Dream Home (Wai dor lei ah yat ho, 2010)

Ohjaus: Pang Ho-cheung
Käsikirjoitus: Pang Ho-cheung
Tuotantomaa: Hong-Kong (Kiina)
Kieli: kantoninkiina, mandariinikiina, tagalog, englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: toukokuu 2020
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ahneutta teemana on käsitelty elokuvissa varsin monelta kantilta ja ilahduttavan monessa lajityypissä. Rahan valtaa ihannoivien ja tästä vallasta sokaistuvien ihmisten elämää voi seurata esimerkiksi Oliver Stonen elokuvassa Wall Street (1987) ja edelleen Martin Scorcesen elokuvassa The Wolf of Wall Street (2013). Järjestäytyneen rikollisuuden maailmaan voipi sukeltaa esimerkiksi Martin Scorcesen elokuvan Casino (1995), Martin Scorcesen elokuvan GoodFellas (1990) ja vaikka Brian De Palman elokuvan Scarface (1983) kautta. Murhaan yllyttäminen ahneuden vuoksi on sekin varsin yleistä elokuvissa, kuten voi huomata vaikka Lawrence Kasdanin elokuvaa Body Heat (1981)^[x], John Dahlin elokuvaa The Last Seduction (1994) tai vaikka Billy Wilderin elokuvaa Double Indemnity (1944) seuraamalla. Tulevaisuuden korporaatioiden pohjattoman ahneuden seurauksia voi ihmetellä vaikka Paul Verhoevenin elokuvassa RoboCop (1987)^[x]. Rakennusyhtiön ahneuden jälkiä puolestaan voi katsella John Guillermin elokuvassa The Towering Inferno (1974). Jättitorniin joutuu kapuamaan myös Bruce Willisin John McClane -hahmo John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988), jossa tutkitaan rikollisryhmän eläköitymissuunnitelman mönkään menemistä. Muutoinkin jännitys- ja toimintaelokuvien kategoriat ovat lukumääräisesti peräti piukkaan pakattuja, kun ottaa suodattimeksi tarinat, joissa havitellaan vielä sitä yhtä isoa keikkaa, jotta voisi muka eläköityä rauhassa. Varsin lähelle tätä Pang Ho-cheungin elokuvaa kuljetaan Pastorin veljesten elokuvassa Hogar (2020), jossa huonossa taloustilanteessa oleva mainosmies Javier yksinkertaisesti hankkii itselleen paremman taloudellisen ja sosiaalisen aseman välittämättä jälkeensä jättämästä tuhosta.

Kauhu- ja eritoten slasher-lajityypeissä teema on kuitenkin jossakin määrin harvinaisempi. Toki se on läsnä monasti esimerkiksi taustalla vaikuttavien organisaatioiden toiminnassa, jotka epäsuorasti ovat vastuussa nähdyistä tapahtumista ahneutensa vuoksi. Yksilötasolla kuitenkin kauhuelokuvissa vain aniharvoin suoranainen ahneus on selkeä elokuvaa määrittävä tekijä. Sitä se on mitä suuremmassa määrin tässä Pang Ho-cheungin modernissa slasher-elokuvassa.

Juonitiivistelmä

Juuri hieman ennen vuosien 2008-2009 finanssikriisiä nuoren Hong Kongissa asuvan naisen Chengin (Josie Ho) lapsuuden unelma asunnosta merinäköalalla uhkaa karata asuntojen hintojen karattua tavallisten kansalaisten ulottumattomiin. Cheng joutuu painimaan pienipalkkaisten ja heikosti arvostettujen töiden, sikamaisen miesystävän ja sairaan isän elättämisen kustannusten kanssa ja vaikka hän on kuinka yrittänyt säästää, ei rahaa vain tunnu olevan tarpeeksi kunnolliseen merinäköalaan loistokkaassa pilvenpiirtäjässä kaupungin keskustassa. Cheng laatii suunnitelman ja alkaa tehdä asialle jotain saavuttaakseen asuntounelmansa …

Kommentit

Tekijät osoittavat slasher-elokuvallaan vankkaa ymmärrystä lajityyppiin. Slasher-elokuvien kuvasto ja arkkityypit ovat tekijöiden hallussa, mutta samalla he tietoisesti irtautuvat pyrkimyksestä tehdä vain yhtä uutta slasheriä satojen muiden joukkoon. Näiden elokuvien ystäville – toisin kuin monasti oikeiden elokuvien muita ylenkatsovat halveeraamiseen ja oman ylivertaisuuden pönkittämiseen tähtäävät tahot tahtovat väittämään – myös niiden veristen tapahtumien taustoitukset, tarinan soljuminen, näyttelijöiden taidot ja ohjaus ovat ihan yhtä tärkeitä kuin ne veriset tapahtumatkin. Mielenkiintoisesti lähes poikkeuksetta ne parhaimmiksi mielletyt (sekä yleisemmin elokuvaharrastajien, kriitikoiden kuin fanienkin keskuudessa) lajityypin elokuvat pitävätkin sisällään kosolti paljon muutakin kuin juuri noita kavahdettuja veriefektejä. Toisinaan jopa ovat hyvinkin verettömiä (esimerkiksi John Carpenterin Halloween (1978) ja Tobe Hooperin Texas Chainsaw Massacre (1974)) ja näin perustuvat kokonaan muihin seikkoihin kuin niihin veriefekteihin.

Pang Ho-cheungin ohjauksessa ei kuitenkaan niitä veriefektejä säästellä. Sitä kuulua märkää punaista kultaa viskotaan ämpärikaupalla oikealle ja vasemmalle, kun sille päälle satutaan ja totta vieköön useammankin kohtauksen voimin tällainen sattumus tekee itsensä tiettäväksi. Perinteisin menetelmin (siis ei-tietokoneella) valmistetun käsityön leima on läsnä herkullisella tavalla. Niistä veriefekteistä tulee näin huomattavasti raadollisempia, niljakkaampia ja todentuntuisempia kuin CGI-efekteillä, joihin monet tekijät jopa lajityypin sisällä auttamatta sortuvat. Unohtumattomia kokemuksiakin Ho-cheung kumppaneineen pystyy loihtimaan, sillä niin taitavasti efektit on toteutettu ja niin äärimmilleen vietyihin tilanteisiin sopeutettuina kuin mitä tarina nyt vain voi tilaa antaa.

Elokuvan tarina etenee useammalla aikajanalla tiivistyen klimaattisiin hetkiin ns. tässä päivässä. Tällaisen rakenteen nivominen toimivaksi kokonaisuudeksi on hyvin, hyvin vaativaa, sillä se tuo ihan omia haasteitaan tarinajatkumon kehitykselle ja erityisesti kohtausten välisiin siirtymiin ja leikkauksiin. Pang Ho-cheungin ohjauksessa rakenne toimii kohtuullisesti, mutta vaikuttaa liian kunnianhimoiselta yritykseltä lopputulokseen nähden. Elokuva soljuu kyllä eteenpäin rytmikkäästi ja loogisesti avautuen sopivin väliajoin uusiin takaumiin päähenkilö Chengin menneisyydestä, mutta kyllä se lopulta kuitenkin puurouttaa kokonaisuuden hahmottamista. Pahimmillaan se hajauttaa elokuvalle kaavaillun kokonaistunnelman rakentumista ja jopa paikoin rikkoo juuri rakennettua tunnelmaa siirtymällä ihan muihin maisemiin. Onneksi ohjaajan käytössä on kuitenkin valtaisan taitavaa teknistä väkeä, sillä elokuva tuntuu epätavallisen ammattimaiselta ja viimeistellyltä huomioiden selkeät budjetaariset rajoitteet. Äänisuunnittelu, valaistus, lavastus ja kuvaus ovat kaikki ns. vimpan päälle eikä moitteen sijaa löydy kuvakulmien valinnoista, leikkauksen sujuvuudesta eikä näyttelijöiden ohjauksestakaan. Mistä sitten kiikastaa, ettei tämä ole alan keskeisin etappi vuosituhatrajan tällä puolen? No siitä, että elokuvan päähenkilöön on tavattoman vaikea samastua millään mittarilla. Cheng paljastuu yksilötasolla yhtä ahneeksi mitään kaihtamattomaksi psykopaatiksi kuin makroyhteiskunnan talouskeinottelijatkin, jotka aikanaan aikaansaivat finanssikriisin koko murheellisessa globaalissa laajuudessaan. Rinnastus on toki selvä, mutta katsojalle tällaiseen hahmoon päähenkilönä on vaikeaa suhtautua. Pari esimerkkiä. Katharine Isabellen roolihahmo Mary Mason Soskan siskosten slasher-elokuvassa American Mary (2012) sai osakseen niin tylyn kylmää kohtelua, että Maryn karmaisevaan kostoretkeen on helpompi samastua. Jemma Dallenderin roolihahmon Katie Carterin suorasukaiseen kostoon Steven R. Monroen elokuvassa I Spit on Your Grave 2 (2013)^[x] on niinikään suopeampi suhtautua, kun ensin on saanut maistiaisia niistä hirveyksistä, joita Katie joutuu kohtaamaan. Sen sijaan Josie Ho:n Cheng-hahmon motivaatioksi valittu mielenterveyden ongelmaksi asti maalattu ahneus tuntuu vain ylimitoitetun vieraalta suhteutettuna siihen yltiöpäiseen verimyrskyyn, jota Cheng ympärilleen kylvää.

Yhteenveto

Epätavallisen kaksikon, etupäässä romanttisia draamoja ohjanneen Pang Ho-cheungin ja suuren suosion pop-tähden Josie Ho:n, tuottama ja tähdittämä yltiöväkivaltainen moderni slasher-elokuva yllättää tuoreella otteella, teknisellä taitavuudella, ammattimaisilla tuotantoarvoilla ja erityisen rehvakkailla käytännön veriefekteillä. Kun pakettiin kääritään mukaan vielä railakkaan verevästi näytelty päärooli, ei tätä voi oikein kuin ihailla. Elokuva on todellakin vain vakavasti slasher-elokuviin hurahtaneille ylipäätään suositeltavissa sen järkyttävän kuvaston vuoksi, joten herkempien katsojien on kyllä ihan syytä jättää tämä suosiolla väliin.

7/10.

Return to Sender (2015)

Ohjaus: Fouad Mikati
Käsikirjoitus: Patricia Beauchamp, Joe Gossett
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: huhtikuu 2020
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Kostoelokuvien selkeänä omana alalajityyppinään viihtyvä raiskaus-kosto -elokuva on vuosien ja vuosikymmenien mittaan muuntautunut Meir Zarchin I Spit on Your Grave (1978), Bo Arne Vibeniuksen Thriller – en grym film (Thriller: They Call Her One Eye, 1973) ja Abel Ferraran Ms .45 (1981)^[x] -elokuvien tarkoituksellisen shokeeraavista alakulttuurisidoksista suorastaan salonkikelpoisuuden kynnykselle. Isot tähdet Gillian Anderson pääroolissa Dan Reedin elokuvassa Straightheads (2007), Maria Bello Mikael Salomonin elokuvassa Big Driver (2014), Jennifer Lawrence Francis Lawrencen elokuvassa Red Sparrow (2018)^[x] tai Isabelle Huppert Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)^[x] ovat kukin jo ihan siinä kynnyksellä nekin tasoittamassa tietään sille, että aiempien vuosikymmenten vihattu, parjattu ja monin paikoin kielletty tabu olisi haarautumassa omaksi oman käden oikeutta ihannoivaksi elokuvien suuntaukseksi underground– maailman ulkopuolellekin. Se ei toki tarkoita sitä, etteikö edelleen nykyäänkin tehtäisi myös niitä visuaalisesti hurjempia teoksia, joiden ei ole koskaan tarkoitustaan murtautua elokuvien valtavirtaan. Fouad Mikatin Return to Sender kiikkuu sekin siinä kynnyksellä, mutta toinen jalka halajaa toiselle puolelle ja toinen toiselle eikä pää oikein tiedä kumpaan suuntaan haluaisi kallistua.

Juonitiivistelmä

Pikkukaupungissa asuva, käytännöllinen, itsetietoinen ja kunnianhimoinen nuori sairaanhoitaja Miranda (Rosamund Pike) elelee tavallisen rauhallista elämää itsekseen ja käy välillä auttamassa isäänsä Mitchelliä (Nick Nolte), vaikka ei isänsä koirasta pidäkään. Kaikki muuttuu, kun Miranda joutuu omassa kodissaan väkivaltaisen raiskauksen uhriksi. Raiskaaja, William (Shiloh Fernandez) tuomitaan vankilaan, mutta Miranda ei pysty palaamaan normaaliin elämään traumaattisen kokemuksen jäljiltä. Mirandalle tilanne on ongelmallinen, sillä hän kieltäytyy uhriutumasta. Miranda alkaa kirjoittaa Williamille vankilaan ja käy tätä siellä myös tapaamassa. Heidän suhteensa syvenee ja lopulta, kun William pääsee vankilasta koevapauteen, Miranda pyytää Williamin luokseen remontoimaan asuntoaan. Mirandan suunnitelmallinen kosto etenee kohti vääjäämätöntä lopputulemaansa…

Kommentit

Pääroolia tässä elokuvassa näyttelevän Rosamund Piken erinomainen taito näyttelijänä on kyllä tämän elokuvan keskeisin ilonaihe, pelastava enkeli ja kantava voima. Sillä eihän siitä nyt mihinkään pääse, että ohjaaja Mikatin teoksen sisältö on oikeasti riittämätön kokopitkäksi jännityselokuvaksi. Paikoin laahaavaksi jättäytyvä kerronta muistuttaa heikohkoa televisioelokuvaa ja sitten taas välillä jännitystä saadaan latautumaan ja tiivistymään hyvin eteneväksi dramaattiseksi jännityselokuvaksi. Teknisesti varsin heikko – jopa surkea – taso on hieman yllätys ja erityisesti äänimaailma tuntuu olevan kokonaan heitteillä. Kuin elokuva olisi ollut alun pitäenkin suunniteltu vain televisiota varten. Lisäksi kuvauksen näytelmämäinen staattisuus on ikävässä ristiriidassa päähenkilön sisäisten konfliktien muuttaessa häntä elokuvan kuluessa hoitavasta hahmosta tuhoavaksi hahmoksi. Paikkojen ja henkilöiden kuvaus on suorastaan vetelehtivää, joka haiskahtaa pahasti vain epätoivoiselta lisäminuuttien kalastukselta elokuvan kestoon. Rosamund Pike tekee elokuvassa varsin samankaltaisen roolin ja roolityön mitä hän teki edellisessä naispääroolissaan edellisenä vuonna David Fincherin elokuvassa Gone Girl (2014). Mutta siinä missä Fincherin elokuvan kiehtova tarina oli alusta loppuun asti ladattu intohimolla, jännityksellä ja näyttelijöiden taitavalla ohjauksella, Mikatin elokuvan jännitteet maadoittuvat tuon tuosta ja näyttelijöistä vain Rosamund Piken rooli on tarpeeksi hallittu ja jäsennelty pysyäkseen kiinnostavana. Shiloh Fernandez raiskaajana ja Nick Nolte Mirandan sairaana isänä vetävät roolinsa alakuloisina toisen viulun soittajina, mutta silti ohjaaja on katsonut tarpeelliseksi upottaa tarinaan näitä hahmoja koskevia pienempiä sivujuonteita, jotka eivät kehitä hahmoja oikein mihinkään ja joiden merkitys lopultakin on olematon; lisäminuuttien kalastelua ehkä tämäkin. Toisaalta Rosamund Pike tuntuu olevan omassa roolissaan hyvässä vedossa ja kykenee muuntautumaan uhrista kostajaksi uskottavasti ja tehokkaasti. Piken lisäksi kuonaämpäriltä elokuvan pelastukseksi nousee sen verrattain lyhyehkö kesto, sillä elokuvan sisältö ja tapa, jolla sitä sisältöä tuodaan katsojalle, ei todellakaan sallisi yhtään enempää minuutteja. Oman käden oikeutta jakavien kostoelokuvien joukkoon elokuva on hieman outolintu, mutta sellaiseen porukkaan se nyt kuitenkin päätyy eritoten kun kostosta tässä on kysymys.

Yhteenveto

Kiehtova, mutta vajavaiseksi jäävä kostotrilleri. Tekijät pyrkinevät nostamaan laadukkaan draamallisen kerronnan rimaa usein B-elokuviksi mielletyissä raiskaus-kosto -elokuvissa, mutta lopulta kapsahtavat katajaan, koska loppujen lopuksi nyt kuitenkin kysymys on sitten siitä kostamisesta. Elokuvan lopun sisällön merkittävä epäsuhta noin ensimmäisen 70 minuutin kanssa on sen suurin yksittäinen ongelma, mutta siltikin elokuvasta lopulta kuoriutuu varsin kelvokas kostoelokuva oman käden oikeudesta.

5/10.

American Mary (2012)

Ohjaus: Jen Soska, Sylvia Soska
Käsikirjoitus: Jen Soska, Sylvia Soska
Tuotantomaa: Kanada
Kieli: englanti, unkari, saksa
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 103 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Kehokauhun lajityyppi elää ja voi hyvin. Lajityypin esimerkkejä tavataan tehdä ympäri maailman nyt uudella vuosituhannella. Erityisen mielenkiintoista on havaita, miten aikakauden ilmiöt suodattuvat ja jalostuvat elokuvalliseen ilmaisuun kehokauhun nykyteoksissakin olipa kyseessä sitten geeniteknologian harppaukset ja tieteellisen etiikan rajojen hämärtyminen (Vincenzo Natali, Splice (2009)^[x]), henkilöpalvonta (Brandon Cronenberg, Antiviral (2012)), naisten voimaantuminen tasaveroisina tai vahvempina sankareina (Matthijs van Heijningen Jr., The Thing (2011)) , taistelukenttien teknistyminen (Steven Kostanski, Manborg (2011)), muuntuneiden biologisten olioiden uhka (Toby Wilkins, Splinter (2008)), tavoittamattoman täydellisyyden tavoittelu (Darren Aronofsky, Black Swan (2010)), ekologinen syöminen (Julia Ducournau, Raw (2016)^[x]), tekoälyn pelko (Leigh Whannell, Upgrade (2018)) ja vaikka naisen kasvaminen moderniin maailmaan (Mitchell Lichtenstein, Teeth (2007)). Yhteistä näille kaikille on, että näiden tekijät ovat hoksanneet taitavasti käyttää hyväkseen omaan aihepiiriinsä kytkeytyviä ennakkoluuloja, pelkoja ja suoranaisia fobioita.

Kasvaminen naisena on merkittävä tässä Soskan siskosten elokuvassa American Mary, jonka verisen kuoren alla sykkii monia kiehtovia ja ajankohtaisia teemoja.

Juonitiivistelmä

Lääkäriksi opiskeleva – kirurgiaan erikoistuvassa koulutusohjelmassa – nuori köyhä opiskelija Mary (Katharine Isabelle) joutuu itsensä elättääkseen ja opintonsa maksaakseen nöyrtymään nöyryyttäviin työkeikkoihin stripparina. Strippariklubin kautta Mary värvätään laittomien, mutta varsin hyvin tuottavien, kirurgisten toimenpiteiden suorittajaksi ja Mary huomaa pian olevansa kysytty taitaja erikoisessa alamaailmassa, jossa ihmiset tekevät itselleen mitä mielikuvituksellisimpia kehomuokkauksia. Mary uppoutuu pian täyspäiväisesti alamaailman laittomuuksiin, sillä hänen lupaavan uransa tuhoavat tarkoituksella hänen omat opettajansa tavalla, jota Mary ei voi antaa anteeksi. Mary muuttuu Bloody Mary:ksi; äärimmäisiä ja vaativia kehomuokkauksia suorittavaksi laittomaksi kirurgiksi, mutta myös skalpellinkäyttötaitojaan häikäilemättä käyttäväksi kostajaksi…

Kommentit

Pääosaa näyttelevälle näyttelijä Katharine Isabellelle roolitus Marynä on suoraan räätälöity. Ohjaajien osumatarkkuus sekä Isabellen roolituksessa että näyttelijän ohjauksessa on tällä kertaa moitteetonta ja kautta elokuvan Isabelle suorastaan dominoi kantaen vaativan ja elokuvan edetessä alati muuttuvan pääroolin vaivattoman kepeästi. Soskan siskosten vasta toinen kokopitkä elokuva elää ja sykkii indie underground-maailman vaatimattomien puitteiden ja alati kolkuttavien budjettirajoitteiden seassa, mutta siitä huolimatta elokuvan lopullinen ilmiasu huokuu yht’aikaa sekä tekemisen vapauden riemua että teknistä osaamista käytetystä mediasta tavalla, jota yleensä on totuttu näkemään isojen rahojen ammattimaisemmissa produktioissa. Lopullinen teos ei suinkaan näytä, tunnu eikä kuulosta minibudjetin yritelmältä, vaan ammattimaiselta kokopitkältä, joka laittaa kymmeniä kertoja itseään isompien budjettien elokuvat nurkkaan häpeämään. Ohjaajasiskokset juoksuttavat elokuvaa vetreästi, loogisesti ja tavattoman oikea-aikaisesti jokaisen kohtauksen nivoutuessa ympäristöönsä palapelin palasten tavoin. Isabelle kykenee muuntautumaan elokuvassa pehmeästä arasta uhrista kylmäksi kostajaksi poikkeuksellisen uskottavasti ja verisen hurmeen keskellä kehoja pilkkovana sahurina Isabelle suorastaan ikonisoi itsensä lajityypin historian kirjoihin.

Soskan siskosten elokuva olisi helppo hylätä vain inhan verisenä roskana. Sen ulkokuoren alta löytyy kuitenkin hienoja sivalluksia sekä patriarkaalisen yhteiskunnan rakenteisiin että modernin yhteiskunnan jäsenten käsissä olevan liiallisen vapaan ajan ilmenemismuotoihin korostuneen hedonistisina suuntauksina. Elokuvassa tutkitaan kiehtovasti siinä esiintyvien hahmojen pyrkimystä löytää ikioma paikkansa maailmassa. Oman tilan ja paikan löytäminen ei välttämättä ole helppoa ja se saattaa vaatia raakoja tönäisyjä epämääräisiin ja odottamattomiin suuntiin, mutta vanhan sanonnankin mukaan joidenkin ovien sulkeutuessa toisia ovia avautuu. Vaikka elokuvan feministinen skalpelli on teroitettu ja vaarallinen miehille, tekijät eivät kuitenkaan antaudu vihaamaan pelkästään sukupuolta. Mieshahmojen ja naishahmojen kimara pyörii monissa eri harmaan sävyissä Maryn maailman ympärillä ja yksiselitteistä kaikenkattavaa miesvihamielisyyden leimaa ei Soskan siskoksille tästä elokuvasta voi otsaan tatuoida. Päinvastoin, käsitteet mies – vihollinen ja nainen – sankari muuttuvat ja elävät herkullisesti elokuvan edetessä moneen kertaan monien käänteiden kautta.

Yhteenveto

Kehokauhun-lajityypin kuluvan vuosituhannen valioyksilöksi paljastuva elokuva on samalla anteeksiantamattoman reippaan feministinen, herkullisen verinen ja vimmaisen tehokas. Soskan siskosten teoksen keskellä riuhtoo pääosassa Katharine Isabelle hänelle juuri sopivasti rakennetussa roolituksessa. Käsin suoraan kohtauksiin kauttaaltaan tehdyt efektit ovat raikkaan punainen pirskahdus muutoin niin tietokone-efektien ylikyllästämässä kauhuelokuvien maailmassa. Jos ei tullut selväksi vielä, niin elokuva on varsin verinen eikä siten sovellu kaikille lajityyppiin vain pintapuolisesti sukeltaneille. Varsinaisesti elokuva karttaa olemasta pelkästään yksinomaan kauhua ja tasapainoilee nuoralla juonivetoisen draamallisen etenemisen ja brutaalin hurjuuden välimaastossa.

8/10.

Quien a hierro mata (Eye for an Eye, 2019)

Ohjaus: Paco Plaza
Käsikirjoitus: Juan Galinanes, Jorge Guerricaechevarría
Tuotantomaa: Espanja, Ranska, Yhdysvallat
Kieli: espanja
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Oman käden oikeuden jakaminen on elokuvien maailmassa vanha ja perinteikäs teema. Se saa toki ilmenemismuotojaan jo kauan ennen 1970-lukua ja hyvin usein joko historiallisissa konteksteissa tai erityisesti villin lännen elokuvissa. Urbaaniin nykymaailmaan siirtyminen tapahtui hiljaksiin 1960-luvulla (esimerkiksi Seijun Suzukin mestarillinen Yajû no seishun (Youth of the Beast, 1963) ja François Truffaut:n La mariée était en noir (The Bride Wore Black, 1968). Täyteen kukkaansa pelmahdettiin sitten 1970-luvulla, jonka alkuhetkinä näkivät päivänvalonsa paitsi alan edelleen keskeisiksi mielletyt elokuvat, myös alan elokuvien ympärille kiteytyvä terminologia. Raiskaus-kosto (rape-revenge) -elokuvien vedenjakajiksi on helppo mieltää Wes Cravenin elokuvaa The Last House on the Left (1972), Sam Peckinpahin elokuvaa Straw Dogs (1971) ja Bo Videniuksen elokuvaa Thriller – en grym film (1973). Oman käden oikeuden jakajien, vigilanttien, näkyminen draama- ja toimintaelokuvissa 1970-luvun alkuhetkinä ei voi sekään jäädä keneltäkään huomaamatta: Michael Winnerin Death Wish (1974)^[x], Terence Youngin De la part des copains (Cold Sweat, 1970), Phil Karlsonin Walking Tall (1973), Sergio Solliman Città violenta (Violent City, 1970), Don Siegelin Dirty Harry -elokuvasarjan ensimmäinen elokuva Dirty Harry (1971) ja vaikka Gordon Parksin Shaft (1971) käynnistivät ko. vuosikymmenen verenmakuisella kostolla. 1970-luvun loppupuolen ja 1980- luvun lukuisat kostoelokuvat sittemmin tutkivat aihetta varsin monista suunnista ja erityisesti Italiassa elokuvat eriytyivät jopa omaksi alalajityypikseen (poliziotteschi), joka yhdisti teemaan myös ranskalaisten rikoselokuvien perinteitä. Samaten Japanissa yakuza -elokuvien kirjoon kasvoi kokonainen leegio kostoelokuvia. Koston kierre vaimeni hiljaksiin 1990-luvulla, jolloin tosin oman käden oikeuden jakajien piiri samalla myös selvästi monipuolistui pelkkien karujen toimintaäijien joukon ulkopuolelle (esim. Joel Schumacherin A Time to Kill (1996), Alex Proyasin The Crow (1994), John Schlesingerin Eye for an Eye (1996), Sam Raimin Darkman (1990)^[x] ja Joel Schumacherin Falling Down (1993)^[x]). 2000-luvulla elettiin jälleen rauhallisempia hetkiä, mutta vuosien 2008-2009 finanssikriisi käynnisti selvästi kostoelokuvien uuden tulemisen ja 2020-luvulle tultaessa teeman ympärillä on edelleen kuumaa. Tähän sykliin istahtaa moitteetta myös tämä Paco Plazan kostoelokuva, jonka keskeisiin sanottaviin ei kuulu niinkään aiheutetun tuhon oikeutus vaan sen seuraukset tekijälle itselleen; millä päästä eroon vuosikymmeniä jäytävästä kostonhimosta vai antaako sen vain syödä koko sielu?

Juonitiivistelmä

Mario (Luis Tosar) on sekä kollegoidensa että asiakkaiden keskuudessa arvostettu ja pidetty sairaanhoitaja vanhusten hoitoon keskittyvässä yksityisessä hoitolaitoksessa. Eräänä päivänä Mario saa kontolleenn uuden potilaan, paikallisen huumelordin Antonion (Xan Cejudo), joka juuri vapautettiin vankilasta vaikean sairauden runtelemana saattohoitoon. Mario joutuu samalla tahtomattaan keskelle rikollisen perheen sisäisiä ongelmia Antonion poikien Toñon (Ismael Martínez) ja Kikon (Enric Auquer) yrittäessä viedä perheen huumebisnestä eri suuntaan kuin mitä isä, Antonio, oli suunnitellut. Mariosta ja Antoniosta näyttää hiljaksiin tulevan erottamaton pari … jos asiaa tarkastelee ulkopuolisin silmin. Mario on kuitenkin matkalla koston enkeliksi, sillä hänelle Antonio poikineen edustaa maailmaa, joka hänellä on pakonomaisena velvollisuutena hävittää.

Kommentit

Kostoelokuvien kirjossa tämä kokeneen ohjaaja Paco Plazan elokuva ei mullista maailmaa eikä aseta rimaa uudelle korkeudelle tulevien tekijöiden ylitettäväksi. Pazo Plazan yleensä niin selkeä ja katsojaa kunnioittava tekemisen ote saa hieman kolhuja muutamien elokuvan tapahtumien venyttäessä uskottavuuden rajoja hieman liian pitkälle. Elokuvan kerronta soljuu varsin notkeasti, mutta jää välillä notkumaan turhan pitkiksi ajoiksi joutaviin väliepisodeihin, jotka verottavat elokuvan tehoa. Vastaavasti tekijät kiirehtivät liiaksi päästäkseen pois muutoinkin varsin vähäisistä toiminnallisista kohtauksista, joka seikka jättää auki turhauttavia kysymyksiä siitä, ovatko tekijät nyt omasta mielestään tekemässä melankolista traagista melodraamaa vai toiminnallisempaa koston enkelin käväisyä. Toiminnalliset kohtaukset kyllä hoituvat oikein hienosti; koreografioiden, kuvauksen, efektien ja leikkauksen keinot tekevät kohtauksista ammattimaisia ja ne ajavat asiansa vailla moitetta. Sen sijaan äänimaailma on liiankin vaatimatonta. Jopa minimalistisen äänimaailman katveessa elokuva uupuu paikoin raskassoutuiseksi, koska monet rauhallisemmista kohtauksista eivät oikein saa mistään energiaa oman sisältönsä ylläpitimiksi. Paco Plazan ohjaus on monta kertaa ajautua tylsäksi ja pahiten vahinkoa kokonaisuudelle tekevät ah-niin-arvattavat välkähdysmäiset takaumat päähenkilö Marion taustoihin. Siltikin, tekijät onnistuvat pitämään teoksen pinnalla ja tarinan kulkemassa. Elokuvan edetessä ja jutun juonen auetessa elokuvan tekijät antavat myös katsojalle mietiskeltävää koston oikeutuksesta, koston seurauksista. Myös katsojaa pyydetään valitsemaan puolensa ja ymmärtämään, että kumpikaan puoli ei tule jäämään ilman katkeruutta. Valitsipa puolensa miten hyvänsä, Luis Tosarin vähäeleinen ja monipuolinen roolitus kostoa suorittavaksi sairaanhoitajaksi on elokuvan parhainta antia ilman mutinoita. Vaikkakin hän pyörähtää roolihahmonsa housuissa melkeinpä rutiinimaisen puoliunisella otteella, Tosar on silti elokuvan kantava voima.

Yhteenveto

Sulavasti ja johdonmukaisesti etenevä trilleri kostonhimon otteesta ja sen seurauksista. Ohjaaja Paco Plazalta melko rutiinikävely odotettujen käänteiden poluilla, mutta ainakin tekijöillä oli rohkeutta viedä skenaario rehellisesti vääjäämättömään synkkään kulminaatiopisteeseensä. Taitava ja monipuolinen näyttelijäveteraani Luis Tosar painelee tämän trillerin läpi kuitenkin puolittaisessa uniasennossa, mutta on nyt kuitenkin sen verta hereillä, että raahaa lopputuleman keskikaistalta tusinatavaran paremmalle puolelle. Sivuosarooleissaan huumeparonin pojat vetävät aika lailla ylinäytellen omat roolinsa, joka vie sinällään synkän tragedian aavistuksen jopa tahattoman koomiseen suuntaan. Paco Plazalle tyypillinen seesteisen selkeä ilmaisu sopii kuitenkin valittuun skenaarion oivallisesti ja nostaa teoksen kyllä yli lajityypin keskiarvon.

6/10.

Jason Bourne (2016)

Ohjaus: Paul Greengrass
Käsikirjoitus: Christopher Rouse, Paul Greengrass
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kiina
Kieli: englanti, kreikka, saksa, japani
Budjetti: noin 120 miljoonaa USD
Arvioitu: heinäkuu 2016
Arvioidun version pituus: 123 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 29.7.2016

Johdanto

Hollywood on tunnettu monesta asiasta, mutta aika harva niistä aiheuttaa ilonkiljahduksia. Elokuvamaailmassa hienoa on tietysti se, että ohjaajien käytössä on rahavuorien lisäksi huippunäyttelijöitä. Huonoa taas se, että Hollywoodissa on voimassa jokin omituinen olettama siitä, että elokuvien katsojat ovat tyhmiä tallukoita, joille voi syöttää ihan mitä sattuu sontaa ja sille pitäisi huulia maiskuttaa, koska se on päällystetty kalleimmalla glitterillä, mitä rahalla saa. Naisten ikärasismista tavan takaa syytettynä oleva Hollywoodin studiokoneisto saa tästäkin elokuvasta jälleen uuden rattaan, kun Jason Bourne -elokuvasarjan jatkumossa pitkään mukana ollut tärkeä sivuhahmo Nicky Parsons siivotaan pois näyttelijänsä Julia Stilesin vanhennuttua keski-ikäiseksi ja tilaa tehdään uudelle ruotsalaiselle hekumaposkelle Alicia Vikanderille. Vikander on alle kolmikymppinen ja siloiteltua ruusua katsellessa katsojan pitäisi hetimiten uskoa, että CIA:n leivissä oleva hahmo tietää ihan kaiken paitsi kybermaailmasta ja hakkeroinnista, malware -ohjelmoinnista tietoliikenteeseen, mutta myös salaisten operaatioiden kenttäjohtamisesta ja operaatiohuoneiden pyörittämisestä. Teknologinen ulottuvuus on toki hip ja pop populaarikulttuurissa juuri nyt ja maailman salaisten palvelujen teknologisista ”urotöistä” riittää tarinaa vielä pitkäksi aikaa. Elokuvissa vain liian harvoin näitä esitellään likimainkaan realistisesti, koska Hollywoodissa on yhtenä olettamana, että kesällä teatterikompleksiin astahtava nuori henkilö tulee vain tappamaan aikaa uusimman kännykkäpelivillityksen sessioiden välillä eikä välitä tuon taivaallista siitä, että ateenalaisen torinkulman valvontakameran suttuisen kuvan voi taikaiskusta saada kirkkaaksi ja selväksi kuin vuoden luontokuva -kilpailun voittokuvan kärpäsen silmästä konsanaan. Jason Bourne elokuvana oikoo käsikirjoituksessa kaikki vakoojatrillerien kulmat mitä oiottavissa nyt vain on ja tyytyy tarjoamaan takaa-ajoja ja tuliaseiden yskähtelyä salissa aivottomana popparia mutustavalle kesäkatsojalle.

Juonitiivistelmä

Menneisyyttään pakeneva Jason Bourne (Matt Damon) elää pikkupennosilla, jotka saa katutappeluista, kunnes hänen vanha tuttunsa Nicky Parsons (Julia Stiles) yllättäen lähestyy miestä uusilla tiedoilla menneisyyden haamuista. Pian sitä ollaankin taas jälleen kerran karkuhippaa CIA:n kasvottomien tappajien yrittäessä estää Parsonsia levittämästä tietojaan. Bourne kiukustuu kovasti, kun wanhoja syntejä jälleen päivänvaloon näin vetreästi kaivetaan ja esiin astuu uusia miehiä Bournen omasta menneisyydestä. CIA:n napanimissä Bournen Tämä päättyy tänään! -uhittelulle nauretaan kerholla brandylasillisten äärellä paskaisesti ja salaisten agenttien konnankoukkuja, selkäänpuukottamista ja kieroilua on odotettavissa koko lailla hyvä tovi ennen kuin Bourne hoitaa homman kotiin ja paketoi pahikset, kuten odottaa sopii.

Kommentit

Elokuvasarjan keskeisiä valtteja ovat olleet kohtuullisen älykkäät tarinat, aitoa vakoojahenkeä tihkuvat käsikirjoitukset ja tietty paljastumista odottavien mysteerien varjo, joka kulkee sekä hahmojen että tapahtumien vierellä. Toki toiminta on ollut yhtälailla määrittävä tekijä siinä, mitä sarjan elokuvat ovat edustaneet, mutta tähän saakka toistaiseksi katsojia on kuitenkin hemmoteltu tietyllä tasapainolla vakoojatrillerimäisten aineksien ja toiminnan välillä. Uusin installaatio on kuitenkin aivan toista maata ja sekava nopeaksi leikattu toiminta on asetettu selkeään pääosaan. Niskaotteessa tajunnan menetystä odottaa älykäs vakoojatrilleri lajityyppinä. Päälle on liimattu Jason Bournen taustatarinasta napattuja sidoksia aiempiin elokuviin ja jesarilla köykäisesti liitetty mukaan pikkiriikkinen häivähdys sitä vakoojatrilleriä. Todellisuudessa jos elokuvan nimen ja sen päähenkilön nimen vaihtaisi toiseksi, kukaan ei voisi aavistaakaan, että Jason Bourne -jatkumoonhan tämän nyt pitäisi kuulua. Geneeriseksi ja aivottomaksi toimintatakaa-ajoksi elokuva istahtaakin aivan hienosti, mutta toki nyt ihmetellä sopii mihin tekijät ovat oikein onnistuneet hukkaamaan 120 miljoonaa taalaa … se jo tulikin selväksi, että käsikirjoitukseen ei pennosia ole haaskattu ja elokuvan äänimaailmakaan ei jätä aivojen auraalimuistiin itsestään oikenevaa lommoa kummempaa koloa. Visuaalinen toteutus taas on todella agressiivista heiluvan kameran pyörittelyä, jota on entisestään tahallaan sekoitettu hyvin nopeilla ja sekaisilla leikkauksilla. Suurimmasta osasta toimintakohtauksia ei katsojalle jää käteen mitään muuta kuin sekavia 50 millisekunnin kuvia, nopeita välähdyksiä rikkoutuvista autoista tai pikaista aavistusta leukaan osuvasta nyrkistä. Ohjaaja Paul Greengrassin haluama kuvaustyyli on niin sekavaa ja poukkoilevaa, että toimintakohtauksista ei jää visuaaliselta anniltaan katsojalle päänsärkyä kummempaa (paitsi jos katsojan pää ei hätkähdä kieputteluista niin sitten ei jää päänsärkyäkään, mikä olisi kovaa bonusta!). Hädän ja kiireen tunnelmaa ja tunnetta siinä toki halutaan tuottaa ja Greengrass onnistuukin tässä monta muuta ohjaajaa paremmin, mutta ei se silti tee tästä elokuvasta hyvää. Poliittisesti elokuva on aavistuksen latautunut ja se ottaa vauhtia etenemiseensä myös asettamalla sukupolvien välisiä ristiriitoja esille. Sosiaalisen median valtaa modernissa maailmassa sivutaan sitäkin, mutta todellisuudessa elokuva ei uskalla tai halua ottaa asioiden pikaista esittelyä kummempaa kantaa suuntaan eikä toiseen. Valistunut katsoja tietää toki ennestäänkin, että informaatio on ollut jo pitkään kauppatavaroista kalleinta, mutta elokuvassa tätäkään ei ole kunnolla oivallettu ja USA:n kansallisten turvallisuustoimijoiden intoa kaivaa kauppalistatkin kansalaisten kännyköistä perustellaan vain tylsästi terroristien torjunnalla. Juonen alle kytkeytyvä retoriikka on yksioikoista ja kuvastaa tässä osaltaan käsikirjoituksen köyhyyttä. Älykkäitä käänteitä ei kannata odottaa, suuremmissa kohtauksissa on ikävää tuttuuden ja toiston tunnetta. Myös ammottavat juoniaukot ja teknologiset typeryydet vainoavat elokuvaa tavan takaa.

Yhteenveto

Tuikitavallista heiluvan kameran toimintaa ilman sen kummempaa tolkkua. Älykästä vakoojatrilleriä hakevat katsojat välttäköön kuin ruttoa, koska sarjan tässä vaiheessa tekijät menevät kaikessa sieltä missä aita on matalimmalla. Typerä ja katsojia aliarvioiva teknologinen aspekti kismittää, mutta juoniaukkoja löytyy kasapäin sieltä sun täältä muualtakin. Sinällään Matt Damonin touhuilua nyt voi pitää pääsääntöisesti onnistuneena, mutta eihän tämä nyt totta vieköön millään mittarilla oikein ole mitään muuta kuin lähes tauotonta, aivotonta takaa-ajoa ja sekavaa räimettä. Keskivertoista kesätoimintaa huippusuurella budjetila, joka ei näy kankaalla eikä juonessa. Kaksituntisen takaa-ajon ensisävelet jo paljastavat kaikille katsojille asiain tilan eikä elokuvaan kannatakaan suhtautua jännitystä tihkuvana vakoojatrillerinä, jossa jotakin voisi jättää jopa pimentoon tai katsojan arvioitavaksi (Luoja paratkoon, mitä kerettiläisyyttä olisi sellainen toiminta! huudahtaa tuottaja penthousestaan). Sellaista jos odottaa, pettyy varmasti. Jos taasen nopeina välähdysmäisinä annoksina takaa-ajojen tuoksinassa rutistuvaa peltiä ja ruudinkäryistä toimintaa haluaa nähdä, onhan tämä ihan menettelevää sihen tarkoitukseen, vaikka ei yllä lähellekään lajityypin kärkeä sellaisenakaan.

5/10.

Warcraft: The Beginning (2016)

Ohjaus: Duncan Jones
Käsikirjoitus: Duncan Jones, Charles Levitt
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kiina, Kanada, Japani
Kieli: englanti
Budjetti: yli 150 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2016
Arvioidun version pituus: 123 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 10.6.2016

Johdanto

Epictitis. Siinäpä ikävä syndrooma, joka vaivaa suuren rahan Hollywood -tuotantoja tuon tuostakin. Syndrooma muodostuu kombinaatiosta ikäviä oireita, jotka yksinään harvoin haittaavat kokonaisuutta, mutta yhdessä nujertavat elokuvan kuin elokuvan. Oirekirjoon kuuluvat muun muassa: 1) hassuja ja ammottavia jättiörkin mentäviä aukkoja, jotka istuvat koko tarinankulun ytimessä, 2) efektejä, jotka tuntuvat tärkeämmiltä kuin tarina ja tautologiaksi saakka yltyvää samojen efektikeinojen käyttöä, 3) toinen toistaan seuraavia eeppisiä kohtauksia, jotka ovat niin eeppisiä, että koko sana menettää tehonsa elokuvan kontekstissa ja jokaisen kohtauksen keskeiseksi funktioksi tuntuu nousevan eeppisyysasteen nostaminen edellisestä eeppisestä kohtauksesta, 4) eeppisiä kohtauksia voimistava eeppinen sinfoninen äänivalli, jonka tärkein tehtävä on korostaa kohtauksen eeppisyyttä ja joka on yleensä niin geneerinen, että minkä tahansa kohtauksen eeppisen sinfonisen äänivallin vaihtaminen päittäin johonkin toiseen saman elokuvan sisällä ei vaikuttaisi mitenkään mihinkään, 5) näyttelijät rooleineen on alistettu efektiosaston käskyläisiksi, 6) kaikki rahat menivät jo edellisiin kohtiin, joten käsikirjoituksen läpilukuun kriittisellä ajastusmassalla ei ole enää aikaa eikä rahaa. Ja kyllä vain, hyvä lukija, Duncan Jonesin ohjaama Warcraft: The Beginning on suorastaan klassinen tyyppiesimerkki epictitiksen oireiston muodostamasta syndroomasta.

Juonitiivistelmä

Örkkien asuttamaa maailmaa on kohdannut hirvittävä katastrofi ja örkkejä johtavan pahisshamaanin ratkaisuna on siirtää populaatio toiseen maailmaan aiheuttamaan sama katastrofi sinne seuraavaksi. Käskyläiset tekevät työtä käskettyä ja ryntäävät ulottuvuusportista muiden rotujen asuttamaan maailmaan, joka kylpee rauhaisassa onnessaan ja joutuu yllättäen uuteen tilanteeseen, kun örkkien retevät lähistelyaseet puhkovat puhtoisten kiiltokuvapanssarien kimalteen kuin veitsi voin. Apuun on kutsuttava verevä velho, joka satumaisella taikuudellaankaan ei pysty vastustamaan örkkien tulvaa ja kun örkkien tappotouhut eivät kiinnosta naapurikansoja ensinkään, joutuu ihmisten kenraali sovittamaan sankarin viitan olkapäilleen ja torjumaan uhan apunaan velhokoulun pudokas ja örkkien vankeudesta vapautettu puolirotuinen pimatsu.

Kommentit

Kun katsojaa pommitetaan toista tuntia vihreiden ja sinisten maagisten voima-aaltojen pyörityksellä, koko touhu alkaa varsin pian tuntua saman toistolta. Ja … oh boy … niitä värikoodattuja voima-aaltoja tunkeekin sitten ovista ja ikkunoista ja koko naapurustonkin tarpeiksi! Efektit sinällään ovat tietenkin jo muodostuneet modernin fantasiatoiminnan määrittäväksi kulmakiveksi, mutta Duncan Jonesin elokuvan ylieeppinen manan mahdin mutustelu menee yli äyräidensä heti kohta alkukohtausten jälkeen jo. Perustyhmiä katsojia pitää tietenkin myös muistuttaa asiain kulloisestakin tilasta värikoodaamalla tarinan pahikset ja hyvikset myös, sillä eihän sellainen peli vetelisi, että jollekin jäisi epäselväksi notta kuka on kiva ja kuka taasen ei. Näyttelijöille keskeiseksi puuhaksi jääkin sitten manifestoida hahmon pahuus tai hyvyys maneereihin, irvistelyihn ja puheenparren painotuksiin. No eipä siinä mitään, elokuvan efektit ovat osittaisesti kyllä eeppisen päteviä ja jos kauniin fantasiakuvaston seuraaminen katsojalle riittää syyksi vetää aivot off-tilaan pariksi tunniksi, niin Warcraftia parempaa eeposta sellaiseen saa hakea. Mutta jos elokuvasta hakee alkeellistakaan sisäistä logiikkaa tai jotain järjen valon häivähdystä, Warcraft on kammottava tekele. Örkkien väkivahva voima silppuaa ihmistorsoja välillä ilman perspiraatiota ja sitten taas hetken päästä ei. Pienen örkkien etujoukon saapuminen toiseen maailmaan kuvataan välillä kyliä ryösteleväksi rosvolaumaksi, kun taas hetken päästä pitäisi uskoa, että juu tämä samainen vihaisten örkkisotilaiden porukka on tehnyt vuorenkylkeen Sotkamon Talvivaaran kaivoksenkin häpeään saattavan avolouhoksen ns. oman toimen ohella sitten kaiketi. Samaa yhteistä kieltä ei örkeillä ja ihmisillä ole, mutta päivien(?!?) yhdessäolo muuttaa entisen örkkivangin päteväksi tulkiksi. Ihmisrodun kiiltopanssarein varustettujen ritarien armeijaa komentaa yksi ainukainen kenu lentoratsunsa selästä (joita muuten piti olla puheiden mukaan enemmänkin, mutta olivat kai sitten laitumella lopputaiston tullessa) kuninkaan kaverina ilman häivähdystäkään strategiasta ylivertaisen vastuksen edessä. Ajan kuluminen on kuvattu ihan miten sattuu ja vailla päätä taikka häntää ja eritoten vahvojen maagien kyky siirtää asioita ja ihmisiä paikasta toiseen ilman viivettä olisi pitänyt huomoida elokuvan sisäisessä logiikassa selkeästi voimakkaammin. Outoihin risuhäkkeihin pakatut ihmiset ja örkkien omiensa joukosta ottamat örkkivangit hämmentävät alistuneisuudellaan: risujen siirtäminen syrjään onnistuisi tavalliselta toimistotyöläiseltäkin, mutta niin vain elokuvassa jengi hurraa, että jee vapautetaan nuo vangit kuusenoksien alta oitis, kun itse eivät osaa itseään auttaa!. Narnian tarinoiden elokuvasovituksia ja Shrek -elokuvien sarjaa tulee kovastikin ikävä, kun uskaltaa kouraista Warcraftin kiiltävän pinnoitteen särölle ja kurkata, mitä mätää sieltä ulos tursuileekaan. Ei fantasiaelokuvan maailman ja logiikan kuulukaan olla meidän maailmamme dokumentaarinen toisinto, mutta jos elokuvan tekijät itse nostavat elokuvassa asioita esiin, on katsojien aliarviomista lakaista asia maton alle ihan heti seuraavassa kohtauksessa minuutin päästä. Itse juoni on kovin köykäinen ja tapahtumien keskeisenä motivaattorina tuntuu olevan mahdollisten tulevien elokuvien pohjustaminen sen sijaan, että tekijät olisivat halunneet tehdä juuri tästä elokuvasta genrensä valion. Vaikea on välttyä siltä tuntemukselta, että Warcraftista yritettiin kertarysäksellä kuvata kolme elokuvaa samalla kertaa, mutta paniikissa materiaalista saatiinkin kursittua häthätäisesti kasaan vain yksi sekainen kokopitkä. Niin paljon tuntuu kohtausten välistä jätetyn pois. Toisaalta sitten taas piristävästi örkkien hahmoihin on saatu kivasti ulottuvuutta antamalla örkeille ihka oikeita persoonallisuuksia ja näiden käytöksen taustalla vaikuttavia motiiveja. Kiltit örkit kivoine ajatuksineen rauhaisasta yhteiselosta naapurien kanssa eivät kuitenkaan riitä pelastamaan elokuvaa.

Yhteenveto

Auts. Kun silmässä on niin paljon fantastista silmäkarkkia, kompastelua on vaikea vältellä. Warcraft: The Beginning on sitten kaiketi just sitä, mitä nimikin sanoo eli alkusoitto. Tekijät ovat kaikin keinoin keskittyneet pohjustamaan seuraavia elokuvia ja jättäneet tämän ensimmäisen installaation elokuvalliseksi torsoksi, joka kituu kuoleman toreissa epäloogisuuksien suossa toivoen jatko-osista pelastusta. Efektien saralla elokuva toki nousee keskivertotoiminnan tasolle hyvinkin, mutta epäilemättä taustalla vaikuttava aivan tolkuton 160 miljoonan budjetti on syypäänä tässä. Roposia on viskottu efektivelhojen taskuihin niin pajon, että käsikirjoitus on jäänyt vajavaiseksi. Kesäisen fantasia-annoksensa pureksimatta nauttivat eivät juuri Warcraftia parempaa elokuvaa voisi toivoa. Mutta niille muille, joiden kurkusta menee vain pienempiä palasia kerrallaan, Duncan Jonesin Warcraft on kovin, kovin viallinen.

3/10.

Apostle (2018)

Ohjaus: Gareth Evans
Käsikirjoitus: Gareth Evans
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 130 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Elokuva Apostle ottaa verisesti kantaa uskonnon kieroutumisen seurauksiin. Kristikunnan aikanaan kiivaasti tuhotessa pakanauskontoja ja niiden harjoittajia, tuhoamisen tärkeimpiä taustoittajia ei suinkaan ollut itse uskonto vaan tiedostettu todellisuus siitä, että yhtenäinen uskonto on erinomaisen toimiva alamaisten hallintamekanismi. Uskomisen erilaiset muodot ovat kuitenkin olleet moninaiset ja aluksi pakotetusti kristittyyn maailmaan jäi elämään tuhansia ns. pakanauskontojen myyttejä ja riittejä. Ne sotkeutuvat nykypäivänkin kristityn maailman uskomuksiin iloisena sekamelskana ja näyttäytyvät eri puolilla maailmaa hyvin erilaisina muotoina. Eräseutujen pakanallisia perinteitä ei kristitty maailma oikeastaan ole koskaan onnistunutkaan hävittämään ja aikaa sitten katsoi paremmaksi strategiaksi integroida ja valjastaa nämä osaksi kristinuskoa mieluummin kuin tuhota kaikki niihin uskovat. Jotkut näistä kuitenkin muuntuvat harjoittajien käsissä pelottaviksi ja vaarallisiksi kulteiksi, joissa sekä ihmisen korruptoituneet jumalkäsitykset että pyrkimys totaaliseen hallintaan yhtyvät. Gareth Evansin Apostle-elokuvassa tutkitaan juurikin tällaista kulttia, mutta annetaan kultin taustalle myös vahvaa syytä olemassaololleen.

Juonitiivistelmä

Thomas Richardsonin (Dan Stevens) sisar Jennifer (Elen Rhys) joutuu kaapatuksi Walesin edustalla olevalle pienelle saarelle, jolla majailee erityinen uskonnollinen kultti. Vaikka Thomas pystyisikin jotenkin maksamaan Jenniferistä pyydetyt lunnaat, hän päättää yrittää mieluummin pelastaa siskonsa soluttautumalla outoon kulttiin ja matkustaa saarelle tekeytymällä käännynnäiseksi. Saarella Thomas tapaa eristyksessä olevan lahkon jäsenet johtajineen, jotka valaisevat Thomasille kultin uskovan saarella asuvan jumalattaren tuottavan saaren asukkaille hedelmällisempiä satoja vain veriuhrien kautta. Thomas ajautuu nopeasti syvälle kultin kauhistuttavaan maailmaan tavoitellessaan Jenniferin vapautusta eikä aikaakaan, kun Thomas törmää myös lahkon sisäisiin valtapeleihin, jumalattaren olemukseen ja kultin keinoihin hoitaa epäillyt uskonrikkojat…

Kommentit

Vimmaisen tehokkaan pääroolin Thomas Richardsonina tekevä Dan Stevens sopii rooliinsa poikkeuksellisen uskottavasti ja on epäilemättä pääsyy elokuvan onnistumiseen. Stevens osaa reagoida uskottavasti mitä oudoimpiin hahmonsa kohtaamiin tapahtumiin eikä ajaudu ylinäyttelemään saatikka vähättelemään. Epäilemättä elokuvan taustalla oleva Gareth Evans on kuitenkin paljolti vastuussa näyttelijöidensä ohjaamisesta, sillä kaikki muutkin elokuvan monet hahmot tuntuvat oikeilta ja monipuolisilta ihmisiltä, jotka kukin painivat nykyisyytensä ja menneisyytensä painolastien kanssa. Gareth Evans paitsi ohjasi, leikkasi ja käsikirjoitti elokuvan, oli myös mukana tuottamassa sitä. Evans murtautui suurempaan kansainväliseen tietoisuuteen vasta kolmannella kokopitkällä ja erittäin väkivaltaisella elokuvallaan, Indonesiassa tuotetulla The Raid (2011), joka tuuletti myrskyn tavoin toimintaelokuvien kenttää asettaen teknisen tekemisen rimaa ihan uusille tasoille. Apostle on samalla tavalla väkivaltainen, mutta groteskimmalla ja niljakkaammalla tavalla; Evans avaa ovia jopa perinteisten gore-elokuvien suuntaan rajuimmissa kohtauksissa, mutta pysyttelee silti juuri ja juuri sopivuuden rajalla mitä tulee julkaisijoiden herkkyyteen estää jakelu kokonaan. Tämä siis muistutuksena niille lukijoille, jotka kuvittelevat edessä olevan vain 1900-luvun alkuun sijoittuvan mysteerijännärin. Lukuisat elokuvan väkivaltaisista kohtauksista ovat poikkeuksellisen taidokkaasti toteutettuja ja näiden kohtausten tekemiseen käytetty aika ja vaiva välittyy katsojalle yht’aikaa inhottavan luotaantyötävinä graafisuudellaan ja herkullisen taidokkaina muistutuksina siitä, millaisiin äärimmäisyyksiin uskonto voi ihmiset ajaa. Evans ei varsinaisesti mässäile, mutta ei myöskään halua karttaa. Vaikka elokuvallisen väkivallan tehoa voi saada irti mielikuvituksenkin kautta, Evans haluaa erityisesti korostaa ja alleviivata tekemisen seurauksia näyttämällä ne myös katsojalle. Uhrien ja tekijöiden henkiseen tilaan suhtautuminen muuttuu olennaisesti audiovisuaalisen ärsykkeen korvatessa pelkkä mielikuvitus. Kun tyypillisessä halpistrillerissä kamera panoroi pois tilanteesta, vaikka puukotuksesta, katsojan pitäisi silloin pääkopassaan visualisoida tilanne kaikessa karuudessaan. Todellisuudessa kuitenkin normaali reaktio on nimenomaan välttää liian yksityiskohtaista visualisointia ja kuitata tilanne: uhria sattuu, tekijä on ikävä ihminen. Evans ei tässä elokuvassa päästä katsojiaan niin helpolla.

Elokuva kulkee kaksituntisen kestonsa sujuvasti mysteerin lankojen auetessa verkkaisella, mutta hyvin hallitulla tahdilla. Elokuvan tempo on alakuloisen hidas ja linja pysyy alusta loppuun; se on kuin ajankuvaan, 1900-luvun alkuun, sopiva tekemisen tahti ennen kiivaiden tehdaslinjojen aikakautta. Evans rakentaa outouden tunnelmaa eikä olekaan tekemässä hyperaktiivista jokaiseen suuntaan kimpoilevaa toimintaelokuvaa tässä. Sellaista odottavat pettyvät vääjäämättä, mutta kasvavaa tehokkaan piinaavaa tunnelmaa arvostavat haltioitunevat Evansin käsittelyssä.

Yhteenveto

Ohjaaja Gareth Evansin omaan käsikirjoitukseen pohjautuva omaperäinen tutkielma uskonnon korruptoivista vaikutuksista ja siitä, miten tämä korruptio hyvin nopeasti alkaa näyttäytyä normaalina sen harjoittajille. Erittäin väkivaltaiseksi ajautuva mysteeri kasvaa vaikuttavan tehokkaasti alkutahdeista lopun verijuhliin. Elokuva karttaa nopeita kliseisiä yllätyksiä ja koomisia väliepisodeja. Niiden sijaan se luottaa verkkaisesti ja keskeytyksettä kasvavaan outouden tunnelmaan, joka toimii elokuvan läpi kulkevana punaisena lankana ja palkitsee siihen paneutuvan.

8/10.

Hereditary (2018)

Ohjaus: Ari Aster
Käsikirjoitus: Ari Aster
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 127 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 20.6.2018

Johdanto

Okkultismi on kiehtova ja monipuolinen teema kauhuelokuvissa. 2000-luvulla hyvin usein teema kietoutuu lähinnä joko aasialaisiin henkiolentoihin, tyypillisiin lännen teineille suunnattuihin säikyttelyelokuviin ja rauhattomien kummitusten tutkimukseen tai manaamiseen. Valtaosa toistaa samoja kaavoja; joukko teinejä on osallisena jonkun pahantahtoiseksi tulkitun hengen tempaamisessa osaksi elämäänsä tai kun pahantahtoinen demoni pitää manata pois kiusaamasta. Niitähän riittää.

Paljon kiehtovampia ja hyytäviä asetelmiakin okkulttisten elokuvien tekijät ovat onneksi saaneet aikaiseksi vuosien saatossa. Roman Polanskin Rosemary’s Baby (1968)^[x] on alan mestarillinen pioneeriteos, jossa Mia Farrowin näyttelemä Rosemary Woodhouse on liemessä pirullisen salaliiton keskiössä. Samana vuonna ilmaantui toinenkin keskeinen teos; Terence Fisherin saatanallisia kultisteja kuvaava The Devil Rides Out (1968). 1970-luvulla pelastettiin yksilön sielua Saatanalta (Peter Sykesin To the Devil a Daughter (1976)), käännytettiin kokonaisia kyliä vihtahousun kätyreiksi (Piers Haggardin Blood on Satan’s Claw (1971)), ihmeteltiin eristyneen saaren pakanallisia riittejä (Robin Hardyn The Wicker Man (1973)) ja vartioitiin maailmaa pahuudelta (Michael Winnerin The Sentinel(1977)^[x]). 1980- ja 1990-luvuilla etsittiin kadonnutta laulajaa (Alan Parkerin Angel Heart (1987)), yritettiin suojella lasta kultin uhraukselta (John Schlesingerin The Believers (1987)), havaittiin, että kauhukirjailijan tarinoissa on outoa vetovoimaa (John Carpenterin In the Mouth of Madness (1994)^[x]) ja ihmeteltiin vanhojen kirjojen tekstejä (Roman Polanskin The Ninth Gate (1999)). Uudella vuosituhannella puolestaan etsittiin keinoja taistella demonisia haltuunottoja vastaan (Scott Derricksonin Deliver Us from Evil (2014)), yritettiin paeta vankilasta vanhojen kirjoitusten voimin (Eric Valetten Maléfique (2002)^[x]), tutkittiin karmivaa kulttia (Gareth Evansin Apostle (2018)) ja mietittiin mitä oikein tapahtui luolaan kadonneille lapsille (Adrián García Boglianon Here Comes the Devil (2012)). Nämä yllämainitut on poimittu satojen teeman ympärillä pyörivien elokuvien joukosta syystä: niistä kaikista on herkullisia kaikuja Ari Asterin elokuvassa Hereditary. Mainitut muutamat teokset olankohautuksella ja nyrpistämisellä ohittava katsoja ei epäilemättä arvosta Ari Asterin elokuvaakaan ja vastavuoroisesti noista hiuksianostattavia hienouksia löytäneet katsojat lämmennevät tällekin.

Juonitiivistelmä

Annie (Toni Collette), hänen miehensä Steve (Gabriel Byrne), heidän poikansa Peter (Alex Wolff) ja tyttärensä Charlie (Milly Shapiro) surevat yhdessä Annien mielenterveysongelmista kärsineen äidin kuolemaa. Kukin koettaa löytää itselleen sopivia suremisen muotoja. Perheen arki muuttuu täydellisesti, kun surun taakka kasvaa yli äyräittensä odottamattoman ja kammottavan toisen kuoleman seurauksena. Annielle alkaa hiljalleen selvitä, että hänen äitinsä oli sotkeutunut kammottaviin asioihin, joiden seurauksia hänen perheensä joutuu nyt maksamaan.

Kommentit

Ohjaaja Ari Aster nousee tällä elokuvallaan kertalaukauksella kansainvälisestä tuntemattomuudesta modernin kauhuelokuvan merkittävän virstanpylvään tekijäksi. Elokuvassa ohjaaja yhdistelee viekkaan taitavasti mestarillista draaman ymmärrystä, jännityksen rakentamista ja ihon alle menevää kauhua. Aster karttaa kutakuinkin kaikki ennalta-arvattavat klisee-kuopat, johon esikoisohjauksiaan tekevät ohjaavat niin kovin usein katalasti kapsahtavat.

Toni Colletten roolisuoritus on kauhuelokuvan merkkipaalu. Colletten vimmainen matka surun murtamasta äidistä maaniseksi vastausten etsijäksi on monin tavoin pelottavan realistinen ja täynnä vuoroin vaihtuvan epätoivon ja toivon tuntemuksia. Collette piirtää tämän teoksen myötä oman symbolinsa kauhuelokuvan historian lehdille esimerkiksi Jamie Lee Curtisin, Janet Leigh’n, Tippi Hedrenin, Barbara Steelen, Sissy Spacekin, Sigourney Weaverin, Jessica Harperin tai vaikka Shauna Macdonaldin rinnalle. Mitenkään huonosti eivät näyttelijät suoriudu Colletten ympärilläkään, mutta tosiasiassa Colletten hahmo on tämän esitetyn skenaarion keskeisin polttopiste.

Piskuisella, noin 10 miljoonan jenkkitaalan budjetilla, tehty elokuva on nerokkaasti rakentuva ja kohtausten linkitys toisiinsa siirtymäleikkauksineen päivineen huokuu itsevarmuutta ja osaamista elokuvasta taidemuotona. Elokuvan ääniraita (kreditoitu Colin Stetsonille) sopii elokuvan kohtauksiin vailla kitkaa ja ajoittaisesta minimalistisesta otteesta huolimatta äänien käyttö tukee ohjaajan pyrkimyksiä kauhutunnelman luomisessa varsin oivallisesti. Noin kaksituntinen kesto istuu juuri sopivasti elokuvan sisältöön; mitään ei ole tarvetta kiirehtiä eikä viivyttää liiaksi. Alun draamallinen vaihe syventää elokuvan henkilöhahmoja millilleen tarkalleen ennen hektisemmän sisällön käynnistymistä, jolloin katsojalle jää hyvin aikaa ymmärtää henkilöhahmojen heikkouksia, vahvuuksia, tarkoitusperiä ja aiempien ristiriitojen arpia. Epäselväksi ei kuitenkaan pidä jättää sitä, että vaikka rauhallisella draamankaarella alkuun lähdetäänkin, loppupuolen materiaali ei missään nimessä sovi kaikille katsojille kauhun rakenteiden riipiessä sisintä kokeneiltakin alan harrastajilta. Efektit ovat oivallisen tuoreita ja Aster on ymmärtänyt, että erityisesti kauhuelokuvan lajityypissä käytännön efektit toimivat paljon paremmin kuin tietokoneella rakennetut. Efektien käyttö on rajattu juuri sopivasti siten, että niihin ei turru ja niiden rajuus on mitoitettu juuri sellaiseksi, että ne taatusti saavat katsojan jakamattoman huomion. Ihan pelkän jännitysviihteen ystäville tarjonta lienee hieman turhan rajua.

Yhteenveto

Erittäin väkevä ja virkistävän monipuolinen ohjaaja Ari Asterin esikoisohjaus vie synkän, kasvavasti tummuvan tunnelmankehittelyn äärimmilleen ja vapauttaa vieterin loppukohtauksen mieleenpainuvissa hulluuksissa. Aster välttelee kuluneita kliseitä eikä anna armottoman kuvauksensa ajautua helpottavien koomisten väliepisodien rikkomaksi. Modernin kauhun mestariteos etenkin ottaen huomioon elokuvan varsin maltillinen budjetti.

10/10.

Lesson of the Evil (2012)

Ohjaus: Takashi Miike
Käsikirjoitus: Takashi Miike
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: 2013
Arvioidun version pituus: 128 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Koulu on miljöönä houkutteleva ympäristö elävissä kuvissa. Kouluun sijoittuvien elokuvien joukko painottuu kuitenkin selvästi urheiluelokuviin, kasvudraamoihin ja komedioihin, joiden kolmen yhteinen osuus on kaikista kouluun sijoittuvista elokuvista ylivoimainen. Mainittujen lajityyppien elokuvissa on myös hyvinkin tyypillisesti toisiaan väsyksiin saakka kopioiva identtinen draamankaari, stereotyyppisten vakiohahmojen kirjo ja ennalta-arvattavat käänteet. Jännitys-, toiminta-, kauhu- ja väkivaltaviihteen puolellakin on toki ennen Takashi Miiken Lesson of the Evil -elokuvaakin istuttu pulpettien ääreen miettimään tekosia ja hieman yllättäen koulumaailma onkin avannut yllättävänkin monipuolisia reittejä muoteista ja kaavoista irtautumiseen.

Takashi Miike oli itse asialla erittäin väkivaltaisessa sarjakuvaan pohjautuvassa elokuvassaan Kurôzu zero (Crows Zero, 2007), jossa koulusiirrokas pyrkii ottamaan valtaansa koko kansakunnan häpeäpilkkuna olevan levottoman koulun aiheuttaen koko oppilaitoksen haaroittumisen toisiaan vastustaviin väkivaltaisiin kuppikuntiin. Andrew Flemingin huikean suositussa nuorisoelokuvassa The Craft (1996)^[x] taasen katolisen koulun arkea muuttaa okkultismiin taipuvainen nuorten tyttöjen nelikko, joka käyttää ongelmiensa ratkaisuvälineenä noitakeinoja. Kauhuksi taitavasti naamioitu kasvutarina, Brian de Palman elokuva Carrie (1976), muistaa antaa näpäytyksen kaikille niille, joiden mielestä on ihan ok vähän kiusata itseään heikompia. Psyykkisten voimien käytöstä on kiva pyrähtää vierailemaan demonisten voimien luona Karyn Kusaman herkullisessa kehokauhuelokuvassa Jennifer’s Body (2009), jossa demoninen olento nappaa nuoren opiskelijan kehon ja pistää tämän laittamaan kylmäksi miespuolisia kanssaeläjiään. Murhanhimoisten koululaisten kostolta joutuvat kouluunsa linnoittautumaan opettajat Johannes Robertsin rikosdraamassa F (2010). Mark L. Lesterin elokuvassa Class of 1999 (1990) opettajiksi on salaa vaihdettu robotteja laittamaan skidit kuriin, mutta ei-niin-yllättäen kaikki ei sujukaan ihan odotetusti. Robert Rodriquezin elokuvassa The Faculty (1998)^[x] sitten taas opettajat eivät ole robotteja vaan jotain aivan totaalisen muuta. Vaikka tässäkin on jo kivaa variaatiota teemaan, pakkohan se nyt on vielä mainita Lloyd Kaufmanin ja Richard Hainesin pähkähullu Class of Nuke ’Em High (1986), jossa koululaiset eivät voi varsinaisesti hyvin enää sen jälkeen, kun viereisessä ydinvoimalassa työskentelevä mies alkaa myydä teineille saastuneita huumeita. Tähän katraaseen verrattuna Takashi Miiken Lesson of the Evil ei ehkä tunnu juonensa puolesta kovin omaperäiseltä, mutta Miike on siitä mukava, että hän kyllä pystyy yllättämään!

Juonitiivistelmä

Herra Hasumi (Hideaki Itô) on uusi nuori, karismaattinen, pidetty ja energinen englannin kielen opettaja japanilaisessa peruskoulussa. Herra Hasumi lopettaa erään oppilaan ja liikunnanopettajan välisen alistavan seksuaalisuhteen ja laittaa tuulemaan myös sammuttamalla koulussa rehottaneen ringin, jonka avulla oppilaat saivat kokeiden tuloksia parannettua petoksilla. Nopeasti tilanne koululla lähtee eskaloitumaan absurdeihin suuntiin; herra Hasumin pelastama oppilas päätyykin hänen omaan vuoteeseensa, herra Hasumi alkaa kiristää koulun muita opettajia, erään herra Hasumista valittaneen oppilaan vanhempi joutuu polttomurhan kohteeksi ja eräs herra Hasumin kollegoista saa selville varsin ikäviä asioita herra Hasumin edellisessä työpaikassa sattuneista tapahtumista. Herra Hasumi kuitenkin lisää vain kaasua toimintaansa, joka toden teolla käynnistyy koulun järjestämästä yöpymistapahtumasta koululla …

Kommentit

Takashi Miike ei lepää. Tällä vuosituhannellakin on jo ehtinyt kertyä puolen sataa kokopitkää monessa eri lajityypissä. Lesson of The Evil on verinen oppitunti koulukiusaamisen äärimmäisistä seuraamuksista. Miiken elokuvassa yläasteen opettaja tarttuu ns. härkää sarvista ja alkaa omakätisesti puuttua kiusaamistapauksiin, mutta opettajan oma moraalinen kompassi on ollut rikki niin pitkään, ettei hän näe oman toimintansa karmivia erheitä. Oman käden oikeus eskaloituu nopeasti hurmeiseksi tehotuhonnaksi, jossa raatoja syntyy kuin sieniä sateella.

Miike ei paina vähääkään jarrua, vaikka elokuvassa uhrit ovat pääsääntöisesti lapsia. Kouluampumisten ja -puukotusten maailmassa materiaali on varsin rajua ja semminkin, kun Miiken koulumaailma ei muutoinkaan ole vapaa korruptiosta, egojen kisailusta, vanhempien köydenvedosta, kateudesta ja rahasta luoden hätkähdyttävän realistisen kouluympäristön juuri sellaisine ongelmineen kuin mitä fiktion ulkopuolisessakin maailmassa. Lesson of The Evil elokuvana käynnistyy yht’aikaa verkkaisesti ja upottavan tarinavetoisesti luoden pahaenteistä pohjaa päähenkilöiden taustoilla vaikuttaviin motivaattoreihin ja antaa ensiviitteet niihin syihin miksi helvetti lopulta pääsee valloilleen. Ensimmäisen vajaan tunnin jälkeen lakipiste yhä kierommaksi ajautuvassa skenaariossa tulee vastaan ja raaka väkivalta näyttää jäävän toimijoiden ainoaksi keinoksi reagoida ympäristön ärsykkeisiin. Sen jälkeen seuraavat kymmenminuuttiset ovat hurmeista veristä tuhontaa, jota sävyttää Miiken omalaatuinen tyyli yhdistää lajityyppejä kuin varkain. Materiaali kuvastoineen efekteineen päivineen on järisyttävän periksiantamatonta eikä Miike karta rajun väkivallan kuvaamista yhdessäkään kohtauksessa. ”Kultaisella” 80-luvulla tämä(kin) elokuva olisi Euroopassa kielletty oitis raaistavana ja elokuvakopiotkin olisi poltettu hysterian rovioilla samalla kun tekijöitä olisi vaadittu vankilaan yleisestä moraalin korruptoimisesta. Kokeneenkin hurmeisten kauhuelokuvien harrastajan on vaikea löytää vertailukohtia aiemmasta. Tässäpä se Miiken vahvuus on toisaalta perinteisestikin ollutkin: tuoreuden tuntu, rohkeat irtiotot alueille, joilla ei ole tohdittu käydä ja uskallus viedä visio perille eikä jättää puolitiehen. Elokuvaa maahan painavana momenttina on kuitenkin verrattain pitkäksi ajautuva kestoaika, joka kyllä verottaa tuhonnan tehoja, vaikka sisältö sinällään elokuvaa kannattelisikin. Siltikin viimeinen tunti menee kyllä kaikilla mittareilla aika reteästi överiksi mikä tietenkin Miikellä on ollut tarkoituksenaankin, mutta samalla monet lahtaamiset tuntuvat jo elokuvan omassa kontekstissaankin tarpeettomilta toistoilta.

Verisen kouluelokuvan lajityyppiä on vaikea määrittää. Inhoilla ihon alle menevillä sivujuonteilla Miike edistää kouludraamaa, kilahtavan opettajan asteittaista vaipumista murhaajaksi voi hyvin ajatella psykologisena trillerinä ja veripaltun palvonta on ehtaa splatteria. Siltikin Miike onnistuu ylläpitämään kiehtovan tarinan jokaisen kolkan ympärillä piinaavan tehokkaan tunnelman, joka kestää ja koukuttaa. Riippuen katsantokannasta Miiken mukaan ripottama sysimusta huumori on joko herkullisen röyhkeää iloittelua tai mauttomuuden multihuipentumaa, kun kukin katsoja mielessään luonnollisesti linkittää elokuvan sinällään fiktiiviset tapahtumat reaalimaailman tapahtumiin. Niin tai näin, Miiken ohjaus on mutkattoman tehokasta, draaman ja toiminnan välinen syke moitteettomasti käsi kädessä ja leikkaus nerokasta. Rajun materiaalin ja aihepiirin vuoksi ei voi suositella herkille katsojille. Väkivaltaviihteen ystävienkin on syytä huomioida, että aihepiiri lapsiin kohdistuvine väkivallantekoineen ei ole millään muotoa helppo eikä sitä käsitellä silkkihansikkain.

Yhteenveto

Takashi Miiken verinen tuhontaelokuva vie kouluelokuvan totaalisesti kilahtavasta opettajasta tyystin uusille kouluelokuvien vesille. Opettaja Hasumin roolissa operoiva Hideaki Itô hoitaa tonttinsa eleettömän tehokkaasti ja kanavoi hahmoon juuri sellaista outouden värinää, jota täydelliseltä psykopaatilta viihde-elokuvan viitekehyksessä voikin odottaa. Rankka ja verinen koulutuhonta sopii vain väkivaltaviihteen estottomille ihailijoille. Muiden ei kannata vaivautua mieltään pahoittamaan.

7/10.

Linkki promootiomateriaaleihin

Us (2019)

Ohjaus: Jordan Peele
Käsikirjoitus: Jordan Peele
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 20 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2020
Arvioidun version pituus: 119 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 22.3.2019

Johdanto

Kodin ja ydinperheen idyllin rikkominen on hieno ja usein toistuva teema jännitys- ja kauhuelokuvissa. Perheen suojelu ja kodin pyhyyden häpäisy antavat vimmaisen paljon aseita ja liikkumapintaa elokuvien tekijöille yhtä lailla sekä toisintaa vain tapahtumia että tarjota uusia, avartavia tai pelottaviakin näkökulmia niihin perheisiin tai niitä vastaan rikkoviin. Kotiin tunkeutuminen on varsin pinnalla oleva teema myös 2010-luvun elokuvissa ja mielenkiintoisesti 2010-luvulla olemme nähneet huomattavan paljon variaatioita teemasta. Ranskalaiskaksikon David Moreaun ja Xavier Paludin Ils (Them, 2006) vie teemaa slasher-elokuvamaisesti eteenpäin ja paljastaa meille, miten tällaisen inhan toiminnan takana voi olla vain päämäärätön pahansuopuus. Toisen ranskalaiskaksikon, Alexandre Bustillon ja Julien Mauryn elokuvassa Livid (2011) murtokeikka vanhan naisen kotiin tämän kuviteltujen aarteiden perässä avaa portteja ihan toisiin suuntiin, kun ilmenee, että kodin asukki edustaakin ihan toisen tason pahuutta kuin mitä murtoveikot. Samankaltaisella alustalla kiikkuu myös Fede Alvarezin hyytävä hengenpidättäjä Don’t Breathe (2016)^[x], jossa sokea asukki lähtee puolustamaan itseään ja salaisuuttaan asuntoonsa tunkeutuvia murtautujia vastaan. Kuuromykän puolustajan keinovalikoimaa puolestaan tarkastellaan Mike Flanaganin elokuvassa Hush (2016) ja pelkästään kuuroa puolustajaa tarkastellaan Joseph Rubenin elokuvassa Penthouse North (2013). Pascal Laugier toi teemaan aivan uutta mietittävää elokuvallaan Incident in a Ghostland (2018), jossa kotiin tehdyn hyökkäyksen seurauksia käsitellään vasta vuosikymmenien päästä. Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)^[x] näemme jälleen täysin erilaisen suhtautumisen yksinasuvan naisen asuntoon murtautuvan miehen kohtelussa. Kotiin tungetaan Chad Stahelskin elokuvassa John Wick (2014)^[x]ja seuraukset ovat tämän joukon verisimmät. Miguel Ángel Vivasin elokuvassa Secuestrados (2010) perheidyllin rikkoo kolmen rikollisen joukkio, joiden toiminta ja joiden kohtaama vastarinta ovat vertaansa vailla olevan häijyä katsottavaa kokeneillekin jännityselokuvien ystäville.

Teemaa voi siis käsitellä mitä moninaisimmin tavoin. Jordan Peele sekoittaa ydinperheen ja kotiin tunkeutumisen teemat kuitenkin varsin oivallisesti moniin muihin teemoihin, jotka kietoituvat tiiviisti ja näennäisen vaivattomasti yhdeksi siistiksi kokonaisuudeksi.

Juonitiivistelmä

Wilsonit ovat ihan tavallinen keskiluokkainen perhe. Adelaide (Lupita Nyong’o), Gabe (Winston Duke), Zora (Shahadi Wright Joseph) ja Jason (Evan Alex) muodostavat perheen, joka painii ihan samanlaisten asioiden ja ongelmien kanssa kuin mikä tahansa tyypillinen keskiluokkainen perhe. Perhe suuntaa Adelaiden kuolleiden vanhempien kotitalolle tarkoituksenaan viettää talolla yhteinen perheloma, mutta perillä Adelaide alkaa pelätä joka puolelle ympärilleen ilmaantuvia merkkejä siitä, että kaikki ei nyt ole kunnossa. Adelaide kokee lapsuutensa kotitalon historian pitävän sisällään pelottavia asioita, jotka koskettavat hänelle lapsena sattunutta katoamistilannetta. Eipä aikaakaan, kun Wilsonien lomaidylli särkyy, kun loma-asunnolle ilmaantuu toinen nelihenkinen perhe kuokkimaan …

Kommentit

Ohjaaja Jordan Peele onnistui esikoiselokuvaan Get Out (2017) lyömään melkoisen kunnarin täräyttäessään pahaa-aavistamattomien katsojajoukkojen eteen modernin klassikon kaivellessaan eriarvoisen yhteiskunnan septitankkia huomattavasti tavanomaista syvemmälle. Se näytti alkuun rotusyrjinnän ja ekonomisen luokkajaottelun pinnalliselta kritiikiltä, mutta syveni huomattavasti laveammaksi, tarkemmaksi ja monipuolisemmaksi edetessään hyytävään loppuunsa. Samoin menetelmin Peele jatkaa myös elokuvansa Us kanssa. Elokuvan pinnalla muhivat rinta rinnan rodun ja luokkajaon teemat, mutta Peele naulautuu nopeasti tarkastelemaan allegorioiden kautta paljon suurempia kokonaisuuksia ja paljon avarakatseisemmin kuin mitä ennakolta voisi kuvitella. Us vie katsojan uskomattomalle matkalle yht’aikaa amerikkalaisen yhteiskunnan syvimpien tuntojen äärelle, perheyksikön maskien peittämien salaisuuksien tuolle puolen ja haastaa yksilöllisten ihmisten mustavalkoisen jaottelun hyvien ja pahojen leiriin.

Peelen elokuva ei jää missään kohdin junnaamaan eikä ajaudu joutaville sivuraiteille. Tapahtumat on ripoteltu sopivin väliajoin ja jouheva kerronta ei jää tarpeetta notkumaan takaumiin tai selittelyihin. Katsoja on – tarkoituksella – tasan yhtä pihalla tapahtumien virrasta kuin elokuvan päähenkilötkin ja tarina avautuu kerros kerrallaan hyvinkin samantyylisesti kuin mitä Peelen edellinenkin elokuva Get Out viitoitti paria vuotta aiemmin. Lupita Nyong’o ja Winston Duke tekevät todella huikaisevan hienot roolityöt omilla hahmoillaan ja ovat peräti paljon vastuussa elokuvan häiritsevän tunnelman rakentumisessa ja ylläpitämisessä. Elokuva ei ole kuitenkaan – valitettavasti – ongelmaton. Jordan Peelen rakkaus kauhuelokuviin on saanut ohjaajan paiskomaan viittauksia ja kumarruksia jos kohta moneen rakastamaansa elokuvaan. Liian moneen. Kohtauksien toisintaminen, vuorosanojen ja vertauksien käyttö, nimet ja vaatetus … elokuva kääntyykin itseään vastaan ajautuen melkeinpä pastissiksi ohjaajan ihailemista elokuvista ja unohtaen rakentaa oma identiteettinsä niin vahvana ja originaalina kuin mitä sen käsikirjoituskin on. Eipä silti, kivaahan niitä viittauksia on hakea ja löytää, mutta kyllähän se kieltämättä hajottaa hieman tapahtumien seuraamisen tunnelmaa. Ja vaikka elokuva on miten originaali käsikirjoitukseltaan ja tuore lähestymiseltään, elokuvan juonessa on aika isoja loogisia aukkoja ja ongelmia, jotka uivat vastavirtaan ihan siellä tarinan keskisissä lähtökohdissa ja nalkuttavat olemassa olostaan tavan takaa. Elokuva ei ole tarpeeksi outo – Dario Argentomaisen outo siis – jotta katsoja uskaltaisi lähestyä sitä ilman juonta ja samalla se on juuri sen verran maanläheinen, että juonen ongelmakohtiin ei voi oikein olla kiinnittämättä huomiotakaan.

Yhteenveto

Ilahduttavan kauhistuttava mysteerielokuva, joka antaa hyvää lisävirtaa varsin kuluneisiin ja kauhtuneisiin ideoihin, joita kuluneella vuosituhannella on nähty ydinperhettä ja kotia uhkaavissa toiminta-, jännitys- ja kauhuelokuvissa. Ohjaaja Jordan Peele jättää paljon katsojan oman tulkinnan varaan ja samalla tulee valitettavasti jättäneeksi myös elokuvaan kiusallisia loogisia ongelmia vailla vastausta. Siltikin virkistävä ja omaperäinen tuulahdus erinomaisen hyvin onnistuneilla näyttelijöillä ja sopivaan tahtiin avautuvalla käsikirjoituksella.