Kategoria: elokuvat

Spectral (2016)

Ohjaaja: Nic Mathieu
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 9.12.2017 Netflixissä; ei teatterilevitystä
Käsikirjoitus: Nic Mathieu, Ian Fried
Arvioitu: marraskuu 2017
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Budjetti: noin 70 miljoonaa USD
Kieli: englanti, venäjä, slovenia, romania

Johdantospectral_primary

Ei se harvinaista ole, että lajityyppinsä sisällä merkittäviksi muuttuneista elokuvista yritetään ammentaa kaikkea mahdollista oppia analysoimalla, kopioimalla, plagioimalla, imitoimalla ja jopa ryöstämällä. Turkkilaisten oman miehen Çetin Inançin vuonna 1982 ohjaama hilpeä Dünyayi Kurtaran Adam (Turkish Star Wars) nosti ryöstöviljelyn ihan omiin sfääreihinsä pöllimällä sekä kuvamateriaalia että äänimateriaalia suoraan sellaisenaan; jopa kuvasuhde menee hellyyttävästi pieleen ryöstetyissä kohtauksissa. Länsimaissakin kopiointia sattuu ihan tämän tästä sekä juonikuvioissa, kohtauksissa että suoraan ryöstetyissä materiaaleissa. Esimerkiksi massamaakari Fred Olen Rayn terroristielokuva Critical Mass (2001) varastaa ihan kelpo minuutteja kuvamateriaalia suoraan James Cameronin Terminator 2 (1991) -elokuvasta, mutta koska se ei jostain syystä riitä, mukaan on sotkettu vielä kohtauksia Ronald Emmerichin elokuvasta Universal Soldier (1992). Nic Mathieun Spectral puolestaan ei varasta yhtään kuvamateriaalia mistään, mutta sen juoni on suoraakin suorempi adaptaatio James Cameronin elokuvasta Aliens (1986)[x]. Jotakin kopion laadusta kertoo se, että sen alkuperäinen tuottaja Universal Pictures -studio ei nähnyt elokuvassa potentiaalia edes rajoitettuun teatterikierrokseen ja myi valmiin lopputuotteen eniten tarjonneelle. Ostaja oli Netflix, jonka palvelun kautta elokuva sitten jaeltiin. Ihan joka päivä ei Universalin kaltainen toimija sylje elokuvaan peräti 70 miltsiä ja totea jälkikäteen, että eihän tätä voi edes laittaa teatterilevitykseen.

Juonitiivistelmä

Moldovassa muhii. Epäjärjestys pääkaupungissa on edennyt siihen pisteeseen, että kaupungin keskustan alle rakennetussa hyper-dyper-huippusalaisessa tutkimuskeskuksessa tehtävän tutkimushankkeen tilanne on karannut hyppysistä. Paikalle läheiseen amerikkalaisten tukikohtaan lennätetään CIA:n ja armeijan avuksi Yhdysvaltain puolustushallinnon tulevaisuuden teknologioiden tutkimuskeskuksesta salamyhkäiseen teknologiaan perehtynyt tiedemies tohtori Mark Clyne (James Badge Dale) setvimään riistäytynyttä tilannetta, joka uhkaa paitsi koko alueen niin myös ilmeisesti koko planeetan tulevaisuutta. Clyne saa selville, että alueella on vapaalla jalalla eräänlaisia vihamielisiä haamuja, joiden edessä tavallisten armeijoiden perinteiset taktiikat ja ammukset ovat turhia. Kenttätehtäviin kovapintaisen kokeneen sotilasryhmän kanssa lähtevä Clyne joutuu pian tositoimiin olentoja vastaan ja pääsee testaamaan kehittämänsä teorian pohjalta kyhäilemänsä aseen toimivuutta olentoja vastaan. Riistäytyykö tilanne kokonaan käsistä vai pystyykö Clyne miehineen estämään koko planeetan tuhoutumisen ylivoimaisen ja ylivertaisen vastustajan edessä?

Kommentit

Onhan se kerrassaan hämmästyttävää, että elokuvan tekijät kopioivat juonirakenteen kokonaan – jopa osa kohtauksista on suoria lainoja – toisesta elokuvasta ja siltikin onnistuvat jättämään omaan lopputuotteeseensa järkyttäviä loogisia aukkoja, joista haamut liihottavat iloisina läpi. Elokuva on yhtä täyttä kliseiden kavalkadia, jota täplittävät suorat kohtauslainat, murheellisen ponnettomasti poukkoileva dialogi, ammottavat aukot elokuvan sisäisessä logiikassa ja varsin hyvin – isolla rahalla siis – onnistuneet tietokoneilla pykätyt erikoisefektit. Supersalainen aselaboratorio? Jep. McGyverinkin nurkkaan häpeämään taidoillaan lähettävä tiedemies, josta kuoriutuu kaikki pelastava sankari? Jep. Ilkeä taustaorganisaatio, jonka todelliset tavoitteet ja puheet ovat räikeässä ristiriidassa keskenään? Jep. Ajankulussa ilmenevät ristiriidat ja aukot, joista ilmeisesti kenenkään ei pitäisi välittää, koska scifileffa haamuilla? Jep. Vihut uhkaavat maailmaa ja amerikkalaiset sankarit lähetetään pelastamaan päivä? Jep. Ylivertaisen vastustajan kumoamiseen tarvitaankin lopulta vain kunnon motivaatiopuhe? Jep. Scifi-tiedemiehen fyysistä kenttäkuntoisuutta arvostelevat ylimieliset sotilaat, jotka lopulta nöyrtyvät ymmärtämään oman rajoituksensa? Jep. Kunnon McGyver kehittää nollasta superteknisen vihujen tuhovekottimen ja onnistuu sarjatuotantomonistamaan sen koko köörille? Jep jep ja jep.

Mielenkiintoisesti elokuvan visuaalinen ilme, sen kohtausten jatkumot ja äänien ja kuvan ykseys ovat kaikki toisistaan irrallisia elementtejä. Elokuvan kerronnassa irrallisen tuntuisia palasia liimataan yhteen ahtaissa sisätiloissa kuvatuilla dialogikohtauksilla antaen helposti sellaisen vaikutelman, että elokuva on kyhätty yhteen yhdistelemällä erilaista sopivaa kohtausmateriaalia dialogiliimalla. Seurauksena dialogi ei tunnu ensinkään luonnolliselta henkilöhahmojen keskinäiseltä keskustelulta vaan ainoastaan pakotetulta kommentaarilta, jonka ainoa funktio on selittää katsojalle, että miten hitossa tästä kohtauksesta päästiinkään tähän seuraavaan kohtaukseen. Visuaalinen identiteetti rakentuu lähinnä muutamien tietokone-efektien varaan ja ohjaaja Nic Mathieun oma kädenjälki jää muiden tekijöiden muiden elokuvien kohtausten vaisuksi toisintamiseksi. Leikkaus on toisinaan suht sujuvaa, mutta välillä lainaa turhan paljon tietokonepelien maailmasta: tietokonepelien interaktiivisessa pelikerronnassa hyväksi koetut ratkaisut eivät välttämättä kovin hyvin istu elokuvaformaattiin.

Aivan ilmeisen selvää on se, että pääosa budjetista tuli käytetyksi niihin haamuefekteihin ja sodan runteleman kaupunkitantereen taikomiseksi tietokoneen keskusmuistista visuaaliseen muotoon. Efektit ovat paikoin varsin eteviä ja taas paikoin kovin vahvasti tietokonepelimäisiä, vaikkakin silti näyttäviä. Hyvinkin helposti on spekuloitavissa, että tällaisten efektien arvostus on sidottu vahvasti juuri tähän ajan hetkeen, joten vaikea on kuvitella elokuvan efektien tuntuvan miltään muulta kuin surkuhupaisilta joidenkin vuosien tai vuosikymmenien kuluttua. Kertokäyttöviihteen efekteiksi toki kelvollisia, mutta tuollaisen budjetin hintalapulla eipä se nyt millensäkään yllättävää ole, että rahalla saa ja hevosella pääsee.

Yhteenveto

Joskus sitä tulee ajatelleeksi sellaisia ajatuksia, että useamman kymmenen miljoonan taalan budjetilla voisi olla kohtuullista odottaa elokuvakäsikirjoituksen pitävän sisässään rahtusen muutakin kuin muualta lainattua. Sitten tulee nähneeksi jälleen yhden suurella rahalla tehdyn kopion takavuosien merkkiteoksesta. Tällä kertaa siis Cameronin Aliens (1986)[x] saa kyseenalaisen kunnian olla se kopioitava. Ei se kyllä ainut ole vaikkakin keskeinen ja onhan se kymmenien miljoonien budjetilla aikaansaatua lopputuotetta katsomalla suorastaan ällistyttävää, että tekijät eivät ole viitsineet vaivautua muuttamaan kopiointivimmassaan edes perusasetelmia lukuisista kohtauksista. Vaikka Nic Mathieun tieteissotaelokuva tarttuu kiintoisiin lähtökohtiin, se ei kuitenkaan osaa naiivia  jenkki pelastaa maailman haamuilta!– lopetusta kummemmin tutkia tai lähestyä premissiä. Kuinka monta kertaa olemmekaan nähneet salassa operoivien asetutkijoiden hyppysistä karanneen tutkimuksen johtavan mittavaan katastrofiin, jonka lopulta amerikkalaissankari selvittää vaikka teipillä ja paristoilla? Kohderyhmää on haastavaa hahmottaa: toimivien ajatuselimien haltijoille elokuva ei tarjoa kuin korkeintaan hetkellisen irtautumisen arjesta popkornin ääressä, kovaksikeitetyille tieteiselokuvien harrastajille typerät kliseet ja pseudotiedemiehiltä karanneet diibadaaba-perustelut sopisivat korkeintaan hersyvän parodian aineksiksi ja toimintaelokuvaa laajalla rintamalla jo nähneille katsojille elokuva ei tarjoa mitään uutta.

3/10.

Orbiter 9 (2018) [Orbita 9]

Ohjaus: Hatem Khraiche
Käsikirjoitus: Hatem Khraiche
Tuotantomaa: Espanja / Kolumbia
Kieli: espanja
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: kevät 2018
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Budjetti: noin 4 miljoonaa USD

Johdantoorbiter9_primary

Kun syystä tai toisesta pelkkä tieteellinen uteliaisuus, taloudelliset tarpeet tai näyttämisen tarve eivät riitä syiksi lähteä lipettiin maapallolta, syyksi paljastuu usein maapallon kehno tila. Useimmiten maapalloa uhkaa välitön tuho tai hiljainen kuihtuminen, mutta kehnoksi tilaksi kelpaa myös räikeä ylikansoitus ja köyhdytetty ekologinen ympäristö ja niihin liittyvät sosiaaliset ongelmavyyhdet. Kuuhun on kurotettu jo vaikka kuinka kauan, mutta sitä kauemmaksikin on nykyelokuvassakin jo tunkua. Christopher Nolanin elokuvassa Interstellar (2014) pitäisi löytää keinoja hiipata hiivattiin kuolevalta planeetalta. Ekokatastrofia paetaan myös Ivan Englerin ja Ralph Etterin elokuvassa Cargo (2009). John Carpenterin elokuvassa Dark Star (1974) taas holtitonta tähtienvälistä siirtokuntailua on hillittävä pyrkimällä tuhoamaan asuttamiseen kelpaamattomia planeettoja ihan vain siksi, etteivät innokkaimmat siirtokuntalaiset aja itseään surman suuhun tietämättömyyttään. Neill Blomkampin joutavassa toimintarymistelyssä Elysium (2013) ekokatastrofin kourissa värisevältä planeetalta karkaaminen muualle asumaan  on vasta alkamassa ja vain rikkaimmat ovat päässeet kiertoradalle perustettuun siirtokuntaan. Paul Verhoevenin elokuvassa Total Recall (1990) ensimmäiset siirtokunnat on jo onnistuneesti perustettu Marsiin, mutta yhteiselo planeettojen välillä ei ota sujuakseen. Eikä se suju oikein kunnolla myöskään Ridley Scottin elokuvassa Blade Runner (1979), kun siirtokuntaelämä muualla tuntuu olevan joko epäinhimillisen raskasta raadantaa tai aivan liian arvokasta tavalliselle kansalaiselle. Douglas Trumbullin elokuvassa Silent Running (1972) kuolevalta maapallolta pelastettua kasvi- ja eläinkuntaa uhkaa perikato, kun jättimäisten avaruudessa matkaavien pelastuskapselien käyttö kaupallisesti sopivammin kiehtoo omistajatahoja enemmän kuin elämän pelastaminen. Stanley Donenin ja John Barryn elokuvassa Saturn 3 (1980) puolestaan ylikansoitettu maapallo voi luottaa enää lukuisiin avaruudessa kiertäviin tutkimusasemiin, joilla haetaan ratkaisuja maan ongelmiin, mutta joilla eläminen ei aina jätä ihmisiä täysiin järkiinsä. Mortem Tyldumin elokuvassa Passengers (2016) taas maapallolta lähetetyssä siirtokunta-aluksessa väen pitäisi nukkua staasissa koko matkan, mutta vuosikymmeniä ennenaikainen herätyshän siitä parille matkaajalle tulee. Samalla teemalla myös Christian Alvartin elokuvassa Pandorum (2009)[x] matkataan tuomitulta maapallolta karkuun siirtokunta-aluksella, mutta sielläpä heränneitä on vähän enemmänkin … ja monet peräti kiukkuisia. Peter Hyamsin elokuvassa Outland (1980)[x] siirtokuntalaisia asuupi jo siellä täällä avaruusasemilla, mutta meno niissä ei välttämättä ole villiä länttä kummempaa. Paul Verhoevenin elokuvassa Starship Troopers (1997)[x] maapallolta ulkoavaruuden planeettoja asuttamaan lähteneet ihmiset ovatkin kohdanneet ongelman: vieraan ja vihamielisen lajin, jonka kanssa kehkeytyy kokolailla verinen sota planeettojen tulevaisuudesta. John Carpenterin elokuvassa Ghosts of Mars (2001) punainen planeetta on jo hyvinkin asumiskelpoiseksi saatu, mutta ei vailla synkkiä salaisuuksia. M. Night Shyamalanin elokuvassa After Earth (2013) elinkelvottomalta maapallolta on puolestaan paettu Nova Prime-nimiselle planeetalle. James Cameronin elokuvassa Avatar (2009) niin ikään maapallon porukalle pitäisi löytää äkkiä uutta lääniä ja yksi ihmiskunnalle luontainen vaihtoehto on ottaa se niska-perse-otteella väkivalloin.

Espanjalais-kolumbialaisessa Hatem Khraichen ohjaamassa trillerissä Orbiter 9 (2018) puuhastellaan samoissa merkeissä. Maapalloa uhkaa hiljainen nääntyminen ekokatastrofien ja väestönkasvun paineessa ja sitä varten on perustettu erillinen avaruusohjelma, jonka tavoitteena on lähettää ihmisiä katsastamaan maankaltaistukseen sopiviksi arvioituja planeettoja.

Juonitiivistelmä

Helena (Clara Lago) on syntynyt avaruusaluksessa, joka on matkalla pois maapallolta kohti etäistä planeetta, jolla Helenan pitäisi tavata myös muilla aluksilla kulkevia muita siirtokuntalaisia vuosikymmenien päästä tulevaisuudessa. Matka on pitkä ja yksinäinen, sillä Helenan vanhemmat uhrasivat itsensä tyttärensä puolesta aluksen happijärjestelmän vaurioiduttua eikä alus olisi enää pysynyt elinkelpoisena kaikille kolmelle. Helena on aluksessa nyt yksin … kunnes happijärjestelmää korjaamaan saapuvan avaruusmekaanikko Álexin (Álex González) tulo sekoittaa sekä Álexin että Helenan elämän totaalisesti.

Kommentit

Elokuvan onnistuminen nojaa tällä kertaa oikeastaan kokonaan pääroolien näyttelijöidensä kyvykkyyden ja yhteispelin varaan ja molempien suoritus on yht’aikaa ihailtavan hillittyä ja avoimen raikasta. Clara Lagon näyttelemänä pääroolihahmo Helena saa kosolti aikaa ja Helenaa kohtaavat elokuvassa monenlaiset tilanteet, joista Clara Lago hoituu hyvinkin pätevästi. Jätetään elokuvan keskeisiä ja järistyttäviä käänteitä tässä nyt poikkeuksellisesti kokonaan käsittelemättä. Vähän kuin Duncan Jonesin elokuvan Moon (2009) ja Richard Schenkmanin elokuvan The Man from Earth (2007) kohdallakin mitä vähemmän elokuvan juonen kulusta ja käänteistä tietää etukäteen, sitä vaikuttavammilta ne tuntuvat.

Ohjaaja Hatem Khraiche paljastaa ehkä hyvinkin verkkaisen alun jälkeen liian nopeasti keskeisen yllätyksensä, mutta onpahan ainakin rytmittänyt paljastuksiin johtavat kohtaukset aivan mestarillisesti. Khraichen ohjauksessa kohtaukset nivoutuvat toisiinsa sujuvasti eikä kaikkea ole tarpeen kuorruttaa tai siloitella liiaksi. Herkullisesti Khraichen elokuvassa ei jättäydytä vain romanttisen melodraaman tielle seuraamaan parinmuodostusta vaan tutkitaan myös niitä seurauksia, joita parin tilanne väistämättä muodostaa. Pahimmillaan elokuva valahtaa Andrew Niccolin scifipöristelyn In Time (2011) muka-jännittävän joutavuuden tasolle, mutta parhaimmillaan Khraichen elokuvan jännitteissä on jopa Michael Winterbottomin kiellettyä rakkautta tutkivan elokuvan Code 46 (2003) selittämätöntä sähköisyyttä. Iso osa Khraichen ohjaustyön kiitoksesta menee yksinkertaisesti siihen, että juonen kuljetukseen on vaivauduttu käyttämään aikaa myös ensimmäisen paljastuksen jälkeen. Kun esim. vaikkapa Michael Bayn toiminnallisessa scifiromanssissa The Island (2005) keskeisen paljastuksen jälkeen keskitytään vain hektiseen pakosäntäilyyn puuduttavuuteen asti, Khraichen elokuvassa jännitys- ja yllätyselementtien jatkuvuuden takaamiseksi käsikirjoitukseen on viitsitty kynäillä muutakin kuin kiireistä karkailua. Toki on mainittava, että useampikin elokuvan kohtauksista – eikä vähintään sen henkilöhahmojen käyttäytymisen näkökulmasta – vie ko. tilanteen uskottavuutta hieman turhan kauas ulapalle. Onneksi sentään purjeet siintävät vielä horisontissa eikä aivan hirveitä ylilyöntejä tarvitse päätä pudistaen hämmästellä. Kiusallisesti kuitenkin Khraichen elokuvassa on useampiakin sivujuonteita, joita ei tyydyttävästi käsitellä elokuvan kulun aikana ja helposti tuleekin mieleen, että elokuvakäsikirjoituksen tiivistämistä on tehty kuvaus- tai editointivaiheessa eikä kaikkia sivuvaikutuksia ole osattu ottaa huomioon. Useampikin sivujuonne jää kummittelemaan tarpeettomina, mutta onneksi niistä ei kuitenkaan muodostu konflikteja ytimeltään varsin yksinkertaisen pääjuonen haitaksi.

Kuvauksen, valaistuksen ja lavastuksen taso on selkeästi keskimääräistä tusinatrilleriä vaikuttavampaa ja avaruusaluksen sisätilat ovat oivasti realisoidut. Varsin vaatimaton budjetti huomioiden tämä tekninen taso saa näistä asioista kiinnostuneen katsojan nyökkäilemään hyväksyvästi. Äänien käyttö ja äänimaailma kokonaisuudessaan tukee elokuvan kulkua erittäin hyvin ja piristävästi Khraiche uskaltaa käyttää myös hiljaisuutta tehokkaasti hyväkseen: jokaisessa kohtauksessa ei tarvitse olla jotain syntikkakerhoa taustalla vaikuttamassa katsojan odotuksiin ja mielentilaan kohtauksesta. Parhaimmillaan äänien käyttö on elokuvan alkuvaiheessa ja nousee jopa hyvinkin tehokkaaksi jännitystä tiivistäväksi elementiksi. Loppupuolella tilanne valitettavasti muuttuu tältä osin ja varsinkin viimeiset spurtit jäävät vaille sen ihmeempiä irtiottoja äänipuolella.

Yhteenveto

Verkkaisesti etenevä romanttinen mysteerielokuva käyttää tieteiselokuvataustoitustaan lähinnä kulissina kahden ihmisen välisen suhteen kehittymiselle ja rakkauden puhkeamiselle – olkoonkin, että mainittu rakkaus tällä kertaa syttyy kovin vilkkaasti, ehkä jopa vääristä syistä ja monista valeista huolimatta. Vaikka elokuvassa on joitakin varsin vähälle pohdinnalle jätettyjä yllätyskäänteitä, jaksaa se silti pysyä tasapainossa romanttisen draaman, toiminnallisestikin etenevän trillerin ja tieteisfiktion välillä. Poikkeuksellisen vahvasti ja väkevästikin näytellyssä elokuvassa ei paljoakaan iloitella suurilla efekteillä tai komeasti koreografioiduilla toimintakohtauksilla. Se mikä näyttävyydessä menetetään, otetaan takaisin taitavin näyttelijäsuorituksin, kyvykkäällä ohjauksella ja kiehtovalla käsikirjoituksella. Kohderyhmää elokuvalle on hieman vaikea hahmottaa: se ei oikeastaan kerro romanttisen kaarensa puitteissa kovinkaan selkeää näkemystä kuvitteellisesta tulevaisuudesta avaruusmatkailun parissa kovemman tieteiselokuvan ystäville ja toisaalta sitten elokuvan yllä kaartuva tieteisfiktion aura saattaa hyvinkin vierastuttaa sellaisia katsojia, jotka muutoin viihtyisivät romanttisen jännärin parissa. Niin tai näin, jos elokuva on tarkoitus katsoa, kannattaa jättää elokuvan trailerit suosiolla katsomatta, sillä niissä tympeästi paljastetaan aivan liikaa elokuvan juonesta.

6/10.

Day of the Dead: Bloodline (2018)

Ohjaus: Hèctor Hernández Vicens
Käsikirjoitus: Mark Tonderai, Lars Jacobson
Tuotantomaa: USA / Bulgaria
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: kevät 2018
Budjetti: noin 8 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä Suomessa

Johdantodayofthedeadbloodline_primary

Huoh. Valitettavasti elokuvien maailmassakin törmää väistämättömästi sellaiseen kuonaan, jonka tavoitteena on vain ja ainoastaan ratsastaa muiden, kovasti paljon taitavampien, tekijöiden uurastuksen ja innovaatioiden hedelmillä. Kun George A. Romero muutti zombie-elokuvien kuvaston kertaheitolla zombietrilogiallaan Night of the Living Dead (1968), Dawn of the Dead (1978) ja Day of the Dead (1985)[x], plagiaattoreiden ja siivellä ratsastajien kuonakuorolla oli tarjolla lähdemateriaalia suorastaan hopeisella tarjottimella. Eritoten siksi, että kauhuelokuva lajityyppinä muutoinkin tuntuu houkuttelevan pikarahastuksiin ja nopeisiin kopioihin enemmän kuin monet muut lajityypit. Lisäksi kauhuelokuvaa käytetään varsin tavallisesti sekä näyttelijöiden että ohjaajien ja tuottajien ponnahduslautana ylemmäs elokuvien hierarkiassa kuvitelmalla, että kauhuelokuva lajityyppinä on siellä pohjimmaisena. Romero ei toki ansaitse kaikkea kunniaa niistä inhoista paarustajista, jotka tänä päivänäkin ovat levittäytyneet kiinteäksi osaksi populaarikulttuuria; vaikkapa Espanjan Amando de Ossorio, Ranskan Jean Rollin, Italian Lucio Fulci ja Yhdysvaltojen Dan O’Bannon ansaitsevat toki oman osansa lajityypin elinvoimaisuuden suitsutuksesta laajennettuaan omilla tavoillaan Romeron esittelemien elävien kuolleiden käsitteistöä. Zombiet tykkäävät aivoista? Jep. Eipä tämä tullut Romerolta vaan ensimmäiset aivoja mussuttavat zombiet nähtiin Dan O’Bannonin klassikkokomediassa Return of the Living Dead (1985). Yksi on varmaa: jos James Glenn Dudelson on mukana tekemässä elokuvaa, mitään populaarikulttuuriin pysyvästi jäävää innovatiivista leimaa ei ole odotettavissa ja siis tässä elokuvassa herra Dudelson on tuottajana.

Juonitiivistelmä

Aargh! Maailmanloppu on jälleen päällämme! Sairaalassa muuntuneen influenssaviruksen vuoksi kuolleista nouseva ruumishuoneen asukki käynnistää virusepidemian, joka muuttaa nopeassa tahdissa suurimman osan ihmiskunnasta alkukantaisiksi zombie-olennoiksi, joiden intohimona on ihmislihan repiminen ja syöminen. Kuukausien päästä epidemian jo jyrättyä alleen sivilisaation, pieni joukko selviytyjiä eristetyssä ja zombieiden piirittämässä bunkkerikompleksissa yrittää kukin tahoillaan parantaa henkiin jäämiseen mahdollisuuksia sekä itselleen ja läheisilleen että koko ihmiskunnalle. Sotilaiden johtamassa pesäkkeessä nuori lääkäriksi vasta valmistunut Zoe (Sophie Skelton) yrittää epätoivoisesti keksiä vastalääkettä virusepidemian taltuttamiseksi ja samalla pitää bunkkerin väen terveinä ja kykenevinä kamppailemaan zombie-uhkaa vastaan. Zoe joutuu kohtaamaan kenkkuja vastoinkäymisiä toinen toisensa perään: sotilaiden johdossa oleva Miguel Salazar (Jeff Gum) ei erityisemmin pidä miestensä henkien vaarantamisesta lääkkeen tutkimustyössä ja mutkia matkaan asettaa myös nykyisin zombieksi muuttunut hyypiö, jolle Zoe oli pakkomielle ja joka yritti raiskata nuoren lääkärin epidemian käynnistyessä.

Kommentit

Huoh. Ehkä kaikkein masentavinta tällaisten elokuvien arvioinnissa on miettiä niitä menetettyjä mahdollisuuksia, jotka kyvykkäämmiltä tekijöiltä on jouduttu epäämään, kun rahaa on syydetty tällaiseen tuubaan miljoonatolkulla. Mitä kaikkea mielenkiintoista esim. juuri tämän elokuvan noin kahdeksan miljoonan budjetilla voisikaan saada aikaiseksi, jos rahan käyttäisi joku muu? On kiusallisen selvää, että pääosa rahoista on tälläkin kertaa valutettu vain näyttävien puitteiden aikaansaamiseksi ja jostakin syystä elokuvan tekijät jälleen kuvittelevat, että juuri näissä paremmissa lavasteissa oikeiden armeijalta vuokrattujen Humvee-ajoneuvojen katveessa näytelty soopa olisi jotenkin parempaa kuin kehnommissa puitteissa.

Lavastus ja zombie-efektit ovat ainoa pieni positiivinen pilkahdus elokuvan tympeässä kyvyttömyydessä saada katsoja kiinnostuneeksi niistä kaikista hölmöilyistä, joita silmille ladataan minuutti toisensa perään. Elokuvan juonen kuviot hakevat vertaistaan typeryydessä vai mitä sanotte tästä: pakkomielteisesti rakkauden nälkäinen puoliälykäs zombiehyypiö palvontakohteensa vaateriekaleita nuuhkimalla jahtaa tätä päivien ajomatkan päästä bunkkerille ja siellä murtautuu kompleksiin vanhalla tutulla James Bond-kikalla roikkumalla auton alla päästäkseen käsiksi rakkautensa kohteeseen. Tämä ääliömäisesti virnistelevä puoliälykäs ja osittaisesti puhekykyinen zombie luontevasti seikkailee ilmastointikanavissa kuin Bruce Willisin John McClane ikään ja käyttää jopa panttivankeja saadakseen haluamansa.

Tekijät tekevät tarkkaavaiselle katsojalle varsin selväksi, että Romeron alkuperäinen Day of the Dead (1985) on katsottu moneen monituiseen kertaan tiputtamalla sinne tänne joutavia ja jopa vaivaannuttavia viittauksia alkuperäiseen. Pienistä sinällään virkistävistä yksityiskohdista (kuten Lori Cardillen alkuperäisessä mestarillisesti näyttelemän Sarahin seinäkalenterin kopion vilahdus tai Terry Alexanderin näyttelemän helikopterilentäjän lentämän kopterimallin romu pellolla) aina tympeisiin nimileikkeihin (mekaanikko Savini ei ole tällä kertaa kuulemma hoitanut hommiaan kunnolla).  Itse asiassa iso osa koko elokuvan asetelmasta, ihmisten välisistä suhteista ja lavasteista on kalpeata kopiota Romeron alkuperäisestä. Näyttelijöiden arviointi on vaikeaa: on selvää, että näyttelijöiden ohjaus on ollut olemattoman ja puutteellisen välimaastossa, mutta sen verran totista ja tönkköä pönötystä on tarjolla, että tokkopa näiden näyttelijöiden suorituksista olisi suuria ilonkiljahduksia aikaan saatu taitavammissakaan käsissä. Toki käsikirjoituksen hahmoille pakottama dialogi on itsessään varsin hirvittävää, joten eipä tätä epäonnistumista ihan kokonaan amatööri-iltamien näyttelijäkaartille voi laskea. Lavastus ja puvustus sen sijaan on ihan onnistunutta, jos kohta katsojalle ei nyt kuitenkaan sitten näytetä mitään standardi-zombie-mätkeestä poikkeavaa. Ääniraita elokuvassa on mitäänsanomattoman tehotonta ja ns. peruskamaa halpistoimintaelokuvien puolella eikä äänimaailmalla kyetä rakentamaan yhteenkään kohtaukseen minkäänlaista jännitettä. Elokuvan tekninen toteutus on kaikilla mittareilla vilkaistuina varsin onnetonta: noin puolessa kohtauksista valaistus on epäuskottavaa ja vääristävää, päivä ja yö voivat vaihtua kesken kohtauksen pariinkin kertaan ja elokuvan toimintakohtauksien leikkaukset eivät anna katsojalle tilaa keskittyä kohtaukseen.

Yhteenveto

Huoh. Surkeiden sattumusten sarjasta ei ole kysymys, kun tarkkailee sitä säälittävien murheellisuuksien läjää, mitä James Glenn Dudelson on jättänyt jälkeensä elokuvahistorian kellastuville sivuille sekä ohjaajana että tuottajana. Läjä on enempikin surkeiden kyvyttömyyksien sarja ottipa sitten näkövinkkeliksi pelkät zombie-elokuvat tai yleisemminkin kauhuelokuvan lajityypin. Steve Minerin ohjaajan uran pohjanoteerauksia on epäilemättä Dudelsonin tuottama isomman rahan sekamelska Day of the Dead (2008), mutta koko zombie-genren surkeimpiin viritelmiin kuuluu Dudelsonin itsensä ohjaustyö Day of the Dead 2: Contagium (2005). Nämä molemmathan siis yrittävät Romeron nimellä ratsastaa aamunkoittoon leveästi virnistäen ja kun kaksi hirvittävää epäonnistumista ei herralle vielä riitä, niin tässä olisi nyt sitten se kolmas. Tätä voi tosissaan suositella katsottavaksi vain sellaisille herrasmiehille ja -naisille, jotka periaatesyistä haluavat hampaat irvessä katsoa kaikki genren teokset.

2/10.

The Tournament (2009)

Ohjaus: Scott Mann
Käsikirjoitus: Gary Young, Jonathan Frank, Nick Rowntree 
Tuotantomaa: USA
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevitystä Suomessa
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: helmikuu 2012
Budjetti: noin 8 miljoonaa USD

Johdantothetournament_primary

Ihmismetsästyselokuvien tausta on pitkä ja kiehtova alkaen Pichelin&Shoedsackin klassisesta lajin ensimmäisestä The Most Dangerous Game (1932) -elokuvasta, joka on yhä edelleen 2000-luvulla yhtä ajankohtainen ja tehokas kuin tekoaikanaankin. Alalajityyppi pyörii säännönmukaisesti kauhun, trillerin ja suoraviivaisemman toiminnan välimaastossa koukaten välillä sentään mukavasti eksploitaatioviihteen puolellekin (kuten esimerkiksi Peter Collinsonin Open Season (1974), Stephanie Rothmanin Terminal Island (1973) tai vaikkapa Jess Francon oikukas The Perverse Countess (1974)).

Ohjaaja Scott Mann on omalla vuorollaan päätynyt vauhdikkaan korkeaoktaaniseen pyssynpaukuttelurymistelyyn, joka heivaa taka-alalle ensin järjen, sitten jännitysmomentit ja harmillisesti jumittaa sekä kerrontansa että hahmonsa surullisen selkeisiin ja ennalta-arvattaviin karsinoihin. Uuden vuosituhannen aikana ah-niin-suosituksi-tullut tosi-tv -tyyppinen näkökulma on pitänyt istuttaa elokuvan keskeiseksi elementiksi, kun taustavaikuttajat seuraavat suojattiensa edesottamuksia pienen pahaa-aavistamattoman kaupunkipahasen kaduilla ja kujilla. Eipä Scott Mann tässä ihmismetsästyselokuvien kirjossakaan ole näkökulmineen ihan jonon ensimmäisenä uutta visioimassa; tekihän Elio Petri samaa jo vuonna 1965 elokuvallaan La decima vittima (The 10th Victim).

Juonitiivistelmä

Joka seitsemäs vuosi maailman kovimmat palkkamurhaajat (mm. Ving Rhames, Kelly Hu, Liam Cunningham, Ian Somerhalder, Sebastian Foucan…) kootaan yhteen kinaamaan siitä, kuka on ammattinsa paras. Vain yksi jää henkiin ja voittaa taustavaikuttajien tarjoaman 10 miljoonan taalan voittopotin taskuunsa. Taustavaikuttajat pelaavat isoilla panoksilla uhkapeliä omien suosikkiensa puolesta ja ryhmä seuraa kilpailijoiden edesottamuksia koko kilpailun keston ajan teknisavusteisesti. Tällä kertaa mukaan joutuu myös kokonaan ulkopuolinen juoppo pappi MacAvoy (Robert Carlyle), joka sotkee pelin kulkua monellakin tavalla. Ja kuka olikaan pelin voittaja tällä kertaa?

Kommentit

Jo elokuvan konsepti on kokolailla pölhö: 30 palkkamurhaajaa ja vain yksi jää henkiin … miten idiootteja ovatkaan murhamiehet(ja -naiset), jotka näillä todennäköisyyksillä mukaan karkeloihin oikein vaivautuvatkaan ja ovatko palkkamurhaajien palkat niin syvässä rotkossa, että voittorahoja on kannattavaa hamuilla? Toki mietityttää myös poloista katsojaa se, että ovatkohan nämä nyt sitten kuitenkaan ihan niitä mainostettuja parhaimpien parhaita ykköstappajien valioita, kun aika usein tuppaavat huteja tykittämään tuliaseilla. No eipä tuo haittaa, sillä mitään suurempaa järkeä ei elokuvaan muutoinkaan mahdu. Se on suoraviivainen aivot-narikkaan -tyylin toimintahässäkkä tuhansine ammuttuine laukauksineen, 1980-luvun elokuva-asekaupasta lainattuine aseineen, jotka ampuvat ilman välilatauksia, kieroine verhojen takana naruista vetelevine taustavaikuttajineen, repivine räjähdyksineen, kipakkoine käsirysyineen, näyttävine kolareineen ja takaa-ajoineen päivineen. Niin ja parkour-legenda Sebastien Foucan hyppii näyttävästi yhtenä hahmona tappaen sisällä ja puutarhassa. Sähäkkää säpinää siis riittää, mutta samalla juonensa puolesta elokuva on vain avutonta apinointia aiemmista alan elokuvista, kuten Philip Michael Glaserin Running Man (1987)[x], Scott Wiperin The Condemned (2007), Paul Bartelin Death Race 2000 (1975) ja sen uudemmat muunnokset, Michael J. Bassettin Wilderness (2006), Ernest R. Dickersonin Surviving The Game (1994), John Woon Hard Target (1993) tai Kinji Fukasakun Battle Royale (2000). Jo johdannossa mainittujen elokuvien lisäksi tietenkin siis. Robert Carlylen esittämä viaton sivullinen pappi on sentään pieni positiviinen pilke hahmon tuodessa moraalista hankaussähköä muutoin moraalisen rappion valtaamien hahmojen metafyysisille pinnoille. Scott Mann käyttää tosin tätäkin vain juonenkuljetuksen apukeinona eikä oikein pysty ottamaan papin hahmon tarjoamasta asetelmasta irti moraalisia vipuvarsia tahi avartavia näkökulmia. Carlyle kyllä hoitaa roolinsa pappina hyvin vakuuttavasti ja on ylivoimaisesti elokuvan parasta antia. Muutoin elokuvan näyttelijäntyö on tasapaksua ja hahmojen interaktio on samalla kertaa melko tönkköä ja sarjakuvamaisen yliampuvaa. Tekijät siltikin hillitsevät itseään ihan tarpeetta eikä elokuva ota irti tarpeeksi ajaakseen sellaiselle täyskahjolle moottoritielle, jolla kiihdyttelisivät vaikkapa Jan Kounenin Dobermann (1997)[x], Joe Carnahanin Smokin’ Aces (2006) ja Roger Avaryn Killing Zoe (1993).

Rivakkaan toimeliaasti elokuva puskee läpi odotettavien käänteidensä eikä osaa edes lopussa tarjoilla kovin kiinnostavaa koukkua. Teknisesti taitavan toteutuksen teloo tympeän tylsä tarina. Hahmokirjon ensiesittelyistä lähtien katsojan mielikuvitusta kiihottaa lähinnä se, osaako arvata oikein hahmojen tiputusjärjestyksen ja että montako sekuntia oikein kelloon jääkään ennen kuin pelin on määrä päättyä. Kerronnan linja on rutiineihin ja tasaiseen tavanomaisuuteen luottavaa ja sitä tukee tasapaksu ja kovin mitätöntä auraalista tekstuuria tarjoileva äänimaailma.

Yhteenveto

The Tournament on tyypillinen ihmismetsästyselokuvan variantti. Mannin elokuva sotkee sekaan vielä väsyneen tosi-tv -tyyppisen näkökulman ja karrikoi ”pahat pukumiehet” tapahtumien taustalla pahasti kulahtaneiksi degeneroituneiden nykypäivän rahakeisareiden arkkityypeiksi. Koko konsepti on 2010-lukuun mennessä siinä määrin kaluttu, että jotain perin omalaatuista tarvittaisiin nostamaan aihe muiden samassa sarjassa kamppailevien yläpuolelle. Scott Mann pyörittelee sentään elokuvassaan pientä kipinää kilpailijoiden ja mukaan vahingossa joutuvan papin moraaliarvojen hangatessa yhteen. Korkeaoktaanisen ja väkivaltaisen elokuvan kohderyhmä on kovin rajattu: vain väkivaltaviihteen suurkuluttajat saavat elokuvasta irti kelpo tärinät.

4/10.

Battle Royale (2000)

Ohjaus: Kinji Fukasaku
Tuotantomaa: Japani
Käsikirjoitus: Kenta Fukasaku
Arvioidun version pituus:
Arvioitu: kesäkuu 2006
Kieli: japani
Ensi-ilta Suomessa: R&A elokuvajuhlassa 25.9.2002
Budjetti: noin 4,5 milj. USD

Johdantobattleroyale_primary

Ns. ”manhunt”-elokuvien historia on pitkä ja värikäs. Ihmiset jahtaamassa toisiaan esiteltiin ensinnä jo 1932, kun Irvin Pichel ja Ernest Shoedsack saivat ulos suuremman rahan tuotantona tehdyn elokuvan King Kong (1932) varjossa tehdyn pientuotantonsa The Most Dangerous Game (1932). Noista ajoista asti erityisesti kauhu- ja jännityselokuvien, mutta myös tieteiselokuvien, saralla ihmisten metsästäminen milloin mistäkin syystä on ollut tapetilla säännöllisesti. Paul Bartelin elokuvassa Death Race (1975) vangit pakotetaan osallistumaan kuolettaviin ralleihin tuunatuilla autoilla. Stephanie Rothmanin elokuvassa Terminal Island (1973) tuomitut eristetään erityiselle vankisaarelle, jolla vallitsee täydellinen anarkia. Peter Brookin alan klassikko Lord of the Flies (1963) puolestaan seuraa miten eristetylle saarella lentokoneonnettomuudessa jääneet lapset muodostavat oman julman yhteiskuntajärjestyksensä. John Carpenterin elokuvassa Escape from New York (1981) pelataan samoilla teemoilla, mutta tavoitteena on saada henkilö pelastettua tuollaiselta eristetyltä alueelta. Robert Wisen A Game of Death (1945) tylsästi on vain Pichelin&Shoedsackin elokuva kopio.  Elio Petrin La decima vittima (The Tenth Victim, 1965) on puolestaan lajinsa ensimmäinen, joka asettaa tappamisen motiiviksi kolmannen osapuolen – eli televisioyleisön – viihdyttämisen. Paul Michael Glaserin Running Man (1987) laittaa sekin konseptin osaksi julmaa tv-showta. Paljon Glaserin värikästä pullistelua mielenkiintoisemmin, synkemmin ja realistisemmin tätä aihetta lähestyy Yves Boissett’n Le prix du danger (The Prize of Peril, 1983), joka poikkeaa joukosta siinä, että sen henkilöhahmot ovat murhapelin keskelläkin mahdollisimman realistisen tuntuisia – ns. taviksia, joka valaa elokuvaan varsin pessimistisen ja nihilistisen varjon siitä, miten vaivatta tavallisesta ihmisestä voi kuoriutua julma ja paha tappaja.

Kinji Fukasakun Battle Royale ottaa Pichel&Shoedsackin teoksen perusidean, muistaa Elio Petriä ja kumppaneita tarjoamalla premississä tapahtumat myös kolmannen osapuolen viihteeksi ja sekoittaa mukaan aimo annoksen ainesosia omasta japanilaisesta kulttuuriperinnöstään. Fukasaku onnistuu luomaan merkkiteoksen paitsi tässä mielenkiintoisessa alalajityypissään, myös elokuvien kirjossa laajemminkin.

Juonitiivistelmä

Lain kirjain väestön vähentämisen tarpeesta on osunut vuotuiseen kohteeseensa. Joukko (42 saman luokan oppilasta) yläkoululaisia on valittu osallistumaan Battle Royale -tapahtumaan, jossa lapset suljetaan erityiselle saarelle, heille annetaan satunnaisia tappamiseen ja selviytymiseen sopivia varusteita repussa ja kolme päivää aikaa. Nuorten on joko tapettava toisensa siten, että vain yksi selviytyy hengissä tai muutoin kaikki surmataan kolmen päivän jälkeen. Koululaisten hirveä leikki alkaa ja elokuva keskittyy seuraamaan erilaisten nuorten erilaisia tapoja miettiä tilannettaan, keksiä ratkaisumalleja ja kaivaa itsestään tarpeeksi voimaa selviytymiseen tai päätyä raadoksi kuolettavan saaren rannoille.

Kommentit

Peruskonsepti Battle Royalessa on tappamisen kautta selviytyminen. Juokko nuoria tuupataan saarelle, heille annetaan kartta ja satunnaisia varusteita ja kolme päivää aikaa tappaa… se joka jää jäljelle, pääsee takaisin kotiin. Yksinkertaista.

Kinji Fukasaku aloittaa elokuvan pelottavan vahvasti. Visuaalinen näkemys pulppuaa silmille samalla tahdilla kuin ensimmäisten tapettujen koululaisten veri. Jääkylmien alkutappojen jälkeen iskee kuitenkin puudutusneula vasempaan käsivarteen, koska jokaisen uuden murhan pitäisi shokkiarvoltaan peitota ensimmäiset eikä tämä ole aivan yksinkertainen tehtävä. Kinji Fukasaku taitaa tietää tämän ja siirtyy elokuvassa murhaavan vahvan alun jälkeen draamallisempaan kerrontaan; ikään kuin rauhoittaa tilanteen. Hän käyttää apunaan myös melodraaman keinoja pyrkiessään saamaan katsojan vakuuttuneeksi kuvaamiensa hahmojen vaikuttimista ja vaikeasta sisäisestä kamppailusta yrittää selviytymistä murhaamalla omat luokkakaverinsa. Melodraamaa lisätään vielä musiikillisella annilla ja valitettavasti aika ajoin mennään jo melko siirappisille poluille, joka luo outoa ristiriitaa verisen vallan kanssa.

Elokuvassa on paljon asioita, joita ei katsojalle väännetä rautalangasta tai selitetä sen ihmeemmin. Se lisää mukavasti elokuvan monitulkintaisuutta, mutta samalla asettaa kovia haasteita loogisen eheyden ylläpitämiseksi. Fukasaku ei aivan onnistu vakuuttamaan katsojaa kaikesta siitä, mitä elokuvassa tapahtuu – suuriksi ongelmiksi muodostuvat räjähtävien hallinta/paikannuskaulureiden mukaanottaminen sekä täysin merkityksettömiksi jäävät vaarasektorit saarella. Molempiin asioihin kuitenkin uhrataan melko lailla aikaa, joten niillä soisi olevan jotakin todellista merkitystä elokuvassa. Ehkä alkuperäisessä käsikirjoituksessa merkityskirjo on ollut laajempikin, mutta lopullisessa elokuvassa tuntuu vain tyhmältä käyttää aikaa asioihin, jotka eivät sanottavasti realisoidu juonessa eivätkä hahmojen toiminnassa. Fukasaku tuntuu synkän satiirin keinoin asettavan nuorukaiset osaksi sellaista julmaa ja väkivaltaista peliä, jota kuvittelee nuorten pelaavan kotonaan pelikonsoleilla. Sitä voi siis pitää satiirisena yhteiskunnallisena kuvauksena vuosituhannen vaihteen Japanin teknologisen murroksen muuttaessa yhteiskuntaa. Elokuvassa Fukasaku tekee omat johtopäätöksensä ja esittää brutaalin synkän sisältönsä sopivasti kieli poskella eikä lähde moralisoimaan ja sojottamaan vanhan miehen sormella kohti menneisyyttä, jonne ei paluuta enää ole.

Fukasaku esittää asiansa sortumatta liian vahvoihin visuaalisiin väkivaltakohtauksiin – ja oikeastaan saa juuri tällä tavalla elokuvansa toimimaan visuaalisen tason lisäksi myös tunteellisella ja järjellisellä tasolla. Se nimittäin kysyy katsojaltaan yhä uudelleen ja uudelleen: ”Voisitko sinä surmata parhaan ystäväsi tai rakastettusi pelastuaksesi?”. Fukasaku itse oli vuonna 2000 elokuvan ilmestymisen aikoihin jo 70-vuotias eikä hän ilmeisesti itsekään tiennyt vastausta. Sen verran henkilökohtaiselta tilitykseltä, jopa tutkielmalta, elokuva tuntuu.

Avain elokuvan onnistumiseen on nuorissa näyttelijöissä. Tunteiden palo, seksuaalisuuden nousu, rikotut ja rikkoutuvat ystävyyssuhteet ja lapsuuden naiivin ja perusteettoman ihmisluottamuksen väistämätön tuhoutuminen tekevät Fukasakun ohjaamista tilanteista absurdeja hienolla tavalla ja nuoret näyttelijät kykenevät esiintuomaan nämä osat hahmoistaan ihailtavan taitavasti. Siinä missä Arnold Schwarzenegger heiluu keltaisissa jumppatrikoissaan Paul Michael Glaserin elokuvassa Running Man (1987) muutamaa vuotta aiemmin aikuisena vastaavankaltaisessa selviytymiskamppailuelokuvassa, Battle Royalessa korostuvat aivan toisenlaiset seikat kuin fyysinen kuntoisuus ja lihaksikkuus huomattavasti hienojakoisempina ja pidemmälle pohdittuina. Kinji Fukasakun ohjauksessa nuorukaisia näyttelevät näyttelijät luonnistuvat rooleistaan erinomaisen hienosti. Pääosissa heiluvat muutamat nuoret näyttelijät ovat varmasti monen tulevan tuotannon päätähtiä – eikä syyttä. Takeshi Kitano opettaja Kitanona on … no … Takeshi Kitano. Kitanon erikoinen rooli toimii ja saa lopullisen merkityksensä vasta elokuvan viime vaiheilla.

Yhteenveto

Kinji Fuksakun verinen selviytymisleiri Battle Royale ottaa taustoituksensa alan mestariteoksesta The Most Dangerous Game (1932) ja laventaa teeman ja taustan lisäämällä soppaan modernin yhteiskunnan kritiikkiä ja tutkailua. Tarkkaavaisuutta, ajatuksia herättävänä ja aktiivista osallistumasta vaativana elokuvana se ei kuitenkaan ole kaikille katsojille soveltuvaa iltaviihdettä, jota voisi toisella silmällä vähän vilkuilla siinä samalla, kun raskaan työpäivän jälkeen väsyneenä silittää pikkunaskaleille puettavaa seuraavaksi aamuksi. Raaka, nuoriin koululaisiin kohdistuva, väkivalta seulonee sekin katsojakunnasta kolmanneksen pois, mutta jäljelle jääville katsojille Battle Royale tarjoilee estottomasti etenevän manhunt-elokuvien valion, jota epäilemättä tulevina vuosina elokuvissa matkitaan, imitoidaan, plagioidaan ja kunnioitetaankin.

8/10.

 

 

Patricia Tallman

Finland Patricia Tallman saattoi ehkä tulla isomman fanikunnan tietoisuuteen näytellessään televisiosarjoissa Babylon 5, Star Trek: The Next Generation, Star Trek: Voyager ja Star Trek : Deep Space Nine, mutta Patricia on ehtinyt uransa aikana olla mukana myös elokuvissa; sekä näyttelijänä että stunttina. Useammassakin George A. Romeron tuotannossa näyttelijänä ja stunttina mukana olleena Patricia olikin epäilemättä luonnollinen valinta päärooliiin, kun Romeron toinen suojatti Tom Savini teki uudelleenfilmatisoinnin Romeron ensimmäisestä zombie-elokuvasta Night of the Living Dead (1968).

Patricia Tallman tässä blogissa:

United-Kingdom Patricia Tallman may have become a more prominent name within the fan base of science fiction after she acted in famed television series Babylon 5, Star Trek: The Next Generation, Star Trek: Voyager and Star Trek: Deep Space Nine, but Patricia has had the chance of being part of film industry as well.  And not only as an actor but as a stunt performer and stunt double as well. She participated, as an actor and a stunt, in several films by George A. Romero and it makes perfect sense she was chosen as the leading lady in the remake of the Romero’s Night of the Living Dead (1990). It was directed by another Romero prodigé, Tom Savini.

Patricia Tallman in this blog:

Kielletty kauhu 1983 (Banned Horror 1983)

Finland Vuoden 1983 aikana Valtion elokuvatarkastamo kielsi Suomessa muutaman elokuvan, joista yksi oli italialainen dokumentti ja yksi kreikkalainen seksielokuva. Loput olivat toimintaa ja kauhua, joita käsittelen nyt tässä.

United-Kingdom During the year 1983 The Finnish Board of Film Classification banned a few films. One was an Italian documentary and one was a Greek sex film. The rest were action and horror films and I focus on those films in this article.

Don’t Go in the House (1979)dontgointhehouse_primary

Finland Don’t Go in the House. Tämä Joseph Ellisonin ohjaama elokuva sai kieltotuomion Suomessa 15.09.1983. Elokuvalevitykseen se ei päässyt koskaan eikä uusintatarkastuksia tiettävästi ole ollut. Virallisesti se pääsi pannasta vasta aikuissensuurin poistuttua lakimuutoksella 1.1.2001. Se sai levittäjän DVD:llä Suomesta vasta 2007.

United-Kingdom This Joseph Ellison -directed horror film was banned on 15-Sep-83. It was never re-examined and thus never received neither proper distribution nor an actual premier in Finland. Officially the ban ceased after a law change in 1.1.2001. A Finnish-locality DVD was issued in 2007.

The Burning (1981)theburning_primary

Finland Koston liekit. Mielenkiintoinen historia on tällä. Tarkastamo kielsi elokuvan raaistavana 30.5.1983. Seuraavana vuonna elokuvan levittäjä tarkastutti elokuvasta eri version, mutta sekin kiellettiin 6.6.1984. Lopulta 9.1.1990 tarkastamo laski ikärajan tasolle K18 peräti neljän minuutin leikkausten jälkeen, mutta vuoden 1986 videolaki edelleen esti elokuvan laillisen levittämisen kotivideotallenteena. Kielto lakkasi automaattisesti aikuissensuurin poistumiseen 1.1.2001. Virallista ensi-iltaa elokuva ei Suomessa ole nähnyt ja DVD/Blu-ray tallennekin saatiin vasta 2017. Mielenkiintoisesti elokuvasta on kuitenkin olemassa leikattu ja ikärajalla K18 oleva suomalainen VHS-julkaisu, ilmeisesti vuodelta 1981.

United-Kingdom This one has an interesting history. The Finnish Film Board initially issued a ban on 30-May-83. A different version of the film was again banned on 6-Jun-83. For the home video market the film board lifted the ban on 9-Jan-90 reducing the rating to a K18- rating (adults only) after cuts of in excess of four minutes! The Finnish video recordings act of 1986 still prohibited distribution and selling of home video recordings with a K18 rating and thus the film suffered an effective ban until a law change in 1.1.2001 after which the said video recordings act became null and void. So no official premier in Finland and a locale-specific DVD/Blu-ray was issued as late as 2017. Quite interestingly a cut Finnish VHS-video release probably released in 1981 with a rating of K18 (adults only) does exist but it might have been an illegal release.

Revenge of the Ninja (1983)revengeoftheninja_primary

Finland Ninjan kosto. Taistelulajielokuvien sensuuri oli Suomessa ihan yhtä tiukkaa kuin kauhuelokuvienkin eikä tämä Sam Firstenbergin ninjapläjäys ollut linjasta poikkeava. Tarkastamo asetti täyskiellon 30.11.1983 ja uusintatarkastuksessa 29.3.1984 kielto piti. Silloin tosin asiasta valitettiin Valtion elokuvalautakuntaan, joka määräsi kiellon voimaan jollei levittäjä suostuisi varsin mittaviin leikkauksiin. Levittäjä mahdollisesti suostui näihin leikkauksiin, sillä elokuvasta julkaistiin 1984 1m47s lyhennetty VHS-versio ikärajalla K18. Sitähän ei sitten saanut enää levittää vuoden 1986 videolain aikana. Myöhemmin videolevitystä varten levittäjä yritti uudelleen ja tarkastamo kielsi elokuvan jälleen  24.3.1988. Valitus elokuvalautakuntaan 4.5.1988 ei tuottanut muutosta. Silloinen Kolmoskanava yritti heti perään uudelleen ja sai saman tylyn kiellon 1.6.1988. Ei siis virallista ensi-iltaa Suomessa. Rajoitettu ja leikattu VHS-julkaisu. Ei DVD-julkaisua eikä Blu-ray-julkaisua. Televisiossa sentään esitetty 2006 ja 2007, mutta lähetettiinkö alkuperäisessä muodossa, sitä en tiedä.

United-Kingdom Finnish censorship of Martial Arts-films was as strict as that of horror films and this Sam Firstenberg’s ninja film was no exception. The Finnish Film Board banned the film initially on 30-Nov-83. The distributor tried again and the film was again banned on 29-Mar-84 after a round of appeals. The board may have proposed the distributor a chance to get the film released after a series of cuts since a VHS with cuts of 1m 47s was released in 1984 with a rating of K18 (adults only). But the video recordings act of 1986 would then effectively ban the distribution again. Distributor tried again to get a new VHS distributed but was shot down in 24-Mar-1988. The distributor again made an appeal but the board of appeals did not lift the ban when their decision was made public on 4-May-1988. Apprarently the distributor just gave up. Another distributor then tried to get the ban lifted but was denied that luxury on 1-Jun-1988. So … no formal premier in Finland. A limited VHS release with cuts. Neither a Finnish DVD nor Blu-ray has been issued. The film was shown in television on 2006 and 2007 but I have no knowledge whether it was aired in it’s original form.

Forced Vengeance (1982)forcedvengeance_primary

Finland Kovat nyrkit. Chuck Norriskaan ei mahda mitään Suomen Valtion elokuvatarkastamolle. Tarkastamo määräsi elokuvan kiellettäväksi raaistavana 18.3.1983. Reippaasti lyhennettynä ja uudella nimellä Karate Cowboy yritettiin uudelleen seuraavana vuonna, mutta kieltopäätös piti edelleen myös valituskierroksen jälkeen ja tarkastamon viimeisin kielto 14.11.1983 piti. Kuitenkin Ruotsista tuotettu, sikäläisesti K15-ikärajalla varustettu ja peräti 7m 41s leikattu versio sallittiin Suomessa levitettäväksi ikärajalla K18; ainakin siis siihen asti, kunnes vuoden 1986 videolaki esti jakelun.

United-Kingdom Even Chuck Norris is left shrugging his wide shoulders against The Finnish Film Board which banned the film as too violent in 18-Mar-83. A much shortened version was pushed for re-examination in the next year with a different name: Karate Cowboy but even after a round of appeals the film remained banned. However, a Swedish version with cuts of 7m 41s was approved to be released in VHS-format with a rating of K18 (adults only; as opposed to the Swedish rating of K15). At least a severely cut VHS-version was available although the video recordings act of 1986 would then ban the distribution again.

Vice Squad (1982)vicesquad_primary

Finland Poliisipiiri Vice Squad. Vähän tunnettu rikosdraama päätyi kieltolistalle 1983.  VHS-versio pääsi kuitenkin videolevitykseen K18 ikärajalla, mutta vasta rajujen 10m 28s leikkausten jälkeen! Valkokangasensi-iltansa elokuva näki Suomessa 1984, mutta tiedossa ei ole näytettiinkö alkuperäinen versio. Vuoden 1986 videolaki esti elokuvan levittämisen maassa.

United-Kingdom A criminally little known crime drama ended up being banned by The Finnish Film Board in 1983. However, a severely cut (10m 28s) version was approved for home video distribution with a K18 (adults only) rating. Even with cuts that severe, that rating would then prevent legal home video distribution a few years later when the Finnish video recordings act of 1986 would came effective. The film had it’s premier in 1984 but it is unknown whether the shown film was the original version.

Friday the 13th, part 2fridaythe13th2_primary (1981)

Finland Perjantai 13. päivä, osa 2. Steve Minerin ohjaustyötä ei tarkastamo arvostanut. 19.10.1983 napsahti täyskielto. Ei virallista ensi-iltaa. Ei VHS-julkaisua. DVD- ja Blu-ray-julkaisujen kohdalla Suomessa on sentään tehty joitakin julkaisuja, mutta vaihtelevalla laadulla.

United-Kingdom Steve Miner’s direction in this film did not get appreciated in The Finnish Film Board and it received a full ban on 19-Oct-83.The film has never had a premier in Finland and neither has it had a VHS release. A myriad of DVD and Blu-ray releases have surfaced in Finland in the 21st century but with varying quality.

Friday the 13th, part 3 (1982)fridaythe13th3_primary

Finland Perjantai 13. päivä, osa 3. Steve Minerin ohjaustyötä ei tarkastamo arvostanut edelleenkään. Tosin tarkastamo ehti langettaa kiellon jo 20.4.1983 eli ennen kuin kakkososa oli saanut tuomionsa. Ei ensi-iltaa. Ei VHS-julkaisua. Kuten kakkososan kohdallakin, DVD- ja Blu-ray-julkaisujen laatu Suomessa on ollut vähintäinkin vaihteleva.

United-Kingdom Steve Miner’s direction in this film was again deemed not worthy to be seen by actual people. The decision to ban came on 20-Apr-1983 which is even prior to the banning of the second film of the series. Never had a premier in Finland. As is the case with the second part of the film series this film also never received a proper VHS release in Finland and the DVD- and Blu-ray-releases issued in the 21st century have been disappointing.

Bad Boys (1983)badboys_primary

Finland Pahat pojat. Nuoren Sean Pennin tähdittämä rikoselokuva sai aluksi 21.6.1983 tarkastamolta tyrmäyksen, kun elokuva kiellettiin. Asiasta valitettiin ja valituksen perusteella elokuvan täyskielto poistettiin ja elokuvalle annettiin ikäraja K18, mutta se edellytti 16 sekunnin leikkaukset elokuvaan. Päätös tuli 11.7.1983 ja elokuva saikin piakkoin VHS-videolevitysversion sekä ensi-illan tammikuussa 1984. No se vuoden 1986 videolaki kuitenkin esti levittämisen tältäkin ja elokuvaa yritettiin tarkastuttaa vielä reippaasti lyhennettynä 1988, mutta tuloksetta; K18 jäi voimaan.

United-Kingdom The young Sean Penn -starred film by Rick Rosenthal got initially banned by The Finnish Film Board on 21-Jun-83. After a round of appeals the ban was lifted in exchange of cuts amounting to around 16 seconds after which the film got a K18 (adults only) rating on 11-Jul-83. Shortly after the film was released in VHS but with it’s original title ”Bad Boys” instead of the Finnish translation and it got it’s premier in January of 1984. Well of course the Finnish video recordings act of 1986 would effectively ban this film from home video distribution and in 1988 a severely cut version was re-examined by the board. The board retained the K18 rating and consequently the film was effectively banned. Things only changed when the law changed in January 2001 which ended the video recordings act’s effects on home video releases.

 

Kielletty kauhu 1982 (Banned horror 1982)

 

Finland Vuoden 1982 aikana Valtion elokuvatarkastamo kielsi Suomessa noin kymmenkunta elokuvaa, joista yksi oli Marttyyrikirkon ystävät ry:n maahantuoma uskonnollinen kiihkoilu, ainakin viisi seksielokuvia ja neljä oli toiminta- ja kauhuelokuvia. Tarkastellaan jälkimmäisiä, koska ne sattuvat kiinnostamaan minua.

United-Kingdom During the year 1982 The Finnish Board of Film Classification banned about ten films in Finland. One of them was a religious film imported by a local Christian sect, around five were sex films and four were action and horror films. Let’s investigate the banning of the latter films a little closer as they are the most interesting to me personally.

Halloween 2 (1981)halloween2_primary

Finland Halloween 2 – tappajan paluu. Elokuva kiellettiin Suomessa 18.02.1982. Se kuitenkin pääsi eroon täyskiellosta 8.9.1982 uusintatarkastuksessa (ikärajalla K18), mutta leikattuna. Elokuvasta leikattiin 29m, joka vastaa melko tarkkaan minuutin sensuuria kaikkiaan kolmeen erilliseen tappokohtaukseen. Tällaisena se pääsi sitten elokuvalevitykseen ja sai Suomen ensi-iltansa leikattuna 12.11.1982.

United-Kingdom Banned on 18-Feb-82. A re-examination of the film, however, lifted the ban on 8-Sep-82 but in a cut form. The film was cut for 29m which roughly translates to cuts of about one minute. The cuts were distributed on three separate sections of the film depicting murderous acts. In this cut form the film then had it’s premier on 12-Nov-82.

Road Warrior (1981)theroadwarrior_primary

Finland Mad Max 2 – asfalttisoturi. Alkujaan elokuva kiellettiin Suomessa 2.4.1982. Valituskierrosten jälkeen kuitenkin elokuva yllättäen kelpasikin esitettäväksi tarkastamon päätöksellä 9.8.1982 (ikäraja laskettiin tasolle K18) sellaisenaan ja se sai ensi-iltansa 25.12.1982.

United-Kingdom Initially banned on 2-Apr-82. However, after a round of appeals, the film surprisingly passed re-examination by the film board on 9-Aug-82. It then received it’s official Finnish premier on 25-Dec-82.

Just Before Dawn (1981)justbeforedawn_primary

Finland Liian myöhään. Kielto elokuvalle iski 1.2.1982. Uusintarkastuksessa 15.6.1982 täyskielto lieveni K18-tasolle, mutta vasta runsaiden leikkauksien jälkeen. Leikkauksia kohdistettiin noin reilun puolitoistaminuuttisen verran ja tässä leikatussa muodossa elokuva sai sitten ensi-iltansa 6.8.1982.

United-Kingdom The Finnish Film Board initially banned the film on 1-Feb-82. When a re-examination was performed on 15-June-82 the board lifted the ban allowing it a K18 (adults only) -rating after severe cutting. The cuts shortened the film about minute and a half and this cut form then had it’s Finnish premier on 6-Aug-82.

Lo Scuartatore di New York (a.k.a The New York Ripper, 1982)

thenewyorkripper_primary

Finland Viiltäjä. Kiellettiin tarkastamon päätöksellä 12.11.1982 sekä raaistavuuden että epäsiveellisyyden perusteella. Erittäin rankasti leikattu (noin kuusi minuuttia lyhennettynä) versio elokuvasta läpäisi uusintatarkastuksen 3.9.1985 laskien elokuvan ikärajan tasolle K18, mutta virallista ensi-iltaansa elokuva ei siltikään saanut. Tätä versiota ei saanut myöskään levittää videolla vuoden 1986 videolain vuoksi ja siksi videolevitystä varten hyväksytettiin 14.11.1989 noin 14 minuuttia lyhennetty versio, jolle tarkastamo sitten myönsi ikärajan K16 ja näin mahdollisti videolevityksen.

United-Kingdom Banned by the Finnish Film Board on 12-Nov-82 by being both morally derelict and too violent. A very much cut version (around six minutes of cuts) was passed with a rating of K18 (adults only) on 3-Sep-85 but nevertheless it never received it’s premier. A further complication was the new Finnish video recordings act of 1986 which prohibited selling and distributing home theatre versions of films with a K18 rating (adults only) and thus it was still illegal to distribute the film. On 14-Nov-89 the board finally accepted a K16 rating (prohibited from children) which finally let the film to be distributed on home video … but the cost of this acceptance was cuts of around 14 minutes!

Class of 1984 (1982)classof1984_primary

Finland Luokka 1984. Tarkastamo ei antanut kouluelokuvalle armoa. Kieltopäätös iskettiin 3.12.1982. Sen jälkeen valituskierroksen (12.1.1983) ja Korkeimman hallinto-oikeuden käynnin (16.6.1983) jälkeen päätös piti ja kielto pysytettiin voimassa. Videolevitykseen yritettiin saada vielä peräti 14 minuuttia lyhennetty versio elokuvasta, mutta tarkastamo ampui senkin alas 4.7.1984. Ei siis ensi-iltaa Suomessa, mutta 2000-luvulla sentään saimme alkuperäisen elokuvan DVD-julkaisun.

United-Kingdom The Finnish Board of Film Classifications did not give mercy to this film about school violence. The board banned the film in 3-Dec-82. Then the distributor challenged the decision but the appeal (12-Jan-83) did not change anything. Finally it took a court ruling from the Finnish Supreme Administrative Court to keep the ban enforced (6-Jun-83). The distributors then tried to get a cut version (obscene 14 minutes of cuts!) accepted the next year but the board was adamant and renewed the ban on 4-Jul-84. So there has never been an official premier either. At least there was a decent uncut Finnish DVD released in the 21st century.

 

Tom Savini

Finland Tom Savini on yhdysvaltalainen elokuva-alan monitoimimies, joka aloitti erikoisefektien parissa  ja laajensi sittemmin repertuaariaan stunt-töihin, näyttelijäksi ja ohjaajaksikin. Savini teki ohjaaja George A. Romeron kauhuelokuvien parissa valloittavaa ja uraauurtavaa työtä käytännöllisten erikoisefektien saralla (mm. Martin, Dawn of the Dead, Day of the Dead, Creepshow ja Monkey Shines). Lisäksi monien tunnettujen ja merkittävien slasher-elokuvien efektit ovat hänen työtään (mm. Maniac, The Burning, The Prowler ja Friday the 13th, osat I & 2).

Tom Savini tässä blogissa:

United-Kingdom Tom Savini is an American jack-of-all-trades in the film industry having started his career doing special effects work and stunt work for many George A. Romero’s films (Martin, Dawn of the Dead, Day of the Dead, Creepshow and Monkey Shines). He has also further pioneered the field of special effects, prosthetics and make-up effects in many quite notable slasher films (such as Maniac, The Burning, The Prowler and Friday the 13th, parts 1 & 2)

Tom Savini in this blog:

Sylvester Stallone

Finland Sylvester Stallone on yhdysvaltalainen näyttelijä, joka on tehnyt varsin pitkän uran toimintaelokuvissa. Hänen uralleen mahtuu monia toimintaelokuvien klassikoiksi muodostuneita elokuvia erityisesti 1980-luvulta. Rambo– ja Rocky-elokuvien pitkät elokuvasarjat ovat eittämättä muuttaneet toimintaelokuvien kuvastoa vuosien saatossa ja nousseet ikonisten populaarikulttuurin ilmiöiden joukkoon.

Sylvester Stallone tässä blogissa:

United-Kingdom Sylvester Stallone is an American actor with a long career specifically in action movies. Many now consider his numerous iconic action films from the 1980’s as classics in the field of film. The long-running film series of Rambo and Rocky both have, without a doubt, changed the iconography of action films and have become iconic figures in the popular culture.

Sylvester Stallone in this blog: