Dawn of the Dead (2004)

Saksalainen aulajulisteiden sarja. Varsin ohutta valokuvapaperia. A lobby card set from Germany. Quite thin photographic paper.

 

 

divider_02

Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Tukevaa lakattua valokuvakartonkia. A lobby card set from France. Very sturdy lacquered photographic cardboard.

 

divider_02

Japanilaisia aulajulisteita. Skannattuna julisteiden molemmat puolet. A set of movie flyers from Japan. Scanned both sides of the flyers.

 

The Final Cut (2004)

Ohjaus: Omar Naim
Käsikirjoitus: Omar Naim
Tuotantomaa: USA/Kanada/Saksa
Arvioidun version pituus: 90 min
Arvioitu: tammikuu 2008
Budjetti: ei tiedossa

Johdantofinalcut_primary

Muisti. Tuo tiedemiesten, filosofien, taiteilijoiden ja aivan tavallisten ihmisten yhteinen arvoitus on askarruttanut mieliämme monipuolisuudellaan satojen vuosien ajan. Siinä missä tieteentekijöille tänään on arvoitus, miten yksittäinen muisto koodautuu hermosolujen viidakkoon aivoissa, tieteiskirjallisuudessa alettiin jo aikaa sitten tutkia tulevaa aikaa, jolloin muistin lukemisen ja kirjoittamisen mysteeri on – ainakin osittain – jo ratkaistu. Yhteistä sekä tieteelle että tieteisfiktiolle on, että muisti ja muistot ovat arvaamattomia, herkkiä muuttumaan tai jopa tuhoutumaan pienimmästäkin ärsykkeestä. Ridley Scottin ikoninen neo-noir -klassikko Blade Runner (1982) sai meidät kaikki miettimään muistojen rakennetta ja niiden manipulointia. Alex Proyasin Dark City (1998) -elokuvassa teknotrilleriin käärittynä mietiskellään mahdollisuutta muuttaa muistia pahantahtoisesti. Paul Verhoevenin Total Recall (1990) -elokuvassa puolestaan esitetään keinotekoisten muistijälkien mahdollistavan teknologian vaaroja. Robert Longon elokuvassa Johnny Mnemonic (1995) taasen mietiskellään muistiin koodattuja salaisuuksia. Wong Kar-Wain elokuvassa 2046 (2004) matkustajat hyppäävät mystiseen junaan päämääränään saada takaisin menetettyjä muistojaan. Douglas Trumbullin elokuvassa Brainstorm (1983) muistiin koodattuja kokemuksia onnistutaan toistamaan ja nauhoittamaan katastrofaalisilla seurauksilla. Wim Wendersin elokuvassa Until the End of the World (1991) jahdataan ympäri maailman miestä, jolla on hallussaan unimuistojen nauhoittamiseen pystyvä teknologia. Joseph Rubenin elokuvassa Dreamscape (1984) taas unien muokkaamiseen kykenevällä teknologialla yritetään saastuttaa mieliä asettamalla ajatuksen siemeniä. Tarsem Singhin elokuvassa The Cell (2000) teknologiaa käytetään tunkeutumalla rikollisen mieleen tutkimaan tämän muistoja. John Woon elokuvassa Paycheck (2003) palkkio tehdystä työstä tulee vasta, kun muistijäljet itse työstä poistetaan tekniikan avulla. Gary Flederin elokuvassa Impostor (2001) yritetään päästä istutettujen valemuistojen jäljille itsemurhapommittaja-androidien jahdissa. Vincenzo Natalin elokuvassa Cypher (2002) muistia manipuloidaan ja aivopesemällä koehenkilöistä yritetään saada teollisuusvakoilun työkaluja. Alan keskeisiin teoksiin kuuluu tietenkin Kathryn Bigelow’n elokuva Strange Days (1995), jossa erityisillä tallennuslaitteilla pystytään taltioimaan paitsi muistiin tallentuvat kokemukset, myös tilanteiden aikaansaamat tunnetilat. Omar Naimin The Final Cut (2004) istuu tähän joukkoon ihan kelvosti. Harmillisesti kuitenkin muistojen taltiointiin liittyvien teknologioiden käyttöä on tällä kertaa käsitelty aivan liian yksipuolisesti ja staattisesti kuin tekijöiltä puuttuisi ymmärrystä arvioida esittelemänsä teknologisen innovaation maailmaa mullistavaa vaikutusta.

Juonitiivistelmä

Tieteistrilleri kertoo määrittelemättömästä lähitulevaisuudesta, jossa erityinen ammattiryhmä leikkelee kuolleiden elämänmuistoista elokuvanmittaisen synopsiksen sukulaisille ja ystäville nautittavaksi. Muistot taltioituvat koko elämän ajalta erityiseen Zoe-implanttiin, joka asennetaan paikoilleen jo ennen syntymää ja joka elää ja kasvaa ihmisen mukana koko tämän elinajan. Alan paras muistojen leikkelijä on Alan Hakman, jota elokuvassa esittää Robin Williams. Hakman elää työlleen eikä hänelle jää muiden ihmisten muistoilta juurikaan aikaa itselleen. Erään erikoislaatuisen tapauksen yhteydessä kuitenkin Alan joutuu ahdinkoon ja joutuu tutustumaan myös omaan itseensä muistojensa kautta.

Kommentit

Tieteisteknotrillerinä The Final Cut jää hyvin hyvin kauas hieman samankaltaisesta Douglas Trumbullin vuoden 1983 elokuvasta Brainstorm, joka vaikuttaa olevan hyvinkin vahvasti vaikuttimena tälle elokuvalle. Nuoren ohjaajansa Omar Naimin ensimmäinen kokopitkä elokuva fokusoituu pitkälti Alanin elämän kuvaukseen ja huipentuu Alanin omiin ongelmiin hänen omien muistojensa kanssa. Draamallinen syke nouseekin jo heti alussa päärooliin eikä ohjaaja luovu missään vaiheessa draamallisen kerronnan otteesta. Käytännössä elokuvan rakenne ja soljuminen pitäytyvät varsin tukevasti Robin Williamsin roolia tukemassa ja Mira Sorvinon esittämä naispääosa onkin jo sitten selkeästi sivuosarooli. Williams pidetään kameran linssin edessä käytännössä koko elokuvan ajan eikä Williams nyt toisaalta ihan huonosti selviäkään roolistaan tässä. Tähtäin on selkeästi vakavammin otettavan tieteiselokuvan puolella, mutta The Final Cut jättää lähes täysin analysoimatta muistien leikkelyn yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia ja keskittyy Alanin omaan ristiretkeen omien muistojensa syövereihin. Tämä on todella sääli ja suuri harmi, sillä vaikka asetelmassa toki esitelläänkin muistien leikkelyn vastustajia ja implanttien valmistajaa, päivän päätteeksi nämä kuitenkaan eivät ole elokuvassa merkittäviä toimijoita, vaikka skenaarion premissi kuin huutaisi yhteiskunnallisten ulottuvuuksien tutkintaa. Seurauksena The Final Cut on melankolinen ja melko eleetön yhden henkilön draamallinen yksinpuhelu; lähes monologimainen. Tieteiskuvauksena elokuva keskittyy vain ja ainoastaan muistien leikkelyn teknologian olemassaolon perusteluun ja esittelyyn, mutta kuvaa kuitenkin ympäröivän yhteiskunnan rakenteineen tapoineen kaikkineen tismalleen sellaisena kuin mitä se tänäkin päivänä on. Pienen pienin tempuin tätä uskottavuutta nakertavaa näkökulmaa olisi voinut tukevoittaa, mutta edes lavastuksen keinoin Naim ei saa aikaiseksi uskottavaa näkymää mahdolliseen tulevaisuuteen.

Kaksi kilpailevaa ja kiemurtelevaa pääjuonta sekoittuvat elokuvassa toisiinsa ja sotkevat tarinan kulkua repien samalla Robin Williamsia kahtia hänen hahmonsa yrittäessä päättää mitä oikeastaan on tekemässä. Yhteen juoneen keskittymällä tarinaan tulisi huomattavasti paljon enemmän sisältöä ja sitä olisi aikaa kehitellä syvällisemmäksi. Nyt kumpainenkin pääjuonne jää paljolti pinnalliseksi ja katsojan on vaikea yhtyä tai samaistua Alanin henkilöön tehden Alanista valitettavan yksipuolisen ja tylsän. Vielä kun toinen pääjuonista on selkeästi mysteerimäinen trilleri ja toinen taas silkkaa henkilödraamaa, on ohjaajan pakko keksiä surkeita kompromisseja näiden juonten kerronnalliseen eteenpäin viemiseen.

Naim on jättänyt elokuvan käytännössä vaille äänimaailmaa, jonka lienee tarkoitus saada elokuva näyttämään juuri sellaiselta tiivisteeltä, joita päähenkilö Alan työkseen pakertaa. Alan kuitenkin tekee työnsä palkkaajiensa toiveiden mukaisesti ja heittää tylysti roskakoppaan ne muistot, jotka eivät istu näihin toiveisiin – yleensä siis vähemmän mairittelevat ja synkät muistot sellaisista asioista, joista perinteisesti vaietaan. Jos kerran elokuvakin leikkii olevansa tiiviste, jää katsoja väkisinkin miettimään elokuvasta ”poistettujen” kohtausten potentiaalia.

Yhteenveto

Rauhallinen ja melankolinen tutkielma yhden henkilön ristiretkestä ammattinsa kautta avata oman itsensä solmuja. Käärittynä tieteisfiktion käärepapereihin. Vähäiset toiminnalliset episodit eivät onnistu elävöittämään tasapaksuksi käyvää draamaa tarpeeksi ja vaikka elokuva viehättäisikin eleettömyydellään vakavampaa tieteisfiktiota hakevaa katsojaa, jää sitä väkisinkin pohtimaan, miten monin tavoin tästä olisi tullut parempikin. Robin Williamsin ympärille räätälöity tarina pitää miehen jatkuvasti kohtausten keskiössä,  ja pystyyhän Williams kokeneena kehäkettuna roolistaan suoriutumaan kelvollisesti, mutta samalla kaikkien muiden roolitusten vähäinen merkitys tuntuu hukkaan heitetyltä potentiaalilta.

5/10

AVP: Alien vs. Predator (2004)

Ohjaus: Paul W.S. Anderson
Käsikirjoitus: Paul W.S. Anderson
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 97 min
Arvioitu: kesäkuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: 29.10.2004
Kieli: englanti
Budjetti: 60 miljoonaa USD

Johdantoavp_primary

Kun avaruuden hirviöiden esittely ja varsinkin asiallisten ja mielikuvituksellisten juonikuvioiden kehittely alkaa käydä liian työlääksi, ainahan jonkun toisten keksimien kuuluisat olennot voi pistää samaan häkkiin vetämään toisiaan turpaan. Varsinkin, kun on tarpeen tehdä nopeasti riihikuivaa. Ja tässä hommassa kunnostautuu toki ohjaaja Paul W.Anderson, joka erityisesti on tunnettu viimeisen päälle rakennetuista lavasteistaan, mutta vastapainoksi varsin ohkaisista elokuvista. Anderson kapsahtaa samaan katajaan, joka miehen takapäätä on joskus aiemmissakin elokuvissa kutkutellut – Alien vs Predator toimii ainoastaan ja vain lavasteidensa osalta ja kaikki muu on joutavaa ja tunnotonta hölynpölyä, jonka tekee entistä surullisemmaksi se, miten hienoista lähtökohdista sekä Alien- että Predator-elokuvasarjat ponnistivat.

Lähtökohtana elokuvassa on tietenkin Predator 2-elokuvan loppukohtaus, joka antoi aikanaan kimmokkeen tämän ”nerokkaan” idean synnylle. Tusina vuosia myöhemmin kasassa oli sarjakuvaa ja  tietokonepeliä aiheesta, mutta elokuva odotutti itseään aina vuoteen 2004 saakka. Käsikirjoituksen idea on helppo tiivistää: predator-rotu laittaa sadan vuoden välein miehuuteen kasvavia predator-nuorukaisia vetämään turpaan kahlitsemansa alien-rodun kuningattaren munimia alieneita. Jep.

Juonitiivistelmä

Suurin piirtein nykypäiviin sijoittuva tarina avautuu, kun Charles Bishop Weyland (Lance Henriksen) kokoaa salassa pienen joukon omien alojensa asiantuntijoita, joiden tehtäväksi annetaan tutkia Etelämantereelta syvältä jään sisältä löydettyä pyramidimaista rakennelmaa. Ryhmää johtaa Alexa Woods (Sanaa Lathan), joka on mukamas erikoistunut arktisiin retkikuntiin. Syntyy pientä säpinää, eripuraa, ihmetystä, etsimistä ja lopulta retkikunta huomaa olevansa keskellä painajaista, jossa kaksi ulkoavaruudesta peräisin olevaa rotua ottaa mittaa toisistaan niin että tyrä rytkyy ja ihmispolojen tehtäväksi jää etupääässä sivusta seuraaminen.

Kommentit

Anderson ei kykene lataamaan elokuvaan minkäännäköistä jännitystä edes niihin kohtiin, joissa sitä todella kipeästi odottaisi. Rakennuspalikat ovat yksinkertaisesti vain Andersonin käden ulottumattomissa ja siksi hän pika pikaa päättääkin korvata tunnelman rakentamisen nopeasti leikatuilla avaruusrotujen yhteenotoilla. Ratkaisu on omituinen, sillä jo ennen elokuvan puoltaväliä alkava ja loppuun saakka liki tauotta jatkuva mätkintä ajautuu nopeasti haukotuttavaksi puurrannaksi, joka katsojan pitää ottaa vastaan samalla sinnikkyydellä mitä nyrkkeilysäkki osoittaa nyrkkeilijää kohtaan salilla. Puurranta on tylsää seurattavaa, koska leikkaus ja kuvaus ovat aggressiivista sillisalaattia, josta kukaan ei ota mitään selvää. Ja kamera karttaa myös yhteenottojen seurauksia, sillä elokuvalle piti varmistaa koko perheelle sopiva PG 13 -leima Yhdysvalloissa. Valitettavasti kuitenkin nämäkään seikat eivät ole lopulta elokuvan suurimpia ongelmia.

Anderson on joko tylysti jättänyt kokonaan katsomatta kaanonin aiemmat Predator- ja Alien-elokuvat tai sitten vaan päättänyt iloisesti vihellellen virtsata niissä pohjustettujen asioiden päälle. Hänen onnistuu nimittäin sotkea perinpohjaisesti sekä alienien että predatorien tavat, taustat, kehityssuunnat ja teknologia – koko se pohja, joka aiemmissa elokuvissa perustettiin näille avaruuden olioille ja niiden suhteesta ihmiseen rotuna. Predatorien aseistukseen yllättäen pureekin alienien happo, vaikka hemmot metsästävät näitä. Alienien elonkierto munasta facehuggeriin ja tästä isännän kautta lopulliseen muotoonsa on keksitty mahduttaa muutamiin minuutteihin (paitsi predatorin kohdalla … siinä se tietenkin kestää ”Juuri Sopivasti (TM)”, vaikka neljän aiemman elokuvan perusteella oli rakennettu jo vahva ja tuhti pohja predatorien ja alienien ympärille. Alienit eivät surmaa niitä, jotka kantavat omaa jälkeläistään … paitsi tietenkin tässä elokuvassa. Jne jne ad nauseum. Koko 70-luvun lopulta kehitelty mytologia niin alienien kuin predatorien suhteen vedetään vessasta alas ja jätetään vesi vielä valumaan, niin ettei varmaan mitään jää jäljelle.

Elokuva on alusta alkaen täynnä typeriä juoniaukkoja ja sen idioottimaisesti rakennetut henkilöhahmot kohkaavat edes takaisin aivan kuin näiden käytös olisi noukittu 1980-luvun slashereista tutusta The Idiot Plot -aksioomasta. Hassua, että Andersonin kello käy eri aikaa kuin tavallisen tallaajan. Elokuvan muuttuva pyramidilabyrintti vaihtaa muotoaan joka kymmenes minuutti … 10-järjestelmään perustuvan muinaisen mesoamerikkalaisen kalenterin mukaan kuitenkin 10 minuuttia on 1000 sekuntia eikä 600 kuten tässä elokuvassa. Ovatpa ne tiedemiehet elokuvassa silti kovastikin nokkelia ikivanhoihin kiviin kaiverrettujen piktogrammien lukijoita, mutta eikö todellakaan kukaan elokuvan tuotannon puolelta ole vaivautunut kertaakaan ajatuksella lukemaan väsättyä käsikirjoitusta? Aijjoo ja sata vuotta atsteekkien aikaa ei muuten ole todellakaan sata vuotta gregoriaanisen kalenterin aikaa. Mitenkä kummassa pyramidi on täysin ehjä vaikka siellä on tapeltu vuosituhansia aika ajoin ja viimeisen yhteenotonkin jäljiltä ei jäänyt henkiin yhtään ihmistä korjaamaan tuhoja? Sen verran ankarasti nimittäin seinää ja lattiaa pannaan pakettiin, ettei moista täystuhon korjausta ihan noin vain Maijan Puhtoinen Pesupalvelu Oy:ltä voi tilata.

Mutta kylläpä tuollaiset logiikan kömmähdykset vielä osaa antaa anteeksi, jos elokuvan sisältö vain jaksaisi pitää otteessaan, sillä eihän science fiction -lajityyppinä toki ole mitään dokumentaristien heiniä. Alien vs Predator kuitenkin ajautuu noin viiden sekunnin aggressiivisesti leikattuihin kohtauksiin nopeatempoiseksi toimintasekoiluksi ennen kuin pätkän päähenkilöt ovat ehtineet sanoa ”Weyland”. Katsojan kannalta lähes ainoaksi kiinnostavaksi aspektiksi muodostuukin elokuvan lukuisten kömmähdysten ja typeryyksien metsästely mikä seikka tuskin on ollut tekijöiden primäärisenä tavoitteena.

Efektien kanssa on vähän niin ja näin ja varsinkin alienien kohdalla ei voi puhua kovinkaan onnistuneista ratkaisuista. Dialogi on kymmenien miljoonien budjetti huomioiden poikkeuksellisen ponnetonta, hirvittävästi editoitua ja näyttelijöiden pörhöily rooleissaan on lähinnä surkuhupaisaa. Yksikään hahmoista ei ole millään tasolla kiinnostava ja kenenkään kohtalosta ei jaksa välittää tuon taivaallista. Kaikki hahmot Sanaa Lathamin johtavaa leidiä lukuun ottamatta tuntuvat olevan joka tapauksessa tyhjänpäiväistä tykinruokaa, joten mitä järkeä heihin nyt sitten olisikaan paneutua. Anderson yrittää säälittävästi kehitellä muutamia tunnereaktioita ja samaistumista aikaansaavia kohtauksia tarjoilemalla ripauksen etnisyyttä erilaisten aksenttien muodossa, mutta näidenkin kohdalla lähinnä vain korostuu tieto siitä, että amerikkalaisen korvaan hassulla aksentilla puhuvien ei tässä elokuvassa sovi tehdä suunnitelmia eläkepäivien varalle, sillä kuolon pitkä sormi osoittaa ensinnä näitä ulkomaan peeloja. Elokuva tähdättiin myös suoraan alemmillekin ikäryhmille ”sopivaksi” katsottavaksi, joten amerikkalaisia moraalikäsityksiä noudattaen tämäkin seikka näkyy kiusallisesti elokuvan visualisoinnissa. Kaikkiaan surkea viritelmä ilman visiota tai tolkkua. Lavasteet ovat hienot. Jotakin kyllä on toisaalta pahasti vialla, jos 60 miltsin leffassa puitteet on ainoa positiivinen asia.

Yhteenveto

Elokuvan slogania mukaellen ”Whoever wins … the viewer loses”.

3/10