Return to House on Haunted Hill (2007)

Ohjaus: Victor Garcia
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: William Massa
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 81 minuuttia
Arvioitu: 2010

JOHDANTO

Victor Garcian ohjaama kauhistelu on turhauttavan turha jatko-osa William Malonen halpaa gorekauhua tarjoilevalle elokuvalle House on Haunted Hill (1999), joka puolestaan on uudelleenlämmitys erittäin hyvin toimivasta legendaarisen William Castlen House on Haunted Hill (1959) -elokuvasta. Castlen elokuva vetää ylivoimaisesti parhauden pisimmän korren edelleen tänä päivänä. Garcian jatko-osa lainaa kauhukuvastonsa vaikutteita Japanin ja Korean uuden vuosituhannen kauhumenestyksistä, ryydittää tämän kuvastonsa mielikuvituksettomuudella sekä ääniraidan että kuvauksen kohdalla ja tuuttaa silmille ylenmäärin kökköjä tietokone-efektejä. Tekijät mitä ilmeisimmin kuvittelevat, että huonosti tehtyjen veriefektien esittelyllä voitaisiin päihittää nyt vaikkapa näyttelijöiden osaamisen ja ohjauksen kautta aikaansaatu uhkaavuuden ja pelon tunnelma. Toki tässä tehdään myös aidosti uutta: interaktiivisen elokuvan kokeilua, sillä tekijät kuvasivat elokuvaan kohtauksia sillä periaatteella, että katsoja saa valita tietyn polun, jota seurata elokuvan edetessä. Ajatus on hieno, mutta käytännössä käyttökelvoton toteuttaa. Seurauksena lopullisessa elokuvassa sitten mukana kohtauksia, jotka ovat aivan täysin päättömiä vailla menneisyyttä, koska editoinnissa on epäilemättä jollakin mennyt sormet solmuun ihmetellessä, että minkäköhän vaihtoehtoisen kohtauksen kanssa nyt pitäisikään vehdata.

JUONISYNOPSIS

Tohtori Vannacutin aikoinaan johtamassa hylätyssä mielisairaalassa rytisee jälleen. Arkeologian professori Paul oppilaineen saa vihiä, että keskiajalla demoni Baphometia palvoneen kultin inkvisitiolta pelastettu patsas majailisi edelleen hylätyn mielisairaalan sopukoissa. Näin epäilee myös palkkionmetsästäjä Desmond kööreineen ja joukkiot sattuvat sairaalaan samaan aikaan. Sairaala entisine potilaineen kuitenkin pistää hanttiin…

KOMMENTIT

Surkeiden viritelmien uhrialttarille viimeisenä lampaana kuskataan suoraan kauhukirjailija H.P.Lovecraftin houreisista visioista ylöskaivettu Cthulh…eiku Baphometin patsas ja sitä ympäröivä lihatunneli. Patsaan suojelijana ja ainoana Malonen elokuvan näyttelijänä paluun tekee kauhulegenda Jeffrey Combs (hulluna tohtori Vanacuttina; kuinkas muuten), joka on ainoa sottaisen tuotannon valopilkku, vaikkei filmiaikaa viittä minuuttia enempää saakaan saatikka tarvitse turhia pulistakaan. Muu väki on keskitasoa alempaa tv-kastia. Roolihahmoille on maalattu kullekin jonninjoutava kahden lauseen stereotyyppinen kuvaus ja käsiin jää porukka, jota listitään suljetussa kartanossa suurinpiirtein odotetussa järjestyksessä erilaisin keinoin. Koko touhua väritetään roolihahmojen umpityperällä käytöksellä ja vieläkin pölkymmällä dialogilla. Miljöön ja lavasteiden käyttö on ainoa onnistunut kokonaisuus tässä elokuvassa ja satunnaisin väliajoin ilmaantuvat hoitajien ja potilaiden haamut on mukavasti lavastettu, meikattu ja puvustettu. Mutta se kaikkein tärkein … toimiva kauhutunnelma … loistaa poissaolollaan. Ohjaaja Garcia ei yksinkertaisesti hallitse tunnelman rakentamista eikä edes alkeellisia säikyttelyjä pysty tuottamaan toimiviksi. Kaikkea yritystä kalvaa tuttuuden tunne ja mielikuvituksettomuus. Mitään pelon, jännityksen tai uhan tuntua elokuva ei milloinkaan saavuta ja parhaimmillaankin toistellaan vain edellisen elokuvan kuvaston kautta tutuiksi tulleita temppuja – nekin toki huonommin.

YHTEENVETO

Sinällään ihan toimivan William Castlen House on Haunted Hill (1959) -elokuvan uudelleenlämmityksen jatko-osa polskii hukkumiskuoleman partaalla kliseisten, surkeasti kirjoitettujen ja huonosti näyteltyjen roolihahmojensa aallokoissa. Näyttelijät tarjoilevat piinaa katsojalle, mutta lähinnä tämä on sellaista myötähäpeän ja turhautumisen aiheuttamaa piinaa. Ei kokopitkää ole mitenkään helppoa tehdä, mutta silti elokuvan juonessa on isokokoisen demonin mentäviä aukkoja ja pahimmillaan loogiset typeryydet hyppäävät silmille mielettöminä mokina dialogissa, hahmojen tulemisissa ja menemisissä ja roolihahmojen käytöksessä. Typeryydet hyppäävät silmille eritoten elokuvan puolivälin vaiheilla, kun hahmoja on elossa vielä ”liikaa” ohjaajan hallittavaksi. Lavastuksesta kuitenkin pitää heruttaa piste, sillä kyllähän miljöö toimii ja puitteet ovat ränsistyneessä loistossaan sopivat.

2/10

The Grey (2011)

Ohjaus: Joe Carnahan
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Joe Carnahan, Ian Mackenzie Jeffers
Ensi-ilta Suomessa: 24.2.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 117 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: arviolta $25 miljoonaa

JOHDANTO

Viimeisen kahden sadan vuoden aikana Suomessa on tiedossa 0 tapausta, jossa susi olisi surmannut ihmisen. Kanadasta löytyy tarkalleen 1 vahvistettu susien tekemä ihmiskaato. Mitenkään erityisen yleisestä tapahtumasta siis ei voi olla kyse – paitsi, jos tämän elokuvan esittämää susikuvaa uskoo. Elokuva esittää sudet jättiläismäisiksi – pienen karhun kokoisiksi!? – huvikseen tappaviksi surmakoneiksi. Ala-asteen biologian oppikirjaa ei tekijöille ole sattunut käsiin elokuvaa tehdessä, mutta eksistentiaalisen filosofian – erityisesti tanskalaisen filosofin Søren Kierkegaardin –  tekstejä on sentään taidettu tavata. Elokuvan juonen typeryys, hahmojensa täydellinen idioottimaisuus kylmä-, nälkä-, ja/tai raatelukuoleman uhatessa ja pöyristyttävät loogiset vammailut tekevät itsensä tiettäviksi jo heti alkukohtauksien kautta. Ei siis pidä yllättyä, jos uunoilu jatkuu kirjaimellisesti lopputeksteihin asti. Elokuvan ”juoni” pyörii selviytymisen ympärillä, mutta takuuvarmaa on lähinnä se, että näitä temppuja oikeasti yritettäessä elinaika olisi varmasti lyhyempi kuin mitä elokuvan idiooteilla kuunaan. Liam Neesonin esittämä susien metsästäjä Ottway on elokuvan keskeinen hahmo – ihmisjoukkion alfauros – jonka kautta avataan tietä myös eksistentiaalisille allegorioille. Mutta elokuvan rivien välissä noukittavissa oleviin herkkupaloihin ei pysty keskittymään, koska ohjaaja Joe Carnahan nakuttaa tasaisen varmaan tahtiin toinen toistaan hölmömpiä kuvioita katsojaparan siedettäväksi.

JUONISYNOPSIS

Alaskassa sijaitsevaa öljynporausprojektia susilta suojelemaan palkattu metsästäjä John Ottway joutuu tovereineen rutiinimatkallaan Anchorageen lento-onnettomuuteen. Kone hajoaa ja vie Alaskan brutaaliin talveen mukanaan suurimman osan matkustajista. Muutama kuitenkin jää henkiin, mutta henkiinjääneiden poraustyöntekijöiden on Ottwayn susitaitojen johdattamina yritettävä selättää paikalle herkuttelemaan kiiruhtaneen susilauman.

KOMMENTIT

Kaunis se sentään on. Erämaakuvaus on onnistunutta ja tukee loistavasti elokuvan melankolista tunnelmaa, jossa pohditaan susien ja ihmisten rinnastusten kautta ihmisyyden ja olevaisuuden tarkoitusta ja syntyjä syviä. Itse Greg Nicotero on päästetty efektien pariin puuhastelemaan, mutta lopulta elokuva jää tälläkin saralla varsin kesyksi ja lähinnä susien raatelemien ihmisraatojen kuvaukset muistuttavat meitä elämän raadollisuudesta ja elämänlangan ohuudesta. Jostakin syystä nämä sudet eivät ilmeisesti tykkää syödä ihmisiä; kynsivät ja näykkivät vain sieltä täältä juuri riittävästi saattaakseen uhrinsa kuolemaan. Ihme kyllä raadotkaan eivät sitten tunnu turreille kelpaavan, vaan ehkä susienkin on ahdistettava elossa olevia ihmisiä ”susifilosofisista syistä”.  Elokuvan kerronta on täynnänsä hitaita suvantokohtia, jolloin joukkiolla on aikaa nuotskun äärellä vitsailla, arpoa johtajaurosta ja muistella menneitä. Kai ne sudet sitten käyvät yöpuulle välillä, mutta suurin osa elokuvan kohtauksista potee tarkoitushakuisuudesta johtuvaa ummetusta, jossa realismi ja logiikka antavat aina periksi juuri sille suurelle idealle, joka on kullakin kerralla tarkoitus saattaa katsojan tietoon. Tekijöillä on nimenomaisesti kuitenkin tähän realismiin ja logiikkaan surkuhupaisan totisesti tarraava ote, joten siksi koko elokuvan syvällisempi pohdinto lösähtää pintapuolisten ääliömäisyyksien kautta samanlaiseksi hutuksi – ei tuota ihmisyyden ja olevaisuuden pohdintaa voi ottaa tosissaan, jos se ilmituodaan hutiloiden ja ilman uskottavaa kosketuspintaa siihen todellisuuteen, jota yritetään peilata. No ehkä Hollywoodissa menee läpi hahmojen toikkarointi arktisissa vesistöissä, juoksu metrisissä kinoksissa tai satumaisesti palavat umpijäätyneet oksat, mutta kylmyyteen ja pakkaseen tottuneille elokuvan ”realismi” näyttäytyy vastenmielisen valheellisena. Jos lentokoneella hyiseen erämaahan mäjähtävien selviytyjien tematiikka kiehtoo, alkajaisiksi kannattaa ehkä katsoa Lee Tamahorin yhtälailla epäuskottava, mutta sentään mielenkiintoinen elokuva The Edge (1997), Charlton Hestonin varsin pienelle huomiolle jäänyt The Motherlode (1982), Charles Martin Smithin The Snow Walker (2003) ja Frank Marshallin tositarinan dramatisointi Alive (1993).

YHTEENVETO

Selviytymisjännäriksi itsensä naamioiva filosofinen tutkielma onnistuu lähinnä aiheuttamaan samastumisen niihin susiin. ”Selviytyminen” on idioottimaista kohkaamista toinen toistaan hölmöimpien ideoiden jatkumossa mukamas tappavassa erämaassa. Elokuvan realistinen ote hajoaa nopeasti palasiksi, sillä näiden hahmojen käytöksellä ja ideoilla lumimyrskyjen, epärealistisen aggressiivisten jättiläissusien ja hyytävien pakkasten keskellä elinajanodotteeksi voisi läpsäistä lähinnä minuutteja – ei tunteja eikä todellakaan päiviä, kuten elokuvassa yritetään esittää. Liam Neesonin roolitus ja näytteleminen ovat tärkeitä, mutta parhain anti on silti elokuvan melankolinen ja arktista vihamielisyyden ja kauneuden symmetriaa uhkeasti esittävä luontokuvaus. Carnahanin elokuvan hölmöilyt ovat valitettavasti niin typeriä ja pöyhkeitä, että tekijät itse estävät pääsyn elokuvan rivien väliin. Sääli.

3/10

Asylum (2007)

Ohjaus: David R.Ellis
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Ethan Lawrence
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 93 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: $11 miljoonaa

JUONISYNOPSIS

Mielisairaalaa aikanaan pyörittänyt tohtori Burke meni teineillä tehdyissä kokeissaan aikanaan liian pitkälle ja kapinaan nousseet potilaat hoitelivat arvon tohtorin pois päiväjärjestyksestä. Paitsi, että osapuilleen 70 vuotta oletetun kuolemansa jälkeen sälli palaa takaisin kummituksena, kun yliopisto ottaa vanhan mielisairaalarakennuksen osaksi kampusta ja rakentaa sinne asuintiloja opiskelijoille. Alkaa kauhistuttava kuhina, kun collegessa kummittelee.

KOMMENTIT

David R.Ellisin Asylum edustaa osapuilleen kaikkea sitä, mitä Yhdysvaltalaisten studioiden uuden vuosituhannen ”kauhu” on kaikkein karmeimmillaan. Loputonta kliseiden toistamista, surkeasti kirjoitettua, mielikuvituksettomasti ohjattua, ulkokultauksella kuorrutettua, stereotypioihin rakentuvaa ja täysin todellisuudesta vieraantunutta kuvitelmaa siitä, mitä genren katsojien ajatellaan haluavan. Elokuvan jännityselementit rakentuvat etupäässä muutamiin kuluneisiin säikyttelyihin, jotka nekin vedetään alavireisellä rutiinilla. Minkäänlaiseen kauhutunnelmaan tekijöiden taidot eivät kertakaikkiaan riitä. Järkyttävän surkeasti käsikirjoitettu tarina kaatuu paitsi erityisen huonosti kynäiltyyn dialogiin niin myös poikkeukselliseen tylsyyteen: paikoin elokuva junnaa täysin yhdentekevän teinidraaman koukeroissa. Ärsyttävyyteen saakka stereotyyppiset college-nuoret voisivat yhtä hyvin kantaa teurastajan vuoronumeroa ja jännäksihän se menee, kun pitää arvuutella mikä surkuhupaisan pelleilyn hahmoista klaarataan seuraavaksi. Katsoja tosin nostaa arvon tohtorille sitä kuuluisaa hattua, sillä näiden ärsyttävien teinien liiskaaminen tuntuu lähinnä maailman parantamiselta.

Odotetuin kääntein etenevä pörhöily on lähinnä William Castlen ohjaamasta klassikkotarinasta William Malonen ohjaaman yksitotisen uudelleenfilmatisoinnin House on Haunted Hill (1999) kömpelö variaatio ja mausteeksi sekaan on heitetty kaikenlaista sekalaista Nightmare on Elm Street -elokuvista, Hellraiser -elokuvista ja Friday the 13th -elokuvista. Kerrassaan mitään originaalia tai edes kiehtovasti varioitua ei löydy itkemälläkään ja kaikki on valitettavan tuttua, kopioitua ja kliseistä. Surullisen heikkoa kokonaisuutta sävyttävät sentään keskimääräisen CSI-jakson tasolle kompuroivat veriefektit ja sinällään toimivat tuokiokuvat ränsistyneen mielisairaalan miljööstä. Puitteiden puolesta voisi siis jotakin jo odottaakin, jos kohta äänimaailma on tavanomaista tv-jännäritasoista tauhkaa vailla elokuvaa vahvistavaa identiteettiä tai intensiteettiä. Teininäyttelijät vetävät roolinsa odotetun surkeasti ja ainoa ilonpilkahdus on Mark Rolstonin näyttelemä tappajalääkäri. Elokuvan juoni on omituisen rikki ja käsikirjoitus hiihtää ammottavien juoniaukkojen kautta tökeröstä kohtauksesta toiseen ilman rahtuvaakaan itsekritiikkiä. Karmivaa.

YHTEENVETO

Poikkeuksellisen kliseinen ja tylsä teinikauhistelu, joka kaivaa itsensä jok’ikiseen kliseekuoppaan, mitä genreen muodostui 70- ja 80-luvuilla. Jankkaava dialogi on harvinaisen elotonta ja muuntaa elokuvan paikka paikoin surkeasta sysipaskaksi. David R.Ellisin ohjaama stereotyyppinen teinikauhistelu yrittää imeskellä loppuun kalutun luun ytimestä vielä jotain makuja, mutta jäljelle jää kaikin puolin turhauttavan heikko esitys vailla mitään erityistä pelastavaa. Sujuvahko kuvaus, verevät värit ja muutamat toimivat efektit pelastavat tuotoksen laskiämpäristä.

2/10

 

Innkeepers (2011)

Ohjaus: Ti West
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Ti West
Ensi-ilta Suomessa: Night Visions festivaaliesitys 13.4.2012, ei teatterilevitystä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Arvioitu: 2011

Juonitiivistelmä

Synkän historian omaavan Yankee Pedlar Innin sulkemista edeltävänä iltana hotellin aulassa työskentelevillä Lukella ja Clairella on tylsääkin tylsempää. Hotellissa on vain pari hassua asukkia vetäytyneenä omiin oloihinsa. Ämätööriaaveenmetsästäjien roolissa majataloon töihin tulleita Lukea ja Clairea molempia tuntuu kiehtovan myyttisen yliluonnollisen asukin, hotellissa sata vuotta aiemmin traagisesti kuolleen Madeline O’Malleyn, aaveen havainnoiminen. Madeline näyttäytyy kuulemma aika ajoin ja naisen kuolemaan liittyi tarinoiden mukaan jotain poikkeavaa, jonka vuoksi Madelinen sielu on jäänyt rauhattomana majataloon. Jos Madeline jonakin päivänä näyttäytyy, niin nyt on viimeistään sen aika; onhan talo viimeistä päivää käytössä ennen sulkemista. Pitäisi olla varovainen, mitä haluaa …

Kommentit

Unenomaista tunnelmaa onnistuneesti manaava ohjaaja Ti West on löytänyt kerrassaan mainion parivaljakon eteerisen kummituskauhistelunsa pääroolien esittäjiksi. Sara Paxton Clairen roolissa ylittää positiivisessa mielessä kaikki odotukset ja vaivatta kykenee nousemaan antautuvalla osaamisellaan pääroolin vaatimalle tasolle. Pat Healy Lukena jää suosiolla sekundääriseksi toimijaksi, mutta parivaljakon välinen kemia elokuvassa toimii erinomaisen vakuuttavasti. Sivuroolissa entisenä tv-tähtenä ja nykyisenä meediona toimiva veteraaninäyttelijä Kelly McGillis sopii luontevasti rooliinsa hänkin, jos kohta hieman vaisuhkon oloisesti ja eleettömästi siinä sitten toimiikin.

Ti West käyttää tietoisesti hyväkseen tunnettuja kauhuelokuvakerronnan elementtejä kuin dekonstruoidakseen niitä päästäkseen näiden elementtien keskeiseen ytimeen – siihen, miksi mainitut elementit toimivat ja siksi ovat tulleet alalla kliseiksi. West keskittyy rakastavalla ja palavalla innolla vuoronperään yksittäisiin teemallisiin elementteihin, hiljaksiin venyttää tunnelmoinnin äärimmilleen ja katsoo kuinka lähelle kauhun tunnetilan herättämistä hän pääsee. Ja onhan se myönnettävä, että aika onnistuneesti herkkyydellä luodut kohtaukset rakentuvat, kun niihin vaivaudutaan keskittymään suurella huolellisuudella ajan kanssa. Kaiken kaikkiaan elokuva vaikuttaisi olevan tavallaan tunnettujen kauhukliseiden tehon tutkielma yhtälailla kuin omalla juonellaankin kulkeva kokonaisuus.

Elokuvan rakenne on varsin klassinen. Lähes ensimmäinen puolikas siitä katsojalle tutustutetaan elokuvan miljöö sekä elokuvan kolme toimijaa arvomaailmoineen, unelmineen ja heikkouksineen päivineen. Jälkimmäinen puolikas lähtee sitten tiivistämään orastavasti kehittyvää tunnelmaa ja alkaa pienin vihjein heittää katsojalle mahdollisuuksia oman tulkintansa rakentamiseksi. Ti West jättää useita naruja tarkoituksella solmimatta elokuvan lopetuksessa ja kiehtovasti ja ilmeisen tahallaan antaa katsojalle aseita kyseenalaistaa elokuvan tapahtumia ja syitä näille tapahtumille.

Amerikkalaiseksi yliluonnollista kauhua käsitteleväksi elokuvaksi sen tunnelma, vähäinen näyttelijämäärä ja erittäin verkkainen tempo ovat hyvin epätyypillisiä ja elokuvan hiljaksiin rakentuva tunnelma muistuttaa espanjalaisten nykyohjaajien yliluonnollisen kauhun ympärille rakentuvia trillereitä: Alejandro Amenábarin jo pienimuotoiseksi klassikoksi noussut The Others (2001), Juan Antonio Bayonan erinomaisen hyytäväksi kääntyvä El orfanato (The Orphanage, 2007), Mateo Gilin nöyrä ja vaatimaton Regreso a Moira (Spectre, 2006) ja miksei vaikkapa Jaume Balaguerón tehokas niskakarvojen nostattaja Los sin nombres (The Nameless, 1999). Kaikki mainitut espanjalaistuotannot ovat samalla oiva vihje siitä, mitä tuleman pitää, joten noiden elokuvien vihaajat eivät taatusti lämpiä tällekään.

Yhteenveto

Modernien espanjalaisten kauhutrilleristien eteeriseen tunnelmointiin kumartava elokuva käyttää oivasti kekseliästä kameratyöskentelyä, hienovaraisesti äänimaailmaansa ja rakentaa siihen sukeltavalle katsojalle tunnelmallisen hitaan temmon nautiskelupaketin. Visvaisen toiminnan ja goren ystäviä siis ei tällä kertaa hemmotella ja elokuvan hidas kulku ja käynnistyminen takaa sen, että se jäänee lopulta melko pienen piirin herkuksi.

6/10

Bad Ass (2012)

Ohjaus: Craig Moss
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Craig Moss, Elliot Tishman
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: hyvin vähäinen

Johdanto

Epic Beard Man” eli Thomas Bruso tuli netti-ilmiöksi YouTube-palvelun kautta levinneestä videosta, jonka sivullinen kuvasi bussissa Bruson piestyä tummaihoisen Michaelin tämän käytyä Brusoon käsiksi aggressiivisen sanaharkan jälkimainingeissa. Muutaman minuutin videon pohjalta laadittu elokuva nostaa Bruson hahmon sankarin asemaan ja laajentaa tarinan ehdaksi vigilanttielokuvaksi miehestä, jonka ystävä murhataan ja joka hakee oikeutta vaikka sitten oman käden kautta. Eksploitatiivinen B-elokuva joutuu kuitenkin kantamaan harteillaan kovaa poliittisen korrektiuden taakkaa ja siksi valkoihoisen Bruson hahmo on vaihdettu elokuvassa Danny Trejon näyttelemään tummaihoiseen/latinalaisamerikkalaiseen Frank Vegaan ja bussissa päälle käyneen tummaihoisen vaihdokiksi on otettu valkoisia skinheadejä. Vakaviin aiheisiin puuttuva toimintahalpis on juonensa puolesta varsin yksitotinen ja yksioikoinen eikä suuriin yllätyksiin juonen kuljetuksessa kannatakaan varautua. Useimmiten toimivat vigilanttielokuvat noudattavatkin melko selkeää kerronnallista kaarta eivätkä antaudu hörhöilemään sivuraiteille. Ja kuten aika usein vigilanttiteemoissa: rotujen ja sosiaaliluokkien välinen jännite on tässäkin käsinkosketeltavasti läsnä, jos kohta ehkä paikoin turhankin provokatiivisesti.

Juonitiivistelmä

Frank Vega on Vietnamin sodan veteraani. Vega on sodan jälkeen omilleen jäämään joutunut ja siviilimaailmaan kouluttamaton sukankuluttaja, joka vain yrittää hakea omaa paikkaansa ja omaa onneaan maailmassa. Vanhan Frank Vegan tapeltua bussissa kahta skiniä vastaan, tulee hänestä yllättäen nettihitti ja paikallinen sankari. Vegan ystävän murhatutkimukset eivät johda mihinkään ja Vegan naapurustossa rehottava rikollisuus saavat lopulta Vegan kiehahtamaan ja mies siirtyy käyttämään oman käden oikeutta etsiessään ystävänsä murhanneita nuljakkeita. Nuljakkeet vaihtuvat korstoihin ja korstot gangstereihin ja pian Vega huomaakin olevansa varsin syvällä myös koko kaupungin poliittisissa kuvioissa.

Kommentit

Ei siinä mitään, että elokuvan alkupuolella on minuuttitolkulla muualta hankittua kuvamateriaalia … lopussa on Walter Hillin Red Heat (1988) -elokuvasta pöllitty ja uudelleeneditoitu kokonainen järeä toimintakohtaus! Erittäin taidokkaasti ja huolitellusti uudelleen koottu kohtaus toisintaa Arnold Schwarzeneggerin ikonisen bussitakaa-ajon Ed O’Rossin kanssa ja nivoutuu odottamattoman tehokkaasti sujuvaksi osaksi tätä Craig Mossin ohjaamaa elokuvaa. Vigilanttielokuvana Bad Ass kertoo tuttua tarinaa miehestä, jonka mitta tulee täyteen ja joka päättää haistattaa pitkät muiden mielipiteistä ja käärii itse hihat. Samassa kuorossa lallattavat sujuvasti Michael Winnerin Death Wish (1974), Daniel Barberin Harry Brown (2009), Clint Eastwoodin Gran Torino  (2008), Philip Noycen Blind Fury (1989) ja Jason Eisenerin Hobo With a Shotgun (2011)[x]. Selkeitä yhtymäkohtia voi lisäksi johtaa myös ikonisiin kovanaamoihin (Dirty Harry -elokuvasarjan) Don Siegelin Dirty Harry (1971) -elokuvassa ja Martin Scorsesen Taxi Driver (1976)-elokuvassa. Luonnollisesti kovanaamainen näyttelijä Danny Trejo istuu karskin näköisenä korstona tällaiseen rooliin vaivatta vaikkakin eipä tässä nyt mitään kovin kummoisia lähtökohtia tarjoilla roolissa revittelyyn. Tällä kertaa elokuvan sävy on nimittäin vähemmän räikeä ja yliampuva kuin mitä Maniquis&Rodriquezin elokuvassa Machete (2010), jonka pääroolin Trejo veti vallan veikeästi ja unohtumattomasti.

Mutta se mikä erottaa tämän elokuvan tyypillisistä kovanaamatoimintaspektaakkeleista on se, että tekijät ovat saavuttaneet onnistuneesti kunnioitettavaa maanläheisyyttä. Elokuvan kohtauksista voi melkein maistaa maan ja hien eikä käsikirjoitus edes yritä tarjota katsojalle tavallisia toimintaspektaakkelien takinkäännöksiä tahi tusinatoiminnassa niin usein nähtäviä täydellisen epäuskottavia juonikäänteitä. Klassiset takaa-ajot, käsirysyt ja muutama harva pyssynpaukuttelu ovat harvinaisen raikkaita ollessaan vailla eeppistä taustamölinää, miljoonien eurojen pyrotekniikkaa ja ikuisuuksiin jatkuvaa sekaista ja äkäistä leikkausta. Kun Vegan nyrkki heilahtaa, ei siinä montaa sekuntia tarvitse tilannetta selitellä. Itse asiassa elokuvan yleinen tunnelma on aika lähellä monen 50-luvun film noir -elokuvan tunnelmaa eikä Vegan hahmosta lopulta niin kovin pitkiä siltoja tarvitse miettiä varsin kovien nimien ikuistamiin ikonisiin film noir -hahmoihin. Siltikin mukana on reipashenkistä camp-iloittelua ja herkullisia, tirskuntaa aiheuttavia kohtauksia Vegan hahmon yrittäessä sovittaa itseään uuden vuosituhannen metkuihin ja … ketkuihin. Vaikka sanottavaa löytyykin, tällä kertaa se sanotaan ainakin hymyssä suin.

Yhteenveto

Erinomaisen reipas B-elokuva on pikkubudjetistaan huolimatta odottamattoman kypsä ja toimivakin eksploitaatiotoiminta. Nettivideosta kokonaiseksi käsikirjoitukseksi laajennettu tarina on koko kestonsa kyllästetty hauskoilla yksityiskohdilla ja sen komedialliset aspektit tasapainottavat elokuvan varsin alakuloista virettä Frank Vegan vihdoinkin raivatessa itselleen oman paikkansa maailmassa. Pikkukillinkien halpatuotannoksi hämmästyttävän hyvin rakentuva kokonaisuus saa vettä myllyyn sujuvasta kuvauksesta ja Danny Trejon karskista olemuksesta. Hölmöt one-linerit, varsin niljakas ja kömpelö dialogi, 70-luvun vigilanttielokuville tehtävät kumarrukset, rosoinen editointi ja muualta hankitut katkelmat vain korostavat B-tuotannon pilkettä silmäkulmassa. Tämä on paljon särmempää uudelleenlämmitettyä grindhousea kuin mitä nyt vaikka Tarantinon ja Rodriquezin Ison Rahan projektit!

7/10.

Slaughter (2009)

Ohjaus: Stewart Hopewell
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Stewart Hopewell
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Arvioitu: 2010
Budjetti: noin $4 miljoonaa

Johdanto

slaughter_primary

Maatiloissa on taikaa. Mikäpä oikeastaan sen herkullisempi tapahtumapaikaksi jännitys- tai kauhuelokuvalle kuin syrjäisessä kolkassa kaukana ”sivistyksestä” ja uteliaista silmistä oleva ränsistynyt maatila, jonka alueelle eivät kännykkätornien signaalit ulotu saatikka pakeneminen juoksemalla tuntuu lähinnä typerältä. On vaikeaa keksiä parempaa lähtökohtaa kauhuelokuvalle kuin umpeen kasvavan syrjäisen tien päässä kuunvalossa nököttävä ränsistyvä röttelö. Paikka, jossa luontaisesti kukaan ei kuulu huutoasi ja joka nurkan takana voi uskottavasti lymytä mitä mielikuvituksellisin hengenpäästämiseen soveltuva vekotin. Varsin usein teemaan yhdistetään kaupungista maaseudun rauhaan muuttava henkilö tai perhe, jotka kuvittelevat pääsevänsä pakoon joko omaa taustaansa tai omaa itseänsä ja aloittavansa puhtaalta pöydältä. Näin myös tällä kertaa Stewart Hopewellin esikoispitkässä, jossa maatilalle saapuva nuori nainen pakenee kaupungista pois hankalan ex-poikaystävän ikeestä. Hyvinkin tavanomaista teeman elokuville on myös se, että maaseututulokkaalle yksinkertaisemman ja rauhallisemman elämän ja idyllisen ympäristön rikkoutuminen paljastaa, että ihmiselle luonnollinen raakuus ei ole suinkaan vain kaupungissa pahaa tekevien etuoikeus. Hopewell tutustuttaa meidät myös tähän ja hyvinkin totutuin rakentein. Melko tuttuja kaavoja Hopewell siis noudattaa esitellessään katsojalle paratiisin omalta kolkalta tuntuvan maatilan, johon tarkempi tutustuminen karsii kaupunkilaisen sinisten silmien auvon pilkkeen reippaalla kurituksella. Maatilan pahuuden kahleista irti pyristelevän kaupunkilaisen selviytymistrillerin muuntuminen slasher-lajityyppiin kesken kaiken on kuitenkin jokseenkin ontuvaa, vaikka se elokuvan juonirakenteiden kautta lieneekin väistämätön kulkusuunta.

Juonitiivistelmä

Väkivaltaiseksi ja mustasukkaiseksi osoittautunutta poikaystäväänsä pakeneva nuori nainen Faith lyöttäytyy yhteen sattumalta tapaamansa toisen nuoren naisen – Lolan – kanssa. Faith ja Lola viihtyvät hyvin yhdessä ja Faith muuttaa lopulta kesän ajaksi Lolan perheen maatilalle. Kaikki ei ole kuitenkaan kunnossa maatilalla ja hiljaksiin Faith pakottaa itsensä kohtaamaan mieltä kalvavat poikkeamat ja uskaltautuu astumaan sisälle maatalon sikalaan ja sen teurastamoon…

 

Kommentit

Ohjaajansa Stewart Hopewellin esikoispitkä asemoi itsensä – hieman epävakaasti kompuroiden – jännitysdraaman ja slasherin välimaastoon ja painottaen kauhutrillerimäisiä kohtauksia. Riipaisevan ja paljon lupaavan aloituskohtauksen jälkeen on ilmeistä, että aloituksen tapahtumat seuraavat vasta myöhemmässä vaiheessa ja että noihin tunnelmiin ei päästä ilman kunnollisia perusteluja. Hopewell aloittaakin aivan perusteista ja käytännössä elokuvan ensimmäinen tunti pitkittää nuorten naisten hiljaksiin rakentuvasta ystävyydestä kumpuavaa tunnelmaa lopun puolituntiseen sekopäiseen tehosekoittimeen. Draamankaari jää kuitenkin verrattain ohueksi ja vaikka nuorten naisten näyttelijät Lucy Holt ja Amy Shields pystyvätkin eläväisinä ja rooleihinsa hyvin mahtuvina pitämään elokuvan kiinnostavana, alun alustus on silti liian vaivalloinen ja tempoltaan tarpeettoman verkkainen toimiakseen kunnolla lopun kaoottisissa kauhutunnelmissa. Ero alun ja lopun välillä on pitkälti samankaltainen kuin Eli Rothin elokuvassa Hostel (2005). Rauhallisuus ja maltti olisivat toki olleet pelastuksena lukemattomille kinemaattisille joutomaan raadoille, mutta Slaughter:issa ongelmaksi muodostuu se, että nuorten naisten yhteisen elämän kierrokset tuntuvat pitkään vain tarpeettomalta joutokäynniltä sen sijaan, että kasvatettaisiin tiivistyvän tunnelman kautta puhtia elokuvan lopulliseen kliimaksiin.

Suurin osa elokuvasta soljuu käytännössä hyvinkin uskottavissa raameissa, mutta loppukohtauksen pyörteissä katsojalta odotetaan jo aivan toisenlaista venymistä uskottavuusrintamalla. Harmillisesti tapahtumien uskottavuuden johdonmukaisuus ei siis pysy vakiona koko elokuvan matkaa ja ristiriita alun ja lopun välillä on kiusallisen ammottava. Elokuva heittää kuperkeikkaa moneen kertaan ja x:nnen keikauksen jälkeen käänteet alkavat jo miltei huvittaa, vaikka elokuvan perusvire on hyvinkin synkkä ja totinen. Hyvin elegantisti rakennetut kauhukohtaukset antavat kuitenkin lupaa odottaa paljon ohjaajan tulevaisuuden elokuvilta. Maatila muodostuu keskeiseksi tarinan edetessä ja viisaasti tekijät malttavat kasvattaa maatilan oman teurastamon merkitystä riittävän pitkään ja siitä muodostuukin näin onneksi perin hyytävä. Rakennustyö maksaa itsensä takaisin korkojen kera. Aika ajoin teurastettavien sikojen vinkuna ja tieten suorastaan epäinhimilliseksi korostetun vinkunan vaikutukset Faithiin voidaan toki nähdä tavanomaisina tehokeinoina tyylillajin sisällä, mutta yhtä kaikki elokuvan toimijoiden yhteistyön kautta tulos kuitenkin vakuuttaa ja vaikuttaa. Pirullisen ankea lopetus sopii hyvin kovempipintaisten kauhuelokuvien henkeen, mutta tavalliselle trillerille se on kyllä liikaa ja koska elokuva kuitenkin suostuu pelaamaan hyvin pitkälti maltillisemman trillerin korteilla, lopetus ei istu siihen eheänä osana. Käsikirjoitus vielä saattaakin kestää tämän liikkumatilan, mutta lopullinen elokuvallinen toteutus ei pysty uskottavasti vakuuttamaan olevansa sekä piinaavaa kauhua että jännitysdraamaa yhtäaikaisesti.

Yhteenveto

Ohjaaja Stewart Hopewellin esikoinen on kyllä perushyvä trilleri. Kauhuainesten sekoittuminen draamalliseen trilleriin toimii kohtuullisen hyvin ja vaikka elokuva kumartaakin slasher-elokuvien puolelle, se ei missään tapauksessa lopultakaan yllä sellaiseen hurmeeseen, mitä elokuvan nimi antaisi olettaa. Katsojan pinnaa venytetään alkupuolella tarpeettomasti, mutta lopun puolituntiseen lihamyllyyn kuuluvat kohtaukset palkitsevat kyllä odottamisen, mikäli katsoja sattuu olemaan kauhuelokuvan ystävä. Tässäpä yksi keskeinen elokuvan ongelma: elokuvan kohderyhmää on hieman vaikea hahmottaa, koska die-hard -kauhufaneille loppu yksistään ei riitä ja perinteisemmän trillerin ystäville loppu on aivan liian shokeeraavan väkivaltainen ja kaoottinen erityisen synkän lopetuksen heittäessä vielä elokuvan ylle sysimustan nihilismin varjon.

5/10

 

The Most Dangerous Game (1932)

Ohjaus: Irvin Pichel, Ernest Shoedsack
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: James Ashmore Creelman
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 63 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: noin $0,2 miljoonaa

Johdanto

Tämä Richard Connellin novelliin pohjautuva elokuva on ihmismetsästys -teeman ensimmäinen filmatisointi ja edelleen monella tapaa luokkansa valioita. Hullun herttua Zaroffin metsästys verikoirineen päivineen on 2000-luvulla edelleen ajankohtainen – jopa omaa aikaansa ajankohtaisempi – ja suora esikuva ties kuinka monelle kymmenelle myöhemmin tulleelle kauhu- ja myös toimintaelokuvalle, joita myöhemmät sukupolvet pitävät kovin omaperäisinä ja hurjina. Eikä pelkästään elokuvaviihde ole ottanut elokuvasta mallia: värikuulapelin keksiminen 70-luvulla sai inspiraationsa samasta novellista, mihin elokuvakin perustuu ja yhdysvaltalainen sarjamurhaaja Robert Hansen tiettävästi toteutti elokuvaa oikeassa elämässä 80-luvulla! Elokuvien puolella toisinaan keskeinen Bobin hahmo on Jaun-Claude van Damme (John Woon elokuva Hard Target vuodelta 1993), toisinaan John Ashley (Eddie Romeron The Woman Hunt vuodelta 1973), toisinaan Jay Hernandez (Eli Rothin Hostel vuodelta 2005). Ja nykyään Bob voi olla vaikka nainenkin: Henriette Bruusgaard norjalaisessa Patrick Syversenin teemavariantissa Rovdyr (2008) tai vaikkapa Kelly Reilly erinomaisessa brittiläisessä variantissa James Watkinsin elokuvassa Eden Lake (2008). Esimerkkejä löytyy kyllä lukuisia jokaiselta vuosikymmeneltä. Ensimmäinen uudelleenfilmatisointi, Robert Wisen ohjaama A Game of Death tehtiin sekin jo vuonna 1945. Jos joku siis kuvitteli, että Eli Rothin Hostel availi kauhun rintamilla uusia jännittäviä ovia, niin todellisuudessa Hostel on pitkälti verinen muunnelma 1930-luvulla siitetystä arkkityypistä – hullun herttua Zaroffin kuolematon perintö näkyy Hostel-elokuvissa jopa Elite Hunting -järjestön jäsentatuoinnissa ja ”metsästäjien” palkintohuoneessa (Hostel II) saakka.

Juonitiivistelmä

Joukko miehiä joutuu haaksirikkoon etäiselle viidakkosaarelle, koska turvallisesta reitistä kertovat avustavat valopoijut on siirretty paikoiltaan. Vene uppoaa ja miehistä vain yksi – kokenut suurriistanmetsästäjä Bob – jää henkiin. Bob rantautuu saarelle ja yllättäen löytää sieltä vanhassa remontoidussa portugalilaisten aikanaan perustamassa linnoituksessa elävän venäläistä alkuperää olevan herttua Zaroffin. Zaroff ottaa tulijan vastaan avosylin ja valittelee, ettei voi tarjota Bobille matkaa mantereelle ennen kuin saaren ainoa vene on korjattu käyttökuntoiseksi. Zaroffilla on vieraina vielä edellisestäkin haaksirikosta eloonjääneitä, mutta näiden joukkon on selittämättömästi harventunut viime päivien aikana. Zaroff on itsekin kokenut metsästäjä, mutta kyllästyttyään ”tavanomaiseen” suurriistaan, Zaroff on alkanut metsästää ihmisiä…

Kommentit

The Most Dangerous Game-elokuvan ohjaajakaksikko Irving Pichel ja Ernest B. Schoedsack työskentelivät seuraavana vuonna julkaistun suurtuotanto King Kong:in kanssa ristiin käyttäen samoja lavasteita, samoja näyttelijöitä, samoja vaatteita ja jopa samoja kameroita. King Kong ajoi aina tuotantona ohitse ja tätä pienemmän budjetin kauhua tehtiin öisin ja studion ollessa muutoin hiljainen King Kongin jäljiltä. Halvan tuotantokustannuksensa ansiosta elokuva tuotti lopulta studiolleen huomattavasti enemmän maallista mammomaa kuin kehuttu suurtuotanto King Kong. Ja vaikka molempien elokuvien naispääosassa ollut Fay Wray joutui työskentelemään putkeen huikean pitkiä päiviä, Wrayn suoritus on aivan yhtä erinomainen tässä pienemmässä tuotannossa kuin siinä varsinaisessa. Herttua Zaroffia näyttelevä Leslie Banks suoriutuu häikäisevän hienosti roolistaan hulluna ihmismetsästäjänä. Banksin Zaroff-hahmon esittämä dialogi on legendaarista materiaalia ja elokuvan tenho on yhä edelleen tallella varsin pitkälti Banksin realisoiman eksentrisen julmurin ansiosta.

Elokuva juoksee lyhyen kestonsa (nykyisin 63 minuuttia) terhakkaan pirteänä ja letkeästi toteutettu editointi ei moitetta saa. Elokuvasta tehtiin aluksi 76-minuuttinen versio, jossa kauhuefektejä (mm. ”palkintohuoneen” makaaberia ihmisistä koostuvaa sisustusta ja haiden ja verikoirien hyökkäilyä) oli runsaammin. Valitettavasti kuitenkin elokuvan tuottajat suunnittelivat sen King Kongin ”esinäytännöksi” ja siksi sen pituutta piti karsia. Ohjaajat tuhosivat kiukuissaan(?) tämän pidemmän version negatiivit, joten nykykatsoja ei pääse enää tuohon suunniteltuun versioon tutustumaan, sillä tiettävästi siitä ei ole olemassa yhtään kopiota. Eipä silti, luodin lailla etenevän kerronnan lomassa katsoja tässä lyhemmässäkin versiossa päästetään pikaisesti näiden makaaberimpien efektien kanssa tutuksi. Eivät ne nyt tietenkään tämän päivän efekteihin rinnastettuna ihmeitä ole, mutta sopivat tähän tuotantoon täydellisesti luoden puitteille juuri oikean tunnelman.

Yhteenveto

Kauhun saralla erittäin tärkeä merkkipaalu on kaikkien ”manhunt”-elokuvien Grand Old Man ja pystyy yhä edelleen pistämään kampoihin uusille tulokkaille sen tunnelman, hyvän näyttelijätyön, sopivien lavasteiden ja erittäin vetreän kerrontansa ansiosta. Monelle nykyohjaajalle ei tekisi ensinkään hallaa tutustua The Most Dangerous Game-elokuvan rytmityksen rakentamiseen, joka ei hetkeksikään jää vellomaan joutavien epäolennaisuuksien kuoppiin. Aikaa kestävä, teemaltaan edelleen ajankohtainen ja kuvauksellisesti edistyksellinen elokuva toimii yhä edelleen tänä päivänä aivan yhtä mallikkaasti kuin aikoinaan 30-luvulla pre-code -aikakaudella. Aikansa kaunis scream queen Fay Wray vielä sopivasti vähentää jo muutoinkin kireää asustustaan elokuvan edetessä, joten herkullinen eksploitatiivinen maustekin vielä löytyy. Nykymittareilla mitattuna toki liki veretön, mutta rivakkaasti etenevä tarina on moderninkin kauhutarinoinnin vakioteemoja, joten siksi tätä voi varauksetta suositella nimenomaisesti kauhuelokuvien harrastajille.

8/10

Curse of the Undead (1959)

Ohjaus: Edward Dein
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Edward Dein, Mildred Dein
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 79 minuuttia
Arvioitu: 2012

JOHDANTO

Kauhun ja westernin ristisiitos on pysytellyt pienenä marginaalilajityyppinä tasaisesti 1920-luvulta lähtien. Edward Deinin Curse of the Undead päivittää tiettävästi ensimmäisenä vampyyrin osaksi villin lännen ympäristöä. Loppujen lopuksi hypähdys luonnollisesta yliluonnollisen puolelle on varsin mitätön, kun mietitään vaikkapa ikonista yksinäistä pyssysankaria, joka kiertää syrjäseutujen villejä pikku kaupunkeja. Kiertämisen voi tehdä yölläkin ja papusäilykkeiden syömisen voi vaihtaa vallan mainiosti verenimemiseen. Dein ottaa elokuvansa vampyyrin kanssa raikkaita vapauksia ja heittää romukoppaan tuotantostudionsa Universalin omat aiempien vuosikymmenten aikana Draculan hahmon ympärille kehittämät vampyyrikliseet saadakseen tarinaansa enemmän maanläheistä tuntumaa.

JUONITIIVISTELMÄ

Karjatilaa pitävän Carterin perheen ahdinko kasvaa kohisten, kun naapuriranchin omistaja yrittää kovanaamapolitiikalla pakottaa perheen myymään tilansa laajentaakseen omaansa. Kaupungin sheriffi on voimaton uhittelun edessä ja viimein uhatun ranchin miesväen kuolemien jälkeen ranchin uhmakas Dolores päättää palkata palkkatappajan hoitamaan naapurinsa. Palkkatappaja Drake joutuu pian napit vastakkain ei pelkästään kohteensa vaan myös paikallisen papin Danin kanssa, joka aavistaa palkkatappajassa jotakin epätavallista.

KOMMENTIT

Curse of the Undead kirkuu koko olemuksellaan b-elokuvan tuotantoarvoja, mutta kaikesta huolimatta elokuvan tekijät ovat pystyneet pitämään tuotannon rajat mielissään kaiken aikaa. Lopputuloksena elokuva on hillitty ja hyvin tarkasti rakentuva kokonaisuus, jossa mitään ei ole haaskattu ja jok’ikinen otos ja kohtaus nivoutuu tarinan osaksi. Vampyyrihahmon tarkentuminen elokuvan edetessä yllättää monipuolisuudellaan ja tyypillisestä hirviöelokuvasta poiketen tekijät luotaavat varsin tarkkasilmäisesti myös vampyyrin sosiaalista asemaa ja ihmisten kanssa rakentuvia kytköksiä. Elokuvan vampyyrin traagisuudesta kumpuava inhimillisyys rinnastuu vaivatta uuden vuosituhannen valtavirtayleisölle suunnattuja vampyyridraamaelokuvia ja -tv-sarjoja vasten. Kiehtovaa sikäli, kun ottaa huomioon, että aikakauden klassinen hirviö peilattiin pääsääntöisesti aina automaattisesti pahuuden voimien kätyriksi. Tätä taustaa vasten on helppo uskoa, että elokuva on ollut omana aikanaan varsin outo lintu. Käsikirjoitukseltaan kekseliäs ja näppärä tarina juoksee lyhyen kestonsa helposti ja saksalaiselle ekspressionismille kumartavat kauhukohtaukset syventyvät oivallisen toimivan ääniraidan kautta.

YHTEENVETO

Vampyyrimytologian ainekset westerniin sekoittava hillitty kauhuelokuva on parhaimmillaan rakentaessaan mysteerisen vampyyripyssysankarin tarinan ympärille inhimillisen tragedian auraa. Kauhukuvastoltaan elokuva on kuitenkin varsin kesy ja rauhallinen – vaikkakin rakentaa asetelmansa huolellisella pieteetillä. Teatraaliset maneerit ja westerneille tyypilliset asetelmat istuvat yllättävän hyvin rinnakkain kauhukohtausten kanssa ja kaiken kaikkiaan kokonaisuus on varsin hyvin toimiva paketti. Eihän tämä mikään genreklassikko ole westerneissä sen enempää kuin kauhussakaan, mutta kiintoisa ja toimiva hybridi kuitenkin ja onhan siinä ilmeisestikin nyt sentään elävien kuvien ihka ensimmäinen vampyyricowboy!

6/10

Chicago Massacre (2007)

Ohjaus: Michael Feifer
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Michael Feifer
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: $1 miljoona

JOHDANTO

Elokuvan kertoma tapaus on pitkälti autenttinen rekonstruktio vuonna 1966 Yhdysvaltoja kuohuttaneesta massamurhasta, jonka tekijä Richard Speck kuoli myöhemmin vuonna 1991 vankilassa kärsiessään 1200 vuoden pituista tuomiotaan. Oikean elämän kauheudet penetroituvat tavan takaa elokuvailmaisuun. Toisinaan (ja hienoimmillaan) tämä näkyy allegorioina ja metaforeina, toisinaan viiteyhteyksien kautta ja toisinaan – eritoten sarjamurhaajia käsittelevissä elokuvissa – dramatisoituina mukaelmina. Oikeista sarjamurhaajista on tehty satoja kirjoja, elokuvia, esseitä, tutkielmia, lauluja, dokumentteja, veistoksia ja maalauksiakin. Osalle näistä hirviöistä on perustettu omia faniklubeja ja jopa näiden persoonaa tai tekoja ihannoivia tuotteitakin löytyy markkinoilta. Ja siltikin fiktiivisen kauhuelokuvan harrastajakuntaa katsotaan helposti kieroon!

JUONISYNOPSIS

Lapsuudentraumoista kärsivä hyvää vauhtia nuorisorikolliseksi kasvava Richard Speck muuttaa maalta kaupunkiin, jossa avautuu tuutin täydeltä uusia tilaisuuksia sosiopaattiselle mielelle. Eriävien tilanteiden kautta Speck tutustuu viehättävään sairaanhoitajaan, tunkeutuu tämän asuntolaan ja terrorisoi siellä asuvia yhdeksää sairaanhoitajaa murha mielessään.

KOMMENTIT

Tekojen ihannointia löytyy elokuvaviihteen puoleltakin, mutta tässä Michael Feiferin dramatisoinnissa ihannoinnin kaikuja on vaikea nähdä vaikkakin Speckin lapsuuden epämiellyttävyyksiä kuvaavissa takaumissa on ripauksen huolestuttavan ymmärtäväinen sävy. Tyylikseen Feifer on valinnut toteavan, lakonisen ja tarkkailevan dokumentaarisen otteen, jota vielä korostaa niukka ääniraita. Feifer maalaa pintapuolisesti Speckin elämän lapsuusajat korostamaan mieleltään poikkeavan nuoren miehen erikoislaatuisuutta, joka Speckin kuoleman jälkeen todennettiin myös ruumiinavauksessa, jossa hänen aivoistaan löytyi ainutlaatuisia neurologialle ennestään tuntemattomia fyysisiä muutoksia. Feifer tekee pohjustustyön hakien syitä Speckin myöhemmälle väkivallalle ja massamurhalle, mutta ajautuu selvästi vikaraiteille katkoessaan elokuvan kulkua takaumilla lapsuuteen. Elokuvien suhteen sarjamurhaajien teoista pystyisi saamaan hyvinkin paljon irti, mutta liian usein toteutuksissa ei osata tai uskalleta rakentaa riittävää puskuria faktan ja fiktion rajamaastoon. Kyllä onnistuneita toteutuksiakin löytyy, mutta harvemmin tästä joukosta mitään mestariteoksia haaviin jää. Elämäkertaelokuvien taiteellinen rajoittavuus on tietenkin ohjaustyölle vaativa haaste ja varsin usein dramatisointeihin jää soinniton ja jännitteetön jälkimaku, joka johtuu siitä, että tekijät poteroituvat vain tapahtumat toteaviksi tahoiksi. Jännitystä on pääasiassa turha hakea, jos kohta poikkeuksiakin löytyy, kuten nyt vaikka John McNaughtonin Henry: Portrait of a Serial Killer (1986), korealaisen kannibaalimurhaajan tarina Hong-jin Nan elokuvassa Chugyeogja (”The Chaser”,2008), kauhuelokuvaksi virittäytyvä Greg McLeanin Wolf Creek (2005) ja herkkusokerina pohjalla tietenkin Alfred Hitchcockin Frenzy (1972). Faktuaalisten tapahtumien sitovuus ja rajoittavuus tuntuu kuitenkin suurinta osaa tekijöistä haittaavan suuresti eikä materiaalista siksi osata muovata jännittävää tavalla, joka saisi katsojankin pauloihinsa.

Feiferin elokuva jakaa kerrontansa suurin piirtein kahtia. Käsittelyn alla on paitsi kohtalokas yö, jonka aikana Speck surmasi kahdeksan sairaanhoitajaa, myös Speckin taustatarina ja kohtalokasta yötä edeltävät tapahtumat. Jälkimmäinen on hoidettu lähinnä sinne tänne ripotettujen takaumien kautta ja ratkaisu on elokuvan kokonaisuuden kannalta murskaavan surkuhupaisa, sillä nekin pienet jännityksen pilkahdukset, joita tiiviillä kerronnalla voisi saada aikaan, rikkoutuvat armottoman tehokkaasti takaumien ajaksi. Kiusallisesti takaumat rikkovat liian pitkiksi jaksotettuina myös elokuvan rakenteen, sillä ne kukin pitävät sisällään oman pienen fokuksensa eivätkä näin lainkaan tue pääasiallisen tarinankerronnan linjoja. Kymmenet pienet ”lyhytelokuvat” pitäisi siis pystyä sisäistämään takaumina sen sijaan, että nämä olisivat vain temaattisia tuokiokuvia tai visuaalisia vihjeitä Speckin murhayön yksittäisten valintojen ja tekojen taustalla. Lähtökohtaisesti vaikuttaa siltä, kuin ”Chicago Massacre” olisikin pieleen mennyt dokumentti, joka sittemmin on yritetty leikkaamalla pelastaa ”jännityselokuvaksi” murhayön tapahtumista. Niin tai näin, mutta hybridi ei toimi. On melkomoinen saavutus kyllä saada aikaiseksi teos, joka sisällöltään kertoo kahdeksan murhan, pahoinpitelyjen, nöyryytysten ja seksuaalisen väkivallan kyllästämän yön tapahtumat, mutta joka ei ole jännittävä, kauhea eikä edes pelästyksiin tähtääviä elementtejä pysty kannattelemaan.

YHTEENVETO

Chicago Massacre on teemansa huomioiden hämmästyttävän lakoninen ja säyseä. Se jättää uhreille tehdyn seksuaalisen väkivallan mielikuvituksen tasolle ja pitäytyy murhaamisen meiningeissäkin likipitäen turhauttavan verettömänä. On vaikea keksiä syytä miksi näin on, sillä jos tällaisesta aiheesta elokuvan tekee, luulisi näiden väkivallantekojen olevan elokuvan keskiössä tavalla tai toisella. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Richard Speck ollut täysin tunteeton psykopaatti, joka ei edes katunut tekojaan. Harmi vain, että Speckin massamurhan toteuttamista kuvaava elokuva ajelee samoilla tunteettomuuden raiteilla – se ei jaksa herättää juuri mitään muita tunteita kuin kyllästymistä ja pitkästymistä. Yksi piste heruu kuitenkin Richard Speckiä näyttelevälle Corin Nemecille, jonka heiluminen tunteettomana paskiaisena on hyvinkin kohdallaan.

2/10

 

THX 1138 (1971)

Ohjaus: George Lucas
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus; George Lucas, Walter Murch
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: 2007
Budjetti: vajaa 800 tuhatta USD

Johdanto
George Lucasin uran ensimmäiseksi kokopitkäksi elokuvaksi valmistunut THX 1138 on itse asiassa pidennetty versio hänen neljää vuotta aiemmin tekemästään opinnäytetyöstään Kalifornian yliopistossa. Francis Ford Coppola tuotti pitkän version ja se näki lopulta päivänvalon 1970. Lucasin dystooppinen orwellilainen kuvaus on hämmästyttävän kypsä, vakava ja vahva nuoren ohjaajan ensimmäiseksi elokuvaksi. Lucas mitä ilmeisimmin myös itse piti elokuvastaan, sillä hän alkoi myöhemmin viljellä numeroa 1138 lukuisissa elokuvissaan pieninä viittauksina. Numero tuli muuten hänen puhelinnumerostaan, joten sen suurempaa mystiikkaa siihen ei liity. Yllättäen lukuisat muutkin elokuvaohjaajat tykästyivät asiasta ja 1138 onkin ollut kovasti suosittu piilotettu numerosarja elokuvissa aina Raiders of the Lost Arcista Ocean`s Eleveniin. Ja elokuvamedian lisäksi numerosarjaan törmätään musiikissa, sarjakuvissa, animaatioissa ja tietokonepeleissä. Numerosarja 1138 voidaankin nähdä myös piiloviittauksena opressiivisen hallintokulttuurin läsnäoloon.

Juonitiivistelmä
Robert Duvallin näyttelemä THX 1138 elää asuinkumppaninsa LUH 3417:n (Maggie McOmie) jossakin määräämättömässä tulevaisuudessa maan alle rakennetussa kontrolliyhteiskunnassa, jossa impulssit, intohimot ja perusvaistot tukahdutetaan tehokkuuden tieltä pakollisilla mielialalääkkeillä. THX:n ja LUH:n välillä tapahtuu kuitenkin odottamattomia ja molempien tunne-elämä järkkyy. Asia kyllä havaitaan ja parivaljakosta tulee takaa-ajettuja hylkiöitä, joita teknologinen dystopia vainoaa ja vangitsee, ettei ympäröivän yhteiskunnan tehokkuus pääsisi häiriintymään.

Kommentit

Elokuva on jaettu kolmeen episodiin. Alussa katsoja perehdytetään maanalaisen dystopian arjen elämään yksilön näkökulmasta sekä myös hieman laajemmin. Samassa episodissa arki särkyy mielialalääkkeiden käytön loputtua THX:lle määrätyn elämänkumppanin LUH:n vuoksi. Toinen episodi vie THX:n surrealistiseen valkoiseen limboon – vankeuteen, johon THX suljetaan hänen tehokkuutensa takaisinpalauttamisen ajaksi. Kolmas episodi painottuu THX:n pakoon vankeudesta opressiivisen koneiston lähettäesä hänen peräänsä kiinniottajat. Lucas avaa episodit katsojalle hienosti ja juoksuttaa tarinaa kuin kokenut tekijä konsanaan. Tehokkuuden nimissä rautaista kontrollia harjoittavan valtakoneiston musertava voima välittyy vaivatta katsojalle Lucasin ohjauksessa.

Kaiken näkevät kamerat ja valvojat peilaavat ihastuttavasti Yhdysvalloissa Vietnamin sodan vuosina vallalla ollutta kommunismin pelkoa. THX 1138 kuvaa kuitenkin dystooppista kontrolliyhteiskuntaa huomattavasti laveamminkin ja erityisesti viimeisessä episodissa ottaa kantaa varsinkin yksisilmäiseen budjettiajatteluun, joka on hyvin hyvin tuttu juttu nykyisessä tehokkuutta palvovassa länsimaisessa yhteiskuntamallissa. Lucasin (ja tuottaja Coppolan) tutkielma on erinomaisen viimeistelty ja pohdittu avant-garde -elokuva. Pienen budjetin sallimat puitteet tekevät yllättäen elokuvasta mielenkiintoisen ajattoman – koska tehokkuusyhteiskunnassa yksilöllisyyttä korostavat hiuksetkin on määrätty poistettaviksi, ei elokuva tekoajankohtaa kykene arvailemaan edes hiusmuodista. Elokuvan nerokkuus kietoutuu kuitenkin siihen, että sen alistettujen hahmojen sallitaan pitää itsellään hirvittävä autonomisen itsehallinnan irvikuva, jotta he eivät kokisi olevansa järjestelmän vankeja ja ryhtyisi kapinoimaan sitä vastaan. Automatisoituine ripittäytymisrobotteineen kaikkineen.

Yhteenveto

THX 1138 on George Lucasin dystooppinen tieteiskuvaus, joka hienosti korostaa Lucasin tarinankertojan taitoja myös syvällisemmässä, pohtivammassa ja kokeilevammassa tarinassa kuin mistä Lucas myöhemmin urallaan tuli tunnetuksi. Paikoin omituiseksikin ajautuva tarina pyrkii valottamaan ihmisen paikkaa tehokkuuden jumalan alttarin edessä. Lucasin vahva ja näkemyksellinen visio paistaa elokuvasta läpi ja erityistä mannaa on huomata sen nerokkaan yksinkertaisten tehosteiden teho. Ja kaikki reilun puolen miljoonan taalan budjetilla.

7/10

Linkki aulajulistekuviin