Ohjaus: Aharon Keshales, Navot Papushado
Käsikirjoitus: Aharon Keshales, Navot Papushado
Tuotantomaa: Israel
Arvioidun version pituus: 90 min.
Arvioitu: 2011 (julkaisu 2025 joulukuu)
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista ensi-iltaa Suomessa
Kieli: heprea
Budjetti: ~0,5 miljoonaa USD

Johdanto

Rabies kulkee Israelin ensimmäisen slasher-elokuvan nimikkeellä. On hämmästyttävää, ettei Israelista tai Lähi-Idästä yleensäkään ole ilmaantunut enemmän elokuvia ja tekijöitä kauhuelokuvan lajityyppiin, sillä luulisi jatkuvassa konfliktissa ja pelon ilmapiirissä elämisen olevan hyvinkin otollinen maaperä negatiivisten tuntojen purkamiseen elokuvallisen ilmaisun kautta muutoinkin kuin sotakonfliktia käsittelevissä draamoissa, joita Israelissa tuntuu riittävän. Slasher-elokuvana Aharon Keshalesin ja Navot Papushadon yhdessä ohjaama elokuva on tuoreen virkistävä ja kiehtovasti lajityypin ytimeen pureutuva kääntäessään lajityypin vakioituneita kliseitä ja konventioita päälaelleen ja onnistuessaan tekemään kokonaisuudesta yhtä aikaa ytimekkään slasherin ja terävän lajityyppiä veitsellä tökkivän pikimustan parodiallisen komedian. Ihan puhtaaksi kauhua tihkuvaksi slasher -elokuvaksi Rabies taipuu vain löyhästi, mutta sysimustaksi kauhukomediaksi hyvinkin.

HaMatzav on israelissa toisinaan käytetty termi, joka löyhästi suomentuu vaikka tapahtumaksi. Sen tarkoitus on kuvata Israelin pitkään jatkunutta jännitteistä konfliktia omien alueidensa sisällä ja välittömässä läheisyydessä sekä niitä ongelmia ja yllättäviä tilanteita, joita tässä jatkuvassa konfliktissa eläminen väistämättä sylkee tavallisten kansalaisten päälle ja mitä ihmisten pitää tehdä edesauttaakseen omaa selviytymistään. Tässä elokuvassa käsitteen alla juoksee se tosiasia, että tosipaikan tullen ihan kenestä tahansa saattaa löytyä käsittämätöntä psykopaattista julmuutta, joka kytkeytyy omaan selviytymisviettiin.

Juonitiivistelmä

Syrjäisessä erämaapuistossa tapahtuu kummia. Veljen ja siskon karkumatka saa yllätyskäänteen, kun rauhoitettu erämaapuisto osoittautuukin ihmisiä vaanivan tappajan ansoittamaksi väijypaikaksi. Tapahtumiin sotkeutuu pian puistonvartija, joka yhyttää tappajan kesken temppujensa. Sattumusten summaa täydentää eksyneiden – tennisturnaukseen matkalla olevien – teinien saapuminen paikalle sekä ”Ikävien Ihmisten Kerhosta” karanneiden poliisien ärhäkkään nenäkkäät tutkimukset. Porukkaa ramppaa tällä puistoalueella toisistaan tietämättä ja autuaan tietämättöminä myös siitä, että koko pusikko on myös samalla miinakenttä. Eikä aikaakaan, kun erikoisten sattumusten kautta tämä sekalainen joukko kohtaa toisensa ja niitä miinojakin. Porukalla erämaapuisto muuttuu pian veriseksi taistelutantereeksi. Puistossa tallaavien ihmisten mielen on vallannut taudeista kauhein: hatredis bludlustis (vihan kyllästämä verenhimo).

Kommentit

Israelin ensimmäiseksi kauhuelokuvaksi tituleerattu slasher-elokuva kyntää ns. avointa peltoa, kun maasta ei ole vielä ponnistanut sellaista tekijäkaartia, joka olisi väistämätöntä vertailumateriaalia. Ohjaajaparivalikko ymmärtää tämän ja samalla haluaa irrottautua myös tyypillisistä lajityypin stereotypioista maskeeraamalla elokuvan päälle kerroksia maansa politiikasta ja sosioekonomiasta. Ei se kuitenkaan oikeasti kerro mitään erityisen järkevää Israelista, sen näkemistä vihollisista tai sen kansalaisistakaan, mutta ihan ehtana rehellisenä slasher-elokuvana se onnistuu kyllä oikein mainiosti ja osaapa jopa repäistä sellaisenkin tempun, joka lajityypissä hakee vertaistansa: missä muussa elokuvassa pääpahikseksi parjattu sarjamurhastelija ei pahasti edes osallistu verenvuodatukseen vaan makaa tuutilullaa-maassa pääosan elokuvan kulusta rauhoittavien aineiden vaikutuksen ansiosta – ne ovat ne ns. tavalliset ihmiset, jotka eskaloivat itsensä hurmeisen veriteatterin pelureiksi.

Räväkkä tarina vie katsojan yllättävälle ironisen koomiselle slasher-matkalle. Eli Craigin erinomaisen hulvaton samaisen vuoden aikana ilmestynyt kauhukomedia Tucker & Dale vs. Evil (2010) on konsepteiltaan varsin lähellä Rabiesta, mutta tässä komedia on selkeästi mustempaa ja käsitteellisempää, asenne on häijympi ja kylmempi ja katsojalle käy jo puoleenväliin mennessä varsin selväksi, että kovin hyvin tässä ei kenellekään tule käymään. Israelilaisparivaljakko nakkaa tarinan edetessä katsojalle pällisteltäväksi reippaasti tuikitavallisilta tuntuvia lajityypin vakiojuttuja ja nauravat sitten paskaisesti rikkoessaan lajityypin konventiot perinpohjaisella ilkikurisuudella vetäessään maton katsojan odotusten alta. Harvinaisen kypsä tarina yllättää myös sillä, että verisessä tangossa on ihka oikea ja kiehtovan monisyinen koreografia taustalla. Slasher-elokuvien juonikuviot ovat yleensä varsin yksioikoisia ja tylsiä (poislukien jotkut slashereiksi luettavissa olevat italialaiset giallot, jotka hyvinkin usein sitten menevätkin poikkeuksellisen monimutkaisiksi sotkuiksi), mutta Rabies onnistuu ylläpitämään tuhtien verileikkien yhteydessä kiinnostavan ja ajatuksiakin herättävän juonen muutamine rönsyineenkin. Slasheristä lajityyppina päästettiin viimeisetkin veret ulos 90-luvulle saavuttaessa ja vaikka Wes Cravenin Scream (1996) lyhykäisesti genreä uudistikin viiltävällä otteella, suurin osa 1990-luvun ja 2000-luvun tuotoksista on vain saman tutun kaavan ainesosista nykäistyjä oksennuksia, joita lähinnä käytetään astinlautoina totuttamaan uusia tekijöitä ns. ”oikeiden” elokuvien tekemiseen. Rabies on toista maata. Vuosikymmenien vakioituneita kaavoja viekkaasti vääntävät tekijät onnistuvat rakentamaan uutta ja yllättävää ja tarjoilevat halvan CGI-moskan sijasta myös vaikuttavia ja mieleenpainuvia efektejä – ja vieläpä kokolailla runsain annoksin, jonka seikan odottaisi houkuttavan lajityypin faneja olipa sitten Israelista itsestään mitä mieltä tahansa. Ja kaikki tämä murto-osalla länsimaisten ns. kovien tekijämiesten budjeteista. Elokuvan jaksotus on suhteellisen ehjä ja leikkauskin varsin säväkkä. Nämä molemmat seikat antavat elokuvalle tiettyä tukevuutta ja pitävät sen tarinan sopivassa lennossa koko jutun keston ajan. Yksittäisten näyttelijöiden toiminta ei ehkä ole ihan parasta A-ryhmää, mutta kaarti on kuitenkin laajahko ja kokonaisuutena porukka toimii hyvin yhteen. Eipä se näyttelijöiden piiskaaminen lennokkaisiin palkintogaalasuoritteisiin ole tainnut olla ohjaajakaksikon keskeinen kimmoke lainkaan; siinä määrin kiinnostusta aina tilaisuuden tullen ohjataan poskettomiin veritöihin.

Yhteenveto

Israelilainen slasher heittää melkoisen voltin ironisella otteellaan ja synkän mustalla komiikallaan. Aharon Keshalesin ja Navot Papushadon yhteisohjaus tihkuu vankkaa lajityypin historian ymmärrystä ja tietoista totuttujen konventioiden kyseenalaistamista. Tekijät tuntuvat siis tietävän, mistä naruista vetämällä marionetti tekee tutusta poikkeavia liikkeitä. Sujuvasti rakentuvaa ja etenevää kokonaisuutta vielä sävytetään varsin soljuvalla dialogilla ja anarkistisella asenteella, joka ei kumarra suutelemaan kenenkään saappaita tai hyväksy kenenkään tai minkään tahon poliittisia tahtotiloja. Hyvä tarina käsikirjoituksineen ja dialogeineen päivineen, mallikkaat ja runsaat efektit, paljon sysimustaa komiikkaa ja vieläpä jossain määrin auttavasti näyteltykin. What’s not to like?

7/10.