Ohjaus: Antoine Fuqua
Käsikirjoitus: Creighton Rothenberger, Katrin Benedikt
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 120 min.
Arvioitu: 2013
Ensi-ilta Suomessa: 19.4.2013
Kieli: englanti
Budjetti: USD 70 miljoonaa

Johdanto

Propagandaa vaarallisempi ase on viihteeksi naamioitu piilopropaganda. Yhdysvaltain hallintokulttuuri ja erityisesti sen alati poliisivaltion suuntaan matkaava seurantakoneisto ovat tätä kirjoitettaessa (2013) jo vuosien ajan olleet kovan kiistelyn kohteena sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla. Tiedustelupalvelut ja poliisit kautta historian ovat käyttäneet tasan tarkkaan kaiken niille myönnetyn toimivallan ja useimmiten pyrkivät aina tarpeen vaatiessa kinumaan lisää ja/tai ottamaan lisää sääntöjä kiertäen. Jatkuvien vakoilu- ja vuotoskandaalien maalaama kuva Yhdysvalloista on kaukana niistä vapauden ja riippumattomuuden ihanteista, joiden pohjalta koko maa aikanaan syntyi ja joiden illuusiota yhä edelleen maan kansalaiset pyhänä vaalivat. Antoine Fuquan elokuva Olympus Has Fallen kertoo katsojille, miten katalasti käy, jos omia kansalaisia ei valvota ja tarkkailla: joku pettää ja silloin alkaa läski tummua. On siis ihan oikein, että isoveli aina silloin tällöin vähän kurkkaa mitäpä siellä eetterissä oikein kirjoitellaan ja vaikka sitten maanpetossyytteillä vaientaa kenkut yksilöt.

Juonitiivistelmä

Iik! Joukko katalia Pohjois-Korealaisia terroristeja saa sisäpiirin apua ja valtaa Washingtonin Valkoisen Talon – siis juuri sen tönön, jossa majailee ”vapaan maailman fyyreri” eli USA:n pressa. Valtauksessa otetaan vangeiksi samalla kovan luokan ministereitä ja se presidentti itse. Kaikki sujuu valtaajien kannalta kivasti kuin Strömsössä ikään, kunnes entinen presidentin turvamies ja superkova eliittisotilastappaja, mutta onnettomasti toimistopöydän taakse siisteihin sisäpuuhiin siirretty Mike Banning alkaa pistää kampoihin. Banning tappaa pahikset Valkoisessa Talossa ja puutarhassa ja pelastaa Yhdysvallat – joka luonnollisesti tässä elokuvassa rinnastuu koko maailmaan.

Kommentit

Ihan tarkoituksella kai tästä ei hauskaa tehty, mutta elokuvan tapahtumat premissistä loppukohtaukseen saavat väkisinkin viiksikarvat väpäjämään hihityksen tahtiin. Ihan alusta pitäen katsoja joutuu hinuttamaan uskottavuusvipua äärirajojen ulkopuolelle elokuvan esitellessä yhden elokuvahistorian typerimmistä auto-onnettomuuksista, joka selittää Mike Banning -hahmon viraltapanon. Alkupaalutuksen jälkeen mennäänkin sitten loivaa luisua alaspäin ihan alamäkipyörällä eikä ylös ole enää menemistä. Premississä joukko Korean jeppejä valtaa Valkoisen Talon vartissa ja parikymmentä terroristia pystyy sitä vaivatta pitämään hallussaan vaikka vastassa on hyökkäyskoptereita ja huippukoulutettuja erikoisjoukkoja ja sen semmoista väkeä, joka normaalisti riittää pienen banaanivaltion kukistamiseen. Chuck Norris -viitan päälleen vetävä hyllytetty salaisen palvelun Mike Banning ottaa kuitenkin ohjat käsiinsä ja yhden miehen armeijana hoitaa bonarit himaan. Fuqua yrittää katsojalle uskotella, että Valkoisen Talon valtaus onnistuu käden käänteessä, koska valtio ei valvo ja seuraa riittävästi omiaan ja siksi aina jostain löytyy joku petturi, joka on valmis parista miljoonasta myymään mummonsa ja tämän kiikkustuolinkin vielä. Kyllä, näin tässä elokuvassa todellakin väitetään. Jos vielä premissin uskoisikin, joutuu seuraavaksi myös hyväksymään mitä ihmeellisimpiä tarinoita: hyllytetyllä Mike Banningillä on jostain syystä edelleen turvaluokitus ja pääsy presidentin virkahuoneen salaiseen kassakaappiin ja siellä lymyilevään satelliittipuhelimeen, tietoa rakennuksen salaisista käytävistä, staminaa hoidella korealaisia terrori-Teroja yksi toisensa perään huoneesta toiseen tunnista toiseen, Kerberos -protokollasta, jolla tehdään kenkkuja temppuja ydinaseille jne jne. Koko jutun juoni on Kerberos-protokollan käyttäminen itseään vastaan ja tarinassa perustellaan protokollan olemassaolo sillä, että jo laukaistun mannertenvälisen ja ydinkärjellä varustetun ohjuksen voi antaa tuhota itsensä väärän hälytyksen sattuessa. Jostain syystä elokuvan tekijät ajattelevat tämän itsetuhomekanismin automaattisesti laventuvan myös ydinkärjen räjähdykseen, joka on taas tyystin eri asia kuin kantoraketin tuhoaminen. Ihan perusfaktoilla selviää myös, että noin kolmannes ydinaseiden kantoraketeista on aina huoltosyklissä, joten elokuvan lähtökohtainen olettama täydellisestä ydintuhosta oman maan kamaralla on jo pelkästään näiden kahden asian valossa vähintäänkin virheellinen. Viihdettähän tässä toki tehdäänkin, mutta elokuvan tekijöiden vakava paatos on kovin matalaotsaista ja siksi altistaa elokuvan juonen ja sen käänteet tarkemmalle analyysille.

Ei se mitään … Fuquan tarina on ihan täynnä – alusta loppuun – erilaisia päättömyyksiä ja ammottavia loogisia monttuja (kuten pihalla oleva luukku, josta pääsee suoraan Valkoisen Talon kellareihin … wtf?) eikä käsikirjoitus anna näyttelijöille lainkaan tilaa tarkentaa tai täsmentää hahmojaan. Toimintaelokuvan dialogi on aivan päätöntä ja monasti ei johda mihinkään (kuten esimerkiksi kriisihallitusta johtavan näyttelijä Morgan Freemanin vuorosanat – milloin soitetaan Moskovaan, Pariisiin, Saksaan, Japaniin ilman mitään jatkumoa, milloin kutsutaan paikalle Pohjois-Korean asiantuntija, jota ei elokuvan loppuun mennessä kuulu ei näy, jne). Terroristien toinen päätarkoitus on kiristää Yhdysvallat poistamaan läsnäolonsa Etelä-Koreasta ja merialueilta siellä päin ja kun lopulta hammasta kiristellen ”emme neuvottele terroristien kanssa!” -porukka antaa myöten ja periksi terroripoitsuille, tilanteen kehittymistä seurataan satelliittitutkalla, josta näemme, miten neljä (4!) sota-alusta tekevät 180-asteen käännöksen jossakin Kiinanmerellä. Terrorists win! sanoisi Counter Striken pelaaja. Se on helppoa, kun sen osaa. Tositilanteessa kai kymmenien tuhansien miesten tukikohtien lakkauttaminen olisi kuukausien ellei vuosien mittava operaatio. Strategiahuoneessa maan johto sitten pohtii, että antaako terroristeille enempikin periksi … vaakakuppiin nämä elokuvaelämän sankarit asettavat 20-miljoonaisen Etelä-Korean kansan tulevaisuuden ja presidentin pojan hengen. Luonnollisesti Etelä-Korean arpalipuke tässä häviää … Huonouden hihityksen vie ihan uusiin sfääreihin kaksi peräkkäistä kohtausta, joista ensimmäisessä siloposkinen Gerard Butler lähtee autolla ajamaan ja seuraavassa kohtauksessa sekunteja myöhemmin samaa autoa ajellessa hänelle on mystisesti kasvanut kelpo sänki. Kun on kerran kunnon erikoismies, niin partakin kasvaa tavis-Pettereitä nopsemmin. Pikkuisissa indie-pätkissä tuollaisetkin jatkuvuuteen liittyvät koomailut on helppo antaa anteeksi, mutta kymmenien miljoonien budjettien elokuvissa lähinnä vain sapettaa, että tällaiseen ei ropoja heru, mutta taisteluhelikopteri pitää saada vuokralle.

Yhteenveto

Tympeäksi paatokseksi päätyvä suoraviivainen toimintaelokuva heijaa ensitöikseen kaivoon tolkun ja logiikan ja odottaa katsojan antavan kaiken hölynpölyn anteeksi, koska ylevä tarina vapaan maailman pelastamisesta on niin äärest tärkeä … tai jotain vastaavaa paskaa. Die Hard Valkoisessa Talossa, mutta epämiellyttävällä ja hyvin kyseenalaisella ääripatrioottisella paatoksella ja propagandalla höystetty ja itsensä pelottavan tosissaan ottava kaksituntinen toimintapaketti. Ohjaaja hukkaa valtavasti näyttelijäpotentiaalia ilmiömäisen typeriin väliepisodeihin, joiden leikkaus vieläpä tuntuu amatöörimäiseltä. ”Älkää hyvät veljet ja sisaret vastustako valtion koneiston omiin kansalaisiin kohdistamaa seurantaa, sillä vain näin voimme estää ilkeiden terroriterojen temput.” Näin se elokuvan sanoma tiivistettynä.

3/10.