scifi – Sivu 3 – Verta pakkiin

Johdanto

Muisti. Tuo tiedemiesten, filosofien, taiteilijoiden ja aivan tavallisten ihmisten yhteinen arvoitus on askarruttanut mieliämme monipuolisuudellaan satojen vuosien ajan. Siinä missä tieteentekijöille tänään on arvoitus, miten yksittäinen muisto koodautuu hermosolujen viidakkoon aivoissa, tieteiskirjallisuudessa alettiin jo aikaa sitten tutkia tulevaa aikaa, jolloin muistin lukemisen ja kirjoittamisen mysteeri on – ainakin osittain – jo ratkaistu. Yhteistä sekä tieteelle että tieteisfiktiolle on, että muisti ja muistot ovat arvaamattomia, herkkiä muuttumaan tai jopa tuhoutumaan pienimmästäkin ärsykkeestä. Ridley Scottin ikoninen neo-noir -klassikko Blade Runner (1982) sai meidät kaikki miettimään muistojen rakennetta ja niiden manipulointia. Alex Proyasin Dark City (1998) -elokuvassa teknotrilleriin käärittynä mietiskellään mahdollisuutta muuttaa muistia pahantahtoisesti. Paul Verhoevenin Total Recall (1990) -elokuvassa puolestaan esitetään keinotekoisten muistijälkien mahdollistavan teknologian vaaroja. Robert Longon elokuvassa Johnny Mnemonic (1995) taasen mietiskellään muistiin koodattuja salaisuuksia. Wong Kar-Wain elokuvassa 2046 (2004) matkustajat hyppäävät mystiseen junaan päämääränään saada takaisin menetettyjä muistojaan. Douglas Trumbullin elokuvassa Brainstorm (1983) muistiin koodattuja kokemuksia onnistutaan toistamaan ja nauhoittamaan katastrofaalisilla seurauksilla. Wim Wendersin elokuvassa Until the End of the World (1991) jahdataan ympäri maailman miestä, jolla on hallussaan unimuistojen nauhoittamiseen pystyvä teknologia. Joseph Rubenin elokuvassa Dreamscape (1984) taas unien muokkaamiseen kykenevällä teknologialla yritetään saastuttaa mieliä asettamalla ajatuksen siemeniä. Tarsem Singhin elokuvassa The Cell (2000) teknologiaa käytetään tunkeutumalla rikollisen mieleen tutkimaan tämän muistoja. John Woon elokuvassa Paycheck (2003) palkkio tehdystä työstä tulee vasta, kun muistijäljet itse työstä poistetaan tekniikan avulla. Gary Flederin elokuvassa Impostor (2001) yritetään päästä istutettujen valemuistojen jäljille itsemurhapommittaja-androidien jahdissa. Vincenzo Natalin elokuvassa Cypher (2002) muistia manipuloidaan ja aivopesemällä koehenkilöistä yritetään saada teollisuusvakoilun työkaluja. Alan keskeisiin teoksiin kuuluu tietenkin Kathryn Bigelow’n elokuva Strange Days (1995), jossa erityisillä tallennuslaitteilla pystytään taltioimaan paitsi muistiin tallentuvat kokemukset, myös tilanteiden aikaansaamat tunnetilat. Omar Naimin The Final Cut (2004) istuu tähän joukkoon ihan kelvosti. Harmillisesti kuitenkin muistojen taltiointiin liittyvien teknologioiden käyttöä on tällä kertaa käsitelty aivan liian yksipuolisesti ja staattisesti kuin tekijöiltä puuttuisi ymmärrystä arvioida esittelemänsä teknologisen innovaation maailmaa mullistavaa vaikutusta.

Juonitiivistelmä

Tieteistrilleri kertoo määrittelemättömästä lähitulevaisuudesta, jossa erityinen ammattiryhmä leikkelee kuolleiden elämänmuistoista elokuvanmittaisen synopsiksen sukulaisille ja ystäville nautittavaksi. Muistot taltioituvat koko elämän ajalta erityiseen Zoe-implanttiin, joka asennetaan paikoilleen jo ennen syntymää ja joka elää ja kasvaa ihmisen mukana koko tämän elinajan. Alan paras muistojen leikkelijä on Alan Hakman, jota elokuvassa esittää Robin Williams. Hakman elää työlleen eikä hänelle jää muiden ihmisten muistoilta juurikaan aikaa itselleen. Erään erikoislaatuisen tapauksen yhteydessä kuitenkin Alan joutuu ahdinkoon ja joutuu tutustumaan myös omaan itseensä muistojensa kautta.

Kommentit

Tieteisteknotrillerinä The Final Cut jää hyvin hyvin kauas hieman samankaltaisesta Douglas Trumbullin vuoden 1983 elokuvasta Brainstorm, joka vaikuttaa olevan hyvinkin vahvasti vaikuttimena tälle elokuvalle. Nuoren ohjaajansa Omar Naimin ensimmäinen kokopitkä elokuva fokusoituu pitkälti Alanin elämän kuvaukseen ja huipentuu Alanin omiin ongelmiin hänen omien muistojensa kanssa. Draamallinen syke nouseekin jo heti alussa päärooliin eikä ohjaaja luovu missään vaiheessa draamallisen kerronnan otteesta. Käytännössä elokuvan rakenne ja soljuminen pitäytyvät varsin tukevasti Robin Williamsin roolia tukemassa ja Mira Sorvinon esittämä naispääosa onkin jo sitten selkeästi sivuosarooli. Williams pidetään kameran linssin edessä käytännössä koko elokuvan ajan eikä Williams nyt toisaalta ihan huonosti selviäkään roolistaan tässä. Tähtäin on selkeästi vakavammin otettavan tieteiselokuvan puolella, mutta The Final Cut jättää lähes täysin analysoimatta muistien leikkelyn yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia ja keskittyy Alanin omaan ristiretkeen omien muistojensa syövereihin. Tämä on todella sääli ja suuri harmi, sillä vaikka asetelmassa toki esitelläänkin muistien leikkelyn vastustajia ja implanttien valmistajaa, päivän päätteeksi nämä kuitenkaan eivät ole elokuvassa merkittäviä toimijoita, vaikka skenaarion premissi kuin huutaisi yhteiskunnallisten ulottuvuuksien tutkintaa. Seurauksena The Final Cut on melankolinen ja melko eleetön yhden henkilön draamallinen yksinpuhelu; lähes monologimainen. Tieteiskuvauksena elokuva keskittyy vain ja ainoastaan muistien leikkelyn teknologian olemassaolon perusteluun ja esittelyyn, mutta kuvaa kuitenkin ympäröivän yhteiskunnan rakenteineen tapoineen kaikkineen tismalleen sellaisena kuin mitä se tänäkin päivänä on. Pienen pienin tempuin tätä uskottavuutta nakertavaa näkökulmaa olisi voinut tukevoittaa, mutta edes lavastuksen keinoin Naim ei saa aikaiseksi uskottavaa näkymää mahdolliseen tulevaisuuteen.

Kaksi kilpailevaa ja kiemurtelevaa pääjuonta sekoittuvat elokuvassa toisiinsa ja sotkevat tarinan kulkua repien samalla Robin Williamsia kahtia hänen hahmonsa yrittäessä päättää mitä oikeastaan on tekemässä. Yhteen juoneen keskittymällä tarinaan tulisi huomattavasti paljon enemmän sisältöä ja sitä olisi aikaa kehitellä syvällisemmäksi. Nyt kumpainenkin pääjuonne jää paljolti pinnalliseksi ja katsojan on vaikea yhtyä tai samaistua Alanin henkilöön tehden Alanista valitettavan yksipuolisen ja tylsän. Vielä kun toinen pääjuonista on selkeästi mysteerimäinen trilleri ja toinen taas silkkaa henkilödraamaa, on ohjaajan pakko keksiä surkeita kompromisseja näiden juonten kerronnalliseen eteenpäin viemiseen.

Naim on jättänyt elokuvan käytännössä vaille äänimaailmaa, jonka lienee tarkoitus saada elokuva näyttämään juuri sellaiselta tiivisteeltä, joita päähenkilö Alan työkseen pakertaa. Alan kuitenkin tekee työnsä palkkaajiensa toiveiden mukaisesti ja heittää tylysti roskakoppaan ne muistot, jotka eivät istu näihin toiveisiin – yleensä siis vähemmän mairittelevat ja synkät muistot sellaisista asioista, joista perinteisesti vaietaan. Jos kerran elokuvakin leikkii olevansa tiiviste, jää katsoja väkisinkin miettimään elokuvasta ”poistettujen” kohtausten potentiaalia.

Yhteenveto

Rauhallinen ja melankolinen tutkielma yhden henkilön ristiretkestä ammattinsa kautta avata oman itsensä solmuja. Käärittynä tieteisfiktion käärepapereihin. Vähäiset toiminnalliset episodit eivät onnistu elävöittämään tasapaksuksi käyvää draamaa tarpeeksi ja vaikka elokuva viehättäisikin eleettömyydellään vakavampaa tieteisfiktiota hakevaa katsojaa, jää sitä väkisinkin pohtimaan, miten monin tavoin tästä olisi tullut parempikin. Robin Williamsin ympärille räätälöity tarina pitää miehen jatkuvasti kohtausten keskiössä, ja pystyyhän Williams kokeneena kehäkettuna roolistaan suoriutumaan kelvollisesti, mutta samalla kaikkien muiden roolitusten vähäinen merkitys tuntuu hukkaan heitetyltä potentiaalilta.

Ohjaus: Joe D’Amato, George Eastman
Käsikirjoitus: George Eastman, Aldo Florio
Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 91 min
Arvioitu: syyskuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: italia
Budjetti: kengännauhoja…

Johdanto

Pseudonyymejä ja aliaksia… salanimien maestro Aristide Massaccesi tunnetaan parhaiten aliaksestaan Joe D’Amato, mutta juuri tämän post-apokalyptisen Mad Max -rip-offin ja geneerisen genren ryöstöviljelyn mies ohjasi kuitenkin salanimellä Kevin Mancuso. Post-apokalyptiset teemat nousivat hetkeksi suureen huumaan 70-luvun lopussa, kun George Millerin ohjaamat ja Mel Gibsonin tähdittämät elokuvat Mad Max (1979) ja sen jatko-osa The Road Warrior [Mad Max 2] (1981) osoittautuivat sekä kiintoisiksi elokuviksi että myös yleisöä imeviksi kaupallisiksi menestyksiksi. Anno 2020 – I gladiatori del futuro:n on kynäillyt pääosin toinen salanimien taakse jättäytynyt ohjaaja/näyttelijä/käsikirjoittaja Luigi Montefiori, joka nimellä George Eastman on käsikirjoittanut ja näytellyt lukuisissa spagettimaan elokuvissa ja kunnostautunut erityisesti Massaccesin tuotannoissa – määrällisesti enempi kuin laadullisesti. Massacesi tunnetaan nimenomaan parhaiten eksploitaation ja pornon saralta ja kyllä seikka näkyy myös Anno 2020 – I gladiatori del futuro:ssa. Paljasta pintaa on helpompi, halvempi ja nopeampi toteuttaa kuin kunnollisia efektejä, mutta myös elokuvaan valitut teemat noudattelevat vain futuristiseen miljööseen siirrettyjä eksploitaatioviihteen kaavoja. Mutta sitähän tämä tietenkin totta vieköön onkin – eksploitaatioviihdettä. Post-apokalyptisten elokuvien trendi ehkä käynnistyi muualla mm. John Carpenterin ja George Millerin voimin, mutta Italiassa tähän trendiin tartuttiin oikein niskavilloista kiinni pitäen ja laitettiin hihat heilumaan ja pian markkinoilla tulvehti alan teoksia [leikkisästi näitä kutsutaan nimellä Maxsploitaatio!]. Kauhumaestro Lucio Fulci teki 1984 elokuvan I guerrieri dell’anno 2072 [The New Gladiators], poliisijännäreistä tuttu Enzo G.Castellari polkaisi 1982 ulos elokuvan 1990: I guerrieri del Bronx [1990: The Bronx Warriors] ja heti perään 1983 elokuvan I nuovi barbari [The New Barbarians], salanimellä työskennellyt giallo-elokuvien spesialisti Sergio Martino pamautti 1983 elokuvan 2019 – Dopo la caduta di New York [2019: After the Fall of New York], myös salanimellä ohjannut ja kannibaalielokuvilla kuvotusta aiemmin herättänyt Ruggero Deodato antautui tekemään vuonna 1983 elokuvan I predatori di Atlantide [The Raiders of Atlantis], David Worth ohjasi ilman käsikirjoitusta Italiassa kuvatun, mutta amerikkalaisilla näyttelijöillä kansoitetun Warrior of the Lost World -elokuvan 1983, Bruno Mattei ja Claudio Fragasso tekivät 1984 elokuvan Rats – Notte di terrore [Rats – Night of Terror] ja tuntemattomimpana näistä nimistä Giuliano Carnimeo teki 1983 kuitenkin näistä parhaimpiin kuuluvan elokuvan Il giustiziere della strada [The Exterminators of the Year 3000]. Eikä tässä vielä kaikki, mutta arvatenkin lukijalle muotoutuu kuva asiasta!

Juonitiivistelmä

Pieni joukkio (viisi ukkoa) kovapintaisia ydinsodan jälkeisen maailman selviytyjiä piiskaa oikeutta kelvottomiin renttuihin. Halakron (Peter Hooten) eroaa joukkiosta tavattuaan kuvankauniin Maidan (kuvankaunis Sabrina Siani) ja lähtee rakentamaan uutta huomista Maidan kanssa. Samassa yhteydessä ryhmästä potkitaan pois Catch Dog (Daniel Stephen), joka kuitenkin jää kantamaan kaunaa vanhalle ryhmälleen. Myöhemmin Catch Dog tekee paluun ja tämän kanssa liittoutunut fasistien ryhmä lopulta päästää Halakronin päiviltä. Muu ryhmä kuulee vanhan ystävänsä kohtalon ja lähtee kosto- ja pelastusretkelle vapauttamaan fasistien ikeestä tukun orjuutettuja ihmisiä. Johtajanaan Nisus (Al Cliver) kovanaamat liittoutuvat itse paikallisten intiaanien kanssa ja iskevät kovaa fasistien leiriin.

Kommentit

Umpihölmö juoni on melkoista tilkkutäkkiä … elokuva tekeekin varmaan jonkin sortin kyseenalaisen ennätyksen varastaessaan kaiken mahdollisen muista genren elokuvista, mutta ei edes tyydy tähän vaan lähtee ryöstöretkelle myös vähän sivummalle. Esimerkkinä vaikkapa Michael Ciminon The Deer Hunter (1978) muutamaa vuotta aiemmin. Käsikirjoituksen laatimisessa pitäisi kieli pitää tarkasti keskellä suuta, että ryöstetyt palaset loksahtaisivat edes säälittävästi toisiinsa. Tällä kertaa jossain se kieli on käynyt, mutta ei keskellä suuta kylläkään. Pajavasaralla palaset on tässä elokuvassa kiinnitetty toisiinsa.

Sinällään tulevaisuuden katoaminen ydinsodan tuuliin tarjoilisi herkullisia mahdollisuuksia tutkailla paitsi kokonaisia yhteisöjä, mutta myös yksilöitä näiden pyrkiessä päättämään haluavatko he itselleen ja jälkeläisilleen paremman tulevaisuuden vai antautuvatko apatiaan ja päästävät sisäisen ilkiönsä irti. Massaccesi ei paljoa piittaa tällaisista jutuista vaan keskittyy lukuisiin – lopulta kuitenkin melko maltillisiin – raiskauskohtauksiin, machoiluun lihasten esittelemisestä niiden käyttämiseen ja tahatonta tirskuntaa aikaansaaviin tappelukohtauksiin. Paitsi että merkittävä osa elokuvan kokonaiskestosta kuluu erinäisessä kohkaamisessa paikasta toiseen joko jalan, juosten, hevosilla, motskareilla tai nelipyöräisillä. Siirtyilyssä on onneksi hyvätkin puolensa: karmea dialogi ja umpitönkkö näytteleminen on näissä tilanteissa vähemmän tärkeässä roolissa. Suorastaan hämmentää, että lopulliseen elokuvaan on saatu näinkin paljon vakavailmeisiä otoksia, sillä kyllä näyttelijöidenkin on väkisinkin pitänyt ymmärtää, että tässä projektissa kaavitaan laarin pohjalta viimeisiä kuivakoita siemeniä. Elokuva rohkenee pariin mielenkiintoiseen yllätyskäänteeseen, mutta mitään varsinaisesti omaperäistä siitä on turha hakea.

Elokuva kulkee kaikesta huolimatta ihan kelvolla tempolla. Kuvakulmissa on letkeyttä ja rohkeutta eikä elokuvan leikkauksessakaan pahasti haukuttavaa ole. Ajalliset siirtymät jäävät tosin epäselviksi ja ajankulku muutoinkin on jätetty vähemmälle huomiolle lopullisessa tarinassa. Massaccesi ei juurikaan ole elokuvassa näyttelijöitä sen ihmeemmin ohjannut ja varsinkin pienempien sivuosien parissa seisoskelevat näyttelijät laittavat väkisinkin tahattoman hymyn huulille. Aivan minimaalisella budjetilla ja hurjalla vauhdilla tempaistu elokuva kärsii paljon surkeista efekteistään ja lavastuksista, mutta machoilukohtaukset ja aivan päättömät päristelytaistelukohtaukset motskareilla ja ilman ovat siitäkin huolimatta kelpo viihdettä ja varsin nautittavaa seurattavaa. Näyttelijöistä ei paljoa hyvää sanottavaa ole. Donald O’Brienin sivurooli fasistien johtajana on kerrassaan loistava kaikessa tahallisessa stereotyyppisyydessään, mutta itse gladiaattoriviisikon ilmeet ja eleet pysyvät oikeastaan koko elokuvan ajan viidessä esiohjelmoidussa machoiluasennossa, mikä on vähän sääli, sillä pienellä panostuksella elokuvan yleisilme olisi selvästi parantunut. Naispääosaa näyttelevä kaunokainen Sabrina Siani ehti näytellä peräti kuudessa vuonna 1982 ilmestyneessä elokuvassa eikä nyt aivan huonosti pärjää tässäkään tuotoksessa. Harmillisesti kuitenkin pääjoukkion äijästelyä heikentää suhteellisen tavanomainen ruumiillinen olemus eikä muhkeita lihaksia elokuvassa tarvitse paljoa katsella – eihän tämä mikään miekka ja sandaali -tyylilajin edustaja sentään olekaan!

Yhteenveto

Suhteellisen sujuvasti filmille kakaistua rip-off -viihdettä ydintuhon jälkeisestä maailmasta superpienellä budjetilla, joka harmillisesti näkyy kaikessa. ”Leikkaa ja liimaa” -periaatteella muista genren elokuvista (ja vähän muualtakin) varastetut kohtaukset kostautuvat lopulta siinä, että Anno 2020 – I gladiatori del futuro:sta puuttuu ryhtiä, voimaa, uskottavuutta, älyä ja mielikuvitusta ollakseen vakavasti otettava itsenäinen teos. Post-apokalyptisen italosyklin joukkoon kuuluva elokuva on siltikin vähintäänkin huvittavaa viihdettä – vaikka huvitus olisi kuinka tahatonta. Todellinen herkkupala kaikille roskaelokuvien ystäville vaikkei toki olekaan Italian post-apokalyptisen syklin parhaimmistoa.