttaa kylmiä väreitä ja myötähäpeää häävideo-tasoisena suorituksena. Ääniteknikko vaikuttaa puuttuneen elokuvan teosta tyystin, kuvaajien staattiset otokset eivät millään muotoa osoita häävejä taitoja alasta, editointi on jätetty suosiolla kesäharjoittelijan puuhasteluksi, tympeän surkeat CGI-efektit paljastavat tekijöiden kunnianhimon ja budjetääristen realiteettien epäsuhdan, näytteleminen on Perä-Hikiän kylätoimikunnan kesäteatteritasoa ja kerrassaan mitään positiivista sanottavaa ei löydy käsikirjoituksesta. Näyttelijäparat joutuvat palloilemaan kohtauksesta toiseen leuka rinnassa piinallisen selvinä siitä, että tässä tehdään näyttelijöiden uran pohjakosketusta tai peräti päätöstä. Suurimman osan kohtauksista näyttelijöiden ohjaus on täysin hukassa eikä näyttelijöillä tunnu olevaan juurikaan käryä, mitä seuraavaksi tehdään. Kohtauksia katsellessa on surullista ajatella, että näillä veikkosilla (ja naikkosilla) on kullakin takanaan jo ihan oikea ura elokuvien ja tv-tuotantojan parissa. Tara ”minä en näyttele kuin sellaisissa elokuvissa, joissa on tärkeä sanoma!” Cardinal Sin Cityn Miho-hahmoa jäljittelevänä katanahirmuna epäonnistuu jopa näyttämään hyvältä. Ainoan pienen tuulahduksen ammattimaisesta suorituksesta antaaa Jon Campling, joka ainoana näyttelijänä pystyy hahmonsa kautta rakentamaan jännitteitä kohtauksiinsa. Toimintakohtaukset ovat … kauheita ja koreografiatkin on vedetty niin surkeasti, että elokuvaa seuratessa kykenee näkemään, miten lyönnit jäävät 10 sentin päähän kohteista ja miten miekat viistävät kainalokarvoja rintalihasten asemesta. Parempia toimintakohtauksia löytyy koulujen kevätnäytelmistä, joten tähänkään puoleen ei ole kiinnitetty lainkaan huomiota tahi lantteja. Omituista sikäli, että tekijöiden aiemman elokuvan Eaters (2011) toimintakohtaukset olivat täysin vertailukelpoisia sata kertaa itseään isompien tuotantojen kanssa, joten kyllä näillä kaveruksilla nyt jotain tuntumaa asiasta pitäisi olla.

Zombiemaskit ja maskeeraus ovat ainoat positiiviset poikkeukset elokuvassa. Pääosa budjetista lienee palanut maskeerausosaston tarpeisiin ja kaiken kaikkiaan jopa lähikuvissa zombiet näyttävät peräti onnistuneilta. Uwe Bollin vaikutus näkyy epäilemättä tässä, sillä tunnetusti miehen tuottamien ja ohjaamien elokuvien puitteet ovat yleensä kohdillaan jos kohta sisältö ei aina sitten olisi niinkään. Ja valitettavasti sitä näkyy myös muutamassa kohtauksessa, jotka on tarkoituksella tehty muistuttamaan first person shooter -tietokonepelejä! Mitään erityistä tolkkua valinnassa ei ole eivätkä nämä(kään) kohtaukset millään muotoa kykene istumaan sujuvaksi osaksi kokonaisuutta ja vieläpä elokuvaan on sitten pitänyt väkisin änkeä se Level Boss eli tietokonepeleistä tuttu ärjympi versio niistä samoista mörmöistä, joita nirhaillaan. Puutteellista käsikirjoitusta paikkaamassa ja minuuttien täytteeksi elokuvassa on päähahmojen historiasta takaumia. Osa näistä takaumista on täydellisen turhaa sekuntien kalastelua, osa ei sovi tarinaan ollenkaan ja pari kohtausta avartavat sentään kokonaisuutta piirun verran tolkulliseen suuntaan. Juonen käänteet noudattavat linjaa: 1) juostaan jonnekin, 2) turistaan joutavia, 3) arvuutellaan mitä seuraavaksi, 4) tapetaan zombeja ja manaillaan luotien loppumista, 5) palaa kohtaan 1. Ja kaikki tämä täydellisen mitäänsanomattoman muka-hurjan ääniraidan säestämänä. Paitsi, että elokuvan viimeinen kohtaus lennähtää yht’äkkiä päistikkaa tukevasti seksploitaatioksi tissejä pyörittävine neitokaisineen! Mikä lienee ollut se huume, jonka vaikutuksesta tämä viimeinen kohtaus on pitänyt elokuvaan mukaan ottaa, jäänee arvoitukseksi. Niin tai näin, mutta täydellisen järjetön ja elokuvan yleiseen ilmeeseen sopimaton lopetus on tavallaaan juuri tietysti odotetun mahalaskun se ”oho, leukakin osui asfalttiin” -kohta ennen kuolinsyytutkijoiden tuloa paikalle. Raporttiin kirjattaneen ykskantaan: death by incompetence.

Yhteenveto

Puistattavaa kyvyttömyyttä kaikilla elokuvan teon (muilla paitsi zombie-maskeerauksen) osa-alueilla osoittava teos on silkkaa 2010-luvun zombie-huumalla ratsastamista kuin pahimpina Joe D’Amaton 80-luvun päivinä konsanaan. Teoksen surkeus yllättää ja surettaa yht’aikaisesti, kun ottaa huomioon ohjaajaparivaljakon sadantonnin budjetilla aikaansaaman debyytin Eaters (2011). Pahimmiksi kompastuskiviksi osoittautuvat kuvauksen, valaistuksen ja ääniraidan tekninen surkeus sekä käsikirjoitus, jonka taso on samalla viivalla Bruno Mattein Zombi: La Creazione (2007) -elokuvahirvityksen kanssa. Yhden pisteen antavat taidokkaat zombie-maskeeraukset, mutta muutoin tämä teos on kyllä tasan tarkkaan niin huono kuin elokuva nyt vain huono voi olla. Suositellaan vain zombie-genren kaikki elokuvat silmät punertavina läpi kahlaaville tosifaneille.

2/10

Death from a Distance (1935)

Ohjaus: Frank R. Strayer
Käsikirjoitus: John W.Kraft
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 68 minuuttia
Arvioitu: 2012
Ensi-ilta Suomessa: ei tiedossa
Kieli: englanti

JOHDANTO

Frank R.Strayer oli oman aikansa B-mies. Aikana, jolloin Hollywoodin suuret studiot olivat vielä hyvää pataa itsenäisempien tekijöiden kanssa ja ajoittain tekivät tuottoisaa yhteistyötäkin, Strayer pääsi tekemään studioiden myötävaikutuksella kymmeniä pientuotantoja itsenäisenä ohjaajana. Ja niitä isompiakin tuotantoja sitten kyllä osui eteen, sillä myöhemmin urallaan Strayer teki useammankin aikanaan supersuositun Blondie-elokuvasarjan musikaalikomedioista. Pientuotannot olivat melkein poikkeuksetta lähes nollabudjetilla tuotettuja – studioiden palkatut näyttelijät joutuivat kiemuroisten sopimustensa vatineeksi näyttelemään suurinpiirtein ilman korvauksia – eikä käsikirjoitusten tekijöille maksettu omaperäisyydestä, laadusta tahi hienoista pohdituista ideoista vaan nopeudesta. Tämänkin elokuvan jo omana aikanaan ikääntynyttä ilmettä on pitkälti syyttäminen tuosta liukuhihnatuotannon ideologiasta.

JUONITIIVISTELMÄ

Yhdysvalloissa planetaariossa tähtitieteen ihmeellisestä maailmasta luentoa pitävä vieraileva kuulu itävaltalainen tiedemies Einfeld joutuu keskeyttämään noin parinkymmenen hengen salille pitämänsä yleisöluennon. Syynä on laukaus. Valojen sytyttyä havaitaan, että yksi vieraista on murhattu – ja murhaajan on väistämättä oltava joku paikallaolijoista. Mutta kuka? Se pitää paikalle hälytetyn etsivä Malloryn selvittää … ja pikimiten, sillä yllättäen poliisin toimintaan kohdistuu myös poliittista painetta.

KOMMENTIT

Rohkea, emansipoitunut, nuori ja kaunis naispuolinen tähtireportteri on roolitettu näyttelijä Lola Lanelle. Eihän tämä varsinaisesti klisee ollut vielä 1935, mutta kiinnostavaksi asian tekee se, että tämä rooli oli pohjana Jerry Siegelin kirjoittaessa vastaavaa kuolemattomaksi tullutta tähtireportterin hahmoa – Lois Lanea – Teräsmiehen aisaparia. Elokuva on historiallinen myös siksi, että se on tiettävästi ensimmäinen kaupallisen televisioyhtiön eetteriin lähettämä elokuva. Elokuvan kiinnostavuus nuupahtaakin sitten pitkälti näihin historiallisiin yksityiskohtiin eikä edes sen tarinaa ole vaivauduttu toisintamaan enää unelmakaupungin kierrätystehtaallakaan – ainakaan sellaisenaan. Ja hyvä näin, sillä elokuvan murhamysteerin juoni on poikkeuksellisen väsynyt tusinakirjoitelma Agatha Christien ja Anthony Coxin tarinallisia tyylejä löyhästi mukaillen. Väsynyttä on myös näytteleminen ja ohjaustyöskentely, vaikkakin tiettyä pirtsakkaa pirteyttä näyttelijöiden maneereihin on saatukin.

Lyhyen kestonsa vuoksi (reilu tunti) elokuva kierähtää melko vaivatta kiharaisen murhamysteerionsa lävitse, mutta siitä huolimatta sen kohtauksissa on ajoittain pahaa sakkaamista, joka johtuu mielikuvituksettomasta ohjaustyöstä ja koko elokuvaa määrittävästä näytelmämäisestä staattisuudesta. Vain muutamaan huoneeseen sijoittuvan tarinan seuraaminen on kuin oikean lavanäytelmän seuraamista kolmannesta tuolirivistä – niin tasapaksua on kuvauksen ohjaus eivätkä tekijät tunnu osaavan lainkaan käyttää hyväkseen elokuvallisen ilmaisun vapauksia ja mahdollisuuksia. Näytelmäksi tarina sopisikin ja sen varsin runsaahko dialogi on koulukirjaesimerkki äänielokuvien ensimmäisestä aallosta, jolloin äänestä haltioitunutta yleisiöä haluttiin harhauttaa paljolla pulinalla – osaltaan kysymys on oman aikansa eksploitaatioelokuvasta, mutta osaltaan myös vielä uutuudenviehätyksestä. Harmi vain, että pulinaa ja kliseisiä sanailuja heitellään muun äänenkäytön kustannuksella ja hiljaisemmissa kohtauksissaan elokuva kääntyykin tästä syystä oudon raskassoutuiseksi.

YHTEENVETO

Laimeasti kiinnostava lähinnä historiallisista syistä ja omaperäisen tapahtumapaikkansa (observatorio) vuoksi, mutta kovin väljähtynyt, aikansa elänyt ja merkityksetön tarinansa puolesta. Elokuva tyytyy vain keskittymään murhamysteerion ratkaisuun ja pitää senkin kliinisenä etsivien suorittamana deduktiona jättäen psykologisen ja sosiologisen puolen murhan taustalla vain tylsäksi alaviitteeksi, joka tuskin kiinnostaa. Murhamysteerion ratkaisuun johtavat juonenkäänteet ovat vaikeita paloja nieltäviksi kokonaisina ja kirjaimellisesti joka kohtauksessa heitetyt kierot vihjeet eri suuntiin venyttävät tarinan uskottavuuden äärirajoilleen. Dekkarikirjallisuuden ”Edgar Award” -palkintoon ei siis käsikirjoituksella ylletä.

2/10

Zombie 3 (1988) [Zombie Flesh Eaters 2]

Ohjaus: Lucio Fulci, Bruno Mattei, Claudio Fragasso
Tuotantomaa: Italia
Käsikirjoitus: Rossella Drudi, Claudio Fragasso
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: 2009

Johdanto

Vaikka Lucio Fulcin nimi onkin istutettu Zombi 3:n yhteyteen, todellisuudessa Fulci joutui kumartamaan itsensä ulos hankkeesta jo muutaman viikon kuvausten päätteeksi. Maailman huonoimman käsikirjoittajan tittelistä tosissaan kilpaileva saapasmaan Claudio Fragasso ei ole uransa aikana karsastanut häpeilemätöntäkään plagiointia ja niin myös Zombi 3:ssa hänen kynänsä on lainannut materiaalia kosolti ihan oikeiden elokuvien puolelta. Fulci muuttui uransa edetessä aina vaan oikukkaammaksi ja vaikeammaksi persoonaksi ja vanhoilla päivillään hän ei enää ollut väleissä oikeisiin tahoihin saadakseen ohjattavakseen mielenkiintoisia projekteja. Vaikeuksien kautta voittoon ei tällä(kään) kertaa toiminut. Fulci kuvasi elokuvaa Filippiineillä tyttärensä Antonellan avustuksella, mutta riiteli jatkuvasti Fragasson ja tuottaja Gaudenzin kanssa käsikirjoituksesta ja muutti sitä omavaltaisesti työn edetessä. Stressi purkautui lopulta sairasteluna, jota kuvauspaikkana ollut Filippiinien ilmasto hankaloitti, ja Fulci irtaantui elokuvasta saatuaan valmiiksi 75-minuuttisen työkopion. Fragasso hankki hänen sijalle uudeksi ohjaajaksi Bruno Mattein, jonka nimi on mukana valitettavan monessa todella surkeassa rip-off -elokuvassa. Mattei ja Fragasso hylkäsivät pääosan Fulcin materiaalista ja jättivät vain muutamien minuuttien pätkiä Fulcin materiaalista lopulliseen elokuvaan. Mattein mukaan lopullisesta elokuvasta arviolta puolet on Fulcin käsialaa, Fulcin perikunnan mukaan vain joitakin minuutteja. Mattei ja Fragasso ohjasivat itse materiaalin käytännössä kokonaan uusiksi ja tällä kertaa Fragasson käsikirjoitusta täysin mukaillen. Valitettavasti.

Juonitiivistelmä

Erittäin salaisessa tutkimuskeskuksessa tiedemiehet kehittelevät armeijalle bakteriologisia aseita ja eräs näistä aseista on ”Death-1” -nimellä kulkeva biologisen sodankäynnin ase. Virusmateriaalin siirto tutkimuskeskuksesta pois ei onnistukaan terroristien iskiessä ja virus pääsee irti. Lähistöllä oleva lomahotelli asukkainen ja henkilökuntineen joutuu pian armeijan karanteeniin ja häikäilemättä salaisuutta varjelevat sotilaat surmaavat siviilejä pitääkseen tartunta-alueen kontrollissa ja salaisuuden poissa maailman tietoisuudesta. Sotilaiden virheet kuitenkin kostautuvat ja karanteeni ei pidä … joudutaan siis laajentamaan aluetta ja uhraamaan yhä enemmän resursseja ja viattomia siviilejä. Karanteenialueen sisälle jää kuitenkin muutamia ihmisiä, jotka eivät halua tulla tapetuiksi – he tosin joutuvat kestämään sekä raivohulluiksi zombeiksi muuttuneiden viruksen uhrien että armeijan sitkeät yritykset tappaa heidät.

Kommentit

Zombi 3. Italian puolella George A. Romeron ohjaaman Dawn of the Dead (1978)-elokuvan Dario Argenton leikkaus Euroopan versioksi sai aikanaan nimekseen Zombi. Fulcin oma zombie-elokuva kuulun käsikirjoittan Dardano Sacchettin kanssa oli tuolloin jo kuvausvaiheessa, mutta elokuvan tuottajat käskivät sitoa elokuvaa tiukemmin Romeron elokuvaan tämän suosion takia. Fulci teki työtä käskettyä ja pian näkikin päivänvalon Zombi 2(1979) (joka tunnetaan paremmin myös nimellä Zombie Flesh Eaters) – vieläpä ennen kuin sensuurin hampaisiin jäänyt Romeron Dawn of the Dead sai edes ensi-iltaansa Yhdysvalloissa. Zombie-elokuvat nousivat elämään Italiassa lyhyttä kukoistuskauttaan ja aikaa kutsutaankin yleisesti Italian zombie-sykliksi. Rip-offien ja plagioiden suossa puhkuvat italialaiset tekivät kuitenkin kauhulla runsaasti tuohta ja siksi oli luonnollista, että hyvin menestynyt ja alan klassikoksi sittemmin muotoutunut Fulcin Zombi 2 saisi jatkoa. Claudio Fragasso puuhastelikin käsikirjoitukset samantien kahteen elokuvaan, joista toinen nimettiin Italiassa Zombi 3:ksi ja toinen Zombi 4:ksi. Molemmat valmistuivat samana vuonna 1988 ja molempia kuvattiin Filippiineillä, mutta tiettävästi Fulci itse osallistui vain kolmoseen ja siihenkin siis varsin vaihtelevasti. Mielenkiintoista kyllä, eräs elokuvan omituisimmista ja yllätyksellisimmistä elementeistä on Fulcin käsialaa – nimittäin hämmentävä jääkaapista kurkkuun hyökkäävä levitoiva madantyvä zombien pää ja siihen liittyvä piilossa väijyvä päätön ruumis. Kohtaus on täysin irrallaan koko muun elokuvan tohinasta ja tunnelmasta ja voi vain arvailla, miksi Fragasso ja Mattei päättivät jättää tämän episodin paikoilleen. Fulcin alkuperäinen idea lienee ollut ohjata elokuvan tematiikkaa hänen vahvimmalle suosioalueelleen Aasiaan, jossa lentävät, levitoivat ja hyppivät epäkuolleet ovat aivan toisenlaisessa huudossa ja varsinkin koska Zombi 3:lle oli jo Fulcin nimen ansiosta olemassa levityssopimus Aasiaan.

Näyttelijöiden sohellus ”elokuvassa” on karmeaa katseltavaa ja koreografiat ovat puisevia ja mielikuvituksettomia – vaikkakin paikoin kyllä ihan akrobaattisia. Zombiet käyttäytyvät ns. ”tilanteen mukaan” ja välillä veijarit hyppivät kolmella loikalla iholle, roikkuvat katossa, puhuvat puolijärkeviä ja tekevät ninjahyppäyksiä kohti näyttelijärukkia. Välillä puolestaan pizzanaamat paarustavat etanavauhtia suoraan kohti liekinheittimiä tai rynnäkkötuliaseita kuin Romeron vaistomaisesti toimivat elävät kuolleet konsanaan. Elokuvassa ei ole minkäänlaista koherenttia koossapitävää voimaa eikä se kykene kertaakaan koko kestonsa aikana säväyttämään tai luomaan edes orastavaa kauhutunnelmaa. Fragasso lainailee sumeilematta katkelmia oikeista elokuvista, mutta päällimmäinen ”innoituksen” lähde vaikuttaisi olevan kuitenkin George A. Romeron vähemmän tunnettu The Crazies (1973). Mutta siinä missä Romero välittää poliittista ja sosiaalista sanomaansa tehokkaiden keinojen avulla, Fragasso ja Mattei onnistuvat toistamaan lähinnä umpitylsiä latteuksia ja kopioimaan mielikuvituksettomasti ja vailla syventävää tarkoitusta Romeron visuaalisia elementtejä. Romeron Day of the Dead (1985) on myös mukana mukamas jännitteitä rakentavana viitekehyksenä (sotilaat/tiedemiehet), mutta hämmentävästi uljas parivaljakko plagioi myös omia vanhempia tuotantojaan, joka on jo melkoinen saavutus (aivan kuin Fragasso olisi halunnut tehdä uudelleen itsensä kirjoittaman ja Mattein ohjaaman elokuvan Virus (1980), joka tunnetaan myös paremmin mm. nimillä Zombie Creeping Flesh ja Hell of the Living Dead). Kukin voi tahoillaan arvuutella, että miten hyvä idea on Fragasson ajatus kirjaimellisesti suoraan plagioida Dan O’Bannonin kauhukomediaa Return of the Living Dead (1985), joka se puolestaan rakensi hassutuksensa Romeron Night of the Living Deadin asetelman ympärille. Semminkin, kun plagiointi tehdään vain ideoiden varastamisen tasolla ja todellinen visuaalinen toteutus jätetään surkeasti puolitiehen roikkumaan ilman vähäisintäkään sitouttamista elokuvan muuhun sisältöön tai tyyliin. Myös Sam Raimin Evil Dead (1981) saa osansa lainailusta. Karmivaa. Sitä on myös musiikki, jonka tekemättä jättäminen olisi tehnyt maailmasta muutaman nuotin verran paremman paikan. Dialogiin kiusallisesti ympätyt ja elokuvan kokonaisuuteen kuulumattomat ekologiset latteudet synnyttävät valitettavasti myötähäpeää ja kuinka ollakaan … jopa ne voidaan nähdä plagioina Umberto Lenzin elokuvasta Nightmare City (1980)^[x] (joka puolestaan tunnetaan parhaiten myös nimillä Incubo sulla città contaminata, City of the Walking Dead ja Invasion by the Atomic Zombies) ja joka hassusti sattumalta nimettiin mm. Kreikan markkinoita varten nimelle Zombi 3.

Yhteenveto

Karmea esimerkki siitä, että Italian syklinen elokuvateollisuus tuottaa muutamien helmien ohella myös kiusallista selluloidisaastaa (eikun anteeksi … tämähän kuvattiinkin kustannussyistä kokonaan videolle ehtaoikean filmin asemesta!). Juoni on kuvottavaa tilkkutäkkiä eikä tapahtumissa ole tolkun häivää. Harmillisesti myös efektit ja gore ovat lähes täysin huonosti ja halvalla tehtyjä ja tuon tuosta kuivajään synnyttämällä sumuverholla häivytetään näkyvistä muutoinkin olemattomia kulisseja, efektejä ja maskeerausta. Ääniraita on huonoa diskovaikutteista eurosyntikkapoppia, joka imee tehokkaasti loputkin tunnelman rippeistä. Näyttelemisen ohjaus on olematonta, vuorosanat uskomatonta tuubaa eikä mikään logiikka selitä juuri yhtään mitään elokuvan tapahtumista. Se, että miksi Lucio Fulci edes alunperin on lähtenyt mukaan Fragasson ja tuottaja Gaudenzin kaltaisten helppoheikkien kelkkaan, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Vain zombie-elokuvien harrastajille.

2/10.