Hereditary (2018)

Ohjaus: Ari Aster
Käsikirjoitus: Ari Aster
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 127 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 20.6.2018

hereditary_primaryJohdanto

Okkultismi on kiehtova ja monipuolinen teema kauhuelokuvissa. 2000-luvulla hyvin usein teema kietoutuu lähinnä joko aasialaisiin henkiolentoihin, tyypillisiin lännen teineille suunnattuihin säikyttelyelokuviin ja rauhattomien kummitusten tutkimukseen tai manaamiseen. Valtaosa toistaa samoja kaavoja; joukko teinejä on osallisena jonkun pahantahtoiseksi tulkitun hengen tempaamisessa osaksi elämäänsä tai kun pahantahtoinen demoni pitää manata pois kiusaamasta. Niitähän riittää.

Paljon kiehtovampia ja hyytäviä asetelmiakin okkulttisten elokuvien tekijät ovat onneksi saaneet aikaiseksi vuosien saatossa. Roman Polanskin Rosemary’s Baby (1968)[x] on alan mestarillinen pioneeriteos, jossa Mia Farrowin näyttelemä Rosemary Woodhouse on liemessä pirullisen salaliiton keskiössä. Samana vuonna ilmaantui toinenkin keskeinen teos; Terence Fisherin saatanallisia kultisteja kuvaava The Devil Rides Out (1968). 1970-luvulla pelastettiin yksilön sielua Saatanalta  (Peter Sykesin To the Devil a Daughter (1976)),  käännytettiin kokonaisia kyliä vihtahousun kätyreiksi (Piers Haggardin Blood on Satan’s Claw (1971)), ihmeteltiin eristyneen saaren pakanallisia riittejä (Robin Hardyn The Wicker Man (1973)) ja vartioitiin maailmaa pahuudelta (Michael Winnerin The Sentinel(1977)[x]). 1980- ja 1990-luvuilla etsittiin kadonnutta laulajaa (Alan Parkerin Angel Heart (1987)),  yritettiin suojella lasta kultin uhraukselta (John Schlesingerin The Believers (1987)), havaittiin, että kauhukirjailijan tarinoissa on outoa vetovoimaa (John Carpenterin In the Mouth of Madness (1994)[x]) ja ihmeteltiin vanhojen kirjojen tekstejä (Roman Polanskin The Ninth Gate (1999)). Uudella vuosituhannella puolestaan etsittiin keinoja taistella demonisia haltuunottoja vastaan (Scott Derricksonin Deliver Us from Evil (2014)), yritettiin paeta vankilasta vanhojen kirjoitusten voimin (Eric Valetten Maléfique (2002)[x]), tutkittiin karmivaa kulttia (Gareth Evansin Apostle (2018)) ja mietittiin mitä oikein tapahtui luolaan kadonneille lapsille (Adrián García Boglianon Here Comes the Devil (2012)). Nämä yllämainitut on poimittu satojen teeman ympärillä pyörivien elokuvien joukosta syystä: niistä kaikista on herkullisia kaikuja Ari Asterin elokuvassa Hereditary. Mainitut muutamat teokset olankohautuksella ja nyrpistämisellä ohittava katsoja ei epäilemättä arvosta Ari Asterin elokuvaakaan ja vastavuoroisesti noista hiuksianostattavia hienouksia löytäneet katsojat lämmennevät tällekin.

Juonitiivistelmä

Annie (Toni Collette), hänen miehensä Steve (Gabriel Byrne), heidän poikansa Peter (Alex Wolff) ja tyttärensä Charlie (Milly Shapiro) surevat yhdessä Annien mielenterveysongelmista kärsineen äidin kuolemaa. Kukin koettaa löytää itselleen sopivia suremisen muotoja. Perheen arki muuttuu täydellisesti, kun surun taakka kasvaa yli äyräittensä odottamattoman ja kammottavan toisen kuoleman seurauksena. Annielle alkaa hiljalleen selvitä, että hänen äitinsä oli sotkeutunut kammottaviin asioihin, joiden seurauksia hänen perheensä joutuu nyt maksamaan.

Kommentit

Ohjaaja Ari Aster nousee tällä elokuvallaan kertalaukauksella kansainvälisestä tuntemattomuudesta modernin kauhuelokuvan merkittävän virstanpylvään tekijäksi. Elokuvassa ohjaaja yhdistelee viekkaan taitavasti mestarillista draaman ymmärrystä, jännityksen rakentamista ja ihon alle menevää kauhua. Aster karttaa kutakuinkin kaikki ennalta-arvattavat klisee-kuopat, johon esikoisohjauksiaan tekevät ohjaavat niin kovin usein katalasti kapsahtavat.

Toni Colletten roolisuoritus on kauhuelokuvan merkkipaalu. Colletten vimmainen matka surun murtamasta äidistä maaniseksi vastausten etsijäksi on monin tavoin pelottavan realistinen ja täynnä vuoroin vaihtuvan epätoivon ja toivon tuntemuksia. Collette piirtää tämän teoksen myötä oman symbolinsa kauhuelokuvan historian lehdille esimerkiksi Jamie Lee Curtisin, Janet Leigh’n, Tippi Hedrenin, Barbara Steelen, Sissy Spacekin, Sigourney Weaverin, Jessica Harperin tai vaikka Shauna Macdonaldin rinnalle. Mitenkään huonosti eivät näyttelijät suoriudu Colletten ympärilläkään, mutta tosiasiassa Colletten hahmo on tämän esitetyn skenaarion keskeisin polttopiste.

Piskuisella, noin 10 miljoonan jenkkitaalan budjetilla, tehty elokuva on nerokkaasti rakentuva ja kohtausten linkitys toisiinsa siirtymäleikkauksineen päivineen huokuu itsevarmuutta ja osaamista elokuvasta taidemuotona. Elokuvan ääniraita (kreditoitu Colin Stetsonille) sopii elokuvan kohtauksiin vailla kitkaa ja ajoittaisesta minimalistisesta otteesta huolimatta äänien käyttö tukee ohjaajan pyrkimyksiä kauhutunnelman luomisessa varsin oivallisesti. Noin kaksituntinen kesto istuu juuri sopivasti elokuvan sisältöön; mitään ei ole tarvetta kiirehtiä eikä viivyttää liiaksi. Alun draamallinen vaihe syventää elokuvan henkilöhahmoja millilleen tarkalleen ennen hektisemmän sisällön käynnistymistä, jolloin katsojalle jää hyvin aikaa ymmärtää henkilöhahmojen heikkouksia, vahvuuksia, tarkoitusperiä ja aiempien ristiriitojen arpia. Epäselväksi ei kuitenkaan pidä jättää sitä, että vaikka rauhallisella draamankaarella alkuun lähdetäänkin, loppupuolen materiaali ei missään nimessä sovi kaikille katsojille kauhun rakenteiden riipiessä sisintä kokeneiltakin alan harrastajilta. Efektit ovat oivallisen tuoreita ja Aster on ymmärtänyt, että erityisesti kauhuelokuvan lajityypissä käytännön efektit toimivat paljon paremmin kuin tietokoneella rakennetut. Efektien käyttö on rajattu juuri sopivasti siten, että niihin ei turru ja niiden rajuus on mitoitettu juuri sellaiseksi, että ne taatusti saavat katsojan jakamattoman huomion. Ihan pelkän jännitysviihteen ystäville tarjonta lienee hieman turhan rajua.

Yhteenveto

Erittäin väkevä ja virkistävän monipuolinen ohjaaja Ari Asterin esikoisohjaus vie synkän, kasvavasti tummuvan tunnelmankehittelyn äärimmilleen ja vapauttaa vieterin loppukohtauksen mieleenpainuvissa hulluuksissa. Aster välttelee kuluneita kliseitä eikä anna armottoman kuvauksensa ajautua helpottavien koomisten väliepisodien rikkomaksi. Modernin kauhun mestariteos etenkin ottaen huomioon elokuvan varsin maltillinen budjetti.

10/10.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s