Tekijä: Kimmo Mäkinen

Web Software Developer (Full Stack Developer using Java programming language, Vaadin, JSF and IceFaces component library frameworks, CSS and SASS, HTML and jQuery along with Oracle-specific tools such as PL/SQL language and ApEX RAD development tool) currently working on online solutions for pharmaceutical logistics systems. My hobbies include all sorts of gaming (card games, tabletop-games, role-playing games, miniature games), digital illustration work and movies (horror and sci-fi mostly).

I Coltelli del vendicatore [Knives of the Avenger] (1966)

Ohjaus: Mario Bava
Tuotantomaa: Italia
Käsikirjoitus: Mario Bava (alias John Hold), Alberto Liberati, Giorgio Simonelli
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: italia
Budjetti: noin $75.000
Arvioidun version pituus: 85 min
Arvioitu: 2008

JOHDANTO

Peplum – tuo italialainen seikkailuelokuvan alalajityyppi. Öljyttyjä muskeleita, testosteronia, kylmää terästä, sandaaleita, hiekkaa ja romantiikkaa. Siinä teemoja, jotka ovat vetäneet katsojia elävien kuvien pariin jo Giovanni Pastronen ensimmäisen Maciste-elokuvan Cabiria (1914) ajoista saakka. Cabirian Bartolomeo Paganon lihakset kestävät hyvinkin vertailun uuden vuosituhannenkin toimintatähtien rinnalla. Ja kuinka ollakaan, Cabirian kuvaajana oli muuan Eugenio Bava, Knives of The Avenger -elokuvan ohjaajan Mario Bavan isäpappa. Bava teki uransa aikana melkoisesti peplum -elokuvia, vaikka hänen tunnetuimmat elokuvansa ovatkin eittämättä ihan muista genreistä. 50-luku ja 60-luku olivat peplum-elokuville kulta-aikaa rapakon molemmilla puolilla ja varsinkin Hollywoodin jättimäiset spektaakkelit olivat myös italialaisille elokuvantekijöille mannaa, sillä Italian ja Hollywoodin elokuvantekijöiden siteet olivat tuona aikana varsin vahvat ja yhteistyö kukoistavaa. Itse asiassa lähes kaikki merkittävät peplum-elokuvat on tehty joko Hollywoodissa, Italiassa tai sekä että yhteistuotantoina. Amerikkalaisten eeppisten historiallisten seikkailuelokuvien ja italialaisten peplumien huikean jättiläismäinen suosio oli kuitenkin jo tallautumassa westernien nousun kavioiden alle vuonna 1966, kun Bava pestattiin Knives of The Avenger-elokuvan pariin. Elokuva oli Bavan viimeisein varsinainen peplum ja ajoittui aivan viimeisiin peplum-elokuvien hetkiin ennen kuin genre suorastaan katosi herätäkseen hetkelliseen loppukorahdukseen 1980-luvulla Kimmerian Conanin vetovoimaisuudella.

JUONITIIVISTELMÄ

Viikinkitarinassa viikinkihurjimus Hagen (Fausto Tozzi) ryövärijoukkoineen palaa retkiltään takaisin lähtöpaikkaansa – kylään josta joukkio aikanaan karkotettiin näiden tekemien julmuuksien vuoksi. Hagenin perässä on kaikki nämä vuodet ollut kostoa hautova Rurik (Cameron Mitchell). Hagenin ja Rurikin tiet kohtaavat kauniin Karinin (Elissa Pichelli) ja tämän pojan kautta. Tiedossa on viimein lopullinen välienselvittely rikollisjoukkion ja kostajan välillä.

KOMMENTIT

Bavan viimeinen peplum – joitakin televisioelokuvia lukuun ottamatta – ei loista lavasteilla eikä efekteillä eikä oikein käsikirjoituksellakaan. Itse asiassa se on kaiken kaikkiaan niin ohuella spagettibudjetilla tehty, että elokuvan ainoa viikinkilaivakin on säälittävällä trikkikuvauksella toteutettu ja viikinkien asumuksetkin on aivan varmasti nähty jossakin spagettiwesternissä villin lännen rajaseutukylän lavasteina. Elokuvan tausta on muutenkin melkoisen hapara. Bava kiinnitettiin jossakin vaiheessa ongelmaisen tuotannon loppupuolella projektiin mukaan, kun alkuperäinen ohjaaja Primo Zeglio sai potkut tuottajilta elokuvan tuotannon vastoinkäymisten kulminoituessa häneen. Bavalle ei jäänyt juurikaan marginaalia elokuvan tekoon ja hän heitti roskiin alkuperäisen käsikirjoituksen ja lähes kaiken jo valmiin kuvausmateriaalin raakavedokset mukaan lukien ja aloitti näin liki tyhjältä pöydältä. Viikkoa myöhemmin elokuva oli valmis levitykseen. Tosin Bavalle oli kertynyt kovasti kokemusta genrestä ja yhtymäkohtia esim. miehen ylivertaiseen peplum-elokuvaan Erik The Conqueror (1961) ei ole vaikeata löytää – jopa pääosan näyttelijä on molemmissa sama.

Elokuva on ulkonäöstään huolimatta hyvin pitkälti vain keskiaikaiseen miljööseen aseteltu spagettiwestern imitoiden ja ennakoiden westernien rakennetta ja juonikuvioita. Villiin länteen sijoitettuna elokuvan runko toimisi aivan yhtä lailla – tai jopa paremminkin. Kostoa hautova pyssysankari onkin nyt villisti puukkoja viskelevä viikinkijunkkari ja bandiittien paatunut henkipattopomo on tällä kertaa viikinkiyhteisön hylkäämä väkivaltainen opportunisti. Tietenkin rajaseudun erätorpassa asusteleva ja sankarimiestään kotiin palaavaksi odottava kaunis nainen kuuluu asiaan. Niin ja loputtomilla panoksilla varustettu kuudestilaukeava on vaihtunut Bavan peplumissa rajattomaksi varastoksi heittoveitsiä. Vaan yllättäen puitteista kuoriutuu omaperäinen ja kiehtovasti kuvattu kokonaisuus, joka kestää katsomisen vielä puolen vuosisadankin jälkeen. Elokuvan kerronta soljuu ajoittaisen hidastelun täplittämänä ja sen tapahtumien uskottavuuskin on kokonaisuutena kohdallaan ja tarina pysyy mielenkiintoisena – vaikkakin odotetuin kääntein – loppuun asti. 50-luvun villit yli-inhimillisyyksiin kykenevät peplumien ja historiallisten draamojen sankarit ovat jo kadonneet ja tilalla on selvästi aikaansa myötäilevä maanläheisempi ihmiskuva. Bava ei ole omimmillaan tarinankertojana, mutta ohjauksen ja kuvauksen toteuttajana kylläkin. Elokuva osoittautuu ajoittain hyvinkin nerokkaasti toteutetuksi sen ilmeisen minimaalisen budjetin (tai olemattoman) huomioiden. Se jää kyllä paikoin jumiin hitaisiin kohtauksiin, mutta palaa takaisin sopiviin uomiin hetkittäisten romahdusten jäljiltä. Harmillisesti elokuvan näyttelijöiden maneerit eivät vakuuta. Eritoten Elissa Pichelli miestään odottavana riutuvana viikinkikuningattarena suoriutuu työstään kuin unessa. Lienee selvää, että kohtauksia on otettu talteen vain yhdeltä seisomalta ja hyväksytty hammasta purren mukaan lopulliseen teokseen, kun aikaa, rahaa ja filmikeloja ei uusintoihin ole. Eipä silti, varsinkin takaumien ja toimintaepisodien kohdalla Bava on erinomaisesti ottanut haltuunsa käytössään olevat resurssit. Varsin pienillä tempuilla hän taikoo monista kohtauksista peräti eeppisiä vaikkei läsnä olisikaan kuin vain pari näyttelijää ja kourallinen ekstroja.

YHTEENVETO

Elokuvassa viikingit pukertavat italiaa ja näyttävät erehdyttävän hyvin auringon värjäämiltä, jotka seikat toki hämmentävät ja huvittavatkin. Bavan seikkailullinen peplum on viikinkimiljööseen upotettu länkkäri ja kaikesta näkyy tekemisen kiire. Tarina ei ole kovinkaan hääppöinen tai omaperäinen, mutta siltikin Bava nostaa tuotannon suosta pystyvällä ohjauksella ja tunnelman kehittämisellä. Erinomainen budjettinsa huomioiden, mutta aikaa kestäväksi klassikoksi ei elokuva toki kykene nousemaan. Klassisten seikkailuelokuvien fanittajat ovat silti varmastikin tyytyväisiä.

5/10

Beowulf (2007)

Ohjaus: Robert Zemeckis
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Neil Gaiman, Roger Avary
Ensi-ilta Suomessa: 23.11.2007
Kieli: englanti
Budjetti: noin $150 miljoonaa
Arvioidun version pituus: 114 min
Arvioitu: 2007

JOHDANTO

Kun amerikkalaiset tekevät Eurooppaan sijoittuvia elokuvia, niin useimmiten ensimmäisinä häiriötekijöinä roskakoriin lennähtävät kulttuuri, kielet ja maantiede. Niin käy myös Robert Zemeckisin ”animaatio/oikea elokuva” -hybridissä Beowulf. Ja vaikka 1500 vuotta vanha myytti Beowulfista ja tämän urotöistä jo sellaisenaan luulisi riittävän elokuvan aineistoksi, niin eikös vaan jostain pidä keksiä tarinaan lisämausteita ja vääntää se kauas pois alkuperäisestä. Sääli niitä, jotka kuvittelevat Zemeckisin version kertovan Beowulfin tarinan. Beowulfin tarinan taustalla on muinaisten anglo-saksien identiteettiongelma, sillä he pitivät itseään viikinkien jälkeläisinä eivätkä britteinä ja siksi anglo-saksit halusivat nähdä myös myyttiset sankarinsa mieluummin viikinkeinä kuin britteinä. Tästä taustasta ei elokuvassa ole mitään jäljellä. Zemeckis on elokuvassa keskittynyt kahteenkin moderniin trendiin – nimittäin jälkianimoituun visuaaliseen ulkoasuun ja 3D-efekteihin. Beowulfissa animointi tuhoaa varsin tehokkaasti elokuvan fiiliksen ja tipauttaa sen muistuttamaan 2000-luvun alun animoituja tietokonepelejä kökköine ilmeilyine päivineen.

JUONITIIVISTELMÄ

Beowulf kertoo ikiaikaisen tarinan tanskalaisesta kuningaskunnasta, jossa häiriköi vuoripeikko Grendel äiteineen. Kuningaskunnan kuningas Hrothgar lähettää sanaa maailmalle, että Tanskassa tarvitaan uljasta urhoa pistämään Grendelille oljet kurkkuun. Ja tähän tarttuu maineikas lihaskimppu, Ruotsin Götanmaalta apuun Pohjanmeren yli purjehtiva Beowulf apureineen. Vaan eipä Grendelin surmaaminen riitä, sillä peikon äiti tuosta tempauksesta kovasti suutahtaa ja silpoo vihoissaan melkoisen joukon miehiä. Beowulf tekee äidin kanssa sopimuksen, saa kuninkuuden maasta ja hallitsee sitä soturikuninkaana kymmenet vuodet, kunnes menneisyyden synnit saavuttavat Beowulfin ja aiemmin tehty sopimus purkautuu. Kuningaskuntaa seuraavaksi koetteleekin kultainen lohikäärme.

KOMMENTIT

Zemeckisin versio muuntaa Beowulfin tarinaa melkoisesti ja keksii itse lisää, ettei kuvauspaikkoja tarvitsisi liikoja vaihdella. Tekijöiden maantieteen oppikirjat ovat ehtaa ”Made in USA” -materiaalia. Elokuvan Tanska on lumen, huikeiden vuoristojen ja syvien rotkojen halkomaa hyistä pohjoista viikinkiseutua, jossa juodaan paljon simaa ja jossa naiset voivat käyskennellä paleltumatta rohkeissa venytettyjen kaula-aukkojen hepenissä. Rehevistä pyökkimetsistä ja viljavista tasangoista ei ole tietoakaan, koska painopiste elokuvassa on näyttää komeita kamera-ajoja vuorien lomassa tai kurkata rotkon reunalta alhaalla pauhaavaan hyiseen mereen. Vuoden 500 nurkille sijoittuvassa elokuvassa ei liiemmin ole vaivauduttu juurikaan kurkkaamaan historiankirjoihin, sillä elokuvan näyttelijöille on puettu ylleen puvustusta ja varustusta, joka ei taatusti vastaa nykyistä käsitystä juuttien elintavoista ja kyvyistä käden töissä. Eipä silti, Beowulf onkin etupäässä megaluokan budjetilla toteutettua fantasiaa eikä pyrikään rekonstruoimaan historiaa. Zemeckisin halu tuottaa elokuvasta jälkianimoitu on käsittämätön ratkaisu: ensin suuren luokan kalliit ja itsessään varmasti taitavat näyttelijät tekevät oman suorituksensa ja sen jälkeen näiden päälle valetaan digitaalisesta kipsistä puisevia ilmeitä ja eleitä, jotta elokuva näyttäisi enemmän animaatiolta. Vaikea ymmärtää tuotannon ratkaisua, sillä näin tehtynä elokuva ei muistuta näyteltyä elokuvaa eikä animaatiota vaan vain kökköä tietokonepeliä. Kaikkien pääosan näyttelijöiden suoritukset valahtavat maanrakoon, kun heidät kastroidaan digitaalisella jälkikäsittelyllä. John Malkovichia ja Anthony Hopkinsia käy lähinnä sääliksi siitä, että heidän on pitänyt alentua moiseen. Karmeimman lopputuloksen tuottaa kuitenkin alistuvaa kuningatarta näyttelevä Robin Wright Penn, joka on lopputuotteessa tasan yhtä ilmeikäs ja eläväntuntuinen kuin maalattu puumarionetti.

Amerikkalaisuudelle tyypillinen kaksinaismoralismi saa mukavaa lisäpontta, kun elokuva on haluttu pitää sisällöltään soveltuvana MPAA:n asteikon PG-13 -luokitukselle. Tästä seurauksena alastoman Beowulfin heilureita peitellään milloin milläkin mukahauskalla tempulla, mutta irtirevityt raajat ja päät, ihmisruumiiden kahtiarepiminen, silmiin puukottaminen sun muut verityöt kuuluvat asiaan – kunhan verta ei näytetä tai se lavastetaan vaikka vihreäksi mömmöksi. Puistattava kaksinaismoralismi on läsnä valitettavan useassa elokuvan kohtauksista ja sen tiedostaminen saa aikuisen katsojan verenpaineen nousemaan huippulukemiin. Puisevaksi tehdyt jälkianimoimalla aikaansaadut kohtaukset eivät kuitenkaan ole vielä mitään, sillä elokuvan kaksituntiseen kestoon on saatu mahdutetuksi huikea määrä käsittämättömän huonoa ja tönkköä dialogia, jota amerikkalaiset näyttelijät keksivät vääntää itse keksimillään aksenteilla. Bretonin- eli muinaisenglannin kieli olisi kyllä saanut jäädä raiskaamatta. Mikstuurassa tosin vaikuttaa olevan myös skandinaavisia kieliä, englantia venäjäksi äännettynä ja ripaus jotakin walesin murretta muistuttavaa. Kerrassaan karmivan auraalisen kokemuksen sinetöi Alan Silvestrin musiikki, jonka sinfoninen painopiste on alleviivamassa elokuvan kohtauksia tyyliin: ”Katsoja herätys! Tässä kohtaa on Suuri Ja Eeppinen Kohtaus! Taas.”. Silvestrin meriittilistalla on kasapäin hienoja sävellyksiä, mutta Beowulf alittaa riman tuikitavallisella sinfonisella äänivallilla. Vaikea ymmärtää miksei Beowulfia ole haluttu sävyttää keskiaikaisilla pohjoisen Euroopan musiikin tunnelmilla ja sävelkuluilla, joilla tapahtumia olisi voitu kätevästi sitoa epookkiin. Elokuvan mahalaskun sinetöi tekijöiden kumarrus komedian puolelle, joka lopulta ajaa kaikki elokuvan hahmoista vain kuiviksi karikatyyreiksi; kaksiulotteisten pahviständien kavalkadiksi. Komedialliseksi ylilyönniksi ajautuu myös koko elokuvan lopputaisto kultaista lohikäärmettä vastaan ja vaikka toiminnallisia kamera-ajoja onkin paikoin toki mukava seurata, sankarin keikkuminen lohikäärmeen selässä vedessä, ilmassa ja maalla menettää nopeasti tenhonsa ja aikaansaa lopulta etupäässä hammastenkiristelyä.

YHTEENVETO

Beowulf on anglo-saksien runomittaan tehdystä sankaritarusta puolikomedialliseksi irvikuvaksi väännettyä popkornikinemaa. Takavuosien tietokonepeliä muistuttamaan tehty jälkianimoimalla aikaansaatu efektipallottelu menettää viehätyksensä jo ensimmäisessä kohtauksessa ja elävien näyttelijöiden työpanos nollataan tehokkaasti digitaalisen jälkikäsittelyn tohinassa. Robert Zemeckisin ohjauksen keskeinen sisältö on esitellä kauniita kamera-ajoja ja animoitujen digitaalisten efektien täyttämiä toimintakohtauksia. Taattua Hollywood-huttua.

3/10

Bubba Ho-Tep (2002)

Ohjaus: Don Coscarelli
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Don Coscarelli (Joe R.Lansdalen teoksen pohjalta)
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Budjetti: noin $1 miljoona 
Arvioidun version pituus: 89 minuuttia
Arvioitu: 2007

JOHDANTO

Lähinnä erinomaisten Phantasm -elokuvien (Phantasm (1979), Phantasm 2 (1988), Phantasm 3 (1994), Phantasm 4 (1998)) sarjalla mainetta itselleen niittäneen ohjaaja Don Coscarellin elokuvien tyyli on tehnyt hänestä – aivan syystäkin – pienen piirin kulttiohjaajan. Phantasm -sarjan elokuvat yhdistelevät kauhua, fantasiaa ja yliluonnollista mystiikkaa omaperäiseksi ja toimivan surreaaliseksi kokonaisuudeksi. Helvetin portteja voi toki availla myös aivan täysin komedian keinoin ja siihen saumaan iskiessään Coscarellille avautui myös pääsy hieman tavallista laajemmille yleisöille, jotka eivät yleensä kauhusta juurikaan perusta. Bubba Ho-Tep on Coscarellin kengännauhabudjetilla tehty hupailu, johon on kiinnitetty pääosaan itse Bruce Campbell. Komediallinen kauhu on vaikeaakin vaikeampaa hallita lajina, sillä kauhun elementit ja komedian elementit ovat helposti toisensa poissulkevassa asemassa. Coscarelli ei Bubba Ho-Tepissä juurikaan piittaa kauhutunnelman tekemisessä vaan pistää homman saman tien lekkeriksi pähkähullulla asetelmalla. Riskinotto kannattaa tällä kertaa ja vaikka hupailu ei selkäpiitä karmikaan, pystyy Coscarelli silti pitämään katsojan pihdeissään myös hupailunäkökulman ulkopuolella.

JUONITIIVISTELMÄ

Teksasilaisessa vanhainkodissa rullaattorilla pörräävät vanhat pierut Elvis Presley (Bruce Campbell) ja John F.Kennedy (Ossie Davis) saavat vastaansa paitsi omat prakaavat muistinsa niin myös Bubba Ho-Tepiksi ristimänsä ikiaikaisen vanhan egyptiläisen muumion, joka tuli bussilla Teksasiin ja imee vanhuksilta sieluja peräaukon kautta… kyllä …. luit oikein!

KOMMENTIT

Huu… juoni on siinä määrin himmeää tavaraa, että se nousee elokuvakäsikirjoitusten weirdness-mittarissa melkoisen korkeisiin lukemiin. Tarinan lähtökohtana on tunnetun teksasilaisen monialaisen kirjailijan Joe R. Lansdalen novelli The King Is Dead: Tales of Elvis Post-Mortem. Piskuisella minibudjetilla ja käytännössä ilman sen ihmeempää tuotantokoneistoa Coscarelli on saanut purkkiin aidosti oudon komedian, jossa on kuitenkin mukana hienostunutta lämminhenkisyyttä ja naureskelua modernin maailman kotkotuksille ja hassutuksille. Rauhallisesti paarustava kerronta antaa Coscarellille tilaa rakennella absurdeja kohtauksiaan ja samalla pitää koko elokuvan minimalistisena ja kepeän alatempoisena. Verkkainen viipyily istuu hitaiden vanhusten toimintaympäristöön luontevasti ja Coscarellin yksittäisten huoneiden sisällä kuvaamat kohtaukset nii’aavat kunnioituksesta 1930-luvun slapstick-komedioidenkin suuntaan.

Editointi, kuvaus, äänitys ja jälkikäsittely ovat kaikki vähän sitä sun tätä, mutta pikkuiselta indie-elokuvalta ei paljoa muuta kannata toki odottaakaan. Sen sijaan Campbell ja Davis loistavat pääosissa ja nostavat elokuvan tylsästä yritelmästä kutkuttavan mielenkiintoiseksi miesten keskinäisen kemian toimiessa. Komediaa ammennetaan milloin päästään viallaan olevien miesten (vai olisiko miesten jutuissa sittenkin rahtunen totta; jyvän verran faktaa?) surkeasta tilasta, milloin omituisista toimintakohtauksista, joissa pääosassa ovat useimmiten Elviksen tai JFK:n puolella majaileva lady Fortuna. Kiistatta eräs 1900-luvun loppupuoliskon kauhuelokuvan nimimiehiä, Bruce Campbell pyörittää showta vaivatta Coscarellin auliisti antaessa miehelle tämän vaatiman tilaa elokuvassa. Mutta Coscarellin tarinan taustalla on toinenkin – metatasolla vaikuttava – ulottuvuus. Nimittäin elokuva muistuttaa katsojiaan siitä, että laitoksiin kärrättyjen ja kuolemaa odottavien ikääntyneiden ihmisten takana on ihmeellisiä tarinoita, arvokasta tietoa, hienoja muistoja ja elämän tuomaa viisautta. Coscarelli ei päädy heristelemään sormiaan ja moralisoimaan ajan hengen luotaantyöntävyydellä. Samalla Coscarelli nälvii vaivoin peitellysti koko genren kuvioille ja kaavoille. Kauhuelokuvien kuvastoon on nimittäin salaa hiipinyt 1970-luvun ja 1980-luvun aikana kauniiden nuorten ihmisten armeija. Keski-ikäisten aikuisten ja ikäihmisten osuus kauhuelokuvien päärooleissa on hävinnyt liki olemattomiin muutamassa vuosikymmenessä ja vallan ovat ottaneet persoonattomien teinien nimettömät kasvot. Coscarelli osoittaa tiedostavansa trendin ja nauravansa sille.

YHTEENVETO

Bubba Ho-Tep on erilainen kauhukomedia, joka ei heittele katsojalle verisiä läskejä käsiin tummumaan, vaan hauskuttaa kokonaan toisilla tasoilla. Komedian keskeinen ydin on Bruce Campbellin Elvis, joka saa vanhuuden päiviensä viettoon lisää virtaa jännistä tapahtumista vanhainkodin käytävillä ja pihanurmilla. Jos joskus on tehty feel-good kauhukomediaa, niin tässä on ainakin yksi sellainen tapaus. Elokuvan komedia on kuitenkin perin nyrjähtänyttä, joten katsojakunnasta löytyy melkein takuuvarmasti kosolti sellaisia henkilöitä, joita ei koko hoopoilu jaksa edes hymyilyttää. Eli jos konsepti takapuolen kautta sieluja imevästä muumiosta Teksasilaisessa vanhainkodissa ei vähääkään hymyilytä, niin turha silloin leffaankaan on sen keston vaatimaa puoltatoista tuntia uhrata.

7/10

Zombie 3 (1988) [Zombie Flesh Eaters 2]

Ohjaus: Lucio Fulci, Bruno Mattei, Claudio Fragasso
Tuotantomaa: Italia
Käsikirjoitus: Rossella Drudi, Claudio Fragasso
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: 2009

Johdanto

Vaikka Lucio Fulcin nimi onkin istutettu Zombi 3:n yhteyteen, todellisuudessa Fulci joutui kumartamaan itsensä ulos hankkeesta jo muutaman viikon kuvausten päätteeksi. Maailman huonoimman käsikirjoittajan tittelistä tosissaan kilpaileva saapasmaan Claudio Fragasso ei ole uransa aikana karsastanut häpeilemätöntäkään plagiointia ja niin myös Zombi 3:ssa hänen kynänsä on lainannut materiaalia kosolti ihan oikeiden elokuvien puolelta. Fulci muuttui uransa edetessä aina vaan oikukkaammaksi ja vaikeammaksi persoonaksi ja vanhoilla päivillään hän ei enää ollut väleissä oikeisiin tahoihin saadakseen ohjattavakseen mielenkiintoisia projekteja. Vaikeuksien kautta voittoon ei tällä(kään) kertaa toiminut. Fulci kuvasi elokuvaa Filippiineillä tyttärensä Antonellan avustuksella, mutta riiteli jatkuvasti Fragasson ja tuottaja Gaudenzin kanssa käsikirjoituksesta ja muutti sitä omavaltaisesti työn edetessä. Stressi purkautui lopulta sairasteluna, jota kuvauspaikkana ollut Filippiinien ilmasto hankaloitti, ja Fulci irtaantui elokuvasta saatuaan valmiiksi 75-minuuttisen työkopion. Fragasso hankki hänen sijalle uudeksi ohjaajaksi Bruno Mattein, jonka nimi on mukana valitettavan monessa todella surkeassa rip-off -elokuvassa. Mattei ja Fragasso hylkäsivät pääosan Fulcin materiaalista ja jättivät vain muutamien minuuttien pätkiä Fulcin materiaalista lopulliseen elokuvaan. Mattein mukaan lopullisesta elokuvasta arviolta puolet on Fulcin käsialaa, Fulcin perikunnan mukaan vain joitakin minuutteja. Mattei ja Fragasso ohjasivat itse materiaalin käytännössä kokonaan uusiksi ja tällä kertaa Fragasson käsikirjoitusta täysin mukaillen. Valitettavasti.

Juonitiivistelmä

Erittäin salaisessa tutkimuskeskuksessa tiedemiehet kehittelevät armeijalle bakteriologisia aseita ja eräs näistä aseista on ”Death-1” -nimellä kulkeva biologisen sodankäynnin ase. Virusmateriaalin siirto tutkimuskeskuksesta pois ei onnistukaan terroristien iskiessä ja virus pääsee irti. Lähistöllä oleva lomahotelli asukkainen ja henkilökuntineen joutuu pian armeijan karanteeniin ja häikäilemättä salaisuutta varjelevat sotilaat surmaavat siviilejä pitääkseen tartunta-alueen kontrollissa ja salaisuuden poissa maailman tietoisuudesta. Sotilaiden virheet kuitenkin kostautuvat ja karanteeni ei pidä … joudutaan siis laajentamaan aluetta ja uhraamaan yhä enemmän resursseja ja viattomia siviilejä. Karanteenialueen sisälle jää kuitenkin muutamia ihmisiä, jotka eivät halua tulla tapetuiksi – he tosin joutuvat kestämään sekä raivohulluiksi zombeiksi muuttuneiden viruksen uhrien että armeijan sitkeät yritykset tappaa heidät.

Kommentit

Zombi 3. Italian puolella George A. Romeron ohjaaman Dawn of the Dead (1978)-elokuvan Dario Argenton leikkaus Euroopan versioksi sai aikanaan nimekseen Zombi. Fulcin oma zombie-elokuva kuulun käsikirjoittan Dardano Sacchettin kanssa oli tuolloin jo kuvausvaiheessa, mutta elokuvan tuottajat käskivät sitoa elokuvaa tiukemmin Romeron elokuvaan tämän suosion takia. Fulci teki työtä käskettyä ja pian näkikin päivänvalon Zombi 2(1979) (joka tunnetaan paremmin myös nimellä Zombie Flesh Eaters) – vieläpä ennen kuin sensuurin hampaisiin jäänyt Romeron Dawn of the Dead sai edes ensi-iltaansa Yhdysvalloissa. Zombie-elokuvat nousivat elämään Italiassa lyhyttä kukoistuskauttaan ja aikaa kutsutaankin yleisesti Italian zombie-sykliksi. Rip-offien ja plagioiden suossa puhkuvat italialaiset tekivät kuitenkin kauhulla runsaasti tuohta ja siksi oli luonnollista, että hyvin menestynyt ja alan klassikoksi sittemmin muotoutunut Fulcin Zombi 2 saisi jatkoa. Claudio Fragasso puuhastelikin käsikirjoitukset samantien kahteen elokuvaan, joista toinen nimettiin Italiassa Zombi 3:ksi ja toinen Zombi 4:ksi. Molemmat valmistuivat samana vuonna 1988 ja molempia kuvattiin Filippiineillä, mutta tiettävästi Fulci itse osallistui vain kolmoseen ja siihenkin siis varsin vaihtelevasti. Mielenkiintoista kyllä, eräs elokuvan omituisimmista ja yllätyksellisimmistä elementeistä on Fulcin käsialaa – nimittäin hämmentävä jääkaapista kurkkuun hyökkäävä levitoiva madantyvä zombien pää ja siihen liittyvä piilossa väijyvä päätön ruumis. Kohtaus on täysin irrallaan koko muun elokuvan tohinasta ja tunnelmasta ja voi vain arvailla, miksi Fragasso ja Mattei päättivät jättää tämän episodin paikoilleen. Fulcin alkuperäinen idea lienee ollut ohjata elokuvan tematiikkaa hänen vahvimmalle suosioalueelleen Aasiaan, jossa lentävät, levitoivat ja hyppivät epäkuolleet ovat aivan toisenlaisessa huudossa ja varsinkin koska Zombi 3:lle oli jo Fulcin nimen ansiosta olemassa levityssopimus Aasiaan.

Näyttelijöiden sohellus ”elokuvassa” on karmeaa katseltavaa ja koreografiat ovat puisevia ja mielikuvituksettomia – vaikkakin paikoin kyllä ihan akrobaattisia. Zombiet käyttäytyvät ns. ”tilanteen mukaan” ja välillä veijarit hyppivät kolmella loikalla iholle, roikkuvat katossa, puhuvat puolijärkeviä ja tekevät ninjahyppäyksiä kohti näyttelijärukkia. Välillä puolestaan pizzanaamat paarustavat etanavauhtia suoraan kohti liekinheittimiä tai rynnäkkötuliaseita kuin Romeron vaistomaisesti toimivat elävät kuolleet konsanaan. Elokuvassa ei ole minkäänlaista koherenttia koossapitävää voimaa eikä se kykene kertaakaan koko kestonsa aikana säväyttämään tai luomaan edes orastavaa kauhutunnelmaa. Fragasso lainailee sumeilematta katkelmia oikeista elokuvista, mutta päällimmäinen ”innoituksen” lähde vaikuttaisi olevan kuitenkin George A. Romeron vähemmän tunnettu The Crazies (1973). Mutta siinä missä Romero välittää poliittista ja sosiaalista sanomaansa tehokkaiden keinojen avulla, Fragasso ja Mattei onnistuvat toistamaan lähinnä umpitylsiä latteuksia ja kopioimaan mielikuvituksettomasti ja vailla syventävää tarkoitusta Romeron visuaalisia elementtejä. Romeron Day of the Dead (1985) on myös mukana mukamas jännitteitä rakentavana viitekehyksenä (sotilaat/tiedemiehet), mutta hämmentävästi uljas parivaljakko plagioi myös omia vanhempia tuotantojaan, joka on jo melkoinen saavutus (aivan kuin Fragasso olisi halunnut tehdä uudelleen itsensä kirjoittaman ja Mattein ohjaaman elokuvan Virus (1980), joka tunnetaan myös paremmin mm. nimillä Zombie Creeping Flesh ja Hell of the Living Dead). Kukin voi tahoillaan arvuutella, että miten hyvä idea on Fragasson ajatus kirjaimellisesti suoraan plagioida Dan O’Bannonin kauhukomediaa Return of the Living Dead (1985), joka se puolestaan rakensi hassutuksensa Romeron Night of the Living Deadin asetelman ympärille. Semminkin, kun plagiointi tehdään vain ideoiden varastamisen tasolla ja todellinen visuaalinen toteutus jätetään surkeasti puolitiehen roikkumaan ilman vähäisintäkään sitouttamista elokuvan muuhun sisältöön tai tyyliin. Myös Sam Raimin Evil Dead (1981) saa osansa lainailusta. Karmivaa. Sitä on myös musiikki, jonka tekemättä jättäminen olisi tehnyt maailmasta muutaman nuotin verran paremman paikan. Dialogiin kiusallisesti ympätyt ja elokuvan kokonaisuuteen kuulumattomat ekologiset latteudet synnyttävät valitettavasti myötähäpeää ja kuinka ollakaan … jopa ne voidaan nähdä plagioina Umberto Lenzin elokuvasta Nightmare City (1980)^[x] (joka puolestaan tunnetaan parhaiten myös nimillä Incubo sulla città contaminata, City of the Walking Dead ja Invasion by the Atomic Zombies) ja joka hassusti sattumalta nimettiin mm. Kreikan markkinoita varten nimelle Zombi 3.

Yhteenveto

Karmea esimerkki siitä, että Italian syklinen elokuvateollisuus tuottaa muutamien helmien ohella myös kiusallista selluloidisaastaa (eikun anteeksi … tämähän kuvattiinkin kustannussyistä kokonaan videolle ehtaoikean filmin asemesta!). Juoni on kuvottavaa tilkkutäkkiä eikä tapahtumissa ole tolkun häivää. Harmillisesti myös efektit ja gore ovat lähes täysin huonosti ja halvalla tehtyjä ja tuon tuosta kuivajään synnyttämällä sumuverholla häivytetään näkyvistä muutoinkin olemattomia kulisseja, efektejä ja maskeerausta. Ääniraita on huonoa diskovaikutteista eurosyntikkapoppia, joka imee tehokkaasti loputkin tunnelman rippeistä. Näyttelemisen ohjaus on olematonta, vuorosanat uskomatonta tuubaa eikä mikään logiikka selitä juuri yhtään mitään elokuvan tapahtumista. Se, että miksi Lucio Fulci edes alunperin on lähtenyt mukaan Fragasson ja tuottaja Gaudenzin kaltaisten helppoheikkien kelkkaan, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Vain zombie-elokuvien harrastajille.

2/10.

God Told Me To (1976)

Ohjaus: Larry Cohen
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Larry Cohen
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä Suomessa
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: hyvin vähäinen, tarkkaa summaa ei tiedossa

Johdanto

Ohjaaja Peter Bogdanovichin erinomaisen hyytävä kauhutrilleri Targets (1968) oli varmasti niitä ensimmäisiä teoksia, joissa yritettiin syväluodata syitä, miksi tavallisista ihmisistä voi kuoriutua kylmäverisiä tappajia. Bogdanovich pureutuu, tutkii ja analysoi niitä syitä valppaasti ja ajatuksella. Hän teoksessaan kaivautuu nuorisotyöttömyyden, sukupolvien välisen kuilun sekä sosioekonomisten ja sosiologisten ongelmien pariin. Alfred Sole puolestaan elokuvallaan Alice, Sweet Alice (1976)^[x] asettelee syyllisyyden viittaa painostavan uskonnollisuuden, ongelmallisten kasvuesimerkkien ja seksuaalisen ahdistelun päälle. Jeff Gillen ja Alan Ormsby kertovat elokuvassaan Deranged (1974) tarinaa ankaran äidin kierouttavasta vaikutuksesta eräseudun maanviljelijään; oikean elämän murhaveikkosesta Ed Geinistähän siinä siis turinoidaan. Saman ukkelin pohjalta, ja äitylin vaikutuksesta aikuiseen mieheen, rakennetaan myös Alfred Hitchcockin elokuvaa Psycho (1960). Terrence Malickin mestarillinen Badlands (1973) taasen asettelee syylliseksi muun muassa surkeaa vanhemmuutta, joka kerrannaistuu Sissy Spacekin näyttelemän teinitytön hakiessa isälle korviketta muutoinkin herkässä kasvuiässä virikkeettömässä pikkukaupungissa eikä tämä korvike ole oikein aikuinen hänkään vielä.

Larry Cohen kuittaa olankohtauksella muut syyt ja pamauttaa omassa elokuvassaan syyksi yksinkertaisesti yliluonnollisen läsnäolon lausuman messiaanisen sanoman. Se riittää selitykseksi.

Juonitiivistelmä

New Yorkin poliisissa etsivänä toimiva vahvasti uskonnollinen Peter Nicholas alkaa tutkia muutamia järjettömiltä tuntuvia väkivallantekoja kaupungissaan. Lukuisia uhreja vaatineiden ampujien ja puukottajien omituisen rauhallinen käytös saa Peterin pelkäämään pahinta ja ennen kuolemaansa monet heistä lausuvat motiivikseen: God told me to. Peter ottaa asian tosissaan ja alkaa kaivautua yhä syvemmälle etsiessään vastauksia sille, kuka tai mikä saa ihmiset murhaamaan lähimmäisiään vailla minkäänlaista katumusta tai epäröintiä. Tapauksia löytyy yhä lisää ja niitä löytyy myös menneiltä vuosikymmeniltä …

Kommentit

Larry Cohen palasi tässä elokuvassa kulttikauhuteoksensa It’s Alive (1973) jälkeen kauhutantereille jatkaen omintakeisella tyylillään, mutta sekoitti mukaan vielä kosolti epätavallisia ja suorastaan outoja elementtejä. Cohenin elokuvasta paljastuvan näkemyksen mukaan satunnaisia väkivallantekoja ei ole olemassakaan, vaan jumalallinen olento käyttää vain näihin väkivallantekoihin syyllistyviä omien töidensä välikappaleina. Cohenin kulttiteoksen maineeseen noussut God Told Me To kavahtaa karsinoitumista mihinkään tiettyyn lajityyppiin ja se avautuu aivan yhtä hyvin tieteiselokuvana, kauhuna kuin poliisitutkinnallisena jännärinäkin. Cohenin teos imee mukaansa omituisuuksien vyyhtiin ja lienee niitä kaikkein omituisimpia elokuvia mitä 70-luvulla tehtiin. Samalla se on ihailtava esimerkki tuon vuosikymmenen radikaaleista ajatuksista elokuvailmaisussa. Cohenin kaanoniin God Told Me To istahtaa täydellisesti: siinä yhdistyy jumaluuteen verhoutuva hirviö ja ihmisen evoluution seuraava askel – hirviö. Cohen sivuaa teoksessaan vaatimattomasti mm. astronauttiteoriaa, nietscheläistä yli-ihmistä, jumaluuskäsitettä ja uskonnollista vakaumusta. Chris Carter palasi näihin täsmälleen samoihin teemoihin omassa tv-sarjassaan X-Files yli vuosikymmen myöhemmin paneutuen ja syventyen niihin; vaikutteita lienee otetun muiden muassa Cohenin elokuvasta, sillä elokuvassa on useita elementtejä, jotka tuntuvat X-Files -tv-sarjan faneille varmasti tuttuakin tutummilta. Tutulta vaikuttanevat myös Cohenin elokuvan kokonaiset kohtaukset, jotka on napattu sellaisenaan brittiläisestä tieteissarjasta Space: 1999 ja valjastettu uusiksi Cohenin elokuvan osaksi!

Jumalallista läsnäoloa tutkiva etsivä Nicholas saa vastaansa todella hämmentävää kamaa ja mitä edemmäs tutkinta etenee, sitä himmeämmäksi muuttuu elokuva myös katsojalle. Neitseellisiä synnytyksiä, ihmis-alien -hybridien rakentamiseksi ja salaamiseksi perustettu (mahdollisesti globaali?) salaliitto, mielenhallintaa, abduktioita, hehkuva hermafrodiitti-messias ja Nicholasin mieltä kalvavat epäilyt omasta alkuperästään yhdistyvät kaikki painajaismaiseksi outouden kudokseksi, joka hakee vertaistaan elokuvan maailmassa. Cohenin elokuvan kummallinen aura tempaisee mukaansa ja sen monimutkainen arvoituksellisuus jättää pohtimaan ja miettimään. Vastakohtana näihin metatasolla vaikuttaviin seikkoihin tulee kuitenkin huomata, että elokuva on melko köyhä puitteiltaan: lavastus, äänimaailma ja efektit ovat kaikki hyvin ohuen kengännauhabudjetin ilmenemismuotoja eivätkä elokuvan näyttelijät kovin suuria ihmeitä pääse hekään tekemään – Richard Lynchin alien-messiasta ja pääroolia näyttelevää Tony LoBiancoa lukuun ottamatta. Larry Cohenin elokuvassa lähestytään myös tapahtumien sosiaalista vaikutusta, joka on poikkeuksellista kauhuelokuvakerronnalle yleisesti ja eritoten sellaiselle, jonka juoni tuntuu hyvinkin ulkoavaruudesta napatulta. Samalla Cohen tulee rakentaneeksi elokuvaansa tavanomaista useampia kerroksia ja uskaltaa antautua pohtimaan jopa filosofisia näkökulmia: onko ihmisellä oikeutta puuttua jumalallisen läsnäolon suunnitelmiin? Cohenin jumalhahmo sulautuu myös lukuisien visuaalisten vihjeiden kautta saatanalliseksi, joka edelleen asettaa kiehtovan ristiriidan syvästi katolisen uskon kyllästämän etsivä Nicholasin totuuden etsintään – eihän jumala voi olla sama kuin saatana, eihän?

Yhteenveto

Larry Cohenin ohjaama God Told Me To on kerrassaan uppo-outo elokuvakokemus. Se pitää sisällään pätkiä ja palasia useista lajityypeistä (blacksploitaatio, rikosjännäri, kauhu, tieteiselokuva, apokalyptinen elokuva …) eikä antaudu minkään yksittäisen genrerajan pakottamaan karsinaan elokuvallisissa ratkaisuissaan. Ohjaaja Larry Cohenin merkillisimpiin (ja kyllä, tämä herrahan teki myös elokuvan The Stuff (1985), jossa maan keskeltä tihkuvaa älyllistä limaa syövät ihmiset muuttuvat zombienkaltaisiksi olennoiksi!) lukeutuva elokuva on sellainen todellinen ”kadonnut helmi” omituisemman kinon ystäville.

6/10

Terminal Island (1973)

Ohjaus: Stephanie Rothman
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Stephanie Rothman
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 88 minuuttia
Arvioitu: 2012

JOHDANTO

John Frankenheimer muutti salaliittoelokuvien konseptit kertaheitolla elokuvallaan Manchurian Candidate (1962). Mutta vasta Nixonin hallintokausi, Vietnamin sota ja Watergate-skandaali puhkaisivat lopullisesti sen kuplan, että länsimainen valtakoneisto on aina ja varauksetta omien kansalaistensa puolella. Vastaava ilmiö oli koko länsimaista maailmaa koskettava ja 70-luku onkin siksi salalittoelokuvien keskeistä kulta-aikaa. Yksi haara näissä elokuvissa ovat poliittisesti kantaa-ottavat (usein kumoukselliset ja vallitsevia valtarakennelmia vastakarvaan silittävät) indie-elokuvat ja juuri tällaisen elokuvan tekemiseen anarkofeministi ja poliittisesti aktiivinen ohjaaja Stephanie Rothman oli omiaan. Ja onhan se väkisinkin täytynyt olla 70-luvun valjetessa jokaiselle 60-luvun flowerpower-hipille karmaiseva ajatus, että jok’ikinen marihuanapidätys ja jok’ikinen kameroille tallentunut mielenosoitus on jossakin arkistoissa kirjattuna ylös vain odottamassa, että koska oma hallinto keksii käyttää tätä tietoa nujertaakseen sinut. Stephanie Rothman lipaisee salaliittoelokuvien ytimestä makupaloja asettaessaan aikansa edistyneet tietokoneet henkilörekistereineen epämääräisten tahojen käyttöön.

JUONITIIVISTELMÄ

Kun Yhdysvalloissa äänestetään kuolemantuomiota vastaan, Kalifornia päättää kansanäänestyksen jälkeen perustaa erillisen vankilasaaren, jonne dumpataan kaikki se aines, joka muutoin istuisi elinkautista tai kuluttaisi kuolemaantuomittujen penkkejä. Terminal Islandiin viedään ihmisiä … sieltä ei palata takaisin. Saarelle kuljetetut merkitään laillisesti kuolleiksi ja päästetään toteuttamaan itseään juuri siten, kuten he parhaaksi näkevät. Paha vain, että murhamiesten ja -naisten joukossa pahamaineisinkin murhaveikko on muiden samankaltaisten ympäröimänä. Saarelle on muodostunut kaksi leiriä: toinen pienempi jahdattujen radikaalien joukko ja toinen aloilleen asettunut pelolla hallitsemisen tyranniaan pohjautuva ryhmä. Konflikti on väistämätön …

KOMMENTIT

Terminal Island asettaa tyrannisen, kontrolliin perustuvan miehisen voimavallan leirin vertauskuvallisesti edustamaan universaaliksi pahuudeksi koettua Yhdysvaltain hallintoa ja pienen feministisen ja anarkistisen kapinallisjoukon edustamaan kapinallisia voimia, joilla hallinto kaivetaan ulos poteroistaan ja uudistetaan humaanimmaksi ja ennen kaikkea tasa-arvoisemmaksi. Huomattavaa on, että varsin samankaltaiselle ideologiselle maaperälle rakentuva John Carpenterin Escape From New York (1981) tuli vasta seuraavalla vuosikymmenellä ja on varsin pitkälle konseptuaalinen toisinto Terminal Island -elokuvasta. Toki Carpenterin elokuvan Snake Plisskeniä esittävästä Kurt Russelista tuli kultti-ikoni tuon elokuvan myötä, mutta eivätpä Rothmanin teoksen Tom Selleck ja Don Marshallkaan huonosti suoriudu omissa rooleissaan. Rothmanin pienen indie-elokuvan valitettavaksi kohtaloksi jäi kuitenkin vaipua unholaan, mikä seikka johtunee ainakin osin halpiksen kehnoista tuotantoarvoista. Rothman oli Roger Cormanin kasvatteja ja alunpitäen tämänkin elokuvan piti olla huomattavasti väkivaltaisempi. Rothman sai kuitenkin tahtonsa läpi ja vaikka rajumpia kohtauksia joitakin kuvattiinkin, niitä ei liitetty lopulliseen elokuvaan – siltikin ohjaaja piti elokuvaansa liian väkivaltaisena. Elokuva asettaa vastakkain kaksi ihmisryhmää, joista tylympi ryhmä pyrkii eliminoimaan toisen toisen puolustaessa. Ihmismetsästyselokuvien Grand Old Man The Most Dangerous Game (1932) on tässä elokuvassa teemoineen taka-alalla vaikuttamassa, mutta vahvasti poliittisesti motivoituneena ohjaaja ei salli ihmismetsästyksen tapahtua pelkästään huvin ja harrastuksen vuoksi, vaan asettaa sille väkevämpiä vertauskuvia oppressiivisen hallintorakenteen jatkeena. Metsästettävät eivät pääse rauhaan edes syrjäisellä vankilasaarellaan – täälläkin heidän on alistuttava mahtipontisten tyrannien ikeeseen. Tyrannien, jotka vieläpä imitoivat käytösmallinsa yhteiskunnalta, joka on heidät alunpitäen vankilaan saattanut. Rothman luottaa katarsikseen loppuhuipennuksen jälkimainingeissa ja naiivisti asettaa saarelle elämään jäävät mukamas ansaittuun utopiaan.

YHTEENVETO

Rothmanin eksploitaatiohalpis on poliittisesti motivoitunut, väkivaltainen, anarkistinen ja feministinen vankilaelokuva. Vankilaelokuva ilman vartijoita, ilman sellejä ja ilman lakeja. Vankila, joka on tarkoitus muuttaa vallankaappauksella utopiaksi karistamalla jaloista kaikki se mädännäisyys, jota vanha valtarakenne edustaa. Elokuva on melko kömpelösti realisoituva ja teknisesti varsin vaisu, mutta sanottavaa sillä kyllä riittää sitäkin enemmän. Sutjakasti temmotettu, mutta huolimattomasti koreografioitu teos on kyllästetty melko hirveällä pornoteollisuudesta ylijääneellä ääniraidalla ja erityisen paikkaansa sopimattomalla country-musiikilla.

5/10

Cabin in the Woods (2011)

Ohjaus: Drew Goddard
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Drew Goddard, Josh Whedon
Ensi-ilta Suomessa: 20.4.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: $30 miljoonaa

Juonitiivistelmä

Viisi nuorta matkaa asuntoautolla vastahankitulle erämaamökille, jonka omistaja on yhden nuorukaisen serkku ja sallii joukon tehdä viikonloppuretki paikalle. Ja kautta teutateksen, etäällä siviilisaatiosta mökki totta vieköön onkin ja kehnommassa kunnossa kuin mitä nuorukaiset pelkäsivät odottaa. Viikonloppua voi kuitenkin aina vauhdittaa mukavammaksi henkosilla ja tömpsyillä ja pian nuorukaiset ottavat paikan omakseen. Ihan kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan…

Kommentit

Poikkeuksellisesti tässä ei nyt mainita mitään yksittäisistä kohtauksista ja juonirakenteista, sillä tämä elokuva – jos mikään – avautuu monikerroksisen juonensa ja konseptuaalisen nerokkuutensa kautta. Joss Whedonin ja ohjaaja Drew Goddardin yhdessä käsikirjoittama tarina on häikäisevä sukellus genrekonventioiden syvimpiin kuoppiin, mutta yllättäen tekijät käyttävät tätä vain edukseen ja ottavat totutut kuviot ja käänteet keskeisiksi tekijöiksi elokuvansa herkullisen kierossa juonessa. Aivan kaikesta näkee, että Whedon ja Goddard tuntevat aihepiirinsä viimeistä nuppia myöten ja ilman tätä tietämystä ei tällaista tarinaa pystyisikään realisoimaan. Elokuvan itsetietoisuus ärsyttänee osaa genren kivakammista ja tosikkomaisimmista fanittajista, mutta tämä itsetietoisuus ei ole sentään sellaista itseriittoisuutta ja puolittaista ylimielisyyttä, millä esim. Wes Craven elvytti poukkoilevan uransa elokuvalla Scream (1996). Goddardin esikoisohjaukseksi elokuva on hämmästyttävän taidokas ja nerokas paketti.

Whedon ja Goddard ovat ilmiselvästi halunneet tehdä kauhuelokuvan, mutta päättäneet käyttää genren vakioituneita ja väsyneitä kliseitä ja rutiineja lyömäaseena sekä genren tekijöitä että sen katsojia vastaan. Elokuva iloittelee jok’ikisen kohtauksensa alla virtaavan käsitteellisen punaisen langan kiemuroissa ja asettelee katsojan kummasteltavaksi sopivin väliajoin uusia vihjeitä tulevasta. Goddard ymmärtää tarkasti rytmityksen tärkeyden saattaessaan sekä elokuvan päähenkilöitä että katsojaa eteenpäin yhä himmeämpiin sfääreihin. Elokuvan kohtauksista osa saa genretietoiset katsojat hieromaan silmiään epäuskosta, leuat loksahtamaan ja penkilläkin pitäisi malttaa pysyä. Hekottelun lomassa pitää kuitenkin muistaa, että Goddard ohjastaa katsojansa myös suorastaan luontevan salakavalasti perimmäisten filosofisten kysymysten äärelle: miksi kauhu kiehtoo, kuka kauhua katsoo ja miksi kauhu toimii tai ei toimi. Tekijät kuitenkin vain asettavat kysymykset; he odottavat katsojan vastaavan itse itselleen kukin omilla tahoillaan, jos näin tahtovat. Elokuva on kirjaimellisesti tulvillaan viittauksia kauhugenren aiempiin teoksiin ja vaikka niiden avulla pääseekin nopeammin tarinan ytimeen kiinni, ei genren syvällinen tunteminen siltikään ole ensiarvoisen tärkeä ymmärtääkseen elokuvan taustalla vaikuttavia motiiveja. Näyttelijät kruunaavat vielä paketin kyetessään myymään täydellisesti sen, mitä Goddard ja Whedon yrittävät myydä. Elokuvan taikaa on siinä. Varsinaisesti suurta jännitystä tai kauhutunnelmaa ei tässä kuitenkaan ole eikä sitä haetakaan. Taika nousee siitä, miten elokuvassa käsitellään katsojien luutuneita ennakko-odotuksia, pureudutaan taidolla genren kliseisiin ja käännetään kaikki päälaelleen. Katsojaa ei kuitenkaan petetä eikä huijata: Goddardin ja Whedonin käsissä katsojan rooli on peräti tärkeä.

Yhteenveto

Esikoistaan tehneen Drew Goddardin ohjauksessa Joss Whedonin ja Goddardin omasta käsikirjoituksestaan työstämä sci-fin, kauhun ja tummanpuhuvan komedian genrerajoja paukuttava ja venyttävä elokuva työstää herkullisista lähtökohdista täysin uniikin kudoksen. Elokuvasta parhaiten nauttimaan päässee silloin, kun katsojalla on jo entuudestaan laaja-alaista ymmärrystä kauhu- ja scifi-lajityyppien elokuvista yleensä, näiden vakiintuneista konventioista, kliseistä, näyttelijöistä ja konsepteista, mutta kyllä sen virtauksiin kiinni voi iskeä heikommallakin lajityyppituntemuksella. Goddard ja Whedon rakentavat monikerroksisen tarinansa rautaisella ammattitaidolla ja ajoittavat elokuvan kohtaukset täydellisesti siten, että moninaiset palaset loksahtelevat saumatta paikoilleen muodostaessaan eeppisen palapelin. Elokuvan katsojalta se vaatii reippaasti rehtiä nöyryyttä ymmärtää myös oma asemansa katsojana ja kuluttajana. Whedonin fanittajille ehdoton ”must see”. Pitkä vahingoniloinen lällätys niille, jotka kehtaavat suut mutrussa väittää, ettei nykyään enää tehdä omaperäisiä genre-elokuvia.

10/10

Forced Entry (1973)

Ohjaus: Shaun Costello (salanimellä Helmut Richler)
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Shaun Costello
Ensi-ilta Suomessa: ei julkista esitystä Suomessa
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 83 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: noin $6000

Johdanto

Forced Entry: yksi pahamaineisimmista 1970-luvun elokuvista. Shaun Costellon ensimmäinen varsinainen elokuva seksilooppien jälkeen on pikemminkin löyhästi nivottu kokoelma erittäin arvelluttavalla ja hätkähdyttävällä julmuudella toteutettua sadistista h/c pornoa kuin oikea elokuva. Potentiaalista katsojaa on nyt näinollen sitten virallisesti varoitettu – etene omalla vastuullasi, jos aiot tähän tarttua. Costello oli itsekin pornobisneksessä näyttelijäpuolella ennen siirtymistään kameran toiselle puolelle ja Forced Entry -elokuvan jälkeen keskittyikin sitten suuremmalla tarmolla ihan täysimittaisesti aikuisviihde-elokuviin. Forced Entry yrittää yhdistää sadistista naisvihamielistä aikuisviihdettä ja kauhua ollen näin Meir Zarchin I Spit On Your Grave (1978)^[x]-elokuvaa ajallisesti edellä hyvinkin puoli vuosikymmentä. Mutta siinä missä Meir Zarchin tarinassa sentään on se tarina kaiken seksuaalisen väkivallan kääräisevänä pakettina, Shaun Costellon niljakkaan sadistinen elokuva ei edes teeskentele olevansa mitään muuta kuin seksploitatiivinen shokeeraukseen tähtäävä oksennus, jolla haetaan ilmaisun vapaudelle rajoja.

Juonitiivistelmä

Mieleltään järkkynyt nimettömäksi jäävä Vietnamin sodan veteraani elää päivänsä kärsien sodan aiheuttamista traumoista ja hoidellen huoltoasemaa New Yorkissa. Aika ajoin traumat saavat yliotteen ja mies saa päähänsä jahdata naispuolisia huoltoaseman asiakkaita koteihinsa, joissa hän raiskaa ja murhaa nämä ylettömällä julmuudella.

KOMMENTIT

Pääosan nimettömäksi jäävää mielenterveytensä hukannutta entistä sotilasta näyttelee aikansa kuuluimpien pornotähtien joukkoon vuotta aiemmin elokuvalla Deep Throat (1972) noussut Harry Reems. Reems ei juurikaan pitkän uransa aikana esiintynyt muissa kuin aikuisviihde-elokuvissa ja Forced Entry antanee oivallisesti vastauksen tähän: miehestä ei juuri pornon ulkopuoliseen maailmaan näyttelijänlahjoja tunnut irtoavan. Kun vertaa Reemsin esiintymistä vaikka Joe Spinelliin tai David Hessiin samantyyppisissä rooleissa William Lustigin elokuvassa Maniac Cop (1980) tai Wes Cravenin elokuvassa Last House on The Left (1972), on ero kuin yöllä ja päivällä. Sivurooleissa pyörivät raiskattavat ja murhattavat misukat eivät elokuvaa muuksi muuta, mutta eipä näille neitosille juuri tilaisuutta loistaa aukenekaan. He ovat puhtaasti sadistisen seksuaalisen väkivallan objekteiksi alistettuja.

Shaun Costello on leikannut elokuvaansa katkelmia Vietnamin sodasta. Katkelmat ovat rosoisia mustavalkoisia välähdyksiä sotilaan kokemiin kauhuihin ja ne täplittävät elokuvaa alusta loppuun – paikoin kekseliäinkin kääntein, mutta pääsääntöisesti turhauttavan odotetusti. Katkelmat itsessään onkin sitten valittu samaa yliammuttuun shokeeraukseen ja epämiellyttävään niljakkuuteen tähtäävää linjaa noudattaen kuin elokuvan sadistiset seksikohtauksetkin. Ilmeisen autenttisissa uutiskatkelmissa ei säästellä – palaneita ruumiita, murhattuja lapsia, teloituksia, irtojäseniä jne. Parhaalla tahdollakaan ei materiaalia pysty sulattamaan vain päähahmon henkistä tilaa peilaaviksi välähdyksi saatikka että sillä olisi jotakin yhteiskunnallisia viiteyhteyksiä tai allegorisia merkityksiä, jotka avautuisivat tarinan edetessä. Ehei. Tämä on niin ehtaa grindhouse-kauden sleazea kuin vain olla voi. Seksuaalisen väkivallan kohtauksia Costello käy vielä korostamaan poikkeuksellisen julmalla kielenkäytöllä, joka virittää visuaalisen sadismin vielä pykälää häijymmäksi – äärimmäisen naisvihamielisyyden suuntaan.

YHTEENVETO

Costellon oikeaksi elokuvaksi naamioituva sadistisen seksploitaation, niljakkaan kauhun ja pornon yhdistävä sleaze on taatusti ehta ns. roskaelokuva. Jopa vapaamielisen 70-luvun alun teattereille elokuva oli liikaa ja se kohtasikin huomattavaa vastarintaa, josta syystä varmastikin kumpuaa pieni osajyvänen elokuvan maineelle yhtenä häijyimmistä koskaan filmille taltioiduista elokuvista. Elokuvasta on tiettävästi olemassa vain runsaasti teattereita kiertänyt kopio, joten teknisesti laadullista kokemusta ei nykykatsoja enää pysty kokemaan. Eipä silti – elokuvan tuotantotekninen taso on sitä luokkaa, että on vain parempi kun elokuva pysyy kuluneen kaitafilmin tasoisena. Costellon kauhun ja sadistisen pornon yhdistävä tekotapa on niin ylitseampuvan häijy ja epämiellyttävä, että tätä ei oikein voi suositella kenellekään muulle kuin paatuneimmille roskaelokuvien ja 70-luvun sadistisen pornon harrastajille. Seksuaalista mielihyvää lienee olevan tarjottimella vain seksuaalisesti yhteiskunnallisten normien ulkopuolella olevilla (lue: Pervo-Erkeille) ja varsinaista kauhuakaan ei sitten kuitenkaan joitakin shokkeja huomioimatta ole tarjolla. Costello kuitenkin antaa kiintoisia väläyksiä aikansa New Yorkin elämänmenoon ja katukuvaan – silloin, kun sadistinen vimma ei vie mennessään.

1/10

Vengeance of the Zombies (1973) [La rebelión de las muertas]

Ohjaus: Leon Klimovsky
Tuotantomaa: Espanja
Käsikirjoitus: Paul Naschy
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista ensi-iltaa Suomessa
Kieli: espanja
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: hyvin vähäinen; tarkkaa summaa ei tiedossa

Johdanto

vengeanceofthezombies_primary

Paul Naschy ja Leon Klimovsky operoivat yhdessä useammankin kerran muodostaen 70-luvun espanjalaisen kauhun merkittävimpiin kuuluvan parivaljakon. Oppressiivisen fasistisen hallinnon alaisuudessa kauhuohjaajien ja -näyttelijöiden arkeen kuului kamppailla myös oman maansa aggressiivista sensuurimekanismia vastaan. Parivaljakon teokset sisälsivät usein runsaanpuoleisesti väkivaltaa ja alastomuutta ja vaikka väkivalta ei kenraali Francon hallinnolle ollutkaan ongelma, niin alastomuus ja traditionaalisesta äärikatolisesta konservatismista poikkeava seksuaalisuus oli. Siispä tuli tavaksi luoda elokuvista erikseen siistityt versiot kotimarkkinoita varten ja ulkomarkkinoita varten kuvattiin erikseen ns. ”hot” versio. Niin myös tällä kertaa: Vengeance of the Zombies -elokuvaa varten kuvattiin kymmeniä kohtauksia tuplana – toisessa versiossa naiset vaatetettuina ja toisessa sitten vähemmissä vaatteissa. Vielä, kun enemmän seksiä ja väkivaltaa tihkuvat elokuvat tuntuivat Euroopassa ja Amerikassa vetävän varsin hyvin katsojia, Espanjaan muotoutui toimiva tuotantoympäristö helpon rahan toivossa kauhuelokuvien ympärille. Tämä arvio perustuu elokuvan ”hot” versioon. Paul Naschy viihtyi uransa aikana mielellään useissa rooleissa elokuvissaan ja näin päätettiin tälläkin kertaa toimia. Naschy esiintyy peräti kolmessa roolissa tässäkin elokuvassa: itse vihtahousu Senor Satanina, karismaattisena intialaisena fakiirina ja tämän kenkkuna voodoota harrastavana veljenä. Naschy vietti uransa pääosin kierrättämällä Universalin ja Hammerin ideoita ja luomuksia ja siksi onkin varsin luontevaa, että kokeilla piti ratsastaa (ja rahastaa) myös kuumalla uudella aallonharjalla: zombie-elokuvalla. Etenkin, kun maanmies Amando de Ossorio oli juuri ehtinyt osoittaa ensimmäisillä Blind Dead -sarjan elokuvillaan, että homma toimii.

Juonitiivistelmä

Lontooseen asettautuneen Intialaisen fakiiri Krisnan ympärillä viihtyy pieni joukko aktiivisia seuraajia. Syystä tai toisesta fakiiri tuntuu hakevan tiettyjä tyyppejä ympärilleen ja pian Lontoota ravistaakin joukko julmia murhia, joihin liittyy voodoo-taikuutta. Murhiin yhdistetään erilaisiin maskeihin sonnustauneita kultisteja ja haudoistaan nousemaan taivuteltuja zombeja. Scotland Yard jää nuolemaan näppejään ynnäillessään tapahtumia. Fakiiri seurueineen muuttaa maaseudulle vanhaan Waitliesien kartanoon ja pikku hiljaa salaisuuksien vyyhti alkaa aueta useillekin asianosaisille. Onko fakiiri Krisna vai joku hänen lähipiiristään syyllinen karmeisiin murhiin, joita alkaa pian tapahtua myös uudessa ympäristössä?

Kommentit

Visuaaliselta estetiikaltaan Klimovskyn ohjaus ottaa selviä vaikutteita Vernon Sewellin USA:ssa tehdystä Boris Karloff/Christopher Lee/Barbara Steele -yhteistyöelokuvasta Curse of the Crimson Altar (1970) ja John Gillingin erinomaisesta Hammer-tuotannosta Plague of the Zombies (1966), mutta jättää gotiikassa rypemisen hieman vähemmälle ja sisällyttää sen sijaan ulkoantiinsa aimo annoksen 70-luvun Lontoon vapauden ja avoimuuden ilmapiiriä – kaiketikin sisältäen hienovaraista kritiikkiä Espanjan poliisivaltiota kohtaan. Italian giallo-mestarien Mario Bavan ja Dario Argenton vaikutteet tulevat nekin vahvasti esiin Klimovskyn esitellessä lukuisia murhia hyvinkin giallo-tyylisesti murhaajien jäädessä hanskojen ja maskien taa ja graafisten tappojen tavoitellessa aggressiivisen kirkuvan verenpunan ja vitivalkoisen vastakkaisuutta. Ja tuleehan sieltä myös ne tarkkaan taltioidut ”veitsellä kaulaan” ja ”vesurilla kuuppaan” -kohtauksetkin tehden elokuvasta selkeästi myös proto-slasherin aikana, jona slasher-elokuvat olivat vasta hiljaksiin saamassa muotoaan. Svengaava 70-luvun alun groove on kokeneen elokuvamuusikon Juan Carlos Calderonin käsialaa, mutta paikoin musiikkia on vaikea niellä osana elokuvan tunnelmaa. Lontoon katuvilinän, estottomuuden ja musiikin yhteisvaikutuksella Klimovsky lienee pyrkinyt hakemaan ajan hermolla sykkivää modernistista julkisivua elokuvalle, mutta lopputulos on lievästi riitasointuinen vapaastihengittävän juonen gotiikasta ammentavien haarojen kanssa. Tunnelma on kaiken kaikkiaan perin camp-henkinen (kuten odottaa sopii Paul Naschyltä) ja kokonaisvaltaisen pelon ilmapiirin asemesta elokuvan vahvimmat momentit ovat sen yksittäisten kohtausten efekteissä, lavastuksissa ja kuvakulmissa. Kauhuelokuvana Vengeance of the Zombies jää kuitenkin kaikkiaan varsin vajavaiseksi ja sen puolihölmön juonipölhöilyn uumenista on kovin vaikeaa löytää selkeää ja kokonaisvaltaista näkemystä. Siinä missä maanmies Amando de Ossorio käänsi George A.Romeron alkuunpaneman vimman espanjalaiseen muotoon elokuvallaan Tombs of the Blind Dead (1971)^[x][La noche del terror ciego] ja toi Iberian niemimaalle aivan uuden kauhun aikakauden, Klimovskyn Vengeance of the Zombies elää vielä ytimeltään 50- ja 60-lukulaisessa kauhuperinteessä, jota yritetään vain ulkokultauksella muokata paremmin aikaan sopivaksi. Siltikin elokuvan yksittäiset kohtaukset henkivät elinvoimaa, joten ehkäpä selvästi paremmalla käsikirjoituksella tästä olisi voinut tulla todellinen genreklassikko vain harvojen intomielisten tunteman kulttielokuvan sijaan.

Yhteenveto

Leon Klimovskyn ohjaama espanjalainen kauhuelokuva sijoittuu Iso-Britanniaan ja vaikka elokuva ottaakin vaikutteita oman maansa ulkopuolelta, on siinä siltikin aistittavissa omanlaisensa henki ja olemus. Juoni on espanjalaiseen tyyliin selkeästi löysempi ja vähemmän korostettu elementti. Pahaksi onneksi Klimovskyn elokuva ei kokonaisuutena tarkasteltuna ole erityisen jännittävä eikä pelottavakaan. Paikoin silti yksittäisissä kohtauksissa on kutkuttavaa kihinää ja syvien värien, ääniraidan svengaavan grooven ja omituisten kuvakulmien yhteisvaikutus on vähintäänkin kiehtova. Poskettoman juonen käänteet intialaisesta voodoo-fakiirista itsensä saatanan verijuominkeihin, epäkuolleista kostoa jakavista zombeista ja omituisista maskeihin sonnustauneista tappajakultisteista ovat kaikessa järjettömyydessään herkullista hihiteltävää. Ihan kovin tosissaan siis (tätäkään) Klimovsky/Naschy -yhteistyötä ei sovi ottaa.

4/10.

Linkki elokuvan promotiomateriaaleihin.

Hush (2008)

Ohjaus: Mark Tonderai
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Käsikirjoitus: Mark Tonderai
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 91 minuuttia
Arvioitu: 2010
Budjetti: hieman alle mijoona puntaa

JUONITIIVISTELMÄ

Nuoripari Beth ja Zakes ajelevat M1 valtatiellä Englannissa huoltoasemalta toiselle, koska Zakesin työ on vaihtaa huoltoasemien mainosplakaatteja. Beth on työreissulla mukana pitämässä seuraa ja toivoessa yhteisen ajan pelastavan heidän jo rakoilevan suhteensa. Yht’äkisti Zakes näkee vilauksen edellä ajavan kuljetusauton taakse, jossa on nuori nainen häkkiin teljettynä. Alkaa kuumeinen ihmettely, mitä oikeastaan pitäisi tehdä. Kuinka ollakaan kuljetusauto tekee sattumalta pysähdyksen samalle huoltoasemalle, johon Zakes kärrynsä keulan suuntaa …

KOMMENTIT

Mark Tonderain kirjoittama ja ohjaama tiivis trilleri keskittyy öisen ja sateisen valtatien takaa-ajon kuvaukseen huolella. Erittäin onnistuneesti kuvattu elokuva vuorottelee pimeydessä kiiluvien takavalojen ja huoltoasemien kirkkaiden keinovalojen välillä luoden eteeristä momenttia kauhun suuntaan niiaaville trilleriaineksilleen. Juonellisesti elokuva varioi australialaisen Richard Franklinin erinomaista ja selkeän ylivertaista Roadgames (1981)-elokuvaa, Steven Spielbergin ikonista takaa-ajoelokuvaa The Duel (1971), Robert Harmonin liftarikuvioita The Hitcher (1986)-elokuvasta ja kauhua ammennetaan Greg McLeanin Wolf Creek (2005) -elokuvan suunnalta. Tonderai käyttää Franklinin Roadgames -elokuvan kanssa jopa lähes identtistä motivaattoria ja juonenkuljetuksen keinojakin, joten tietty tuttuuden tunne on väistämätön.

Hyvin tiiviin kerronnan taika särkyy kuitenkin elokuvan pituuteen. Noin 90 minuutin pituus on kuitenkin juurikin sen vartin liian pitkä ja ohjaaja on siksi ottanut mukaan tarpeettomia sivujuonteita ja turhia käänteitä, jotka eivät puolusta paikkaansa lopullisessa paketissa. Erityisen epämääräinen on eräs pitkähkö maaseututaloon sijoittuva kokonaisuus, joka tuntuu aivan täysin irralliselta ja jonka taustaa tahi syitä ohjaaja ei vaivaudu lainkaan avaavan. Turhien rönsyjen karsiminen olisi jättänyt selkeämmän ja tiiviimmän kokonaisuuden. Vaikka näinkin elokuva on juonellisesti suoraviivainen ja kursailematon, tekijöiltä on silti lipsahtanut mukaan turhan paljon luvattoman typeriä juonellisia aukkoja. Tuttuja kliseitäkin pääsee joukkoon ja erityisesti jatkuvat kännykkäkentän ja tyhjäksi käyvän akun kanssa pelleilyt turhauttavat tavanomaisuudellaan. Mutta siinä missä juonellisesti elokuva jättää toivomisen paraa, antaa ohjauksen tiiviys ja tyyli paljon anteeksi. Raikkaaksi tai erityisen innovatiiviseksi trillerin ohjausta ja kuvausta ei sanoa voi, mutta kokolailla onnistuneeksi kuitenkin. Tätä täydentävät mukana olevien varsin harvojen näyttelijöiden suoritukset. Elokuvan antagonistille – sateisen ja pimeän valtatien saalistajalle – ei kuitenkaan anneta persoonallisuutta, kasvoja eikä edes identiteettiä; varmaankin siksi, että huppariin naamansa kätkevä mies kuvastaa sellaista ”ihan tavallista tyyppiä”, joka osoittautuu häijyksi murhaajaksi. Valtatien saalistaja voi siis olla kuka tahansa – pitkä hujoppi, lyhykäinen kalju pullukka, nuori tai vanha tai jostain siitä väliltä.

YHTEENVETO

Brittiläisen Mark Tonderain esikoisohjaus omasta käsikirjoituksestaan osoittautuu varsin oivalliseksi pikkutrilleriksi Hitchcockin jalanjäljillä. Trilleri kiristyy kauhun suuntaan, mutta ei varsinaisesti jätä tiiviin trillerin kuosia lopussakaan. Valitettavasti kuitenkin ohjaajan ote lipsuu keskimmäisessä puolituntisessa ja mukaan tunkee kiusallisia turhuuksia ja epäjohdonmukaisuuksia. Vielä tiiviimpi paketti olisi toiminut paremmin, mutta erinomainen ohjaus, kelvot näyttelijät, sujuva kuvaus ja maltillinen leikkaus pelastavat paljon.

5/10