Kategoria: elokuvat

Suitable Flesh (2023)

Ohjaus: Joe Lynch
Käsikirjoitus: Dennis Paoli, H.P.Lovecraft
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: toukokuu 2025
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Barbara Crampton. Siinä on nimi, jonka jokaisen itseään kunnioittavan kauhuelokuvan lajityypin tuntijana itseään pitävän henkilön pitäisi tunnistaa. Crampton on tullut erityisen tunnetuksi kauhukirjailija H.P.Lovecraftin tuotannon filmatisointien kautta, mutta hänen jälkensä lajityypin sisällä ulottuu paljon pidemmälle ja sijoittuu ajallisesti (tätä kirjoitettaessa 2025) viiden vuosikymmenen ajalle. Siinä missä valtaosa aloittelevista näyttelijättäristä käyttää kauhun lajityyppiä vain ”pakollisena” ponnahduslautana päästäkseen joskus näyttelemään ”oikeisiin” elokuviin, pieni osa näyttelijättäristä kokee lajityypin jo valmiiksi kiehtovaksi. Kun näyttelemistä ei koe epämiellyttävänä uran käynnistämiseksi tarvittavana pakkopullana, jälkikin on heti parempaa. Crampton täräytti lajityypissä ensimmäisen osumansa sivuroolissa itsensä Melanie Griffithin tähdittämässä psykologisen kauhutrillerin valioyksilössä Body Double (Brian De Palma, 1984) ja sen jälkeen naisella onkin ollut vientiä lajityypin sisällä. Crampton on osoittanut ei pelkästään viihtyvänsä lajityypin sisällä näyttelijänä vaan myös alan elokuvien tuottajana. Cramptonin elokuvaroolit eivät ole jättimäisten miljardiyhtiöiden megatuotannoissa vaan pääosin pienempien tahojen tuotannoissa; puhutaan siis pitkälti ns. B-elokuvista. Siitä on yleensä se seuraus, että elokuvia voi joutua vähän metsästämään, kun niillä on kansainvälistä levitystä lähinnä erilaisilla lajityypin festivaaleilla. Metsästäminen kannattaa kyllä.

Crampton on osoittanut alalla varsin poikkeuksellista resilienssiä onnistuttuaan pysymään relevanttina naisena lajityypin sisällä 80-luvulta saakka yhtäjaksoisesti eikä hän ole osoittanut mitään merkkejä hidastamisesta. Hän on toki tehnyt muutamia loikkauksia kauhun ja jännitysviihteen raja-aitojen toispuolelle, mutta aina (onneksi!) palannut takaisin tarjoamaan jälleen jotain uutta kauhisteltavaa lajityypin harrastajille. Kaiken lisäksi Crampton on tullut tunnetuksi halustaan auttaa nuoria näyttelijöitä ja ohjaajia alalle löytämällä näille mahdollisuuksia ja tilaisuuksia sekä tarjoutumalla myös mukaan nuorten tekijöiden lyhytelokuviin ja antologiaprojekteihin, joita kautta sitten tulevaisuuden tekijöitä pikku hiljaa muovautuu. Crampton on ollut vuosikymmenten ajan myös rakentamassa naisrooleja ulos aiemmin pinttyneistä kaavoista. Cramptonin maailmassa kauhuelokuvan naisen ei enää tarvitse olla pelastettava kiljuja, hysteerinen tapettava, mielisairas äiti tai juonitteleva noita. Roolien evoluutio lajityypin sisällä ei toki tietenkään ole pelkästään Cramptonin ansiota, mutta aika monella hänen roolillaan on ollut evolutiivinen vaikutus. Ironista kyllä, Crampton on ollut mukana monessa kauhukirjailija H.P.Lovecraftin filmatisoinnissa, joissa alkuperäisissä tarinoissa ei yleensä naisille löytynyt kummempaa käyttöä. Itse asiassa tämä käsittelyssä olevan elokuvan alkuperäistarina The Thing on the Doorstep lienee niitä ainoita, joissa nainen on merkittävässä roolissa. Ja fimatisoinnissa myös naisten osuutta tarinassa kirjoitetaan uudelleen – se on sitä evoluutiota se.

Juonitiivistelmä

Psykiatrian tohtorin Daniella Upton (Barbara Crampton) joutuu työssään omituiseen tilanteeseen, kun hänen kollegansa, psykiatrian tohtori Elizabeth Derby (Heather Graham) pidätetään julmasta murhasta ja suljetaan mielisairaalan osastolle tutkimusten ajaksi. Selvästi häiriintyneessä tilassa oleva Derby esittää ystävälleen Uptonille oudon teorian nuoresta miespotilaastaan Asasta (Judah Lewis), jonka hän monien käänteiden jälkeen sittemmin murhasi. Derby kertoo Uptonille takaumien kautta uskomattoman tarinan vihamielisestä Ephraim Waitesta (Bruce Davison), joka taikuudella kykenee vaihtamaan tietoisuutensa itsensä ja uhrinsa kanssa ja näin siirtyy kuolemattomana entiteettinä eteenpäin aina, kun hänen edellinen kaappaamansa keho alkaa käydä vanhaksi, sairaaksi tai muutoin epämiellyttäväksi. Upton sotkeutuu tapauksen tutkintaan ajatuksenaan saada tolkkua ystävänsä Derbyn kokemuksista.

Kommentit

Heti aluksi on sanottava, että tämä tarina on henkistä jatkumoa edesmenneen kauhuohjaajalegenda Stuart Gordonin H.P.Lovecraft -tarinoiden filmatisoinneille Re-Animator (1985)[x] jatko-osineen ja From Beyond (1986)[x]. Ja Lovecraftin lisäksi elokuvilla on muutakin yhteistä: Barbara Crampton on kaikissa mukana näyttelijänä ja Dennis Paoli käsikirjoittajana. Paoli on kynäillyt kasapäin tunnettujenkin kauhuelokuvien käsikirjoituksia ja ohjaajana Joe Lynchkään ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä (muistamme hyvin ainakin melkoiset tapaukset Mayhem (2017) ja Everly (2014)[x]). Tällä kertaa emme liiku urbaanissa betoniviidakossa suljettujen ovien takana, kuten noissa ohjaajan kahdessa mainitussa aiemmassa pätkässä, vaan nyt Lynch kahlitsee meitä mielen ja tietoisuuden näkymättömien ovien taakse. Itse juoni noudattelee H.P.Lovecraftin tarinaa The Thing on the Doorstep juonen keskeisten suuntaviivojen tasolla tehden sinne vuotavia viiltoja aika ajoin. Tarina on kuitenkin siirretty nykypäivän ajankohtaan ja sen käsikirjoituksessa on ajettu samalla oikoiseksi joitakin tarinan piirteitä. Varsin ohkaisen budjetin rajoitteet näkyvät niissä vähäisissä kohtauksissa, missä on ollut tarpeen käyttää efektejä ja niiden realisoituminen hieman jää kismittämään amatöörimäisyydellään. Itse kuvaus, valaistus, lavastus, muu tekniikka ja äänimaailma menettelevät pikkutuotannon rajoitteet huomioiden, mutta se kaiken keskiössä oleva, eli näyttelijäntyö, onkin sitten jo kivasti plussan puolella. Heather Graham tohtori Derbynä toimii oivallisen pontevasti ja Graham pystyy hyvin uskottavasti viestimään katsojalle hahmonsa vaihtuvat tunnetilat ja sen persoonan siellä kehon sisällä.

Kehonvaihtoelokuvien pääosa on komedioita, joissa aika usein aika väsyneenkin komedian keinoin pyritään viestimään katsojalle, että kukas peijooni sitä biokemiallis-mekaanista ihmiseksikin kutsuttua masiinaa tällä haavaa oikein kipparoi. Kauhuelokuvan kohdalla käytössä pitää olla aivan toisenlaisia keinoja ja Lynch on kyennyt ohjaamaan Asan roolissa olevan Judah Lewisin varsin hyvin kertomaan katsojalle, kuka kehon puikoissa kulloinkin häärää. Lewisin onnistuminen on keskeinen tekijä sille, että elokuva nousee keskimääräistä hieman paremmaksi suoritteeksi. Harmillisesti Lynch on mennyt tunkemaan elokuvaan varsin isolla kauhalla pehmopornoa ja seksuaalissävytteisyyttä, joka vie koko kokonaisuutta hähmäisesti ennemminkin B-luokan eksploitaatioelokuvien suuntaan kuin pienen budjetin indie-kauhuelokuvan suuntaan, joka olisi ollut elokuvalle parempi meriitti. Tuo pehmopornoon rinnastuva aspekti myös puuttuu tyystin lähdeteoksesta ja on aivan selkeästi käsikirjoituksen ainoa erittäin vahva negatiivinen moite. Temppu haiskahtaa hieman tarkoitukselliselta eksploitaatiolta aikomuksena kalastaa katsojia myös kauhuelokuvan fanikunnan ytimen ulkopuolelta. Niin tai näin, ilmankin olisi pärjännyt eikä se nyt suurta mielikuvitusta olisi vaatinut projisoida alkuperäisen tarinan tapahtumia muuallekin kuin pehmopornoksi.

Yhteenveto

Lähdemateriaalia sopivasti kunnioittava kauhukirjailija H.P.Lovecraftin tarinan The Thing on the Doorstep (1933) filmatisointi osoittaa vähäisen budjetin rajallisuudet kunnianhimoisessa yrityksessä saada mainittu tarina taltioitua elokuvaksi. Elokukuvan budjetaariset rajoitteet huomioiden sitä voi kuitenkin pitää erittäin onnistuneena legendaarisen kauhutarinan filmatisointina, kun ottaa huomioon, miten vaikeista käsitteellisistä asioista elokuvan keskeinen sisältö muodostuu. Siinä on kuitenkin – juurikin budjetista ja käsikirjoituksesta johtuvia – auttamattomia puutteita, jotka laskevat kokonaisuuden vain juuri keskinkertaista paremmaksi. Silti … oiva lisä Lovecraftin filmatisointien fanien kokoelmiin.

6/10.

Gemma Arterton

Gemma Arterton on brittiläinen näyttelijä, joka aloitti elokuvauransa 2000-luvulla aluksi pienimuotoisissa elokuvatuotannoissa. Nousua avittivat roolitukset sekä Guy Ritchien rikoskomediassa (mm. Idris Elban, Tom Hardyn ja Gerard Butlerin tähdittämässä) Rock’n’Rolla (2008) ja pian sen jälkeen ns. ”Bond-tyttönä” Marc Fosterin elokuvassa (mm. Judi Denchin, Daniel Craigin ja Olga Kurylenkon tähdittäessä) Quantum of Solace (2008). Pian oli vuorossa naispääosa J Blakesonin erinomaisen virkeässä neo-noir rikostrillerissä The Disappearance of Alice Creed (2009). Gemman nousun tähdeksi varmaankin sementoi päärooli Stephen Frearsin romanttisessa komediassa Tamara Drewe (2010) ja sittemmin rooleja on riittänyt sekä isoissa että pienemmissä tuotannoissa.

Gemma Arterton tässä blogissa:

Gemma Arterton is a British actress. She started her career in films in the 2000’s first in smaller productions. Her rise to stardom was helped with minor roles in both Guy Ritchie’s Rock’n’Rolla (2008) alongside stars Gerard Butler, Idris Elba and Tom Hardy and as a ”Bond-girl” in Marc Foster’s Quantum of Solace alongside stars Daniel Craig, Judi Dench and Olga Kurylenko. Soon a leading female role followed in J Blakeson’s masterful neo-noir crime thriller film The Disappearance of Alice Creed (2009). Her road to stardom was surely cemented by a leading role in Stephen Frears’ international hit, romance comedy Tamara Drewer (2019). Since then she has been in high demand both internationally and in her home country, the UK.

Gemma Arterton in this blog:

Melody Anderson

Melody Anderson on kanadalainen 1990-luvulla media-alalta toisiin töihin vaihtanut näyttelijä, joka aloitti uransa 1970-luvun televisiotuotannoissa ja oli vierailevana näyttelijänä lukuisissa erittäin suosituissa sarjoissa aina Dallasista Battlestar Galacticaan. Läpimurto valkokankaille näispääosassa tuli Mike Hodgesin tieteisseikkailuelokuvassa Flash Gordon (1980), joka sattumoisin oli tämän tekstin kirjoittajan ensimmäisiä valkokangaskokemuksia nuorukaisena. Pian Anderson oli jo naispääosassa Gary Shermanin erinomaisen mainiossa kauhuelokuvassa Dead & Buried (1981)[x], josta roolista Anderson varmastikin tunnetaan parhaiten jännitys- ja kauhuviihteen ystävien keskuudessa. Harmillisesti sittemmin Andersonia ei juurikaan elokuvien puolella nähty; toki naispääosa J.Lee Thompsonin toimintakomediassa Firewalker (1986) Chuck Norrisin vierellä voitaisiin nostaa tähän. Anderson vaihtoi pois elokuva- ja televisiomaailman valokeilasta 1990-luvun puolivälissä ja ryhtyi addiktiohin erikoistuneeseen sosiaalityöhön.

Melody Anderson tässä blogissa:

Melody Anderson is a Canadian actress retired from the lime lights in the mid-1990’s. She started her acting career in numerous television shows in the 1970’s and made her splash within the movie world in Mike Hodges’ science fiction action film Flash Gordon (1980). That movie also just happened to be one of my first exposures to the silver screen back in the day as a kid. Success continued in Gary Sherman’s truly magnificent horror film Dead & Buried (1981)[x] from which she is probably best known among the fans of thriller and horror films. Unfortunately then her star waned as fast as it had risen and her subsequent work were mostly for television series. I suppose we could squeeze in her involvement in a female lead role in J.Lee Thompson’s action comedy film Firewalker (1986) opposite to Chuck Norris. Anderson retired from television- and film work in the mid-90’s and switched careers specializing in addiction-related social work.

Melody Anderson in this blog:

Eddie Marsan

Eddie Marsan on brittiläinen näyttelijä, joka aloitti uransa jo 1980-luvun loppupuolella. Pitkään Marsan esitti rooleja brittiläisissä televisiotuotannoissa, mutta vuosituhannen vaihteen tienoilla hän löysi itsensä yhä useammin sivurooleista elokuvissa. Tämän blogin teemojen kannalta kiintoisia sivurooleja Marsanilla on ollut lukuisissa elokuvissa. Roolit ovat olleet kuitenkin vähäisiä eikä Marsania ole vielä nähty selkeässä pääroolituksessa tämän blogin kannalta mielenkiintoisissa elokuvissa. Lähimmäksi pääsevät J Blakesonin erinomaisen virkeä neo-noir rikostrilleri The Disappearance of Alice Creed (2009) sekä ohjaaja Kristina Buožytėn liettualais-ranskalais-belgialainen tieteiselokuva Vesper (2022).

Eddie Marsan tässä blogissa:

Eddie Marsan is a British actor. He began his acting career in the late 1980’s but was mainly seen in television productions until about the turn of the century from which point on he has had a bunch of interesting roles in films of interest to this blog. His roles have, disappointedly, remained as relatively supporting roles although there are two roles of interest that come close to co-leading roles as opposed to definitively supporting ones. These are J Blakeson’s masterful neo-noir crime thriller film The Disappearance of Alice Creed (2009) and director Kristina Buožytėn’s Lithuanian-French-Belgian science fiction film Vesper (2022).

Eddie Marsan in this blog:

Uwe Boll

Uwe Boll on saksalainen ohjaaja ja tuottaja. Kirjallisuuden tohtori päätti siirtyä elokuva-alalle 1990-luvun alussa aloittaen kammottavan surkeilla elokuvaviritelmillä. Jostain oudosta syystä Bollille kuitenkin avautui mahdollisuuksia päästä tekemään elokuvia myös kansainvälisille areenoille ihan oikeiden näyttelijöiden kanssa: Sanctimony (2000), Blackwoods (2001), Heart of America (2002), House of the Dead (2003), Alone in the Dark (2005), BloodRayne (2005), jotka kaikki järjestäen osoittautuivat hyvin huonoiksi elokuviksi, mutta joiden räikeä kaupallisuus onnistui kuitenkin pitämään ohjaajan mukana bisneksessä. Hyvin pian Boll oli profiloitunut tekemään surkeita elokuvajäljitelmiä menestyneistä tietokonepeleistä ja vaikka väliin mahtuu joitakin ihan kelvollisiakin elokuvia (Tunnel Rats (2008), Stoic (2009), Rampage (2009), The Age of Greed (2013)), valtaosa Bollin elokuvista on vain erittäin huonoja. Boll kuitenkin on onnistunut pysymään pinnalla elokuvamaailmassa ja edelleen kykenee hankkimaan elokuviinsa jopa nimekkäitäkin tähtiä, joten ainakin elokuvaviritelmien tuotannollisessa puolessa Boll on onnistunut. Kaikista oudointa on, että Boll todella pitää itseään elokuva-alan nerona (hänen omat sanansa hänen haastattelustaan)!

Uwe Boll tässä blogissa:

Uwe Boll is a producer and director from Germany. A doctor of literature who turned his interests towards the world of movies in the early 1990’s and has become known as one of the worst film directors of all time. He started with truly awful German films and for some odd reason he was then given several chances to produce and direct actual films with actual professional actors and with actual budgets: Sanctimony (2000), Blackwoods (2001), Heart of America (2002), House of the Dead (2003), Alone in the Dark (2005) and BloodRayne (2005). All of them were sprayed with adequate glitter to cover up the fact that these were truly God-awful films. But films that nevertheless were commercially viable enterprises keeping Boll afloat in the movie industry. Quite soon Boll was profiled into a film hack making awful garbage out of successful computer game franchises. Even though Boll has managed to churn out some adequate movies (Tunnel Rats (2008), Stoic (2009), Rampage (2009), The Age of Greed (2013)), the bulk of his output fills the bottoms of the barrels of celluloid trash. Nevertheless Boll has managed to stay in the business and even today (2024) has been able to secure pretty important actors to ’act’ in his films so at least he is fairly seasoned as a producer. The really odd thing about Boll is that he actually thinks he is a genius film maker (his words from his own interview)!

Uwe Boll in this blog:

  • Movie review (in Finnish only): Apocalypse Z (Luca Boni, Marco Ristori, 2013)
  • Movie review (in Finnish only): BloodRayne (Uwe Boll, 2005)
  • Movie review (in Finnish only): House of the Dead (Uwe Boll, 2003)

Ed Harris

Ed Harris on yhdysvaltalainen näyttelijä. Harris siirtyi teatterimaailmasta elokuvien puolelle 1970-luvun loppupuolella ja ensimmäinen rooli oli pieni sivuosa Michael Crichtonin erinomaisessa jännärissä Coma (1978)[x], jossa elokuvassa päätähtinä olivat Michael Douglas ja Geneviève Bujold. Ensimmäinen isompi rooli tuli jo pian Jerrold Freedmanin toimintaelokuvassa Borderline (1980), jossa elokuvassa tähtiroolia veti Charles Bronson. Jo seuraavassa elokuvassaan Harris nousi itse pääroolin vetäjäksi: kyseessä oli George A. Romeron toimintaelokuva Knightriders (1981), jossa vierellä roikkuivat mm. Romerolle hyvinkin tutut Ken Foree, John Amplas, Tom Savini ja Patricia Tallman. Noista vuosista on jo hyvän aikaa kulunut ja Harris on sittemmin ollut elokuvarooleissa hyvinkin satakunta kertaa, joista rooleista varsin iso määrä on sotaelokuvissa, rikosdraamoissa ja -jännäreissä. Ed Harris jatkaa edelleen mittavaa uraansa ja hyvä niin!

Ed Harris tässä blogissa:

  • Elokuva-arviot: Geostorm (Dean Devlin, 2017)
  • Julisteet ja valokuvat: The Abyss (James Cameron, 1989)
  • Julisteet ja valokuvat: Coma (Michael Crichton, 1978)

Ed Harris is an actor from the United States. He migrated from to movies from the theatre stages in the late 1970’s. His first film role was a minor role in Michael Crichton’s excellent medical thriller Coma (1978)[x] with Michael Douglas and Geneviève Bujold. His first major role came but two years later in Jerrold Freedman’s action film Borderline (1980) starring Charles Bronson. In his next movie he is already a leading actor: George A. Romero’s action film Knightriders (1981) with a cast all-too familiar to Romero: Ken Foree, John Amplas, Tom Savini and Patricia Tallman. A good chunk of time has gone by since those days and Ed Harris has steadily acted throughout all these decades totaling his roles in movies probably around the 100 mark! There is no point in re-iterating or highlighting even the most interesting of them as they are just too numerous. Suffice to say that Harris has had a major impact in the history of crime thrillers, crime dramas and war films of the last three decades or so.

Ed Harris in this blog:

  • Movie review (in Finnish only): Geostorm (Dean Devlin, 2017)
  • Posters and photographs: The Abyss (James Cameron, 1989)
  • Posters and photographs: Coma (Michael Crichton, 1978)

Mikael Salomon

Mikael Salomon on tanskalainen ohjaaja, tuottaja ja kuvaaja. Salomon ehti pitkän uran kuvaajana 1960-luvulta 1990-luvun alkuun saakka kulminoituen aika isoihinkin projekteihin: James Cameronin The Abyss (1989)[x], Frank Marshallin Arachnophobia (1990) ja Ron Howardin Backdraft (1991) sekä Far and Away (1992). Sittemmin Salomon alkoi saada ohjaustöitäkin. Hänen ensimmäinen elokuvansa A Far Off Place (1993) ei oikein täysin onnistunut johtuen paljolti vaikeasta tuotannosta. Seuraavassa elokuvassaan Hard Rain (1998) Salomon sai aika nimekkäitä näyttelijöitä ohjattavakseen (Morgan Freeman, Christin Slater, Minnie Driver, Randy Quaid, Dann Florek, Betty White…), mutta elokuvan kallis 70 miljoonan dollarin tuotanto kostautui eikä se saavuttanut kummoistakaan menestystä lippuluukuilla. Sen jälkeen Salomon keskittyi varsin pitkään ohjaamaan televisiosarjojen jaksoja. On hän sentään päässyt myös elokuvien tekoonkin kiinni televisiotuotantojen ohessa: tieteisjännäri The Planet of the Future (2010) itsensä Sean Beanin tähdittämänä, rikosdraama Who is Clark Rockefeller? (2010), mysteeridraama Natalee Holloway (2009), toimintajännäri Freezer (2014) ja raiskaus/kostoelokuva Big Driver (2014).

Mikael Salomon tässä blogissa:

  • Elokuva-arviot: Big Driver (Mikael Salomon, 2014)

Mikael Salomon is a cinematographer, producer and director from Denmark. His work as a cinematographer spanned three decades from the early 1960’s to early 1990’s culminating in such pivotal films as James Cameron’s The Abyss (1989)[x], Frank Marshall’s Arachnophobia (1990), Ron Howard’s Backdraft (1991) and Far and Away (1992). Then he started to gain gigs as a director and Salomon’s first film was an adventure drama A Far Off Place (1993) which was a plagued production and wasn’t that well received initially. His second film, a $70 million dollar crime thriller production, Hard Rain (1998) despite it’s cast with some famous names in it (Morgan Freeman, Christian Slater, Randy Quaid, Betty White, Minnie Driver…). didn’t succeed well in the box office. Salomon was then pushed into directing television series episodes (of which he has quite a resume) and has returned to film only occasionally: science fiction thriller The Planet of the Future (2010) starred by Sean Bean, crime drama Who is Clark Rockefeller? (2010), mystery drama Natalee Holloway (2009), action thriller Freezer (2014) and rape/revenge film Big Driver (2014).

Mikael Salomon in this blog:

  • Movie review (in Finnish only): Big Driver (Mikael Salomon, 2014)

Paco Plaza

Paco Plaza on espanjalainen ohjaaja ja käsikirjoittaja. Plaza on tullut tunnetuksi erityisesti jännitys-, ja kauhuelokuvien ohjauksistaan, joista ilahduttavan moni on saanut kansainvälistä huomiota ja päätynyt kansainväliseen levitykseen. Plazan yhteistyö espanjalaisen ohjaajakollegan Jaume Balagueron kanssa tuotti yhteisohjauksen [REC] (2007)[x], jonka vimmainen intensiteetti ravisteli jo silloin elähtämään päässyttä found footage -tyyppistä kauhukerrontaa. Elokuva oli siinä määrin rajoja rikkova, että se sai peräti kolme jatko-osaa, joista Plaza ohjasi Balagueron kanssa yhden [REC] 2 (2009)[x] ja yksinään toisen [REC] 3: Genesis (2012). Kauhukerronta ei toki ollut miehelle vierasta, sillä jo ennen REC-elokuvien kansainvälistä huomiota Plazan elokuvat olivat herättäneet kiinnostusta kauhuelokuvista kiinnostuneiden keskuudessa (ihmissusielokuva Romasanta (2004) päärooleissan Elsa Pataky ja Julian Sands, Ramsey Campbellin kauhutarinaan pohjautuva kauhujännäri El segundo nombre (2002) sekä kauhukomedia Cuento de navidad (2005), joka oli yksi osa espanjalaisten modernien kauhuelokuvataitajien kuuden itsenäisen elokuvan elokuvasarjasta (Películas para no dormir). Plaza on jatkanut pääosin uraansa Espanjasta käsin ja onnistunutkin tekemään suoranaisia genrehittejä (kuten hyytävän onnistunut kauhumysteeri Verónica (2017), pätevä rikosjännäri Quien a hierro mata [Eye for an eye] (2019), kauhumysteeri La abuela (2021) sekä Netflixin tuottama kauhumysteeri Hermana muerte (2023)). Näistä varsin monessa Plaza on ollut mukana myös käsikirjoittajana.

Paco Plaza tässä blogissa:

  • Elokuva-arviot: [REC]3: Genesis (Pazo Plaza, 2012)
  • Elokuvajulisteet ja valokuvat: [REC] (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2007)
  • Elokuvajulisteet ja valokuvat: [REC] 2 (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2009)

Paco Plaza is a director and screen writer from Spain. Plaza is especially known for his work inside the horror film genre and hasn’t made many forays outside of it excluding a few jabs into the thriller genre. Quite many of his directorial efforts have also seen international distribution and success even. His collaboration with fellow Spanish director Jaume Balaguero resulted in probably his best known work they kindled new fire into the stale found footage horror genre with their intense zombie film [REC][x](2007). That proved such a success that it spawned three sequels. Of those sequels Plaza directed [REC] 2 [x] with Balaguero and [REC] 3: Genesis by himself. These horror movies weren’t, though, his first jabs within the genre and seasoned horror film veterans probably remember such films as his werewolf horror Romasanta (2004) starring Elsa Pataky and Julian Sands, Ramsey Campbell -inspired horror thriller El segundo nomber (2002) and his horror comedy film Cuento de navidad (2005) which was part of a six-film collaboration between six different modern Spanish horror film directors (Películas para no dormir). Plaza has continued his career mainly in Spain and has succeeded in creating riveting and intense films that have enjoyed international distribution (such as quite intense horror mystery Verónica (2017), decent crime thriller Quien a hierro mata [Eye for an eye](2019) starring Luis Tosar, horror mystery La abuela (2021) and Netflix funded horror mystery Hermana muerte (2023)). In may of these, Plaza has also been the screen writer.

Paco Plaza in this blog:

  • Movie review (in Finnish only): [REC]3: Genesis (Pazo Plaza, 2012)
  • Posters and still photographs: [REC] (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2007)
  • Posters and still photographs: [REC] 2 (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2009)

Manuela Velasco

Manuela Velasco on espanjalainen näyttelijä. Velasco on tunnettu etupäässä Espanjan markkinoille tehdyistä televisiosarjoista sekä elokuvista. Kansainväliseen tietoisuuteen erityisesti kauhugenressä Velasco ponnahti Jaume Balagueron ja Paco Plazan yhteisohjauksen [REC] (2007)[x] kautta, joka uudelleenmääritteli found footage -tyyppistä kauhukerrontaa isolla kädellä. Elokuva oli siinä määrin rajoja rikkova, että se sai peräti kolme jatko-osaa, joista kahdessa Velasco oli myös pääroolissa (Balagueron ja Plazan [REC] 2 (2009)[x] sekä Balagueron [REC] 4: Apocalypse (2014)). Noiden roolien lisäksi Velascoa emme valitettavasti ole nähneet tämän blogin teemojen kannalta kiinnostavissa rooleissa.

Manuela Velasco tässä blogissa:

  • Elokuva-arviot: [REC]4: Apocalypse (Jaume Balaguero, 2014)
  • Elokuvajulisteet ja valokuvat: [REC] (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2007)
  • Elokuvajulisteet ja valokuvat: [REC] 2 (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2009)

Manuela Velasco is an actress from Spain. She is mostly known in her country of Spain from her various roles on television – some of which are television series of minor international interest. She rose in the consciousness of international horror film audiences overnight in 2007 when she starred in Jaume Balaguero’s and Paco Plaza’s jointly directed horror film [REC], which pretty much redefined the found footage horror genre of that decade. The movie proved such a success that it spawned three sequels and Velasco starred in two of them: Balaguero’s and Plaza’s [REC] 2 (2009) and Balaguero’s [REC] 4: Apocalypse (2014). Apart from her appearances in the aforementioned horror films, we sadly haven’t seen Velasco in other roles that would be of interest given the themes of this blog.

Manuela Velasco in this blog:

  • Movie review (in Finnish only): [REC]4: Apocalypse (Jaume Balaguero, 2014)
  • Posters and still photographs: [REC] (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2007)
  • Posters and still photographs: [REC] 2 (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2009)

Voleuses [Wingwomen] (2023)

Ohjaus: Mélanie Laurent
Käsikirjoitus: Mélanie Laurent, Christophe Deslandes, Cédric Anger
Tuotantomaa: Ranska
Kieli: Ranska
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: Elokuu 2024
Arvioidun version pituus: 115 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ah – se kuuluisa viimeinen keikka. Viimeisestä keikasta on pulinaa ollut tämän blogin muiden elokuva-arvioiden johdannoissa jo joltisenkin verran, joten ehkä nyt voitaisiin ottaa tikun nenään toinen tätä keikkaelokuvaa määrittävä tekijä eli feminismi. Naisia tappajina ja voroina? Naisia rikollispomoina? Naisia pakokuskeina? Naisia kostajina? ”Mitä kerettiläisyyttä on tämä?!”, huudahtaa kauhuissaan perinteisten toimintaelokuvien piinkova tosifani nojatuolinsa pohjalta nyrkkiään puiden. Vai huutaako sittenkään? Ne ajat ovat olleet jo kauan takanapäin, kun katsojien odotusarvot naisten roolituksista toimintaelokuvissa harasivat vastaan sille, että nainen voisi olla toimintaelokuvan tähtiroolissa puuhastelemassa kaikkea mahdollista äijäilymeininkiä siinä missä mieskin. 2010- ja 2020-lukujen aikana naiset ovat täyttäneet huikean määrän rooleja toimintaelokuvissa, jotka takavuosina miesroolituksin olisi mielletty toksisen machokulttuurin edustajiksi. Ja mikäs siinä! Kyllä eläviin kuviin mahtuu pyssytteleviä ja tappelevia naisia vallan mainiosti. Kuitenkin toimintaelokuvien kerronnassa siinä sivussa nousussa on ollut havaittavissa sellainen feministinen trendi, jossa naiset eivät pelkästään olekaan korvaamassa miehiä, vaan alentavat kaikki elokuvan miehet hömelöiksi idiooteiksi, joiden keskeinen virka on olla elokuvassa naisten toiminnan laskiämpäreinä, naurunaiheina tai nyrkkeilysäkkeinä. Kutsuttakoon tätä vaikka yltiöfeminismiksi. Se on varmasti vastareaktiota kauan sitten ohitettujen vuosikymmenien elokuvakerronnalle, jossa naiset olivat heikkoja pelastettavia kodinhengettäriä tai kaltoinkohdeltuja perhosiksi kuoriutuvia toukkia vain. Tälle vastareaktiolle löytyy varmasti ymmärtäjänsäkin, mutta modernin tasa-arvon ajattelun kannattajien kannalta tällainen elokuvailmapiiri on täsmälleen yhtä toksinen kuin se ilmiö, jota vastaan reagoidaan. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana toimintaelokuvien naistähdet ovat voineet tehdä aivan mitä tahansa mitä aiemmin miehetkin, kuten tästä lyhyestä ja puutteellisesta toiminnallisten elokuvien listastakin käy vaivatta ilmi: Gina Prince-Bythewoodin The Woman King (2022), Patty Jenkinsin Wonder Woman (2017), Cathy Yanin Birds of Prey and the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn (2020), Niki Caron The Mother (2023), Tanya Wexlerin Jolt (2021), Cedric Nicolas-Troyanin Kate (2021), Steven Soderberghin Haywire (2011), Jung Byung-gilin The Villainess (2017)[x], Pierre Morelin Peppermint (2018), Vaughn Steinin Terminal (2018)[x], Navot Papushadon Gunpowder Milkshake (2021), David Leitchin Atomic Blonde (2017)[x], Mateusz Rakowiczin Dzien Matki [The Mother’s Day] (2023), Dan Trachtenbergin Prey (2022) ja Chung-Hyun Leen Ballerina (2023). Näistä elokuvista osa kurottaa aktiivisesti miessukupuolta avoimesti halveksivaan yltiöfeminismiin ja osa puolestaan lähinnä vaihtaa perinteisen miestähden roolituksen naistähden roolitukseen yrittäen pitää tasapainoa siinä, miten elokuvan miesrooleja elokuvassa kohdellaan. Osa tasapainoilee siinä välissä. Osa onnistuu, osa ei niinkään.

Juonitiivistelmä

Korkean profiilin keikkoihin erikoistuneen varaskaksikon Carole (Laurent) ja Alex (Adèle Exarchopoulos) ensimmäinen puolikas olisi halukas ripustamaan naulaan rikolliselämän hansikkaat ja puhuu kaksikon toisenkin puoliskon mukaan suunnittelemaan elämää varastamisen jälkeen. Vaan kaksikon yläpuolella oleva johtajatar Marraine (Isabelle Adjani) ei semmoista peliä suvaitse ilman kovaa korvausta eli vaatii kaksikolta sen kuuluisan viimeisen keikan tekemistä. Marraine yrittää murhata Alexin epäonnistuen siinä ja lopulta kaksikko lähtee vastentahtoisesti vimoiselle keikalle. He ottavat mukaansa pakokuskiksi nuoren Samin (Manon Bresch), koska ilmeisesti sellaiselle voisi olla tässä keikassa käyttöä. Keikan suunnittelun ja toteutuksen sijasta naiset suunnittelevat elämäänsä, tekevät sivuhommeleita tappaen naama virneessä, vetävät kunnon kännejä kyläbileissä ja pohtivat kuka olisi sopiva kenellekin poika- tai tyttöystäväksi. Keikkaakin tulee sitten lopulta suoritettua, kun muut hommelit alkavat käydä vähiin.

Kommentit

Keikkaelokuvaksi Laurentin teos on tasan tarkkaan surkea. Keikkaa ei sen ihmeemmin pohjusteta eikä suunnitella eivätkä sen toteutuksen yksityiskohdat kestä ensinkään lähempää tarkastelua – vaikka asiaa tarkastelisi elokuvan sarjakuvamaisista lähtökohdista. Elokuvan kerronnallinen pääpaino on kepeä draama naiskolmikon yhteisten ilojen ja surujen aiheiden purkamisessa ja lähes melodramaattisessa vatvomisessa suhdekarikkojen pettymysten ja tulevaisuuden haaveilun välimaastossa unohtamatta naisten välisiä keskinäisiä ristiriitoja ja seksuaalissävytteisiä kiintymyksiä. Rikollisten ystävyyden ja keskinäisen kumppanuuden tarkastelu ja pohdiskelu onkin elokuvan olennainen sisältö – sitä vain koristellaan toimintaelokuvakohtauksin, joita ripotellaan sopivin väliajoin pitämään yllä edes jonkinlaista vaikutelmaa toimintaelokuvasta. Toimintaa sisältävät kohtaukset eivät kuitenkaan ole millään lailla erityisen huolimattomia tai huonoja. Ohjaaja Laurent taikoo paikoin jopa hyvinkin onnistuneita kiihkeitä tuokiokuvia toiminnalisista episodeistaan, mutta aivan keskeiseksi ongelmaksi tulee se, että kaikki tuntuu olevan keskeisen juonen kannalta merkityksetöntä, kehnosti istuvaa ja toisistaan irrallaan olevaa. Katsojan on vaikea ymmärtää, miten iso osa tapahtumista nivoutuu sen ison keikan osaksi. Mihin keikassa lopulta edes tarvitaan tarkka-ampujaa tai jopa sitä keikkakuskia? Erityisen outoa on, että ”juonen” keskiössä oleva keikka tuntuu olevan elokuvan tekijöille toissijainen pakkopulla ja valtaosa elokuvan toimintakohtauksista keskittyy aivan toisarvoisiin tapahtumiin, joiden moottorina toimivat henkilökohtaiset syyt. Osa kohtauksista on niin pahasti irrallaan muun elokuvan maailmasta, että katsojaparan pitää oikein nipistää itseään varmistaakseen, että ei ole nukahtanut jonkun oleellisen kymmenminuuttisen kohtauksen ohitse (kyllä,… lasiseinäinen piilopaikka keskellä metsää, mietin muiden muassa juuri sinua!). Tätä ei auta ollenkaan elokuvan kaksituntinen kesto, joka ylittää lähes tunnilla sen mitä elokuvan käsikirjoituksella olisi tarjota. Hollywood-vastinparejaan mukaellen elokuvassa myös teknologiset aspektit ohitetaan olankohautuksilla ja hyvinkin hankalilta tuntuvat asiat lutviutuvat elokuvassa ilman perusteluita tai hahmojen aiempaa suunnittelua. Luonnollisesti kilpa-autoileva moderni nykynainen on myös automaattisesti parhaan A-ryhmän teknohakkeri eikä ihmisiä siellä täällä keskellä kirkasta päivää iloisesti tangon tahtiin murhaavan neitossakin ole tarpeen pelätä virkavaltaa, kameroita eikä näemmä yhtään mitään muutakaan. Paitsi omaa palkkaajaansa. Itse asiassa neitossakin murhaamien tai muutoin vahingoittamien miesten määrä kasvaa rajusti elokuvan edetessä ihan hyviin lukemiin. Vaikka elokuva yrittääkin pestä kasvojaan keksimällä murhaamisen olevan ”kostoa” ja ”välttämättömyyttä”, tekijöiden moraalinen sanoma miesten tappamisesta, tästä tappamisesta nauttimisesta ja koston mittasuhteista oikeutuksineen tulee kyllä harvinaisen selväksi. On hieman hankalaa asennoitua elokuvan avointa murhanhimoa tihkuvien ja hihkuvien naisten haaveiluun rikollisen maailman tomujen jättämisestä taakseen ja perheen perustamisesta rauhaisaan maaseutuidylliin. Asiaa ei myöskään millään muotoa helpota naisten moraalisen kompassin jatkuva heiluriliike, joka saa katsojan kyseenalaistamaan hahmojen todellisen halun aloilleen asettumisesta.

Sarjakuvakirjaan perustuvan tarinan filmatisoinnin ainoana pelastavana enkelinä on Laurentin visuaalinen silmä. Monet kohtauksista on kuvattu ja sommiteltu kiehtovasti, kamera-ajot ovat ammattimaisen vetreitä ja laajan linssin taltioimat maisemat kerrassaan upeita. Harmi vain, että Laurent ei ole ollut tekemässä jaksoa Avara luonto -sarjaan vaan yritteillä on ollut ihan kaksituntinen kokopitkä rikosraina. Elokuvan näyttelijät luovivat kapeiden roolihahmojensa karikoissa miten kykenevät ja onnistuvatkin kehittämään intiimiäkin kemiaa joissakin yhteisissä kohtauksissaan. Toisaalta esimerkiksi Alexin ja Samin hahmojen keskinäinen kasvu ystäviksi on taattua klassista klisee-puuroa enkä loppuratkaisun järkevyydestä nyt viitsi paljastaa muuta kuin, että ”Tuntuu, kuin vastaavaa olisi joskus ennenkin nähnyt … peräti monastikin”.

Yhteenveto

Kipeän kovasti kepeäksi komediaksi yrittävä yltiöfeministinen toimintaelokuva paljastuukin toiminnallissävytteisin kimallekuorin koristelluksi ystävyysdraamaksi ja kapsahtaa katajaan erityisesti sen komediallisten vireiden puutteesta, mutta myös toiminnallisten episodien täysin irrallisesta yhteydestä toisiinsa ja elokuvan yleiseen juonenkulkuun. Elokuvan kohtausten välillä niitä yhdistävää punaista lankaa ei ole; se on kuin samaan picnic-koriin ängettynä mitä keittiön kaapeista on sattunut juurikin sillä hetkellä löytymään välittämättä tuon taivaallista siitä, mikä sopii minkäkin kanssa.

3/10