Kategoria: 2010-luku

Olympus Has Fallen (2013)

Ohjaus: Antoine Fuqua
Käsikirjoitus: Creighton Rothenberger, Katrin Benedikt
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 120 min.
Arvioitu: 2013
Ensi-ilta Suomessa: 19.4.2013
Kieli: englanti
Budjetti: USD 70 miljoonaa

Johdantoolympus_primary

Propagandaa vaarallisempi ase on viihteeksi naamioitu piilopropaganda. Yhdysvaltain hallintokulttuuri ja erityisesti sen alati poliisivaltion suuntaan matkaava seurantakoneisto ovat tätä kirjoitettaessa (2013) jo vuosien ajan olleet kovan kiistelyn kohteena sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla. Tiedustelupalvelut ja poliisit kautta historian ovat käyttäneet tasan tarkkaan kaiken niille myönnetyn toimivallan ja useimmiten pyrkivät aina tarpeen vaatiessa kinumaan lisää ja/tai ottamaan lisää sääntöjä kiertäen. Jatkuvien vakoilu- ja vuotoskandaalien maalaama kuva Yhdysvalloista on kaukana niistä vapauden ja riippumattomuuden ihanteista, joiden pohjalta koko maa aikanaan syntyi ja joiden illuusiota yhä edelleen maan kansalaiset pyhänä vaalivat. Antoine Fuquan elokuva Olympus Has Fallen kertoo katsojille, miten katalasti käy, jos omia kansalaisia ei valvota ja tarkkailla: joku pettää ja silloin alkaa läski tummua. On siis ihan oikein, että isoveli aina silloin tällöin vähän kurkkaa mitäpä siellä eetterissä oikein kirjoitellaan ja vaikka sitten maanpetossyytteillä vaientaa kenkut yksilöt.

Juonitiivistelmä

Iik! Joukko katalia Pohjois-Korealaisia terroristeja saa sisäpiirin apua ja valtaa Washingtonin Valkoisen Talon – siis juuri sen tönön, jossa majailee ”vapaan maailman fyyreri” eli USA:n pressa. Valtauksessa otetaan vangeiksi samalla kovan luokan ministereitä ja se presidentti itse. Kaikki sujuu valtaajien kannalta kivasti kuin Strömsössä ikään, kunnes entinen presidentin turvamies ja superkova eliittisotilastappaja, mutta onnettomasti toimistopöydän taakse siisteihin sisäpuuhiin siirretty Mike Banning alkaa pistää kampoihin. Banning tappaa pahikset Valkoisessa Talossa ja puutarhassa ja pelastaa Yhdysvallat – joka luonnollisesti tässä elokuvassa rinnastuu koko maailmaan.

Kommentit

Ihan tarkoituksella kai tästä ei hauskaa tehty, mutta elokuvan tapahtumat premissistä loppukohtaukseen saavat väkisinkin viiksikarvat väpäjämään hihityksen tahtiin. Ihan alusta pitäen katsoja joutuu hinuttamaan uskottavuusvipua äärirajojen ulkopuolelle elokuvan esitellessä yhden elokuvahistorian typerimmistä auto-onnettomuuksista, joka selittää Mike Banning -hahmon viraltapanon. Alkupaalutuksen jälkeen mennäänkin sitten loivaa luisua alaspäin ihan alamäkipyörällä eikä ylös ole enää menemistä. Premississä joukko Korean jeppejä valtaa Valkoisen Talon vartissa ja parikymmentä terroristia pystyy sitä vaivatta pitämään hallussaan vaikka vastassa on hyökkäyskoptereita ja huippukoulutettuja erikoisjoukkoja ja sen semmoista väkeä, joka normaalisti riittää pienen banaanivaltion kukistamiseen. Chuck Norris -viitan päälleen vetävä hyllytetty salaisen palvelun Mike Banning ottaa kuitenkin ohjat käsiinsä ja yhden miehen armeijana hoitaa bonarit himaan. Fuqua yrittää katsojalle uskotella, että Valkoisen Talon valtaus onnistuu käden käänteessä, koska valtio ei valvo ja seuraa riittävästi omiaan ja siksi aina jostain löytyy joku petturi, joka on valmis parista miljoonasta myymään mummonsa ja tämän kiikkustuolinkin vielä. Kyllä, näin tässä elokuvassa todellakin väitetään. Jos vielä premissin uskoisikin, joutuu seuraavaksi myös hyväksymään mitä ihmeellisimpiä tarinoita: hyllytetyllä Mike Banningillä on jostain syystä edelleen turvaluokitus ja pääsy presidentin virkahuoneen salaiseen kassakaappiin ja siellä lymyilevään satelliittipuhelimeen, tietoa rakennuksen salaisista käytävistä, staminaa hoidella korealaisia terrori-Teroja yksi toisensa perään huoneesta toiseen tunnista toiseen, Kerberos -protokollasta, jolla tehdään kenkkuja temppuja ydinaseille jne jne. Koko jutun juoni on Kerberos-protokollan käyttäminen itseään vastaan ja tarinassa perustellaan protokollan olemassaolo sillä, että jo laukaistun mannertenvälisen ja ydinkärjellä varustetun ohjuksen voi antaa tuhota itsensä väärän hälytyksen sattuessa. Jostain syystä elokuvan tekijät ajattelevat tämän itsetuhomekanismin automaattisesti laventuvan myös ydinkärjen räjähdykseen, joka on taas tyystin eri asia kuin kantoraketin tuhoaminen. Ihan perusfaktoilla selviää myös, että noin kolmannes ydinaseiden kantoraketeista on aina huoltosyklissä, joten elokuvan lähtökohtainen olettama täydellisestä ydintuhosta oman maan kamaralla on jo pelkästään näiden kahden asian valossa vähintäänkin virheellinen. Viihdettähän tässä toki tehdäänkin, mutta elokuvan tekijöiden vakava paatos on kovin matalaotsaista ja siksi altistaa elokuvan juonen ja sen käänteet tarkemmalle analyysille.

Ei se mitään … Fuquan tarina on ihan täynnä – alusta loppuun – erilaisia päättömyyksiä ja ammottavia loogisia monttuja (kuten pihalla oleva luukku, josta pääsee suoraan Valkoisen Talon kellareihin … wtf?) eikä käsikirjoitus anna näyttelijöille lainkaan tilaa tarkentaa tai täsmentää hahmojaan. Toimintaelokuvan dialogi on aivan päätöntä ja monasti ei johda mihinkään (kuten esimerkiksi kriisihallitusta johtavan näyttelijä Morgan Freemanin vuorosanat – milloin soitetaan Moskovaan, Pariisiin, Saksaan, Japaniin ilman mitään jatkumoa, milloin kutsutaan paikalle Pohjois-Korean asiantuntija, jota ei elokuvan loppuun mennessä kuulu ei näy, jne). Terroristien toinen päätarkoitus on kiristää Yhdysvallat poistamaan läsnäolonsa Etelä-Koreasta ja merialueilta siellä päin ja kun lopulta hammasta kiristellen ”emme neuvottele terroristien kanssa!” -porukka antaa myöten ja periksi terroripoitsuille, tilanteen kehittymistä seurataan satelliittitutkalla, josta näemme, miten neljä (4!) sota-alusta tekevät 180-asteen käännöksen jossakin Kiinanmerellä. Terrorists win! sanoisi Counter Striken pelaaja. Se on helppoa, kun sen osaa. Tositilanteessa kai kymmenien tuhansien miesten tukikohtien lakkauttaminen olisi kuukausien ellei vuosien mittava operaatio. Strategiahuoneessa maan johto sitten pohtii, että antaako terroristeille enempikin periksi … vaakakuppiin nämä elokuvaelämän sankarit asettavat 20-miljoonaisen Etelä-Korean kansan tulevaisuuden ja presidentin pojan hengen. Luonnollisesti Etelä-Korean arpalipuke tässä häviää … Huonouden hihityksen vie ihan uusiin sfääreihin kaksi peräkkäistä kohtausta, joista ensimmäisessä siloposkinen Gerard Butler lähtee autolla ajamaan ja seuraavassa kohtauksessa sekunteja myöhemmin samaa autoa ajellessa hänelle on mystisesti kasvanut kelpo sänki. Kun on kerran kunnon erikoismies, niin partakin kasvaa tavis-Pettereitä nopsemmin. Pikkuisissa indie-pätkissä tuollaisetkin jatkuvuuteen liittyvät koomailut on helppo antaa anteeksi, mutta kymmenien miljoonien budjettien elokuvissa lähinnä vain sapettaa, että tällaiseen ei ropoja heru, mutta taisteluhelikopteri pitää saada vuokralle.

divider_04

Yhteenveto

Tympeäksi paatokseksi päätyvä suoraviivainen toimintaelokuva heijaa ensitöikseen kaivoon tolkun ja logiikan ja odottaa katsojan antavan kaiken hölynpölyn anteeksi, koska ylevä tarina vapaan maailman pelastamisesta on niin äärest tärkeä … tai jotain vastaavaa paskaa. Die Hard Valkoisessa Talossa, mutta epämiellyttävällä ja hyvin kyseenalaisella ääripatrioottisella paatoksella ja propagandalla höystetty ja itsensä pelottavan tosissaan ottava kaksituntinen toimintapaketti. Ohjaaja hukkaa valtavasti näyttelijäpotentiaalia ilmiömäisen typeriin väliepisodeihin, joiden leikkaus vieläpä tuntuu amatöörimäiseltä. ”Älkää hyvät veljet ja sisaret vastustako valtion koneiston omiin kansalaisiin kohdistamaa seurantaa, sillä vain näin voimme estää ilkeiden terroriterojen temput.” Näin se elokuvan sanoma tiivistettynä.

3/10.

Apocalypse Z (2013)

Ohjaus: Luca Boni / Marco Ristori
Käsikirjoitus: Luca Boni / Marco Ristori
Tuotantomaa: Italia/Saksa/Kanada/Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 86,5 min.
Arvioitu: 2013
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti
Budjetti: USD 1 miljoona

apocalypsez_primaryJohdanto

Zombeilla kelpaa ratsastaa ja rahastaa. Näin ajattelee ainakin Uwe Boll, joka tämänkin elokuvan taustalla häärii tuottajana. Alunperin nimeä Zombie Massacre kantanut elokuva vaihdettiin vuoden 2013 julkaisun alla nimelle Apocalypse Z – epäilemättä siksi, että kesän 2013 kuumana hittileffana pyörivän World War Z -elokuvan nimeä voisi edes jotenkin hyödyntää. Zombie-tekeleitä löytyy maailmasta jo aivan jokaiseen junaan, mutta Z-luokan vaunut (ah miten sopivaa!) ovat näistä aina täyteen buukatut. Italialaisten Bonin ja Ristorin toinen yhteinen zombie-elokuva on vain kalpea kaiku parivaljakon ensimmäisestä elokuvasta Eaters (2011) ja kansainvälinen yhteistyö on tällä kertaa johtanut lähinnä surkuhupaisaan katastrofiin eikä todellakaan askeleeksi eteenpäin uralla. Siinä missä Eaters -elokuvassa on oma karismansa, kieroutunut musta huumorinsa ja genre-elokuvaksi asiallisen synkeä atmosfääri, Apocalypse Z kymmenen kertaa suuremmalla budjetilla kaatuu pahnan pohjimmaisten joukkoon. Rahalla ei saa aina parempaa, jos sitä ei kyetä käyttämään oikein.

Juonitiivistelmä

Jenkkien armeijan salaisessa tutkimuslaitoksessa Romaniassa tohtori Neumannin kokeet johtavat itsessään tappavan ja kuolleista heräämisen mahdollistavaan myrkkyyn. Tohtorin alkuperäinen tarkoitus oli ihmisten pelastaminen, mutta armeijan rahoittaman tutkimuksen kiinnostus on jossakin ihan muualla. Biologiseksi aseeksi soveltuva toksiini altistaa onnettomuuden seurauksena läheisen kaupungin asukkaat taudille tohtori Neumannin yrittäessä estää aineen päätymisen sotilaalliseksi aseeksi. Kun paska on jo tuulettimissa, paikalle kutsutaan palkkasotureista koostuva joukko, jonka tehtäväksi tulee hävittää koko tutkimuslaitos ja lavastaa kaupungin tuhoutuminen ydinreaktorin virhetilanteesta johtuneeksi onnettomuudeksi. Ei mene se suunnitelma ihan kuin Strömsössä.

Kommentit

Elokuvan tekninen toteutus aiheuttaa kylmiä väreitä ja myötähäpeää häävideo-tasoisena suorituksena. Ääniteknikko vaikuttaa puuttuneen elokuvan teosta tyystin, kuvaajien staattiset otokset eivät millään muotoa osoita häävejä taitoja alasta, editointi on jätetty suosiolla kesäharjoittelijan puuhasteluksi, tympeän surkeat CGI-efektit paljastavat tekijöiden kunnianhimon ja budjetääristen realiteettien epäsuhdan, näytteleminen on Perä-Hikiän kylätoimikunnan kesäteatteritasoa ja kerrassaan mitään positiivista sanottavaa ei löydy käsikirjoituksesta. Näyttelijäparat joutuvat palloilemaan kohtauksesta toiseen leuka rinnassa piinallisen selvinä siitä, että tässä tehdään näyttelijöiden uran pohjakosketusta tai peräti päätöstä. Suurimman osan kohtauksista näyttelijöiden ohjaus on täysin hukassa eikä näyttelijöillä tunnu olevaan juurikaan käryä, mitä seuraavaksi tehdään. Kohtauksia katsellessa on surullista ajatella, että näillä veikkosilla (ja naikkosilla) on kullakin takanaan jo ihan oikea ura elokuvien ja tv-tuotantojan parissa. Tara ”minä en näyttele kuin sellaisissa elokuvissa, joissa on tärkeä sanoma!” Cardinal Sin Cityn Miho-hahmoa jäljittelevänä katanahirmuna epäonnistuu jopa näyttämään hyvältä. Ainoan pienen tuulahduksen ammattimaisesta suorituksesta antaaa Jon Campling, joka ainoana näyttelijänä pystyy hahmonsa kautta rakentamaan jännitteitä kohtauksiinsa. Toimintakohtaukset ovat … kauheita ja koreografiatkin on vedetty niin surkeasti, että elokuvaa seuratessa kykenee näkemään, miten lyönnit jäävät 10 sentin päähän kohteista ja miten miekat viistävät kainalokarvoja rintalihasten asemesta. Parempia toimintakohtauksia löytyy koulujen kevätnäytelmistä, joten tähänkään puoleen ei ole kiinnitetty lainkaan huomiota tahi lantteja. Omituista sikäli, että tekijöiden aiemman elokuvan Eaters (2011) toimintakohtaukset olivat täysin vertailukelpoisia sata kertaa itseään isompien tuotantojen kanssa, joten kyllä näillä kaveruksilla nyt jotain tuntumaa asiasta pitäisi olla.

Zombiemaskit ja maskeeraus ovat ainoat positiiviset poikkeukset elokuvassa. Pääosa budjetista lienee palanut maskeerausosaston tarpeisiin ja kaiken kaikkiaan jopa lähikuvissa zombiet näyttävät peräti onnistuneilta. Uwe Bollin vaikutus näkyy epäilemättä tässä, sillä tunnetusti miehen tuottamien ja ohjaamien elokuvien puitteet ovat yleensä kohdillaan jos kohta sisältö ei aina sitten olisi niinkään. Ja valitettavasti sitä näkyy myös muutamassa kohtauksessa, jotka on tarkoituksella tehty muistuttamaan first person shooter -tietokonepelejä! Mitään erityistä tolkkua valinnassa ei ole eivätkä nämä(kään) kohtaukset millään muotoa kykene istumaan sujuvaksi osaksi kokonaisuutta ja vieläpä elokuvaan on sitten pitänyt väkisin änkeä se Level Boss eli tietokonepeleistä tuttu ärjympi versio niistä samoista mörmöistä, joita nirhaillaan. Puutteellista käsikirjoitusta paikkaamassa ja minuuttien täytteeksi elokuvassa on päähahmojen historiasta takaumia. Osa näistä takaumista on täydellisen turhaa sekuntien kalastelua, osa ei sovi tarinaan ollenkaan ja pari kohtausta avartavat sentään kokonaisuutta piirun verran tolkulliseen suuntaan. Juonen käänteet noudattavat linjaa: 1) juostaan jonnekin, 2) turistaan joutavia, 3) arvuutellaan mitä seuraavaksi, 4) tapetaan zombeja ja manaillaan luotien loppumista, 5) palaa kohtaan 1. Ja kaikki tämä täydellisen mitäänsanomattoman muka-hurjan ääniraidan säestämänä. Paitsi, että elokuvan viimeinen kohtaus lennähtää yht’äkkiä päistikkaa tukevasti seksploitaatioksi tissejä pyörittävine neitokaisineen! Mikä lienee ollut se huume, jonka vaikutuksesta tämä viimeinen kohtaus on pitänyt elokuvaan mukaan ottaa, jäänee arvoitukseksi. Niin tai näin, mutta täydellisen järjetön ja elokuvan yleiseen ilmeeseen sopimaton lopetus on tavallaaan juuri tietysti odotetun mahalaskun se ”oho, leukakin osui asfalttiin” -kohta ennen kuolinsyytutkijoiden tuloa paikalle. Raporttiin kirjattaneen ykskantaan: death by incompetence.

Yhteenveto

Puistattavaa kyvyttömyyttä kaikilla elokuvan teon (muilla paitsi zombie-maskeerauksen) osa-alueilla osoittava teos on silkkaa 2010-luvun zombie-huumalla ratsastamista kuin pahimpina Joe D’Amaton 80-luvun päivinä konsanaan. Teoksen surkeus yllättää ja surettaa yht’aikaisesti, kun ottaa huomioon ohjaajaparivaljakon sadantonnin budjetilla aikaansaaman debyytin Eaters (2011). Pahimmiksi kompastuskiviksi osoittautuvat kuvauksen, valaistuksen ja ääniraidan tekninen surkeus sekä käsikirjoitus, jonka taso on samalla viivalla Bruno Mattein Zombi: La Creazione (2007) -elokuvahirvityksen kanssa. Yhden pisteen antavat taidokkaat zombie-maskeeraukset, mutta muutoin tämä teos on kyllä tasan tarkkaan niin huono kuin elokuva nyt vain huono voi olla. Suositellaan vain zombie-genren kaikki elokuvat silmät punertavina läpi kahlaaville tosifaneille.

2/10

Helldriver (2010)

Ohjaus: Yoshihiro Nishimura
Käsikirjoitus: Yoshihiro Nishimura, Daichi Nagisa
Tuotantomaa: Japani
Arvioidun version pituus: 106 minuuttia (kans.väl. versio)
Arvioitu: 2013
Ensi-ilta Suomessa: ei tiedossa (NightVisions festivaali?)
Kieli: japani

Johdanto

helldriver_primary

Todellisuus on tarua ihmeellisempää vai mitäpä voisi sanoa terveitä eliöitä zombeiksi muuttavasta parasiittisesta sienestä nimeltänsä Ophiocordyceps unilateralis, joka valtaa terveiden muurahaisten aivot, muuttaa muurahaisten käyttäytymistä, syö muurahaiset sisältäkäsin ja lopulta isäntäeläimen kuollessa kasvattaa tämän päästä ulokkeen, jota kautta levittää sientä edelleen.  Kenkkua. Evoluutio on kuitenkin jännä juttu ja muurahaiset ovat oppineet taistelemaan sientä vastaan tunnistamalla infektoituneet ja eristämään kuljettamalla ne kauas pesäpaikasta. Sienellä on myös toistaiseksi tuntematon parasiitin parasiitti, joka ilmeisesti elää sienestä ja heikentää sienen infektiomahdollisuuksia. Ohjaaja Nishimuran elokuvassa infektoituneet eristetään muurilla muusta kansasta, niiden käytös muuttuu kovasti  ja näiden poloisten otsaan kasvaa tuntosarvea muistuttava viisitoistasenttinen uloke ja kuvioon heitetään vielä mukaan infektoituneille oma kuningatar. Muurahaiszombiet ihmisillä siis! Yoshihiro Nishimura ei ole ensi kertaa ratin takana ja on hyvää vauhtia lyömässä omaa leimaansa uuden japanilaisen gore-elokuvan kuvastoon. Linja on samaa posketonta goreruoskintaa, mitä Nishimura kylvi jo elokuvissa Vampire Girl vs Frankenstein Girl (2009) ja Tokyo Gore Police (2008)[x]. Samalla Nishimura avautuu innovatiivisena toimijana kehokauhun (body horror) alalajityypissä. 2000-luvulla länsimaissa kehokauhuelokuvia ilmaantuu enää harvakseltaan, mutta onneksi näitä sentään vielä tehdään ja useimmat ovat peräti mielenkiintoisia tuttavuuksia. Japanissa sitä vastoin genre tuntuu 2000- ja 2010-luvuilla oikein kukoistavan ja alan elokuvia tuntuu työstävän kokonainen leegio tekijöitä – usein vieläpä ristiin siten, että samat tyypit työstävät elokuvia yhdessä, mutta vaihtelevasti eri rooleissa. Yhteistä Japanin 2000-luvun kehokauhuelokuville on hysteerinen tohina, mangasta elokuvailmaisuun transition tekevät ilmaisukeinot, shokeerauksen tärkeys, järjettömän ylitsevuotava väkivalta ja verenvuodatus, kuriton leikkaus ja täysin mielettömät juonikuviot. Usein vielä taustalla häämöttää inha dystopia ja Japanin seksuaalitabujen rikkominen. Erot alalajityypin länsimaiseen  kerrontatapaan ovat suuret.

Juonitiivistelmä

Japanilainen natsikannibaalipariskunta joutuu eriskummallisen avaruudesta tulevan kappaleen reitille ja pariskunnan naisen rintaan repeytyy reipas kolo. Ei hätä mitään ajattelee hän ja repii tilalle uuden sydämen tyttäreltään. Omituinen tuli kuitenkin polttaa naikkosen tuhkaksi jättäen tämän toviksi koteloitumaan ja tuuli levittää tuhkan sairastuttaen puolet Japanista viruksella, joka muuttaa kantajansa. Uhrit muuttuvat verenhimoisiksi zombeiksi, joiden kasvaa Y:n muotoinen sarviuloke. Japanin tulevaisuus on uhattuna, kun natsikannibaali herää kotelostaan, ottaa zombiearmeijan hallintaansa ja alkaa kylvää tuhoa koko Japaniin. Pelastajaksi hakeutuu natsikannibaalizombiekuningattaren tytär, jonka irtirevityn sydämen tilalle on asetettu järeä moottori, josta riittää puhtia myös moottorisahamiekkaan. Apuna touhussa on orpokodin pitäjä herra Kamikaze, cowboyksi pukeutunut entinen poliisi  ja siskoaan etsivä mykkä orpotyttö.

Kommentit

Juonitiivistelmä niputtaa kätevästi yhteen elokuvan räikeän poliittisen epäkorrektiuden ja sen konseptuaalisen sekopäisyyden, joka porautuu syvälle myös elokuvan ilmiasuun. Räikeitä värejä, tuhansia litroja veriefekteihin, irtoraajoja, sekopäistä hihittelyä, kakofonista kakinaa ja järjettömiin mittasuhteisiin paisuva rähinä vuorottelevat ja lomittuvat selluloidiseksi kaaokseksi. Nishimura ei ole upottanut huumoria dialogiselle tasolla, mutta konseptuaalisella tasolla ja yksittäisten tuokiokuvien kautta elokuva peilautuu vahvasti koomiseksi sekopäisyyden ylistyslauluksi (vrt. ohjaajan aiempi elokuva Tokyo Gore Police (2008)[x]). Vai mitä sanotte kohtauksesta, jossa zombiekuningatar kokoaa tuhannet zombiet jättiläismäiseksi ihmishahmoksi ohjaillen olentoa päälaelta kuin marionetti konsanaan (kuin suoraan Clive Barkerin erinomaisesta novellista In the Hills, the Cities). Tai kohtauksesta, jossa mutatoitunut moniraajainen zombiemimmi kasvattaa poskista aterimia pitävät lasten kädet ja istuttaa kaikkiin kahdeksaan raajaansa rynnäkkökiväärit (nyökkäys Robert Rodriquezin Planet Terror (2007)[x] -elokuvan suuntaan arvatenkin). Nishimura viljelee muutoinkin pieniä japanilaisia kumarruksia niin kosolti, että elokuvaa voisi arvella huumepäissään hihitellen tehdyksi mash-upiksi. Osansa saavat John Carpenterin Escape from New York (1981), Jake Westin kauhukomedia Evil Aliens (2005),  George A.Romeron Day of the Dead (1985)[x],  John Landisin Michael Jacksonille työstämä musiikkivideo Thriller (1983), Clive Barkerin Hellraiser (1987), etc etc ad nauseum.

Yhden kortin varaan ei ainakan ole mitään jätetty, sillä Nishimuran elokuva pursuaa sekopäisiä ideoita, joita yhdistellään häpeilemättömällä tyylitajuttomuudella (zombie-baarissa on muun muassa hanuria soittava zombie, dystooppisen fasistihallinnon mustapukuisilla eliittisotilailla on univormuissaan puolitoistametrisiin kuunsirpinmuotoisiin kypäriin rakennetut moottorisahat ja pakollinen takaa-ajokohtaus hoidetaan irtoraajoista ja luunkappaleista kyhätyllä biologisella rantakirppuautolla, jonka luurattia natsizombieveikkonen pystyy ohjaamaan tarvittaessa irtiveistämällään kädellä). Nishimuran elokuva tursuaa body horror -elokuvan kuvastoa ja tarjoilee katsojalle silmät pullistavia konseptuaalisia häröilyjä. Valitettavasti efektien realisoituminen on pitänyt hoitaa tuskaisilla CGI-efekteillä, joista vain osa on edes menetteleviä. Elokuvan suurin kompastuskivi on kuitenkin sen pituus, sillä pitkä kestoaika ei mitenkään pysty pitämään aloillaan joka suuntaan poukkoilevaa irvokkuutta varsinkin, kun elokuvan sisäinen ”logiikka” ja ”juoni” ovat sivuosissa. No itsetarkoituksellista japanilaista eksploitaatiota tämä nyt on joka tapauksessa, joten tuskinpa elokuvan pitkä kesto on este niille katsojille, jotka ylipäätänsä jatkavat katsomista vielä alkutekstien jälkeenkin. Elokuvan ääniraita yhdistää zombieiden ähinää, syötävien ihmisten kirkumista, huutamista ja suihkuavan veren litinää, jota kaikkea säestetään nopeatempoisella rokkenrollilla. Tämä koskee muuten sitten koko elokuvan kahden tunnin kestoa. Eritoten räkäinen nauru ja hulluuden syövereistä kumpuava hihitys käyvät kokeneenkin katsojan korville kyllä. Elokuvassa on myös yhteiskunnallisia ja uskonnollissävytteisiä temaattisia tasoja, mutta niiden realisoituminen ja tarkoitusperä jäävät kaiken tohinan jalkoihin, jos kohta hitler-viiksillä varustetun natsijuntan pyörittämän tulevaisuuden dystopian hienovaraisuus on samaa luokkaa päähän kajahtavan lapion kanssa. Harmillisesti Nishimura olisi voinut allegorioiden kautta tarkentaa sanottavaansa, mutta jättää itse aloittamansa leikin kesken ja valitsee työkalukseen lopulta shokkiarvoihin perustuvan läträämisen.

Yhteenveto

Huhhei! Ohjaaja Nishimura iloittelee täysin palkein body horror / zombie / toiminta -hybridinsä parissa eikä pyytele keneltäkään anteeksi. Suurin surminkaan tätä ei voi suositella katsojille, joiden mielestä elokuvassa pitäisi olla jotakin järkeä tai logiikkaa tai selkeä juoni. Tai sellaisille, jotka haluavat efektinsä hyvällä maulla ja huolella tehtyinä. Tai sellaisille, jotka arvostavat loppuunsa hiottua rooleihinsa antautumista näyttelijöiltään tai edes uskottavasti lausuttuja repliikkejä. Yltiöpäisen estotonta splatter-hassuttelua aikuisille tarjoava J-eksploitaatio todistaa ainakin yhden asian: nykyvuosituhannen B-elokuvan mahtivaltioksi nopeasti nousseen Japanin tekijöillä on vapaudet tehdä mitä haluavat, ”liikaa!” ei kuulu heidän sanavarastoonsa ja vaikka budjetit eivät kummoisia ole, niitä kuitenkin on jopa siinä määrin, että elokuville pystytään järjestämään kansainvälinen näkyvyys ja levitys. Tämänkin elokuvan taustalla oleva tuotantoyhtiö Sushi Typhoon on itse asiassa kuulun Nikkatsu -yhtiön vuonna 2010 perustettu väkivalta- ja kauhuelokuviin erikoistunut tytäryhtiö – ja Nikkatsulla on sentään sadan vuoden kokemus katsojien viihdyttämisestä yltiöväkivaltaisten gangsterieeposten ja yli tuhannen pinku-elokuvan repertuaarilla.  Kauan eläköön body horror!

4/10.

Cabin in the Woods (2011)

Ohjaus: Drew Goddard
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Drew Goddard, Josh Whedon
Ensi-ilta Suomessa: 20.4.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: $30 miljoonaa

Juonitiivistelmä

Viisi nuorta matkaa asuntoautolla vastahankitulle erämaamökille, jonka omistaja on yhden nuorukaisen serkku ja sallii joukon tehdä viikonloppuretki paikalle. Ja kautta teutateksen, etäällä siviilisaatiosta mökki totta vieköön onkin ja kehnommassa kunnossa kuin mitä nuorukaiset pelkäsivät odottaa. Viikonloppua voi kuitenkin aina vauhdittaa mukavammaksi henkosilla ja tömpsyillä ja pian nuorukaiset ottavat paikan omakseen. Ihan kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan…

Kommentit

Poikkeuksellisesti tässä ei nyt mainita mitään yksittäisistä kohtauksista ja juonirakenteista, sillä tämä elokuva – jos mikään – avautuu monikerroksisen juonensa ja konseptuaalisen nerokkuutensa kautta. Joss Whedonin ja ohjaaja Drew Goddardin yhdessä käsikirjoittama tarina on häikäisevä sukellus genrekonventioiden syvimpiin kuoppiin, mutta yllättäen tekijät käyttävät tätä vain edukseen ja ottavat totutut kuviot ja käänteet keskeisiksi tekijöiksi elokuvansa herkullisen kierossa juonessa. Aivan kaikesta näkee, että Whedon ja Goddard tuntevat aihepiirinsä viimeistä nuppia myöten ja ilman tätä tietämystä ei tällaista tarinaa pystyisikään realisoimaan. Elokuvan itsetietoisuus ärsyttänee osaa genren kivakammista ja tosikkomaisimmista fanittajista, mutta tämä itsetietoisuus ei ole sentään sellaista itseriittoisuutta ja puolittaista ylimielisyyttä, millä esim. Wes Craven elvytti poukkoilevan uransa elokuvalla Scream (1996). Goddardin esikoisohjaukseksi  elokuva on hämmästyttävän taidokas ja nerokas paketti.

Whedon ja Goddard ovat ilmiselvästi halunneet tehdä kauhuelokuvan, mutta päättäneet käyttää genren vakioituneita ja väsyneitä kliseitä ja rutiineja lyömäaseena sekä genren tekijöitä että sen katsojia vastaan. Elokuva iloittelee jok’ikisen kohtauksensa alla virtaavan käsitteellisen punaisen langan kiemuroissa ja asettelee katsojan kummasteltavaksi sopivin väliajoin uusia vihjeitä tulevasta. Goddard ymmärtää tarkasti rytmityksen tärkeyden saattaessaan sekä elokuvan päähenkilöitä että katsojaa eteenpäin yhä himmeämpiin sfääreihin. Elokuvan kohtauksista osa saa genretietoiset katsojat hieromaan silmiään epäuskosta, leuat loksahtamaan ja penkilläkin pitäisi malttaa pysyä. Hekottelun lomassa pitää kuitenkin muistaa, että Goddard ohjastaa katsojansa myös suorastaan luontevan salakavalasti perimmäisten filosofisten kysymysten äärelle: miksi kauhu kiehtoo, kuka kauhua katsoo ja miksi kauhu toimii tai ei toimi. Tekijät kuitenkin vain asettavat kysymykset; he odottavat katsojan vastaavan itse itselleen kukin omilla tahoillaan, jos näin tahtovat. Elokuva on kirjaimellisesti tulvillaan viittauksia kauhugenren aiempiin teoksiin ja vaikka niiden avulla pääseekin nopeammin tarinan ytimeen kiinni, ei genren syvällinen tunteminen siltikään ole ensiarvoisen tärkeä ymmärtääkseen elokuvan taustalla vaikuttavia motiiveja. Näyttelijät kruunaavat vielä paketin kyetessään myymään täydellisesti sen, mitä Goddard ja Whedon yrittävät myydä. Elokuvan taikaa on siinä. Varsinaisesti suurta jännitystä tai kauhutunnelmaa ei tässä kuitenkaan ole eikä sitä haetakaan. Taika nousee siitä, miten elokuvassa käsitellään katsojien luutuneita ennakko-odotuksia, pureudutaan taidolla genren kliseisiin ja käännetään kaikki päälaelleen. Katsojaa ei kuitenkaan petetä eikä huijata: Goddardin ja Whedonin käsissä katsojan rooli on peräti tärkeä.

Yhteenveto

Esikoistaan tehneen Drew Goddardin ohjauksessa Joss Whedonin ja Goddardin omasta käsikirjoituksestaan työstämä sci-fin, kauhun ja tummanpuhuvan komedian genrerajoja paukuttava ja venyttävä elokuva työstää herkullisista lähtökohdista täysin uniikin kudoksen. Elokuvasta parhaiten nauttimaan päässee silloin, kun katsojalla on jo entuudestaan laaja-alaista ymmärrystä kauhu- ja scifi-lajityyppien elokuvista yleensä, näiden vakiintuneista konventioista, kliseistä, näyttelijöistä ja konsepteista, mutta kyllä sen virtauksiin kiinni voi iskeä heikommallakin lajityyppituntemuksella. Goddard ja Whedon rakentavat monikerroksisen tarinansa rautaisella ammattitaidolla ja ajoittavat elokuvan kohtaukset täydellisesti siten, että moninaiset palaset loksahtelevat saumatta paikoilleen muodostaessaan eeppisen palapelin. Elokuvan katsojalta se vaatii reippaasti rehtiä nöyryyttä ymmärtää myös oma asemansa katsojana ja kuluttajana. Whedonin fanittajille ehdoton ”must see”. Pitkä vahingoniloinen lällätys niille, jotka kehtaavat suut mutrussa väittää, ettei nykyään enää tehdä omaperäisiä genre-elokuvia.

10/10

 

The Grey (2011)

Ohjaus: Joe Carnahan
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Joe Carnahan, Ian Mackenzie Jeffers
Ensi-ilta Suomessa: 24.2.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 117 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: arviolta $25 miljoonaa

JOHDANTO

Viimeisen kahden sadan vuoden aikana Suomessa on tiedossa 0 tapausta, jossa susi olisi surmannut ihmisen. Kanadasta löytyy tarkalleen 1 vahvistettu susien tekemä ihmiskaato. Mitenkään erityisen yleisestä tapahtumasta siis ei voi olla kyse – paitsi, jos tämän elokuvan esittämää susikuvaa uskoo. Elokuva esittää sudet jättiläismäisiksi – pienen karhun kokoisiksi!? – huvikseen tappaviksi surmakoneiksi. Ala-asteen biologian oppikirjaa ei tekijöille ole sattunut käsiin elokuvaa tehdessä, mutta eksistentiaalisen filosofian – erityisesti tanskalaisen filosofin Søren Kierkegaardin –  tekstejä on sentään taidettu tavata. Elokuvan juonen typeryys, hahmojensa täydellinen idioottimaisuus kylmä-, nälkä-, ja/tai raatelukuoleman uhatessa ja pöyristyttävät loogiset vammailut tekevät itsensä tiettäviksi jo heti alkukohtauksien kautta. Ei siis pidä yllättyä, jos uunoilu jatkuu kirjaimellisesti lopputeksteihin asti. Elokuvan ”juoni” pyörii selviytymisen ympärillä, mutta takuuvarmaa on lähinnä se, että näitä temppuja oikeasti yritettäessä elinaika olisi varmasti lyhyempi kuin mitä elokuvan idiooteilla kuunaan. Liam Neesonin esittämä susien metsästäjä Ottway on elokuvan keskeinen hahmo – ihmisjoukkion alfauros – jonka kautta avataan tietä myös eksistentiaalisille allegorioille. Mutta elokuvan rivien välissä noukittavissa oleviin herkkupaloihin ei pysty keskittymään, koska ohjaaja Joe Carnahan nakuttaa tasaisen varmaan tahtiin toinen toistaan hölmömpiä kuvioita katsojaparan siedettäväksi.

JUONISYNOPSIS

Alaskassa sijaitsevaa öljynporausprojektia susilta suojelemaan palkattu metsästäjä John Ottway joutuu tovereineen rutiinimatkallaan Anchorageen lento-onnettomuuteen. Kone hajoaa ja vie Alaskan brutaaliin talveen mukanaan suurimman osan matkustajista. Muutama kuitenkin jää henkiin, mutta henkiinjääneiden poraustyöntekijöiden on Ottwayn susitaitojen johdattamina yritettävä selättää paikalle herkuttelemaan kiiruhtaneen susilauman.

KOMMENTIT

Kaunis se sentään on. Erämaakuvaus on onnistunutta ja tukee loistavasti elokuvan melankolista tunnelmaa, jossa pohditaan susien ja ihmisten rinnastusten kautta ihmisyyden ja olevaisuuden tarkoitusta ja syntyjä syviä. Itse Greg Nicotero on päästetty efektien pariin puuhastelemaan, mutta lopulta elokuva jää tälläkin saralla varsin kesyksi ja lähinnä susien raatelemien ihmisraatojen kuvaukset muistuttavat meitä elämän raadollisuudesta ja elämänlangan ohuudesta. Jostakin syystä nämä sudet eivät ilmeisesti tykkää syödä ihmisiä; kynsivät ja näykkivät vain sieltä täältä juuri riittävästi saattaakseen uhrinsa kuolemaan. Ihme kyllä raadotkaan eivät sitten tunnu turreille kelpaavan, vaan ehkä susienkin on ahdistettava elossa olevia ihmisiä ”susifilosofisista syistä”.  Elokuvan kerronta on täynnänsä hitaita suvantokohtia, jolloin joukkiolla on aikaa nuotskun äärellä vitsailla, arpoa johtajaurosta ja muistella menneitä. Kai ne sudet sitten käyvät yöpuulle välillä, mutta suurin osa elokuvan kohtauksista potee tarkoitushakuisuudesta johtuvaa ummetusta, jossa realismi ja logiikka antavat aina periksi juuri sille suurelle idealle, joka on kullakin kerralla tarkoitus saattaa katsojan tietoon. Tekijöillä on nimenomaisesti kuitenkin tähän realismiin ja logiikkaan surkuhupaisan totisesti tarraava ote, joten siksi koko elokuvan syvällisempi pohdinto lösähtää pintapuolisten ääliömäisyyksien kautta samanlaiseksi hutuksi – ei tuota ihmisyyden ja olevaisuuden pohdintaa voi ottaa tosissaan, jos se ilmituodaan hutiloiden ja ilman uskottavaa kosketuspintaa siihen todellisuuteen, jota yritetään peilata. No ehkä Hollywoodissa menee läpi hahmojen toikkarointi arktisissa vesistöissä, juoksu metrisissä kinoksissa tai satumaisesti palavat umpijäätyneet oksat, mutta kylmyyteen ja pakkaseen tottuneille elokuvan ”realismi” näyttäytyy vastenmielisen valheellisena. Jos lentokoneella hyiseen erämaahan mäjähtävien selviytyjien tematiikka kiehtoo, alkajaisiksi kannattaa ehkä katsoa Lee Tamahorin yhtälailla epäuskottava, mutta sentään mielenkiintoinen elokuva The Edge (1997), Charlton Hestonin varsin pienelle huomiolle jäänyt The Motherlode (1982), Charles Martin Smithin The Snow Walker (2003) ja Frank Marshallin tositarinan dramatisointi Alive (1993).

YHTEENVETO

Selviytymisjännäriksi itsensä naamioiva filosofinen tutkielma onnistuu lähinnä aiheuttamaan samastumisen niihin susiin. ”Selviytyminen” on idioottimaista kohkaamista toinen toistaan hölmöimpien ideoiden jatkumossa mukamas tappavassa erämaassa. Elokuvan realistinen ote hajoaa nopeasti palasiksi, sillä näiden hahmojen käytöksellä ja ideoilla lumimyrskyjen, epärealistisen aggressiivisten jättiläissusien ja hyytävien pakkasten keskellä elinajanodotteeksi voisi läpsäistä lähinnä minuutteja – ei tunteja eikä todellakaan päiviä, kuten elokuvassa yritetään esittää. Liam Neesonin roolitus ja näytteleminen ovat tärkeitä, mutta parhain anti on silti elokuvan melankolinen ja arktista vihamielisyyden ja kauneuden symmetriaa uhkeasti esittävä luontokuvaus. Carnahanin elokuvan hölmöilyt ovat valitettavasti niin typeriä ja pöyhkeitä, että tekijät itse estävät pääsyn elokuvan rivien väliin. Sääli.

3/10

Innkeepers (2011)

Ohjaus: Ti West
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Ti West
Ensi-ilta Suomessa: Night Visions festivaaliesitys 13.4.2012, ei teatterilevitystä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Arvioitu: 2011

Juonitiivistelmä

Synkän historian omaavan Yankee Pedlar Innin sulkemista edeltävänä iltana hotellin aulassa työskentelevillä Lukella ja Clairella on tylsääkin tylsempää. Hotellissa on vain pari hassua asukkia vetäytyneenä omiin oloihinsa. Ämätööriaaveenmetsästäjien roolissa majataloon töihin tulleita Lukea ja Clairea molempia tuntuu kiehtovan myyttisen yliluonnollisen asukin, hotellissa sata vuotta aiemmin traagisesti kuolleen Madeline O’Malleyn, aaveen havainnoiminen. Madeline näyttäytyy kuulemma aika ajoin ja naisen kuolemaan liittyi tarinoiden mukaan jotain poikkeavaa, jonka vuoksi Madelinen sielu on jäänyt rauhattomana majataloon. Jos Madeline jonakin päivänä näyttäytyy, niin nyt on viimeistään sen aika; onhan talo viimeistä päivää käytössä ennen sulkemista. Pitäisi olla varovainen, mitä haluaa …

Kommentit

Unenomaista tunnelmaa onnistuneesti manaava ohjaaja Ti West on löytänyt kerrassaan mainion parivaljakon eteerisen kummituskauhistelunsa pääroolien esittäjiksi. Sara Paxton Clairen roolissa ylittää positiivisessa mielessä kaikki odotukset ja vaivatta kykenee nousemaan antautuvalla osaamisellaan pääroolin vaatimalle tasolle. Pat Healy Lukena jää suosiolla sekundääriseksi toimijaksi, mutta parivaljakon välinen kemia elokuvassa toimii erinomaisen vakuuttavasti. Sivuroolissa entisenä tv-tähtenä ja nykyisenä meediona toimiva veteraaninäyttelijä Kelly McGillis sopii luontevasti rooliinsa hänkin, jos kohta hieman vaisuhkon oloisesti ja eleettömästi siinä sitten toimiikin.

Ti West käyttää tietoisesti hyväkseen tunnettuja kauhuelokuvakerronnan elementtejä kuin dekonstruoidakseen niitä päästäkseen näiden elementtien keskeiseen ytimeen – siihen, miksi mainitut elementit toimivat ja siksi ovat tulleet alalla kliseiksi. West keskittyy rakastavalla ja palavalla innolla vuoronperään yksittäisiin teemallisiin elementteihin, hiljaksiin venyttää tunnelmoinnin äärimmilleen ja katsoo kuinka lähelle kauhun tunnetilan herättämistä hän pääsee. Ja onhan se myönnettävä, että aika onnistuneesti herkkyydellä luodut kohtaukset rakentuvat, kun niihin vaivaudutaan keskittymään suurella huolellisuudella ajan kanssa. Kaiken kaikkiaan elokuva vaikuttaisi olevan tavallaan tunnettujen kauhukliseiden tehon tutkielma yhtälailla kuin omalla juonellaankin kulkeva kokonaisuus.

Elokuvan rakenne on varsin klassinen. Lähes ensimmäinen puolikas siitä katsojalle tutustutetaan elokuvan miljöö sekä elokuvan kolme toimijaa arvomaailmoineen, unelmineen ja heikkouksineen päivineen. Jälkimmäinen puolikas lähtee sitten tiivistämään orastavasti kehittyvää tunnelmaa ja alkaa pienin vihjein heittää katsojalle mahdollisuuksia oman tulkintansa rakentamiseksi. Ti West jättää useita naruja tarkoituksella solmimatta elokuvan lopetuksessa ja kiehtovasti ja ilmeisen tahallaan antaa katsojalle aseita kyseenalaistaa elokuvan tapahtumia ja syitä näille tapahtumille.

Amerikkalaiseksi yliluonnollista kauhua käsitteleväksi elokuvaksi sen tunnelma, vähäinen näyttelijämäärä ja erittäin verkkainen tempo ovat hyvin epätyypillisiä ja elokuvan hiljaksiin rakentuva tunnelma muistuttaa espanjalaisten nykyohjaajien yliluonnollisen kauhun ympärille rakentuvia trillereitä: Alejandro Amenábarin jo pienimuotoiseksi klassikoksi noussut The Others (2001), Juan Antonio Bayonan erinomaisen hyytäväksi kääntyvä El orfanato (The Orphanage, 2007), Mateo Gilin nöyrä ja vaatimaton Regreso a Moira (Spectre, 2006) ja miksei vaikkapa Jaume Balaguerón tehokas niskakarvojen nostattaja Los sin nombres (The Nameless, 1999). Kaikki mainitut espanjalaistuotannot ovat samalla oiva vihje siitä, mitä tuleman pitää, joten noiden elokuvien vihaajat eivät taatusti lämpiä tällekään.

Yhteenveto

Modernien espanjalaisten kauhutrilleristien eteeriseen tunnelmointiin kumartava elokuva käyttää oivasti kekseliästä kameratyöskentelyä, hienovaraisesti äänimaailmaansa ja rakentaa siihen sukeltavalle katsojalle tunnelmallisen hitaan temmon nautiskelupaketin. Visvaisen toiminnan ja goren ystäviä siis ei tällä kertaa hemmotella ja elokuvan hidas kulku ja käynnistyminen takaa sen, että se jäänee lopulta melko pienen piirin herkuksi.

6/10

Bad Ass (2012)

Ohjaus: Craig Moss
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Craig Moss, Elliot Tishman
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: hyvin vähäinen

Johdanto

”Epic Beard Man” eli Thomas Bruso tuli netti-ilmiöksi YouTube-palvelun kautta levinneestä videosta, jonka sivullinen kuvasi bussissa Bruson piestyä tummaihoisen Michaelin tämän käytyä Brusoon käsiksi aggressiivisen sanaharkan jälkimainingeissa. Muutaman minuutin videon pohjalta laadittu elokuva nostaa Bruson hahmon sankarin asemaan ja laajentaa tarinan ehdaksi vigilanttielokuvaksi miehestä, jonka ystävä murhataan ja joka hakee oikeutta vaikka sitten oman käden kautta. Eksploitatiivinen B-elokuva joutuu kuitenkin kantamaan harteillaan kovaa poliittisen korrektiuden taakkaa ja siksi valkoihoisen Bruson hahmo on vaihdettu elokuvassa Danny Trejon näyttelemään tummaihoiseen/latinalaisamerikkalaiseen Frank Vegaan ja bussissa päälle käyneen tummaihoisen vaihdokiksi on otettu valkoisia skinheadejä. Vakaviin aiheisiin puuttuva toimintahalpis on juonensa puolesta varsin yksitotinen ja yksioikoinen eikä suuriin yllätyksiin juonen kuljetuksessa kannatakaan varautua. Useimmiten toimivat vigilanttielokuvat noudattavatkin melko selkeää kerronnallista kaarta eivätkä antaudu hörhöilemään sivuraiteille. Ja kuten aika usein vigilanttiteemoissa: rotujen ja sosiaaliluokkien välinen jännite on tässäkin käsinkosketeltavasti läsnä, jos kohta ehkä paikoin turhankin provokatiivisesti.

Juonitiivistelmä

Frank Vega on Vietnamin sodan veteraani. Vega on sodan jälkeen omilleen jäämään joutunut ja siviilimaailmaan kouluttamaton sukankuluttaja, joka vain yrittää hakea omaa paikkaansa ja omaa onneaan maailmassa. Vanhan Frank Vegan tapeltua bussissa kahta skiniä vastaan, tulee hänestä yllättäen nettihitti ja paikallinen sankari. Vegan ystävän murhatutkimukset eivät johda mihinkään ja Vegan naapurustossa rehottava rikollisuus saavat lopulta Vegan kiehahtamaan ja mies siirtyy käyttämään oman käden oikeutta etsiessään ystävänsä murhanneita nuljakkeita. Nuljakkeet vaihtuvat korstoihin ja korstot gangstereihin ja pian Vega huomaakin olevansa varsin syvällä myös koko kaupungin poliittisissa kuvioissa.

Kommentit

Ei siinä mitään, että elokuvan alkupuolella on minuuttitolkulla muualta hankittua kuvamateriaalia … lopussa on Walter Hillin Red Heat (1988) -elokuvasta pöllitty ja uudelleeneditoitu kokonainen järeä toimintakohtaus! Erittäin taidokkaasti ja huolitellusti uudelleen koottu kohtaus toisintaa Arnold Schwarzeneggerin ikonisen bussitakaa-ajon Ed O’Rossin kanssa ja nivoutuu odottamattoman tehokkaasti sujuvaksi osaksi tätä Craig Mossin ohjaamaa elokuvaa. Vigilanttielokuvana Bad Ass kertoo tuttua tarinaa miehestä, jonka mitta tulee täyteen ja joka päättää haistattaa pitkät muiden mielipiteistä ja käärii itse hihat. Samassa kuorossa lallattavat sujuvasti Michael Winnerin Death Wish (1974), Daniel Barberin Harry Brown (2009), Clint Eastwoodin Gran Torino  (2008), Philip Noycen Blind Fury (1989) ja Jason Eisenerin Hobo With a Shotgun (2011)[x]. Selkeitä yhtymäkohtia voi lisäksi johtaa myös ikonisiin kovanaamoihin (Dirty Harry -elokuvasarjan) Don Siegelin Dirty Harry (1971) -elokuvassa ja Martin Scorsesen Taxi Driver (1976)-elokuvassa. Luonnollisesti kovanaamainen näyttelijä Danny Trejo istuu karskin näköisenä korstona tällaiseen rooliin vaivatta vaikkakin eipä tässä nyt mitään kovin kummoisia lähtökohtia tarjoilla roolissa revittelyyn. Tällä kertaa elokuvan sävy on nimittäin vähemmän räikeä ja yliampuva kuin mitä Maniquis&Rodriquezin elokuvassa Machete (2010), jonka pääroolin Trejo veti vallan veikeästi ja unohtumattomasti.

Mutta se mikä erottaa tämän elokuvan tyypillisistä kovanaamatoimintaspektaakkeleista on se, että tekijät ovat saavuttaneet onnistuneesti kunnioitettavaa maanläheisyyttä. Elokuvan kohtauksista voi melkein maistaa maan ja hien eikä käsikirjoitus edes yritä tarjota katsojalle tavallisia toimintaspektaakkelien takinkäännöksiä tahi tusinatoiminnassa niin usein nähtäviä täydellisen epäuskottavia juonikäänteitä. Klassiset takaa-ajot, käsirysyt ja muutama harva pyssynpaukuttelu ovat harvinaisen raikkaita ollessaan vailla eeppistä taustamölinää, miljoonien eurojen pyrotekniikkaa ja ikuisuuksiin jatkuvaa sekaista ja äkäistä leikkausta. Kun Vegan nyrkki heilahtaa, ei siinä montaa sekuntia tarvitse tilannetta selitellä. Itse asiassa elokuvan yleinen tunnelma on aika lähellä monen 50-luvun film noir -elokuvan tunnelmaa eikä Vegan hahmosta lopulta niin kovin pitkiä siltoja tarvitse miettiä varsin kovien nimien ikuistamiin ikonisiin film noir -hahmoihin. Siltikin mukana on reipashenkistä camp-iloittelua ja herkullisia, tirskuntaa aiheuttavia kohtauksia Vegan hahmon yrittäessä sovittaa itseään uuden vuosituhannen metkuihin ja … ketkuihin. Vaikka sanottavaa löytyykin, tällä kertaa se sanotaan ainakin hymyssä suin.

Yhteenveto

Erinomaisen reipas B-elokuva on pikkubudjetistaan huolimatta odottamattoman kypsä ja toimivakin eksploitaatiotoiminta. Nettivideosta kokonaiseksi käsikirjoitukseksi laajennettu tarina on koko kestonsa kyllästetty hauskoilla yksityiskohdilla ja sen komedialliset aspektit tasapainottavat elokuvan varsin alakuloista virettä Frank Vegan vihdoinkin raivatessa itselleen oman paikkansa maailmassa. Pikkukillinkien halpatuotannoksi hämmästyttävän hyvin rakentuva kokonaisuus saa vettä myllyyn sujuvasta kuvauksesta ja Danny Trejon karskista olemuksesta. Hölmöt one-linerit, varsin niljakas ja kömpelö dialogi, 70-luvun vigilanttielokuville tehtävät kumarrukset, rosoinen editointi ja muualta hankitut katkelmat vain korostavat B-tuotannon pilkettä silmäkulmassa. Tämä on paljon särmempää uudelleenlämmitettyä grindhousea kuin mitä nyt vaikka Tarantinon ja Rodriquezin Ison Rahan projektit!

7/10.

The Hunger Games (2012)

Ohjaaja: Gary Ross
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Gary Ross, Suzanne Collins
Ensi-ilta Suomessa: 23.3.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 142 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: $78 miljoonaa

Johdantothehungergames_primay

Dystopia. Tieteiskirjallisuudessa kielteisessä valossa nähtävää ja epätoivottavaa tulevaisuuden hallintomallia ja yhteiskunnallista järjestystä kutsutaan tavanomaisesti dystopiaksi. Gary Rossin ohjaamassa The Hunger Games -elokuvassa nähtävä epätoivottava yhteiskunta on varsin tavanomainen tieteiskirjallisuudesta elokuvakäsikirjoituksen kautta maalattu yhteiskunnan malli. Kuvattu dystopia on monasti nähty ja koettu: degeneroitunut yltäkylläisyydessä elävä fasistinen eliitti hallitsee pelolla ja väkivallalla alamaisiaan. Näitähän piisaa elokuvien historiassa. Kurt Wimmerin elokuvassa Equilibrium (2002) fasistinen koneisto on viritetty niin hienojakoiseksi, että tunteetkin on kielletty. Paul Bartelin elokuvassa Death Race 2000 (1975) eliitti järjestää kansalle sirkushuveja laittamalla vangit ottamaan yhteen kuin gladiaattorit, mutta autoilla. Kathryn Bigelow’n elokuvassa Strange Days (1995) kontrollimekanismit ovat pettäneet ja maailma on kaaoksen partaalla. Radfordin 1984 (1984) kertoo näkemyksen totalitaristisesta seuranta- ja kontrolliyhteiskunnasta. Lucasin THX 1138 (1971) -elokuvassa kaikki yhteiskunnassa on tarkasti säänneltyä. Niccolin elokuvassa Gattaca (1997) geneettinen perimä ratkaisee yksilön tulevaisuuden ilman yksilön mahdollisuutta vaikuttaa siihen ja samanhenkisestä lähtökuopasta ponnistaa myös Michael Winterbottomin Code 46 (2003), jossa parisuhteen muodostamiseen tarvitaan geneettisen yhteensopivuuden mahdollistama erillinen lupa valtiolta. Kinji Fukasakun elokuvassa Battle Royale (2000) ratkotaan ylikansoitusta laittamalla satunnaisia koululaisia tappamaan toisiaan televisioviihteen merkeissä. James McTeiguen elokuvassa V for Vendetta (2005) totalitaarinen koneisto hallitsee kaikkea. Francois Truffaut’n elokuvassa Fahrenheit 451 (1966) kieltolistalla ovat kirjat. Monet monet muutkin elokuvat ovat kartoittaneet dystopioiden malleja omista näkökulmistaan vuosien varrella. Valitettavasti tylsääkin tylsemmin Rossin visiossa jopa dystopian vaakunat ja sotilaat ovat vain aiemmin nähtyjen persoonattomia kopioita, vaikka lähtökohtana olevan kirjan taustatarinasta olisi voinut elokuvaan nostaa esille muutakin. Itse elokuva on kuin silkkihansikkain teinimarkkinoille sovitettu siivottu ja poliittisesti korrekti amerikkalaistettu hiilikopio Kinji Fukasakun kaikin puolin ylivertaisesti realisoituvasta Battle Royal (2000) elokuvasta.

Juonitiivistelmä

Dystooppisessa tulevaisuuden hirmuvallassa asuvat tavikset joutuvat keskushallinnon käsissä luovuttamaan asuinalueittain kaksi 12-18 -vuotiasta nuorukaista mukaan vuotuiseen veriseen ihmismetsästyskisaan. Vain viimeisenä henkiin jäänyt voittaa. Nuori 16-vuotias tyttö Katniss ottaa pikkusiskonsa paikan sektorin 12 naisedustajana ja joutuu pian vaihtamaan kurjuudessa rypevän kotiseutunsa pääkaupungin yltäkylläiseen degeneroituneeseen maailmaan. Tapahtuma on suuri mediajuhla, jota valtiovalta pakottaa kansalaisiaan seuraamaan ja itse kisan ohella kisaan valmistautuminen on tärkeä osa mediahumua. Katniss ja kilpakumppanit saavat pikaista koulutusta ja lopulta heidät sysätään tekniikan keinoin valvottuun ja hallittuun villiin ”luontoon”, jossa lapsukaisten tulisi selviytyä ja surmata.

Kommentit

”Manhunt” -elokuvien tiukkaan kirjoon tämä suurella rahalla tuotettu ja selvästi teineille suunnattu elokuva istuu perin huonosti. Kohderyhmän vuoksi elokuva joutuu tekemään visuaalisia myönnytyksiä ja lievennyksiä, joiden vuoksi iso osa elokuvan tapahtumista menettää huomattavasti potentiaaliaan ja valkaistuu turhan puhtoiseksi. Gary Rossin ohjaama elokuva kompastuu nauhoihinsa siellä sun täällä eikä vähiten siinä, että 24:n keskenään tappelevan lapsen tappamisen motivaatio on täysin ristiriitaista ja aivan liian mustavalkoista. Julman dystopian kritiikki menettää teränsä ja kääntyy itseään vastaan elokuvan kerronnallisessa kyvyttömyydessä sekä motivoida tapahtumia että saattaa ne uskottaviksi.

Tosi-tv -näkökulma on jo sekin ehditty kaluamaan luihinsa asti ja vedonlyönti julman kilvan voittajasta ei sekään ole millään muotoa uutta eikä ihmeellistä. Mannin The Tournament (2009), Elio Petrin La decima vittima (The 10th Victim, 1965), Yves Boissett’n The Prize of Peril (1983), Wiperin The Condemned (2007), Loopin Arena (2011), Taylorin&Neveldinen The Gamer (2009) ja vaikkapa alan tunnettu edustaja, Glaserin The Running Man (1987), ovat vain joitakin esimerkkejä siitä, miten tätä samaista hevosta on kiritetty aiemminkin. Elokuva ei milloinkaan yllä sellaisiin mittasuhteisiin kuin mitä samankaltaisista teemoista pinnistävät Fukasakun Battle Royale (2000), Peter Brookin Lord of the Flies (1963) ja sen uudelleenfilmatisointi: Harry Hookin Lord of the Flies (1990). Stephanie Rothmanin eksploitaatiohalpiksessa Terminal Island (1973) puolestaan oppressiivisen ryhmittymän kukistaminen tietää jäljelle jääneille lokoisia aikoja, mutta Gary Rossin visiossa onneksi sentään dystopian päihittäminen ei onnistu ilman kipuja elokuvan kliimaksin asettaessa vain hienoisia säröjä ja vapauden ajatuksen siemeniä poloisille hallintoalamaisille. Kaikkien näiden taustalla lymyilee vielä ensimmäinen ja edelleen keskeinen ”manhunt”- elokuva, Shoedsackin&Pichelin The Most Dangerous Game (1932).

Elokuvan jälkimmäinen osa on kiusallisen arvattavaa ja täynnä omituisia reikiä hahmojen käytöksessä ja elokuvan juonessa, jotka laskevat elokuvan yleistä intensiteettiä merkittävästi. Ensimmäisen tunnin valmistelu ei alkuunkaan saa lopun kamppailusta sellaista vastinkappaletta, mihin ilmeisesti katsojaa valmistellaan. Elokuva pitää ensin kovaa ääntä selviytymisen vaikeuksista: nälän, kylmyyden ja janon kuolettavasta kolmiyhteydestä ja sitten kun lopulta on kamppailun aika, ei kenelläkään näytä olevan kylmä, nälkä ja vettäkin riittää ihan lammiksi asti. Mikä ihme tekijöiden päässä on oikein napsahtanut, kun yht’äkisti omalta pohjustukselta vedetään kokonaan matto alta pois? Teknisesti elokuva soljuu varmoin ottein ja sen efektit ovat budjetin mittaluokat huomioiden varsin kelvolliset. Efekteillä nyt joudutaankin kuitenkin valitettavasti maskeeraamaan muita vajauksia, jotta silmäkarkkia ihastellessaan katsoja ei vain erehtyisi ajattelemaan näytettyjä kohtauksia hieman pidemmälle.

Yhteenveto

Gary Rossin vesitetty manhunt-elokuva koukkaa suurien ja vaikeiden teemojen ääriin, mutta tekee nopean u-käännöksen laa-laa-laa-maahan. Best-seller -kirjatrilogiaan pohjautuva elokuva tuntuu olevan elokuvallisena versionaan lähinnä tuttua ja turvallista; koettua ja kaluttua lukuisissa aiemmin tulleissa teeman variaatioissa. Lapsia sorron välikappaleina käyttävä dystooppinen valtakoneisto maalautuu toki asiaankuuluvasti degeneroituneeksi riiston mekanismiksi, mutta elokuvan tekijät eivät pysty uskottavasti vakuuttamaan katsojaa siitä, että keskushallinto on niin omnipotenttinen kuin mitä ilmeisesti tarvittaisiin moisen hirmuvallan ylläpitämiseksi. Nuoret näyttelijät eivät valitettavasti pääse loistamaan Jennifer Lawrencen pääosaa huomioimatta ja persoonattomiksi sivuhahmoiksi jäävät kamppailijat pelaavat suoraan elokuvan moraaliopetuksia vastaan ollessaan itsessään likipitäen turhia stereotypioita tai pahimmillaan merkityksettömiä alaviitteitä. Ja mihin helvettiin se keskeinen motivaattori oikein katosi? Eihän tässä elokuvassa tunnu oikein kenelläkään olevan nälkä eikä jano?

4/10

Total Recall (2012)

Ohjaus: Len Wiseman
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Kurt Wimmer, Mark Bomback
Ensi-ilta Suomessa: 31.8.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 120 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: $125 miljoonaa

Johdanto
Tämän Len Wisemanin ohjaaman elokuvan nimi herättää luonnollisesti mielleyhtymän Paul Verhoevenin samannimiseen tieteiselokuvien klassikkoteokseen vuodelta 1990. Kumpainenkin perustuu samaan Philip K.Dickin vuonna 1966 kirjoittamaan kompaktiin dystooppiseen novelliin, mutta molemmat tuottavat lähdemateriaalista omanlaisensa lopputuleman. Siksi Wisemanin elokuvan nimeäminen muistuttamaan Verhoevenin elokuvaa on arveluttavaa kalastusta ja vaikka Wiseman toki siellä täällä kumartaakin Verhoevenille, eihän tämä missään tapauksessa ole Verhoevenin elokuvan uudelleenfilmatisointi kuin nimellisesti. Nyt Wisemanin elokuvan identiteetti joutuu tukeutumaan toiseen elokuvateokseen, mikä ei ole sille todellakaan eduksi.

Juonitiivistelmä
Douglas Quaidin, matalapalkkaisen liukuhihnatyöläisen, elämää häiritsevät painajaisunet. Kuvitteellisia muistoja suoraan aivoihin tarjoava elämysfirma Rekall tuntuu sekin vetävän Quaidia puoleensa kuin liekki yöperhosta. Lopulta Quaid uskaltautuu Rekall-yhtiön toimistoon, mutta reissusta jääkin käteen armoton hässäkkä ja runsaanpuoleisesti ruumiita. Äkisti Quaid huomaakin olevansa keskeinen peluri kansainvälisessä salajuonessa ja kaikki tuntuvat olevan hänestä kovin kiinnostuneita…

Kommentit

Tätä kirjoitettaessa melkoisella tuuliajolla vuosia ollut näyttelijä Colin Farrell on oiva ratkaisu elokuvan pääosaan Douglas Quaidin rooliin ja Farrellin olemuksessa on kuin onkin riittävästi mysteerimpää särmää selvitäkseen roolistaan itseään etsivänä miehenä, jonka menneisyys on epäselvä. Sen sijaan Melinan roolin tekevä Jessica Biel on melkoinen rimanalitus ja likipitäen tuhoaa osan yhteisistä kohtauksista, sillä katsojalle ei välity Farrellin ja Bielin hahmojen välinen mukamas lämmin suhde mitenkään. Kemia puuttuu täysin ja Biel vaikuttaa olevan lähinnä staasissa pääosan kohtauksistaan. On vaikea arvioida onko Bielin ohjaus vain ollut riittämätöntä vai Bielille annettu tila näytellä jätetty liian ohueksi. Onneksi ohjaaja Wisemanin puoliso Kate Beckinsale pelastaa paljon toisena naispääosan esittäjänä ja vaikka Beckinsale tässä lähinnä toisintaakin vain Underworld -elokuvien sex appealia tihkuvaa femme fatalea, ainakin se sentään toimii. Muutoin elokuvan sivuosat jäävät hieman alavireisiksi ja kliseisiksikin.

Varsinaisena tieteiselokuvana Total Recall toimii vain vaisusti ja ontosti. Perimmäiseltä olemukseltaan elokuvan luonne on ihan perinteinen kolmetoista tusinassa aivot narikkaan -rytinämättö ja sellaisena suurimmaksi osaksi elokuvan kohtauksetkin valitettavasti avautuvat. Hieman Philip K.Dickin dystooppisista visioista on sentään onneksi tihkunut lopulliseen elokuvaversioon, mutta aivan liian vähän pystyäkseen nostamaan elokuvan miksikään muuksi kuin suuren budjetin typeräksi rytinäksi; aivottomaksi kesämätöksi, joka siitäkin junasta parahultaisesti myöhästyi. Harmi, sillä käsikirjoittajakaartista olisi kyllä pitänyt löytyä osaamista tuottaa todellinen tieteiselokuvaklassikkokin. Hienoimmillaan elokuva on kuvatessaan henkeäsalpaavan upeasti tulevaisuuden maailman puitteita: ylikansoitettua ja kurjuudessa rypevää siirtokuntaa ja vastinpuolella fasistisen tyrannian pyörittämää ylemmän ihmisluokan yltäkylläisyyttä. Kuvaus on mykistävän upeaa ja selkeästi tämän elokuvan parasta antia. Pelkät puitteet eivät kuitenkaan useimmille katsojille riitä.

Yhteenveto

Len Wisemanin ohjaama sci-fi -toiminta rytisee ja ryttää hikisellä hulinalla, mutta vauhtia ja vaarallisia tilanteita on vähän liiankin runsaalla kauhalla annosteltu. Nimittäin kyllähän tämä nyt totta vieköön on lähinnä yhtä suurta kaksi tuntia kestävää takaa-ajoa, jossa pärisee ja paukkuu jatkuvalla syötöllä. Kelpo toimintaviihdettä ja poikkeuksellisen komeaa katseltavaa on se kyllä. Harmi vain, että tunnelma taantuu toinen toistaan vauhdikkaampien toimintaepisodien alla ja erityisesti monet niistä toimintakohtauksista ajetaan vielä liian pitkiksi – jopa puuduttavuuteen saakka. Douglas Quaidin oman itsensä etsiskelystä ei vauhtia puutu, mutta paranoidisen ”Kuka minä olen ja miksi kaikki yrittävät tappaa minut?” -tunnelman ja teeman ympärille nivoutuvan juonen kehittäminen on jäänyt kesken ja vajavaiseksi kaiken ruttaamisen viedessä huomion. Valitettavasti.

5/10.

Sweatshop (2010)

JOHDANTO
Indiekauhusta kuoriutuu välillä todellisia alan underground-klassikoita. Sweatshop ei kuulu niihin. Klassisena slasherinä alkuun esittäytyvä elokuva muuntuu pian splatteriksi, mutta vaikka efektit olisivat miten mehukkaita ja innovatiivisiakin, sekä slasherit että splatterit tarvitsevat toimiakseen muutakin kuin ämpäreitä ja käyntireissun ystävälliseen lähiteurastamoon. Tai jos ämpäreitä on riittävästi, voi aina yrittää puhtaaseen shokkiaaltoon Peter Jacksonin, Olaf Ittenbachin, Heiko Flipperin tai vaikka Leif Jonkerin tyyliin. Sen sijaan teksasilainen ohjaaja Stacy Davidson pitää ison osan oman elokuvansa kestoajasta turhuuksien esittelynä. Katsojaa piinataan todella huonolla näyttelemisellä, huikean ärsyttävillä teinigoottien hahmoilla, ”kuka pani ketä viimeksi”-vatvomisilla ja myötähäpeää synnyttävällä teinidraamalla. Poikkeuksellisen tylsyyden katkoo onneksi aina välillä graafinen splatter ja tähän osastoon tekijät ovatkin sitten panostaneet täyslaidallisen.

JUONITIIVISTELMÄ
Goottinuoret ovat järjestämässä laittomia salabileitä hylätyn terästehtaan tiloihin. Yön tunteina porukka murtautuu tehtaaseen valmistelemaan juhlia muutamaa tuntia ennen kuin väkeä alkaa lapata ovista ja ikkunoista. Paikka on sekainen ja pimeä loukko, mutta noin kymmenhenkinen joukko ottaa parit neuvoa-antavat ja ryhtyy tuumasta toimeen. Tehtaan pimeissä ja likaisissa nurkissa pyörii kuitenkin jotakin hyvin pelottavaa ja pian ilmaantuvat ensimmäiset ruumiit…

KOMMENTIT

Katsoja jätetään murhaajasta ja tämän apulaisista yhtä kuutamolle kuin elokuvan hahmokaartikin, joten tarina ei sovellu katsojille, jotka haluavat edes jonkinlaisia vastauksia kysymyksiinsä. Keskeisenä juonenkuljetuksen apuna käytetään totutusti ns. ”The Idiot Plot” -mekanismia, jolla taataan se, että porukkaa päästään lahtaamaan yksi kerrallaan eikä kukaan muu hahmoista tiedä tapahtumista mitään ennen kuin on aivan liian myöhäistä. Mitään tolkkua tai järkeä ei tapahtumissa ole muutenkaan ja sekin vähä, mitä juonen kautta yritetään korostaa, hukkuu epäloogisuuksien suohon – aivan kuin tekijät olisivat jossakin vaiheessa päättäneet: ”mah brainz hurt wid thinking – let’s just show moah blood’n’gore, eh?”. Mainitut efektit ovat kyllä sitten hämmästyttävän hyviä; klassisia repimisiä, murskauksia, sormienleikkauksia ja pään irrotuksia, mutta mukana on joitakin hyvin innovatiivisia uusiakin temppuja. ”Päivän ase”-kilvan voittajaksi on tällä haavaa arvottu massiivinen teräsputken päähän hitsattu alasin ja kyllä tällä pelillä toki sitten saadaankin kelpo verikekkerit aikaiseksi! Teknisesti sotkuinen tuotanto nojautuu myös harvinaisen kuluneisiin kliseisiin siellä täällä ja varsinaista splatter-toimintaa joudutaan katsomaan liian usein hypernopeiden ja sekavien leikkausten kautta.

YHTEENVETO

Stacy Davidsonin ohjaama minibudjetin indiekauhu on ärsyttävien teinihahmojen kavalkadia alusta loppuun. Helpotus on suuri, kun väkeä niistetään todella brutaalisti. Mitään tolkkua ja häntää ei löydy ja ensimmäinen tuntikin on lähinnä vain todella tylsää katsottavaa, jota täplittää korviaraastavan surkea dialogi. Jutun jippo ovat old school -veriefektit, joihin lienee törsätty pääosa budjetista. Gore on tylyä ja rajua ja ainoa asia, minkä perusteella tätä nyt edes viitsii katsoa – paitsi tietenkin, jos splatter etoo, niin silloin ei löydy mitään perustetta katsomiselle. Suositellaan vain alan harrastajille.

3/10