JOHDANTO
Indiekauhusta kuoriutuu välillä todellisia alan underground-klassikoita. Sweatshop ei kuulu niihin. Klassisena slasherinä alkuun esittäytyvä elokuva muuntuu pian splatteriksi, mutta vaikka efektit olisivat miten mehukkaita ja innovatiivisiakin, sekä slasherit että splatterit tarvitsevat toimiakseen muutakin kuin ämpäreitä ja käyntireissun ystävälliseen lähiteurastamoon. Tai jos ämpäreitä on riittävästi, voi aina yrittää puhtaaseen shokkiaaltoon Peter Jacksonin, Olaf Ittenbachin, Heiko Flipperin tai vaikka Leif Jonkerin tyyliin. Sen sijaan teksasilainen ohjaaja Stacy Davidson pitää ison osan oman elokuvansa kestoajasta turhuuksien esittelynä. Katsojaa piinataan todella huonolla näyttelemisellä, huikean ärsyttävillä teinigoottien hahmoilla, ”kuka pani ketä viimeksi”-vatvomisilla ja myötähäpeää synnyttävällä teinidraamalla. Poikkeuksellisen tylsyyden katkoo onneksi aina välillä graafinen splatter ja tähän osastoon tekijät ovatkin sitten panostaneet täyslaidallisen.

JUONITIIVISTELMÄ
Goottinuoret ovat järjestämässä laittomia salabileitä hylätyn terästehtaan tiloihin. Yön tunteina porukka murtautuu tehtaaseen valmistelemaan juhlia muutamaa tuntia ennen kuin väkeä alkaa lapata ovista ja ikkunoista. Paikka on sekainen ja pimeä loukko, mutta noin kymmenhenkinen joukko ottaa parit neuvoa-antavat ja ryhtyy tuumasta toimeen. Tehtaan pimeissä ja likaisissa nurkissa pyörii kuitenkin jotakin hyvin pelottavaa ja pian ilmaantuvat ensimmäiset ruumiit…

KOMMENTIT

Katsoja jätetään murhaajasta ja tämän apulaisista yhtä kuutamolle kuin elokuvan hahmokaartikin, joten tarina ei sovellu katsojille, jotka haluavat edes jonkinlaisia vastauksia kysymyksiinsä. Keskeisenä juonenkuljetuksen apuna käytetään totutusti ns. ”The Idiot Plot” -mekanismia, jolla taataan se, että porukkaa päästään lahtaamaan yksi kerrallaan eikä kukaan muu hahmoista tiedä tapahtumista mitään ennen kuin on aivan liian myöhäistä. Mitään tolkkua tai järkeä ei tapahtumissa ole muutenkaan ja sekin vähä, mitä juonen kautta yritetään korostaa, hukkuu epäloogisuuksien suohon – aivan kuin tekijät olisivat jossakin vaiheessa päättäneet: ”mah brainz hurt wid thinking – let’s just show moah blood’n’gore, eh?”. Mainitut efektit ovat kyllä sitten hämmästyttävän hyviä; klassisia repimisiä, murskauksia, sormienleikkauksia ja pään irrotuksia, mutta mukana on joitakin hyvin innovatiivisia uusiakin temppuja. ”Päivän ase”-kilvan voittajaksi on tällä haavaa arvottu massiivinen teräsputken päähän hitsattu alasin ja kyllä tällä pelillä toki sitten saadaankin kelpo verikekkerit aikaiseksi! Teknisesti sotkuinen tuotanto nojautuu myös harvinaisen kuluneisiin kliseisiin siellä täällä ja varsinaista splatter-toimintaa joudutaan katsomaan liian usein hypernopeiden ja sekavien leikkausten kautta.

YHTEENVETO

Stacy Davidsonin ohjaama minibudjetin indiekauhu on ärsyttävien teinihahmojen kavalkadia alusta loppuun. Helpotus on suuri, kun väkeä niistetään todella brutaalisti. Mitään tolkkua ja häntää ei löydy ja ensimmäinen tuntikin on lähinnä vain todella tylsää katsottavaa, jota täplittää korviaraastavan surkea dialogi. Jutun jippo ovat old school -veriefektit, joihin lienee törsätty pääosa budjetista. Gore on tylyä ja rajua ja ainoa asia, minkä perusteella tätä nyt edes viitsii katsoa – paitsi tietenkin, jos splatter etoo, niin silloin ei löydy mitään perustetta katsomiselle. Suositellaan vain alan harrastajille.

3/10