Espanjalainen aulajulisteiden sarja. Ohuehkoa julistepaperia. Tarkkaan katsoessa voi nähdä, miten nimitietoihin on tehty tuplapainatus: ilmeisesti englanninkielinen nimi piti saada peittoon.
A lobby card set from Spain. Pretty thin poster paper. A careful examination let’s one see how some of the tags have double printing: apparently the original name had to be masked out of the way of the Spanish one.
Ranskalainen aulajuliste. Julistepaperia. Koko 39cm x 52,5cm. A movie poster from France. Poster paper. Size is about 39cm x 52,5cm.
Espanjalainen ohjelmalehdykkä. Skannattuna lehdykän molemmat puolet. Koko on A4. Tukevaa paperia. A movie pressbook (guia pelicula) from Spain. Scanned both sides of the pressbook. Size is A4. Sturdy paper.
Sarja espanjalaisia lehdistövalokuvia. Valokuvakartonkia. A series of press photo stills from Spain. Photographic cardboard.
Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Erittäin kiiltävää valokuvapaperia. Koko on 27,5 cm x 21 cm. A lobby card set from France. Very glossy photographic paper. Size is 27,5 cm x 21 cm.
Saksalainen aulajulisteiden sarja. Valokuvapaperia. A lobby card set from Germany. Photographic paper.
Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Kiiltävää valokuvapaperia. Koko on 27,3cm x 21cm. A lobby card set from France. Glossy photographic paper. Size is 27,3cm x 21cm.
Ohjaus: Dean Devlin Käsikirjoitus: Dean Devlin, Paul Guyot Tuotantomaa: USA Kieli: englanti, venäjä, hindi, espanja, kantoninkiina Arvioitu: syksy 2018 Ensi-ilta Suomessa: 20.10.2017 Budjetti: 120 miljoonaa USD
Johdanto
Joillekin näyttelijöille käy vain niin, että he tekevät joitakin merkittäviä rooleja ja myöhemmin urallaan ajautuvat tekemään kasapäin joutavia tusinatuotantoja. Aika ajoin jokunen yksittäinen tuotanto saattaa hetkeksi nostaa ”tähden” takaisin suuren yleisön tietoisuuteen herättämään toivoa, että josko vielä tältäkin saataisiin kelpo suoritteita irti. Valitettavasti useimmiten nuo pilkahdukset ovat vain niitä kuuluisia kohti tulevan veturin valoja tunnelissa. Tasaista parin – kolmen elokuvan vuosittaista vauhtia eteenpäin puksuttaa skottinäyttelijä Gerard Butler, joka aloitti uransa kansainvälisenä elokuvastarana verraten kypsän ikäisenä 1990-luvun loppumetreillä. Ensiesiintyminen ja onnistuminen sivuosassa John Maddenin kuningatar Viktoriasta kertovassa monin tavoin palkitussa elämäkertadraamassa Mrs Brown (1997) käynnisti Butlerin kansainvälisen uran. Judi Dench veti Butlerin mukaan sivuosailemaan myös saman vuoden James Bond -jännärissä Tomorrow Never Dies (1997). Butler seikkaili seuraavat vuodet sekalaisissa sivuosarooleissa aina fantasiaseikkailu Reign of Fire (2002):n ja kauhuseikkailu Dracula 2000 (2000):n kaltaisista murheellisista epäonnistumisista keskikastielokuviin kuten draamaelokuva The Cherry Orchard (1999) ja toimintajännärielokuva Shooters (2002). Miespääosa Angelina Jolien vastaparina Jan de Bontin seikkailutoimintaelokuvassa Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life (2003) oli jo melko suuri menestys Butlerille, vaikka ihan kohtuullisesti tuottanutta elokuvaa ei nyt voikaan mitenkään kovin erinomaiseksi syyttää. Pari sivuosaa myöhemmin Butler sai ensimmäisen pääroolinsa Joel Schumacherin kelvollisesti menestyneessä ison rahan musikaalissa The Phantom of the Opera (2004), joka osoitti maailmalle, että Butler kykenee kantamaan pääroolia jättiläistuotannoissa. Toimintatähtenä maailmankartalle Butler sementoi itsensä lopulta kovassa nosteessa silloin olleen Zack Snyderin verisessä suuren rahan toimintaspektaakkelissa 300 (2005), josta rouheasta roolistaan Butler epäilemättä parhaiten tunnetaan toiminta- ja jännitysviihteen ystävien keskuudessa. Tuon roolin jälkeen Butler sekä pissi itseään nilkoille surkeissa romanttisissa draamoissa kuuluisien naisnäyttelijöiden vastaparina (Jennifer Aniston, Katherine Heigl, Hilary Swank) elokuvissa The Bounty Hunter (2010), P.S. I Love You (2007) ja The Ugly Truth (2009) että pääsi loistamaan toimintastarbana itsensä Guy Ritchien elokuvassa RocknRolla (2008), Ralph Fiennesin erittäin onnistuneessa ja palkitussa sotajännärissä Coriolanus (2011) ja yleisömenestykseksi nousseessa F. Gary Gray:n ohjaamassa jännärissä Law Abiding Citizen (2009).
Coriolanuksen jälkeen 2010-luvulla Butlerille on edelleen riittänyt päärooleja isojen – suorastaan jättiläismäisten – budjettien spektaakkeleissa, mutta menestys on ollut vaimeaa ja vaatimatonta. 70 miltsiä kärähti Antoine Fuquan surkeassa propagandaviritelmässä Olympus Has Fallen (2013). 140 miltsiä päätyi sarkofagiin typerryttävässä kohkaamisessa Alex Proyasin elokuvassa Gods of Egypt (2016). 60 miljoonaa riihikuivaa oli viisasta heittää menemään Olympus Has Fallenin vieläkin surkeammassa jatko-osassa, Babak Najafin elokuvassa London Has Fallen (2016). Onneksi kankkulan kaivoon päätyi vain pikkurahoja Mark Williamsin kliseisessä ja yllätyksettömässä, tuhanteen kertaan tallatussa melodraaman ruohikossa elokuvassa A Family Man (2016). Dean Devlinin Geostorm jatkaa suoraan Butlerin viimeaikaista perinnettä osallistua umpisurkeisiin, mutta järkyttävän kalliisiin megaspektaakkeleihin. Tällä kertaa myrskytuuli riepotti 120 miljoonaa taalaa jonkun muun rahoja taivaan tuuliin.
Juonitiivistelmä
Ihmisen itsensä turmelema planeetta on saanut lähitulevaisuudessa turvakseen Dutch Boy -nimisen säähallintajärjestelmän, joka vakauttaa planeetan äärimmäisiä sääolosuhteita ja jota hallitaan kansainväliseltä avaruusasemalta. Järjestelmän kehittäjä Jake Lawson (Gerard Butler) ajautuu irti omasta lempilapsestaan hänen veljensä Max Lawsonin (Jim Sturgess) otettua projektin haltuunsa sen jo osoittauduttua toimivaksi kokonaisuudeksi. Sääkatastrofeja rupeaa kuitenkin pukkaamaan siellä sun täällä ja avaruusaseman päävastuussa oleva Yhdysvallat kutsuu Jake Lawsonin tsekkaamaan, että mikähän riiviö järjestelmässä riehuu, kun se ei toimi odotetusti. Pian käy ilmi, että sabotaaseistahan on (tietenkin) kyse ja koko planeetan tulevaisuus (tietenkin) on taas uhattuna, mikäli kenkkua salaliittoa ei paljasteta ja järjestelmää pelasteta. Sen voivat tehdä vain armoitetut Lawsonin veljekset (tietenkin!).
Kommentit
120 miljoonaa taalaa … tolkutonta budjettia on vaikea suhteuttaa kaikkeen siihen umpisurkeuteen, millä katsojan poloisia pikku aivoja tykitetään liki kaksituntisen keston aikana. Salaliittokatastrofielokuvan tuotannon efektiosasto on aivan ilmeisesti saanut hyppysiinsä valtaosan elokuvalle varatusta mammonasta ja jäljelle jääneet muruset on sitten jaettu miten kuten epäsuhtaisesti sellaisille efektihaitakkeille kuin näyttelijät, juoni, äänimaailma ja ohjaus. Efektit ovatkin toki laadullisesti hyvinkin vertailukelpoisia mihin tahansa elokuvan aikoihin ilmestyneen samansuuruisen hintalapun omaavaan toiminta-, seikkailu- tai scifi-spektaakkeliin (Christopher Nolanin Interstellar (2014), Duncan Jonesin Warcraft: The Beginning (2016), Alex Proyasin Gods of Egypt (2016), Brad Peytonin San Andreas (2015) tai vaikka Gareth Edwardsin Godzilla (2014)). Harmi vain, että laadukkaat ja komeat efektit ovat aivan täysin liioiteltuja ja itsetarkoituksellisen eeppisiä ja niiden ainoa tavoite on näyttää parhailta efekteiltä ikinä. Elokuvassa esitetyt ekokatastrofit ovat yksinkertaisesti niin yliampuvia, että mihinkään elokuvan tekstuurin alla mahdollisesti virtaavaan sanomaan ei voi mitenkään järkevästi suhtautua. Mielensä sopukoissa voi helposti kuvitella rahoittajan ja tuottajan välistä keskustelua, jonka on täytynyt kulkea osapuilleen täl viisiin: ”Mul olis nyt 120 miltsii riihikuivaa ja pitäisi saada tehtyä kunnon katastrofipläjäys. Jutskattiin mun 11-vuotiaan pojan Justinin kanssa asiasta ja Justin tykkää katsella, kun paikkoja hajoaa, tulvat tuhoavat, avaruusaluksia räjähtää ja kuumuus sulattaa metallia. Ota vaikka kaikki viime vuosien ilmastokatastrofit lähtökohdaksi, turaa ne johonkin kolmanteen potenssiin, valitse ohjaajaksi joku yes-mies, jonka kanssa ei tarvii riidellä ’taiteellisesta vapaudesta’ eikä ’substanssista’ ja keksi joku vetävä nimi vetonaulaksi niin olisko se siinä. Vaikka Tom Cruise tai Brad Pitt tai joku semmoinen, mutta mieluummin sellainen, joka ei tarvii niin paljon palkkaa; käytetään sekin raha mieluummin vaikka johonkin kerrostalon kaatamiseen. Kirjoittelin itse käsikirjoituksen kylvyssä viime viikolla ja siitä tuli tosi hyvä. Mitenkä on, onnaisko tämmönen?” No onnashan se. Jos tuollainen keskustelu olisi oikeasti käyty niin rahoittaja olisi saanut tässä elokuvassa juuri sen mitä tilasi.
Elokuva kierrättää onnistuneesti kaikkia vastaavien ekokatastrofispektaakkelien kliseitä. Jokainen liike on helposti ennakoitavissa ja jokainen juonen mutka on valmiiksi arvattavissa, jos koskaan on nähnyt yhtään alan yhdysvaltalaisia teoksia aiemmin. Tai saksalaisia … nimittäin myöhemmin urallaan isojakin katastrofielokuvia ohjannut Roland Emmerich teki Saksassa 1984 elokuvan Das Arche Noah Prinzip, jonka yhtymäkohdat Geostormiin eivät ole ihan vähäiset (globaalia säätä hallitseva avaruusasema, joka joutuu sabotaasien ja poliittisen pelin uhriksi, kun sitä yritetään muuntaa aseeksi aiheuttamalla ekokatastrofeja? kuulostaako tutulta…). Tekijät aliarvioivat katsojien aivokapasiteettia kaikessa mahdollisessa. Aina, kun katsojan kulmakarvoja alkaa nykiä, että mitenkä näin nyt voivatkaan asiat olla, niin elokuva kuittaa kohdan yliolkaisen alentuvasti ”joojoo, mut eiks oo päheet efektit, hei!”. Harmillisesti komea ulkoasu ei ulotu ääniraitaan. Tuon tuostakin kaiken kohkaamisen kesken havahtuu tajuamaan, miten surkeaa ja geneeristä identiteetitöntä tauhkaa ääniraidalta oikein tarjoillaankaan. Paitsi silloin, kun ääniraitaa dominoi aivan suoraan saveltäjä Steven Priceltä kopioituja ja vain hieman muunneltuja sulosointuja kaikin mittapuin ylivertaisesta Alfonso Cuarónin ohjaamasta elokuvasta Gravity (2013). Ääniraidan kopiointi on suorastaan häiritsevän räikeää ja vieläpä kohdistuu kohtauksiin, jotka muistuttavat visuaalisesti mainitun elokuvan kohtauksia. Tökeröä.
Gerard Butlerin puolesta sekä huvittaa että säälittää. Miehessä olisi potentiaalia huomattavasti vaikuttavampiin rooleihin, mutta tällaisessa rähjäkkeessä Butler on kuin kahlittu ja kohtaloonsa alistunut eläintarhaan suljettu tiikeri, joka tietää, että savannille ei enää pääse kirmaamaan antilooppien kanssa ja ainoa keino pysyä elossa on pitää itsensä tärkeänä eläintarhan omistajille näyttämällä pyydettäessä kulmahampaita. Silmät ummessa hämmentyneinä rooleissaan räpiköivät muutkin elokuvan päänäyttelijät Jim Sturgessista Alexandra Maria Laraan ja Andy Garciasta Ed Harrisiin. Roolihahmot ovat kaikkinensa varsin sidottuja ja rautatiemäisen ennakoitavissa olevia, joka ennakoitavuus ulottuu dialogin one-linereihin saakka. Keskeisen hauskaksi katselukokemuksen virkistäjäksi avautuukin kliseiden, tulevien vuorosanojen ja hahmokohtaloiden bullshit-bingo.
Yhteenveto
Typerryttävän surkean kohkaamisen vastapainona elokuva esittelee täydellisen paketin toiminta- ja katastrofispektaakkelien käsikirjasta noukittuja kliseitä, väkisin väännettyjä konflikteissa keitettyjä ihmissuhteita, kirjavan kokonaisuuden ammottavia juoniaukkoja, surkeasti ohjattuja näyttelijöitä suoltamassa idioottimaista dialogia, halvalla tehdyn kopioääniraidan ja tämä kaikki erittäin makeissa ja komeissa efektipuitteissa. Tosin ne efektit ovat aivan liian yliammuttuja ja pikaisia pystyäkseen luomaan elokuvaan kiinnostavuuden tai uskottavuuden auraa. Murheellinen ja kallis tuotanto on kuin näyteikkunakoriste jättimäisten Hollywood-tuotantojen nykyisestä alennustilasta, jossa ulkoiset krumeluurit ohittavat kaiken muun kilpajuoksussa yleisön rahoista.
Ohjaaja: Nic Mathieu
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 9.12.2017 Netflixissä; ei teatterilevitystä
Käsikirjoitus: Nic Mathieu, Ian Fried
Arvioitu: marraskuu 2017
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Budjetti: noin 70 miljoonaa USD
Kieli: englanti, venäjä, slovenia, romania
Johdanto
Ei se harvinaista ole, että lajityyppinsä sisällä merkittäviksi muuttuneista elokuvista yritetään ammentaa kaikkea mahdollista oppia analysoimalla, kopioimalla, plagioimalla, imitoimalla ja jopa ryöstämällä. Turkkilaisten oman miehen Çetin Inançin vuonna 1982 ohjaama hilpeä Dünyayi Kurtaran Adam (Turkish Star Wars)nosti ryöstöviljelyn ihan omiin sfääreihinsä pöllimällä sekä kuvamateriaalia että äänimateriaalia suoraan sellaisenaan; jopa kuvasuhde menee hellyyttävästi pieleen ryöstetyissä kohtauksissa. Länsimaissakin kopiointia sattuu ihan tämän tästä sekä juonikuvioissa, kohtauksissa että suoraan ryöstetyissä materiaaleissa. Esimerkiksi massamaakari Fred Olen Rayn terroristielokuva Critical Mass (2001) varastaa ihan kelpo minuutteja kuvamateriaalia suoraan James Cameronin Terminator 2 (1991) -elokuvasta, mutta koska se ei jostain syystä riitä, mukaan on sotkettu vielä kohtauksia Ronald Emmerichin elokuvasta Universal Soldier (1992). Nic Mathieun Spectral puolestaan ei varasta yhtään kuvamateriaalia mistään, mutta sen juoni on suoraakin suorempi adaptaatio James Cameronin elokuvasta Aliens (1986)[x]. Jotakin kopion laadusta kertoo se, että sen alkuperäinen tuottaja Universal Pictures -studio ei nähnyt elokuvassa potentiaalia edes rajoitettuun teatterikierrokseen ja myi valmiin lopputuotteen eniten tarjonneelle. Ostaja oli Netflix, jonka palvelun kautta elokuva sitten jaeltiin. Ihan joka päivä ei Universalin kaltainen toimija sylje elokuvaan peräti 70 miltsiä ja totea jälkikäteen, että eihän tätä voi edes laittaa teatterilevitykseen.
Juonitiivistelmä
Moldovassa muhii. Epäjärjestys pääkaupungissa on edennyt siihen pisteeseen, että kaupungin keskustan alle rakennetussa hyper-dyper-huippusalaisessa tutkimuskeskuksessa tehtävän tutkimushankkeen tilanne on karannut hyppysistä. Paikalle läheiseen amerikkalaisten tukikohtaan lennätetään CIA:n ja armeijan avuksi Yhdysvaltain puolustushallinnon tulevaisuuden teknologioiden tutkimuskeskuksesta salamyhkäiseen teknologiaan perehtynyt tiedemies tohtori Mark Clyne (James Badge Dale) setvimään riistäytynyttä tilannetta, joka uhkaa paitsi koko alueen niin myös ilmeisesti koko planeetan tulevaisuutta. Clyne saa selville, että alueella on vapaalla jalalla eräänlaisia vihamielisiä haamuja, joiden edessä tavallisten armeijoiden perinteiset taktiikat ja ammukset ovat turhia. Kenttätehtäviin kovapintaisen kokeneen sotilasryhmän kanssa lähtevä Clyne joutuu pian tositoimiin olentoja vastaan ja pääsee testaamaan kehittämänsä teorian pohjalta kyhäilemänsä aseen toimivuutta olentoja vastaan. Riistäytyykö tilanne kokonaan käsistä vai pystyykö Clyne miehineen estämään koko planeetan tuhoutumisen ylivoimaisen ja ylivertaisen vastustajan edessä?
Kommentit
Onhan se kerrassaan hämmästyttävää, että elokuvan tekijät kopioivat juonirakenteen kokonaan – jopa osa kohtauksista on suoria lainoja – toisesta elokuvasta ja siltikin onnistuvat jättämään omaan lopputuotteeseensa järkyttäviä loogisia aukkoja, joista haamut liihottavat iloisina läpi. Elokuva on yhtä täyttä kliseiden kavalkadia, jota täplittävät suorat kohtauslainat, murheellisen ponnettomasti poukkoileva dialogi, ammottavat aukot elokuvan sisäisessä logiikassa ja varsin hyvin – isolla rahalla siis – onnistuneet tietokoneilla pykätyt erikoisefektit. Supersalainen aselaboratorio? Jep. McGyverinkin nurkkaan häpeämään taidoillaan lähettävä tiedemies, josta kuoriutuu kaikki pelastava sankari? Jep. Ilkeä taustaorganisaatio, jonka todelliset tavoitteet ja puheet ovat räikeässä ristiriidassa keskenään? Jep. Ajankulussa ilmenevät ristiriidat ja aukot, joista ilmeisesti kenenkään ei pitäisi välittää, koska scifileffa haamuilla? Jep. Vihut uhkaavat maailmaa ja amerikkalaiset sankarit lähetetään pelastamaan päivä? Jep. Ylivertaisen vastustajan kumoamiseen tarvitaankin lopulta vain kunnon motivaatiopuhe? Jep. Scifi-tiedemiehen fyysistä kenttäkuntoisuutta arvostelevat ylimieliset sotilaat, jotka lopulta nöyrtyvät ymmärtämään oman rajoituksensa? Jep. Kunnon McGyver kehittää nollasta superteknisen vihujen tuhovekottimen ja onnistuu sarjatuotantomonistamaan sen koko köörille? Jep jep ja jep.
Mielenkiintoisesti elokuvan visuaalinen ilme, sen kohtausten jatkumot ja äänien ja kuvan ykseys ovat kaikki toisistaan irrallisia elementtejä. Elokuvan kerronnassa irrallisen tuntuisia palasia liimataan yhteen ahtaissa sisätiloissa kuvatuilla dialogikohtauksilla antaen helposti sellaisen vaikutelman, että elokuva on kyhätty yhteen yhdistelemällä erilaista sopivaa kohtausmateriaalia dialogiliimalla. Seurauksena dialogi ei tunnu ensinkään luonnolliselta henkilöhahmojen keskinäiseltä keskustelulta vaan ainoastaan pakotetulta kommentaarilta, jonka ainoa funktio on selittää katsojalle, että miten hitossa tästä kohtauksesta päästiinkään tähän seuraavaan kohtaukseen. Visuaalinen identiteetti rakentuu lähinnä muutamien tietokone-efektien varaan ja ohjaaja Nic Mathieun oma kädenjälki jää muiden tekijöiden muiden elokuvien kohtausten vaisuksi toisintamiseksi. Leikkaus on toisinaan suht sujuvaa, mutta välillä lainaa turhan paljon tietokonepelien maailmasta: tietokonepelien interaktiivisessa pelikerronnassa hyväksi koetut ratkaisut eivät välttämättä kovin hyvin istu elokuvaformaattiin.
Aivan ilmeisen selvää on se, että pääosa budjetista tuli käytetyksi niihin haamuefekteihin ja sodan runteleman kaupunkitantereen taikomiseksi tietokoneen keskusmuistista visuaaliseen muotoon. Efektit ovat paikoin varsin eteviä ja taas paikoin kovin vahvasti tietokonepelimäisiä, vaikkakin silti näyttäviä. Hyvinkin helposti on spekuloitavissa, että tällaisten efektien arvostus on sidottu vahvasti juuri tähän ajan hetkeen, joten vaikea on kuvitella elokuvan efektien tuntuvan miltään muulta kuin surkuhupaisilta joidenkin vuosien tai vuosikymmenien kuluttua. Kertokäyttöviihteen efekteiksi toki kelvollisia, mutta tuollaisen budjetin hintalapulla eipä se nyt millensäkään yllättävää ole, että rahalla saa ja hevosella pääsee.
Yhteenveto
Joskus sitä tulee ajatelleeksi sellaisia ajatuksia, että useamman kymmenen miljoonan taalan budjetilla voisi olla kohtuullista odottaa elokuvakäsikirjoituksen pitävän sisässään rahtusen muutakin kuin muualta lainattua. Sitten tulee nähneeksi jälleen yhden suurella rahalla tehdyn kopion takavuosien merkkiteoksesta. Tällä kertaa siis Cameronin Aliens (1986)[x] saa kyseenalaisen kunnian olla se kopioitava. Ei se kyllä ainut ole vaikkakin keskeinen ja onhan se kymmenien miljoonien budjetilla aikaansaatua lopputuotetta katsomalla suorastaan ällistyttävää, että tekijät eivät ole viitsineet vaivautua muuttamaan kopiointivimmassaan edes perusasetelmia lukuisista kohtauksista. Vaikka Nic Mathieun tieteissotaelokuva tarttuu kiintoisiin lähtökohtiin, se ei kuitenkaan osaa naiivia jenkki pelastaa maailman haamuilta!– lopetusta kummemmin tutkia tai lähestyä premissiä. Kuinka monta kertaa olemmekaan nähneet salassa operoivien asetutkijoiden hyppysistä karanneen tutkimuksen johtavan mittavaan katastrofiin, jonka lopulta amerikkalaissankari selvittää vaikka teipillä ja paristoilla? Kohderyhmää on haastavaa hahmottaa: toimivien ajatuselimien haltijoille elokuva ei tarjoa kuin korkeintaan hetkellisen irtautumisen arjesta popkornin ääressä, kovaksikeitetyille tieteiselokuvien harrastajille typerät kliseet ja pseudotiedemiehiltä karanneet diibadaaba-perustelut sopisivat korkeintaan hersyvän parodian aineksiksi ja toimintaelokuvaa laajalla rintamalla jo nähneille katsojille elokuva ei tarjoa mitään uutta.
Ohjaus: Hatem Khraiche Käsikirjoitus: Hatem Khraiche Tuotantomaa: Espanja / Kolumbia Kieli: espanja Arvioidun version pituus: 95 minuuttia Arvioitu: kevät 2018 Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä Budjetti: noin 4 miljoonaa USD
Johdanto
Kun syystä tai toisesta pelkkä tieteellinen uteliaisuus, taloudelliset tarpeet tai näyttämisen tarve eivät riitä syiksi lähteä lipettiin maapallolta, syyksi paljastuu usein maapallon kehno tila. Useimmiten maapalloa uhkaa välitön tuho tai hiljainen kuihtuminen, mutta kehnoksi tilaksi kelpaa myös räikeä ylikansoitus ja köyhdytetty ekologinen ympäristö ja niihin liittyvät sosiaaliset ongelmavyyhdet. Kuuhun on kurotettu jo vaikka kuinka kauan, mutta sitä kauemmaksikin on nykyelokuvassakin jo tunkua. Christopher Nolanin elokuvassa Interstellar (2014) pitäisi löytää keinoja hiipata hiivattiin kuolevalta planeetalta. Ekokatastrofia paetaan myös Ivan Englerin ja Ralph Etterin elokuvassa Cargo (2009). John Carpenterin elokuvassa Dark Star (1974) taas holtitonta tähtienvälistä siirtokuntailua on hillittävä pyrkimällä tuhoamaan asuttamiseen kelpaamattomia planeettoja ihan vain siksi, etteivät innokkaimmat siirtokuntalaiset aja itseään surman suuhun tietämättömyyttään. Neill Blomkampin joutavassa toimintarymistelyssä Elysium (2013) ekokatastrofin kourissa värisevältä planeetalta karkaaminen muualle asumaan on vasta alkamassa ja vain rikkaimmat ovat päässeet kiertoradalle perustettuun siirtokuntaan. Paul Verhoevenin elokuvassa Total Recall (1990) ensimmäiset siirtokunnat on jo onnistuneesti perustettu Marsiin, mutta yhteiselo planeettojen välillä ei ota sujuakseen. Eikä se suju oikein kunnolla myöskään Ridley Scottin elokuvassa Blade Runner (1979), kun siirtokuntaelämä muualla tuntuu olevan joko epäinhimillisen raskasta raadantaa tai aivan liian arvokasta tavalliselle kansalaiselle. Douglas Trumbullin elokuvassa Silent Running (1972) kuolevalta maapallolta pelastettua kasvi- ja eläinkuntaa uhkaa perikato, kun jättimäisten avaruudessa matkaavien pelastuskapselien käyttö kaupallisesti sopivammin kiehtoo omistajatahoja enemmän kuin elämän pelastaminen. Stanley Donenin ja John Barryn elokuvassa Saturn 3 (1980) puolestaan ylikansoitettu maapallo voi luottaa enää lukuisiin avaruudessa kiertäviin tutkimusasemiin, joilla haetaan ratkaisuja maan ongelmiin, mutta joilla eläminen ei aina jätä ihmisiä täysiin järkiinsä. Mortem Tyldumin elokuvassa Passengers (2016) taas maapallolta lähetetyssä siirtokunta-aluksessa väen pitäisi nukkua staasissa koko matkan, mutta vuosikymmeniä ennenaikainen herätyshän siitä parille matkaajalle tulee. Samalla teemalla myös Christian Alvartin elokuvassa Pandorum (2009)[x] matkataan tuomitulta maapallolta karkuun siirtokunta-aluksella, mutta sielläpä heränneitä on vähän enemmänkin … ja monet peräti kiukkuisia. Peter Hyamsin elokuvassa Outland (1980)[x] siirtokuntalaisia asuupi jo siellä täällä avaruusasemilla, mutta meno niissä ei välttämättä ole villiä länttä kummempaa. Paul Verhoevenin elokuvassa Starship Troopers (1997)[x] maapallolta ulkoavaruuden planeettoja asuttamaan lähteneet ihmiset ovatkin kohdanneet ongelman: vieraan ja vihamielisen lajin, jonka kanssa kehkeytyy kokolailla verinen sota planeettojen tulevaisuudesta. John Carpenterin elokuvassa Ghosts of Mars (2001) punainen planeetta on jo hyvinkin asumiskelpoiseksi saatu, mutta ei vailla synkkiä salaisuuksia. M. Night Shyamalanin elokuvassa After Earth (2013) elinkelvottomalta maapallolta on puolestaan paettu Nova Prime-nimiselle planeetalle. James Cameronin elokuvassa Avatar (2009) niin ikään maapallon porukalle pitäisi löytää äkkiä uutta lääniä ja yksi ihmiskunnalle luontainen vaihtoehto on ottaa se niska-perse-otteella väkivalloin.
Espanjalais-kolumbialaisessa Hatem Khraichen ohjaamassa trillerissä Orbiter 9 (2018) puuhastellaan samoissa merkeissä. Maapalloa uhkaa hiljainen nääntyminen ekokatastrofien ja väestönkasvun paineessa ja sitä varten on perustettu erillinen avaruusohjelma, jonka tavoitteena on lähettää ihmisiä katsastamaan maankaltaistukseen sopiviksi arvioituja planeettoja.
Juonitiivistelmä
Helena (Clara Lago) on syntynyt avaruusaluksessa, joka on matkalla pois maapallolta kohti etäistä planeetta, jolla Helenan pitäisi tavata myös muilla aluksilla kulkevia muita siirtokuntalaisia vuosikymmenien päästä tulevaisuudessa. Matka on pitkä ja yksinäinen, sillä Helenan vanhemmat uhrasivat itsensä tyttärensä puolesta aluksen happijärjestelmän vaurioiduttua eikä alus olisi enää pysynyt elinkelpoisena kaikille kolmelle. Helena on aluksessa nyt yksin … kunnes happijärjestelmää korjaamaan saapuvan avaruusmekaanikko Álexin (Álex González) tulo sekoittaa sekä Álexin että Helenan elämän totaalisesti.
Kommentit
Elokuvan onnistuminen nojaa tällä kertaa oikeastaan kokonaan pääroolien näyttelijöidensä kyvykkyyden ja yhteispelin varaan ja molempien suoritus on yht’aikaa ihailtavan hillittyä ja avoimen raikasta. Clara Lagon näyttelemänä pääroolihahmo Helena saa kosolti aikaa ja Helenaa kohtaavat elokuvassa monenlaiset tilanteet, joista Clara Lago hoituu hyvinkin pätevästi. Jätetään elokuvan keskeisiä ja järistyttäviä käänteitä tässä nyt poikkeuksellisesti kokonaan käsittelemättä. Vähän kuin Duncan Jonesin elokuvan Moon (2009) ja Richard Schenkmanin elokuvan The Man from Earth (2007) kohdallakin mitä vähemmän elokuvan juonen kulusta ja käänteistä tietää etukäteen, sitä vaikuttavammilta ne tuntuvat.
Ohjaaja Hatem Khraiche paljastaa ehkä hyvinkin verkkaisen alun jälkeen liian nopeasti keskeisen yllätyksensä, mutta onpahan ainakin rytmittänyt paljastuksiin johtavat kohtaukset aivan mestarillisesti. Khraichen ohjauksessa kohtaukset nivoutuvat toisiinsa sujuvasti eikä kaikkea ole tarpeen kuorruttaa tai siloitella liiaksi. Herkullisesti Khraichen elokuvassa ei jättäydytä vain romanttisen melodraaman tielle seuraamaan parinmuodostusta vaan tutkitaan myös niitä seurauksia, joita parin tilanne väistämättä muodostaa. Pahimmillaan elokuva valahtaa Andrew Niccolin scifipöristelyn In Time (2011) muka-jännittävän joutavuuden tasolle, mutta parhaimmillaan Khraichen elokuvan jännitteissä on jopa Michael Winterbottomin kiellettyä rakkautta tutkivan elokuvan Code 46 (2003) selittämätöntä sähköisyyttä. Iso osa Khraichen ohjaustyön kiitoksesta menee yksinkertaisesti siihen, että juonen kuljetukseen on vaivauduttu käyttämään aikaa myös ensimmäisen paljastuksen jälkeen. Kun esim. vaikkapa Michael Bayn toiminnallisessa scifiromanssissa The Island (2005) keskeisen paljastuksen jälkeen keskitytään vain hektiseen pakosäntäilyyn puuduttavuuteen asti, Khraichen elokuvassa jännitys- ja yllätyselementtien jatkuvuuden takaamiseksi käsikirjoitukseen on viitsitty kynäillä muutakin kuin kiireistä karkailua. Toki on mainittava, että useampikin elokuvan kohtauksista – eikä vähintään sen henkilöhahmojen käyttäytymisen näkökulmasta – vie ko. tilanteen uskottavuutta hieman turhan kauas ulapalle. Onneksi sentään purjeet siintävät vielä horisontissa eikä aivan hirveitä ylilyöntejä tarvitse päätä pudistaen hämmästellä. Kiusallisesti kuitenkin Khraichen elokuvassa on useampiakin sivujuonteita, joita ei tyydyttävästi käsitellä elokuvan kulun aikana ja helposti tuleekin mieleen, että elokuvakäsikirjoituksen tiivistämistä on tehty kuvaus- tai editointivaiheessa eikä kaikkia sivuvaikutuksia ole osattu ottaa huomioon. Useampikin sivujuonne jää kummittelemaan tarpeettomina, mutta onneksi niistä ei kuitenkaan muodostu konflikteja ytimeltään varsin yksinkertaisen pääjuonen haitaksi.
Kuvauksen, valaistuksen ja lavastuksen taso on selkeästi keskimääräistä tusinatrilleriä vaikuttavampaa ja avaruusaluksen sisätilat ovat oivasti realisoidut. Varsin vaatimaton budjetti huomioiden tämä tekninen taso saa näistä asioista kiinnostuneen katsojan nyökkäilemään hyväksyvästi. Äänien käyttö ja äänimaailma kokonaisuudessaan tukee elokuvan kulkua erittäin hyvin ja piristävästi Khraiche uskaltaa käyttää myös hiljaisuutta tehokkaasti hyväkseen: jokaisessa kohtauksessa ei tarvitse olla jotain syntikkakerhoa taustalla vaikuttamassa katsojan odotuksiin ja mielentilaan kohtauksesta. Parhaimmillaan äänien käyttö on elokuvan alkuvaiheessa ja nousee jopa hyvinkin tehokkaaksi jännitystä tiivistäväksi elementiksi. Loppupuolella tilanne valitettavasti muuttuu tältä osin ja varsinkin viimeiset spurtit jäävät vaille sen ihmeempiä irtiottoja äänipuolella.
Yhteenveto
Verkkaisesti etenevä romanttinen mysteerielokuva käyttää tieteiselokuvataustoitustaan lähinnä kulissina kahden ihmisen välisen suhteen kehittymiselle ja rakkauden puhkeamiselle – olkoonkin, että mainittu rakkaus tällä kertaa syttyy kovin vilkkaasti, ehkä jopa vääristä syistä ja monista valeista huolimatta. Vaikka elokuvassa on joitakin varsin vähälle pohdinnalle jätettyjä yllätyskäänteitä, jaksaa se silti pysyä tasapainossa romanttisen draaman, toiminnallisestikin etenevän trillerin ja tieteisfiktion välillä. Poikkeuksellisen vahvasti ja väkevästikin näytellyssä elokuvassa ei paljoakaan iloitella suurilla efekteillä tai komeasti koreografioiduilla toimintakohtauksilla. Se mikä näyttävyydessä menetetään, otetaan takaisin taitavin näyttelijäsuorituksin, kyvykkäällä ohjauksella ja kiehtovalla käsikirjoituksella. Kohderyhmää elokuvalle on hieman vaikea hahmottaa: se ei oikeastaan kerro romanttisen kaarensa puitteissa kovinkaan selkeää näkemystä kuvitteellisesta tulevaisuudesta avaruusmatkailun parissa kovemman tieteiselokuvan ystäville ja toisaalta sitten elokuvan yllä kaartuva tieteisfiktion aura saattaa hyvinkin vierastuttaa sellaisia katsojia, jotka muutoin viihtyisivät romanttisen jännärin parissa. Niin tai näin, jos elokuva on tarkoitus katsoa, kannattaa jättää elokuvan trailerit suosiolla katsomatta, sillä niissä tympeästi paljastetaan aivan liikaa elokuvan juonesta.
Ohjaus: Gustavo Mosqueira R. Tuotantomaa: Argentiina Kieli: espanja Budjetti: vajaa neljännesmiljoona USD Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevistä Arvioidun version pituus: 90 minuuttia Arvioitu: kesä 2007
Johdanto
Matematiikka ja sen monet vaikeasti hahmotettavat mutkikkuudet antavat paljon pureskeltavaa tieteiskirjailijoille. Amerikkalainen astronomi ja tieteiskirjailija A.J.Deutsch kirjoitti jo vuonna 1950 novellin A Subway Named Mobius, joka kertoo Bostonilaisesta metrojärjestelmästä. Novellissa metrojärjestelmä on yhteydessä itsensä kanssa niin monessa paikassa, että siitä ei enää paraskaan tuntija ota tolkkua. Systeemin sisäisten yhteyksien määrä kasvaa vuosien kuluessa eksponentiaalisesti ja lopulta näiden äärettömäksi. Seurauksena metrojuna katoaa ulottuvuuksien väliselle matkalle.
Saksalainen matemaatikko ja teoreetikko August Ferdinand Möbius keksi suurin piirtein yht’aikaa maanmiehensä Johann Benedict Listingin kanssa vuonna 1858, että on olemassa kappale, jolla on vain yksi pinta ja yksi reuna. Tätä kappaletta kutsutaan nykyään Möbiuksen nauhaksi ja se on helppo rakentaa paperisuikaleesta ja teipistä. Möbiuksen nauhan keskiviivalle piirretty viiva saavuttaa viivan aloittamispisteen sen vastakkaisella puolella ja viivaa jatkettaessa se kohtaa lopulta aloituspisteensä. Argentiinalaisten elokuvataiteen opiskelijoiden elokuvassa Moebius Deutschin tarina ja siihen liittyvä Möbiuksen nauha ovat keskeisessä osassa. Tieteiskirjailija Deutschin novelli on argentiinalaisten käsissä suoraviivaisesti käännetty elokuvaksi ja käytännössä novellista on muutettu oikeastaan vain henkilöt ja miljöö. Bostonista Buenos Airesiin siirrettyä tarinaa ei jostain erikoisesta syystä ole kuitenkaan omistettu kirjailja Deutschille, joka seikka aiheuttaa kyllä kulmien kurtistelua.
Juonitiivistelmä
Buenos Airesin metrojärjestelmää pyörittävän viraston ylijohtajalla on ongelma. Metrotunneleiden syövereihin on kadonnut kokonainen metrojuna, UM-86. Junaa ei ole tavattu enää päiviin, mutta silti siitä tehdään jatkuvasti kuulohavaintoja ja metroa hallinnoivat turvajärjestelmät tuntuvat kuvittelevan, että metro noudattelee tuttua reittiään aiheuttaen näin kaaosta muulle reittiliikenteelle. Pääjohtaja (Roberto Carnaghi) ei kykene selvittämään liian monimutkaiseksi paisumaan päästetyn metrojärjestelmän arvoitusta ja avuksi hän ottaa topologian tuntijan ja matemaatikon Daniel Prattin (Guillermo Angelelli). Pratt alkaa selvittää tapausta ja lopulta keksii, että kadonnut metro ei ole enää täysin tässä ulottuvuudessa. Prattin ajatus tyrmätään siltä istumalta ja tilalle vaaditaan jotakin konkreettisempaa. Pratt ei anna kuitenkaan periksi ajatuksineen …
Kommentit
Argentiinaisten professorien ja näiden opiskelijoiden yhdessä luoma elokuva on yllättävän täyteläinen ja kerroksellinen. Se sai kokonaan alkunsa Buenos Airesissa, Argentiinassa ja koko elokuvan tekoon osallistunut ryhmä oli alan opiskelijoita paikallisessa yliopistossa ja kuvauksissa käytetty kalustokin oli professorien ja yliopiston omaa. Iso osa elokuvan efekteistä on kuvattu suoraan kampikäyttöisellä vuoden 1926 Kinamo-filmikameralla ja on siten suoraan sanottuna melkoinen näyte teknisesti virtuositeetistä.
Elokuvan kuvauksen erheettömyys ja visuaalinen silmä kiinnittävät huomiota eikä vähiten siksi, että Argentiina nyt ei ole niitä ihan ensimmäisenä mieleen tulevia maita, joista voisi kuvitella löytyvän uusia lupauksia elokuvataiteelle. Elokuvan kerronta etenee hiljaksiin kiivastuvaan tahtiin, joka tekee oikeutta itse lähdetarinalle ja samalla toimii hienona vertauskuvana niille voimille, joiden kanssa elokuvan hahmot ovat tekemisissä. Elokuvan näyttelijöiden työ on oikein onnistunutta ja hallittua, jos kohta muutamaan kohtaukseen välittyy ehkä tarpeettakin koomisia vivahteita, kun Guillermo Angelellin näyttelemä Pratt yrittää selvittää viranomaisille keksimäänsä hullua teoriaa. Moebius elää vahvasti dialoginsa sujuvuuden kautta, mutta samalla se yllättäen osoittautuu myös elokuvan heikoimmaksi lenkiksi ja sen ainoaksi todelliseksi kompastuskiveksi. Nimittäin Deutschin novellin kerrontaa ja dialogin kulkua on yritetty toisintaa liiankin täsmällisesti, jolloin elokuvaformaattiin siirtymisessä ei ole kyetty käyttämään tarpeeksi hyväksi elokuvallisia keinoja. Dialogipainotteisia kohtauksia vaivaa tästä syystä hienoinen staattisuus ja mielikuvituksettomuus, kun kameralla keskitytään liiaksi vain näyttelijöiden puhumisen toistamiseen. Tästä on oivana esimerkkinä elokuvan loppukohtaus, joka valahtaa tyystin filosofiaa sivuavaksi kerronnaksi lähes kokonaan vailla omintakeista visuaalista identiteettiä. Argentiinalaisten opiskelijoiden elokuvan työstö kesti kuuleman mukaan kaikkiaan jopa neljä vuotta budjettirahojen puutteen vuoksi ja käsikirjoituksen läpikäydessä peräti kahdeksan täyttä uudelleenkirjoitusta, mutta tämä seikka ei lopullisessa elokuvassa kummemmin näy, joka itsessään on kumarruksen arvoinen suoritus periksiantamattomuudessa ja teknisessä luovuudeksi puutteen keskellä. Sujuvassa, hyvin ohjatussa ja huolellisesti ja varmasti leikatussa elokuvassa ei ole jo mainitun lisäksi paljoakaan moitteen sijaa. Dialogiin liittyvien ongelmien lisäksi elokuvaa vaivaa myös sen sieluttomuus ja omaperäisyyden puute. Se tuntuu kuin teknisesti loppuun hiotulta toisen kirjoittaman vision sinikopiolta toiselle medialle.
Yhteenveto
Moebius toistaa uskollisesti vaikuttavan, tieteiskirjailija A.J.Deutschin jo 1950-luvulla kirjoittaman, tieteistarinan ulottuvuuksien sulautumisesta, kun alunpitäen äärelliseksi kaavaillusta suljetusta järjestelmästä kasvaakin hallitsemattomassa tilassa ääretön. Elokuva nojaa puhtaasti alkulähteensä sisältöön ja voimaan eikä uskalla rakentaa alkuperäisen novellin ympärille riittävää visuaalista voimaa ja omintakeisuutta. Tekijät luottavat liiaksi tarinan paikoin varsin hankalankin dialogin tenhoon eivätkä kykene tekemään tyydyttävästi transformaatiota tekstuaalisesta formaatista audiovisuaaliseen formaattiin. Elokuva rakentuu mysteerinä, jota päähenkilö, matemaatikko Daniel Pratt sitten hiljalleen kasaa kehittäessään pähkähullun teorian selittämään Buenos Airesin metrojärjestelmän omituisia tapahtumia. Tieteistarinana oivallinen kyllä, mutta elokuva kiinnostanee lähinnä vain hieman syvällisemmin ja vakavamminkin tieteiselokuviin suhtautuvia katsojia. Moebiuksessa ei ole juuri lainkaan toiminnallista sisältöä ja sen efektitkin rakentuvat etupäässä vain hyvin tehtyjen kuvausten ja valotusten varaan.
Ohjaus: John Woo
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Dead Georgaris
Ensi-ilta Suomessa: 13.02.2004
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 119 min
Arvioitu: tammikuu 2009
Budjetti: noin 60 miljoonaa USD
Johdanto
Aikansa kutakin, mietelauseessakin kansanviisautta toistetaan. Toimintaelokuvien merkittävästä uranuurtajasta Hong Kongin ohjaajalupaus John Woo ajautui pian Hollywoodin kamaralle päästyään ohjaamaan elokuvia, joita yleensä luonnehditaan vain sanoin: ihan ok. Liekö sitten niin, että Hollywoodiin verrattuna John Woolla oli Hong Kongissa erilaisia tekemisen vapauksia vai kenties parempia tuottajia elokuvilleen, mutta Ameriikan ihmemantereella herra Woon tekemisen jälki on vaisumpaa, varovaisempaa, poliittisesti korrektimpaa ja yksinkertaisesti tylsempää kuin Hong Kongissa. Siitäkin huolimatta, että Hollywoodissa rakennettujen elokuvien budjetit ovat aivan eri sfääreissä kuin mitä Hong Kongissa. Tätä kirjoitettaessa John Woo on palannut vuosikymmenen harharetkeltään takaisin ohjaamaan Hong Kongiin ja uuden aikakauden ensimmäinen sieltä kansainvälisillekin areenoille pompahtanut elokuva ja vahvasti menestynyt toimintaseikkailu Red Cliff (2008) luo uutta toivoa sille ajatukselle, että Woon vuosikymmenen seikkailu Hollywoodissa tekemässä tusinatoimintaa olisi nyt mennyttä aikaa.
Juonitiivistelmä
Elokuvassa taitava elektroniikan asiantuntija myy palveluksiaan suurista summista halukkaille, jotka haluavat purkaa jonkun toisen yhtiön keksinnön ja imitoida sen omiin tuotteisiinsa. Ben Affleck näyttelee insinööri Jenningsiä, joka sallii muistojensa poistamisen valmistuneen työprojektin jälkeen, joten hänestä ei näin voi koskaan kehkeytyä turvallisuusriskiä palkkaajalleen. Jennings tarttuu houkuttelevaan projektiin, jonka pitäisi olla niin tuottoisa, että hän voisi työn jälkeen rikkaana miehenä lopun elämänsä. Kaikki ei kuitenkaan mene Jenningsin suunnitelmien mukaisesti ja työn valmistuttua 3 vuoden kuluttua hän huomaa joutuneensa huiputetuksi, mutta ei voi muistaa kuluneiden vuosien tapahtumia. Jotakin kuitenkin pitää saada selville, sillä pian kannoilla on jo joukko takaa-ajajia.
Kommentit
Philip K.Dickin novelli Paycheck 50-luvulta on päätynyt tässä toimintaohjaaja John Woon käsiin ja seurauksena on toiminnallinen filmatisionti Dickin alun pitäen dystooppisesta kuvauksesta. Woo on jostakin syystä kuitenkin päätynyt siirtämään novellin ajankohdan meidän nykyisyyteemme, joka on huomattavan ongelmallinen ratkaisu.
Tarina muistinsa menettäneestä miehestä, joka alkaa selvittää historiansa mysteerioita ei ole ihan uusi aihe nykypäivän elokuvaksi. Dickin novelli on kuitenkin niin rikas ja taitavasti kudottu, että siinä piisaa aineksia tuoreisiin näkökulmiin ja oivallisiin käänteisiin. Tai niin sitä ainakin luulisi. John Woo on tehnyt nimensä etupäässä toimintaohjaajana ja tuo leima on tässä elokuvassa nyt kovin ikävästi esillä. Nimittäin hienon juonen ympärille on väen väkisin tungettu kohtaus toisensa perään hengästyttävän naurettavia toiminta- ja takaa-ajokohtauksia, joissa ei ole päätä eikä häntää. Omituinen ongelma on Woon ratkaisu sijoittaa tarina tähän päivään, mutta pitää Dickin novellin teknologia sellaisenaan mukana. Ristiriita on huutava, kun hienoista teknolabroista siirrytään kaduille pärtsimään tavanomaisten nykypäivän autojen sekaan joutaviin takaa-ajokohtauksiin, joiden lopullisen merkityksen elokuvan juonenkululle voi kukin miettiä ihan omilla tahoillaan.
Toiminnallisissa episodeissa Woo toki saa aikaiseksi tuhoa ja tohinaa, mutta yleinen tunnelma on kuin Woo tekisi elokuvaa vahvassa lääkityksessä – missään ei ole palavaa tunnetta mukana ja kohtausten järkikin on kovin kyseenalainen. Niin kauan kuin Woo malttaa pitää sormensa kiinni alkuperäisen novellin ytimessä, elokuvakin avautuu nerokkaana, kiehtovana ja omaperäisenä muunnelmana mies pakosalla-teemasta, mutta heti, kun tarinan juonteista avataan toiminnallisempaa kuvastoa, tarjolla on vain tavanomaista, tuttua ja turvallista.
Ben Affleck, Aaron Eckhart ja Uma Thurman elokuvan päärooleissa toimivat ihan kohtuullisesti, mutta Woo ei ole antanut näyttelijöille tarpeeksi tilaa tulkita hahmojaan monipuolisemmin. Jälki on turhan tasapaksua ja mitäänsanomatonta. Woo on ottanut vapauksia lisätä yksityiskohtia Dickin novellin juoneen, mutta niiden tarkoitus tuntuu olevan vain antaa herra Woolle mahdollisuuksia tehdä lisää tusinatoimintahöhhöä.
Yhteenveto
Paycheck on trillerimäinen toimintaskifielokuva, jossa pyssyjen pauke on kovaa ja autojen moottorit huutavat lisää kierroksia koneisiin sekalaisissa takaa-ajoissa siellä täällä. Dickin erinomaisen kiehtova novelli on kääntynyt Woon käsissä tavanomaiseksi pyssyttelytrilleriksi, mutta pitää kuitenkin sisällään kiehtovan tarinan, kunhan katsoja vain osaa karsia tarpeettoman tuuban päältä pois.
Ohjaus: Duncan Jones
Käsikirjoitus: Ben Ripley
Tuotantomaa: USA
Ensi-ilta Suomessa: 13.05.2011
Arvioidun version pituus: 94 min
Arvioitu: kesäkuu 2011
Budjetti: 32 miljoonaa USD
Kieli: englanti
Johdanto
Suurelta osin tämä Duncan Jonesin scifitrilleri keskittää painopistettään aikahyppyjaksoihin, joiden aikana päähenkilö yksityiskohta kerrallaan selvittää tulevan tapahtuman pääpiirteet. Teema aikasiirtymistä on tuttu toki elokuvakerronnassa pitkältä ajalta, mutta koukku on tällä kertaa siinä, että tässä elokuvassa aikasiirtymiin käytetty teknologia ei salli pitkää viivähdystä temporaalisissa kerroksissa ja ankea prosessi on vieläpä kovin kovakourainen – suorastaan vihamielinen – hauraalle ihmismielelle. Source Code vaikuttaa päällisin puolin olevan läheinen sukulainen sellaisille tieteiselokuville, jotka näkevät ihmiskunnan tulevaisuuden uhattuna uusien teknologisten innovaatioiden hallitsemattomasta, harkitsemattomasta ja epäeettisestä käyttämisestä. Hakematta mieleen tulevat vaikkapa I, Robot (2004), Terminator 3: Rise of The Machines (2003), Jurassic Park (1993), Eagle Eye (2008), Demon Seed (1977)[x], Colossus (1970), Metropolis (1927) ja tätä kirjoitettaessa hiljakkoin ensi-iltansa saanut Rise of The Planet of The Apes (2011) muutamina esimerkkeinä teemaan kietoutuvista eri aikakausien tieteiselokuvista. Eipä silti, ei Duncan Jones ole ensimmäisenä Gameboyta kaivoon heittämässä pelastaakseen sademetsät eli mihinkään varsinaiseen moralistiseen sormien heristelyyn eivät elokuva ja sen tekijät sentään sorru ja ryhdy.
Juonitiivistelmä
Colter Stevens (Jake Gyllenhaal) on taistelutehtävissä haavoittunut sotilas, joka herää omituisessa ympäristössä ja joutuu piakkoin todistamaan karmivan tapahtuman. Ensishokista päästyään miehelle alkaa pala palalta aueta hänen oma kohtalonsa ja hänen velvollisuudentuntonsa joutuu kovalle koetukselle. Colter Stevensin uutena tehtävänä sotilaana on nimittäin estää hirveä terroriteko, mutta teon estämiseksi sotilaan täytyy ensin selvittää, kuka teon tulisi oikeastaan tekemään …
Kommentit
Kvanttifysiikan mutkikkuuksiin kääriytyvä premissi sotilaasta tulevaisuuden tapahtuman selvittäjänä kestää yllättäen kovankin kriittisen tarkastelun ja käsikirjoituksessa on onnistuttu maskeeraamaan tyypilliset aikahyppyelokuvien sudenkuopat herkullisella asetelmalla teknologisesta kokeesta, jonka yksityiskohtia eivät edes tämän kokeen tekijät ja valvojat täysin ymmärrä. Valitettavasti Source Code jättää kuitenkin epämääräisen teknologisen kehityksen ilmeisen uhan tarjoaman herkullisen aspektin hyvin pitkälti käyttämättä eikä täten uskalla lähteä spekuloimaan tämän teknologian globaaleja – koko ihmiskuntaa käsittäviä – seurauksia jos ja kun teknologiaa käytetään väärin tai ekonomisten ja ideologisten tarkoitusperien työvalineenä. Tarkastelun skaala jätetään siis koskemaan vain esitetyn skenaarion esimerkkitapausta, vaikka tarinaan sisällytetäänkin muutama merkityksetön sivujuonne suuremmasta mittakaavasta. Harmi, sillä elokuvan kestoon olisi varmasti mahtunut pohdintaa tai näkemystä asiasta yleisemmälläkin tasolla sortumatta johdannossakin jo esiintuotuun sormien heristelyyn.
Varsinaista sanottavaa elokuvalla ei siis oikeastaan ole, vaikka sen teknologisen kuoren alla väräjääkin eettisten ja myötätuntoisten inhimillisten ratkaisujen kudelma. Kun Source Code:sta kerros kerrallaan lähtee poistamaan uloimpia kerroksia, aikahyppykeplottelun jälkeen sitä huomaakin olevansa hyvin perinteikkään mysteeridekkarin katsojana. Source Code:ssa vain Sherlock Holmesin, Colombon tai Hercule Poirotin pistämätön tarkkaavaisuus on korvattu aikahyppyjen mekaanisten iteraatiokierrosten avulla pala palalta tarkentuvaan kokonaiskuvaan. Vaikka elokuva ei tarjoakaan tieteiselokuvafanaatikoille karkkia kummempaa, niin ainakin se tarjoilee karkkinsa huolitellulla kyvykkyydellä. Teknisesti moitteeton, etevästi leikattu ja hyvin näytelty elokuva taituroi Colter Stevensin hahmon ympärillä luoden herkullisia kontrasteja kirkkaassa päivänpaisteessa nopeasti kiitävän junan törmätessä Stevensin synkempään ilmiasuun ahtaassa pimeässä kammiossaan jossakin mainitun ”Lähdekoodin” syövereissä. Ripeästi etenevä kerronta jaksaa kantaa elokuvan koko kestoajan vaikkakin siinä on muutamia turhauttavia rönsyjä, jotka jäävät lopulta vain sivulauseiksi varsinaisen tarinan rinnalle. Pääosassa esiintyvä Jake Gyllenhaal uppoutuu rooliinsa Colter Stevensinä perin antaumuksellisesti ja on aivan varmasti ihan niitä keskeisiä tekijöitä, miksi elokuva lopulta kääntyy onnistuneeksi kokonaisuudeksi.
Yhteenveto
Hektisesti veturin lailla puksuttava tieteisjännäri kiertää ajassa yhtä ja samaa junakohtausta lukuisia kertoja, mutta silti sen tekijätiimi saa katsojan pidettyä mukana tarkentuvassa mysteerissä harkituilla ja taitavasti rakennetuilla koukuilla. Duncan Jonesin aiempi erinomaisen koukuttava tieteiselokuva Moon (2009) antaisi ehkä syytä olettaa tällekin elokuvalle syvällisempääkin näkemystä tai merkitystä, mutta loppujen lopuksi käsiin jää etevästi tehty nopeatempoinen ja toiminnallinen mysteeritrilleri tieteismaustein.
Ohjaus: Omar Naim
Käsikirjoitus: Omar Naim
Tuotantomaa: USA/Kanada/Saksa
Arvioidun version pituus: 90 min
Arvioitu: tammikuu 2008
Budjetti: ei tiedossa
Johdanto
Muisti. Tuo tiedemiesten, filosofien, taiteilijoiden ja aivan tavallisten ihmisten yhteinen arvoitus on askarruttanut mieliämme monipuolisuudellaan satojen vuosien ajan. Siinä missä tieteentekijöille tänään on arvoitus, miten yksittäinen muisto koodautuu hermosolujen viidakkoon aivoissa, tieteiskirjallisuudessa alettiin jo aikaa sitten tutkia tulevaa aikaa, jolloin muistin lukemisen ja kirjoittamisen mysteeri on – ainakin osittain – jo ratkaistu. Yhteistä sekä tieteelle että tieteisfiktiolle on, että muisti ja muistot ovat arvaamattomia, herkkiä muuttumaan tai jopa tuhoutumaan pienimmästäkin ärsykkeestä. Ridley Scottin ikoninen neo-noir -klassikko Blade Runner (1982) sai meidät kaikki miettimään muistojen rakennetta ja niiden manipulointia. Alex Proyasin Dark City (1998) -elokuvassa teknotrilleriin käärittynä mietiskellään mahdollisuutta muuttaa muistia pahantahtoisesti. Paul Verhoevenin Total Recall (1990) -elokuvassa puolestaan esitetään keinotekoisten muistijälkien mahdollistavan teknologian vaaroja. Robert Longon elokuvassa Johnny Mnemonic (1995) taasen mietiskellään muistiin koodattuja salaisuuksia. Wong Kar-Wain elokuvassa 2046 (2004) matkustajat hyppäävät mystiseen junaan päämääränään saada takaisin menetettyjä muistojaan. Douglas Trumbullin elokuvassa Brainstorm (1983) muistiin koodattuja kokemuksia onnistutaan toistamaan ja nauhoittamaan katastrofaalisilla seurauksilla. Wim Wendersin elokuvassa Until the End of the World (1991) jahdataan ympäri maailman miestä, jolla on hallussaan unimuistojen nauhoittamiseen pystyvä teknologia. Joseph Rubenin elokuvassa Dreamscape (1984) taas unien muokkaamiseen kykenevällä teknologialla yritetään saastuttaa mieliä asettamalla ajatuksen siemeniä. Tarsem Singhin elokuvassa The Cell (2000) teknologiaa käytetään tunkeutumalla rikollisen mieleen tutkimaan tämän muistoja. John Woon elokuvassa Paycheck (2003) palkkio tehdystä työstä tulee vasta, kun muistijäljet itse työstä poistetaan tekniikan avulla. Gary Flederin elokuvassa Impostor (2001) yritetään päästä istutettujen valemuistojen jäljille itsemurhapommittaja-androidien jahdissa. Vincenzo Natalin elokuvassa Cypher (2002) muistia manipuloidaan ja aivopesemällä koehenkilöistä yritetään saada teollisuusvakoilun työkaluja. Alan keskeisiin teoksiin kuuluu tietenkin Kathryn Bigelow’n elokuva Strange Days (1995), jossa erityisillä tallennuslaitteilla pystytään taltioimaan paitsi muistiin tallentuvat kokemukset, myös tilanteiden aikaansaamat tunnetilat. Omar Naimin The Final Cut (2004) istuu tähän joukkoon ihan kelvosti. Harmillisesti kuitenkin muistojen taltiointiin liittyvien teknologioiden käyttöä on tällä kertaa käsitelty aivan liian yksipuolisesti ja staattisesti kuin tekijöiltä puuttuisi ymmärrystä arvioida esittelemänsä teknologisen innovaation maailmaa mullistavaa vaikutusta.
Juonitiivistelmä
Tieteistrilleri kertoo määrittelemättömästä lähitulevaisuudesta, jossa erityinen ammattiryhmä leikkelee kuolleiden elämänmuistoista elokuvanmittaisen synopsiksen sukulaisille ja ystäville nautittavaksi. Muistot taltioituvat koko elämän ajalta erityiseen Zoe-implanttiin, joka asennetaan paikoilleen jo ennen syntymää ja joka elää ja kasvaa ihmisen mukana koko tämän elinajan. Alan paras muistojen leikkelijä on Alan Hakman, jota elokuvassa esittää Robin Williams. Hakman elää työlleen eikä hänelle jää muiden ihmisten muistoilta juurikaan aikaa itselleen. Erään erikoislaatuisen tapauksen yhteydessä kuitenkin Alan joutuu ahdinkoon ja joutuu tutustumaan myös omaan itseensä muistojensa kautta.
Kommentit
Tieteisteknotrillerinä The Final Cut jää hyvin hyvin kauas hieman samankaltaisesta Douglas Trumbullin vuoden 1983 elokuvasta Brainstorm, joka vaikuttaa olevan hyvinkin vahvasti vaikuttimena tälle elokuvalle. Nuoren ohjaajansa Omar Naimin ensimmäinen kokopitkä elokuva fokusoituu pitkälti Alanin elämän kuvaukseen ja huipentuu Alanin omiin ongelmiin hänen omien muistojensa kanssa. Draamallinen syke nouseekin jo heti alussa päärooliin eikä ohjaaja luovu missään vaiheessa draamallisen kerronnan otteesta. Käytännössä elokuvan rakenne ja soljuminen pitäytyvät varsin tukevasti Robin Williamsin roolia tukemassa ja Mira Sorvinon esittämä naispääosa onkin jo sitten selkeästi sivuosarooli. Williams pidetään kameran linssin edessä käytännössä koko elokuvan ajan eikä Williams nyt toisaalta ihan huonosti selviäkään roolistaan tässä. Tähtäin on selkeästi vakavammin otettavan tieteiselokuvan puolella, mutta The Final Cut jättää lähes täysin analysoimatta muistien leikkelyn yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia ja keskittyy Alanin omaan ristiretkeen omien muistojensa syövereihin. Tämä on todella sääli ja suuri harmi, sillä vaikka asetelmassa toki esitelläänkin muistien leikkelyn vastustajia ja implanttien valmistajaa, päivän päätteeksi nämä kuitenkaan eivät ole elokuvassa merkittäviä toimijoita, vaikka skenaarion premissi kuin huutaisi yhteiskunnallisten ulottuvuuksien tutkintaa. Seurauksena The Final Cut on melankolinen ja melko eleetön yhden henkilön draamallinen yksinpuhelu; lähes monologimainen. Tieteiskuvauksena elokuva keskittyy vain ja ainoastaan muistien leikkelyn teknologian olemassaolon perusteluun ja esittelyyn, mutta kuvaa kuitenkin ympäröivän yhteiskunnan rakenteineen tapoineen kaikkineen tismalleen sellaisena kuin mitä se tänäkin päivänä on. Pienen pienin tempuin tätä uskottavuutta nakertavaa näkökulmaa olisi voinut tukevoittaa, mutta edes lavastuksen keinoin Naim ei saa aikaiseksi uskottavaa näkymää mahdolliseen tulevaisuuteen.
Kaksi kilpailevaa ja kiemurtelevaa pääjuonta sekoittuvat elokuvassa toisiinsa ja sotkevat tarinan kulkua repien samalla Robin Williamsia kahtia hänen hahmonsa yrittäessä päättää mitä oikeastaan on tekemässä. Yhteen juoneen keskittymällä tarinaan tulisi huomattavasti paljon enemmän sisältöä ja sitä olisi aikaa kehitellä syvällisemmäksi. Nyt kumpainenkin pääjuonne jää paljolti pinnalliseksi ja katsojan on vaikea yhtyä tai samaistua Alanin henkilöön tehden Alanista valitettavan yksipuolisen ja tylsän. Vielä kun toinen pääjuonista on selkeästi mysteerimäinen trilleri ja toinen taas silkkaa henkilödraamaa, on ohjaajan pakko keksiä surkeita kompromisseja näiden juonten kerronnalliseen eteenpäin viemiseen.
Naim on jättänyt elokuvan käytännössä vaille äänimaailmaa, jonka lienee tarkoitus saada elokuva näyttämään juuri sellaiselta tiivisteeltä, joita päähenkilö Alan työkseen pakertaa. Alan kuitenkin tekee työnsä palkkaajiensa toiveiden mukaisesti ja heittää tylysti roskakoppaan ne muistot, jotka eivät istu näihin toiveisiin – yleensä siis vähemmän mairittelevat ja synkät muistot sellaisista asioista, joista perinteisesti vaietaan. Jos kerran elokuvakin leikkii olevansa tiiviste, jää katsoja väkisinkin miettimään elokuvasta ”poistettujen” kohtausten potentiaalia.
Yhteenveto
Rauhallinen ja melankolinen tutkielma yhden henkilön ristiretkestä ammattinsa kautta avata oman itsensä solmuja. Käärittynä tieteisfiktion käärepapereihin. Vähäiset toiminnalliset episodit eivät onnistu elävöittämään tasapaksuksi käyvää draamaa tarpeeksi ja vaikka elokuva viehättäisikin eleettömyydellään vakavampaa tieteisfiktiota hakevaa katsojaa, jää sitä väkisinkin pohtimaan, miten monin tavoin tästä olisi tullut parempikin. Robin Williamsin ympärille räätälöity tarina pitää miehen jatkuvasti kohtausten keskiössä, ja pystyyhän Williams kokeneena kehäkettuna roolistaan suoriutumaan kelvollisesti, mutta samalla kaikkien muiden roolitusten vähäinen merkitys tuntuu hukkaan heitetyltä potentiaalilta.
Johdanto
Verta pakkiin 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.