Bleeding Steel (2017)

Ohjaus: Leo Zhang
Käsikirjoitus: Erica Xia-Hou, Siwei Cui
Tuotantomaa: Kiina/Hong Kong
Kieli: mandariinikiina, englanti
Budjetti: yli 60 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2019
Arvioidun version pituus: 109 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

bleedingsteel_primaryJohdanto

Biologisesti ja/tai teknologian avulla augmentoidut supersotilaat ovat yhä vain useammin toiminta- ja tieteiselokuvien aihepiirinä arvatenkin heijastellen oikean elämän ihmisten tekemiä todellisia (ja perustellusti pelottavia) edistysaskeleita kohti supersotilaita sekä myös heijastellen tämän nimenomaisen kehityksen aiheuttamia tuntoja ja pelkoja ihmisissä yleensä.

Lähtökohtaisestikin jo valtaosa teemaa sivuavista elokuvista kuuluu joko tieteiselokuvien tai toimintaelokuvien kastiin ollen usein samalla myös molempia. Sotaelokuvissa teemaa ei ole juurikaan uskallettu sivuta, vaikka robotiikassa tehdyt jättimäiset harppaukset uudella vuosituhannella sallisivatkin jo varsin elokuvauksellisten augmentoitien käytön. Sotatarinoissa kumminkin usein halutaan korostaa joko sotaa inhimillisen kärsimyksen aiheuttajana (joko traumatisoituneiden sotilaiden näkökulmasta tai sodan jalkoihin jääneiden siviilien näkökulmasta) tai korostaa sotia käyvien yksilösuoritusten sankarillisia mittasuhteita. Augmentointi mieltyy helposti epäinhimilliseksi, joten se ei oikein helposti sovellu siviilien kurjuuden tutkimuksen välikappaleeksi eikä liioin anna tilaa tutkia niiden sotilaiden inhimillisiä puolia; heikkouksia, vahvuuksia, pelkoja ja suruja.

Tieteis- ja toimintatarinoiden puolella supersotilaita käsittelevät elokuvat sen sijaan ovat (ainakin lukumääräisesti) räjähtämässä käsiin. Pelkästään 2010-luvulla olemme saaneet seuraamme muiden muassa seuraavia vahvennettuja supersotilaita erilaisista näkökulmista käsitteleviä elokuvia: Leigh Whannellin Upgrade (2018), Pete Travisin Dredd (2012), David Leitchin Hobbs & Shaw (2019), Ruben Fleischerin Venom (2018)[x], Yûji Shimomuran Re: Born (2016), Doug Limanin Edge of Tomorrow (2014), Luke Scottin Morgan (2016), Nic Mathieun Spectral (2016),  Julius Averyn Overlord (2018), José Padilhan uusintafilmatisointi RoboCop (2014), James Mangoldin Logan (2017), Aleksander Bachin uusintafilmatisointi Hitman: Agent 47 (2015), Steven Soderberghin Haywire (2011), John Hyamsin Universal Soldier: Day of Reckoning (2012), Ilya Naishullerin Hardcore (2015), Kieran Parkerin uusin Outpost-elokuva Outpost: Rise of the Spetsnaz (2013), Steven Kostanskin Manborg (2011) ja vaikka Richard Raaphorstin Frankentein’s Army (2013)[x]. Leo Changin Bleeding Steel yrittää kovasti sopeutua ryhmään, mutta … ei.

Juonitiivistelmä

Hong Kongilainen poliisin superhypererikoismies Lin Dong (Jackie Chan) vuoroin jahtaa ja suojelee muistinsa menettänyttä Nancyä (Nana Ouyang) mukanaan Leeson (Show Lo). Nancy näkee outoja unia kummista tutkimuksista ja hiljaksiin paljastuu, että tyttö onkin Xixi (Elena Cai), Lin Dongin 13 vuotta aiemmin kuolleeksi julistettu tytär. Tohtori James (Kim Gyngell) herätti tytön henkiin osana biologisesti tehostettujen supersotilaiden kehityksen tutkimushanketta. Xixin sisäisiä salaisuuksia jahtaa mysteerinen Woman in Black (Tess Haubrich) omine supersotilaineen ja koko poppoo päätyy ennen pitkää kähisemään taivaalle supersotilas Andren (Callan Mulvey) lentävään laboratorioon…

Kommentit

Huh. Elokuva poukkoilee ja säntäilee puolelta toiselle ilman mitään tolkkua. Täysin piilosta vasemmalta tulevia uskomattomia juonikäänteitä purskahtelee esiin tuon tuostakin, elokuvan tyyli – jopa tyylilaji – tuntuu muuttuvan pahimmillaan ihan vaikka kesken kohtausten ja vieläpä elokuvan tekninen toteutus tuntuu muuttuvan kymmenen kertaa elokuvan kuluessa. Katsojaparkaa retuutetaan puolivillaisilla sivujuonteilla niskaotteella umpikujaan päättyville poluille ja näyttelijätkään eivät tunnu tietävän mitä hittoa oikeastaan ovat tekemässä. Elokuvan eteneminen on kömpelöä ja sen tekijöiden tapa esitellä uudet – ihan kaiken muuttavat – juonikuviot täysin äkkiarvaamatta on poikkeuksellisen turhauttava ja pakottaa varsin aikaisessa vaiheessa elokuvan kulkua katsojan kytkemään ajatteluelimet tauolle, sillä millään aikaisemmin esitellyllä ei tunnu olevan mitään tekemistä niitä seuraavien uusien kohtausten kanssa. Kruununa katossa kimaltelee osapuilleen ihan täysin tyhjistä tuleva massiivinen avaruusalus, jonka uumeniin on upotettu pääpahisten geenilaboratorio(!). Vuosikymmeniä vanhojen James Bond -elokuvien käsikirjoittajat kihisevät varmaan kateudesta, kun eivät aikanaan ole omille maailman valloittamiseen tähtääville superpahiksille moista keksineet värkätä.

Joskus on toki ihan hyvä vain hengähtää syvään, antaa visuaalisen ilotulituksen viedä mennessään ja unohtaa kaikki ammottavat loogiset aukot tahi juonen kuljetuksen idioottimaisuus. Jättimäinen budjetti noin niin kuin normaalisti tuntuisi avaavan sellaiselle toiminnalle ovet sepposen selälleen, mutta tällä kertaa visuaalinen ilotulitus on suutari. Paikoin elokuvan kulkua voisi antautua johonkin hyväksyvän nyökkäyksen kaltaiseen eleeseen, mutta sitten taas vedetään matto alta viime vuosituhannen efektikökkäreillä, joita tekijät ovat tunkeneet elokuvan aivan totaalisen täyteen. 1980-luvulla energia-aseista korkeiden ääniefektien säestäminä kimmahtelevat valoenergiajuovat ilahduttivat vielä yleisöjä, mutta uudella vuosituhannella ne pitäisi edes yrittää tehdä jotenkin hyvin, jotta välttyisi tahattomilta naurunpyrähdyksiltä silmien pyörittelyn lomassa. Äänimaailma muutoinkin on geneeristä syntikkahumppaa, joka lienee peräisin jonkun kaikki halpisbudjettien tieteistoimintaelokuvien ääniraidat läpi käyneen tekoälyn analyysistä. Tuloksena putkautettu maailmaan ns. geneerinen keskivertohumputus tieteistoimintaelokuvalle. Valitettavasti mitään parempaa ei ole luvassa näyttelijäpuolellakaan: Jackie Chanin ympärille rakennettu mökellys istuttaa aasialaisia pop-tähtiä Jackien oikealle ja vasemmalle puolelle, mutta pop-tähteys itsessään ei tee kenestäkään edes menettelevää näyttelijää. Jackie Chan näyttäytyy elokuvassa väsyneeltä palkkashekin kuittaajalta, vaikka veteraaninäyttelijällä olisi vielä vanhoillakin päivillä paljonkin annettavaa, jos sille päälle sattuu (vrt. Martin Campbellin The Foreigner (2017), Daniel Leen Dragon Blade (2015), Tung-Shing Yeen Shinjuku Incident (2009) tai vaikka Sheng Dingin Police Story: Lockdown (2013)).

Yhteenveto

Melko rotevalla budjetilla kokoon laitettu kiinalainen sekamelska hötkyilee ja säntäilee eestaas tolkuttomia polkuja. Verrattain surkeiden efektien sävyttämä toiminnallinen tieteiselokuva pärskii geneeristen syntikkavinguttelujen ja taitamattoman ohjauksen somassa yhteistyössä kohti syviä vesiä. Väsynyt Jackie Chan ei tätä turskaa jaksa yksin pinnalla pitää, mutta ilmeistä päätellen ei hän sitä nyt ihan tosissaan ole yrittämässäkään. Missään nimessä elokuva ei budjettinsa mittaluokkaan asetettuna pääse lähellekään edes keskimääräistä turhuutta. Vuonna 1985 tämä olisi ollut takuuvarmaa kulttikalkkunakamaa.

3/10.

Warcraft: The Beginning (2016)

Ohjaus: Duncan Jones
Käsikirjoitus: Duncan Jones, Charles Levitt
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kiina, Kanada, Japani
Kieli: englanti
Budjetti: yli 150 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2016
Arvioidun version pituus: 123 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 10.6.2016

warcraft_primaryJohdanto

Epictitis. Siinäpä ikävä syndrooma, joka vaivaa suuren rahan Hollywood -tuotantoja tuon tuostakin. Syndrooma muodostuu kombinaatiosta ikäviä oireita, jotka yksinään harvoin haittaavat kokonaisuutta, mutta yhdessä nujertavat elokuvan kuin elokuvan. Oirekirjoon kuuluvat muun muassa: 1) hassuja ja ammottavia jättiörkin mentäviä aukkoja, jotka istuvat koko tarinankulun ytimessä, 2) efektejä, jotka tuntuvat tärkeämmiltä kuin tarina ja tautologiaksi saakka yltyvää samojen efektikeinojen käyttöä, 3) toinen toistaan seuraavia eeppisiä kohtauksia, jotka ovat niin eeppisiä, että koko sana menettää tehonsa elokuvan kontekstissa ja jokaisen kohtauksen keskeiseksi funktioksi tuntuu nousevan eeppisyysasteen nostaminen edellisestä eeppisestä kohtauksesta, 4) eeppisiä kohtauksia voimistava eeppinen sinfoninen äänivalli, jonka tärkein tehtävä on korostaa kohtauksen eeppisyyttä ja joka on yleensä niin geneerinen, että minkä tahansa kohtauksen eeppisen sinfonisen äänivallin vaihtaminen päittäin johonkin toiseen saman elokuvan sisällä ei vaikuttaisi mitenkään mihinkään, 5) näyttelijät rooleineen on alistettu efektiosaston käskyläisiksi, 6) kaikki rahat menivät jo edellisiin kohtiin, joten käsikirjoituksen läpilukuun kriittisellä ajastusmassalla ei ole enää aikaa eikä rahaa. Ja kyllä vain, hyvä lukija, Duncan Jonesin ohjaama Warcraft: The Beginning on suorastaan klassinen tyyppiesimerkki epictitiksen oireiston muodostamasta syndroomasta.

Juonitiivistelmä

Örkkien asuttamaa maailmaa on kohdannut hirvittävä katastrofi ja örkkejä johtavan pahisshamaanin ratkaisuna on siirtää populaatio toiseen maailmaan aiheuttamaan sama katastrofi sinne seuraavaksi. Käskyläiset tekevät työtä käskettyä ja ryntäävät ulottuvuusportista muiden rotujen asuttamaan maailmaan, joka kylpee rauhaisassa onnessaan ja joutuu yllättäen uuteen tilanteeseen, kun örkkien retevät lähistelyaseet puhkovat puhtoisten kiiltokuvapanssarien kimalteen kuin veitsi voin. Apuun on kutsuttava verevä velho, joka satumaisella taikuudellaankaan ei pysty vastustamaan örkkien tulvaa ja kun örkkien tappotouhut eivät kiinnosta naapurikansoja ensinkään, joutuu ihmisten kenraali sovittamaan sankarin viitan olkapäilleen ja torjumaan uhan apunaan velhokoulun pudokas ja örkkien vankeudesta vapautettu puolirotuinen pimatsu.

Kommentit

Kun katsojaa pommitetaan toista tuntia vihreiden ja sinisten maagisten voima-aaltojen pyörityksellä, koko touhu alkaa varsin pian tuntua saman toistolta. Ja … oh boy … niitä värikoodattuja voima-aaltoja tunkeekin sitten ovista ja ikkunoista ja koko naapurustonkin tarpeiksi! Efektit sinällään ovat tietenkin jo muodostuneet modernin fantasiatoiminnan määrittäväksi kulmakiveksi, mutta Duncan Jonesin elokuvan ylieeppinen manan mahdin mutustelu menee yli äyräidensä heti kohta alkukohtausten jälkeen jo. Perustyhmiä katsojia pitää tietenkin myös muistuttaa asiain kulloisestakin tilasta värikoodaamalla tarinan pahikset ja hyvikset myös, sillä eihän sellainen peli vetelisi, että jollekin jäisi epäselväksi notta kuka on kiva ja kuka taasen ei. Näyttelijöille keskeiseksi puuhaksi jääkin sitten manifestoida hahmon pahuus tai hyvyys maneereihin, irvistelyihn ja puheenparren painotuksiin. No eipä siinä mitään, elokuvan efektit ovat osittaisesti kyllä eeppisen päteviä ja jos kauniin fantasiakuvaston seuraaminen katsojalle riittää syyksi vetää aivot off-tilaan pariksi tunniksi, niin Warcraftia parempaa eeposta sellaiseen saa hakea. Mutta jos elokuvasta hakee alkeellistakaan sisäistä logiikkaa tai jotain järjen valon häivähdystä, Warcraft on kammottava tekele. Örkkien väkivahva voima silppuaa ihmistorsoja välillä ilman perspiraatiota ja sitten taas hetken päästä ei. Pienen örkkien etujoukon saapuminen toiseen maailmaan kuvataan välillä kyliä ryösteleväksi rosvolaumaksi, kun taas hetken päästä pitäisi uskoa, että juu tämä samainen vihaisten örkkisotilaiden porukka on tehnyt vuorenkylkeen Sotkamon Talvivaaran kaivoksenkin häpeään saattavan avolouhoksen ns. oman toimen ohella sitten kaiketi. Samaa yhteistä kieltä ei örkeillä ja ihmisillä ole, mutta päivien(?!?) yhdessäolo muuttaa entisen örkkivangin päteväksi tulkiksi. Ihmisrodun kiiltopanssarein varustettujen ritarien armeijaa komentaa yksi ainukainen kenu lentoratsunsa selästä (joita muuten piti olla puheiden mukaan enemmänkin, mutta olivat kai sitten laitumella lopputaiston tullessa) kuninkaan kaverina ilman häivähdystäkään strategiasta ylivertaisen vastuksen edessä. Ajan kuluminen on kuvattu ihan miten sattuu ja vailla päätä taikka häntää ja eritoten vahvojen maagien kyky siirtää asioita ja ihmisiä paikasta toiseen ilman viivettä olisi pitänyt huomoida elokuvan sisäisessä logiikassa selkeästi voimakkaammin. Outoihin risuhäkkeihin pakatut ihmiset ja örkkien omiensa joukosta ottamat örkkivangit hämmentävät alistuneisuudellaan: risujen siirtäminen syrjään onnistuisi tavalliselta toimistotyöläiseltäkin, mutta niin vain elokuvassa jengi hurraa, että jee vapautetaan nuo vangit kuusenoksien alta oitis, kun itse eivät osaa itseään auttaa!. Narnian tarinoiden elokuvasovituksia ja Shrek -elokuvien sarjaa tulee kovastikin ikävä, kun uskaltaa kouraista Warcraftin kiiltävän pinnoitteen särölle ja kurkata, mitä mätää sieltä ulos tursuileekaan. Ei fantasiaelokuvan maailman ja logiikan kuulukaan olla meidän maailmamme dokumentaarinen toisinto, mutta jos elokuvan tekijät itse nostavat elokuvassa asioita esiin, on katsojien aliarviomista lakaista asia maton alle ihan heti seuraavassa kohtauksessa minuutin päästä. Itse juoni on kovin köykäinen ja tapahtumien keskeisenä motivaattorina tuntuu olevan mahdollisten tulevien elokuvien pohjustaminen sen sijaan, että tekijät olisivat halunneet tehdä juuri tästä elokuvasta genrensä valion. Vaikea on välttyä siltä tuntemukselta, että Warcraftista yritettiin kertarysäksellä kuvata kolme elokuvaa samalla kertaa, mutta paniikissa materiaalista saatiinkin kursittua häthätäisesti kasaan vain yksi sekainen kokopitkä. Niin paljon tuntuu kohtausten välistä jätetyn pois. Toisaalta sitten taas piristävästi örkkien hahmoihin on saatu kivasti ulottuvuutta antamalla örkeille ihka oikeita persoonallisuuksia ja näiden käytöksen taustalla vaikuttavia motiiveja. Kiltit örkit kivoine ajatuksineen rauhaisasta yhteiselosta naapurien kanssa eivät kuitenkaan riitä pelastamaan elokuvaa.

Yhteenveto

Auts. Kun silmässä on niin paljon fantastista silmäkarkkia, kompastelua on vaikea vältellä. Warcraft: The Beginning on sitten kaiketi just sitä, mitä nimikin sanoo eli alkusoitto. Tekijät ovat kaikin keinoin keskittyneet pohjustamaan seuraavia elokuvia ja jättäneet tämän ensimmäisen installaation elokuvalliseksi torsoksi, joka kituu kuoleman toreissa epäloogisuuksien suossa toivoen jatko-osista pelastusta. Efektien saralla elokuva toki nousee keskivertotoiminnan tasolle hyvinkin, mutta epäilemättä taustalla vaikuttava aivan tolkuton 160 miljoonan budjetti on syypäänä tässä. Roposia on viskottu efektivelhojen taskuihin niin pajon, että käsikirjoitus on jäänyt vajavaiseksi. Kesäisen fantasia-annoksensa pureksimatta nauttivat eivät juuri Warcraftia parempaa elokuvaa voisi toivoa. Mutta niille muille, joiden kurkusta menee vain pienempiä palasia kerrallaan, Duncan Jonesin Warcraft on kovin, kovin viallinen.

3/10.

 

Widows (2018)

Ohjaus: Steve McQueen
Käsikirjoitus: Steve McQueen, Gillian Flynn
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 40 miljoonaa USD
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 129 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 16.11.2018

widows_primaryJohdanto

Televisiosarjojen muuntaminen elokuvalliseen muotoon on nyt yhtä suurta muotia kuin oman ajanhetkensä näkymien poliittisesti korrektien Hollywood-tuotantojenkin tekeminen. Kurkataanpa muutamiin televisiosta elokuvaksi -teoksiin. Joe Carnahanin onnistunut kunnianosoituselokuva The A-Team (2010) nosti hetkeksi jopa alkuperäisen televisiosarjan uusintakierroksille eri puolilla maailmaa. Jättimäisen suosituksi ilmiöksi hetkeksi nousseen Babylon 5 televisiosarjan pohjalta tekijät turasivat peräti puolitusinaa elokuvaa, joista vain osa nousi keskimääräistä jaksoa kiinnostavimmiksi tuttavuuksiksi. Näin kävi myös Star Trek -televisiosarjan kanssa, jos kohta näitä elokuvia on riittänyt jopa ihan riesaksi asti. Seth Gordon iski kirveensä nolosti hiekkaan ruostumaan yrittäessään ja epäonnistuessaan surkeasti päivittää yhden maailman katsotuimmista televisiosarjoista elokuvallaan Baywatch (2017). Vain hieman paremmin kävi Michael Mannille toisen suoranaisen kulttisarjan lämmittelyssä Miami Vice (2006) ja vastaavalle yritelmälle, Todd Phillipsin elokuvalle Starsky & Hutch (2004). Nolompi yritys oli Doug Ellinin Entourage (2015) eikä Stephen Sommarsin G.I.Joe: The Rise of the Cobra (2009) anna sekään aihetta kuin syvään huokaisuun. Firefly -televisiosarjasta rakentunut elokuva Serenity (2005) sen sijaan on verrattain onnistunut, sillä ohjaajaksi valikoitui Joss Whedon, joka sarjankin taustalla itse oli. Yli tuhat jaksoa aikanaan pyörinyt sarja tiivistyi ihan kohtuulliseksi paketiksi Tim Burtonin käsissä ja elokuva on tietenkin Dark Shadows (2012) eikä millään muotoa huonosti pärjännyt Antoine Fuquakaan elokuvalla The Equalizer (2014). Yleisön parhaiten vanginneisiin kokonaisuuksiin kuuluu kuitenkin epäilemättä Brian De Palman Mission Impossible (1996) lukuisine jatko-osineen.

Tämä Steve McQueenin elokuva on ottanut siis esikuvakseen kirjailija Lynda La Planten teoksesta ”Widows” rakennetun brittiläisen televisiosarjan vuodelta 1983. Televisiosarja jää tällä(kin) kertaa kuitenkin ylivertaiseksi, vaikka miten kovasti heittäisi taaloja pinoon ja isopalkkaisia näyttelijöitä ohjeistaisi parastaan pukertamaan.

Juonitiivistelmä

Neljän ammattirikollisen tekemä keikka menee pahasti sivuraiteille ja kopla kohtaa kohtalonsa. Keikan kohteena ollut poliitikoksi pyrkivä rikollinen Jamal Manning (Brian Tyree Henry) alkaa vaatia samassa rytäkässä kadonneen keikkasaaliin rahamäärää rikollisjoukkion leskiltä väkivallalla uhaten. Kolme leskistä kohdistaakin puhalluksensa yhteiseen hiileen ja naisporukka käynnistää suunnitelman toisen poliitikon, Jack Mulliganin (Colin Farrell), putsaamiseksi lahjusrahoista, joita ei kukaan voisi jäljittää. Keikan suunnittelussa tulee tietenkin odottamattomia kuvioita vastaan ja joukkio joutuu miettimään uudelleen myös alkuperäisen mieskoplan liikkeitä kohtalokkaana tapahtumayönä.

Kommentit

Ihan kovin kaukana ei olla Gary Rossin samana vuonna ilmestyneestä elokuvasta Ocean’s 8 (2018) mitä tulee noin niin kuin alkuasetelmaan ja naisten voimaannuttamista käsitteleviin teemoihin. Kuitenkin siinä missä Gary Ross sentään sujuvasti osasi visuaalisen kerronnan, ohjaaja Steve McQueen ei tällä kertaa oikein tunnu pysyvän kyydissä. Monet elokuvan kohtauksista tuntuvat sakkaavan pahasti kesken ja jäävät roikkumaan kuin tyhjän päälle odottamaan jotakin valaisevaa tai merkitsevää, mitä ei koskaan näy ei kuulu. Taiteellisiksi tarkoitetut erikoiset kuvakulmat ja viipyvät otokset haiskahtavat tällaisessa naisten voimaannuttamista ja rotukohtelua kontekstissaan viestittävässä keikkaelokuvassa epäilyttävän teennäisiltä ja tarkoitushakuisilta.

Arveluttavaa viestiä sitten piisaakin elokuvassa. Vaikka 2020-luvulla on ilmeisen epäkorrektia arvostella elokuvien sanomaa silloin, kun niiden sisäinen viestintä pyrkii edistämään sillä hetkellä maailmassa pinnalla olevia ja tärkeinä koettuja sosiaalisia suuntauksia, julkean tuoda esiin myös vastakkaisia näkemyksiä, kun ilmiöissä ajaudutaan liian pitkälle. Kuten tässä elokuvassa.  Naisten ja erityisesti tummaihoisten naisten voimaantumista vaikka väkivallan, aseiden, viekkauden, tappamisen ja petosten kautta auliisti ylistävä elokuva kietaisee samaan lahjakääreeseen ah-niin-omaperäisen-modernisti kaikki valkoiset heteromiehet joko kieroiksi, lahjottaviksi ja pahuuttaan muita riistäviksi, puolisoitaan pettäviksi tai pahoinpiteleviksi ja rahalla tai nyrkillä alistaviksi saalistajiksi riippumatta siitä oliko kyse liikemiehestä, ammattirikollisesta, poliitikosta tai poliisista. Elokuvan asenneilmapiiri maalaa toki myös tummaihoiset miehet ikäviksi persooniksi, mutta asettelee kömpelösti tekojen taustalle myötätuntoisen ymmärryksen valkoisten ylivallan seurauksena. Elokuvan naiset taas ovat kautta rantain väkivallan, lasten kasvatuksen vaateiden, nöyryytyksien ja alistamisen marttyroimia, joiden aiempi kokemusmaailma antaa täten heille jonkinlaisen moraalisen oikeuden mennä miesten maailmaan tekemään miesten juttuja. Vaikka Steve McQueenin elokuvan arvomaailma olisi piirretty tyystin toisellakin tavalla, koko keikkatarina on täynnä ammottavia epäjohdonmukaisuuksia, pitää sisällään hyvinkin sekavan kimaran vain pinnallisesti keikkaan kuuluvia henkilöhahmoja ja erityisesti pahimpana puutteena tuntuu olevan keskeisten naishahmojen hyvin olemattoman löysästi perusteltu motivointi lähteä mukaan ilmeisen heikosti suunniteltuun keikkaan. Elokuvaan on yritetty vimmaisen sosiaalisen ja rotupoliittisen viestinnän ohella tunkea aivan liikaa henkilöhahmoja kukin omine agendoineen, motivaatioineen ja taustoituksineen eikä siksi kellekään näistä hahmoista jää oikein tilaa hengittää ja kasvaa tarinan edetessä. Aivan liian monen henkilöhahmon selkään kaivetaan tilaa veitsille ja aivan liian monen taustatarinen hahmon tila jätetään kellumaan tyhjän päälle tai ne piirtyvät lopulta itse tarinan kannalta merkityksettömiksi tuokiokuviksi vailla päämäärää. Sekavaa kokonaisuutta ei todellakaan edistä takaumien kautta avautuva taustoitus, joka ei silti rautalangan vääntämisen jälkeenkään avita katsojaa uskomaan tapahtumien järkeenkäypyys. Uskottavuuden jänteitä rasittavat myös naiskeikkaajien kokolailla rivakas transformaatio omista taustoistaan voimaantuneiksi miesten maailman vastineiksi asetaitoineen päivineen.

Ainoiksi pelastaviksi enkeleiksi jäävät miten kuten kelpoisasti rooleissaan viipyvät näyttelijät. Harmillista on tosin se, että Steve McQueenin ohjauksessa näyttelijöille tarjotaan vain materiaalia ja tilanteita, joissa heidän ei oikeastaan tarvitse edes pahemmin yrittää. Vaikea käsittää, mihin tuotanto sai kärähtämään monikymmenmiljoonaisen pätäkkätukun, sillä pääosin elokuva keskittyy dialogivetoiseen draamaan. Jännityksen elementtejä elokuvassa ei ole ollenkaan; McQueen on valinnut viipyvän draaman useimpien kohtausten tyylilajiksi ja vaikka hän ajoittain lähtee shokeeraamaan katsojaa kylmän väkivaltaisillakin tuokioilla, tarinan eteneminen tuntuu hitaalta ja yksitoikkoiselta, koska jokaiseen kohtaukseen on pitänyt istuttaa sosiaalista sanomaa ja yhteiskunnallista tutkintaa.

Yhteenveto

Poliittisesti yksipuolisesti latautunut ja avoimen miessukupuolivihamielinen sekamelska, jonka rakenteissa on mätää tarkastelipa asiaa sitten juonellisten käänteiden, ohjauksen sujuvuuden, asenneilmapiirin tai kuvauksen näkökulmasta. Suhteellisen yksinkertaisen kassakaappikeikka-elokuvan variaatio sotkee mukaan niin solmuisen määrän henkilöhahmoja taustajorinoineen, että valtaosa näiden henkilöiden motivaatioista, tavoitteista ja suhteista jää auttamattoman pinnallisiksi ja perustelemattomiksi silloinkin, kun niillä yritetään avittaa sekaisen juonen etenemistä.

3/10.

Raging Phoenix (2009)

Ohjaus: Rashane Limtrakul
Käsikirjoitus: Rashane Limtrakul, Sompope Vejchapipat
Tuotantomaa: Thaimaa
Kieli: thai, hindi, englanti
Arvioitu: syksy 2018
Arvioidun version pituus: 111 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä
Budjetti: ei tiedossa

Johdantoragingphoenix_primary

Kamppailulajielokuvien kirjossa Rashane Limtrakulin Raging Phoenix kuuluu aika tavalliseen koloon: nimittäin sellaiseen, jossa koko elokuvan onnistuminen on asemoitu vain ja ainoastaan sen päätähden taitovalikoiman ympärille. Jeeja Yanin (Yanin Vismitananda) ei ehkä vielä ole mikään kovin hääppöinen luonneroolien näyttelijänä, mutta monipuolisena akrobaattina sitäkin mahtavampi. Jopa yhden esikuvansa Jackie Chanin veroinen taituri, joka itsepintaisesti pitää kiinni siitä, että tekee itse omat stunttinsa. Ilman häntä tätä elokuvaa ei olisi kannattanut tehdä ja jos se olisi silti tehty, sitä ei olisi kannattanut muille näyttää eikä eteenpäin levittää. Mutta siinä missä John G. Avildsenin Rocky (1976) tarvitsi erityisesti Sylvester Stallonen,  Andrew Davisin Above The Law (1988) Steven Seagalin, Gordon Chanin Fist of Legend (1994) Jet Lin, Shigehiro Ozawan The Street Fighter (1974) Sonny Chiban, Stephen Norringtonin Blade (1998) Wesley Snipesin, Robert Clousen Enter the Dragon (1973) Bruce Leen, Eric Karsonin Octagon (1980) Chuck Norrisin, Jackie Chanin ja Chi-Wa Chenin Police Story (1985) Jackie Chanin, Ben Ramsayn Blood and Bone (2009) Michael Jai Whiten, Prachya Pinkaewin Ong Bak (2003) Tony Jaan, Newt Arnoldin Bloodsport (1988) Jean-Claude van Dammen, Wilson Yipin Yip Man (2008) Donnie Yenin ja Gareth Ewansin The Raid: Redemption (2011) Iko Uwaisin, Raging Phoenixin ohjaaja Rashane Limtrakul ei rakenna elokuvaa tarpeeksi taitavasti Jeeja Yaninin karisman, vetovoiman ja taitojen ympärille. Kaikki yllä mainitut ovat kamppailulaji- ja toimintaelokuvien fanien kautta maailman tuntemia alan tärkeitä klassikoita ja erityisesti siitä syystä, että niiden tekijät ovat osanneet hyödyntää päätähtensä vahvuudet osaksi elokuvan rakennetta ja vaikuttavuutta. Rashane Limtrakul ei tässä kisassa omilla taidoillaan oikein pärjää. Ohjaaja Prachya Pinkaew todisti vuonna 2008 Jeeja Yaninin debyyttielokuvassa Chocolate (2008), että Yaninissa kyllä riittää tähtivoimaa kamppailulajielokuvien eliittiin, kunhan tekijöillä riittävät taidot tuoda tämä voima esille.

Juonitiivistelmä

Häijy ja väkivaltainen Jaguaarijengi kidnappaa nuoria naisia, joista jotkut raiskataan ja murhataan ja toisia ei enää koskaan nähdä. Deu (Jeeja Yanin) on joutua monimutkaisen kuvion päätteeksi jengin uusimmaksi uhriksi, mutta päätyykin lopulta pelastetuksi. Deun pelastajat värväävät Deun mukaan pieneen ja humalajuomiseen intoutuneeseen joukkioon, joita yhdistää Jaguaarijengin julmuus ja into saattaa koko jengi vastuuseen. Joukkion johtaja Sanim (Kazu Patrick Tan) kouluttaa Deun mestariksi mystisessä kamppailulajissa Meyraiyuthissa, joka yhdistää käkihumalassa heilumisen, akrobatian ja päheät iskut ja potkut. On aika kohdata Jaguaarijengi ja sen pääkiho Jaguaari…

Kommentit

Tehdään tämä nyt heti selväksi: elokuva on vain pitkä jatkumo huippuunsa viritettyjä koreografioita, joka kulminoituu päätähtien lopputaisteluun. Millään muulla ei ole elokuvassa mitään väliä ja aivan päätön juoni on vain ja ainoastaan tekosyy heittää Jeeja Yanin uusiin päheisiin akrobatiasuorituksiin uusissa päheissä akrobatiakohtauksissa. Thaimaassa tiukat alkoholia koskevat säännökset ja kulttuurin etiketti eivät normaalisti salli elokuvassa näytettävää ylenmääräistä viinalla läträämistä, joten lienee selvää, että tarkoituksena on ollut rikkoa myös elokuva-alan tabuja omassa maassa. Jeeja Yanin et co. näyttelevät päihtyneinä kamppailua ihan yhtä uskottavan näköisesti kuin Jackie Chan Chia-Liang Liun elokuvassa The Legend of Drunken Master (1994) ja vaikka humalasekoilun ilmeinen tarkoitus on tuoda kamppailukoreografioihin fyysisen komiikan keinoilla ilmavuutta ja kepeyttä, näyttävät ne kuitenkin pahimmillaan surkuhupaisilta ja parhaimmillaankin vain slapstick -komedian ikivanhojen jippojen väsyneiltä kertauksilta. Semminkin kun päihtyneenä toikkarointi tuntuu kytkeytyvän päälle ja pois ihan kesken kohtauksenkin.

Legendaarisen elokuva-alan monitoimikoneen Panna Rittikrain suunnittelemat akrobaattiset koreografiat ovat elokuvan keskeinen elementti ja ilman niitä tätä ei olisi koskaan päästetty levitykseen Thaimaan ulkopuolelle … tai ehkä ei edes Thaimaahan. Kamppailukohtausten ulkopuoliset kohtaukset ovat harvinaisen teennäisiä, hitaasti rakentuvia ja jopa staattisen laahaavia, mutta kamppailukohtauksissa meno muuttuu ja kamera saa kyytiä seuratessaan näyttelijöiden kerrassaan mahtavia liikeratoja. Etupäässä katsojalle tarjotaan huikeita akrobatioita ja elokuva ei missään nimessä ole mikään verinen ja brutaali turpakäräjöinti; itse asiassa kiusallisenkin epäuskottavan vähän punaista kultaa missään näkyykään mätke huomioiden ja siitäkin osa on melko tökerösti tietokoneella jälkikäteen lopputuotokseen lätkäisty. Jeeja Yaninin akrobatiaa ei voi olla ihailematta ja vaikka kysymyksessä nyt onkin romanttistaipuvainen akrobatiamätkintä, Yaninin pitkä ja rautainen tausta itämaisissa kamppailulajeissa (Taekwondo, Kung Fu, Muay Thai) näkyy kyllä mainiosti uskomattoman taitavana ja sulavana liikkeiden hallintana, josta ohjaaja ottaa irti sen minkä saa hidastuksineen päivineen.

Pelkällä koreografialla ei kyllä kuitenkaan kuuhun mennä. Rittikrai tai ei, mutta elokuvan tahditus, kohtauksista toiseen siirtyminen, hahmojen taustoitus, draaman kaaren rakentaminen, jännitteiden kehittäminen ja melkeinpä kaikki muukin, mikä ei keskeisesti liity turpaanvetämiseen on kyllä jätetty melko surkealle tolalle. Elokuvan ääniraita kohoaa kiinnostavaksi lähinnä vain lopputaistelun taustalla ja jää muuten mitäänsanomattoman turpeaksi (pehmeää popahtavaa hip-hoppia capoeiran täytteisissä hilpeämmissä tanssitaistelukohtauksissa ja melankolista pianopimputusta rakkauden kaipuun kohtauksissa). Ääniraitaan on lisäksi pakattu melko jämerällä kädellä jälkikäteisiä lisäefektejä turpakäräjöinnin tehojen maksimoimiseksi, mutta aika vahvasti tässäkin mennään jo lähes sarjakuvamaisen korostettuun äänimaisemaan, joka toimii vain osassa kohtauksissa kohtuullisesti. Aivan selkeästi kaikki kohtaukset, joissa ei tapella, alkavat nopeasti takeltaa ja irvistellä saumoista. Tekijöillä ei ole osaamista eikä ehkä kiinnostustakaan rakentaa tasapainoista kokonaista elokuvaa, mutta jotakinhan sinne tappelukohtausten väleihin ajankuluksi on pakko ympätä. Kun muutamassa taistelukohtauksista näkee millaisella paneutumisella kohtausten suunnittelu, kuvaus ja leikkaus on tehty, harmittaa sen puolesta, että tekijät eivät ole vaivautuneet samaan koko elokuvan kaikissa kohtauksissa.

Yhteenveto

Outo yhdistelmä hip-hop -tanssia, breakdancea, capoeiraa, kamppailulajeja ja akrobatiaa. Elokuvan olemassaolon ainoana tarkoituksena vaikuttavat olevan sinällään mahtavan taiturimaiset koreografiat. Äärimmäisen typerällä juonella varustettu romanttinen mätkintäpätkä keskittyy vain kauniisiin ja sulaviin koreografioihin. Elokuvan pelastaa yksintein Jeeja Yaninin upeat temput. Millään muulla perusteella tähän ei kannatakaan sotkeutua.

3/10.

Daylight’s End (2016)

Ohjaus: William Kaufman
Käsikirjoitus: Chad Law
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: pari miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Arvioitu: syksy 2018
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa valkokankaalla

Johdantodaylightsend_primary

Mikä aiheuttaa maailmanlopun? Elokuvien tekijöistä näköjään uudella vuosituhannella äänestylipukkeen heimoneuvoston äänestysuurnaan tipauttaa yhä useampi varustettuna virustaudin tai biologisen aseen nimellä. Kukkulan laelta alamäkeen työnnettyjä kandidaatteja ovat mm. takavuosikymmenien kestosuosikki ydinsota, nälänhädän siivittämä kannibalismi, tekoälyn käynnistämä ihmiskunnan terminointi ja vieraan sivilisaation halu laittaa lappu maapallon luukulle.

Virustaudista virtansa saavat zombiet serkkupoikineen ovat ottaneet haltuunsa maailmanlopun piikkipaikan ja tönivät kukkulan kuninkaana alas alieneita ja ekokatastrofeja minkä ehtivät. Tällaiseen päätelmään voi helposti ajautua, kun silmäilee miten monessa vuosituhannen vaihteen jälkeen tehdyssä maailmanlopun jälkeistä aikaa tarkastelevassa elokuvassa zombie-olennot tai sen variaatiot ovat läsnä. Ja varsin usein 2000- ja 2010-luvulla se itse maailmanloppu on jonkun mutatoidun tai aseistetun viruskannan suora seuraus. Kokonaisuutena maailmanlopun jälkeistä aikaa selvästi selviytyjien näkökulmasta tarkastellaan vain aniharvoin viime vuosituhannen elokuvissa; toki poikkeuksena Italian elokuvateollisuuden mainio sykli 1980-luvulla – ns. maxspoloitaatio-kausi – jona aikana Italiassa ehdittiin päräyttää kokonainen leegio George Millerin Mad Max (1979) -elokuvan innoittamia rip-off -elokuvia sekä Euroopan ja Yhdysvaltain kauhumarkkinat hetkeksi vallanneet zombie-elokuvat (jotka tosin hyvinkin usein keskittyvät siihen maailmanlopun käynnistymisvaiheeseen enempi kuin tuhojen raunioissa rämpiviin selviytyjiin). Pelkästään 2010-luvun aikana jälkiapokalyptisiä selviytyjiä tarkastelevia elokuvia on putkahtanut esiin sellainen määrä, että se peittoaa mennen tullen koko viime vuosituhannen lukumääräisen tarjooman. Onhan sitä variaatiota nykyisinkin niissä syissä kyllä, mutta selvästi virusuhka on tämän päivän kovin trendi. Elokuvat usein tietenkin heijastelevat ajankohtansa yleisiä pelkoja ja huolia.

George Millerin elokuvissa Mad Max (1979), Mad Max 2: The Road Warrior (1981) ja Mad Max Beyond Thundertome (1985) taustoituksena on vielä ydinsota. Näille Millerin elokuville tämäkin Daylight’s End on ytimensä velkaa, mutta päivitettynä trendikkäästi ottamalla mukaan Danny Boylen 28 Days Later (2002)[x] -elokuvan väkevästä viruksesta verenhimoisiksi vihastuneet pikajuoksijazombiet.

Juonitiivistelmä

Mel Gibsonin näyttelemä yksinäinen susi Max Rockatansky… eiku… Johnny Strongin näyttelemä yksinäinen susi Rourke kurvaa vanhalla kuluneella bensasyöpöllä Plymouthillaan uusille huudeille aikeenaan tappaa lisää illan tullen esiin koloistaan tulevia infektoituneita entisiä ihmisiä maailmanlopun skenaariossa. Virustaudin jäljiltä pääosa ihmiskunnasta on muuttunut raivopäisiksi tappajiksi, jotka eivät kirjaimellisesti kestä päivänvaloa. Jäljellä on enää vain kourallinen selviytyjiä siellä täällä epätoivoisina koloissaan ja yhteisen vihollisen lisäksi selviytyjät joutuvat jatkuvasti taistelemaan muita selviytyjäjoukkoja ja alati kasvavaa resurssipulaa vastaan maailmassa, jota valvovat yöllä vaanivat tappajat. Rourke kohtaa joukkion selviytyjiä, jotka ovat lukkiutuneet Dallasin kaupungin oikeustalolle jokaöiseen kuoleman tanssiin infektoituneita vastaan. Porukkaa johtaa Frank (Lance Henriksen), joka ei ole erityisen mielissään tulokkaan ideoista ja motiiveista, mutta yhteistyöllä porukka alkaa laatia suunnitelmaa heitä jallittavien piinaolentojen kertakaikkisesta hävittämisestä.

Kommentit

Jälkiapokalyptisten toimintahalpisten kliseiden kavalkadi on varsin kiusallisesti läsnä tässä muutoin ihan retvakkaasti etenevässä ja pääosaa näyttelevän Johnny Strongin esittelyyn liiankin kanssa keskittyvässä elokuvassa. Hyvinkin pitkälle kaikki hahmot taustoituksineen päivineen ja kerronnan edetessä paljastuvat odotetut juonikuviot ovat tuhannen tuhannesti tallattujen polkujen turvaväylillä pysytteleviä kliseekanuunoita. Päivänvalon kohtalokkaaksi kokevat Usain Boltinkin häpeään saattavat vauhtizombiet ovat ehkä pikkuriikkinen variaatio lajityypin aivan peruskonventioista, mutta toisaalta ihan vastaavat varjoissa viihtyvät veriveijarit nähtiin jo aikaa sitten monissa Richard Mathesonin I Am Legend -kirjan sovituksissa (Ubaldo Ragonan ja Sidney Salkowin versio The Last Man on Earth (1964), Boris Sagalin variantissa The Omega Man (1971) ja tuoreehkossa ison rahan suurproduktiossa, Francis Lawrencen variaatiossa I Am Legend (2007)). Tuoreita tulokulmia ei pidä siis odottaman tässä William Kaufmanin elokuvassa ainakaan ns. pahisten suhteen. Eikä oikein muutoinkaan; sen verran tavallisia polkuja toimintahalpiksen tekijät ovat valinneet tallattavakseen tarinassa, joka yht’aikaa lainaa juonensa moottoreita muista alan teoksista että tuntuu paikoin täysin juonettomalta sarjatuliaseiden mainosvideolta.

Teknisesti miten kuten kelvollinen kuvaus latistuu kuitenkin käytetyn kaluston ja taiteellisten valintojen vuoksi varsin latteaksi ja yksiulotteiseksi, jonka pitää keinohengityksessä lähinnä tyylilajiin sopiva sähäkkä leikkaus. Leikkauksella toki piilotellaan umpisurkeita CGI-efektejä, joilla elokuvaa on yritetty sävyttää mukamas raisummaksi. Tietokoneella jälkikäteen lisätyt veriroiskeet olisivat olleet pienen budjetin elokuvassa kovaa shittiä 1990-luvun loppumetreillä, mutta vuonna 2016 seitsennumeroisella budjetilla sopii kyllä odottaa jotain ihan muuta. Split-splät-roiskeita on lisäilty juosten kustu -tyyliin kymmeniin tilanteisiin kuvitelmana, että sähäkkä leikkaus ehtii hämätä katsojaa. Aikamoinen Stewie Wonder täytyy kyllä olla, jos roiskeet tuntuvat aidoilta. Harmillisesti tekijät tekevät samaa myös esim. kranaattien räjähdyksille. Staattisissa kasa ruumiita -kohtauksissa sentään on pientä yritystäkin, mutta muutoin verottajan vauhdilla iholle rynnivien tauti-ihmisten maskeeraus on melkoisen ponnetonta ja mielikuvituksetontakin. Paukkuja ei ole viitsitty laittaa edes antagonistina heiluvan level boss -zombien laittamiseen; harmaa viitta harteille ja se on siinä. Mutta koska Teksas, asekalustossa ei niitä paukkuja sitten säästetä. Alusta asti elokuvan loppumetreille aseet ja ampuminen ovat aivan keskeinen elokuvan elementti. Sitä sun tätä vekotinta eksyy selviytyjäjoukon kätösiin ihan joka kohtauksessa ja modernien muskettien pauke ja rätinä antavat elokuvalle tärkeän osan sen identiteetistä, kun sellaista ei kerran käsikirjoituksesta tahi näyttelijöistä irti osata kammeta. Eli tulitusta piisaa. Tulitukea tarjoilee itse pääosaa näyttelevä Johnny Strong, jonka railakasta kevythevimusaa kuullaan ääniraidalla. Tai ehkä ”musaa” on liian armollinen sana … nimittäin samaa lyhyttä musiikkipätkää tungetaan jokaiseen mukamas hektiseen tulitus- ja kamppailukohtaukseen. Tusinan toistokerran jälkeen asia hieman huvittaa, mutta toisen tusinan jälkeen se vain ja ainoastaan ärsyttää ellei nyt sitten satu olemaan ihan vimpan päälle Johnny Strongin faniklubin innokas kannattaja. Eipä silti, kun kirjaimellisesti samoja portaikkoja ja käytäviä suhataan käytävähippailuksi ajautuvassa luotileikissä, ehkä musiikillinen kertaus on vain sellainen piste i-kirjaimen päällä. Piste i-kirjaimen päällä. Piste i-kirjaimen päällä.

Yhteenveto

Muualta lainailtuja simppeleitä juonikuvioita väsyksiin toistava jälki-apokalyptinen miljoonabudjetin tusinatoiminta valoaroilla pikajuoksijazombieilla varustettuna. Johnny Strongin esittelyn ympärille rakennettu juttu miellyttänee herran faneja, mutta näyttelijän karisma ei tällä kertaa pysty kannattelemaan täyspitkää elokuvaa. Juttu karkaa valitettavasti puuduttavaksi kevythevillä säestetyksi käytävähippailuksi, jossa lentää lyijyä siihen malliin, että toimiipi melkeinpä ase- ja ammustehtailijoiden mainosvideona paremmin kuin toimintaelokuvana.

3/10.

The Predator (2018)

Ohjaus: Shane Black
Käsikirjoitus: Fred Dekker, Shane Black
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Kanada
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 14.9.2018
Arvioitu: 15.9.2018
Budjetti: noin 88 miljoonaa USD

Johdanto

Frapredator_primary.jpgnchise. Siinäpä samalla kertaa sekä kirosana, rahakone että joskus harvoin toimiva kokonaisuus, kun puhe on elokuvista. Tieteis- ja kauhuelokuvien puolella franchise on tärkeä lähtökohta, jonka avulla suuret studiot pystyvät tuottamaan suuren määrän elokuvia ilman tarvetta kehitellä joka kerta uusia taustoituksia ja saadakseen aikaan pitkien jatkumoiden kokonaisuuksia, jotka kiehtovat fanikuntia. Harmi vain, että aniharvoin franchisejä työstävät ja ryöstävät tahot välittävät tuon taivaallista selkeistä ja johdonmukaisista kokonaisuuksista ja huomattavan usein päätyvät vain ratkaisuihin, joiden ainoana tavoitteena on imuroida franchisen fanikunnalta pennosia.

George Lucas (kuuluisalla elokuvallaan Star Wars (1977), tietenkin) oli niitä ensimmäisiä, jotka ymmärsivät konseptin tehokkuuden, vaikka esimerkiksi Franklin J. Schaffnerin Planet of the Apes (1968) olikin tuossa vaiheessa jo poikinut sekalaisen joukon seuraajia. Lucas onnistuikin rakentamaan kokonaisen elokuvaimperiumin Star Wars -franchisen ympärille. 1970-luvun loppumetreillä, 1980- ja 1990-luvuilla sitten käynnistyikin kokonainen leegio tieteis- ja kauhuelokuvien sarjoja, jotka osoittivat sekä huonossa että hyvässä miten franchiset voidaan saada kukoistamaan ja miten ei. Ridley Scottin Alien (1979)[x] poiki vuosikymmenien pituisen elokuvien sarjan, jonka yksittäisten teosten laatu vaihteli huomattavasti. James Cameronin Terminator (1984) osoitti, miten kukoistava franchise voidaan rakentaa yhden näyttelijän leveiden harteiden varaan. Paul Verhoevenin RoboCop (1987)[x] olisi lopulta tarvinnut kovempaa vauhtia paremmista käsikirjoituksista. Robert Wisen Star Trek: The Motion Picture (1979) aloittama ja vahvasti edelleen polskiva Star Trek-elokuvien sarja kärsi myös alusta alkaen umpisurkeista käsikirjoituksista. John Carpenterin Halloween (1978) muuttui genreä määrittäväksi ilmiöksi ja tätä kirjoitettaessa vaihtelevan laatuisia elokuvia on franchisessä jo toistakymmentä. Wes Cravenin Nightmare on Elm Street (1984) -elokuvat poikivat nekin kymmenkunta elokuvaa. Niin ikään Sean S. Cunninghamin kriitikoiden syvästi vihaama elokuvasarja Friday the 13th (1980)[x] on ehtinyt nähdä pitkän litanian elokuvia. Steven Spielbergin aloittama Jurassic Park (1993) -franchise on edelleen vuonna 2018 hengissä ja niin ikään myös John Underwoodin aloittama sarja Tremors (1990)[x], Ivan Reitmanin Ghostbusters (1984), Roger Donaldsonin Species (1995)[x], Russell Mulcahyn Highlander (1986), George Millerin Mad Max (1979), Steve Barronin Teenage Mutant Ninja Turtles (1990), Clive Barkerin aloittama Hellraiser (1987), Barry Sonnenfeldin Men in Black (1997), David Cronenbergin Scanners (1981), Paul Verhoevenin Starship Troopers (1997), Ronald Emmerichin Universal Soldier (1992) ja saman miehen Stargate (1994) ja mikäpä jottei ihan vuosituhannen vaihteen nurkilla alkunsa saanut Wachowskien The Matrix (1999)[x]. 2000-luvulla sci-fi -franchise onkin sitten jo vakioitunut kiinteäksi osaksi elokuvateollisuutta: lähes mistä tahansa lähdeteoksesta posahtaa nykyisin suoranainen sarja elokuvia, jotka usein vieläpä kuvataankin samoihin aikoihin ja samoilla resursseilla.

Tämän artikkelin kannalta mielenkiintoinen on kuitenkin John McTiernanin aloittama Predator (1987)[x] -franchise, joka McTiernanin ja Stephen Hopkinsin (Predator 2 (1990)[x]) viitoittaman vahvan alun jälkeen karahti meteoriparveen Paul W.S. Andersonin (Alien vs. Predator (2004)) ja Strausen veljesten (Alien vs. Predator 2 (2007)) surkeilla suorituksilla. Pieni valonpilkahdus franchisessä nähtiin Nimród Antalin elokuvalla Predators (2010), mutta tämä valonpilkahdus taisi kuitenkin olla se kuuluisa junan valo tunnelissa, kun Shane Black sai valmiiksi elokuvasarjan uusimman kammotuksen: The Predator (2018), joka vain vaivoin pystyy nousemaan Strausen veljesten ala-arvoisen kuonan yläpuolelle.

Juonitiivistelmä

Avaruuden olio nimeltään Predator syöksyy maahan. Alueella työtehtävissä oleva yhdysvaltalainen sissikapteeni Quinn McKenna (Boyd Holbrook) sattuu paikalle sattumalta ja onnistuu viemään turmapaikalta varusteita, jotka lähettää postissa kotiinsa. Avaruuden veikkonen joutuu Yhdysvaltain hallituksen kiinniottamaksi ja tutkimuspöydälle, kunnes onnistuu vapautumaan kaappaajiltaan ja lähtee hankkimaan takaisin menettämiään varusteita. Sillä välin varusteita on näprännyt Quinn McKennanin nuori osittain autistinen poika Rory (Jacob Tremblay), joka joutuu tahtomattaan avaruuden veikkosen tähtäimeen. Quinn kumppaneineen onnistuu kuin onnistuukin estämään Predatorin aikeet, mutta vasta kun odottamatta apuun saapuu toinen avaruuden mölliäinen, jonka tavoitteena on listiä ensin mainittu. Kun yhdestä on päästy, toinen – ja koko lailla ikävämpi tapaus – olisi sitten vuorossa seuraavaksi!

Kommentit

Shane Blackin ohjaaman elokuvan katselukokemus on oudon kahtiajakoinen; suorastaan skitsofreeninen. Välillä tuntuu siltä kuin katsoisi ihan oikeaa Predator-franchisen elvyttävää ja tiukan toimivaa kauhumaustettua trilleriä ja sitten taas hetken päästä ollaan aivan Hollywood-ulapalla seuraamassa tusinatoimintaelokuvien käsikirjan niksikappaleesta kopattuja kliseitä. Murheellisen sekoituksen ei voi sanoa millään tasoilla toimivan ja aina, kun elokuvassa ollaan pääsemässä kunnon vauhtiin, verkkokalvoa aletaan kutittaa jollakin tuiki tavallisella tulituskohtauksella, jonka ainoa olemassaolon syy on valmistaa siirtymää seuraavaan tuiki tavalliseen tulituskohtaukseen. Shane Black ei ole kyennyt tai osannut rakentaa elokuvaansa mitään sellaista kuvastoa, joka antaisi elokuvalle omaa identiteettiä vaan joutuu pelaamaan vain eeppisten räjäytyskohtausten ja hypernopeasti etenevien sarjatuliasekohtausten sekaisessa viidakossa. Siirtymät kohtauksista toisiin ovat surkeasti realisoituneita, leikkaukset kohtausten sisällä noudattelevat tuttuja ja turvallisia polkuja ilman häivähdystäkään omaperäisyyttä eikä yhtään sen parempaa ole luvassa kuvauksen tai efektien puolellakaan. Vain muutamissa ensimmäisen tunnin kohtauksissa efektit nousevat sellaiselle tasolle, joita Predator-elokuvalta voisi odottaakin (niin, ihmisiä metsästävistä tappajistahan on puhetta, joten verta ja suolenpätkiä siis!), mutta valtaosa kaikesta muusta on massiivinen budjetti huomioiden varsin huonosti toteutettua CGI:tä. Mukaan lukien monet monituiset Predator-olentojen mätkintäkohtaukset, joiden tietokoneiden syövereistä anastettua taustaa yritetään epätoivoisesti peittää nopeilla leikkauksilla, että katsojaparka ei ehtisi nähdä tarpeeksi tarkkaan. Käsikirjoitus on ihan mitä sattuu tuubaa, jossa vedetään vähän kaikista sokista toivoen, että edes jossakin juonentyngän kranaateista olisi kuivaakin ruutia. Ei ole. Sinne sun tänne päistikkaa säntäilevä kerronta ylittää aidan aina matalimmalta kohdalta. Koko kaksituntisen kestonsa aikana ohjaaja Black ei pysty rakentamaan mihinkään elokuvan kohtauksista yhtään jännitteitä tai tiivistyvää tunnelmaa ja lopulta puolivälin jälkeen heittää suosiolla osaamisen hanskat tiskiin ja antautuu näyttämään vain loputonta sarjatuliaseiden säksätystä ja räjähdyksiä, joita täplittävät tappajaisän kiusallisen teennäisen herkät tuokiot pikkupojan kanssa. Kohderyhmä on kateissa koko seikkailun ajan ja sekamelskasta on vaikea hahmottaa, että mihinkä ryhmiin tätä edes olisi yritetty kohdentaa. Veriset suolenpätkät, ekologinen sormienheristely maailman tilasta, autistisen pikkupojan herkät hetket isukin kanssa, pallon heittely avaruuskoiran kanssa ja ”valtion salainen agentuuri vs. veteraanisotilaiden rytmiryhmä” -asetelma ovat kaikki kuin kokonaan eri lajityypeistä aivan eri kohderyhmille.

Elokuvan hahmojen kehityspolut esittelyineen ovat vertaansa vailla olevan typeriä lähtien koomisista sidekick -hahmoista  ja päättyen Olivia Munnin Casey Breckettin hahmoon. Breckettistä kuoriutuu akateemisesta biotieteiden tohtorista karkaavaa Predatoria pyssyllä jahtaava turpiinvetäjien kerhon puheenjohtaja kirjaimellisesti viidessä minuutissa kulmakarvankaan värähtämättä. Hyvinkin klassisesta A-Teamista lainattuun sekalaiseen Boyd Holbrookin kapteeni McKennan johtamaan sankarien joukkoon kuuluvien hahmojen standardikliseet ja muka-hauska, epäilemättä teinikatsojien hauskuuttamiseen tähtäävä, alapääläppä saavat katsojan parahtamaan ansaitusta kaipuusta John Waynen ja Ray Kelloggin The Green Berets (1968) -elokuvan tai Robert Aldrichin The Dirty Dozen (1967) -elokuvan muistolle toimivista ryminäryhmistä. Ei siinä vielä mitään, että näitä sivuhahmoja riittää McKennanin ryhmässä, mutta käsikirjoituksessa porukkaa lappaa sisään vasemmalta ja oikealta ilman, että juuri kehenkään on vaivauduttu paneutumaan kliseistä pintaesittelyä paremmin (juu siellä on se pakollinen teknolabran johtaja valkoisessa takissaan, salaisen palvelun paha poika, joka ei epäröi teloittaa omiaan ja vielä se huolehtiva äitihahmo, joka yrittää pitää autistisen poikansa elämän tasapainossa). Nuoren Jacob Tremblayn esittämä älykäs, mutta sosiaalisesti kiusattu pikkupoika on repäisty aivan suoraan kuvitteellisesta Hollywoodin elokuvakäsikirjoittajien Teenage Tech Kids – 100 Tips for Movie Screen Writers -kirjasesta sosiaalisine ongelmineen päivineen ja ylivertaisine kykyineen ratkoa sekä teknisiä että muitakin asioita suit sait sukkelaan ja käden käänteessä. Tiedättehän, sellainen sosiaalisesti rajoittunut nuori nero, joka elokuvamaailmassa pystyy ratkomaan monimutkaisia ongelmia sekunneissa (kuten vaikkapa murtautumaan ulkoavaruuden olentojen avaruusalukseen sisään, kuten tällä kertaa). Sellainen, joita olemme tavanneet tuon tuostakin, kuten Ariana Richardsin Lex-hahmo (”It’s a UNIX system! I know this!”) Steven Spielbergin elokuvassa Jurassic Park (1993), Letitia Wrightin Shuri-hahmo (”Old tech. Functional, but old.”) Ryan Cooglerin elokuvassa Black Panther (2018), Tom Hollandin Peter Parker-hahmo (”Yeah, but I understand that selling weapons to criminals is wrong!”) Jon Wattsin elokuvassa Spider-Man: Homecoming (2017) tai vaikka Justin Longin Matthew-hahmo (”If that guy knew half the shit that I know, his fuzzy little head would explode.”) Len Wisemanin elokuvassa Die Hard 4.0 (2007). Sen sijaan pojan äitiä näyttelevän Yvonne Strahovskin kolkoksi kohtaloksi on kadota mystisesti kuvioista tehtyään yhden salaisia agentteja harhauttavan tempun, joka ei sitten kuitenkaan harhauta salaisia agentteja. Elokuva on täynnänsä keskeneräisyyksiä, juonihilseitä ties mistä päiväunista, mitä uskomattomimpia päättelyketjuja (”Kyllä, se isompi Predator tuli tappamaan pienemmän, koska pienempi oli petturi!”) vailla tolkun häivää, logiikkaongelmia, siirtymäongelmia tapahtumapaikkojen välillä, juonen kuljetuksen ongelmia sekä aivan tajuton määrä selittämätöntä sekaisuutta, joka epäilemättä johtuu siitä, että elokuva on lopulta saatu tehdyksi studion leikkauspöydällä teknisenä harjoitteena eikä taiteellisena visiona.

Äänimaailmasta sentään on jotain hyvää sanottavaa, vai mitä? No ei ole. Alan Silvestrin ikoninen ääniraita sarjan ensimmäisestä elokuvasta on siellä täällä käytössä, mutta sen käyttö ei ole kehittämässä tunnelmaa eikä jännitystä; ikään kuin äänimaailmaa ei olisi ollenkaan synkronoitu kankaalla silmien eteen avautuvien tapahtumien kanssa. Elokuvan oma äänimaailma Silvestrin teosten rinnalla on tasapaksua halpistasoa ilman ensimmäistäkään mieleenpainuvaa rakennetta. Kuin äänimaailma olisi otettu mukaan jostain hyllylle jätetystä katastrofielokuvasta, jota studio ei katsonut kehtaavansa laittaa levitykseen.

Yhteenveto

Predator-elokuvien jatkumoon sijoittuva kovaääninen ja vittu-mulkku-paska -tyyppiseen kielenkäyttöön keskittyvä mökellys ajautuu varsin nopeasti hyvin tasapaksuksi toimintarytteiköksi, jonka kohtaukset tuntuvat sijoitetun sattumanvaraisesti toisiinsa nähden ilman koherenttia punaista lankaa, joka tyypillisesti edes pikkiriikkisen sävyttää juonivetoista sci-fi toimintaa. Ennalta-arvattavat kuviot seuraavat toinen toistaan kuin missä tahansa Nicolas Cagen tai Bruce Willisin loppu-uran tusinatekeleessä ja mukaan sekoitetun pikkupojan metsästys on niin taattua Hollywood-huttua kuin nyt vain ylipäänsä toimintaelokuvassa olla voi. 88 miljoonaa taalaa … vaikea keksiä mihin kaikkeen tuo raha on mennyt. Muutama ihan kelvollinen väkivaltakohtaus eivät tätä mädäntyneiden perunoiden säkkiä jätemyllyltä pelasta.

3/10.

Behemoth the Sea Monster (1959)

Ohjaus:  Douglas Hickox, Eugène Lourié
Käsikirjoitus: Robert Abel, Allen Adler, Eugène Lourié, Daniel James
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 80 min. 
Arvioitu: 2012
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa 
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa, mutta erittäin vähäinen

behemoththeseamonster_primaryJOHDANTO

Viherpiipertäjät. Nuo inhat kuikelot ituhipit, jotka yrittävät vain kasvattaa verotaakkaa ja rajoittaa kulutusta. Noh … Greenpeacen ensimmäisiä todella merkittäviä onnistumisia oli ns. Lontoon sopimus, jolla maailman ydinvallat sitoutettiin hoitamaan satojen ydinreaktoriensa jätteet jollakin muulla tavalla kuin upottamalla mereen. Sopimus astui voimaan 15 vuoden aktivismin jälkeen 1993. Siis noin 40 vuoden ajan maailman kaikki ydinmahdit ehtivät kipata käytännössä kaiken radioaktiivisen jätteensä joko sellaisenaan tai lyijysarkofageissa mereen. Yksikään mahdeista ei tietenkään ole vaivautunut pitämään kirjaa siitä, mihin tuli dumpattua ja mitä tuli dumpattua ja milloinka mainittu dumppaus suoritettiin. Kansalaiset globaalisti tiesivät kyllä asiasta, mutta olisihan se eri kenkkua, jos töpselistä ei saisi sähköä. Ekokatastrofielokuvien lajityyppi muhi ja kyti jo vahvana 50-luvulla ja vaikka aihetta vakavasti lähestyviä elokuvia saatiinkin vielä odottaa hyvä tovi, tematiikka sinällään nousee vahvasti esille jo tässäkin elokuvassa heijastellen ihmisten kasvavaa kiinnostusta aiheesta ja erityisesti hyödyntäen aihepiiristä punnertavia pelkoja.

JUONISYNOPSIS

Maailman nousevien ydinasemahtien asetestaukset Tyynellä valtamerellä 1940- ja 1950-luvulla laskevat ilmakehään mittavia radioaktiivisia päästöjä, mutta syvyyksiin dumpatut ydinjätteet tekevät saman merenpohjalle. Eristyksissä asustelleen dinosauruslajin edustaja imaisee itseensä kelpo annoksen radiumia ja olennon normaali elonkierto häiriintyy. Olento lähtee vaeltamaan hakeakseen kuolinpaikkaa … jokea, jossa on aikanaan syntynyt. Pahaksi onneksi tuon joen nimi on Thames ja sen rannalla asuu melkoisesti porukkaa…

 

KOMMENTIT

Douglas Hickoxin ja Eugène Lourién elokuva on käytännössä hyvin pitkälti suora uudelleenfilmatisointi Eugène Lourién ohjaamasta ylivertaisesta aikansa hittielokuvasta The Beast From 20,000 Fathoms (1953). Halvalla tehdyn uudelleenlämmityksen tekemisen syitä voi vain arvailla, mutta lopputulema on jopa omaan aikaansa suhteututtuna varsin kökkö. Ihmisten kasvava huoli ympäristön saastumisesta oli jo tuolloin läsnä ja elokuva on suora reaktiivinen ilmiö niille ihmisille, joiden mielestä jatkuva meren saastuttaminen ja kymmenet atolleilla tehdyt ydinkokeet eivät voi olla ainakaan hyväksi ympäristölle. Ehta ekokatastrofielokuvan motiivi siis ja peräti varhainen lajityypin  prototyyppinen edustaja.

Ohjaajaparivaljakon elokuvan alkutunti on lämmittävän toimivaa tieteisdraamaa tutkijoiden ja sotilaiden selvitellessä ja tutkiessa todistusaineistoa ja arpoessa soveltuvia keinoja uhan tehokkaaseen torjuntaan. Lopun kolmevarttinen Lontoon tuhoaminen sitä vastoin on vain tylsää Ishirô Hondan elokuvan Gojira (Godzilla, 1954) imitaatiota (joka siis se puolestaan oli japanilaisten oma uudelleenfilmatisointi Lourién aiemmasta elokuvasta The Beast From 20,000 Fathoms (1953)). Ympäri mennään yhteen tullaan. Hondan elokuvassa päreiksi pannaan Tokio, mutta tämä aikansa efektitekniikan valioyksilö murskaa samalla liskontassujensa alle Behemoth The Sea Monster-elokuvan visuaalisuuden jättäen jälkeensä vain märän läiskän. Keskinkertaiset stop-motion -efektit ja pienoismallien tuhoamiset (sama auto tallotaan jopa kolmasti!) seuraavat toinen toistaan pitkälti yli puolituntia ja radioaktiivisen ”Behemoth”-hirviön ”säteilykin” saa aikaiseksi lähinnä myötähäpeän tunnetta ja tahatonta huonouden hihitystä. Ohjaajat ovat sentään ymmärtäneet oikein kohdeyleisönsä ja kaikenlainen romanttinen ja melankolinen ihmissuhdehässäkkä loistaa poissaolollaan – onneksi!

YHTEENVETO

50-luvun lopun uudelleenfilmatisointi tekijöiden omasta aiemmasta hirviöelokuvasta vaihtaa alkuperäisestä vain juonen moottorin ja sekin tulee lainattua suoraan Japanista. Kehnojen efektien turmelema elokuva pysyttelee jopa mielenkiintoisena tieteiselokuvana murean dialogin ja onnistuneiden kohtausten ansiosta aina siihen saakka kunnes varsinaiseen efektisoppaan saakka päästään elokuvan lähestyessä loppuaan. Mielenkiintoisesti ekokatastrofielokuvana kuitenkin tämän pienen lajityypin varhaisimpia edustajia.

 3/10.

Beowulf (2007)

Ohjaus: Robert Zemeckis
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Neil Gaiman, Roger Avary
Ensi-ilta Suomessa: 23.11.2007
Kieli: englanti
Budjetti: noin $150 miljoonaa
Arvioidun version pituus: 114 min
Arvioitu: 2007

JOHDANTO

beowulf_primaryKun amerikkalaiset tekevät Eurooppaan sijoittuvia elokuvia, niin useimmiten ensimmäisinä häiriötekijöinä roskakoriin lennähtävät kulttuuri, kielet ja maantiede. Niin käy myös Robert Zemeckisin ”animaatio/oikea elokuva” -hybridissä Beowulf. Ja vaikka 1500 vuotta vanha myytti Beowulfista ja tämän urotöistä jo sellaisenaan luulisi riittävän elokuvan aineistoksi, niin eikös vaan jostain pidä keksiä tarinaan lisämausteita ja vääntää se kauas pois alkuperäisestä. Sääli niitä, jotka kuvittelevat Zemeckisin version kertovan Beowulfin tarinan. Beowulfin tarinan taustalla on muinaisten anglo-saksien identiteettiongelma, sillä he pitivät itseään viikinkien jälkeläisinä eivätkä britteinä ja siksi anglo-saksit halusivat nähdä myös myyttiset sankarinsa mieluummin viikinkeinä kuin britteinä. Tästä taustasta ei elokuvassa ole mitään jäljellä. Zemeckis on elokuvassa keskittynyt kahteenkin moderniin trendiin – nimittäin jälkianimoituun visuaaliseen ulkoasuun ja 3D-efekteihin. Beowulfissa animointi tuhoaa varsin tehokkaasti elokuvan fiiliksen ja tipauttaa sen muistuttamaan 2000-luvun alun animoituja tietokonepelejä kökköine ilmeilyine päivineen.

JUONITIIVISTELMÄ

Beowulf kertoo ikiaikaisen tarinan tanskalaisesta kuningaskunnasta, jossa häiriköi vuoripeikko Grendel äiteineen. Kuningaskunnan kuningas Hrothgar lähettää sanaa maailmalle, että Tanskassa tarvitaan uljasta urhoa pistämään Grendelille oljet kurkkuun. Ja tähän tarttuu maineikas lihaskimppu, Ruotsin Götanmaalta apuun Pohjanmeren yli purjehtiva Beowulf apureineen. Vaan eipä Grendelin surmaaminen riitä, sillä peikon äiti tuosta tempauksesta kovasti suutahtaa ja silpoo vihoissaan melkoisen joukon miehiä. Beowulf tekee äidin kanssa sopimuksen, saa kuninkuuden maasta ja hallitsee sitä soturikuninkaana kymmenet vuodet, kunnes menneisyyden synnit saavuttavat Beowulfin ja aiemmin tehty sopimus purkautuu. Kuningaskuntaa seuraavaksi koetteleekin kultainen lohikäärme.

KOMMENTIT

Zemeckisin versio muuntaa Beowulfin tarinaa melkoisesti ja keksii itse lisää, ettei kuvauspaikkoja tarvitsisi liikoja vaihdella. Tekijöiden maantieteen oppikirjat ovat ehtaa ”Made in USA” -materiaalia. Elokuvan Tanska on lumen, huikeiden vuoristojen ja syvien rotkojen halkomaa hyistä pohjoista viikinkiseutua, jossa juodaan paljon simaa ja jossa naiset voivat käyskennellä paleltumatta rohkeissa venytettyjen kaula-aukkojen hepenissä. Rehevistä pyökkimetsistä ja viljavista tasangoista ei ole tietoakaan, koska painopiste elokuvassa on näyttää komeita kamera-ajoja vuorien lomassa tai kurkata rotkon reunalta alhaalla pauhaavaan hyiseen mereen. Vuoden 500 nurkille sijoittuvassa elokuvassa ei liiemmin ole vaivauduttu juurikaan kurkkaamaan historiankirjoihin, sillä elokuvan näyttelijöille on puettu ylleen puvustusta ja varustusta, joka ei taatusti vastaa nykyistä käsitystä juuttien elintavoista ja kyvyistä käden töissä. Eipä silti, Beowulf onkin etupäässä megaluokan budjetilla toteutettua fantasiaa eikä pyrikään rekonstruoimaan historiaa. Zemeckisin halu tuottaa elokuvasta jälkianimoitu on käsittämätön ratkaisu: ensin suuren luokan kalliit ja itsessään varmasti taitavat näyttelijät tekevät oman suorituksensa ja sen jälkeen näiden päälle valetaan digitaalisesta kipsistä puisevia ilmeitä ja eleitä, jotta elokuva näyttäisi enemmän animaatiolta. Vaikea ymmärtää tuotannon ratkaisua, sillä näin tehtynä elokuva ei muistuta näyteltyä elokuvaa eikä animaatiota vaan vain kökköä tietokonepeliä. Kaikkien pääosan näyttelijöiden suoritukset valahtavat maanrakoon, kun heidät kastroidaan digitaalisella jälkikäsittelyllä. John Malkovichia ja Anthony Hopkinsia käy lähinnä sääliksi siitä, että heidän on pitänyt alentua moiseen. Karmeimman lopputuloksen tuottaa kuitenkin alistuvaa kuningatarta näyttelevä Robin Wright Penn, joka on lopputuotteessa tasan yhtä ilmeikäs ja eläväntuntuinen kuin maalattu puumarionetti.

Amerikkalaisuudelle tyypillinen kaksinaismoralismi saa mukavaa lisäpontta, kun elokuva on haluttu pitää sisällöltään soveltuvana MPAA:n asteikon PG-13 -luokitukselle. Tästä seurauksena alastoman Beowulfin heilureita peitellään milloin milläkin mukahauskalla tempulla, mutta irtirevityt raajat ja päät, ihmisruumiiden kahtiarepiminen, silmiin puukottaminen sun muut verityöt kuuluvat asiaan – kunhan verta ei näytetä tai se lavastetaan vaikka vihreäksi mömmöksi. Puistattava kaksinaismoralismi on läsnä valitettavan useassa elokuvan kohtauksista ja sen tiedostaminen saa aikuisen katsojan verenpaineen nousemaan huippulukemiin. Puisevaksi tehdyt jälkianimoimalla aikaansaadut kohtaukset eivät kuitenkaan ole vielä mitään, sillä elokuvan kaksituntiseen kestoon on saatu mahdutetuksi huikea määrä käsittämättömän huonoa ja tönkköä dialogia, jota amerikkalaiset näyttelijät keksivät vääntää itse keksimillään aksenteilla. Bretonin- eli muinaisenglannin kieli olisi kyllä saanut jäädä raiskaamatta. Mikstuurassa tosin vaikuttaa olevan myös skandinaavisia kieliä, englantia venäjäksi äännettynä ja ripaus jotakin walesin murretta muistuttavaa. Kerrassaan karmivan auraalisen kokemuksen sinetöi Alan Silvestrin musiikki, jonka sinfoninen painopiste on alleviivamassa elokuvan kohtauksia tyyliin: ”Katsoja herätys! Tässä kohtaa on Suuri Ja Eeppinen Kohtaus! Taas.”. Silvestrin meriittilistalla on kasapäin hienoja sävellyksiä, mutta Beowulf alittaa riman tuikitavallisella sinfonisella äänivallilla. Vaikea ymmärtää miksei Beowulfia ole haluttu sävyttää keskiaikaisilla pohjoisen Euroopan musiikin tunnelmilla ja sävelkuluilla, joilla tapahtumia olisi voitu kätevästi sitoa epookkiin. Elokuvan mahalaskun sinetöi tekijöiden kumarrus komedian puolelle, joka lopulta ajaa kaikki elokuvan hahmoista vain kuiviksi karikatyyreiksi; kaksiulotteisten pahviständien kavalkadiksi. Komedialliseksi ylilyönniksi ajautuu myös koko elokuvan lopputaisto kultaista lohikäärmettä vastaan ja vaikka toiminnallisia kamera-ajoja onkin paikoin toki mukava seurata, sankarin keikkuminen lohikäärmeen selässä vedessä, ilmassa ja maalla menettää nopeasti tenhonsa ja aikaansaa lopulta etupäässä hammastenkiristelyä.

YHTEENVETO

Beowulf on anglo-saksien runomittaan tehdystä sankaritarusta puolikomedialliseksi irvikuvaksi väännettyä popkornikinemaa. Takavuosien tietokonepeliä muistuttamaan tehty jälkianimoimalla aikaansaatu efektipallottelu menettää viehätyksensä jo ensimmäisessä kohtauksessa ja elävien näyttelijöiden työpanos nollataan tehokkaasti digitaalisen jälkikäsittelyn tohinassa. Robert Zemeckisin ohjauksen keskeinen sisältö on esitellä kauniita kamera-ajoja ja animoitujen digitaalisten efektien täyttämiä toimintakohtauksia. Taattua Hollywood-huttua.

3/10

The Grey (2011)

Ohjaus: Joe Carnahan
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Joe Carnahan, Ian Mackenzie Jeffers
Ensi-ilta Suomessa: 24.2.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 117 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: arviolta $25 miljoonaa

JOHDANTO

Viimeisen kahden sadan vuoden aikana Suomessa on tiedossa 0 tapausta, jossa susi olisi surmannut ihmisen. Kanadasta löytyy tarkalleen 1 vahvistettu susien tekemä ihmiskaato. Mitenkään erityisen yleisestä tapahtumasta siis ei voi olla kyse – paitsi, jos tämän elokuvan esittämää susikuvaa uskoo. Elokuva esittää sudet jättiläismäisiksi – pienen karhun kokoisiksi!? – huvikseen tappaviksi surmakoneiksi. Ala-asteen biologian oppikirjaa ei tekijöille ole sattunut käsiin elokuvaa tehdessä, mutta eksistentiaalisen filosofian – erityisesti tanskalaisen filosofin Søren Kierkegaardin –  tekstejä on sentään taidettu tavata. Elokuvan juonen typeryys, hahmojensa täydellinen idioottimaisuus kylmä-, nälkä-, ja/tai raatelukuoleman uhatessa ja pöyristyttävät loogiset vammailut tekevät itsensä tiettäviksi jo heti alkukohtauksien kautta. Ei siis pidä yllättyä, jos uunoilu jatkuu kirjaimellisesti lopputeksteihin asti. Elokuvan ”juoni” pyörii selviytymisen ympärillä, mutta takuuvarmaa on lähinnä se, että näitä temppuja oikeasti yritettäessä elinaika olisi varmasti lyhyempi kuin mitä elokuvan idiooteilla kuunaan. Liam Neesonin esittämä susien metsästäjä Ottway on elokuvan keskeinen hahmo – ihmisjoukkion alfauros – jonka kautta avataan tietä myös eksistentiaalisille allegorioille. Mutta elokuvan rivien välissä noukittavissa oleviin herkkupaloihin ei pysty keskittymään, koska ohjaaja Joe Carnahan nakuttaa tasaisen varmaan tahtiin toinen toistaan hölmömpiä kuvioita katsojaparan siedettäväksi.

JUONISYNOPSIS

Alaskassa sijaitsevaa öljynporausprojektia susilta suojelemaan palkattu metsästäjä John Ottway joutuu tovereineen rutiinimatkallaan Anchorageen lento-onnettomuuteen. Kone hajoaa ja vie Alaskan brutaaliin talveen mukanaan suurimman osan matkustajista. Muutama kuitenkin jää henkiin, mutta henkiinjääneiden poraustyöntekijöiden on Ottwayn susitaitojen johdattamina yritettävä selättää paikalle herkuttelemaan kiiruhtaneen susilauman.

KOMMENTIT

Kaunis se sentään on. Erämaakuvaus on onnistunutta ja tukee loistavasti elokuvan melankolista tunnelmaa, jossa pohditaan susien ja ihmisten rinnastusten kautta ihmisyyden ja olevaisuuden tarkoitusta ja syntyjä syviä. Itse Greg Nicotero on päästetty efektien pariin puuhastelemaan, mutta lopulta elokuva jää tälläkin saralla varsin kesyksi ja lähinnä susien raatelemien ihmisraatojen kuvaukset muistuttavat meitä elämän raadollisuudesta ja elämänlangan ohuudesta. Jostakin syystä nämä sudet eivät ilmeisesti tykkää syödä ihmisiä; kynsivät ja näykkivät vain sieltä täältä juuri riittävästi saattaakseen uhrinsa kuolemaan. Ihme kyllä raadotkaan eivät sitten tunnu turreille kelpaavan, vaan ehkä susienkin on ahdistettava elossa olevia ihmisiä ”susifilosofisista syistä”.  Elokuvan kerronta on täynnänsä hitaita suvantokohtia, jolloin joukkiolla on aikaa nuotskun äärellä vitsailla, arpoa johtajaurosta ja muistella menneitä. Kai ne sudet sitten käyvät yöpuulle välillä, mutta suurin osa elokuvan kohtauksista potee tarkoitushakuisuudesta johtuvaa ummetusta, jossa realismi ja logiikka antavat aina periksi juuri sille suurelle idealle, joka on kullakin kerralla tarkoitus saattaa katsojan tietoon. Tekijöillä on nimenomaisesti kuitenkin tähän realismiin ja logiikkaan surkuhupaisan totisesti tarraava ote, joten siksi koko elokuvan syvällisempi pohdinto lösähtää pintapuolisten ääliömäisyyksien kautta samanlaiseksi hutuksi – ei tuota ihmisyyden ja olevaisuuden pohdintaa voi ottaa tosissaan, jos se ilmituodaan hutiloiden ja ilman uskottavaa kosketuspintaa siihen todellisuuteen, jota yritetään peilata. No ehkä Hollywoodissa menee läpi hahmojen toikkarointi arktisissa vesistöissä, juoksu metrisissä kinoksissa tai satumaisesti palavat umpijäätyneet oksat, mutta kylmyyteen ja pakkaseen tottuneille elokuvan ”realismi” näyttäytyy vastenmielisen valheellisena. Jos lentokoneella hyiseen erämaahan mäjähtävien selviytyjien tematiikka kiehtoo, alkajaisiksi kannattaa ehkä katsoa Lee Tamahorin yhtälailla epäuskottava, mutta sentään mielenkiintoinen elokuva The Edge (1997), Charlton Hestonin varsin pienelle huomiolle jäänyt The Motherlode (1982), Charles Martin Smithin The Snow Walker (2003) ja Frank Marshallin tositarinan dramatisointi Alive (1993).

YHTEENVETO

Selviytymisjännäriksi itsensä naamioiva filosofinen tutkielma onnistuu lähinnä aiheuttamaan samastumisen niihin susiin. ”Selviytyminen” on idioottimaista kohkaamista toinen toistaan hölmöimpien ideoiden jatkumossa mukamas tappavassa erämaassa. Elokuvan realistinen ote hajoaa nopeasti palasiksi, sillä näiden hahmojen käytöksellä ja ideoilla lumimyrskyjen, epärealistisen aggressiivisten jättiläissusien ja hyytävien pakkasten keskellä elinajanodotteeksi voisi läpsäistä lähinnä minuutteja – ei tunteja eikä todellakaan päiviä, kuten elokuvassa yritetään esittää. Liam Neesonin roolitus ja näytteleminen ovat tärkeitä, mutta parhain anti on silti elokuvan melankolinen ja arktista vihamielisyyden ja kauneuden symmetriaa uhkeasti esittävä luontokuvaus. Carnahanin elokuvan hölmöilyt ovat valitettavasti niin typeriä ja pöyhkeitä, että tekijät itse estävät pääsyn elokuvan rivien väliin. Sääli.

3/10

Sweatshop (2010)

JOHDANTO
Indiekauhusta kuoriutuu välillä todellisia alan underground-klassikoita. Sweatshop ei kuulu niihin. Klassisena slasherinä alkuun esittäytyvä elokuva muuntuu pian splatteriksi, mutta vaikka efektit olisivat miten mehukkaita ja innovatiivisiakin, sekä slasherit että splatterit tarvitsevat toimiakseen muutakin kuin ämpäreitä ja käyntireissun ystävälliseen lähiteurastamoon. Tai jos ämpäreitä on riittävästi, voi aina yrittää puhtaaseen shokkiaaltoon Peter Jacksonin, Olaf Ittenbachin, Heiko Flipperin tai vaikka Leif Jonkerin tyyliin. Sen sijaan teksasilainen ohjaaja Stacy Davidson pitää ison osan oman elokuvansa kestoajasta turhuuksien esittelynä. Katsojaa piinataan todella huonolla näyttelemisellä, huikean ärsyttävillä teinigoottien hahmoilla, ”kuka pani ketä viimeksi”-vatvomisilla ja myötähäpeää synnyttävällä teinidraamalla. Poikkeuksellisen tylsyyden katkoo onneksi aina välillä graafinen splatter ja tähän osastoon tekijät ovatkin sitten panostaneet täyslaidallisen.

JUONITIIVISTELMÄ
Goottinuoret ovat järjestämässä laittomia salabileitä hylätyn terästehtaan tiloihin. Yön tunteina porukka murtautuu tehtaaseen valmistelemaan juhlia muutamaa tuntia ennen kuin väkeä alkaa lapata ovista ja ikkunoista. Paikka on sekainen ja pimeä loukko, mutta noin kymmenhenkinen joukko ottaa parit neuvoa-antavat ja ryhtyy tuumasta toimeen. Tehtaan pimeissä ja likaisissa nurkissa pyörii kuitenkin jotakin hyvin pelottavaa ja pian ilmaantuvat ensimmäiset ruumiit…

KOMMENTIT

Katsoja jätetään murhaajasta ja tämän apulaisista yhtä kuutamolle kuin elokuvan hahmokaartikin, joten tarina ei sovellu katsojille, jotka haluavat edes jonkinlaisia vastauksia kysymyksiinsä. Keskeisenä juonenkuljetuksen apuna käytetään totutusti ns. ”The Idiot Plot” -mekanismia, jolla taataan se, että porukkaa päästään lahtaamaan yksi kerrallaan eikä kukaan muu hahmoista tiedä tapahtumista mitään ennen kuin on aivan liian myöhäistä. Mitään tolkkua tai järkeä ei tapahtumissa ole muutenkaan ja sekin vähä, mitä juonen kautta yritetään korostaa, hukkuu epäloogisuuksien suohon – aivan kuin tekijät olisivat jossakin vaiheessa päättäneet: ”mah brainz hurt wid thinking – let’s just show moah blood’n’gore, eh?”. Mainitut efektit ovat kyllä sitten hämmästyttävän hyviä; klassisia repimisiä, murskauksia, sormienleikkauksia ja pään irrotuksia, mutta mukana on joitakin hyvin innovatiivisia uusiakin temppuja. ”Päivän ase”-kilvan voittajaksi on tällä haavaa arvottu massiivinen teräsputken päähän hitsattu alasin ja kyllä tällä pelillä toki sitten saadaankin kelpo verikekkerit aikaiseksi! Teknisesti sotkuinen tuotanto nojautuu myös harvinaisen kuluneisiin kliseisiin siellä täällä ja varsinaista splatter-toimintaa joudutaan katsomaan liian usein hypernopeiden ja sekavien leikkausten kautta.

YHTEENVETO

Stacy Davidsonin ohjaama minibudjetin indiekauhu on ärsyttävien teinihahmojen kavalkadia alusta loppuun. Helpotus on suuri, kun väkeä niistetään todella brutaalisti. Mitään tolkkua ja häntää ei löydy ja ensimmäinen tuntikin on lähinnä vain todella tylsää katsottavaa, jota täplittää korviaraastavan surkea dialogi. Jutun jippo ovat old school -veriefektit, joihin lienee törsätty pääosa budjetista. Gore on tylyä ja rajua ja ainoa asia, minkä perusteella tätä nyt edes viitsii katsoa – paitsi tietenkin, jos splatter etoo, niin silloin ei löydy mitään perustetta katsomiselle. Suositellaan vain alan harrastajille.

3/10