Saksalainen aulajulisteiden sarja. Varsin ohutta valokuvapaperia. A lobby card set from Germany. Quite thin photographic paper.
Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Tukevaa lakattua valokuvakartonkia. A lobby card set from France. Very sturdy lacquered photographic cardboard.
Japanilaisia aulajulisteita. Skannattuna julisteiden molemmat puolet. A set of movie flyers from Japan. Scanned both sides of the flyers.
Saksalainen aulajulisteiden sarja. Keskivahaa valokuvapaperia. A lobby card set from Germany. Medium-strength photographic paper.
Linkki elokuvan arvioon (a link to the film’s review, in Finnish only)
Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Tukevaa ja hyvin kiiltävää valokuvakartonkia.
Saksalainen aulajulisteiden sarja. Keskipaksu paperi. Koko on A4. Kahden koko on A3. A lobby card set from Germany. Medium-strength glossy paper. Size is A4 excepting two with a size of A3.
Saksalainen aulajulisteiden sarja. Keskipaksu paperi. A lobby card set from Germany. Medium strength photographic paper.
Belgialainen juliste. Keskivahvaa julistepaperia. A movie poster from Belgium. Medium strength poster paper.
Espanjalainen aulajulisteiden sarja. Julisteiden koko on 34 cm x 24 cm, paitsi otsikkokuva, joka on 21 cm x 30 cm. A lobby card set from Spain. Size of the cards is 34 cm x 24 excepting the title card which is sized at 21 cm x 30 cm.
Saksalaisia lehdistövalokuvia. Koko 17,7 cm x 12,7 cm. A series of press publicity stills from Germany. Size is 17,7 cm x 12,7 cm.
Ohjaus: Kei Fujiwara
Käsikirjoitus: Kei Fujiwara
Tuotantomaa: Japani
Arvioidun version pituus: 100 min
Arvioitu: kesäkuu 2009
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Budjetti: vähäinen
Kauhuelokuvien sisällä tunnetussa ns. kehokauhun (engl. body horror) -alalajityypissä ihmiskehossa on jotakin vikaa tai siinä tapahtuu syystä tai toisesta muutoksia. Tilannetta paikataan tai jätetään paikkaamatta, mutta yhtä kaikki siitä saadaan aikaan parhaimmillaan huikeita visioita, puistatuksia ja unohtumattomia kauhukokemuksia. Länsimaissa genreä edustavat tutut vanhemmat tekijät alan suurmestarista David Cronenbergistä (vaikkapa elokuvat Fly (1986), eXistenZ (1999)[x], The Brood (1979)[x], Rabid (1977), Shivers (1975), Dead Ringers (1988), Videodrome (1983)) Clive Barkerin (Nightbreed (1995)[x], Hellraiser (1987)) kautta David Lynchiin (Eraserhead (1977)), Peter Jacksonista (Braindead (1992)[x]) John Carpenteriin (The Thing (1982)) ja Ridley Scottiin (Alien (1979)[x]) sekä moniin moniin muihin. Aasiassa kehokauhu on Japania huomioimatta lähes olematonta. Japanissa genreen herättiin selvästi länsimaita myöhemmin ja sen ensimmäinen kansainvälinen kärki koostuu japanilaisesta mangasta ammentavan perinteisen kehokauhun lisäksi myös kyberpunk/kehokauhu-fuusion ympärille rakennetuista teoksista. Esimerkkeinä vaikkka Shinya Tsukamoto (Tetsuo (1989) ja sen jatkot, Meatball Machine (2005)), pinku-ohjaajana paremmin tunnettu Hisayasu Sato (Splatter: Naked Blood (1996)), Takashi Miike (vaikkapa nyt Ichi The Killer (2001) ja Audition (1999)[x]) ja Higuchinsky (Uzumaki (2000)). 2000-luvun puolivälissä tapahtui jotain ja kehokauhun tematiikan ympärille pyrähti iso joukko japanilaisia tekijöitä. Tätä kirjoitettaessa (2009) genre suorastaan poreilee.
Tsukamoton Tetsuo (1989) -elokuvan naispääosaa näytellyt Kei Fujiwara mieltyi genreen kovasti ja halusi rakentaa teemasta oman taide-elokuvansa. Japanilaisen kehokauhuelokuvan alkumetreillä Fujiwaran vuonna 1996 valmistunut Organ on merkillinen sekoitus shokeeraavaa transgressiivistä kehokauhua, melankolista symbolien täyttämää taide-elokuvaa ja surrealismia.
Yakuzan pyörittämään laittomaan elinkauppaan tulee lommo, kun liigan perään pääsee kaksi poliisin etsivää. Poliisikaksikko tunkeutuu rähjäiseen leikkaussalin irvikuvaan, jossa vielä eläviäkin uhreja paloitellaan kauppatavaraksi. Touhun keskellä kirurgina ja leikkaustoiminnasta vastaavana häärivät häiriintyneet ja lapsena hirvittävästi kaltoin kohdellut kaksoset. Poliisit eivät onnistu pidättämään liigaa vaan toinen poliiseista jää liigan vangiksi ja toisen pakkomielteeksi muodostuu lopulta selvittää parinsa kohtalo.
Fujiwara näyttelee itse naispääosaa. Hän on vastuussa myös käsikirjoituksesta ja ohjauksesta ja tuotannon suunnittelusta ja varmaan monesta muustakin. Spagettibudjetilla tehty elokuva ei vakuuta efekteillään, mutta yritystä riittää ja kovasti. Fujiwaralla on selkeästi varsin monimutkainen ajatus elokuvansa ympärillä. Sen on tarkoitus olla surreaalinen ja kaksijakoinen tutkielma haavoitetuista sieluista, joiden sisässä oleva inha mätä hakee tietä ulos. Fujiwara tarjoileekin mielenkiintoista symboliikkaa läpi elokuvan, mutta yltyy liian mutkikkaaseen ulosantiin. Tarina kietoo sisälleen itse asiassa kaksi kieppuvaa ja toisiinsa kiinteästi kietoutuvaa ydintä, joita elokuvassa sekoitetaan ja hämmennetään solmuun asti. Fujiwaran ohjauksessa ei pintapuolisesti tarkasteltuna ole häivähdystäkään tolkkua, mutta mikäli shokeeraavan aineiston tuolle puolen uskaltaa (ja haluaa) sukeltaa, avautuu ainakin osa Fujiwaran ajatuksista. Erittäin sekavaan käsikirjoitukseen yhdistyy Fujiwaran käsissä valitettavasti melko tavanomainen ja varsin staattinen leikkaus sekä surkea kuvaus ja onneton äänisuunnittelu. Parempaa ei ole luvassa myöskään näyttelijöiden työssä ja varsinkin moninaisten sivuosaroolien näyttelijöiden tohellus on melkoista puuroa.
Organ, eli suomeksi elin, on erilaisten kudosten yhteistuumin suorittamaa toiminnallisuutta. Fujiwaran elokuvassa elin saa monta erilaista muotoa – niin fyysistä kuin henkistäkin. Kun hullu kirurgi pitää liigan kidnappaaman poliisin hengissä silputtuaan tältä ensin kädet ja jalat, rinnastaa Fujiwara tämän kasvihuoneessa kituvan torson jonkinlaiseksi kirurgin moraaliseksi tekohengitykseksi. Kuin kuoleva poliisi olisi yhä edelleen enemmän ihminen kuin mitä kirurgi on koskaan ollutkaan. Kirurgin houreissa hallusinoima metamorfoosi tappamansa naisen uudesta syntymisestä on edelleen hämmentävää ja irvokastakin katseltavaa. Siitäkin huolimatta, että Fujiwara on rakentanut moniin shokkiarvoilla pelaaviin kohtauksiinsa kaihoisaa romanttista kauneutta, jää niistä suurin osa keinotekoisen kylmiksi ja jopa hieman tekotaiteellisiksi. Fujiwara availee kuitenkin roolihahmojensa kautta ihmismielen synkkien sopukoiden suljettuja ovia ja elokuvan edetessä käy ilmeisen selväksi, ettei hahmojen toimintaa edes pidä lukea reaktioina maailmaan vaan näissä yllättävissä toiminnoissa on nimenomaisesti haettu fantasioiden ruumiillistumia. Niin tai näin, Fujiwaran Organ on erittäin vaikeaselkoinen ja sekaiselta tuntuva soppa. Elokuvan brutaali väkivalta ja limainen inhostelu eivät lopulta kuitenkaan kanna kovinkaan pitkälle. Alun häkellyttävä sekoilu, joka muistuttaa ihan ihka oikeaa juonta, muuttuu loppua kohden edetessä yhä vain surreaalisemmaksi häsläämiseksi, josta osa pelataan epätodellisuudessa, jonka ilmeisesti vain arvon kirurgi kykenee havainnoimaan.
Organ on todella erikoinen ja häiriintynyt japanilainen ronskien veriroiskeiden sävyttämä kehokauhu-elokuva, joka on kuin omalaatuinen sekoitus gore-kauhua ja pyrkimystä symbolien ja metaforien kautta toimivaan art-houseen. Ohjaaja Kei Fujiwara ampuu kuitenkin elokuvansa itse alas, sillä sen efektit, juonenkuljetus, jaksotus, leikkaus, kuvaus ja näyttelijöiden maneerit eivät kykene rakentamaan elokuvasta lopulta paljoakaan muuta kuin erikoisen sopan. Toisaalta, Organ on etupäässä temaattinen elokuva eikä sen ole tarkoituskaan aueta suorana lineaarisesti etenevänä tarinana. Elokuvaa on helppo paheksua sen varsin karmivan graafisen sisältönsä vuoksi, mutta omassa pienessä alalajityypissään elokuva on mielenkiintoinen porttien aukaisija ja varhainen pioneeri.
Ohjaus: Jan Kounen
Käsikirjoitus: Joël Houssin
Tuotantomaa: Ranska
Arvioidun version pituus: 99 min
Arvioitu: helmikuu 2017
Ensi-ilta Suomessa: 12.12.1997 (yhden kopion voimin)
Budjetti: noin 5 miljoonaa euroa
Rikollisjoukkioista kertovia äärimmäisen kireälle viritettyjä ja syvää mustaa komiikkaa kuvastoonsa sulkevia nopeatempoisia rikostrillerien ja toimintaelokuvien hybridejä ei oikeastaan paljoakaan tehty vielä 1970- ja 1980-luvuilla (joitakin äärimmäisen väkivaltaisia italialaisia poliziotteschi-elokuvia ehkä lukuun ottamatta), mutta 1990-luvulta alkaen sitten tämä oma toimintaelokuvien kategoriansa on nähnyt useitakin valiokappaleita. Toki Sam Raimin vuoden 1985 Crimewave on jonkun sortin edelläkävijä, mutta se ei ole erityisen raju, kovinkaan kireälle viritetty ja sen komediakin kumartaa mieluummin Buster Keaton -maisen slapstickin suuntaan kuin Sidney Lumet’n tai Terry Gilliamin absurdiin sysimustaan. Roger Avaryn Killing Zoe (1993) on hyvinkin samanlaisista lähtökuopista ponnistava, mutta pysyttelee kuitenkin lopulta kiltimpänä kuin Jan Kounenin Dobermann. Troy Duffyn The Boondock Saints (1999) puolestaan on hienostuneempi ja älyllisempi kuin Dobermannin nihilistinen maanläheinen rajuus ja Oliver Stonen Natural Born Killers (1994) taas selkeästi itsetietoisempi ja rauhallisempi kuin Dobermannin moraalista rappiota tuhatta ja sataa viskelevä maaninen sekopäisyys. Tony Scottin True Romance (1993) taasen asettaa katsojille myötätuntoa vikitteleviä tartuntapintoja siinä missä Kounenin Dobermann ei todellakaan sitä tee. Tarantinon Pulp Fiction (1994) ja Reservoir Dogs (1992) ovat toki tämän alalajin valioesimerkkejä, mutta niissä kummassakaan ei keskeistä ole kaasun painaminen pohjaan heti lähtösuoralla vaan hahmojen ja tarinan hienovaraisempi virittäminen lopun kliimaksiin. Guy Ritchien Lock, Stock and Two Smoking Barrels (1998) sen sijaan jakaakin sitten jo enemmänkin yhteisiä muuttujia Kounenin Dobermannin kanssa, mutta pitäytyy kuvauksensa ja tarinan etenemisen suhteen selvästi maltillisempana. Aasian perukoilta John Woon The Killer (1989)[x] ja Hard Boiled (1992)[x] istahtavat Dobermannin kaveriksi helpostikin ainakin temponsa puolesta, jos kohta edes näissä piinkovissa toimintaklassikoissa rikollisia jahtaavat poliisit eivät äiy niin suorasuokaisen ikäviksi hahmoiksi kuin Tchéky Karyon näyttelemä Dobermannin poliisikomisario Christini. 2000-luvun taittuessa käyntiin näiden muutamien esimerkkien tyylisiä elokuvia tulvahti enemmänkin tarjolle eikä merkkejä ole, että loppua olisi näkyvissä. Kyllä tässä ihan perustellusti voidaan nykyisin jo puhua rikostrillerien alla olevasta ihan omasta alalajityypistään.
Kylmäpäinen paatuneiden sosiopaattisten väkivaltarikollisten joukkio johdossaan Yann (Vincent Cassel) suunnittelee ja toteuttaa useita peräkkäisiä ja väkivaltaisia pankkiryöstöjä. Perässään heillä on poliisijoukkio, jonka johdossa on niin ikään väkivaltainen sosiopaatti Christini (Tchéky Karyo), joka on fiksoitunut Yannin jahtaamiseen. Askelmerkit johdattavat molemmat joukkiot samalle yökerholle. Edessä on väistämätön ja verinen yhteenotto.
Christiniä näyttelevän Tchéky Karyon hahmon luotaantyöntävä sisäänrakennettu pahuus vetää vertoja Harvey Keitelin näyttelemällä kytälle Abel Ferraran niljakkaassa elokuvassa Bad Lieutenant (1992). Dobermann on kuitenkin nihilistisessä äärimmäisten väkivaltaisten toimintaelokuvien hypernopeassa alakategoriassa omintakeinen tapaus – siinä ei ole lainkaan samastuttavia hahmoja, sen sekopäinen leikkaus hypähtelee sarjakuvaruutumaisesti, sen henkeäsalpaava moraalinen rappio on käsinkosketeltavan luotaantyöntävää. Elokuvan kerronnan tempo on kuin ekstaasia vetäneen ja Prodigyn tahtiin tanssivan 90-lukulaisen yökerhobilettäjän sydämen syke. Ja niinpä muuten elokuvassakin kuullaan Prodigyä 90-lukulaisessa yökerhossa ja eikös vain huumeitahan siellä näytetään vedettävän. Jan Kounenin esikoispitkä on samalla selkeä ensiaskel sellaisille elokuville, joita nykyisin 2010-luvulla kutsutaan termillä New French Extremity. Termin alla on pääasiassa vuosituhannen vaihteen aikoihin ulostulleita elokuvia ja näiden perillisiä, jotka pyrkivät kohauttamaan ja shokeeraamaan tarjoamalla tabuja rikkovaa elokuvataidetta. Vaikka ryhmään luetaan lähinnä kauhun ja eksploitaation piiriin kuuluvia elokuvia, Jan Kounenin Dobermannia ei missään nimessä voi laskea perinteisen ranskalaisen koulukunnan edustajaksi eikä varsinkaan ranskalaisen trillerielokuvan lipunkantajaksi. Kaikki elokuvan osat kiljuvat kovalla äänellä juuri niitä samoja piirteitä mihin yhdistetään nykyisin tietyt Xavier Gensin, Gaspar Noen, Pascal Laugierin tai Alexandre Ajan elokuvat osana New French Extremity -ilmiötä.
Dobermann ei muuten pyytele anteeksi olemustaan eikä hae itselleen tai esittelemilleen kahjouksille synninpäästöä kliimaksiin saapuessaan. Katarsis ei ole Jan Kounenin tarkoitus. Mitään M.Night Shyamalan -maisia outoja loppukäänteitä, hahmojen typerryttävän sosiopatian selittäviä väliepisodeja tahi joukkiota jahtaavien poliisien kyseenalaista suhdetta lakien noudattamisen periaatteille ei tässä elokuvassa tarjota eikä niiden perään haikailla. Osa tumpelopoliisien touhuista otetaan kuitenkin ranskalaisten omasta kulttuuriperinnöstä poliisikomedioiden puolelta, mutta sekin sävytetään niin mustan komedian verhoon, että komisario Clouseauta ei sieltä löydä suurennuslasillakaan. Elokuva juoksee lyhyen kestonsa kuin ekstaasinousuissa itsekin ja jättää suosiolla väliin kokonaan sellaiset kohtaukset, joiden seesteisyydellä yleensä haettaisiin pientä jaksotusta kipakkaan kerrontaan. Kyllähän näitä joitakin hitaamman tempon kohtauksia elokuvaan jätetty on, mutta niiden kohtausten tarkoituksellinen moraalista rappiota korostava niljakkuus ei anna niille tilaa tarjota tarvittavaa hengähdystaukoa. Jaksotus jää näin puolitiehen, sillä elokuvan tempo kostautuu; hyperaktiivisuudellakin on rajansa ennen kuin se alkaa maistua tympeältä toistolta.
Hengästyttävä toimintatrilleri repii katsojiltaan luulot pois heti alkumetreillä ja sitoo nippusiteillä kädet jalkoihin pakottaessaan seuraamaan yksioikoista tarinaa paatuneen rikollisjoukkion surmanjuoksusta. Sarjakuvamaisesti etenevän hyperaktiivisen tarinan kuvaus ja leikkaus ovat vertaansa vailla olevan taiturimaisesti toteutettuja, mutta elokuvan äärimmäisen moraalisen rappion henkinen ilmapiiri ja komedialliseksi kallistuva sysimusta nihilismi ovat paatuneillekin väkivaltaeeposten ystäville kovia paloja nieltäviksi. Kaikki tämä sysimustaan huumoriin viikattuna. Selkeästi tämä elokuva on sellainen, jonka ääreen pitää varta vasten hakeutua eikä vain vahingossa eksyä katselemaan kanavasurffauksen jälkimainingeissa.
Tästä linkistä sivuston artikkeliin, jossa elokuvaan liittyvää promootiomateriaalia.
Raapaleet ovat tasan sata sanaa pitkiä tarinoita. Lisäksi saa käyttää joitakin sanoja otsikointiin ja sen sellaiseen metatason tauhkaan. Vaikka raapaleita kirjoittavat etupäässä proosan tekijät, mikään mahti maailmassa ei estä soveltamasta raapaleiden ideaa myös elokuva-arvioihin.
Siispä tässä artikkelissa esittelen raapaleiksi raapaisemiani elokuva-arvioita, sillä kyllähän (lähes) jokainen leffa nyt sentään ainakin sen sata sanaa ansaitsee huomiota, vaikkakin myönnän auliisti, että toisinaan tuo huomio kiinnittyy enempi epäkohtiin kuin positiivisiin seikkoihin. Useimmat näistä kirjoituksista ovat pinnallisempia, tunnepitoisempia ja vähemmän pohdittuja puheenvuoroja kuin mitä varsinaiset elokuvajutut, mutta pyrkivät nyt kuitenkin antamaan ainakin perustason käsityksen elokuvasta. Ja niiden kirjoittajasta.
Ja kappas kehveliä, tämä esipuhekin on raapale.
Komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa, mutta ei kestä alkeellistakaan analyyttista tarkastelua. Alku menee tieteiselokuvan merkeissä. Loppukolmannes on kuitenkin joutavaa huttuhömppää. Substanssin uskottavuus ja toteutuksen yksityiskohdat menevät tässä pahasti metsään. Nolan käsittelee kyllä Tärkeitä ja Suuria Asioita, mutta itse tarinan juoni on täynnä uskottavuus, logiikka-, tiede- ja juoniongelmia. Ne tiedeongelmat on pakko ottaa huomioon, kun ensimmäisen puolikkaan aikana tiedettä kovin paljon korostetaan. Tähtiseikkailussa scifi joutaa jätemyllyyn ja ulos puristuu korkealentoista melodraamaa, supersankarisukellusta mustaan aukkoon sekä Suuria Tunteita.
Täydellinen elokuva katsojille, jotka haluavat vain irrottautua arjesta kolmeksi tunniksi. Kuorrutuksen alla kukkii valitettavasti sekavuuksia aina kyseenalaisesta arvomaailmasta elokuvan lähtökohtiin saakka ulottuviin outouksiin ja epäjohdonmukaisuuksiin.
Fury (2014)Tumma, väkivaltainen ja synkkä sotaelokuva on jostain syystä arvotettu vain K-16 Suomessa. Sotakuvaus päästää kameran lähelle raadollisuuksia. Painopiste pidetään tiukasti yhden panssarivaunun miehistön edesottamuksissa. Alkupuoli on parasta sotakuvausta vuosikymmeniin, mutta loppupuoliskolla ajaudutaan tyylillisesti vinoon. Kliimaksiksi tarkoitettu suuri taistelukohtaus menee suoraan supersankarisarjakuvien maastoon. Panssarisodankäyntiäkään ei sitten lopulta paljoa lupausta enempää ole tarjota.
Kerronta on oivallisesti rytmitettyä ja sujuvaa. Näyttelijävalinnat toimivat hienosti. Jokaiseen vaunumiehistön jäseneen ehditään ja uskalletaan paneutua. Näiden miesten ilot, surut, kaipaus, ahdinko, himot ja pelot heijastuvat kerrontaan. Asennetta ja tyyliä olisi aineksissa ollut lajityypin parhaimmistoon ponnistamiseksi, mutta alun ja lopun räikeä tyylillinen epäsuhta ajaa koko elokuvan kovin kauas valioyksilöistä.
Syltyn elokuvasarjan vieteri jäi vetämättä kakkosen jälkeen. Kolmonen on väsähtänyttä ja älyllisesti epärehellistä tusinarymistelyä samoine latteuksineen ja lauhtuneine vitsailuineen kuin aiemmissakin. Väljähtäminen näkyy näyttelijäkatona; tämän rymistelyn kärjessä koikkelehtii enää vain muutama nimekkäämpi palkkashekkien kuittaaja. Typerän tarinan ympärille rakennetaan kaikenlaista kikkakuutosta yrityksenä saada se näyttämään muulta kuin yksioikoiselta tusinatoiminnalta. Kaavakin on sama ja kadonneeksi ilmoitettakoon kakkosta kuorruttanut komediakin. Totista puurtamista yritetään sävyttää tuomalla mukaan vaivaannuttavaa alfaurosten pituuspissailua ja suuria tunteita, kun yksi omista semisti kellahtaa. Murheellisen esityksen kruunaa idioottimainen ”loppusota”, jonka puhtia nakertavat heikot tietokone-efektit. Keinotekoinen eripura ja hahmoille käsikirjoitetut roolit saavat aikuisen miehen kyynelehtimään myötähäpeästä.
Mel Gibson pahiksena kuitenkin toimii.
Ordinary Decent Criminals (2000)Veijarikomediallinen elokuva perustuu John Boormanin elokuvaan The General, joka puolestaan sai inspiraationsa Martin Cahill -nimisestä Irlannin Dublinissa vaikuttaneesta rikollispomosta. Tosipohjainen tarina siis. Ohjaajaksi on luontevasti valikoitunut dublinilainen Thaddeus O’Sullivan, jonka meriittilista on television puolella. Kepeästi ohjattu elokuva jää staattisen televisiomaisuutensa ja tylsän yllätyksettömyytensä vuoksi keskinkertaisten veijarikomedioiden kastiin.
Gangsteripomoa esittää supertähden elkein auttavaa irlanninenglannin aksenttia haastava Kevin Spacey. Ohjaaja ei kykene ottamaan tarinasta irti tarvittavaa syvyyttä eikä myöskään osaa rakentaa komediakohtauksista tarpeeksi hersyviä. Sivurooleissa nyt loistavat näyttelijät olisivat voineet avata ohjaajalle aivan upeita mahdollisuuksia komediallisen aspektin vahvempaan toteuttamiseen. Nyt ohjaustyö jää valitettavan vajavaiseksi ja lukuisia herkullisia tilanteita menee kokonaan sivu suun.
Godzilla (2014)Yksi filmatisointi Godzillan tarinasta lisättäväksi aikakirjoihin kymmenien entisten joukkoon. Kaikin puolin hienojen efektien esittelyn seassa tumpeloidaan aivan idiotismin rajoja hipovien juonenkäänteiden kanssa. Gareth Edwardsin elokuvan silmäkarkkia ei voi raaputtaa edes kynsiviilalla, koska mikään sen järeämmistä kohtauksista ei kestä päivänvalossa alkeellistakaan analyyttista tarkastelua. Fokus on aivan selkeästi isojen mörköjen mätkintäkisoissa ja kaikki päänraaputusvaiva kulminoituu lopulta sanoihin koska Godzilla. Juonenkulun typeryyksiä tulviva efektipaukuttelu hukkaa tyystin myös sen ihmiskomponentin eli näyttelijät. Näyttelijöiden toiminta ja touhotus latistuvat vääjäämättä turhuuksien gallerian lattialle, koska tekijöiden pääpaino kaikessa on efektien esittelyssä. Hyvinhän ne efektit lopulta on tehty, mutta jopa hirviöelokuvakin kaipaa muutakin, jos mielii nousta keskikastista erinomaiseksi.
Dunkirk (2016)Ahdistus. Synkkyys. Nolanin sotakuvauksesta niitä löytyy, mutta raa’an taistelun yksityiskohtainen kuvaus täysin verettömänä riitelee pahasti näiden kanssa. Oikean taistelun skaala ei elokuvassa ilmene kunnolla. Missään ei näy ensimmäistäkään siviiliä, joukkosidontapaikkaa, yhtään kenttäruokailua tai vesipistettä. Muutamasta rannan ruumiista ei saa uskottavasti lavennettua oikeiden tapahtumien useamman kymmenen tuhannen miehen uhrimäärää eikä yhtään missään näy ainuttakaan todistetta siitä valtavasti kalustomäärästä, jotka silloinen BEF joutui kaupunkiin hylkäämään evakuoinnin yhteydessä. Kovin suosittu vallaton heilunta valittuna kuvaustyylinä on ehkä modernia, mutta todella ylikäytetty ja sekava tapa hoitaa kuvaus. Onhan se ihan kiva korostaa aina silloin tällöin tapahtumien hektisyyttä. Pari tuntia tärisevää heiluntaa on kuitenkin vain liikaa.
Black Panther (2018)Marvelin elokuvien jatkumo on pyrkinyt pitäytymään politiikan ulkopuolella, mutta Black Panther on poikkeuksellisesti erittäin vahvasti poliittisesti latautunut. Tämä yhdistettynä lähes täyteen huumorin puutteeseen tekee rankasti ylipitkästä elokuvasta koko Marvelin elokuvasarjan tylsimmän. Ryan Cooglerin ohjaaman elokuvan juoni on yht’aikaa yksioikoinen ja sekainen, sillä kaikki tarinan houkuttelevimmat sivujuonteet tallaavat tuttuja ja turvallisia reittejä. Toimintakohtauksia tukevien tietokone-efektien toteutukset eivät nekään säväytä ja paikoin toiminta tuntuu jopa väljähtyneeltä, koska jok’ikisen kohtauksen suunta on katsojalle ihan täysin selvä jo tilanteiden käynnistyessä. Yhtään kivaa jippoa tai koukkua eivät tekijät osaa tai halua tarjoilla. Tylsä, vahvasti politisoitu ja huumoriton tarina luovat kiusallisen kontrastin muutamaan aiempaan Marvel-studion elokuvaan.
John Wick (2014)Simppelin, suoraviivaisen ja tiiviin kostotarinan vetäväksi johtohahmoksi antautunut Keanu Reeves on eläköityneen palkkatappajan John Wickin roolissa elämänsä vedossa. Elokuva ei häpeile, arastele tahi teeskentele olevansa yhtään mitään muuta kuin äärimmäisen väkivaltainen ja suoraviivainen kostotarina. Kupletin juoni on arvatenkin kaikille toimintaelokuvafaneille tuttu: eläkkeelle siirtynyt kovaotteinen, kaltaistensa arvostama mies saa (teko)syyn palata takaisin entisiin hommiinsa. Motivaattorina massiiviseksi tuhon ja väkivallan syöksykierteeksi kasvavassa kostotarinassa on periaatteessa pienestä asiasta eskaloituva kosto. Hurjan väkivallan ja temmon vastapainona väkivaltaeepoksen upotettu musta huumori toimii ilahduttavalla tarkkuudella. Ruumismäärä nousee kolminumeroiseksi rivakkaasti, joten deittileffaksi ei voi suositella. Huipputaitavien tekijöiden yhteistyön ansiosta näemme yksioikoisen ja mutkattoman tarinan nousun alansa huipulle.
Once a Thief (1996)Karmivan surkeaa näyttelijäntyötä yhdistettynä täydellisen epäuskottavaan tapahtumien ketjuun. John Woon oman Hong Kong -ajan elokuvansa uusintafilmatisointi rapakon toisella puolella tuntuu kuin se olisi juuri filmikoulusta putoamisvaarassa olevien hännänhuippujen epäonnistunut opinnäytetyö. Aika ajoin elokuva vaikuttaa olevan stunttien harjoituskenttä johonkin oikeaan elokuvaan valmistauduttaessa. Halpojen efektien kimaran lomassa kehitellään sitten halpismuzakin säestyksellä jotakin puuhaa umpisurkeille palloilijoille, joita näyttelijöiksi vakavammissa piireissä kuulee kutsuttavan. Häivähdyksen ohjaaja John Woo entisestä suuruudesta voi olla havaitsevinaan muutamissa pyssyttelykohtauksista, joka ainoana seikkana nostaa elokuvan juuri ja juuri kakkosen puolelle. Tekijät kategorisesti epäävät katsojalta mahdollisuuden jännittävään ja mukaansatempaavaan toimintatrilleriin, jollainen John Woo:n alkuperäinen Once a Thief (1991) oli. Surkea esitys.
Snowpiercer (2013)Tieteiselokuvien tekijöitä riittää nykyään tietokone-efektien tarjotessa halvalla nättejä taustoituksia tarinoiden tueksi. Korealaisten puuhasteluyritys suurellisen tieteisfiktion rintamalla lopulta lupailee antamista enemmän. Maailmanlopun skenaariossa ja maisemissa ihmiskunnasta on jäljellä kourallinen kasteihin jaettuja ihmisiä vangittuna kiitävän junan sisässä. Premissin taustalla on ranskalainen sarjakuva. Elokuva musertuu lukuisiin epäloogisiin valintoihin ja liialliseen pituuteen. Liian moni asia ohitetaan olankohautuksella. Junavaunusta toiseen siirtyvän kapinoivan proletaarijoukon päätön eteneminen lähinnä kummastuttaa. Käsikirjoituksen siirtäminen elokuvamuotoon ei ole onnistunut. Ideoita ja yksityiskohtia tursuavaa elokuvaa vainoaa myös harmillisen teennäinen ylinäytteleminen. Ankeat ongelmat eivät kuitenkaan siltikään alista elokuvaa pahnan pohjimmaisten joukkoon; siinä määrin paljon siinä on kuitenkin oivalluksia ja häikäisevän hienojakin yksittäisiä kohtauksia.
Yli kahdella sadalla miljoonalla taalalla rakennettua efektikarkkia. Mitään muuta mainitsemisen arvoista ei sitten löydykään. Turpea, mutta kieltämättä komea, efektimössö mölisee ja pärisee alusta loppuun peittäen alleen kaiken muun. Kokeneempienkaan näyttelijöiden ei tarvitse edes yrittää nousta krapulaisen aamun löysän vetelehtimisen tason yläpuolelle, sillä kaikki liikkumatila on varattu joka tapauksessa tietokoneella loihdituille efekteille. Elokuvasarjaa tänne asti kahlanneet katsojat kuitenkin arvannevat kaiken tämän jo ennalta eivätkä muuta haluakaan, sillä eihän tällaista superkallista tauhkaa tehtäisi ilman näitä katsojia. Siltikin kaikesta kolinasta huolimatta elokuva on tavattoman tylsä, köyhä, aivan liian pitkä sisältöönsä nähden eikä vähissäkään juonea edistävissä kohtauksissa ole tolkkua. Todellakin tarkoitettu vain sarjan faneille.
Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn (2020)Disneyn omistaman Marvel-elokuvastudion vanavedessä pyristelevä Warner Brothers DC-sarjakuvahahmoineen on jäänyt kelkasta jo aikaa sitten. Takamatkalta tämäkin äänekäs, värikäs ja erittäin sekava elokuva yrittää pyristellä kilpailevan yhtiön Deadpool (2017)-elokuvaa myötäillen. Avoimen miesvihamielisenä elokuvana feministiset tavoitteet tuntuvat epämiellyttävän politisoituineilta. Tekele jää puolitiehen sarjakuvamaisuudessaan eikä vie tekemisiään tarpeeksi yli äyräiden tavoittaakseen sarjakuvahahmojen ihanan anarkistista raivokkuutta. Margot Robbie onnistuu kuitenkin pääroolissaan siltä osin, kun hänen hahmolleen nyt tilaa kehittyä tässä sekamelskassa annetaan. Ikäraja huomioiden elokuva on hämmästyttävän veretön ja pitäytyy mieluummin kirkkaiden värien ilotulituksessa. Ohjaus on sekaista eikä antaudu koskaan Harley Quinnin hahmon ihanan rönsyilevää mielenmaisemaa mukailevaksi, kuten olisi ollut luontevaa.
Ankdammen (The Duckpond, 2019)Elokuvassa etuajassa vankilasta vapautunut heittiö Fredrik (Kristoffer Pettersson) palaa piskuiseen kotikaupunkiinsa, jossa vapautuminen sotkee pasmat niin Fredrikin vanhoilta kamuilta kuin kaupungin poliisisediltäkin. Samaan aikaan tanskalaisen koplan suunnittelema ryöstösuunnitelma etenee ja sattumalta Fredrik ajautuu tanskalaiskoplan kanssa törmäyskurssille.
Ruotsalaiset eivät ole aivan untuvikkoja poliisikomedioiden tahi rikosdraamojenkaan kanssa, mutta tämä Robert Anderssonin esikoisohjaus unohtaa osapuilleen kaikki aiemmat opit. Kohtaukset tuntuvat toisistaan irrallisilta ja useimpien kohtausten esittämät tapahtumat venyttävät uskottavuuttaan aivan liian pitkälle. Satunnaiset komiikan versot tukahtuvat liian nopeasti. Hauskoiksi tarkoitetut kohtaukset ovat yksinkertaisesti vaivaannuttavia ja keskittyvät enempi sinne kännisekoilu-, krapula-, kakka- ja tissiosastolle. Solsidanista kopioidut hahmokarikatyyrit muistelevat känni-illan tapahtumia … niin nähty kuvio.
Jiu Jitsu (2020)Täydellisen ponnetonta, hukkaan heitettyä toiminnallista tieteiselokuvapotentiaalia, joka härskisti lainaa juontaankin itseään paremmilta. Poikkeuksellisen surkeasti kuvatun toimintaelokuvan kaikki muutkin myötähäpeää herättävät tekniset kokonaisuudet kiljuvat nopeasti tehdyn rahastuksen ilosanomaa, jossa ainoat elokuvan arvot perustuvat elokuvajulisteeseen painettavien nimien ja naamojen myyntipotentiaaliin. Nicolas Cage ja Tony Jaa eivät tätä kuonaämpäriä muuksi kuitenkaan tee, sillä molemmat ovat unessa pääosan elokuvan kulusta. Taistelukoreografiat voisivat olla tämän tyyppisissä elokuvissa hienoisena pelastuksen enkelinä, mutta tällä kertaa nekin ovat kautta linjan harvinaisen epäonnistuneita. Tietokoneella tehdyt efektit olisivat ylpeydenaihe esikoululaisten videoeditointipäivän tuotoksina, mutta oikeassa elokuvassa jok’ikinen näyttää vain masentavan epäammattimaiselta. Järjetön dialogi yhdistettynä typerään juonikuvioon tuottaa lopulta katastrofaalisen umpisurkeuden jättipotin.
Ohjaaja Peter Segalin kiltissä toimintakomediassa kotikonttorille kenttätöistä eläköitynyt CIA:n veteraaniagentti JJ (Dave Bautista) suojattinsa Sophien (Chloe Coleman) kanssa ryhtyy laittamaan terroristiteroille hanttiin, kun koulun kuoromatka Vatikaaniin keskeytyy odottamattoman terroristien ydinaseuhittelun selvittelyjen ajaksi. Kepeäksi perhe-elokuvaksi suunnattu rymistely taikoo Hollywoodin kliseiden käsikirjasta osapuilleen kaikki hassuttelut näytille aina teinien tunnemyrskyistä terroristipahisten kidutushuonetemppuihin saakka. Elokuva on jatkoa parivaljakon aiemmalle seikkailulle, mutta pysyttelee tarpeeksi etäällä ensimmäisestä elokuvasta seistäkseen myös omilla puujaloillaan. Elokuvan käsikirjoitus terroristijuonineen tallaa satoja kertoja ennenkin tampattuja tuttuja turvallisia polkuja. Yksioikoisen juonen ristipaineessa olevat näyttelijät tuhtaavat puuduttavien ennalta-arvattavien kaksiulotteisten pahvikarikatyyrien ahtaissa rooleissaan minkä pystyvät. Satunnaisesti hymähdyttävät kertakäyttökohtaukset katoavat kuitenkin unholan maille lopputekstien rullatessa.
Red One (2024)Jouluteemaisten elokuvien tukevaan joukkioon mahtuu vain jokunen sellainen elokuva, joka paitsi kestää aikaa, myös nousee esiin omaperäisyydellään tai nerokkaalla käsikirjoituksellaan. Ohjaaja Jake Kasdanin toiminnalliseksi joulukomediaksi tarkoitettu ”Red One” sitä vastoin on ihka ehtaa kertakäyttöviihdettä, jota on kuorrutettu epäsuhtaisella tähtikaartilla ja järjettömän suurella yli kolmannesmiljardin budjetilla. Rahaa on viskottu saavikaupalla näyttäviksi tarkoitettuihin tietokone-efekteihin, mutta niistäkään ei lopputekstien jälkeen kovin moni ole jättänyt itse korjautuvaa lommoa kummoisempaa muistijälkeä katsojan mieleen. Elokuva rikkoo monesti omaa sisäistä eheyttään ja yrittää nivoa monenmoisia mytologiakuvioita yhteen varsin heikoin tuloksin. Joulukomediaksi tarkoitetussa elokuvassa komedian osuus jää varsin ontuvaksi ja luottaa kovasti liiaksi vain kallispalkkaisen Dwayne Johnsonin kohkaukseen.
The Misfits (2021)Eipä oikein maallikko osaa ennustaa, että mitä Pohjolan shamanismitaikuutta tai kiristyskeinoja Renny Harlinilla on oikein ollut käytössään, kun tällaiseen sontahaisuliin on saanut sotkettua Tim Rothin ja Pierce Brosnanin kaltaisia veteraaninäyttelijöitä unissakävelemään sekaisista kohtauksista toisiin. Brosnanin näyttelemä kansainvälinen varasnero lyöttäytyy yhteen salamyhkäisen joukkion kanssa tarkoituksenaan keikata terroristeja rahoittavalta miljardööriltä hilut pois. Toiminnalliseksi veijarikomediaksi tarkoitettu teos on luotaantyöntävän epäkoherentti sekamelska, joka oksentaa ulos toisiinsa kytkeytymättömiä kohtauksen- ja juonentynkiä vailla mitään tolkkua. Harlinin ”ohjauksessa” palloilevat näyttelijät ovat aivan kahvilla pääosan elokuvan kulusta. Kelmien karkelot huipentuvat umpityperiin selkäänpuukotuksiin ja juonikäänteisiin. Surkea viritelmä saa ihmettelemään mitä oikein tapahtui Harlinille, joka aikanaan vei menestyksekkäästi Suomea maailmalle?
Kidnapping Stella (2021)Kidnapping Stella on vuosien takaisesta erinomaisen mainiosta rikostrilleristä The Disappearance of Alice Creed (2009) tehty saksalainen sinikopio. Vaikka kohtaukset ja juonenkäänteet ovat kutakuinkin yksi yhteen alkuperäisen kanssa, ohjaaja Sieben ei siltikään pysty ajamaan lähellekään alkuperäisen ytimekkyyttä. Jella Haase pääroolissa Stellana ajaa asiansa, mutta miespääosat eivät niinkään. Elokuvan keskeisiä turmioita ovat tietty televisiomainen staattisuus ja hukatut mahdollisuudet tunnelman kiristämiseen. Alkuperäisen teoksen ääniraita oli pelottavan tehokas (paljolti Alicen roolin näytelleen Gemma Artertonin ansiosta), mutta tämän kopion vastaava ääniraita on vain … tylsä. Koska elokuvassa ei juurikaan tapahdu mitään, tiivistunnelmaisen käsikirjoituksen realisoinnin on oltava moitteeton tunnelman rakentamisessa. Ohjaaja Sieben ei vain siinä onnistu.
Back in Action (2025)Yllätyksetön, vakioituneita kaavoja kyllästyksiin saakka toistava toimintakomedia esittelee elokuviin pitkältä tauolta paluun tekevän Cameron Diazin ja vastanäyttelijä Jamie Foxxin entisinä vakoojina, jotka tilaisuuden tullen vetäytyvät alalta perheidylliin. Ajan kuluessa perheen vanhempiaan häpeävät oikuttelevat teinit huomaavat, miten kovasti iskä ja äiskä pistävät pataan vihuja, kun vakoojien menneisyys lopulta saa heidät kiinni ja palauttaa korkeaoktaanisen kansainvälisen toiminnan perheen harmaaseen arkeen. Ohjaaja Gordon leikittelee tavisten perhearjen ja väkivaltaa tihkuvan kuvitteellisen vakoojamaailman risteymäkohdassa, mutta tekee sen ah-niin-tuttuja kaavoja käyttäen. Homma toimii vain Diazin ja Foxxin välisen kemian pitäessä pölhöt kohtaukset toisissaan kiinni ilmastointiteipillä. Muutamia virkistävän kepeitä toimintakohtauksia huomioimatta tapaus on yhden katsomisen kestävää kertakäyttöviihdettä.
Shattered (2022)Rikas miljönäärinero Chris (Cameron Monaghan) tapaa sattumalta kuvankauniin Skyen (Lilly Krug) eikä Chris aavista minkään olevan vialla. Varsin pian Skye onkin jo muuttanut Chrisin hulppeaan moderniin ja eristyksessä olevaan kartanoon eikä siitä hyvää seuraa.
Prieton jännityselokuvan kuviot ovat ennalta arvattavia. Elokuva soljuu maltillisen puolitoistatuntisensa läpi varsin kelvollisesti jaksotettuna ja teknisesti pätevänä. Lilly Krug ylinäyttelee, mutta Monaghan vaikuttaa onnettomalta. Näyttäytymään saapunut John Malkovich pistää leikiksi hassun roolinsa talkkarina. Mukana myös Sasha Luss ja Frank Grillo. Psykologinen keikkatrilleri yhdistelee vähän Basic Instinctiä, Miseryä ja Rear Windowia, mutta ei ole tarpeeksi omaperäinen onnistuakseen mitään noista päihittämään millään saralla. Trillerin ongelmaksi muodostuu päähenkilön typeryys.
Secret Defense (2008)Kansainvälisen vakoilun maailmaan sijoittuva ranskalainen elokuva noukkii toimintapainotteiseen kermakuorrutukseen kiiltäviä elementtejä amerikkalaisilta tekijöiltä. Vahvasti saturoidulla värimaailmalla, jatkuvien selkäänpuukotuksien ja kieroilun sarjalla sekä islamistisen terrorin uhkakuvilla draamaa ja toimintaa sekoittava elokuva yrittää luoda sliipattua ja menevää vakoilumeininkiä ohjaaja Tony Scottin ylivertaista vakoiluelokuvaa Enemy of the State (1998) mukaillen.
Ongelmaksi muodostuu se, että kummankin puolen – vakoiluorganisaation ja terroristien – hahmoista ei löydy ainuttakaan samaistumispintaa. Kullekin taholle moraaliton manipulointi ja kylmän laskelmoiva ihmishenkien riistäminen on maalattu paitsi osaksi toimenkuvaa myös näiden ihmisten psyyken osaksi tehden elokuvasta vaikean sulateltavan viihteenä. Viihteeksi se on kuitenkin mitä ilmeisimmin suunniteltu. Eurooppalaisittain isohkolla budjetilla toteutus on silti kertakatsomisen arvoinen.
The Virtuoso (2021)Alalta poissiirtymisestä haaveilevan yksinäisen ja yksityiskohtiin paneutuvan palkkatappajan (Anson Mount) kontakti (Anthony Hopkins) antaa tappajalle enigmaattisen ja kryptisen tehtävän, jonka toisesta päästä paljastuu petos – tappajan uraa ei noin vain jätetä. Neo noir -vaikutteisena vähäeleisenä jännärinä alkava tarina ei koskaan saa tuulta purjeisiinsa vaan kompastuu jok’ikiseen kliseeseen mitä Hollywoodin palkkatappajaelokuvien käsikirjaan on kehdattu keksiä.
Veteraaninäyttelijä Hopkinsin pitämä pitkähkö monologi hautausmaalla on elokuvan parasta antia, vaikka muutoin hänen ja muidenkin näyttelijöiden taidot menevät tasan tarkkaan hukkaan tässä joutavuudessa. Perin ontuvia juonikuvioita ja outoa typeryyttä käytöksessään projisoiva protagonisti sekä ideoita, jotka eivät koskaan realisoidu. Lopun ”yllätys” on tavalliselle katsojalle päivänselvä ensimmäisen vartin jälkeen.
Ohjaus: Omar Naim Käsikirjoitus: Omar Naim Tuotantomaa: USA/Kanada/Saksa Arvioidun version pituus: 90 min Arvioitu: tammikuu 2008 Budjetti: ei tiedossa
Muisti. Tuo tiedemiesten, filosofien, taiteilijoiden ja aivan tavallisten ihmisten yhteinen arvoitus on askarruttanut mieliämme monipuolisuudellaan satojen vuosien ajan. Siinä missä tieteentekijöille tänään on arvoitus, miten yksittäinen muisto koodautuu hermosolujen viidakkoon aivoissa, tieteiskirjallisuudessa alettiin jo aikaa sitten tutkia tulevaa aikaa, jolloin muistin lukemisen ja kirjoittamisen mysteeri on – ainakin osittain – jo ratkaistu. Yhteistä sekä tieteelle että tieteisfiktiolle on, että muisti ja muistot ovat arvaamattomia, herkkiä muuttumaan tai jopa tuhoutumaan pienimmästäkin ärsykkeestä. Ridley Scottin ikoninen neo-noir -klassikko Blade Runner (1982) sai meidät kaikki miettimään muistojen rakennetta ja niiden manipulointia. Alex Proyasin Dark City (1998) -elokuvassa teknotrilleriin käärittynä mietiskellään mahdollisuutta muuttaa muistia pahantahtoisesti. Paul Verhoevenin Total Recall (1990) -elokuvassa puolestaan esitetään keinotekoisten muistijälkien mahdollistavan teknologian vaaroja. Robert Longon elokuvassa Johnny Mnemonic (1995) taasen mietiskellään muistiin koodattuja salaisuuksia. Wong Kar-Wain elokuvassa 2046 (2004) matkustajat hyppäävät mystiseen junaan päämääränään saada takaisin menetettyjä muistojaan. Douglas Trumbullin elokuvassa Brainstorm (1983) muistiin koodattuja kokemuksia onnistutaan toistamaan ja nauhoittamaan katastrofaalisilla seurauksilla. Wim Wendersin elokuvassa Until the End of the World (1991) jahdataan ympäri maailman miestä, jolla on hallussaan unimuistojen nauhoittamiseen pystyvä teknologia. Joseph Rubenin elokuvassa Dreamscape (1984) taas unien muokkaamiseen kykenevällä teknologialla yritetään saastuttaa mieliä asettamalla ajatuksen siemeniä. Tarsem Singhin elokuvassa The Cell (2000) teknologiaa käytetään tunkeutumalla rikollisen mieleen tutkimaan tämän muistoja. John Woon elokuvassa Paycheck (2003) palkkio tehdystä työstä tulee vasta, kun muistijäljet itse työstä poistetaan tekniikan avulla. Gary Flederin elokuvassa Impostor (2001) yritetään päästä istutettujen valemuistojen jäljille itsemurhapommittaja-androidien jahdissa. Vincenzo Natalin elokuvassa Cypher (2002) muistia manipuloidaan ja aivopesemällä koehenkilöistä yritetään saada teollisuusvakoilun työkaluja. Alan keskeisiin teoksiin kuuluu tietenkin Kathryn Bigelow’n elokuva Strange Days (1995), jossa erityisillä tallennuslaitteilla pystytään taltioimaan paitsi muistiin tallentuvat kokemukset, myös tilanteiden aikaansaamat tunnetilat. Omar Naimin The Final Cut (2004) istuu tähän joukkoon ihan kelvosti. Harmillisesti kuitenkin muistojen taltiointiin liittyvien teknologioiden käyttöä on tällä kertaa käsitelty aivan liian yksipuolisesti ja staattisesti kuin tekijöiltä puuttuisi ymmärrystä arvioida esittelemänsä teknologisen innovaation maailmaa mullistavaa vaikutusta.
Tieteistrilleri kertoo määrittelemättömästä lähitulevaisuudesta, jossa erityinen ammattiryhmä leikkelee kuolleiden elämänmuistoista elokuvanmittaisen synopsiksen sukulaisille ja ystäville nautittavaksi. Muistot taltioituvat koko elämän ajalta erityiseen Zoe-implanttiin, joka asennetaan paikoilleen jo ennen syntymää ja joka elää ja kasvaa ihmisen mukana koko tämän elinajan. Alan paras muistojen leikkelijä on Alan Hakman, jota elokuvassa esittää Robin Williams. Hakman elää työlleen eikä hänelle jää muiden ihmisten muistoilta juurikaan aikaa itselleen. Erään erikoislaatuisen tapauksen yhteydessä kuitenkin Alan joutuu ahdinkoon ja joutuu tutustumaan myös omaan itseensä muistojensa kautta.
Tieteisteknotrillerinä The Final Cut jää hyvin hyvin kauas hieman samankaltaisesta Douglas Trumbullin vuoden 1983 elokuvasta Brainstorm, joka vaikuttaa olevan hyvinkin vahvasti vaikuttimena tälle elokuvalle. Nuoren ohjaajansa Omar Naimin ensimmäinen kokopitkä elokuva fokusoituu pitkälti Alanin elämän kuvaukseen ja huipentuu Alanin omiin ongelmiin hänen omien muistojensa kanssa. Draamallinen syke nouseekin jo heti alussa päärooliin eikä ohjaaja luovu missään vaiheessa draamallisen kerronnan otteesta. Käytännössä elokuvan rakenne ja soljuminen pitäytyvät varsin tukevasti Robin Williamsin roolia tukemassa ja Mira Sorvinon esittämä naispääosa onkin jo sitten selkeästi sivuosarooli. Williams pidetään kameran linssin edessä käytännössä koko elokuvan ajan eikä Williams nyt toisaalta ihan huonosti selviäkään roolistaan tässä. Tähtäin on selkeästi vakavammin otettavan tieteiselokuvan puolella, mutta The Final Cut jättää lähes täysin analysoimatta muistien leikkelyn yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia ja keskittyy Alanin omaan ristiretkeen omien muistojensa syövereihin. Tämä on todella sääli ja suuri harmi, sillä vaikka asetelmassa toki esitelläänkin muistien leikkelyn vastustajia ja implanttien valmistajaa, päivän päätteeksi nämä kuitenkaan eivät ole elokuvassa merkittäviä toimijoita, vaikka skenaarion premissi kuin huutaisi yhteiskunnallisten ulottuvuuksien tutkintaa. Seurauksena The Final Cut on melankolinen ja melko eleetön yhden henkilön draamallinen yksinpuhelu; lähes monologimainen. Tieteiskuvauksena elokuva keskittyy vain ja ainoastaan muistien leikkelyn teknologian olemassaolon perusteluun ja esittelyyn, mutta kuvaa kuitenkin ympäröivän yhteiskunnan rakenteineen tapoineen kaikkineen tismalleen sellaisena kuin mitä se tänäkin päivänä on. Pienen pienin tempuin tätä uskottavuutta nakertavaa näkökulmaa olisi voinut tukevoittaa, mutta edes lavastuksen keinoin Naim ei saa aikaiseksi uskottavaa näkymää mahdolliseen tulevaisuuteen.
Kaksi kilpailevaa ja kiemurtelevaa pääjuonta sekoittuvat elokuvassa toisiinsa ja sotkevat tarinan kulkua repien samalla Robin Williamsia kahtia hänen hahmonsa yrittäessä päättää mitä oikeastaan on tekemässä. Yhteen juoneen keskittymällä tarinaan tulisi huomattavasti paljon enemmän sisältöä ja sitä olisi aikaa kehitellä syvällisemmäksi. Nyt kumpainenkin pääjuonne jää paljolti pinnalliseksi ja katsojan on vaikea yhtyä tai samaistua Alanin henkilöön tehden Alanista valitettavan yksipuolisen ja tylsän. Vielä kun toinen pääjuonista on selkeästi mysteerimäinen trilleri ja toinen taas silkkaa henkilödraamaa, on ohjaajan pakko keksiä surkeita kompromisseja näiden juonten kerronnalliseen eteenpäin viemiseen.
Naim on jättänyt elokuvan käytännössä vaille äänimaailmaa, jonka lienee tarkoitus saada elokuva näyttämään juuri sellaiselta tiivisteeltä, joita päähenkilö Alan työkseen pakertaa. Alan kuitenkin tekee työnsä palkkaajiensa toiveiden mukaisesti ja heittää tylysti roskakoppaan ne muistot, jotka eivät istu näihin toiveisiin – yleensä siis vähemmän mairittelevat ja synkät muistot sellaisista asioista, joista perinteisesti vaietaan. Jos kerran elokuvakin leikkii olevansa tiiviste, jää katsoja väkisinkin miettimään elokuvasta ”poistettujen” kohtausten potentiaalia.
Rauhallinen ja melankolinen tutkielma yhden henkilön ristiretkestä ammattinsa kautta avata oman itsensä solmuja. Käärittynä tieteisfiktion käärepapereihin. Vähäiset toiminnalliset episodit eivät onnistu elävöittämään tasapaksuksi käyvää draamaa tarpeeksi ja vaikka elokuva viehättäisikin eleettömyydellään vakavampaa tieteisfiktiota hakevaa katsojaa, jää sitä väkisinkin pohtimaan, miten monin tavoin tästä olisi tullut parempikin. Robin Williamsin ympärille räätälöity tarina pitää miehen jatkuvasti kohtausten keskiössä, ja pystyyhän Williams kokeneena kehäkettuna roolistaan suoriutumaan kelvollisesti, mutta samalla kaikkien muiden roolitusten vähäinen merkitys tuntuu hukkaan heitetyltä potentiaalilta.
Verta pakkiin 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.