Geostorm (2017)

Ohjaus: Dean Devlin
Käsikirjoitus: Dean Devlin, Paul Guyot
Tuotantomaa: USA
Kieli: englanti, venäjä, hindi, espanja, kantoninkiina
Arvioitu: syksy 2018
Ensi-ilta Suomessa: 20.10.2017
Budjetti: 120 miljoonaa USD

geostorm_primaryJohdanto

Joillekin näyttelijöille käy vain niin, että he tekevät joitakin merkittäviä rooleja ja myöhemmin urallaan ajautuvat tekemään kasapäin joutavia tusinatuotantoja. Aika ajoin jokunen yksittäinen tuotanto saattaa hetkeksi nostaa ”tähden” takaisin suuren yleisön tietoisuuteen herättämään toivoa, että josko vielä tältäkin saataisiin kelpo suoritteita irti. Valitettavasti useimmiten nuo pilkahdukset ovat vain niitä kuuluisia kohti tulevan veturin valoja tunnelissa. Tasaista parin – kolmen elokuvan vuosittaista vauhtia eteenpäin puksuttaa skottinäyttelijä Gerard Butler, joka aloitti uransa kansainvälisenä elokuvastarana verraten kypsän ikäisenä 1990-luvun loppumetreillä. Ensiesiintyminen ja onnistuminen sivuosassa John Maddenin kuningatar Viktoriasta kertovassa monin tavoin palkitussa elämäkertadraamassa Mrs Brown (1997) käynnisti Butlerin kansainvälisen uran. Judi Dench veti Butlerin mukaan sivuosailemaan myös saman vuoden James Bond -jännärissä Tomorrow Never Dies (1997). Butler seikkaili seuraavat vuodet sekalaisissa sivuosarooleissa aina fantasiaseikkailu Reign of Fire (2002):n ja kauhuseikkailu Dracula 2000 (2000):n kaltaisista murheellisista epäonnistumisista keskikastielokuviin kuten draamaelokuva The Cherry Orchard (1999) ja toimintajännärielokuva Shooters (2002). Miespääosa Angelina Jolien vastaparina Jan de Bontin seikkailutoimintaelokuvassa Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life (2003) oli jo melko suuri menestys Butlerille, vaikka ihan kohtuullisesti tuottanutta elokuvaa ei nyt voikaan mitenkään kovin erinomaiseksi syyttää. Pari sivuosaa myöhemmin Butler sai ensimmäisen pääroolinsa Joel Schumacherin kelvollisesti menestyneessä ison rahan musikaalissa The Phantom of the Opera (2004), joka osoitti maailmalle, että Butler kykenee kantamaan pääroolia jättiläistuotannoissa. Toimintatähtenä maailmankartalle Butler sementoi itsensä lopulta kovassa nosteessa silloin olleen Zack Snyderin verisessä suuren rahan toimintaspektaakkelissa 300 (2005), josta rouheasta roolistaan Butler epäilemättä parhaiten tunnetaan toiminta- ja jännitysviihteen ystävien keskuudessa. Tuon roolin jälkeen Butler sekä pissi itseään nilkoille surkeissa romanttisissa draamoissa kuuluisien naisnäyttelijöiden vastaparina (Jennifer Aniston, Katherine Heigl, Hilary Swank) elokuvissa The Bounty Hunter (2010), P.S. I Love You (2007) ja The Ugly Truth (2009) että pääsi loistamaan toimintastarbana itsensä Guy Ritchien elokuvassa RocknRolla (2008), Ralph Fiennesin erittäin onnistuneessa ja palkitussa sotajännärissä Coriolanus (2011) ja yleisömenestykseksi nousseessa F. Gary Gray:n ohjaamassa jännärissä Law Abiding Citizen (2009).

Coriolanuksen jälkeen 2010-luvulla Butlerille on edelleen riittänyt päärooleja isojen – suorastaan jättiläismäisten – budjettien spektaakkeleissa, mutta menestys on ollut vaimeaa ja vaatimatonta. 70 miltsiä kärähti Antoine Fuquan surkeassa propagandaviritelmässä Olympus Has Fallen (2013). 140 miltsiä päätyi sarkofagiin typerryttävässä kohkaamisessa Alex Proyasin elokuvassa Gods of Egypt (2016). 60 miljoonaa riihikuivaa oli viisasta heittää menemään Olympus Has Fallenin vieläkin surkeammassa jatko-osassa, Babak Najafin elokuvassa London Has Fallen (2016). Onneksi kankkulan kaivoon päätyi vain pikkurahoja Mark Williamsin kliseisessä ja yllätyksettömässä, tuhanteen kertaan tallatussa melodraaman ruohikossa elokuvassa A Family Man (2016). Dean Devlinin Geostorm jatkaa suoraan Butlerin viimeaikaista perinnettä osallistua umpisurkeisiin, mutta järkyttävän kalliisiin megaspektaakkeleihin. Tällä kertaa myrskytuuli riepotti 120 miljoonaa taalaa jonkun muun rahoja taivaan tuuliin.

Juonitiivistelmä

Ihmisen itsensä turmelema planeetta on saanut lähitulevaisuudessa turvakseen Dutch Boy -nimisen säähallintajärjestelmän, joka vakauttaa planeetan äärimmäisiä sääolosuhteita ja jota hallitaan kansainväliseltä avaruusasemalta. Järjestelmän kehittäjä Jake Lawson (Gerard Butler) ajautuu irti omasta lempilapsestaan hänen veljensä Max Lawsonin (Jim Sturgess) otettua projektin haltuunsa sen jo osoittauduttua toimivaksi kokonaisuudeksi. Sääkatastrofeja rupeaa  kuitenkin pukkaamaan siellä sun täällä ja avaruusaseman päävastuussa oleva Yhdysvallat kutsuu Jake Lawsonin tsekkaamaan, että mikähän riiviö järjestelmässä riehuu, kun se ei toimi odotetusti. Pian käy ilmi, että sabotaaseistahan on (tietenkin) kyse ja koko planeetan tulevaisuus (tietenkin) on taas uhattuna, mikäli kenkkua salaliittoa ei paljasteta ja järjestelmää pelasteta. Sen voivat tehdä vain armoitetut Lawsonin veljekset.

Kommentit

120 miljoonaa taalaa … tolkutonta budjettia on vaikea suhteuttaa kaikkeen siihen umpisurkeuteen, millä katsojan poloisia pikku aivoja tykitetään liki kaksituntisen keston aikana. Salaliittokatastrofielokuvan tuotannon efektiosasto on aivan ilmeisesti saanut hyppysiinsä valtaosan elokuvalle varatusta mammonasta ja jäljelle jääneet muruset on sitten jaettu miten kuten epäsuhtaisesti sellaisille efektihaitakkeille kuin näyttelijät, juoni, äänimaailma ja ohjaus. Efektit ovatkin toki laadullisesti hyvinkin vertailukelpoisia mihin tahansa elokuvan aikoihin ilmestyneen samansuuruisen hintalapun omaavaan toiminta-, seikkailu- tai scifi-spektaakkeliin (Christopher Nolanin Interstellar (2014), Duncan Jonesin Warcraft: The Beginning (2016), Alex Proyasin Gods of Egypt (2016), Brad Peytonin San Andreas (2015) tai vaikka Gareth Edwardsin Godzilla (2014)). Harmi vain, että laadukkaat ja komeat efektit ovat aivan täysin liioiteltuja ja itsetarkoituksellisen eeppisiä, joiden ainoa tavoite on näyttää parhailta ikinä. Elokuvassa esitetyt ekokatastrofit ovat yksinkertaisesti niin yliampuvia, että mihinkään elokuvan tekstuurin alla mahdollisesti virtaavaan sanomaan ei voi mitenkään järkevästi suhtautua. Mielensä sopukoissa voi helposti kuvitella rahoittajan ja tuottajan välistä keskustelua, jonka on täytynyt kulkea osapuilleen täl viisiin: ”Mul olis nyt 120 miltsii riihikuivaa ja pitäisi saada tehtyä kunnon katastrofipläjäys. Jutskattiin mun 11-vuotiaan pojan Justinin kanssa asiasta ja Justin tykkää katsella, kun paikkoja hajoaa, tulvat tuhoavat, avaruusaluksia räjähtää ja kuumuus sulattaa metallia. Ota vaikka kaikki viime vuosien ilmastokatastrofit lähtökohdaksi, turaa ne johonkin kolmanteen potenssiin, valitse ohjaajaksi joku yes-mies, jonka kanssa ei tarvii riidellä ’taiteellisesta vapaudesta’ eikä ’substanssista’  ja keksi joku vetävä nimi vetonaulaksi niin olisko se siinä. Vaikka Tom Cruise tai Brad Pitt tai joku semmoinen, mutta mieluummin sellainen, joka ei tarvii niin paljon palkkaa; käytetään sekin raha mieluummin vaikka johonkin kerrostalon kaatamiseen. Kirjoittelin itse käsikirjoituksen kylvyssä viime viikolla ja siitä tuli tosi hyvä. Mitenkä on, onnaisko tämmönen?” No onnashan se. Jos tuollainen keskustelu olisi oikeasti käyty niin rahoittaja olisi saanut tässä elokuvassa juuri sen mitä tilasi.

Elokuva kierrättää onnistuneesti kaikkia vastaavien ekokatastrofispektaakkelien kliseitä. Jokainen liike on helposti ennakoitavissa ja jokainen juonen mutka on valmiiksi arvattavissa, jos koskaan on nähnyt yhtään alan yhdysvaltalaisia teoksia aiemmin. Tai saksalaisia … nimittäin myöhemmin urallaan isojakin katastrofielokuvia ohjannut Roland Emmerich teki Saksassa 1984 elokuvan Das Arche Noah Prinzip, jonka yhtymäkohdat Geostormiin eivät ole ihan vähäiset (globaalia säätä hallitseva avaruusasema, joka joutuu sabotaasien ja poliittisen pelin uhriksi, kun sitä yritetään muuntaa aseeksi aiheuttamalla ekokatastrofeja? kuulostaako tutulta…). Tekijät aliarvioivat katsojien aivokapasiteettia kaikessa mahdollisessa. Aina, kun katsojan kulmakarvoja alkaa nykiä, että mitenkä näin nyt voivatkaan asiat olla, niin elokuva kuittaa kohdan yliolkaisen alentuvasti ”joojoo, mut eiks oo päheet efektit, hei!”. Harmillisesti komea ulkoasu ei ulotu ääniraitaan. Tuon tuostakin kaiken kohkaamisen kesken havahtuu tajuamaan, miten surkeaa ja geneeristä identiteetitöntä tauhkaa ääniraidalta oikein tarjoillaankaan. Paitsi silloin, kun ääniraitaa dominoi aivan suoraan saveltäjä Steven Priceltä kopioituja ja vain hieman muunneltuja sulosointuja kaikin mittapuin ylivertaisesta Alfonso Cuarónin ohjaamasta elokuvasta Gravity (2013). Ääniraidan kopiointi on suorastaan häiritsevän räikeää ja vieläpä kohdistuu kohtauksiin, jotka muistuttavat visuaalisesti mainitun elokuvan kohtauksia. Tökeröä.

Gerard Butlerin puolesta sekä huvittaa että säälittää. Miehessä olisi potentiaalia huomattavasti vaikuttavampiin rooleihin, mutta tällaisessa rähjäkkeessä Butler on kuin kahlittu ja kohtaloonsa alistunut eläintarhaan suljettu tiikeri, joka tietää, että savannille ei enää pääse kirmaamaan antilooppien kanssa ja ainoa keino pysyä elossa on pitää itsensä tärkeänä eläintarhan omistajille näyttämällä pyydettäessä kulmahampaita. Silmät ummessa rooleissaan räpiköivät muutkin elokuvan päänäyttelijät Jim Sturgessista Alexandra Maria Laraan ja Andy Garciasta Ed Harrisiin. Roolihahmot ovat kaikkinensa varsin sidottuja ja rautatiemäisen ennakoitavissa olevia, joka ennakoitavuus ulottuu dialogin one-linereihin saakka. Keskeisen hauskaksi katselukokemuksen virkistäjäksi avautuukin kliseiden, tulevien vuorosanojen ja hahmokohtaloiden bullshit-bingo.

Yhteenveto

Typerryttävän surkean kohkaamisen vastapainona elokuva esittelee täydellisen paketin toiminta- ja katastrofispektaakkelien käsikirjasta noukittuja kliseitä, väkisin väännettyjä konflikteissa keitettyjä ihmissuhteita, kirjavan kokonaisuuden ammottavia juoniaukkoja, surkeasti ohjattuja näyttelijöitä suoltamassa idioottimaista dialogia, halvalla tehdyn kopioääniraidan ja tämä kaikki erittäin makeissa ja komeissa efektipuitteissa. Tosin ne efektit ovat aivan liian yliammuttuja ja pikaisia pystyäkseen luomaan elokuvaan kiinnostavuuden tai uskottavuuden auraa. Murheellinen ja kallis tuotanto on kuin näyteikkunakoriste jättimäisten Hollywood-tuotantojen nykyisestä alennustilasta, jossa ulkoiset krumeluurit ohittavat kaiken muun kilpajuoksussa yleisön rahoista.

2/10.

Olympus Has Fallen (2013)

Ohjaus: Antoine Fuqua
Käsikirjoitus: Creighton Rothenberger, Katrin Benedikt
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 120 min.
Arvioitu: 2013
Ensi-ilta Suomessa: 19.4.2013
Kieli: englanti
Budjetti: USD 70 miljoonaa

Johdantoolympus_primary

Propagandaa vaarallisempi ase on viihteeksi naamioitu piilopropaganda. Yhdysvaltain hallintokulttuuri ja erityisesti sen alati poliisivaltion suuntaan matkaava seurantakoneisto ovat tätä kirjoitettaessa (2013) jo vuosien ajan olleet kovan kiistelyn kohteena sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla. Tiedustelupalvelut ja poliisit kautta historian ovat käyttäneet tasan tarkkaan kaiken niille myönnetyn toimivallan ja useimmiten pyrkivät aina tarpeen vaatiessa kinumaan lisää ja/tai ottamaan lisää sääntöjä kiertäen. Jatkuvien vakoilu- ja vuotoskandaalien maalaama kuva Yhdysvalloista on kaukana niistä vapauden ja riippumattomuuden ihanteista, joiden pohjalta koko maa aikanaan syntyi ja joiden illuusiota yhä edelleen maan kansalaiset pyhänä vaalivat. Antoine Fuquan elokuva Olympus Has Fallen kertoo katsojille, miten katalasti käy, jos omia kansalaisia ei valvota ja tarkkailla: joku pettää ja silloin alkaa läski tummua. On siis ihan oikein, että isoveli aina silloin tällöin vähän kurkkaa mitäpä siellä eetterissä oikein kirjoitellaan ja vaikka sitten maanpetossyytteillä vaientaa kenkut yksilöt.

Juonitiivistelmä

Iik! Joukko katalia Pohjois-Korealaisia terroristeja saa sisäpiirin apua ja valtaa Washingtonin Valkoisen Talon – siis juuri sen tönön, jossa majailee ”vapaan maailman fyyreri” eli USA:n pressa. Valtauksessa otetaan vangeiksi samalla kovan luokan ministereitä ja se presidentti itse. Kaikki sujuu valtaajien kannalta kivasti kuin Strömsössä ikään, kunnes entinen presidentin turvamies ja superkova eliittisotilastappaja, mutta onnettomasti toimistopöydän taakse siisteihin sisäpuuhiin siirretty Mike Banning alkaa pistää kampoihin. Banning tappaa pahikset Valkoisessa Talossa ja puutarhassa ja pelastaa Yhdysvallat – joka luonnollisesti tässä elokuvassa rinnastuu koko maailmaan.

Kommentit

Ihan tarkoituksella kai tästä ei hauskaa tehty, mutta elokuvan tapahtumat premissistä loppukohtaukseen saavat väkisinkin viiksikarvat väpäjämään hihityksen tahtiin. Ihan alusta pitäen katsoja joutuu hinuttamaan uskottavuusvipua äärirajojen ulkopuolelle elokuvan esitellessä yhden elokuvahistorian typerimmistä auto-onnettomuuksista, joka selittää Mike Banning -hahmon viraltapanon. Alkupaalutuksen jälkeen mennäänkin sitten loivaa luisua alaspäin ihan alamäkipyörällä eikä ylös ole enää menemistä. Premississä joukko Korean jeppejä valtaa Valkoisen Talon vartissa ja parikymmentä terroristia pystyy sitä vaivatta pitämään hallussaan vaikka vastassa on hyökkäyskoptereita ja huippukoulutettuja erikoisjoukkoja ja sen semmoista väkeä, joka normaalisti riittää pienen banaanivaltion kukistamiseen. Chuck Norris -viitan päälleen vetävä hyllytetty salaisen palvelun Mike Banning ottaa kuitenkin ohjat käsiinsä ja yhden miehen armeijana hoitaa bonarit himaan. Fuqua yrittää katsojalle uskotella, että Valkoisen Talon valtaus onnistuu käden käänteessä, koska valtio ei valvo ja seuraa riittävästi omiaan ja siksi aina jostain löytyy joku petturi, joka on valmis parista miljoonasta myymään mummonsa ja tämän kiikkustuolinkin vielä. Kyllä, näin tässä elokuvassa todellakin väitetään. Jos vielä premissin uskoisikin, joutuu seuraavaksi myös hyväksymään mitä ihmeellisimpiä tarinoita: hyllytetyllä Mike Banningillä on jostain syystä edelleen turvaluokitus ja pääsy presidentin virkahuoneen salaiseen kassakaappiin ja siellä lymyilevään satelliittipuhelimeen, tietoa rakennuksen salaisista käytävistä, staminaa hoidella korealaisia terrori-Teroja yksi toisensa perään huoneesta toiseen tunnista toiseen, Kerberos -protokollasta, jolla tehdään kenkkuja temppuja ydinaseille jne jne. Koko jutun juoni on Kerberos-protokollan käyttäminen itseään vastaan ja tarinassa perustellaan protokollan olemassaolo sillä, että jo laukaistun mannertenvälisen ja ydinkärjellä varustetun ohjuksen voi antaa tuhota itsensä väärän hälytyksen sattuessa. Jostain syystä elokuvan tekijät ajattelevat tämän itsetuhomekanismin automaattisesti laventuvan myös ydinkärjen räjähdykseen, joka on taas tyystin eri asia kuin kantoraketin tuhoaminen. Ihan perusfaktoilla selviää myös, että noin kolmannes ydinaseiden kantoraketeista on aina huoltosyklissä, joten elokuvan lähtökohtainen olettama täydellisestä ydintuhosta oman maan kamaralla on jo pelkästään näiden kahden asian valossa vähintäänkin virheellinen. Viihdettähän tässä toki tehdäänkin, mutta elokuvan tekijöiden vakava paatos on kovin matalaotsaista ja siksi altistaa elokuvan juonen ja sen käänteet tarkemmalle analyysille.

Ei se mitään … Fuquan tarina on ihan täynnä – alusta loppuun – erilaisia päättömyyksiä ja ammottavia loogisia monttuja (kuten pihalla oleva luukku, josta pääsee suoraan Valkoisen Talon kellareihin … wtf?) eikä käsikirjoitus anna näyttelijöille lainkaan tilaa tarkentaa tai täsmentää hahmojaan. Toimintaelokuvan dialogi on aivan päätöntä ja monasti ei johda mihinkään (kuten esimerkiksi kriisihallitusta johtavan näyttelijä Morgan Freemanin vuorosanat – milloin soitetaan Moskovaan, Pariisiin, Saksaan, Japaniin ilman mitään jatkumoa, milloin kutsutaan paikalle Pohjois-Korean asiantuntija, jota ei elokuvan loppuun mennessä kuulu ei näy, jne). Terroristien toinen päätarkoitus on kiristää Yhdysvallat poistamaan läsnäolonsa Etelä-Koreasta ja merialueilta siellä päin ja kun lopulta hammasta kiristellen ”emme neuvottele terroristien kanssa!” -porukka antaa myöten ja periksi terroripoitsuille, tilanteen kehittymistä seurataan satelliittitutkalla, josta näemme, miten neljä (4!) sota-alusta tekevät 180-asteen käännöksen jossakin Kiinanmerellä. Terrorists win! sanoisi Counter Striken pelaaja. Se on helppoa, kun sen osaa. Tositilanteessa kai kymmenien tuhansien miesten tukikohtien lakkauttaminen olisi kuukausien ellei vuosien mittava operaatio. Strategiahuoneessa maan johto sitten pohtii, että antaako terroristeille enempikin periksi … vaakakuppiin nämä elokuvaelämän sankarit asettavat 20-miljoonaisen Etelä-Korean kansan tulevaisuuden ja presidentin pojan hengen. Luonnollisesti Etelä-Korean arpalipuke tässä häviää … Huonouden hihityksen vie ihan uusiin sfääreihin kaksi peräkkäistä kohtausta, joista ensimmäisessä siloposkinen Gerard Butler lähtee autolla ajamaan ja seuraavassa kohtauksessa sekunteja myöhemmin samaa autoa ajellessa hänelle on mystisesti kasvanut kelpo sänki. Kun on kerran kunnon erikoismies, niin partakin kasvaa tavis-Pettereitä nopsemmin. Pikkuisissa indie-pätkissä tuollaisetkin jatkuvuuteen liittyvät koomailut on helppo antaa anteeksi, mutta kymmenien miljoonien budjettien elokuvissa lähinnä vain sapettaa, että tällaiseen ei ropoja heru, mutta taisteluhelikopteri pitää saada vuokralle.

divider_04

Yhteenveto

Tympeäksi paatokseksi päätyvä suoraviivainen toimintaelokuva heijaa ensitöikseen kaivoon tolkun ja logiikan ja odottaa katsojan antavan kaiken hölynpölyn anteeksi, koska ylevä tarina vapaan maailman pelastamisesta on niin äärest tärkeä … tai jotain vastaavaa paskaa. Die Hard Valkoisessa Talossa, mutta epämiellyttävällä ja hyvin kyseenalaisella ääripatrioottisella paatoksella ja propagandalla höystetty ja itsensä pelottavan tosissaan ottava kaksituntinen toimintapaketti. Ohjaaja hukkaa valtavasti näyttelijäpotentiaalia ilmiömäisen typeriin väliepisodeihin, joiden leikkaus vieläpä tuntuu amatöörimäiseltä. ”Älkää hyvät veljet ja sisaret vastustako valtion koneiston omiin kansalaisiin kohdistamaa seurantaa, sillä vain näin voimme estää ilkeiden terroriterojen temput.” Näin se elokuvan sanoma tiivistettynä.

3/10.