Kategoria: 2010-luku

Livid (2011)

Ohjaus: Alexandre Bustillo, Julien Maury
Tuotantomaa: Ranska
Käsikirjoitus: Alexandre Bustillo, Julien Maury
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista ensi-iltaa Suomessa
Arvioitu: lokakuu 2012
Arvioidun version pituus: 92 min
Kieli: ranska

livide_primaryJohdanto

Italian giallo-elokuvien keskeisimpiin tekijöihin kuuluva Dario Argento vei genren Three Mothers -elokuvatrilogiallaan täysin oudolle ja erityiselle maaperälle. Argento lähti trilogian kahdella ensimmäisellä elokuvalla Suspiria (1977) ja Inferno (1980) matkalle surreaaliseen maisemaan, jossa tieten ja maanisesti rikkoi kahlitsevia elokuvakerronnan sääntöjä ja hajotti juonirakennelmat tarpeettomina visuaalisen tyylin edestä häiritsemästä saadakseen aikaan irrationaalisen unimaailman toisinnon. Alkuaan jyrkän ristiriitainen vastaanotto on aikojen saatossa painottunut hyväksymään Argenton visiot arvostetuiksi alan pioneerielokuviksi. Erityisesti Suspiria oli niin kunnianhimoisen väkevästi rakennettu, että VHS-teknologian rahkeet eivät riittäneet toisintamaan elokuvan värejä oikein tai edes sinne päin. Vasta digitaalisten tallennusmedioiden tulo tarjosi elokuvan sellaisella värimaailmalla, kuin ohjaaja oli tarkoittanutkin.

Bustillon ja Mauryn elokuva Livide on siis löyhä kunnianosoitus ja hatunnosto näille Argenton surreaalisille elokuville.

Juonitiivistelmä

Kotipalvelusairaanhoitajana työnsä aloittava Lucie (Chloé Coulloud) tekee vaikutuksen opettajakseen määrättyyn Catherineen (Catherine Jacob). Catherine antaa Lucien tutustua myös yhteen erikoisimmista potilaistaan – Rouva Jesseliin (Marie-Claude Pietragalla), ikiaikaisen tuntuiseen vuoteenomana koomassa makaavaan vanhaan naiseen, jota Catherine käy hoitamassa rouva Jesselin vanhassa eristetyssä kartanossa. Kun Catherine vihjaa Lucielle, että Jesselillä on legendan mukaan talossaan kätkettynä suuri aarre, Lucie tarttuu koukkuun. Yön tunteina sitten Lucie kahden ystävänsä kanssa murtautuu kartanoon. Kartanosta kyllä löytyy … jotakin. Eikä se kimalla kauniina.

Kommentit

Dario Argenton Suspiria (1977)-elokuvan painajaismaisen unimaailman suuntaan rakentavat Bustillo ja Maury myös tämän oman elokuvansa ja kumartavat Argentolle auliisti ja monin paikoin elokuvan edetessä. Yhteyksiä on sekä visuaalisella puolella että siroteltuina elokuvan hahmojen taustoihin eli myös tarinan tasolla. Ja myös elokuvan kerronnan loogisuus  ja selväpäisyys alkavat joustaa ja murentua mitä edemmäs tarinaa edetään ja mitä omituisempiin kerrostumiin elokuvassa päästään. Lopulta katsojalta aivan tarkoituksella katkotaan julmasti mahdollisuudet rakentaa valvetilan logiikkaa tai normaaleja fyysisiä kausaliteetteja kunnioittava tulkinta. Jäljelle jää painajaismaailman visuaaliseen limboon tarkoituksella jättäytyvä kudelma, joka vastustaa järkiajattelua ja turvautuu unien arvaamattomiin, alati muuttuviin ja siksi pelottaviin käänteisiin. Tämä on visuaalisen elokuvataiteen mustaa magiaa, joka ammentaa olemassaolonsa Argentolta, mutta toki tekijät tekevät pieniä kumarruksia myös muutamien muiden tunnettujen tekijöiden elokuvien suuntaan. Alexandre Bustillo ja Julien Maury eivät silti tarkalleen ottaen kopioi Argentoa: pikemminkin he paneutuvat omassa tyylissään erilaisiin näkökulmiin ja varioivat painajaisunimaailman väkevyyttä hieman erilaisilla nyansseilla.

Kauhugenren sisällä pikkuisen myrskyn vuoden 2007 varsin verisellä elokuvalla Inside[x] aikaansaaneet parivaljakon jäsenet Alexandre Bustillo ja Julien Maury pitivät esikoisensa jälkeen pitkän tauon, jona aikana he onnistuneesti vastustivat Hollywoodista tehtyjä tarjouksia siirtyä suurten studioiden koneistojen osasiksi. Tälle tiellehän moni eurooppalainen ohjaaja sitten jää ja useimmiten sitten siellä Hollywoodissa innovatiivinen, tehokas ja rohkea elokuvallinen ilmaisu rouhitaan ensimmäiseksi pois. Inside on sittemmin noussut yhdeksi keskeisistä referenssipisteistä puhuttaessa ns. New French Extremity -liikkeen elokuvista, joille varsin monelle on löydettävissä juuret Body Horror -elokuvista ja erityisesti kanadalaisen David Cronenbergin tuotannosta. Kun tarkastelee Livid -elokuvaa Body Horror -elokuvien perinteet ja vaikutteet ovat aivan yhtä ilmeiset ja väkevästi läsnä kuin Dario Argentonkin. Elokuva on juurikin sitä, mitä tyypillinen Hollywood-kerronta ei ole: hämäävän arvoituksellista, kahleista irti pyristelevää, painajaismaisen tulkinnallista, ihmisen kehon heikkouksia ja vahvuuksia tiiviisti analysoivaa ja visuaalisesti innovatiivista.

Hämmentävän kaunis elokuva on kuvaukseltaan, verevän väkevää kauhutunteiden nostattajana ja maanisen tehokasta tunnelmaltaan. Mutta ohjaajaparivaljakon teoksessa on silti hankalia ja monisyisiä ongelmia, jotka eivät katoa sillä, että ihastuu ulkoiseen pintaan. Elokuva yhdistää veristä selviytymisseikkailua kauhutalon uumenissa ja unenomaista romantisoivaa fantasiaa eikä lopputulos oikein kykene ottamaan parhaimpia paloja tästä yhtymäpinnasta. Kauhufanien mieleen eivät oikein tahdo upota elokuvan edetessä kasvavat fantasia-elementit ja vastaavasti fantasiaelokuvien ystävien lienee vaikea hyväksyä elokuvan verisempää ja rosoisempaa osastoa. Kauhutunnelman rakentaminen on tekijöille kyllä ihailtavan vaivattoman tuntuista ja hyvinkin pelottavia kohtauksia tekijät ovat saaneet aikaiseksi kokonaisen joukon, joka nykykauhussa ei ole lainkaan mikään selviö. Kuitenkin elokuvan lopun taivaisiin kurottavan tähtifantasian kontrasti verisemmän keskivaiheen kanssa on kovin suuri.

Yhteenveto

Alexandre Bustillon ja Julien Mauryn kummitukset kummitustalossa -tarina vie irrationaaliselle matkalle veristen ballerinojen luo ja suoraan painajaisunien sisälle. Selkeä kunnianosoitus Dario Argenton kaanonin keskeiseen Three Mothers -trilogiaan. Suspirian kovat fanit löytänevät elokuvasta paljonkin pidettävää. Livide ei kuitenkaan täysin uskalla irtautua kaikista niistä kumarruksista ja vinkeistä muille ja laittaa itseään täysillä likoon. Kaikkine pienine muihin elokuviin suuntavine vinkkeineen elokuva samalla tulee hukanneeksi rehellisen mahdollisuuden omaan selkeään identiteettiin. Nyt se jää valitettavasti vain etupäässä Dario Argenton teoksiin löyhästi kytkeytyneeksi johdokseksi ja kunnianosoitukseksi – siitäkin huolimatta, että elokuva on visuaalisesti lähes yhtä kauniin kiehtovaa katseltavaa kuin Argento parhaimmillaan.

6/10

[REC] 3: Genesis (2012)

Ohjaaja: Paco Plaza
Käsikirjoitus: Paco Plaza, Luiso Berdejo
Tuotantomaa: Espanja
Ensi-ilta Suomessa: 31.5.2013
Arvioidun version pituus: 80 min
Arvioitu: toukokuu 2013
Budjetti: 6,5 miljoonaa USD
Kieli: espanja, katalaani, ranska

rec3_primaryJohdanto

Samalla, kun kauhuelokuvistaan kuulussa Italiassa kauhuelokuvatuotannot käytännössä katosivat vuosituhannen vaihteessa (mm. poliittisista syistä ja mediayhtöiden tuhoisien sopimuskäytäntöjen takia), lähistöllä Espanjassa kävi juurikin päinvastoin. Espanjaan on syntynyt vuosituhannen alun jälkeisinä vuosina varsin vahva jännitys- ja kauhuelokuvien tekemisen osaaminen, joka osaaminen on hiljaksiin laajentunut myös tuottamiseen ja levittämiseen kansainvälisille areenoille. Käytännössä Amando de Ossorioon, Jess Francoon ja Paul Naschyyn lähes puolen vuosisadan ajan tukeutunut espanjalainen kauhu on kokenut vahvan renessanssin ja muodonmuutoksen. Puolen tusinaa uutta ohjaajaa tuovat omia visioitaan monipuolisesti esille, mutta silti kollektiivisesti espanjalaisten tekemissä kauhuelokuvissa on nähtävissä vahva espanjalainen identiteetti. Näihin uuden vuosituhannen tekijämiehiin lukeutuu myös Paco Plaza, joka yhdessä Jaume Balagueron kanssa nousi kansainväliseen tietoisuuteen ensimmäisten kahden [REC]-elokuvan huiman ja yllättävän menestyksen myötä.

Juonitiivistelmä

Claran (Leticia Dolera) ja Koldon (Diego Martin) elämän tärkein päivä – heidän hääpäivänsä – saa oudon ja odottamattoman käänteen, kun pahoinvoiva Koldon setä tipahtaa parvekkeelta alas juhlaväen niskaan. Ja vaikka setä ottaakin aika tällin, ei se estä herraa syöksemästä hampaitaan auttamaan tulleiden kurkkujen yleiseen suuntaan. Mies on hääjuhlien potilas nolla; kekkerien ensimmäisenä muuttunut zombie. Eipä aikaakaan, kun iso hääjuhla muuttuu kaoottiseksi verijuhlaksi demonimaisten zombie -hirviöiden käsissä ja hampaissa. Clara ja Koldo joutuvat eroon toisistaan, mutta kumpikin on päättänyt löytää toisensa sekasorron keskeltä – onhan tämä nyt kuitenkin nimenomaan heidän tärkeä päivänsä.

Kommentit

Found footage -tekniikkaa käyttäen tehdyt kaksi ensimmäistä sarjan elokuvaa ([REC] (2007)[x] ja [REC] 2 (2009)[x]) kuuluvat vahvasti tämän leikisti dokumentaarisen tyylilajin jopa tyypittäviin elokuviin – ainakin modernien kauhuelokuvien saralla. Tyylillä toteutettuja elokuvia oli jo 2007 hyvinkin ehtinyt liuta tarjolle, mutta Plazan ja Balagueron yhteinen elokuva teki vahvan vaikutuksen ympäri maailman erityisesti sen antaumuksellisella rähinällä. Paco Plaza ei enää tässä elokuvasarjan kolmannessa elokuvassa luota found footage -tyylin voimaan tai ole löytänyt tyylin varsin rajallisesta keinovalikoimasta mitään uutta tutkimisen arvoista ja vaihtaa alkuvoimaisen raa’an materiaalin teknisesti hiottuun perinteiseen ilmaisuun. Tyylimuutoksella Plaza saa toki riipaisevan tehokkaiden efektien väri-iloittelut täyteen hurmokseensa, mutta hintana Plaza menettää sen ankean ahdistavan klaustrofobisen tunteen, jonka kautta ensimmäiset kaksi [REC] -elokuvaa nousivat uuden vuosituhannen kauhuelokuvien kovaan ytimeen. Eritoten jälkikäteen on helppo arvioida, että olisiko ollut viisampaa erottautua aiempien kahden elokuvan jatkumosta myös tekemällä pesäeroa nimiöintiä vaihtamalla.

Elokuva rakentuu kovin kömpelösti hääjuhlan humuun keskittyvään pitkälle toistakymmentä minuuttia pitkään esijaksoon, keskijakson verihurmeiseen splatter-toimintaan ja surreaaliseen suuntaan kumartavaan romantisointiin taipuvaiseen loppuepisodiin. Alkujakso valitettavasti yltää – monimiljoonainen budjetti huomioiden – vuosituhannen tylsimpien episodien top-5 -listalle kevyesti ilman ihmeempää painia. Hääjuhlaahan siinä kuvataan juu tansseineen ja kakunleikkaamisine päivineen, vaikka lopullinen tarkoitus lieneekin ollut tehdä keskeiset toimijat tutuiksi katsojille. Lopulta tämä juhlan kuvaaminen on elokuvan kannalta jokseenkin yhdentekevää joutavuutta, sillä eipä tässä alustuksessa tule esille yhtikäs mitään niin tärkeää, joka oikeuttaisi siihen käytetyt minuutit. Mitä lienee Paco Plazan pääkopassa liikkunut, kun elokuva on kuitenkin selkeästi suunnattu kauhuyleisölle? Toisaalta onnistuvat tekijät kyllä totuttamaan elokuvan hahmot katsojalle ja yllättäen (kauhuelokuvaksi, siis) kaartista löytyy porukkaa, joiden kohtalosta jaksaa välittääkin. Toisen jakson mälläys sitten kyllä tulee kuin lääkärin määräyksestä kauhufanittajille, tosin etupäässä tässä mennään gorekomedian suuntima tutkassa ja pelonsekainen kauhutunnelma saa pian väistää takavasemmalle. Splatterissa ei säästellä ja zombiedemoneja päästetään päiviltä mitä herkullisimmin kikkakuutosin. Simppelin tarinan ja juonen olemattomuuden havaitsee oikeastaan vasta, kun lyhykäinen elokuva on ohitse, mutta lähtökohtaisesti lienee selvää, että Plaza ei ole edes halunnut kertoa muuta kuin selviämistarinan helvetillisestä hääjuhlasta. [REC]-mytologiaan elokuva ei oikeastaan tuo juurikaan mitään lisää, jos kohta ei nyt kahden ensimmäisen elokuvan muokkaamaa kehysrunkoa myöskään rikokaan.

Leticia Dolera ja Diego Martin päärooleissa toimivat hyvinkin tehokkaasti ja kauhuelokuvalle epätyypillisesti hahmoille on jopa rakennettu kehityskaarta. Doleran näyttelemästä hahmosta Clarasta kuoriutuu kerronnassa herkullinen emoleijona, joka ei pelkää häämekon pesulalaskua etsiessään sekasorrossa hukkaamansa uunituoreen puolison määrätietoisella naisvoimalla.

Yhteenveto

Paco Plazan ohjaama kolmas [REC]-elokuva tekee melkoisen, mutta samalla tervetulleenkin, irtioton kahden ensimmäisen elokuvan tyylistä. Plaza heittää found footage -kuvaustyylin romukoppaan parinkymmenen minuutin jälkeen ja siirtyy perinteisen elokuvatekemisen osastolle. Kesken elokuvaa vaihtuva tyyli on vaikea linjamuutos ja erityisen hankalaksi muutoksen tekee elokuvan ensimmäisen viisitoistaminuuttisen järkyttävä tylsyys, joka hakee vertaistaan jännitys- ja kauhuelokuvien historiassa, jos kohta italialaisen Alfonso Brescian rikosjännärin I contrabbandieri di Santa Lucia [The New Godfathers] (1979) hääjuhlien kuvaus on vieläkin pitkäveteisempää seurattavaa. Vastapainoksi jatkossa elokuva kuitenkin imaisee katsojansa vallattomaan ja innovatiiviseen splatter-roiskeeseen, jos hereillä jaksaa pysyä alkukolmanneksen. Mustalla huumorilla syvennetty romanttinen splatter ei paljoakaan edistä [REC]-elokuvien mytologiaa, mutta kyllä tämän nyt samaan kokonaisuuteen kuuluvaksi tunnistaa hyvällä tahdolla. Elokuvan kohdeyleisönä on selvästi yliampuvan ja graafisesti rajumman toiminnallisen kauhun ystävien yhdistyksen jäsenistö.

6/10

The Babysitter (2017)

Ohjaus: McG
Käsikirjoitus: Brian Duffield
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus:85 min
Arvioitu: lokakuu 2017
Ensi-ilta Suomessa: suoratoistoensi-ilta Netflixillä 13.10.2017
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: englanti

babysitter_primaryJohdanto

Turvallisen ydinperheen tuhoon tähtäävät ulkopuoliset tunkeutujat ovat vakioaineistoa trillereissä ja kauhuelokuvissa, koska rauhallista ja tavanomaista elämää elävien keskivertoisten katsojien on niin helppo samastua idylliä rikkovan tuhoisan voiman olemassaoloon myös heidän omassa elämässään. Tuhovoima voi olla seurausta omista virheistä (Fatal Attraction (1987)), auttavan käden ojennuksesta (Dead Calm (1989)[x]), hankalasta vuokralaisesta (Pacific Heights (1990)),  kenkusta kämppiksestä (Single White Female (1992)[x]), kotiin hyvää hyvyyttä asumaan päästetystä huono-onnisesta nuorukaisesta (Poison Ivy (1992)[x]), kierosta kytästä (Unlawful entry (1992)), vinoksi menevästä ihastumisesta (The Crush (1993)), epäonnisesta adoptiosta (Orphan (2009)), hankalaksi äityvästä naapurista (The Neighbor (1993)), entisestä kumppanista (The Ex (1997)),  harmillisesta kollegasta (Disclosure (1994)[x]), liian tuttavalliseksi käyvästä pizzakuskista (Otis (2008)), lapsen viikonlopuksi vierailemaan tulevasta opiskelijakaverista (Haute Tension (2003)[x]), tarkoituksella sisään päästetystä vierailijasta (Black Christmas (1974)), hirviöksi osoittautuvasta ottovanhemmasta (Stepfather (1987)), häiriintyneestä talkkarista (Sleep Tight (2011)), vanhasta jo unohtuneesta vihanpitäjästä (Cape Fear (1962)) tai vaikka ihan vain silkasta paskasta tuurista, että juuri tuli valituksi jonkun kohteeksi (The Strangers (2008)). Ja tietenkin … lastenhoitajasta (The Hand That Rocks the Cradle (1992)[x]).

Niin. Nämä lastenhoitajat … nuo itsensä Saatanan inhat kätyrit, joiden hoteisiin pahaa-aavistamattomat rakastavat vanhemmat luovuttavat kullannuppunsa lähtiessään viettämään yhteistä aikaa oman kodin ulkopuolelle. Teeman elokuvista Curtis Hansonin alan keskeinen teos The Hand That Rocks the Cradle (1992)[x] nousi jopa kansainväliseksi yleisömenestykseksi, mutta sitä vastoin aikaansa edellä ollut Peter Medakin The Babysitter (1980) puolestaan on jäänyt lähes täysin tuntemattomaksi jopa alaa seuraaville. Russell Mulcahyn While the Children Sleep (2007) ei onnistunut tekemään aiheelle kuin lähinnä hallaa. Andrew Stevensin kiero Scorned (1994) taasen oli lähinnä vain variaatio yllämainitusta Curtis Hansonin kahta vuotta aiemmasta ylivertaisesta teoksesta ja Jim Wynorskin Thy Neighbor’s Wife (2001) oli surkuhupaisasti lähes suora – mutta vielä surkeampi – kopio Stevensin elokuvasta. Kauhukomedian puolella ei kuitenkaan vielä lastenvahtien tempauksista ole tungosta ollut ja siihen väylään iskee ohjaaja McG:n The Babysitter (2017).

Juonitiivistelmä

Keskiyläluokkaista lähiöidylliä elävä perhe on käyttänyt auliisti hyväkseen nuoren naisen, Been, (Samara Weaving) palveluita lastenhoitajana perheen ainokaiselle ja jo hyvinkin teini-ikäiselle Colelle (Judah Lewis). Koittaa jälleen yksi viikonloppu, jolloin Bee muuttaa perheen taloon ja ottaa Colen siipiensä suojiin vanhempien häipyessä lomailemaan muualle. Asiat sujuvat mallikkaasti aina siihen saakka, kunnes Cole saa puolivahingossa selville, että hänen hoitajansa pussissa olevat jauhot eivät ole puhtaimmasta vaan peräti ihan sieltä mustimmasta päästä eli itse Wanhan Wihtahousun nouhoomosta peräisin. Satanistista kulttia Colen vanhempien asunnossa pyörittävä lastenvahti joutuu uuteen tilanteeseen, kun käy ilmi, että Cole tietää liikaa ja tämä on siksi eliminoitava.

Kommentit

Katastrofaalisen rajoilla keikkuneen Terminator: Salvation (2009) -elokuvan ohjauksen jälkeen ohjaaja McG ei ole mitään kovin mairittelevaa saanut ohjattavakseen elokuvapuolella ja ajautunut pitkälti televisiosarjoja ohjaamaan. The Babysitter on kuitenkin rehvakkaan tuoreella otteella ohjattu kautta linjan ja sen tekniset ratkaisut nostattavat toivoa. The Babysitter- elokuva tuntuu kokolailla täydelliseltä valinnalta McG:lle elokuvan kehyksen antaessa ohjaajalle tilaa käyttää värejä, leikkauksia, näyttelijöitä ja kameran liikettä eloisasti ja leikkisästi. Vanhemmat kauhukarhut epäilemättä hohottavat iloisesti nyökkäillen, kun kameraliikkeistä tulvahtavat mieleen Scott Spiegelin Intruder (1989)-elokuvan leikkisät kikkailut, elokuvassa kekseliäästi käytetty veitsi on juurikin samanlainen kuin mitä Halloween (1978)-elokuvassa kovasti käyteltiin tai hoksaavat miten käsissä pidettyjen veitsien kulmat muodostavat saman kolmion, jonka muodostivat ikoniset puutarhasakset Tony Maylamin elokuvassa The Burning (1981). Kohtausten nivoutuminen toisiinsa ontuu harmillisesti kyllä ja mukana on oikeastaan tarpeettomiakin kohtauksia, kuvioita ja sivuhahmoja, joiden merkitys ja käyttö jää harmillisen etäiseksi; kuin elokuva olisi ollut alunperin pidempikin, mutta editoitu lyhyemmäksi näiden sivujuonteiden ja -hahmojen kustannuksella. Komediallisen tulokulman takia on myös vaikea arvioida miten paljon tarkoituksellista on ollut käyttää lastenhoitajan kultin jäseninä melko tavallisia arkkityyppisiä karikatyyrejä kasarislashereistä, mutta siltikin jätetty nämä hahmot varsin ohkaisiksi. Tummaihoinen hysteerikkoheebo kuolee tietty ekana Home Alone (1990) -elokuvan kohtauksen toisintona ja kylmäkiskoinen aasialaismimmi pistetään menemään kakkosena, mutta siltikin sivuhahmoista olisi saanut kosolti enemmän irti repimällä elossapitojohdot seinästä tarpeettomilta sivukäänteiltä (kuten nyt vaikkapa naapurin isäntää koskevat kohtaukset) ja antamalla kultistiposselle vähän enempi liekaa. Eipä silti, näyttelijätyössä ei ole mitään valittamista näissä sivurooleissakaan ja etenkin satanistikultin sivuhenkilöt vetävät roolinsa hyvinkin paljon paremmin kuin mitä näiden hahmojen parodioiden kohteena olevissa elokuvissa on tavattu näkemään. Samara Weavingille kantava päärooli kokopitkässä istuu vaivattoman tuntuisesti, mikä seikka epäilemättä on tämän elokuvan keskeinen pelastus. Mitä juoneen ja sen käänteisiin tulee, McG kivasti heittelee katsojalle visuaalisia johtolankoja, mutta ymmärtää välillä kääntää ne myös päälaelleen tuoden kerrontaan ilkikurista sävyä, joka sopii elokuvan yleiseen ilmeeseen varsin oivasti. Sen sijaan dialogi ja lukuisten kohtausten yleinen sävy on aivan turhaan maustettu jatkuvalla alapääsanailulla ja räävittömyyksillä, joiden teho juttujen vain jatkuessa sekä heikkenee elokuvan edetessä että samalla tuntuu varsin tarpeettomalta ja jopa pakotetun tuntuiselta. Kuin katsoisi Home Alone (1990) -elokuvan mielenvikaista ja pakko-oireista pikkuveljeä.

Yhteenveto

Tavanomaisia home invasion– ja slasher– lajityyppien koukeroita ovelasti kierrättävä teinikauhukomedia asemoi itsensä kohdeyleisöjensä suhteen hieman vaivaannuttavasti. Toisaalta se paljastaa tekijöidensä oman iän vihjaillessaan kasapäin sekä herkullisilla ja ilmiselvillä että hienovaraisemmilla ja muotokielen kautta avautuvilla elokuvaviittauksilla milloin kesympiin kassamagneettiperhekomedioihin ja milloin rankempiin ja harvempien tuntemiin kasarislashereihin. Ja toisaalta tissi-, vagina-, perse- ja seksihuumori kielii lähinnä jostain harhakuvitelmasta, että tällaiselle ne teinit nyt kuulemma naureskelevat silloin, kun ovat keskenään. Potentiaalia McG:n ohjauksessa olisi ollut parempaankin lopputulemaan. Teknisesti varsin kyvykäs esitys, mutta sitten se dialogiin siivutettu huumoripuoli tuntuu joltain Seth MacFarlanen hylättyjen matskujen hautuumaalta ylös kaivetulta. Ohjauksen kautta kuitenkin ajoittaiset absurdismiin kumartavat juonenkäänteet pitävät hommelin virkeänä.

5/10

Oblivion (2013)

Saksalainen aulajulisteiden sarja. Varsin ohutta valokuvapaperia. Koko on A4. A lobby card set from Germany. Pretty thin photographic paper. Size is A4.

div2020_02

Yhdysvaltalainen lehdistövalokuvien sarja. Press photos from the USA.

div2020_02

Espanjalainen ohjelmalehdykkä. Skannattuna kaikki lehdykän neljä sivua. Tukevaa kartonkia. Koko on noin A4. A movie program (guia pelicula) from Spain. Scanned all four pages of the program. Sturdy cardboard. Size is about A4.

Black Mass (2015)

Ohjaus: Scott Cooper
Käsikirjoitus: Mark Mallouk, Jez Butterworth
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 123 min
Arvioitu: joulukuu 2015
Ensi-ilta Suomessa: 4.12.2015
Kieli: Englanti
Budjetti: arviolta 50 miljoonaa euroa

Johdantoblackmass_primary

Näyttelijästä ohjaajaksi siirtynyt Scott Cooper on muutamassa vuodessa saanut aikaiseksi kolme kokopitkää. Ohjaajan tyyli on selvästi vakiintumassa. Vahvojen näyttelijöiden näyttelemien hahmojen ympärille on pyritty tälläkin kertaa rakentamaan selkeää draamallista ja hahmovetoista kerrontaa. Cooperille tärkeää vaikuttaa olevan kuvata keskeisiä hahmojaan monipuolisesti ja näyttää näistä myös ikävämpiä puolia. Black Mass on elämäkerrallinen rikosdraama Bostonia aikanaan ravisuttaneesta irlantilaisgangsterista James Bulgerista, joka nykyisin istuu vankilassa kahta perättäistä elinkautista. Vaikka tuomion luvussa aikanaan hänen katsottiin osallistuneen 11 murhaan, todellinen luku lienee paljon karumpi. Bulger syöksi Bostonissa 70- ja 80-luvuilla vallasta italialaistaustaisten mafiosojen kaartin ja siirsi FBI:n myötävaikutuksella vallan kahvat irlantilaistaustaisten gangsterien ns. Winter Hill -jengille. Elokuva keskittyy etupäässä Bulgerin ympärille ja jättää mafian osuuden tapahtuneisiin varsin ohkaiseksi, mutta painottaa FBI:n roolia merkittävästi; ehkä jopa liiaksikin. Vuoden 2006 Martin Scorsesen ohjaus The Departed käsitteli osittain samoja kuvioita ja hahmoja, mutta fiktiiviseen trilleriin kiedottuna.

Juonitiivistelmä

Eletään 1970-lukua. Yhdysvaltain itärannikon kaikissa suurissa kaupungeissa on pahoja ongelmia käsistä lähteneen rikollisuuden kanssa ja Bostonissa valtaa pitävät Italian mafian haarakonttorit. FBI-agentti John Connolly (Joel Edgerton) onnistuu houkuttelemaan irlantilaistaustaisen pikkugangsterin Jimmy ”Whitey” Bulgerin (Johnny Depp) yhteisen juonen osaksi tavoitteena saada kaupungissa valtaa pitävä mafia nujerrettua. Gangsterin ja FBI:n liitto repeää nopeasti veriseksi väkivallan kierteeksi ja Whitey käyttää FBI:n hänelle suomaa suojelua häikäilemättä hyväkseen rakentaessaan itsestään yhtä nykyhistorian koko Yhdysvaltain itärannikon armottomimmista gangstereista.

Kommentit

Black Mass on ohjaaja Cooperin edellisen elokuvan, Out of the Furnace (2013), selkeä tyylillinen jatkumo, mutta ajautuu paikoin tarpeettoman sekavaksi kaikkine vyyhteineen eikä anna kovinkaan selkeää kuvaa siitä, miten vainoharhainen psykopaatti Bulger onnistui kietomaan Bostonin alamaailman toimijat niin vaivatta nöyriksi alamaisikseen ja ennen kaikkea elokuva ei selvitä tarpeeksi uskottavasti miten Bulger onnistui pyörittämään paitsi Bostonin kokoisen miljoonakaupungin rikollisuutta niin myös rikollisia kuvioita mm. Floridassa. Elokuva muistuttaa tyyliltään hyvin paljon viime vuosikymmenen brittiläisiä realismin sävyttämiä rikosdraamoja, joissa alakuloisissa ympyröissä sisältä henkisesti mätänevät pikkurikolliset paatuvat kovan luokan tekijöiksi kiipustaessaan väkivallalla kuorrutettuja portaita ylemmäs rikollisen maailman hierarkioissa. Silmiinpistävästi myös amerikkalaisen Jonathan Hensleigh’n muutaman vuoden takainen Kill the Irishman (2011) palautuu mieliin Cooperin elokuvaa katsellessa sekä tyylin että sisällön rakenteen puolesta. Kill the Irishman puolestaan kertoi Clevelandia aikanaan sotkeneesta toisesta irlantilaistaustaisesta rikollispomosta Danny Greenistä.

Black Mass rakentuu elokuvana verkkaisesti lähes täysin ilman älämölöä melkeinpä minimalistisella otteella. Kuvaustapa ja kohtausten sommittelu ovat jopa lähes dokumentaarisella tasolla, joka luo toki elämäkerralliseen elokuvaan tiettyä uskottavuutta, mutta samalla tällä kertaa laskee elokuvan tehoa jonkin verran, sillä tarinan eteneminen tuntuu paikoin tarpeettoman verkkaiselta. Mukaan on ympätty myös – toki oikeisiin tapahtumiin pohjautuvia – juonikuvioita, joita ei sitten kuitenkaan pystytä käsittelemään juurikaan pintaraapaisua enempää. Harmillisesti tämä osaltaan rikkoo elokuvan kerronnan eheyttä. Poukkoilu on kostautua eritoten puolivälin tietämissä, mutta onnekkaasti tarina edes hieman tiivistyy lopun häämöttäessä. Niitä lopulta irti leikattavia juonellisia rönsyjä ei olisi koskaan pitänyt edes päästää syntymään. Yksin tein elokuvan pelastaa Whitey Bulgeria näyttelevä Johnny Depp, joka loistaa kylmäverisen ja vainoharhaisen psykopaatin roolissa. Kuopattuna ties minne ovat Deppin tuttuakin tutummiksi tulleet ja itseään toistaviksi ajautuneet maneerit, naamalihasten venkoilut ja Jack Sparrow -irivistely. Tilalla on julmaa opportunistista pahuutta huokuva ilmestys, jota Depp ohjailee ihailtavan taiturimaisesti. Osassa kohtauksista Depp uhkuu sellaista pahaenteisyyttä, että Charles Grayn Mocata-hahmo Terence Fisherin The Devil Rides Out (1968) -elokuvasta jo melkein kalpenee. Ja se on paljon sanottu se.

Yhteenveto

Black Mass on lopulta tarpeettoman rönsyinen ja hieman turhan hidastempoinenkin elämäkertaelokuva irlantilaistaustaisen James Bulgerin elämän rikollispomovuosista FBI:n sotkeuduttua miehen elämään. Elokuva ei mässäile turhia, mutta ankean realistiselle kuvaukselle tyypillisesti ei karta hurjaakaan väkivallan kuvausta, kun sellaista vastaan tulee – ja kyllähän siihen tässä nyt toki törmätään parin kymmenenkin kohtauksen voimin. Tarina etenee Bulgerin vaiheita myötäillen jättäen samalla monet sivuosahahmot melko lailla kokonaan heitteille (eritoten Benedict Cumberbatchin rooli Whitey Bulgerin poliitikkoveljenä valuu turhuuksien viemäriin) ja jättää jopa rikollisjengin toiminnan suorat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset vaikutukset vaivaannuttavasti ja perusteetta taka-alalle. Mitään varsinaista kantaaottavuutta on kuitenkaan vaikeaa elokuvasta löytää, joka on toki elämäkerralliselle elokuvalle pelkkää plussaa. Johnny Deppin ansiosta elokuvasta kuoriutuu kuitenkin peräti synkkä kuvaus siitä mitä tapahtuu, kun paranoidinen psykopaatti pääsee vallan kahvaan toteuttamaan itseään.

6/10

 

[REC] 4: Apocalypse (2014)

Ohjaus: Jaume Balaguero
Käsikirjoitus: Jaume Balaguero, Manu Díez
Tuotantomaa: Espanja
Arvioidun version pituus: 95 min
Arvioitu: joulukuu 2015
Ensi-ilta Suomessa: 29.10.2014 (Night Visions -festivaali)
Kieli: Espanja
Budjetti: noin 3 miljoonaa euroa

rec4_primaryJohdanto

Kun ohjaajakaksikko Balaguero ja Plaza 2007 saivat yhteistyöelokuvallaan [REC][x] huomattavaa mainetta, ei ollut varmaan kenellekään epäselvää, että tulisimme näkemään tuossa elokuvassa mainittujen tapahtumien ympärille sijoittuvia elokuvia lisääkin. Ja näinhän siinä totta vieköön kävikin, että kaksikko ilmoitti jo pian ensimmäisen elokuvan suosion tultua selväksi, että lisää nähdään peräti kolmen elokuvan verran. Miesten suunnitelmana oli tehdä yhdessä kaksi elokuvaa ja kumpainenkin ohjaisi sitten sarjaan yhden elokuvan itsekseen. Suunnitelma toteutui ja vuonna 2014 päivänvalon näkikin sarjan neljäs elokuva: Jaume Balagueron [REC] 4. Ensimmäinen [REC] -elokuva oli Espanjan uuden kauhuelokuvasukupolven mallituote: vimmainen, tehokas, innovatiivinen, rohkea ja vähäisillä pennosilla tehty. Eritoten kylmäävien psykologisten trillerien terävimmässä kärjessä tekijöinä näemme nykyisin espanjanlaisen kauhuelokuvan lähettiläiden nimiä Alejandro Amenabarista Rodrigo Cortesian kautta J.A.Bayonaan ja Nacho Vigalondaan. Espanja on selkeästi profiloitunut uudella vuosituhannella maaksi, josta osaamme jo odottaa vahvoja ja väkeviä elokuvia. Iberian niemimaan zombie-elokuvien joukossa [REC] teki epäilemättä tärkeää tienavaajan roolia ja varmasti avasi ovia myös muille alan tekijöille.

Juonitiivistelmä

Rahtilaivalle kerätty sekalainen kriisipisteistä pelastettujen henkilöiden ryhmä huomaa joutuneensa lähinnä koekaniinien asemaan. Laivalle häthätää kyhätty tutkimuslaboratorio apinoineen päivineen on sotilaiden suojaama ja pian selviytyjille avautuu, että vastalääkettähän tässä ollaan etsiskelemässä ja mikäli sellaista ei löydy, maan hukka … eikun zombi … perii. Hermostuneen tilanteen kiristyessä ei kukaan tiedä kehen voi luottaa ja infektoituneen apinan karatessa koko laiva ajautuu pian kaaokseen. Selviytyköön se ken onnistuu itsensä puremattomana pitämään! Toimittaja Ángela (Manuela Velasco) yrittää parhaan kykynsä mukaan pitää itsensä ja zombie-viruksen välillä sopiva etäisyys, jotta infektiolta voisi välttyä.

Kommentit

Elokuvasarjan toisessa osassa katsojille esiteltiin demonisten voimien – ehkäpä peräti itsensä Saatanan – olevan zombiepidemian takana tai ainakin siihen kiinteästi sidoksissa. Sarjan kolmannessa osassa keskityttiin enempikin läträämään kauhukomedian temmellyskentillä, mutta huomioiden silti kakkososassa esitelty demoninen taustatarina. Ohjaaja Balaguero näyttää nyt kuitenkin sarjan neljännessä osassa hylänneen kokonaan yliluonnollisten taustavaikuttajien läsnäolon ja korvanneen sen parasiittitartunnalla. Melkomoinen käänne, kun ottaa huomioon, että mies itse oli tekemässä toista osaa. Ratkaisu tuntuu sekä kummalliselta että harmittavalta: jatkumo särkyy, vaikka itse tapahtumia ja päähenkilöä Angelaa kuitenkin kovasti kytketään ensimmäisen elokuvan tapahtumiin. Pahimmat ongelmat elokuvassa ovat kuitenkin siinä miten kauhuelementtejä käytetään ja miten tunnelmaa rakennetaan hektisen toiminnan lomassa. Nimittäin elokuva ajautuu aivan liian usein puuduttavaksi käytävähipaksi laivan uumenissa ja vaikka toimintatrillerin tunnusmerkistö pitkälti täyttyykin, täytyy oikein ihmetellä kenelle Balaguero haluaa elokuvansa kohdentaa? Vaikea uskoa, että kauhuelementtejä laimentamalla ja juoksentelua lisäämällä saataisiin genren ulkopuolelta lisää katsojia ja itse genreen ja erityisesti tähän sarjaan perehtyneet katsojat eivät sitten kuitenkaan saa piinaavaa jännitystä saatikka kauhua. Balaguero tarjoilee kyllä suht tasaiseen tahtiin tavanomaisia säikyttelyitä, mutta kokonaan poissa on se piinaava ja ahdistava tunnelma, johon ensimmäisissä kahdessa osassa päästiin kuin luonnostaan. Ehkäpä parivaljakosta Paco Plaza on tällä saralla sitten se kyvykkäämpi. Plazan itsenäisessä kolmososassa komedialliset aspektit huomioidenkin tarjoiltiin toimivampi kauhutunnelma. Ääniraidalla on myös osansa asiassa: nyt neljännessä osassa elokuvan hektisen toiminnan taustalla on tuikitavallista geneeristä elektronista kauhuhumppaa, joka pitäisi jollakin lailla kieltää.

Toisaalta Balaguero saattaa olla tieten pyrkinytkin eroon sarjaan ensimmäisen osan jälkeen luoduista demonillisista vaikutteista ja palannut ensimmäisen osan epätietoisuuden nostattaman ahdistuksen kuvaamiseen. Kuitenkin noita kahta aiempaa elokuvaa ei voi oikein poiskaan pyyhkiä ja erityisesti kuvakulman vaihto found footage -tyyppisestä tyylistä kokonaan pois asettaa elokuvien rinnastamisen saman kokonaisuuden jatkumoksi kokolailla vaikeaksi. Itse juoni jättää paljon toivomisen varaa ja redusoituu tarkemmin tarkasteltaessa hyvin pitkälti tavanomaisen hippajahdin kaavoihin jykevän siittimen kokoisen parasiitin luodessa vielä tarpeettoman b-elokuvamaisen lisäpiirteen. Armeijan tyypit ovat tavallisia stereotypioita ja labraa pyörittävä tiedemies istahtaa ihan hyvin tuiki tavallisen hullu tiedemies -roolin kaavaan. Yllätyksettömyys on hippailun pahin ongelma ja jos Manuela Velascon näyttelemän pääroolin vaihtaisi johonkin geneerisempään tytsyyn, ei tästä paljoa jäisi kirjoiteltavaksi. Tarinaa juoksutetaan melko kiivaaseen tempoon, agressiiviset leikkaukset paljastavat budjetin rajoitukset (kuten myös tympeät CGI-efektit) ja kuvakulmat tahi kuvaus yleensäkään eivät intoudu esittämään ylisanoja. Sen sijaan miljöö toimii erittäin hyvin ja vaikkei toisen laivahippailun – John Brunon Virus -elokuvan (1999)[x] – ahdistavaan ahtauteen päästäkään, rahtilaiva myrskyisillä vesillä toimii hienosti luomassa eristäytyneisyyden tuntua. Desaturoitu värimaailma, siniseen kallistuva kylmä valo ja ahtaita käytäviä kunnioittava kameratyöskentely tekevät elokuvasta teknisesti kuitenkin varsin pätevän. Elokuvan yleisilme on varsin totinen ja touhukas. Harmillisesti kuitenkin pienen särön yleisilmeeseen tuo komediallinen kumarrus edellisen osan moottorisahamorsiamelle, kun Angela Vidal kumppaneineen riuhtoo zombeja menemään käyvällä perämoottorilla. Vaikka särö onkin pieni, se kuitenkin ajaa elokuvaa pois juuri siitä suunnasta mistä sarjan ensimmäinen osa tuli todella tunnetuksi eli murhaavan tehokkaasta ja masentavan ahdistavasta asenteesta; periksiantamattomasta ”pakene tai taistele” -reaktion kunnioittamisesta ja kauhun tunteelle antautumisesta ilman kompromisseja.

Yhteenveto

Rahtilaivan käytävillä hippailuksi ajautuva toimintatrilleri hukkaa monia mahdollisuuksia kauhuelokuvana ja ajautuu tarpeettoman tavanomaisiin uomiin ja harmittavan kliseisiin ratkaisuihin. Selkeästi kuitenkin elokuvan identiteetti ei ole tekijöilleen selvä ja se jää koko sarjan heikoimmaksi tekeleeksi. Elokuvassa tehdään irtiotto sarjan toisen ja kolmannen elokuvan demonisiin vaikutteisiin tapahtumien taustalla, joka luo kiusallista resonanssia kokonaisuuteen, vaikka epäilemättä onkin zombie -elokuvien ystävien kannalta parempi ratkaisu kuin itsensä Saatanan juonimat ketkut metkut. Jos toista ja kolmatta osaa ei olisi koskaan tehty, tämä jatkaisi suoraan ensimmäisen osan klaustrofobisesta ahdistuksesta skaalaamalla infektion mittakaavan suuremmaksi. Jos ja jos, mutta ja mutta. [REC] 4 saattaisi olla itsenäisenä – [REC] -jatkumosta irrotettuna – elokuvana parempi ja tehokkaampi. Nyt se joutuu kantamaan mukanaan ylimääräistä painolastia, joka ei ole sille eduksi.

5/10

Rabies (2010)

Ohjaus: Aharon Keshales, Navot Papushado
Käsikirjoitus: Aharon Keshales, Navot Papushado
Tuotantomaa: Israel
Arvioidun version pituus: 90 min.
Arvioitu: 2011 (julkaisu 2025 joulukuu)
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista ensi-iltaa Suomessa
Kieli: heprea
Budjetti: ~0,5 miljoonaa USD

Johdanto
rabies_primary

Rabies kulkee Israelin ensimmäisen slasher-elokuvan nimikkeellä. On hämmästyttävää, ettei Israelista tai Lähi-Idästä yleensäkään ole ilmaantunut enemmän elokuvia ja tekijöitä kauhuelokuvan lajityyppiin, sillä luulisi jatkuvassa konfliktissa ja pelon ilmapiirissä elämisen olevan hyvinkin otollinen maaperä negatiivisten tuntojen purkamiseen elokuvallisen ilmaisun kautta muutoinkin kuin sotakonfliktia käsittelevissä draamoissa, joita Israelissa tuntuu riittävän. Slasher-elokuvana Aharon Keshalesin ja Navot Papushadon yhdessä ohjaama elokuva on tuoreen virkistävä ja kiehtovasti lajityypin ytimeen pureutuva kääntäessään lajityypin vakioituneita kliseitä ja konventioita päälaelleen ja onnistuessaan tekemään kokonaisuudesta yhtä aikaa ytimekkään slasherin ja terävän lajityyppiä veitsellä tökkivän pikimustan parodiallisen komedian. Ihan puhtaaksi kauhua tihkuvaksi slasher -elokuvaksi Rabies taipuu vain löyhästi, mutta sysimustaksi kauhukomediaksi hyvinkin.

HaMatzav on israelissa toisinaan käytetty termi, joka löyhästi suomentuu vaikka tapahtumaksi. Sen tarkoitus on kuvata Israelin pitkään jatkunutta jännitteistä konfliktia omien alueidensa sisällä ja välittömässä läheisyydessä sekä niitä ongelmia ja yllättäviä tilanteita, joita tässä jatkuvassa konfliktissa eläminen väistämättä sylkee tavallisten kansalaisten päälle ja mitä ihmisten pitää tehdä edesauttaakseen omaa selviytymistään. Tässä elokuvassa käsitteen alla juoksee se tosiasia, että tosipaikan tullen ihan kenestä tahansa saattaa löytyä käsittämätöntä psykopaattista julmuutta, joka kytkeytyy omaan selviytymisviettiin.

Juonitiivistelmä

Syrjäisessä erämaapuistossa tapahtuu kummia. Veljen ja siskon karkumatka saa yllätyskäänteen, kun rauhoitettu erämaapuisto osoittautuukin ihmisiä vaanivan tappajan ansoittamaksi väijypaikaksi. Tapahtumiin sotkeutuu pian puistonvartija, joka yhyttää tappajan kesken temppujensa. Sattumusten summaa täydentää eksyneiden – tennisturnaukseen matkalla olevien – teinien saapuminen paikalle sekä ”Ikävien Ihmisten Kerhosta” karanneiden poliisien ärhäkkään nenäkkäät tutkimukset. Porukkaa ramppaa tällä puistoalueella toisistaan tietämättä ja autuaan tietämättöminä myös siitä, että koko pusikko on myös samalla miinakenttä. Eikä aikaakaan, kun erikoisten sattumusten kautta tämä sekalainen joukko kohtaa toisensa ja niitä miinojakin. Porukalla erämaapuisto muuttuu pian veriseksi taistelutantereeksi. Puistossa tallaavien ihmisten mielen on vallannut taudeista kauhein: hatredis bludlustis (vihan kyllästämä verenhimo).

Kommentit

Israelin ensimmäiseksi kauhuelokuvaksi tituleerattu slasher-elokuva kyntää ns. avointa peltoa, kun maasta ei ole vielä ponnistanut sellaista tekijäkaartia, joka olisi väistämätöntä vertailumateriaalia. Ohjaajaparivalikko ymmärtää tämän ja samalla haluaa irrottautua myös tyypillisistä lajityypin stereotypioista maskeeraamalla elokuvan päälle kerroksia maansa politiikasta ja sosioekonomiasta. Ei se kuitenkaan oikeasti kerro mitään erityisen järkevää Israelista, sen näkemistä vihollisista tai sen kansalaisistakaan, mutta ihan ehtana rehellisenä slasher-elokuvana se onnistuu kyllä oikein mainiosti ja osaapa jopa repäistä sellaisenkin tempun, joka lajityypissä hakee vertaistansa: missä muussa elokuvassa pääpahikseksi parjattu sarjamurhastelija ei pahasti edes osallistu verenvuodatukseen vaan makaa tuutilullaa-maassa pääosan elokuvan kulusta rauhoittavien aineiden vaikutuksen ansiosta – ne ovat ne ns. tavalliset ihmiset, jotka eskaloivat itsensä hurmeisen veriteatterin pelureiksi.

Räväkkä tarina vie katsojan yllättävälle ironisen koomiselle slasher-matkalle. Eli Craigin erinomaisen hulvaton samaisen vuoden aikana ilmestynyt kauhukomedia Tucker & Dale vs. Evil (2010) on konsepteiltaan varsin lähellä Rabiesta, mutta tässä komedia on selkeästi mustempaa ja käsitteellisempää, asenne on häijympi ja kylmempi ja katsojalle käy jo puoleenväliin mennessä varsin selväksi, että kovin hyvin tässä ei kenellekään tule käymään. Israelilaisparivaljakko nakkaa tarinan edetessä katsojalle pällisteltäväksi reippaasti tuikitavallisilta tuntuvia lajityypin vakiojuttuja ja nauravat sitten paskaisesti rikkoessaan lajityypin konventiot perinpohjaisella ilkikurisuudella vetäessään maton katsojan odotusten alta. Harvinaisen kypsä tarina yllättää myös sillä, että verisessä tangossa on ihka oikea ja kiehtovan monisyinen koreografia taustalla. Slasher-elokuvien juonikuviot ovat yleensä varsin yksioikoisia ja tylsiä (poislukien jotkut slashereiksi luettavissa olevat italialaiset giallot, jotka hyvinkin usein sitten menevätkin poikkeuksellisen monimutkaisiksi sotkuiksi), mutta Rabies onnistuu ylläpitämään tuhtien verileikkien yhteydessä kiinnostavan ja ajatuksiakin herättävän juonen muutamine rönsyineenkin. Slasheristä lajityyppina päästettiin viimeisetkin veret ulos 90-luvulle saavuttaessa ja vaikka Wes Cravenin Scream (1996) lyhykäisesti genreä uudistikin viiltävällä otteella, suurin osa 1990-luvun ja 2000-luvun tuotoksista on vain saman tutun kaavan ainesosista nykäistyjä oksennuksia, joita lähinnä käytetään astinlautoina totuttamaan uusia tekijöitä ns. ”oikeiden” elokuvien tekemiseen. Rabies on toista maata. Vuosikymmenien vakioituneita kaavoja viekkaasti vääntävät tekijät onnistuvat rakentamaan uutta ja yllättävää ja tarjoilevat halvan CGI-moskan sijasta myös vaikuttavia ja mieleenpainuvia efektejä – ja vieläpä kokolailla runsain annoksin, jonka seikan odottaisi houkuttavan lajityypin faneja olipa sitten Israelista itsestään mitä mieltä tahansa. Ja kaikki tämä murto-osalla länsimaisten ns. kovien tekijämiesten budjeteista. Elokuvan jaksotus on suhteellisen ehjä ja leikkauskin varsin säväkkä. Nämä molemmat seikat antavat elokuvalle tiettyä tukevuutta ja pitävät sen tarinan sopivassa lennossa koko jutun keston ajan. Yksittäisten näyttelijöiden toiminta ei ehkä ole ihan parasta A-ryhmää, mutta kaarti on kuitenkin laajahko ja kokonaisuutena porukka toimii hyvin yhteen. Eipä se näyttelijöiden piiskaaminen lennokkaisiin palkintogaalasuoritteisiin ole tainnut olla ohjaajakaksikon keskeinen kimmoke lainkaan; siinä määrin kiinnostusta aina tilaisuuden tullen ohjataan poskettomiin veritöihin.

Yhteenveto

Israelilainen slasher heittää melkoisen voltin ironisella otteellaan ja synkän mustalla komiikallaan. Aharon Keshalesin ja Navot Papushadon yhteisohjaus tihkuu vankkaa lajityypin historian ymmärrystä ja tietoista totuttujen konventioiden kyseenalaistamista. Tekijät tuntuvat siis tietävän, mistä naruista vetämällä marionetti tekee tutusta poikkeavia liikkeitä. Sujuvasti rakentuvaa ja etenevää kokonaisuutta vielä sävytetään varsin soljuvalla dialogilla ja anarkistisella asenteella, joka ei kumarra suutelemaan kenenkään saappaita tai hyväksy kenenkään tai minkään tahon poliittisia tahtotiloja. Hyvä tarina käsikirjoituksineen ja dialogeineen päivineen, mallikkaat ja runsaat efektit, paljon sysimustaa komiikkaa ja vieläpä jossain määrin auttavasti näyteltykin. What’s not to like?

7/10.

Olympus Has Fallen (2013)

Ohjaus: Antoine Fuqua
Käsikirjoitus: Creighton Rothenberger, Katrin Benedikt
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 120 min.
Arvioitu: 2013
Ensi-ilta Suomessa: 19.4.2013
Kieli: englanti
Budjetti: USD 70 miljoonaa

Johdantoolympus_primary

Propagandaa vaarallisempi ase on viihteeksi naamioitu piilopropaganda. Yhdysvaltain hallintokulttuuri ja erityisesti sen alati poliisivaltion suuntaan matkaava seurantakoneisto ovat tätä kirjoitettaessa (2013) jo vuosien ajan olleet kovan kiistelyn kohteena sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla. Tiedustelupalvelut ja poliisit kautta historian ovat käyttäneet tasan tarkkaan kaiken niille myönnetyn toimivallan ja useimmiten pyrkivät aina tarpeen vaatiessa kinumaan lisää ja/tai ottamaan lisää sääntöjä kiertäen. Jatkuvien vakoilu- ja vuotoskandaalien maalaama kuva Yhdysvalloista on kaukana niistä vapauden ja riippumattomuuden ihanteista, joiden pohjalta koko maa aikanaan syntyi ja joiden illuusiota yhä edelleen maan kansalaiset pyhänä vaalivat. Antoine Fuquan elokuva Olympus Has Fallen kertoo katsojille, miten katalasti käy, jos omia kansalaisia ei valvota ja tarkkailla: joku pettää ja silloin alkaa läski tummua. On siis ihan oikein, että isoveli aina silloin tällöin vähän kurkkaa mitäpä siellä eetterissä oikein kirjoitellaan ja vaikka sitten maanpetossyytteillä vaientaa kenkut yksilöt.

Juonitiivistelmä

Iik! Joukko katalia Pohjois-Korealaisia terroristeja saa sisäpiirin apua ja valtaa Washingtonin Valkoisen Talon – siis juuri sen tönön, jossa majailee ”vapaan maailman fyyreri” eli USA:n pressa. Valtauksessa otetaan vangeiksi samalla kovan luokan ministereitä ja se presidentti itse. Kaikki sujuu valtaajien kannalta kivasti kuin Strömsössä ikään, kunnes entinen presidentin turvamies ja superkova eliittisotilastappaja, mutta onnettomasti toimistopöydän taakse siisteihin sisäpuuhiin siirretty Mike Banning alkaa pistää kampoihin. Banning tappaa pahikset Valkoisessa Talossa ja puutarhassa ja pelastaa Yhdysvallat – joka luonnollisesti tässä elokuvassa rinnastuu koko maailmaan.

Kommentit

Ihan tarkoituksella kai tästä ei hauskaa tehty, mutta elokuvan tapahtumat premissistä loppukohtaukseen saavat väkisinkin viiksikarvat väpäjämään hihityksen tahtiin. Ihan alusta pitäen katsoja joutuu hinuttamaan uskottavuusvipua äärirajojen ulkopuolelle elokuvan esitellessä yhden elokuvahistorian typerimmistä auto-onnettomuuksista, joka selittää Mike Banning -hahmon viraltapanon. Alkupaalutuksen jälkeen mennäänkin sitten loivaa luisua alaspäin ihan alamäkipyörällä eikä ylös ole enää menemistä. Premississä joukko Korean jeppejä valtaa Valkoisen Talon vartissa ja parikymmentä terroristia pystyy sitä vaivatta pitämään hallussaan vaikka vastassa on hyökkäyskoptereita ja huippukoulutettuja erikoisjoukkoja ja sen semmoista väkeä, joka normaalisti riittää pienen banaanivaltion kukistamiseen. Chuck Norris -viitan päälleen vetävä hyllytetty salaisen palvelun Mike Banning ottaa kuitenkin ohjat käsiinsä ja yhden miehen armeijana hoitaa bonarit himaan. Fuqua yrittää katsojalle uskotella, että Valkoisen Talon valtaus onnistuu käden käänteessä, koska valtio ei valvo ja seuraa riittävästi omiaan ja siksi aina jostain löytyy joku petturi, joka on valmis parista miljoonasta myymään mummonsa ja tämän kiikkustuolinkin vielä. Kyllä, näin tässä elokuvassa todellakin väitetään. Jos vielä premissin uskoisikin, joutuu seuraavaksi myös hyväksymään mitä ihmeellisimpiä tarinoita: hyllytetyllä Mike Banningillä on jostain syystä edelleen turvaluokitus ja pääsy presidentin virkahuoneen salaiseen kassakaappiin ja siellä lymyilevään satelliittipuhelimeen, tietoa rakennuksen salaisista käytävistä, staminaa hoidella korealaisia terrori-Teroja yksi toisensa perään huoneesta toiseen tunnista toiseen, Kerberos -protokollasta, jolla tehdään kenkkuja temppuja ydinaseille jne jne. Koko jutun juoni on Kerberos-protokollan käyttäminen itseään vastaan ja tarinassa perustellaan protokollan olemassaolo sillä, että jo laukaistun mannertenvälisen ja ydinkärjellä varustetun ohjuksen voi antaa tuhota itsensä väärän hälytyksen sattuessa. Jostain syystä elokuvan tekijät ajattelevat tämän itsetuhomekanismin automaattisesti laventuvan myös ydinkärjen räjähdykseen, joka on taas tyystin eri asia kuin kantoraketin tuhoaminen. Ihan perusfaktoilla selviää myös, että noin kolmannes ydinaseiden kantoraketeista on aina huoltosyklissä, joten elokuvan lähtökohtainen olettama täydellisestä ydintuhosta oman maan kamaralla on jo pelkästään näiden kahden asian valossa vähintäänkin virheellinen. Viihdettähän tässä toki tehdäänkin, mutta elokuvan tekijöiden vakava paatos on kovin matalaotsaista ja siksi altistaa elokuvan juonen ja sen käänteet tarkemmalle analyysille.

Ei se mitään … Fuquan tarina on ihan täynnä – alusta loppuun – erilaisia päättömyyksiä ja ammottavia loogisia monttuja (kuten pihalla oleva luukku, josta pääsee suoraan Valkoisen Talon kellareihin … wtf?) eikä käsikirjoitus anna näyttelijöille lainkaan tilaa tarkentaa tai täsmentää hahmojaan. Toimintaelokuvan dialogi on aivan päätöntä ja monasti ei johda mihinkään (kuten esimerkiksi kriisihallitusta johtavan näyttelijä Morgan Freemanin vuorosanat – milloin soitetaan Moskovaan, Pariisiin, Saksaan, Japaniin ilman mitään jatkumoa, milloin kutsutaan paikalle Pohjois-Korean asiantuntija, jota ei elokuvan loppuun mennessä kuulu ei näy, jne). Terroristien toinen päätarkoitus on kiristää Yhdysvallat poistamaan läsnäolonsa Etelä-Koreasta ja merialueilta siellä päin ja kun lopulta hammasta kiristellen ”emme neuvottele terroristien kanssa!” -porukka antaa myöten ja periksi terroripoitsuille, tilanteen kehittymistä seurataan satelliittitutkalla, josta näemme, miten neljä (4!) sota-alusta tekevät 180-asteen käännöksen jossakin Kiinanmerellä. Terrorists win! sanoisi Counter Striken pelaaja. Se on helppoa, kun sen osaa. Tositilanteessa kai kymmenien tuhansien miesten tukikohtien lakkauttaminen olisi kuukausien ellei vuosien mittava operaatio. Strategiahuoneessa maan johto sitten pohtii, että antaako terroristeille enempikin periksi … vaakakuppiin nämä elokuvaelämän sankarit asettavat 20-miljoonaisen Etelä-Korean kansan tulevaisuuden ja presidentin pojan hengen. Luonnollisesti Etelä-Korean arpalipuke tässä häviää … Huonouden hihityksen vie ihan uusiin sfääreihin kaksi peräkkäistä kohtausta, joista ensimmäisessä siloposkinen Gerard Butler lähtee autolla ajamaan ja seuraavassa kohtauksessa sekunteja myöhemmin samaa autoa ajellessa hänelle on mystisesti kasvanut kelpo sänki. Kun on kerran kunnon erikoismies, niin partakin kasvaa tavis-Pettereitä nopsemmin. Pikkuisissa indie-pätkissä tuollaisetkin jatkuvuuteen liittyvät koomailut on helppo antaa anteeksi, mutta kymmenien miljoonien budjettien elokuvissa lähinnä vain sapettaa, että tällaiseen ei ropoja heru, mutta taisteluhelikopteri pitää saada vuokralle.

divider_04

Yhteenveto

Tympeäksi paatokseksi päätyvä suoraviivainen toimintaelokuva heijaa ensitöikseen kaivoon tolkun ja logiikan ja odottaa katsojan antavan kaiken hölynpölyn anteeksi, koska ylevä tarina vapaan maailman pelastamisesta on niin äärest tärkeä … tai jotain vastaavaa paskaa. Die Hard Valkoisessa Talossa, mutta epämiellyttävällä ja hyvin kyseenalaisella ääripatrioottisella paatoksella ja propagandalla höystetty ja itsensä pelottavan tosissaan ottava kaksituntinen toimintapaketti. Ohjaaja hukkaa valtavasti näyttelijäpotentiaalia ilmiömäisen typeriin väliepisodeihin, joiden leikkaus vieläpä tuntuu amatöörimäiseltä. ”Älkää hyvät veljet ja sisaret vastustako valtion koneiston omiin kansalaisiin kohdistamaa seurantaa, sillä vain näin voimme estää ilkeiden terroriterojen temput.” Näin se elokuvan sanoma tiivistettynä.

3/10.