The Tourist (2010)

Ohjaus: Florian Henckel von Donnersmarck
Käsikirjoitus: Florian Henckel von Donnersmarck, Christopher McQuarrie
Tuotantomaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat, Ranska, Italia
Kieli: englanti, ranska, espanja, venäjä, italia
Budjetti: noin 100 miljoonaa USD
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 103 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 21.1.2011

Johdanto

Amerikkalaisilla on tätä kirjoitettaessa jo pitkään ollut ongelmia keksiä mistä saisi tarinoita elokuvien aihioiksi. Ilmeisen helppo ratkaisu on noukkia valmiita elokuvia maailmalta, heittää jättimäinen setelitukko ilmaan, palkata jotain isompia staroja ja pakata sama juttu uusiin kuoriin. Ja sitten myydä paketti koko maailmalle.

2000-luvulla todella ison rahan uusintojen tahti on vain kiihtynyt ja niiden tekijöiksi näyttää valikoituvan entistä suurempia ohjaajia ja näyttelijöitä. Espanjalaisia kunnioitetaan Cameron Crowen elokuvalla Vanilla Sky (2001), jonka alkuteos oli Alejandro Amenábarin elokuva Abre los ojos (1997). Hong Kongista alun pitäen ponnisti Andrew Laun ja Alan Mak:n elokuva Infernal Affairs (2002), jonka Martin Scorcese viritti uusiksi nimelle The Departed (2006). Ruotsikin pääsi tälle kyseenalaiselle kartalle, kun Niels Arden Oplevin elokuva Män som hatar kvinnor (2009) tehtiin uusiksi tinselitaivaassa nimellä The Girl with the Dragon Tattoo (David Fincher, 2011). Christopher Nolan oli asialla, kun ohjaaja Erik Skjoldbjærgin norjalaiselokuvasta Insomnia (1997) valmistui jenkkiversio Insomnia (2002).

Ohjaaja von Donnersmarckin The Tourist on siis juuri tällainen ison taalatukun uusintatekele: aiempi teos oli ohjaaja Jérôme Sallen elokuva Anthony Zimmer (2005) ja amerikkalainen uusinta on ideatasolla käytännössä ihan silkka sinikopio alkuperäisestä. Toteutus jää valjummaksi, mutta prameammilla puitteilla, tunnetummilla näyttelijöillä ja sijoitettu eri kaupunkiin.

Juonitiivistelmä

Amerikkalainen matematiikan opettaja Frank (Johnny Depp) on junalla matkalla Venetsiaan toipumaan sydänsuruistaan, kun hänen seuraansa lyöttäytyy kaunis ja ilmeisen sivistynyt Elise (Angelina Jolie). Elise on pitkällä peitetehtävällä oleva salainen agentti, joka suojelee rakastamaansa talousrikollista pyrkimyksenä harhauttaa seuraajansa. Seuraajia riittää: Interpol, Italian poliisi, venäläisiä nujakoijia palkkalistoillaan pitävä brittirikollinen, Brittien tiedustelupalvelu …

Frank vaikuttaa olevan varsin lääpällään Eliseen heti ensitapaamisesta, mutta ajautuu itselleen tuiki tuntemattomiin tilanteisiin hienostohotellien, seurapiirien ja vakoilijoiden ristipaineessa. Eikä aikaakaan, kun Frankin henkikulta onkin jo vaakalaudalla. Vaikka Elise käyttikin Frankia hyväkseen, hän ei silti halua Frankin kuolevan oman toimintansa seurauksena ja alkaa puolustaa Frankia uhkaajia vastaan.

Kommentit

Kyllähän tästä valitettavasti kuoriutuu lopulta vähän ikävältä Venetsian kanaalien saastaiselta mutavedeltä tuoksahtava kopioelokuva. Ei se tietenkään automaattisesti elokuvasta tee huonoa tai kelvotonta, jos elokuva on toisen elokuvan toisinto ja maailmalla on kosolti erinomaisen hyviäkin toisintoja aiemmista elokuvista (esimerkiksi nyt vaikkapa F. Gary Grayn The Italian Job (2003), Sergio Leonen A Fistful of Dollars (1964) tai Terry Gilliamin Twelve Monkeys (1995)). Mutta se tekee, jos uusintafilmatisoinnista ihan tieten tahtoen tehdään vain superkuuluisien näyttelijöiden keskinäinen leikkikenttä. Nimittäin elokuvaa seuratessa tulee aivan väkisinkin mieleen, että koko elokuvan olemassaolon tarkoitus lienee vain pyöriä Angelina Jolien ja Johnny Deppin tähtistatusten ympärillä.

Tarina vakoojasta pitkässä peitetehtävässä saa katsojalta varsin nopeasti kalastettua esiin melko kiusaannuttavan kysymyspatterin elokuvan sisällön logiikasta. Ammottavia juoniaukkoja on uusintafilmatisointiin jätetty enemmän kuin matematiikan opettaja Frank ehtii kahdella kädellä laskea ja elokuvan käänteet – erityisesti loppupuolella – ovat paitsi epäilyttävän tarkoitushakuisia, myös erityisen epäuskottavia. Kanaalihippaa moottoriveneillä ehditään sitäkin käydä usemmankin kohtauksen voimin ja vaikka itse kuvaus ja leikkaus toiminnallisissa episodeissa onkin ihan kohtuullisen toimivaa – paikoin jopa vetreää – väistämättä tulee mieleen minuuttien venyttäminen sisällön kustannuksella. Pitkähköksi valahtavassa elokuvassa suurin ongelma taitaa kohdistua siihen, että sen tekijät eivät ole oikein osanneet päättää mitä oikeastaan tekevät. Toiminnallista vakoilutrilleriä? Romanttista komediaa? Komediallista seikkailua? Jännityselokuvaa? Sitä sun tätä ainesta yritetään yhdistää yhteen ja samaan soppaan ja lopulta liedeltä valmistuu sekamelska. Esimerkiksi varsin samanlaisesta elokuvasta on kyse samana vuonna valmistuneessa suuren rahan romanttisessa vakoojatrillerissä, Tom Cruisen ja Cameron Diazin tähdittämässä James Mangoldin elokuvassa Knight & Day (2010). Siinä oli hyvinkin selkeästi paremmin tiedostettu päämäärä ja näyttelijät valjastettu tätä yhteistä päämäärää toteuttamaan. Angelina Jolie ja Johnny Depp tässä tapauksessa ovat hieman tuuliajolla valot pimeinä ja vaikka parin yhteiset kohtaukset miten kuten kohtuullisesti onnistuvatkin, melkoisia alisuoriutumisiakin on valitettavasti tarjolla kokonainen leegio. Juonen juoksutus tössähtää moneen kertaan epäselviksi jäävistä syistä eikä elokuvan yleistä ilmettä varsinaisesti paranna varsin mitätön ääniraita. Yhdistettynä tähän mielikuvitukseton kuvaus ja käsissä on kuin järjettömän suurella budjetilla putkautettu identiteettien arvuuttamista käsittelevä tusinatrilleri.

Yhteenveto

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Vai saako sittenkään ja onko se matkanteko sittenkään niin jouhevaa kuin autolla? Supertähtien leikittelykimara hukkaa mahdollisuuksiaan hersyvään komediaan ja pitäytyy mieluummin puolitotisena ja hyvinkin epäuskottavana vakoilujännärinä. Johnny Deppin ja Angelina Jolien väliseen kemiaan pohjautuva romanttinen vakoilujännäri uppoaa monin paikoin typerryttäviin syvyyksiin Venetsian kanaalien sokkeloisilla väylillä.

4/10.

Quien a hierro mata (Eye for an Eye, 2019)

Ohjaus: Paco Plaza
Käsikirjoitus: Juan Galinanes, Jorge Guerricaechevarría
Tuotantomaa: Espanja, Ranska, Yhdysvallat
Kieli: espanja
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Oman käden oikeuden jakaminen on elokuvien maailmassa vanha ja perinteikäs teema. Se saa toki ilmenemismuotojaan jo kauan ennen 1970-lukua ja hyvin usein joko historiallisissa konteksteissa tai erityisesti villin lännen elokuvissa. Urbaaniin nykymaailmaan siirtyminen tapahtui hiljaksiin 1960-luvulla (esimerkiksi Seijun Suzukin mestarillinen Yajû no seishun (Youth of the Beast, 1963) ja François Truffaut:n La mariée était en noir (The Bride Wore Black, 1968). Täyteen kukkaansa pelmahdettiin sitten 1970-luvulla, jonka alkuhetkinä näkivät päivänvalonsa paitsi alan edelleen keskeisiksi mielletyt elokuvat, myös alan elokuvien ympärille kiteytyvä terminologia. Raiskaus-kosto (rape-revenge) -elokuvien vedenjakajiksi on helppo mieltää Wes Cravenin elokuvaa The Last House on the Left (1972), Sam Peckinpahin elokuvaa Straw Dogs (1971) ja Bo Videniuksen elokuvaa Thriller – en grym film (1973). Oman käden oikeuden jakajien, vigilanttien, näkyminen draama- ja toimintaelokuvissa 1970-luvun alkuhetkinä ei voi sekään jäädä keneltäkään huomaamatta: Michael Winnerin Death Wish (1974)^[x], Terence Youngin De la part des copains (Cold Sweat, 1970), Phil Karlsonin Walking Tall (1973), Sergio Solliman Città violenta (Violent City, 1970), Don Siegelin Dirty Harry -elokuvasarjan ensimmäinen elokuva Dirty Harry (1971) ja vaikka Gordon Parksin Shaft (1971) käynnistivät ko. vuosikymmenen verenmakuisella kostolla. 1970-luvun loppupuolen ja 1980- luvun lukuisat kostoelokuvat sittemmin tutkivat aihetta varsin monista suunnista ja erityisesti Italiassa elokuvat eriytyivät jopa omaksi alalajityypikseen (poliziotteschi), joka yhdisti teemaan myös ranskalaisten rikoselokuvien perinteitä. Samaten Japanissa yakuza -elokuvien kirjoon kasvoi kokonainen leegio kostoelokuvia. Koston kierre vaimeni hiljaksiin 1990-luvulla, jolloin tosin oman käden oikeuden jakajien piiri samalla myös selvästi monipuolistui pelkkien karujen toimintaäijien joukon ulkopuolelle (esim. Joel Schumacherin A Time to Kill (1996), Alex Proyasin The Crow (1994), John Schlesingerin Eye for an Eye (1996), Sam Raimin Darkman (1990)^[x] ja Joel Schumacherin Falling Down (1993)^[x]). 2000-luvulla elettiin jälleen rauhallisempia hetkiä, mutta vuosien 2008-2009 finanssikriisi käynnisti selvästi kostoelokuvien uuden tulemisen ja 2020-luvulle tultaessa teeman ympärillä on edelleen kuumaa. Tähän sykliin istahtaa moitteetta myös tämä Paco Plazan kostoelokuva, jonka keskeisiin sanottaviin ei kuulu niinkään aiheutetun tuhon oikeutus vaan sen seuraukset tekijälle itselleen; millä päästä eroon vuosikymmeniä jäytävästä kostonhimosta vai antaako sen vain syödä koko sielu?

Juonitiivistelmä

Mario (Luis Tosar) on sekä kollegoidensa että asiakkaiden keskuudessa arvostettu ja pidetty sairaanhoitaja vanhusten hoitoon keskittyvässä yksityisessä hoitolaitoksessa. Eräänä päivänä Mario saa kontolleenn uuden potilaan, paikallisen huumelordin Antonion (Xan Cejudo), joka juuri vapautettiin vankilasta vaikean sairauden runtelemana saattohoitoon. Mario joutuu samalla tahtomattaan keskelle rikollisen perheen sisäisiä ongelmia Antonion poikien Toñon (Ismael Martínez) ja Kikon (Enric Auquer) yrittäessä viedä perheen huumebisnestä eri suuntaan kuin mitä isä, Antonio, oli suunnitellut. Mariosta ja Antoniosta näyttää hiljaksiin tulevan erottamaton pari … jos asiaa tarkastelee ulkopuolisin silmin. Mario on kuitenkin matkalla koston enkeliksi, sillä hänelle Antonio poikineen edustaa maailmaa, joka hänellä on pakonomaisena velvollisuutena hävittää.

Kommentit

Kostoelokuvien kirjossa tämä kokeneen ohjaaja Paco Plazan elokuva ei mullista maailmaa eikä aseta rimaa uudelle korkeudelle tulevien tekijöiden ylitettäväksi. Pazo Plazan yleensä niin selkeä ja katsojaa kunnioittava tekemisen ote saa hieman kolhuja muutamien elokuvan tapahtumien venyttäessä uskottavuuden rajoja hieman liian pitkälle. Elokuvan kerronta soljuu varsin notkeasti, mutta jää välillä notkumaan turhan pitkiksi ajoiksi joutaviin väliepisodeihin, jotka verottavat elokuvan tehoa. Vastaavasti tekijät kiirehtivät liiaksi päästäkseen pois muutoinkin varsin vähäisistä toiminnallisista kohtauksista, joka seikka jättää auki turhauttavia kysymyksiä siitä, ovatko tekijät nyt omasta mielestään tekemässä melankolista traagista melodraamaa vai toiminnallisempaa koston enkelin käväisyä. Toiminnalliset kohtaukset kyllä hoituvat oikein hienosti; koreografioiden, kuvauksen, efektien ja leikkauksen keinot tekevät kohtauksista ammattimaisia ja ne ajavat asiansa vailla moitetta. Sen sijaan äänimaailma on liiankin vaatimatonta. Jopa minimalistisen äänimaailman katveessa elokuva uupuu paikoin raskassoutuiseksi, koska monet rauhallisemmista kohtauksista eivät oikein saa mistään energiaa oman sisältönsä ylläpitimiksi. Paco Plazan ohjaus on monta kertaa ajautua tylsäksi ja pahiten vahinkoa kokonaisuudelle tekevät ah-niin-arvattavat välkähdysmäiset takaumat päähenkilö Marion taustoihin. Siltikin, tekijät onnistuvat pitämään teoksen pinnalla ja tarinan kulkemassa. Elokuvan edetessä ja jutun juonen auetessa elokuvan tekijät antavat myös katsojalle mietiskeltävää koston oikeutuksesta, koston seurauksista. Myös katsojaa pyydetään valitsemaan puolensa ja ymmärtämään, että kumpikaan puoli ei tule jäämään ilman katkeruutta. Valitsipa puolensa miten hyvänsä, Luis Tosarin vähäeleinen ja monipuolinen roolitus kostoa suorittavaksi sairaanhoitajaksi on elokuvan parhainta antia ilman mutinoita. Vaikkakin hän pyörähtää roolihahmonsa housuissa melkeinpä rutiinimaisen puoliunisella otteella, Tosar on silti elokuvan kantava voima.

Yhteenveto

Sulavasti ja johdonmukaisesti etenevä trilleri kostonhimon otteesta ja sen seurauksista. Ohjaaja Paco Plazalta melko rutiinikävely odotettujen käänteiden poluilla, mutta ainakin tekijöillä oli rohkeutta viedä skenaario rehellisesti vääjäämättömään synkkään kulminaatiopisteeseensä. Taitava ja monipuolinen näyttelijäveteraani Luis Tosar painelee tämän trillerin läpi kuitenkin puolittaisessa uniasennossa, mutta on nyt kuitenkin sen verta hereillä, että raahaa lopputuleman keskikaistalta tusinatavaran paremmalle puolelle. Sivuosarooleissaan huumeparonin pojat vetävät aika lailla ylinäytellen omat roolinsa, joka vie sinällään synkän tragedian aavistuksen jopa tahattoman koomiseen suuntaan. Paco Plazalle tyypillinen seesteisen selkeä ilmaisu sopii kuitenkin valittuun skenaarion oivallisesti ja nostaa teoksen kyllä yli lajityypin keskiarvon.

6/10.

1922 (2017)

Ohjaus: Zak Hilditch
Käsikirjoitus: Zak Hilditch
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 102 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Maatila on usein herkullinen jännitys- ja kauhuviihteen lähtökohta, koska se tarjoaa luontaisen ja perustellun eristäytyneisyyden. Luontaisella eristäytyneisyydellä tekijät saavat luotua yht’aikaa elokuviin klaustrofobista tunnelmaa jopa avoimien peltojen äärellä ja luontaisen syyn elokuvan toimijoille kohdata toisensa silmästä silmään, kun vaihtoehtojakaan ei oikein ole. Peltojen keskeltä on vaikea löytää apuja olipa syy tarpeeseen sitten omassa väessä tai muualta tulleissa.

Jännitys- ja kauhuviihteen puolella teemaa ovat taitavasti hyödyntäneet monet. Sam Peckinpah räväytti aikanaan maailmaa elokuvallaan Straw Dogs (1971), jossa maaseudun rauhaan hakeutunut pariskunta joutuu lopulta linnoittautumaan naapuruston vihamielisyydeltä. David Keathin elokuvan The Curse (1987) pohjalla taas on kauhukirjailija H.P.Lovecraftin novelli Colour Out of Space, jossa maatilan väki löytää itsensä voimattomina taistelussa taivaalta tipahtaneen meteoriitin aiheuttamien outouksien kanssa. Stewart Hopewellin elokuvassa Slaughter (2009) suurkaupungista väkivaltaista miesystäväänsä etäisen maatilan idylliin paenneen nuoren naisen ongelmat ovatkin vasta alussa. Alfred Hitchcockin jännitysviihteen mestariteoksessa The Birds (1963) väki joutuu linnoittautumaan maatilalle väkivaltaisiksi äityneiden lintujen vuoksi. Jamie Blanksin elokuvassa Storm Warning (2007) maatilalle myrskyltä suojautuva pariskunta huomaa myrskyn olevan pienin heidän huolistaan. Billy O’Brienin tieteiskauhuksi yltyvässä elokuvassa Isolation (2005) maatilan väki joutuu kohtaamaan geneettisen manipuloinnin seurauksia. M.Night Shyamalanin elokuvassa Signs (2002) maatilan väki joutuu kummastelemaan pelloille ilmaantuneita merkkejä. Richard Fleischerin elokuvassa Mr. Majestyk (1974)^[x] meloniviljelijän ja paikallisen rikollisjärjestön välit kiristyvät kohtalokkain seurauksin. Kerry Anne Mullaneyn elokuvassa The Dead Outside (2008) maatilalle linnoittautuneiden selviytyjien on varottava ulkosalla pyöriviä sairastuneita, joita voisi vaikka zombeiksikin kutsua. Nämäkin samasta perusteemasta lopulta hyvin erilaisin kääntein etenevät esimerkit kertovat samalla kiehtovasti, miten monella tavalla maatilan luontaista eristäytyneisyyttä voi hyödyntää jännitys- ja kauhuviihteessä.

Juonitiivistelmä

Vuonna 1922 maissipeltoaan teini-ikäsen poikansa Henryn (Dylan Schmid) kanssa viljelevän maanviljelijän Wilfredin (Thomas Jane) maaseutuelämään kyllästynyt jääräpäinen ja rääväsuinen vaimo Arlette (Molly Parker) perii kelpo osuuden tilan tiluksista isältään eikä malta odottaa, että pääsisi muuttamaan keskeltä peltojen värittämää maaseutua kaupungin sivistyksen pariin myymällä oman osuutensa tiluksista alueelle rautatietä ja teurastamoa havittelevalle teollisuuspohatalle. Kaupungin houkutukset eivät kuitenkaan ole Wilfredin mieleen, joka saa puheillaan myös Henryn pään kääntymään äidin suunnitelmia vastaan. Wildfredin ja Henryn salaliitto Arlettea vastaan johtaa traagisiin seurauksiin…

Kommentit

Kuljetukseltaan, leikkaukseltaan ja kuvaukseltaan verkkainen ja rauhallinen elokuva kelluu 1920-luvun maaseutuelämän romantisoidussa seesteisyydessä, jota säestää Thomas Janen huikean hyvä roolisuoritus maanviljelijänä. Wilfredin maailma on jäänyt jumiin edelliselle vuosisadalle ja miehen elämän keskeisiin teeseihin kuuluu taistella muuttuvan maailman kotkotuksia vastaan villin lännen uudisraivaajan mentaliteetilla. Thomas Jane on tahtipuikoissa vaikuttava ja vakuuttava, mutta samalla tähtiroolin mehukas verevyys peittää alleen vierellä pyörivien Dylan Schmidin ja jopa Molly Parkerin roolityöt. Pienessä sivuroolissa oleva Dylan McDonough sentään laittaa kampoihin Janelle.

Vaikka teknisesti elokuva on varsin onnistunut, se ei oikeastaan koskaan pysty lunastamaan kirjoittamatonta lupausta sietämättömäksi tiivistyvästä jännityksestä eikä tarjoa kauhunnälkäisille pientä välipalaa ihmeellisempää. Ohjaaja Zak Hilditchin omaan elokuvakäsikirjoitukseen pohjautuva ohjaus tuntuu erikoiselta gonglomeraatilta. Yhtäältä elokuva mitä ilmeisimmin oikeasti haluaisi olla yhden perheen näkökulmasta aikakausien, sukupolvien ja sukupuolien murrosta tutkaava draamallinen tutkielma maailman muuttuessa agraarisesta teolliseksi. Toisaalta elokuva pyrkii kasvattamaan jännitystä ottamalla mukaan alkuteoksen raa’at ja yliluonnolliset elementit. Lopputuotos kärsii identiteettiongelmasta, sillä nämä kaksi asiaa yhdessä eivät tällä kertaa nivoudu yhdeksi sujuvaksi kokonaisuudeksi. Identiteettiongelman kanssa käsi kädessä kuvaan astuu myös epäselvä segmentointi; haluaisiko ohjaaja Hilditch miellyttää elokuvallaan kauhuun taipuvaista yleisöä vai draamallisen jännityksen ystäviä? Molempia kosiskellaan, mutta kumpainenkin voi joutua pettymään. Elokuvan henkilöhahmot ovat toisaalta epätavallisen moniulotteisia kauhujännäriin, mikä juontaa juurensa elokuvan alkupuolen melko pitkästä draamallisesta alustuksesta. Henkilöhahmojen käytös, toiminnan motivaatiot ja tunnemaailman skaalat ovat kauttaaltaan uskottavia. Henkilöhahmojen maailmankatsomusten eroavaisuuksien kanssa on vaivatonta myötäelää ja niiden aiheuttamia konflikteja on siksi helppo uskoa. Käsikirjoituksen ja henkilöohjauksen ansiosta myös pienempien sivuosahahmojen annetaan kehittyä ja kasvaa tarinan edetessä, mikä myös itsessään syventää tarinan kulkua mukavasti.

Yhteenveto

Kirjailija Stephen Kingin samannimiseen pienoisromaanin perustuva jännäri ui varsin nopeasti ihan niihin samoihin uomiin, joista kirjailija on kalastellut jännityksen poikasia vuosikymmeniä. Alun seesteinen draama tiivistyy hiljaksiin hyvinkin kelvolliseksi kauhutrilleriksi, jota sävyttää kuitenkin hienoinen ennalta-arvattavuus – ainakin kaikille niille, jotka ovat Kingin teoksiin tai niiden filmatisointeihin aiemmin törmänneet. Draamallista trilleriä on yritetty ajaa kauhuelokuvan suuntaan muutamalla yksittäisellä maskeerauksella ja väkivaltakohtauksella, mutta lopputulema on kahtiajakoinen: esitetty materiaali on lopulta kovin vaatimatonta kauhuviihteeksi ja toisaalta aavistuksen enemmän kuin draamalliselta jännäriltä voisi yleensä odottaa. Tekijät eivät siis oikein tiedä mille kohderyhmälle elokuvaansa asemoisivat ja yrittävät lopulta liikaa olla hieman kaikkea.

6/10.

Jason Bourne (2016)

Ohjaus: Paul Greengrass
Käsikirjoitus: Christopher Rouse, Paul Greengrass
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kiina
Kieli: englanti, kreikka, saksa, japani
Budjetti: noin 120 miljoonaa USD
Arvioitu: heinäkuu 2016
Arvioidun version pituus: 123 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 29.7.2016

Johdanto

Hollywood on tunnettu monesta asiasta, mutta aika harva niistä aiheuttaa ilonkiljahduksia. Elokuvamaailmassa hienoa on tietysti se, että ohjaajien käytössä on rahavuorien lisäksi huippunäyttelijöitä. Huonoa taas se, että Hollywoodissa on voimassa jokin omituinen olettama siitä, että elokuvien katsojat ovat tyhmiä tallukoita, joille voi syöttää ihan mitä sattuu sontaa ja sille pitäisi huulia maiskuttaa, koska se on päällystetty kalleimmalla glitterillä, mitä rahalla saa. Naisten ikärasismista tavan takaa syytettynä oleva Hollywoodin studiokoneisto saa tästäkin elokuvasta jälleen uuden rattaan, kun Jason Bourne -elokuvasarjan jatkumossa pitkään mukana ollut tärkeä sivuhahmo Nicky Parsons siivotaan pois näyttelijänsä Julia Stilesin vanhennuttua keski-ikäiseksi ja tilaa tehdään uudelle ruotsalaiselle hekumaposkelle Alicia Vikanderille. Vikander on alle kolmikymppinen ja siloiteltua ruusua katsellessa katsojan pitäisi hetimiten uskoa, että CIA:n leivissä oleva hahmo tietää ihan kaiken paitsi kybermaailmasta ja hakkeroinnista, malware -ohjelmoinnista tietoliikenteeseen, mutta myös salaisten operaatioiden kenttäjohtamisesta ja operaatiohuoneiden pyörittämisestä. Teknologinen ulottuvuus on toki hip ja pop populaarikulttuurissa juuri nyt ja maailman salaisten palvelujen teknologisista ”urotöistä” riittää tarinaa vielä pitkäksi aikaa. Elokuvissa vain liian harvoin näitä esitellään likimainkaan realistisesti, koska Hollywoodissa on yhtenä olettamana, että kesällä teatterikompleksiin astahtava nuori henkilö tulee vain tappamaan aikaa uusimman kännykkäpelivillityksen sessioiden välillä eikä välitä tuon taivaallista siitä, että ateenalaisen torinkulman valvontakameran suttuisen kuvan voi taikaiskusta saada kirkkaaksi ja selväksi kuin vuoden luontokuva -kilpailun voittokuvan kärpäsen silmästä konsanaan. Jason Bourne elokuvana oikoo käsikirjoituksessa kaikki vakoojatrillerien kulmat mitä oiottavissa nyt vain on ja tyytyy tarjoamaan takaa-ajoja ja tuliaseiden yskähtelyä salissa aivottomana popparia mutustavalle kesäkatsojalle.

Juonitiivistelmä

Menneisyyttään pakeneva Jason Bourne (Matt Damon) elää pikkupennosilla, jotka saa katutappeluista, kunnes hänen vanha tuttunsa Nicky Parsons (Julia Stiles) yllättäen lähestyy miestä uusilla tiedoilla menneisyyden haamuista. Pian sitä ollaankin taas jälleen kerran karkuhippaa CIA:n kasvottomien tappajien yrittäessä estää Parsonsia levittämästä tietojaan. Bourne kiukustuu kovasti, kun wanhoja syntejä jälleen päivänvaloon näin vetreästi kaivetaan ja esiin astuu uusia miehiä Bournen omasta menneisyydestä. CIA:n napanimissä Bournen Tämä päättyy tänään! -uhittelulle nauretaan kerholla brandylasillisten äärellä paskaisesti ja salaisten agenttien konnankoukkuja, selkäänpuukottamista ja kieroilua on odotettavissa koko lailla hyvä tovi ennen kuin Bourne hoitaa homman kotiin ja paketoi pahikset, kuten odottaa sopii.

Kommentit

Elokuvasarjan keskeisiä valtteja ovat olleet kohtuullisen älykkäät tarinat, aitoa vakoojahenkeä tihkuvat käsikirjoitukset ja tietty paljastumista odottavien mysteerien varjo, joka kulkee sekä hahmojen että tapahtumien vierellä. Toki toiminta on ollut yhtälailla määrittävä tekijä siinä, mitä sarjan elokuvat ovat edustaneet, mutta tähän saakka toistaiseksi katsojia on kuitenkin hemmoteltu tietyllä tasapainolla vakoojatrillerimäisten aineksien ja toiminnan välillä. Uusin installaatio on kuitenkin aivan toista maata ja sekava nopeaksi leikattu toiminta on asetettu selkeään pääosaan. Niskaotteessa tajunnan menetystä odottaa älykäs vakoojatrilleri lajityyppinä. Päälle on liimattu Jason Bournen taustatarinasta napattuja sidoksia aiempiin elokuviin ja jesarilla köykäisesti liitetty mukaan pikkiriikkinen häivähdys sitä vakoojatrilleriä. Todellisuudessa jos elokuvan nimen ja sen päähenkilön nimen vaihtaisi toiseksi, kukaan ei voisi aavistaakaan, että Jason Bourne -jatkumoonhan tämän nyt pitäisi kuulua. Geneeriseksi ja aivottomaksi toimintatakaa-ajoksi elokuva istahtaakin aivan hienosti, mutta toki nyt ihmetellä sopii mihin tekijät ovat oikein onnistuneet hukkaamaan 120 miljoonaa taalaa … se jo tulikin selväksi, että käsikirjoitukseen ei pennosia ole haaskattu ja elokuvan äänimaailmakaan ei jätä aivojen auraalimuistiin itsestään oikenevaa lommoa kummempaa koloa. Visuaalinen toteutus taas on todella agressiivista heiluvan kameran pyörittelyä, jota on entisestään tahallaan sekoitettu hyvin nopeilla ja sekaisilla leikkauksilla. Suurimmasta osasta toimintakohtauksia ei katsojalle jää käteen mitään muuta kuin sekavia 50 millisekunnin kuvia, nopeita välähdyksiä rikkoutuvista autoista tai pikaista aavistusta leukaan osuvasta nyrkistä. Ohjaaja Paul Greengrassin haluama kuvaustyyli on niin sekavaa ja poukkoilevaa, että toimintakohtauksista ei jää visuaaliselta anniltaan katsojalle päänsärkyä kummempaa (paitsi jos katsojan pää ei hätkähdä kieputteluista niin sitten ei jää päänsärkyäkään, mikä olisi kovaa bonusta!). Hädän ja kiireen tunnelmaa ja tunnetta siinä toki halutaan tuottaa ja Greengrass onnistuukin tässä monta muuta ohjaajaa paremmin, mutta ei se silti tee tästä elokuvasta hyvää. Poliittisesti elokuva on aavistuksen latautunut ja se ottaa vauhtia etenemiseensä myös asettamalla sukupolvien välisiä ristiriitoja esille. Sosiaalisen median valtaa modernissa maailmassa sivutaan sitäkin, mutta todellisuudessa elokuva ei uskalla tai halua ottaa asioiden pikaista esittelyä kummempaa kantaa suuntaan eikä toiseen. Valistunut katsoja tietää toki ennestäänkin, että informaatio on ollut jo pitkään kauppatavaroista kalleinta, mutta elokuvassa tätäkään ei ole kunnolla oivallettu ja USA:n kansallisten turvallisuustoimijoiden intoa kaivaa kauppalistatkin kansalaisten kännyköistä perustellaan vain tylsästi terroristien torjunnalla. Juonen alle kytkeytyvä retoriikka on yksioikoista ja kuvastaa tässä osaltaan käsikirjoituksen köyhyyttä. Älykkäitä käänteitä ei kannata odottaa, suuremmissa kohtauksissa on ikävää tuttuuden ja toiston tunnetta. Myös ammottavat juoniaukot ja teknologiset typeryydet vainoavat elokuvaa tavan takaa.

Yhteenveto

Tuikitavallista heiluvan kameran toimintaa ilman sen kummempaa tolkkua. Älykästä vakoojatrilleriä hakevat katsojat välttäköön kuin ruttoa, koska sarjan tässä vaiheessa tekijät menevät kaikessa sieltä missä aita on matalimmalla. Typerä ja katsojia aliarvioiva teknologinen aspekti kismittää, mutta juoniaukkoja löytyy kasapäin sieltä sun täältä muualtakin. Sinällään Matt Damonin touhuilua nyt voi pitää pääsääntöisesti onnistuneena, mutta eihän tämä nyt totta vieköön millään mittarilla oikein ole mitään muuta kuin lähes tauotonta, aivotonta takaa-ajoa ja sekavaa räimettä. Keskivertoista kesätoimintaa huippusuurella budjetila, joka ei näy kankaalla eikä juonessa. Kaksituntisen takaa-ajon ensisävelet jo paljastavat kaikille katsojille asiain tilan eikä elokuvaan kannatakaan suhtautua jännitystä tihkuvana vakoojatrillerinä, jossa jotakin voisi jättää jopa pimentoon tai katsojan arvioitavaksi (Luoja paratkoon, mitä kerettiläisyyttä olisi sellainen toiminta! huudahtaa tuottaja penthousestaan). Sellaista jos odottaa, pettyy varmasti. Jos taasen nopeina välähdysmäisinä annoksina takaa-ajojen tuoksinassa rutistuvaa peltiä ja ruudinkäryistä toimintaa haluaa nähdä, onhan tämä ihan menettelevää sihen tarkoitukseen, vaikka ei yllä lähellekään lajityypin kärkeä sellaisenakaan.

5/10.

Warcraft: The Beginning (2016)

Ohjaus: Duncan Jones
Käsikirjoitus: Duncan Jones, Charles Levitt
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kiina, Kanada, Japani
Kieli: englanti
Budjetti: yli 150 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2016
Arvioidun version pituus: 123 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 10.6.2016

Johdanto

Epictitis. Siinäpä ikävä syndrooma, joka vaivaa suuren rahan Hollywood -tuotantoja tuon tuostakin. Syndrooma muodostuu kombinaatiosta ikäviä oireita, jotka yksinään harvoin haittaavat kokonaisuutta, mutta yhdessä nujertavat elokuvan kuin elokuvan. Oirekirjoon kuuluvat muun muassa: 1) hassuja ja ammottavia jättiörkin mentäviä aukkoja, jotka istuvat koko tarinankulun ytimessä, 2) efektejä, jotka tuntuvat tärkeämmiltä kuin tarina ja tautologiaksi saakka yltyvää samojen efektikeinojen käyttöä, 3) toinen toistaan seuraavia eeppisiä kohtauksia, jotka ovat niin eeppisiä, että koko sana menettää tehonsa elokuvan kontekstissa ja jokaisen kohtauksen keskeiseksi funktioksi tuntuu nousevan eeppisyysasteen nostaminen edellisestä eeppisestä kohtauksesta, 4) eeppisiä kohtauksia voimistava eeppinen sinfoninen äänivalli, jonka tärkein tehtävä on korostaa kohtauksen eeppisyyttä ja joka on yleensä niin geneerinen, että minkä tahansa kohtauksen eeppisen sinfonisen äänivallin vaihtaminen päittäin johonkin toiseen saman elokuvan sisällä ei vaikuttaisi mitenkään mihinkään, 5) näyttelijät rooleineen on alistettu efektiosaston käskyläisiksi, 6) kaikki rahat menivät jo edellisiin kohtiin, joten käsikirjoituksen läpilukuun kriittisellä ajastusmassalla ei ole enää aikaa eikä rahaa. Ja kyllä vain, hyvä lukija, Duncan Jonesin ohjaama Warcraft: The Beginning on suorastaan klassinen tyyppiesimerkki epictitiksen oireiston muodostamasta syndroomasta.

Juonitiivistelmä

Örkkien asuttamaa maailmaa on kohdannut hirvittävä katastrofi ja örkkejä johtavan pahisshamaanin ratkaisuna on siirtää populaatio toiseen maailmaan aiheuttamaan sama katastrofi sinne seuraavaksi. Käskyläiset tekevät työtä käskettyä ja ryntäävät ulottuvuusportista muiden rotujen asuttamaan maailmaan, joka kylpee rauhaisassa onnessaan ja joutuu yllättäen uuteen tilanteeseen, kun örkkien retevät lähistelyaseet puhkovat puhtoisten kiiltokuvapanssarien kimalteen kuin veitsi voin. Apuun on kutsuttava verevä velho, joka satumaisella taikuudellaankaan ei pysty vastustamaan örkkien tulvaa ja kun örkkien tappotouhut eivät kiinnosta naapurikansoja ensinkään, joutuu ihmisten kenraali sovittamaan sankarin viitan olkapäilleen ja torjumaan uhan apunaan velhokoulun pudokas ja örkkien vankeudesta vapautettu puolirotuinen pimatsu.

Kommentit

Kun katsojaa pommitetaan toista tuntia vihreiden ja sinisten maagisten voima-aaltojen pyörityksellä, koko touhu alkaa varsin pian tuntua saman toistolta. Ja … oh boy … niitä värikoodattuja voima-aaltoja tunkeekin sitten ovista ja ikkunoista ja koko naapurustonkin tarpeiksi! Efektit sinällään ovat tietenkin jo muodostuneet modernin fantasiatoiminnan määrittäväksi kulmakiveksi, mutta Duncan Jonesin elokuvan ylieeppinen manan mahdin mutustelu menee yli äyräidensä heti kohta alkukohtausten jälkeen jo. Perustyhmiä katsojia pitää tietenkin myös muistuttaa asiain kulloisestakin tilasta värikoodaamalla tarinan pahikset ja hyvikset myös, sillä eihän sellainen peli vetelisi, että jollekin jäisi epäselväksi notta kuka on kiva ja kuka taasen ei. Näyttelijöille keskeiseksi puuhaksi jääkin sitten manifestoida hahmon pahuus tai hyvyys maneereihin, irvistelyihn ja puheenparren painotuksiin. No eipä siinä mitään, elokuvan efektit ovat osittaisesti kyllä eeppisen päteviä ja jos kauniin fantasiakuvaston seuraaminen katsojalle riittää syyksi vetää aivot off-tilaan pariksi tunniksi, niin Warcraftia parempaa eeposta sellaiseen saa hakea. Mutta jos elokuvasta hakee alkeellistakaan sisäistä logiikkaa tai jotain järjen valon häivähdystä, Warcraft on kammottava tekele. Örkkien väkivahva voima silppuaa ihmistorsoja välillä ilman perspiraatiota ja sitten taas hetken päästä ei. Pienen örkkien etujoukon saapuminen toiseen maailmaan kuvataan välillä kyliä ryösteleväksi rosvolaumaksi, kun taas hetken päästä pitäisi uskoa, että juu tämä samainen vihaisten örkkisotilaiden porukka on tehnyt vuorenkylkeen Sotkamon Talvivaaran kaivoksenkin häpeään saattavan avolouhoksen ns. oman toimen ohella sitten kaiketi. Samaa yhteistä kieltä ei örkeillä ja ihmisillä ole, mutta päivien(?!?) yhdessäolo muuttaa entisen örkkivangin päteväksi tulkiksi. Ihmisrodun kiiltopanssarein varustettujen ritarien armeijaa komentaa yksi ainukainen kenu lentoratsunsa selästä (joita muuten piti olla puheiden mukaan enemmänkin, mutta olivat kai sitten laitumella lopputaiston tullessa) kuninkaan kaverina ilman häivähdystäkään strategiasta ylivertaisen vastuksen edessä. Ajan kuluminen on kuvattu ihan miten sattuu ja vailla päätä taikka häntää ja eritoten vahvojen maagien kyky siirtää asioita ja ihmisiä paikasta toiseen ilman viivettä olisi pitänyt huomoida elokuvan sisäisessä logiikassa selkeästi voimakkaammin. Outoihin risuhäkkeihin pakatut ihmiset ja örkkien omiensa joukosta ottamat örkkivangit hämmentävät alistuneisuudellaan: risujen siirtäminen syrjään onnistuisi tavalliselta toimistotyöläiseltäkin, mutta niin vain elokuvassa jengi hurraa, että jee vapautetaan nuo vangit kuusenoksien alta oitis, kun itse eivät osaa itseään auttaa!. Narnian tarinoiden elokuvasovituksia ja Shrek -elokuvien sarjaa tulee kovastikin ikävä, kun uskaltaa kouraista Warcraftin kiiltävän pinnoitteen särölle ja kurkata, mitä mätää sieltä ulos tursuileekaan. Ei fantasiaelokuvan maailman ja logiikan kuulukaan olla meidän maailmamme dokumentaarinen toisinto, mutta jos elokuvan tekijät itse nostavat elokuvassa asioita esiin, on katsojien aliarviomista lakaista asia maton alle ihan heti seuraavassa kohtauksessa minuutin päästä. Itse juoni on kovin köykäinen ja tapahtumien keskeisenä motivaattorina tuntuu olevan mahdollisten tulevien elokuvien pohjustaminen sen sijaan, että tekijät olisivat halunneet tehdä juuri tästä elokuvasta genrensä valion. Vaikea on välttyä siltä tuntemukselta, että Warcraftista yritettiin kertarysäksellä kuvata kolme elokuvaa samalla kertaa, mutta paniikissa materiaalista saatiinkin kursittua häthätäisesti kasaan vain yksi sekainen kokopitkä. Niin paljon tuntuu kohtausten välistä jätetyn pois. Toisaalta sitten taas piristävästi örkkien hahmoihin on saatu kivasti ulottuvuutta antamalla örkeille ihka oikeita persoonallisuuksia ja näiden käytöksen taustalla vaikuttavia motiiveja. Kiltit örkit kivoine ajatuksineen rauhaisasta yhteiselosta naapurien kanssa eivät kuitenkaan riitä pelastamaan elokuvaa.

Yhteenveto

Auts. Kun silmässä on niin paljon fantastista silmäkarkkia, kompastelua on vaikea vältellä. Warcraft: The Beginning on sitten kaiketi just sitä, mitä nimikin sanoo eli alkusoitto. Tekijät ovat kaikin keinoin keskittyneet pohjustamaan seuraavia elokuvia ja jättäneet tämän ensimmäisen installaation elokuvalliseksi torsoksi, joka kituu kuoleman toreissa epäloogisuuksien suossa toivoen jatko-osista pelastusta. Efektien saralla elokuva toki nousee keskivertotoiminnan tasolle hyvinkin, mutta epäilemättä taustalla vaikuttava aivan tolkuton 160 miljoonan budjetti on syypäänä tässä. Roposia on viskottu efektivelhojen taskuihin niin pajon, että käsikirjoitus on jäänyt vajavaiseksi. Kesäisen fantasia-annoksensa pureksimatta nauttivat eivät juuri Warcraftia parempaa elokuvaa voisi toivoa. Mutta niille muille, joiden kurkusta menee vain pienempiä palasia kerrallaan, Duncan Jonesin Warcraft on kovin, kovin viallinen.

3/10.

Apostle (2018)

Ohjaus: Gareth Evans
Käsikirjoitus: Gareth Evans
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 130 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Elokuva Apostle ottaa verisesti kantaa uskonnon kieroutumisen seurauksiin. Kristikunnan aikanaan kiivaasti tuhotessa pakanauskontoja ja niiden harjoittajia, tuhoamisen tärkeimpiä taustoittajia ei suinkaan ollut itse uskonto vaan tiedostettu todellisuus siitä, että yhtenäinen uskonto on erinomaisen toimiva alamaisten hallintamekanismi. Uskomisen erilaiset muodot ovat kuitenkin olleet moninaiset ja aluksi pakotetusti kristittyyn maailmaan jäi elämään tuhansia ns. pakanauskontojen myyttejä ja riittejä. Ne sotkeutuvat nykypäivänkin kristityn maailman uskomuksiin iloisena sekamelskana ja näyttäytyvät eri puolilla maailmaa hyvin erilaisina muotoina. Eräseutujen pakanallisia perinteitä ei kristitty maailma oikeastaan ole koskaan onnistunutkaan hävittämään ja aikaa sitten katsoi paremmaksi strategiaksi integroida ja valjastaa nämä osaksi kristinuskoa mieluummin kuin tuhota kaikki niihin uskovat. Jotkut näistä kuitenkin muuntuvat harjoittajien käsissä pelottaviksi ja vaarallisiksi kulteiksi, joissa sekä ihmisen korruptoituneet jumalkäsitykset että pyrkimys totaaliseen hallintaan yhtyvät. Gareth Evansin Apostle-elokuvassa tutkitaan juurikin tällaista kulttia, mutta annetaan kultin taustalle myös vahvaa syytä olemassaololleen.

Juonitiivistelmä

Thomas Richardsonin (Dan Stevens) sisar Jennifer (Elen Rhys) joutuu kaapatuksi Walesin edustalla olevalle pienelle saarelle, jolla majailee erityinen uskonnollinen kultti. Vaikka Thomas pystyisikin jotenkin maksamaan Jenniferistä pyydetyt lunnaat, hän päättää yrittää mieluummin pelastaa siskonsa soluttautumalla outoon kulttiin ja matkustaa saarelle tekeytymällä käännynnäiseksi. Saarella Thomas tapaa eristyksessä olevan lahkon jäsenet johtajineen, jotka valaisevat Thomasille kultin uskovan saarella asuvan jumalattaren tuottavan saaren asukkaille hedelmällisempiä satoja vain veriuhrien kautta. Thomas ajautuu nopeasti syvälle kultin kauhistuttavaan maailmaan tavoitellessaan Jenniferin vapautusta eikä aikaakaan, kun Thomas törmää myös lahkon sisäisiin valtapeleihin, jumalattaren olemukseen ja kultin keinoihin hoitaa epäillyt uskonrikkojat…

Kommentit

Vimmaisen tehokkaan pääroolin Thomas Richardsonina tekevä Dan Stevens sopii rooliinsa poikkeuksellisen uskottavasti ja on epäilemättä pääsyy elokuvan onnistumiseen. Stevens osaa reagoida uskottavasti mitä oudoimpiin hahmonsa kohtaamiin tapahtumiin eikä ajaudu ylinäyttelemään saatikka vähättelemään. Epäilemättä elokuvan taustalla oleva Gareth Evans on kuitenkin paljolti vastuussa näyttelijöidensä ohjaamisesta, sillä kaikki muutkin elokuvan monet hahmot tuntuvat oikeilta ja monipuolisilta ihmisiltä, jotka kukin painivat nykyisyytensä ja menneisyytensä painolastien kanssa. Gareth Evans paitsi ohjasi, leikkasi ja käsikirjoitti elokuvan, oli myös mukana tuottamassa sitä. Evans murtautui suurempaan kansainväliseen tietoisuuteen vasta kolmannella kokopitkällä ja erittäin väkivaltaisella elokuvallaan, Indonesiassa tuotetulla The Raid (2011), joka tuuletti myrskyn tavoin toimintaelokuvien kenttää asettaen teknisen tekemisen rimaa ihan uusille tasoille. Apostle on samalla tavalla väkivaltainen, mutta groteskimmalla ja niljakkaammalla tavalla; Evans avaa ovia jopa perinteisten gore-elokuvien suuntaan rajuimmissa kohtauksissa, mutta pysyttelee silti juuri ja juuri sopivuuden rajalla mitä tulee julkaisijoiden herkkyyteen estää jakelu kokonaan. Tämä siis muistutuksena niille lukijoille, jotka kuvittelevat edessä olevan vain 1900-luvun alkuun sijoittuvan mysteerijännärin. Lukuisat elokuvan väkivaltaisista kohtauksista ovat poikkeuksellisen taidokkaasti toteutettuja ja näiden kohtausten tekemiseen käytetty aika ja vaiva välittyy katsojalle yht’aikaa inhottavan luotaantyötävinä graafisuudellaan ja herkullisen taidokkaina muistutuksina siitä, millaisiin äärimmäisyyksiin uskonto voi ihmiset ajaa. Evans ei varsinaisesti mässäile, mutta ei myöskään halua karttaa. Vaikka elokuvallisen väkivallan tehoa voi saada irti mielikuvituksenkin kautta, Evans haluaa erityisesti korostaa ja alleviivata tekemisen seurauksia näyttämällä ne myös katsojalle. Uhrien ja tekijöiden henkiseen tilaan suhtautuminen muuttuu olennaisesti audiovisuaalisen ärsykkeen korvatessa pelkkä mielikuvitus. Kun tyypillisessä halpistrillerissä kamera panoroi pois tilanteesta, vaikka puukotuksesta, katsojan pitäisi silloin pääkopassaan visualisoida tilanne kaikessa karuudessaan. Todellisuudessa kuitenkin normaali reaktio on nimenomaan välttää liian yksityiskohtaista visualisointia ja kuitata tilanne: uhria sattuu, tekijä on ikävä ihminen. Evans ei tässä elokuvassa päästä katsojiaan niin helpolla.

Elokuva kulkee kaksituntisen kestonsa sujuvasti mysteerin lankojen auetessa verkkaisella, mutta hyvin hallitulla tahdilla. Elokuvan tempo on alakuloisen hidas ja linja pysyy alusta loppuun; se on kuin ajankuvaan, 1900-luvun alkuun, sopiva tekemisen tahti ennen kiivaiden tehdaslinjojen aikakautta. Evans rakentaa outouden tunnelmaa eikä olekaan tekemässä hyperaktiivista jokaiseen suuntaan kimpoilevaa toimintaelokuvaa tässä. Sellaista odottavat pettyvät vääjäämättä, mutta kasvavaa tehokkaan piinaavaa tunnelmaa arvostavat haltioitunevat Evansin käsittelyssä.

Yhteenveto

Ohjaaja Gareth Evansin omaan käsikirjoitukseen pohjautuva omaperäinen tutkielma uskonnon korruptoivista vaikutuksista ja siitä, miten tämä korruptio hyvin nopeasti alkaa näyttäytyä normaalina sen harjoittajille. Erittäin väkivaltaiseksi ajautuva mysteeri kasvaa vaikuttavan tehokkaasti alkutahdeista lopun verijuhliin. Elokuva karttaa nopeita kliseisiä yllätyksiä ja koomisia väliepisodeja. Niiden sijaan se luottaa verkkaisesti ja keskeytyksettä kasvavaan outouden tunnelmaan, joka toimii elokuvan läpi kulkevana punaisena lankana ja palkitsee siihen paneutuvan.

8/10.

Widows (2018)

Ohjaus: Steve McQueen
Käsikirjoitus: Steve McQueen, Gillian Flynn
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 40 miljoonaa USD
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 129 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 16.11.2018

Johdanto

Televisiosarjojen muuntaminen elokuvalliseen muotoon on nyt yhtä suurta muotia kuin oman ajanhetkensä näkymien poliittisesti korrektien Hollywood-tuotantojenkin tekeminen. Kurkataanpa muutamiin televisiosta elokuvaksi -teoksiin. Joe Carnahanin onnistunut kunnianosoituselokuva The A-Team (2010) nosti hetkeksi jopa alkuperäisen televisiosarjan uusintakierroksille eri puolilla maailmaa. Jättimäisen suosituksi ilmiöksi hetkeksi nousseen Babylon 5 televisiosarjan pohjalta tekijät turasivat peräti puolitusinaa elokuvaa, joista vain osa nousi keskimääräistä jaksoa kiinnostavimmiksi tuttavuuksiksi. Näin kävi myös Star Trek -televisiosarjan kanssa, jos kohta näitä elokuvia on riittänyt jopa ihan riesaksi asti. Seth Gordon iski kirveensä nolosti hiekkaan ruostumaan yrittäessään ja epäonnistuessaan surkeasti päivittää yhden maailman katsotuimmista televisiosarjoista elokuvallaan Baywatch (2017). Vain hieman paremmin kävi Michael Mannille toisen suoranaisen kulttisarjan lämmittelyssä Miami Vice (2006) ja vastaavalle yritelmälle, Todd Phillipsin elokuvalle Starsky & Hutch (2004). Nolompi yritys oli Doug Ellinin Entourage (2015) eikä Stephen Sommarsin G.I.Joe: The Rise of the Cobra (2009) anna sekään aihetta kuin syvään huokaisuun. Firefly -televisiosarjasta rakentunut elokuva Serenity (2005) sen sijaan on verrattain onnistunut, sillä ohjaajaksi valikoitui Joss Whedon, joka sarjankin taustalla itse oli. Yli tuhat jaksoa aikanaan pyörinyt sarja tiivistyi ihan kohtuulliseksi paketiksi Tim Burtonin käsissä ja elokuva on tietenkin Dark Shadows (2012) eikä millään muotoa huonosti pärjännyt Antoine Fuquakaan elokuvalla The Equalizer (2014). Yleisön parhaiten vanginneisiin kokonaisuuksiin kuuluu kuitenkin epäilemättä Brian De Palman Mission Impossible (1996) lukuisine jatko-osineen.

Tämä Steve McQueenin elokuva on ottanut siis esikuvakseen kirjailija Lynda La Planten teoksesta ”Widows” rakennetun brittiläisen televisiosarjan vuodelta 1983. Televisiosarja jää tällä(kin) kertaa kuitenkin ylivertaiseksi, vaikka miten kovasti heittäisi taaloja pinoon ja isopalkkaisia näyttelijöitä ohjeistaisi parastaan pukertamaan.

Juonitiivistelmä

Neljän ammattirikollisen tekemä keikka menee pahasti sivuraiteille ja kopla kohtaa kohtalonsa. Keikan kohteena ollut poliitikoksi pyrkivä rikollinen Jamal Manning (Brian Tyree Henry) alkaa vaatia samassa rytäkässä kadonneen keikkasaaliin rahamäärää rikollisjoukkion leskiltä väkivallalla uhaten. Kolme leskistä kohdistaakin puhalluksensa yhteiseen hiileen ja naisporukka käynnistää suunnitelman toisen poliitikon, Jack Mulliganin (Colin Farrell), putsaamiseksi lahjusrahoista, joita ei kukaan voisi jäljittää. Keikan suunnittelussa tulee tietenkin odottamattomia kuvioita vastaan ja joukkio joutuu miettimään uudelleen myös alkuperäisen mieskoplan liikkeitä kohtalokkaana tapahtumayönä.

Kommentit

Ihan kovin kaukana ei olla Gary Rossin samana vuonna ilmestyneestä elokuvasta Ocean’s 8 (2018) mitä tulee noin niin kuin alkuasetelmaan ja naisten voimaannuttamista käsitteleviin teemoihin. Kuitenkin siinä missä Gary Ross sentään sujuvasti osasi visuaalisen kerronnan, ohjaaja Steve McQueen ei tällä kertaa oikein tunnu pysyvän kyydissä. Monet elokuvan kohtauksista tuntuvat sakkaavan pahasti kesken ja jäävät roikkumaan kuin tyhjän päälle odottamaan jotakin valaisevaa tai merkitsevää, mitä ei koskaan näy ei kuulu. Taiteellisiksi tarkoitetut erikoiset kuvakulmat ja viipyvät otokset haiskahtavat tällaisessa naisten voimaannuttamista ja rotukohtelua kontekstissaan viestittävässä keikkaelokuvassa epäilyttävän teennäisiltä ja tarkoitushakuisilta.

Arveluttavaa viestiä sitten piisaakin elokuvassa. Vaikka 2020-luvulla on ilmeisen epäkorrektia arvostella elokuvien sanomaa silloin, kun niiden sisäinen viestintä pyrkii edistämään sillä hetkellä maailmassa pinnalla olevia ja tärkeinä koettuja sosiaalisia suuntauksia, julkean tuoda esiin myös vastakkaisia näkemyksiä, kun ilmiöissä ajaudutaan liian pitkälle. Kuten tässä elokuvassa. Naisten ja erityisesti tummaihoisten naisten voimaantumista vaikka väkivallan, aseiden, viekkauden, tappamisen ja petosten kautta auliisti ylistävä elokuva kietaisee samaan lahjakääreeseen ah-niin-omaperäisen-modernisti kaikki valkoiset heteromiehet joko kieroiksi, lahjottaviksi ja pahuuttaan muita riistäviksi, puolisoitaan pettäviksi tai pahoinpiteleviksi ja rahalla tai nyrkillä alistaviksi saalistajiksi riippumatta siitä oliko kyse liikemiehestä, ammattirikollisesta, poliitikosta tai poliisista. Elokuvan asenneilmapiiri maalaa toki myös tummaihoiset miehet ikäviksi persooniksi, mutta asettelee kömpelösti tekojen taustalle myötätuntoisen ymmärryksen valkoisten ylivallan seurauksena. Elokuvan naiset taas ovat kautta rantain väkivallan, lasten kasvatuksen vaateiden, nöyryytyksien ja alistamisen marttyroimia, joiden aiempi kokemusmaailma antaa täten heille jonkinlaisen moraalisen oikeuden mennä miesten maailmaan tekemään miesten juttuja. Vaikka Steve McQueenin elokuvan arvomaailma olisi piirretty tyystin toisellakin tavalla, koko keikkatarina on täynnä ammottavia epäjohdonmukaisuuksia, pitää sisällään hyvinkin sekavan kimaran vain pinnallisesti keikkaan kuuluvia henkilöhahmoja ja erityisesti pahimpana puutteena tuntuu olevan keskeisten naishahmojen hyvin olemattoman löysästi perusteltu motivointi lähteä mukaan ilmeisen heikosti suunniteltuun keikkaan. Elokuvaan on yritetty vimmaisen sosiaalisen ja rotupoliittisen viestinnän ohella tunkea aivan liikaa henkilöhahmoja kukin omine agendoineen, motivaatioineen ja taustoituksineen eikä siksi kellekään näistä hahmoista jää oikein tilaa hengittää ja kasvaa tarinan edetessä. Aivan liian monen henkilöhahmon selkään kaivetaan tilaa veitsille ja aivan liian monen taustatarinen hahmon tila jätetään kellumaan tyhjän päälle tai ne piirtyvät lopulta itse tarinan kannalta merkityksettömiksi tuokiokuviksi vailla päämäärää. Sekavaa kokonaisuutta ei todellakaan edistä takaumien kautta avautuva taustoitus, joka ei silti rautalangan vääntämisen jälkeenkään avita katsojaa uskomaan tapahtumien järkeenkäypyys. Uskottavuuden jänteitä rasittavat myös naiskeikkaajien kokolailla rivakas transformaatio omista taustoistaan voimaantuneiksi miesten maailman vastineiksi asetaitoineen päivineen.

Ainoiksi pelastaviksi enkeleiksi jäävät miten kuten kelpoisasti rooleissaan viipyvät näyttelijät. Harmillista on tosin se, että Steve McQueenin ohjauksessa näyttelijöille tarjotaan vain materiaalia ja tilanteita, joissa heidän ei oikeastaan tarvitse edes pahemmin yrittää. Vaikea käsittää, mihin tuotanto sai kärähtämään monikymmenmiljoonaisen pätäkkätukun, sillä pääosin elokuva keskittyy dialogivetoiseen draamaan. Jännityksen elementtejä elokuvassa ei ole ollenkaan; McQueen on valinnut viipyvän draaman useimpien kohtausten tyylilajiksi ja vaikka hän ajoittain lähtee shokeeraamaan katsojaa kylmän väkivaltaisillakin tuokioilla, tarinan eteneminen tuntuu hitaalta ja yksitoikkoiselta, koska jokaiseen kohtaukseen on pitänyt istuttaa sosiaalista sanomaa ja yhteiskunnallista tutkintaa.

Yhteenveto

Poliittisesti yksipuolisesti latautunut ja avoimen miessukupuolivihamielinen sekamelska, jonka rakenteissa on mätää tarkastelipa asiaa sitten juonellisten käänteiden, ohjauksen sujuvuuden, asenneilmapiirin tai kuvauksen näkökulmasta. Suhteellisen yksinkertaisen kassakaappikeikka-elokuvan variaatio sotkee mukaan niin solmuisen määrän henkilöhahmoja taustajorinoineen, että valtaosa näiden henkilöiden motivaatioista, tavoitteista ja suhteista jää auttamattoman pinnallisiksi ja perustelemattomiksi silloinkin, kun niillä yritetään avittaa sekaisen juonen etenemistä.

3/10.

Hereditary (2018)

Ohjaus: Ari Aster
Käsikirjoitus: Ari Aster
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 127 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 20.6.2018

Johdanto

Okkultismi on kiehtova ja monipuolinen teema kauhuelokuvissa. 2000-luvulla hyvin usein teema kietoutuu lähinnä joko aasialaisiin henkiolentoihin, tyypillisiin lännen teineille suunnattuihin säikyttelyelokuviin ja rauhattomien kummitusten tutkimukseen tai manaamiseen. Valtaosa toistaa samoja kaavoja; joukko teinejä on osallisena jonkun pahantahtoiseksi tulkitun hengen tempaamisessa osaksi elämäänsä tai kun pahantahtoinen demoni pitää manata pois kiusaamasta. Niitähän riittää.

Paljon kiehtovampia ja hyytäviä asetelmiakin okkulttisten elokuvien tekijät ovat onneksi saaneet aikaiseksi vuosien saatossa. Roman Polanskin Rosemary’s Baby (1968)^[x] on alan mestarillinen pioneeriteos, jossa Mia Farrowin näyttelemä Rosemary Woodhouse on liemessä pirullisen salaliiton keskiössä. Samana vuonna ilmaantui toinenkin keskeinen teos; Terence Fisherin saatanallisia kultisteja kuvaava The Devil Rides Out (1968). 1970-luvulla pelastettiin yksilön sielua Saatanalta (Peter Sykesin To the Devil a Daughter (1976)), käännytettiin kokonaisia kyliä vihtahousun kätyreiksi (Piers Haggardin Blood on Satan’s Claw (1971)), ihmeteltiin eristyneen saaren pakanallisia riittejä (Robin Hardyn The Wicker Man (1973)) ja vartioitiin maailmaa pahuudelta (Michael Winnerin The Sentinel(1977)^[x]). 1980- ja 1990-luvuilla etsittiin kadonnutta laulajaa (Alan Parkerin Angel Heart (1987)), yritettiin suojella lasta kultin uhraukselta (John Schlesingerin The Believers (1987)), havaittiin, että kauhukirjailijan tarinoissa on outoa vetovoimaa (John Carpenterin In the Mouth of Madness (1994)^[x]) ja ihmeteltiin vanhojen kirjojen tekstejä (Roman Polanskin The Ninth Gate (1999)). Uudella vuosituhannella puolestaan etsittiin keinoja taistella demonisia haltuunottoja vastaan (Scott Derricksonin Deliver Us from Evil (2014)), yritettiin paeta vankilasta vanhojen kirjoitusten voimin (Eric Valetten Maléfique (2002)^[x]), tutkittiin karmivaa kulttia (Gareth Evansin Apostle (2018)) ja mietittiin mitä oikein tapahtui luolaan kadonneille lapsille (Adrián García Boglianon Here Comes the Devil (2012)). Nämä yllämainitut on poimittu satojen teeman ympärillä pyörivien elokuvien joukosta syystä: niistä kaikista on herkullisia kaikuja Ari Asterin elokuvassa Hereditary. Mainitut muutamat teokset olankohautuksella ja nyrpistämisellä ohittava katsoja ei epäilemättä arvosta Ari Asterin elokuvaakaan ja vastavuoroisesti noista hiuksianostattavia hienouksia löytäneet katsojat lämmennevät tällekin.

Juonitiivistelmä

Annie (Toni Collette), hänen miehensä Steve (Gabriel Byrne), heidän poikansa Peter (Alex Wolff) ja tyttärensä Charlie (Milly Shapiro) surevat yhdessä Annien mielenterveysongelmista kärsineen äidin kuolemaa. Kukin koettaa löytää itselleen sopivia suremisen muotoja. Perheen arki muuttuu täydellisesti, kun surun taakka kasvaa yli äyräittensä odottamattoman ja kammottavan toisen kuoleman seurauksena. Annielle alkaa hiljalleen selvitä, että hänen äitinsä oli sotkeutunut kammottaviin asioihin, joiden seurauksia hänen perheensä joutuu nyt maksamaan.

Kommentit

Ohjaaja Ari Aster nousee tällä elokuvallaan kertalaukauksella kansainvälisestä tuntemattomuudesta modernin kauhuelokuvan merkittävän virstanpylvään tekijäksi. Elokuvassa ohjaaja yhdistelee viekkaan taitavasti mestarillista draaman ymmärrystä, jännityksen rakentamista ja ihon alle menevää kauhua. Aster karttaa kutakuinkin kaikki ennalta-arvattavat klisee-kuopat, johon esikoisohjauksiaan tekevät ohjaavat niin kovin usein katalasti kapsahtavat.

Toni Colletten roolisuoritus on kauhuelokuvan merkkipaalu. Colletten vimmainen matka surun murtamasta äidistä maaniseksi vastausten etsijäksi on monin tavoin pelottavan realistinen ja täynnä vuoroin vaihtuvan epätoivon ja toivon tuntemuksia. Collette piirtää tämän teoksen myötä oman symbolinsa kauhuelokuvan historian lehdille esimerkiksi Jamie Lee Curtisin, Janet Leigh’n, Tippi Hedrenin, Barbara Steelen, Sissy Spacekin, Sigourney Weaverin, Jessica Harperin tai vaikka Shauna Macdonaldin rinnalle. Mitenkään huonosti eivät näyttelijät suoriudu Colletten ympärilläkään, mutta tosiasiassa Colletten hahmo on tämän esitetyn skenaarion keskeisin polttopiste.

Piskuisella, noin 10 miljoonan jenkkitaalan budjetilla, tehty elokuva on nerokkaasti rakentuva ja kohtausten linkitys toisiinsa siirtymäleikkauksineen päivineen huokuu itsevarmuutta ja osaamista elokuvasta taidemuotona. Elokuvan ääniraita (kreditoitu Colin Stetsonille) sopii elokuvan kohtauksiin vailla kitkaa ja ajoittaisesta minimalistisesta otteesta huolimatta äänien käyttö tukee ohjaajan pyrkimyksiä kauhutunnelman luomisessa varsin oivallisesti. Noin kaksituntinen kesto istuu juuri sopivasti elokuvan sisältöön; mitään ei ole tarvetta kiirehtiä eikä viivyttää liiaksi. Alun draamallinen vaihe syventää elokuvan henkilöhahmoja millilleen tarkalleen ennen hektisemmän sisällön käynnistymistä, jolloin katsojalle jää hyvin aikaa ymmärtää henkilöhahmojen heikkouksia, vahvuuksia, tarkoitusperiä ja aiempien ristiriitojen arpia. Epäselväksi ei kuitenkaan pidä jättää sitä, että vaikka rauhallisella draamankaarella alkuun lähdetäänkin, loppupuolen materiaali ei missään nimessä sovi kaikille katsojille kauhun rakenteiden riipiessä sisintä kokeneiltakin alan harrastajilta. Efektit ovat oivallisen tuoreita ja Aster on ymmärtänyt, että erityisesti kauhuelokuvan lajityypissä käytännön efektit toimivat paljon paremmin kuin tietokoneella rakennetut. Efektien käyttö on rajattu juuri sopivasti siten, että niihin ei turru ja niiden rajuus on mitoitettu juuri sellaiseksi, että ne taatusti saavat katsojan jakamattoman huomion. Ihan pelkän jännitysviihteen ystäville tarjonta lienee hieman turhan rajua.

Yhteenveto

Erittäin väkevä ja virkistävän monipuolinen ohjaaja Ari Asterin esikoisohjaus vie synkän, kasvavasti tummuvan tunnelmankehittelyn äärimmilleen ja vapauttaa vieterin loppukohtauksen mieleenpainuvissa hulluuksissa. Aster välttelee kuluneita kliseitä eikä anna armottoman kuvauksensa ajautua helpottavien koomisten väliepisodien rikkomaksi. Modernin kauhun mestariteos etenkin ottaen huomioon elokuvan varsin maltillinen budjetti.

10/10.

Lesson of the Evil (2012)

Ohjaus: Takashi Miike
Käsikirjoitus: Takashi Miike
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: 2013
Arvioidun version pituus: 128 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Koulu on miljöönä houkutteleva ympäristö elävissä kuvissa. Kouluun sijoittuvien elokuvien joukko painottuu kuitenkin selvästi urheiluelokuviin, kasvudraamoihin ja komedioihin, joiden kolmen yhteinen osuus on kaikista kouluun sijoittuvista elokuvista ylivoimainen. Mainittujen lajityyppien elokuvissa on myös hyvinkin tyypillisesti toisiaan väsyksiin saakka kopioiva identtinen draamankaari, stereotyyppisten vakiohahmojen kirjo ja ennalta-arvattavat käänteet. Jännitys-, toiminta-, kauhu- ja väkivaltaviihteen puolellakin on toki ennen Takashi Miiken Lesson of the Evil -elokuvaakin istuttu pulpettien ääreen miettimään tekosia ja hieman yllättäen koulumaailma onkin avannut yllättävänkin monipuolisia reittejä muoteista ja kaavoista irtautumiseen.

Takashi Miike oli itse asialla erittäin väkivaltaisessa sarjakuvaan pohjautuvassa elokuvassaan Kurôzu zero (Crows Zero, 2007), jossa koulusiirrokas pyrkii ottamaan valtaansa koko kansakunnan häpeäpilkkuna olevan levottoman koulun aiheuttaen koko oppilaitoksen haaroittumisen toisiaan vastustaviin väkivaltaisiin kuppikuntiin. Andrew Flemingin huikean suositussa nuorisoelokuvassa The Craft (1996)^[x] taasen katolisen koulun arkea muuttaa okkultismiin taipuvainen nuorten tyttöjen nelikko, joka käyttää ongelmiensa ratkaisuvälineenä noitakeinoja. Kauhuksi taitavasti naamioitu kasvutarina, Brian de Palman elokuva Carrie (1976), muistaa antaa näpäytyksen kaikille niille, joiden mielestä on ihan ok vähän kiusata itseään heikompia. Psyykkisten voimien käytöstä on kiva pyrähtää vierailemaan demonisten voimien luona Karyn Kusaman herkullisessa kehokauhuelokuvassa Jennifer’s Body (2009), jossa demoninen olento nappaa nuoren opiskelijan kehon ja pistää tämän laittamaan kylmäksi miespuolisia kanssaeläjiään. Murhanhimoisten koululaisten kostolta joutuvat kouluunsa linnoittautumaan opettajat Johannes Robertsin rikosdraamassa F (2010). Mark L. Lesterin elokuvassa Class of 1999 (1990) opettajiksi on salaa vaihdettu robotteja laittamaan skidit kuriin, mutta ei-niin-yllättäen kaikki ei sujukaan ihan odotetusti. Robert Rodriquezin elokuvassa The Faculty (1998)^[x] sitten taas opettajat eivät ole robotteja vaan jotain aivan totaalisen muuta. Vaikka tässäkin on jo kivaa variaatiota teemaan, pakkohan se nyt on vielä mainita Lloyd Kaufmanin ja Richard Hainesin pähkähullu Class of Nuke ’Em High (1986), jossa koululaiset eivät voi varsinaisesti hyvin enää sen jälkeen, kun viereisessä ydinvoimalassa työskentelevä mies alkaa myydä teineille saastuneita huumeita. Tähän katraaseen verrattuna Takashi Miiken Lesson of the Evil ei ehkä tunnu juonensa puolesta kovin omaperäiseltä, mutta Miike on siitä mukava, että hän kyllä pystyy yllättämään!

Juonitiivistelmä

Herra Hasumi (Hideaki Itô) on uusi nuori, karismaattinen, pidetty ja energinen englannin kielen opettaja japanilaisessa peruskoulussa. Herra Hasumi lopettaa erään oppilaan ja liikunnanopettajan välisen alistavan seksuaalisuhteen ja laittaa tuulemaan myös sammuttamalla koulussa rehottaneen ringin, jonka avulla oppilaat saivat kokeiden tuloksia parannettua petoksilla. Nopeasti tilanne koululla lähtee eskaloitumaan absurdeihin suuntiin; herra Hasumin pelastama oppilas päätyykin hänen omaan vuoteeseensa, herra Hasumi alkaa kiristää koulun muita opettajia, erään herra Hasumista valittaneen oppilaan vanhempi joutuu polttomurhan kohteeksi ja eräs herra Hasumin kollegoista saa selville varsin ikäviä asioita herra Hasumin edellisessä työpaikassa sattuneista tapahtumista. Herra Hasumi kuitenkin lisää vain kaasua toimintaansa, joka toden teolla käynnistyy koulun järjestämästä yöpymistapahtumasta koululla …

Kommentit

Takashi Miike ei lepää. Tällä vuosituhannellakin on jo ehtinyt kertyä puolen sataa kokopitkää monessa eri lajityypissä. Lesson of The Evil on verinen oppitunti koulukiusaamisen äärimmäisistä seuraamuksista. Miiken elokuvassa yläasteen opettaja tarttuu ns. härkää sarvista ja alkaa omakätisesti puuttua kiusaamistapauksiin, mutta opettajan oma moraalinen kompassi on ollut rikki niin pitkään, ettei hän näe oman toimintansa karmivia erheitä. Oman käden oikeus eskaloituu nopeasti hurmeiseksi tehotuhonnaksi, jossa raatoja syntyy kuin sieniä sateella.

Miike ei paina vähääkään jarrua, vaikka elokuvassa uhrit ovat pääsääntöisesti lapsia. Kouluampumisten ja -puukotusten maailmassa materiaali on varsin rajua ja semminkin, kun Miiken koulumaailma ei muutoinkaan ole vapaa korruptiosta, egojen kisailusta, vanhempien köydenvedosta, kateudesta ja rahasta luoden hätkähdyttävän realistisen kouluympäristön juuri sellaisine ongelmineen kuin mitä fiktion ulkopuolisessakin maailmassa. Lesson of The Evil elokuvana käynnistyy yht’aikaa verkkaisesti ja upottavan tarinavetoisesti luoden pahaenteistä pohjaa päähenkilöiden taustoilla vaikuttaviin motivaattoreihin ja antaa ensiviitteet niihin syihin miksi helvetti lopulta pääsee valloilleen. Ensimmäisen vajaan tunnin jälkeen lakipiste yhä kierommaksi ajautuvassa skenaariossa tulee vastaan ja raaka väkivalta näyttää jäävän toimijoiden ainoaksi keinoksi reagoida ympäristön ärsykkeisiin. Sen jälkeen seuraavat kymmenminuuttiset ovat hurmeista veristä tuhontaa, jota sävyttää Miiken omalaatuinen tyyli yhdistää lajityyppejä kuin varkain. Materiaali kuvastoineen efekteineen päivineen on järisyttävän periksiantamatonta eikä Miike karta rajun väkivallan kuvaamista yhdessäkään kohtauksessa. ”Kultaisella” 80-luvulla tämä(kin) elokuva olisi Euroopassa kielletty oitis raaistavana ja elokuvakopiotkin olisi poltettu hysterian rovioilla samalla kun tekijöitä olisi vaadittu vankilaan yleisestä moraalin korruptoimisesta. Kokeneenkin hurmeisten kauhuelokuvien harrastajan on vaikea löytää vertailukohtia aiemmasta. Tässäpä se Miiken vahvuus on toisaalta perinteisestikin ollutkin: tuoreuden tuntu, rohkeat irtiotot alueille, joilla ei ole tohdittu käydä ja uskallus viedä visio perille eikä jättää puolitiehen. Elokuvaa maahan painavana momenttina on kuitenkin verrattain pitkäksi ajautuva kestoaika, joka kyllä verottaa tuhonnan tehoja, vaikka sisältö sinällään elokuvaa kannattelisikin. Siltikin viimeinen tunti menee kyllä kaikilla mittareilla aika reteästi överiksi mikä tietenkin Miikellä on ollut tarkoituksenaankin, mutta samalla monet lahtaamiset tuntuvat jo elokuvan omassa kontekstissaankin tarpeettomilta toistoilta.

Verisen kouluelokuvan lajityyppiä on vaikea määrittää. Inhoilla ihon alle menevillä sivujuonteilla Miike edistää kouludraamaa, kilahtavan opettajan asteittaista vaipumista murhaajaksi voi hyvin ajatella psykologisena trillerinä ja veripaltun palvonta on ehtaa splatteria. Siltikin Miike onnistuu ylläpitämään kiehtovan tarinan jokaisen kolkan ympärillä piinaavan tehokkaan tunnelman, joka kestää ja koukuttaa. Riippuen katsantokannasta Miiken mukaan ripottama sysimusta huumori on joko herkullisen röyhkeää iloittelua tai mauttomuuden multihuipentumaa, kun kukin katsoja mielessään luonnollisesti linkittää elokuvan sinällään fiktiiviset tapahtumat reaalimaailman tapahtumiin. Niin tai näin, Miiken ohjaus on mutkattoman tehokasta, draaman ja toiminnan välinen syke moitteettomasti käsi kädessä ja leikkaus nerokasta. Rajun materiaalin ja aihepiirin vuoksi ei voi suositella herkille katsojille. Väkivaltaviihteen ystävienkin on syytä huomioida, että aihepiiri lapsiin kohdistuvine väkivallantekoineen ei ole millään muotoa helppo eikä sitä käsitellä silkkihansikkain.

Yhteenveto

Takashi Miiken verinen tuhontaelokuva vie kouluelokuvan totaalisesti kilahtavasta opettajasta tyystin uusille kouluelokuvien vesille. Opettaja Hasumin roolissa operoiva Hideaki Itô hoitaa tonttinsa eleettömän tehokkaasti ja kanavoi hahmoon juuri sellaista outouden värinää, jota täydelliseltä psykopaatilta viihde-elokuvan viitekehyksessä voikin odottaa. Rankka ja verinen koulutuhonta sopii vain väkivaltaviihteen estottomille ihailijoille. Muiden ei kannata vaivautua mieltään pahoittamaan.

7/10.

Linkki promootiomateriaaleihin

Tomorrowland (2015)

Ohjaus: Brad Bird
Käsikirjoitus: Brad Bird, Damon Lindelof
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Espanja, Ranska, Iso-Britannia
Kieli: englanti, ranska, japani
Budjetti: karvan vajaa 200 miljoonaa USD
Arvioitu: kesä 201
Arvioidun version pituus: 130 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 22.5.2015

Johdanto

Ihmiskunnan kohtalo lienee taputeltu; kysymys on lähinnä siitä, miten pitkään kykenemme pyristelemään kuolonkouristuksissamme. Tällaisen fatalismin kampittamiseen elokuvien maailmassa tähtäävät tieteiskuvaukset pyrkivät antamaan meille katsojille mahdollisuuden kuvitella avarammin mahdollisia reittejä lajimme selviytymiseen. Ne pyrkivät antamaan toivoa. Toivo ei ole ehtymätön, itsekseen puissa kasvava luonnonvara, jonka olemassaolo on itsestäänselvää ja sisäänrakennettua ihmisyyden ytimeen. Ihmisyksilöiden välillä on tietenkin suuria eroja, mutta toivottomuuden ja pessimistisen fatalismin siemen ei kovin paljon tarvitse itääkseen elinvoimaiseksi versoksi.

Robert Wisen klassisessa sormienheristelyssä The Day the Earth Stood Still (1951) tavoite ja viesti ovat harvinaisen selviä: ydinsota ei ole kiva juttu, älkää tehkö sitä. Toivoakin on. Ihmiskunnalla oli tuohon aikaan kuitenkin kiire pultata lisää pommeja, joten Ishirô Honda puuttui asiaan elokuvallaan Gojira (Godzilla, 1954) ja todellakin valisti kansalaisia, että: eiku ihan tosi, lopettakaa se pommien tekeminen. Ja antoi toivoa. Don Siegel teki elokuvallaan Invasion of the Body Snatchers (1956) kaikille selväksi, että: höpsistä keikkaa, kommunismi on todella paljon ikävämpi juttu, sitä pitää pelätä. Ja antoi toivoa kommunismia vastaan taistelussa. Pöh. Itse asiassa koko pirun tieteiselokuvan lajityyppi perustuu sosiaalisten epäkohtien julkituontiin, huolestuttavaksi katsottujen kehityssuuntien spekulatiivisiin seuraamuksiin, mahdollisten ulospääsyreittien analysointiin, dystopian ja utopian rakentumiseen johtavien polkujen tutkimiseen sekä katsojien evästämiseen siitä, että miksi juuri jokin tietty polku kannattaisi vaihtaa toiseen. Tietenkään kaikissa tieteiskuvauksissakaan ei ole mitään varsinaista sanomaa, mutta aika pahuksen monessa juuri nimenomaisesti sellainen taustalla vaikuttaa ja sen ulostuomisen intensiteetti vain vaihtelee. Parhaimmissa kuvauksissa näkökulma on nesteen lailla käyttäytyvä ja yrittää tarkastella lähestyttävää asiaa kiihkottomasti, mutta eri näkökannat huomioiden. Brad Birdin Tomorrowland ei ole kiihkoton; sen viesti on selvä ja kiveen hakatun järkähtämätön: me olemme oikeassa ja jos ette usko meitä, tämän lajin tarina on tässä. Mutta jos uskotte, meillä on edessämme ihan söpö tulevaisuus.

Juonitiivistelmä

Yhteisen kohtalon etsintään laittavat hynttyynsä yhteen nuori tieteellisesti utelias tyttö Casey (Britt Robinson) ja erakoitunut, kyynisyyteen taipuvainen Frank (George Clooney). Tavoitteena on saavuttaa mystinen paikka, jossakin aika-avaruuden kätköissä lymyilevä kollektiivisen muistin ylläpitämä utopia, Tomorrowland. Matka on täynnä vaaroja eikä vaaroilta voi välttyä perilläkään.

Kommentit

Tulevaisuudessa kaikki on hyvin, kunhan vaan menneisyys saadaan pelittämään, julisti yhtä vuotta tätä Disney-studion elokuvaa aiemmin jo Christopher Nolan silmäkarkkipettymyselokuvassaan Interstellar (2014). Samaan tematiikkaan iskee tämä Brad Birdin ohjaama kotkotus Tomorrowland, jonka keskiössä sukkuloidaan eri aikajanoilla tutkailemassa tulevaisuuden maailman ja menneisyyden maailman vuorovaikutusta erilaisia vaaroja ratkoen ja vältellen. Koreaa on ja pitää ollakin toki nykykatsojaa viihdyttääkseen. Elokuva hassaa kosolti minuutteja esitellessään silmiähiveliä efektejä sinne tänne lentelystä erilaisilla ja kokoisilla härpättimillä. Ihan James Cameronin Avatar (2009) -elokuvan näytetäänpä nyt tämmöinenkin vinha liitely hassulla möröllä, kun poijjaat sen meille tietokoneilla nysväsivät -älyttömyyksiin ei ajallisesti ajauduta, mutta kovin, kovin lähellä kuitenkin ollaan. Sisällön kustannuksella, luonnollisesti. Elokuvan sisältö ei mitenkään tue pitkää kestoa. Monet hektisistä toiminnallisista kohtauksista toimivat kuitenkin miten kuten yksinään. Siltkin niiden liimaaminen toisiinsa teippimäisillä ratkaisuilla pitkäksi tylsäksi litaniaksi erilaisten juonikuvioiden iloisesti törmäillessä yhteen tuntuu kuin olisi ajelulla huvipuiston törmäilyautoilla ruuhkaisena kesäpäivänä.

George Clooney yhdessä pääosista suoriutuu verrattain vetreästi, mitä nyt välillä silmät ummessa, mutta sattuuhan tuota – ikämieshän on jo kyseessä. Itse elokuva on alkupäästään herkullisesti ja ajattomasti rakentuva nuorisoseikkailu ja pitää sisällään kosolti hienoja ideoita. Ehkä liikaakin, sillä yht’äkisti reilun tunnin hienosti rakentunut mysteeri ajautuukin tavanomaisille raiteille puksuttamaan kohti patenttimaisia kohtauksia ja ratkaisuja. Sitä katsoja-parka tajuaa tuijottavansa elokuvaa, jonka on jo monasti ennenkin nähnyt, mutta eri näyttelijöillä ja erilaisilla lavasteilla; Disney ei sitten lopulta ole suvainnut kaavapoikkeamia. Lisäksi elokuvasta kirjaimellisesti loppuu puhti ja loppupuolella onkin sitten tiedossa mielin määrin ah-niin-tunnepitoisia, mutta äärest’ arvattavia ja tylsiä lässyti–lässy -kohtauksia ihka aitoon Disney -henkeen. Epäilemättä taustalla on jonkinlainen kuvitelma siitä, mitä tieteisfiktion pitää pitää sisällään ollakseen haluttu tuote mahdollisimman laajalla maksavien katsojien rintamalla. Ristiriitaa alun verevämpään ja menevämpään menoon on kovasti paljon. Käännekohdan jälkeen elokuvassa nähtävät ratkaisut alkavat ontua, maistua puulta ja lopulta katsojalle rautalangasta väännetään, että tässähän on kyseessä kiusaannuttava sormienheristely siitä, miten kakkatyhmiä ihmiset ovat, kun ajavat katumaastureilla punttisalille ähkäämään, dumppaavat paristot kaatopaikkajätteeseen ja tilaavat netistä muovinpaloja. Sisällyttäminen, hyväksyminen, suvaitsevaisuus, jakaminen ja kierrättäminen ovat kaikki ihania pinkkejä ajatuksia, mutta Disney ihan noin niin kuin aikuisten oikeassa maailmassa edustaa hyvinkin pitkälti omassa liiketoimintaideologiassaan päinvastaisia teesejä. Ah niin paitsi se kierrättäminen, nimittäin ideoiden kierrättäminen, on lafkalle tuttuakin tutumpaa ja peräti tuottavaa puuhaa.

No. Jokainen käsikirjoittajana vuosikaudet toimineen Damon Lindeloffin uraa seurannut elokuvafriikki kyllä tietää, miten vakiopuitteisiin Lindeloff elokuvansa ajaa, jos oikein sille päälle sattuu. Ohjaajana toimivan Brad Birdin ohjaustyö on kyllä suht sujuvaa, mutta kovin tietokone-efektipainotteisena elokuvan syvyys jää hyvin pintakiilteiseksi ja epäaidoksi. Kirkkaita värejä ja valoja paljon käyttävänä tehostepläjäyksenä elokuva pääseekin oikeuksiinsa. Harmillista kuitenkin, että alkupään perusteella elokuvassa olisi paljon potentiaalia nousta nuorisoseikkailuelokuvien eliittiin – sellaiseksi tulevaisuuden Back to the Future (Robert Zemeckis, 1985)-elokuvaksi – , mutta pallon tiputtamisen jälkeen pomput kimpoilevat minne sattuu ja pallon pysähdyttyä käsissä on taas yksi ja sama Disney -elokuva erinäköisillä kuorrutuksilla ja varsin väkivahvalla sormenheristelyllä. Lopun puolituntinen on todella jykevää tuubaa mittasipa sitä ihan millä tahansa mittarilla ja ainakin aikuiset katsojat saa myötähäpeän kyyneliin, koska niin paljon mahdollisuuksia tuli siinä samalla sössittyä. Surkuhupaisan ja masentavan alakulon tuntemuksia herättää se, että loppujen lopuksi kaikesta rauhan ja yhteiselon sössötyksestä huolimatta tekijöiden mielestä ainoa oikea ratkaisu elokuvan loppupuolella kohdattuihin ongelmiin on puhua nyrkeillä ja räjäyttää näyttävästi iso kone. Ai niin ja koska Hollywood, pahis puhuu tietenkin brittiaksentilla. Eikä tämä ole edes kismittävä spoileri, koska useampikin kenkkuilua taitava hahmo tällä myyttisellä puheenparrella laittaa menemään. Kyllä se ihan kelpo piirun verran syö uskottavuutta siitä avartavasta, maailmaa syleilevästä rauhan, harmonian ja yhteiselon sanomasta, kun noinkin karkeilla stereotypioilla sitten kuitenkin pelataan. Vähän väkisinkin tulee mieleen, että elokuvankin tekijöille (kuten oikeassakin maailmassa) harmonia, rauha ja yhteiselo ovat ihan hip ja pop juuri tasan niin kauan, kun ne edustavat sitä juuri ja vain omasta näkökulmasta. Itse asia on toki vakava ja huoli tulevaisuudestamme on helppo jakaa. Eri asia on sitten, voiko tämä Brad Birdin elokuva toimia jollekin sellaisena silmien avaajana, jona tekijät kuvittelevat sen olevan.

Yhteenveto

Koko perheen seikkailuelokuvaksi Tomorrowland antautuu saarnaamaan hyvin järkähtämättömällä vakaudella juuri omaa näkökulmaansa. Ihmiskunnan keskeisiin ongelmiin kuuluukin juuri samainen järkähtämätön oman näkemyssuunnan puolustaminen ja omaan erehtymättömään pyyteettömään hyvyyteen uskominen. Ohjaaja Brad Birdin elokuva ei välttämättä tietenkään väärässä ole ankaralla sormien heristämisellään, mutta hyvinkin tunnetusti esimerkiksi oman maansa sotakoneistoa tukevalta elokuvayhtiö Disneyltä tällainen ulostulo tuntuu jopa luotaantyöntävän teennäiseltä. Kaunista koko perheen katseltavaa kyllä jos kohta ulkoiselta olemukseltaan höyrypunk– ja kyberpunk– tematiikkaa yhdistelevänä elokuvan identiteetti tuntuu ajoittain päälleliimaltulta ja varsin pinnalliselta.