Ohjaus: Rod Lurie
Käsikirjoitus: Eric Johnson
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Bulgaria
Kieli: englanti
Budjetti: noin 18 miljoonaa USD
Arvioitu: elokuu 2020
Arvioidun version pituus: 123 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 17.7.2020

Johdanto

Tositapahtumiin pohjautuvien sotakuvausten satapäisesti letkeä joukkio saa riveihinsä taas uutta verta tästä journalisti Jake Tapperin kirjoittaman kirjan The Outpost: An Untold Story of American Valor valkokangassovituksesta. Talibanien kukistamisesta on siis kysymys. Afganistankaan ei ole ihan vieras paikka sijoittua näille tosiperäisille tarinoille ja uuden vuosituhannen taitteen jälkeen Afganistan on muuttunut suosituksi teemaksi epäilemättä maan kytköksistä New Yorkin 2001 massiiviseen terrori-iskuun ja siitä käynnistyneen pitkäksi venyvän sodan vuoksi.

Muutama esimerkki tuoreista tosipohjaisista Afganistaniin sijoittuvista tarinoista on siis paikallaan. Nicolai Fugsligin elokuva 12 Strong (2018) kertoilee talibanien kanssa kohkaavasta pienehköstä erikoisjoukkiosta, joka pudotetaan vaikeakulkuiseen maastoon erikoisoperaatioon hyvinkin pian New Yorkin 2001 terrori-iskun jälkeen. Kanadalaisen Paul Grossin elokuvassa Hyena Road (2015) päästään seuraamaan kanadalaisen pioneerikomppanian vaikeuksia rakentaa huoltoyhteystietä syvällä talibanien hallitsemassa Kandaharin maakunnassa vuosina 2010-2011. Brittiläisen Paul Katisin elokuvassa Kajaki (2014) liikutaan jo melkein puolittain dokumentaarisessa maastossa. Elokuva seuraa sodassa kuolleen sotilaan Mark Wrightin askelia lähellä Kajakin patoa Helmandin maakunnassa. Peter Bergin elokuvassa Lone Survivor (2013) seurataan nelihenkisen erikoisjoukon epäonnistunutta operaatiota taliban-johtajan kaappaamiseksi. Kaiken töminän keskellä komediaankin on joku uskaltanut ryhtyä: Glenn Ficarran ja John Requan elokuva Whiskey Tango Foxtrot (2016) seuraa sotakirjeenvaihtajaksi Afganistaniin lähteneen journalistin pölhöilyä sodan riepottelemassa maassa ja irvailu tömähti purkaksi saappaan alle lippuluukuilla. Satiirisessa David Michôdin ohjaamassa elokuvassa War Machine (2017) ollaan jo vähän kaukana sotilaiden arjesta, mutta elokuva antaa kuitenkin perspektiiviä operaatioiden johtajuuteen (tai sen puutteeseen). Ihan luotien väistelyksi ei mene myöskään Todd Phillipsin rikoskomedia War Dogs (2016), jossa nähdään sotamarkkinoiden olevan hyvää bisnestä myös hämäräheikeille. Ja onhan sielläpäin nahisteltu ennenkin … Fedor Bondarchukin elokuva 9 poma (The 9th Company, 2005) kuvaa yhtä viimeisimmistä Neuvostoliiton sotilasoperaatioista Afganistanissa sitä suorittamassa olevien sotilaiden silmin 1980-luvun lopulla.

Juonitiivistelmä

Typerän vaaralliseen ja hankalasti huoltoylläpidettävään paikkaan pykätty etuvartioasema COP Keating Afganistanissa on väliaikainen koti pienelle joukolle Yhdysvaltain armeijan sotilaita, jotka on määrätty etuvartioasemalle töihinsä. Sotilaat yrittävät pitää miten kuten ystävällistä asennoitumista paikallisten afgaaniheimojen kanssa peläten koko ajan tilanteen ryöstäytymistä käsistä taliban-sissien täplittämällä maantieteellisellä alueella.

Kapteeni Keating (Orlando Bloom), ylikersantit Gallegos (Jacob Scipio) ja Romesha (Scott Eastwood), luutnantti Bundermann (Taylor John Smith) sekä kersantit Kirk (Jack Kesy) ja Martin (Cory Hardrict) yrittävät pitää porukan henkisesti kasassa lähes päivittäisten afgaanien pienten kokeiluhyökkäysten nakertaessa moraalia. Ei liene yllätys, että lopulta vuorilta sitten laskeutuu se isompi taliban-sissien verilöylyosasto tarkoituksenaan mopata mokoma leiri pois kartalta.

Kommentit

Ei sille nyt oikein mitään voi, mutta kyllähän elokuvan alkuosa ensimmäisten kahakoiden jälkimainingeista ”loppukahinan” alkamiseen on aikamoista puuroa niin näyttelijöiden suoritteiden, ohjauksen ja kuvauksen kuin myös leikkauksenkin suhteen. Alussa suhteellisen intensiivinen alkusykäys saa adrenaalin jo virtaamaan ja odotukset kasvamaan, mutta elokuvan keskellä majaileva tunnin pölinä on nuorisokielellä ilmaistuna ihan gringee eli jossei nyt suoranaista myötähäpeää synnyttävää niin ei tosiaan myöskään parasta A-ryhmää. Sotilaiden jargon on sinällään ihan hyväksyttävästi alatyylistä – joskin kliseisen oloista – machouhoilua ja yleisemminkin dialogin aihepiirikin liikkuu tavalla tai toisella sukukalleuksien ympärillä. Ongelmaksi muodostuu se, että ohjaaja ei oikeastaan osaa tai halua samastaa elokuvan katsojia näiden sotilaiden pöyristyttävään arkeen. Yrityksestä ei silti voi syyttää; useammankin hahmon kanssa teutaroidaan pitkään ja hartaasti, mutta valmista vaan ei tahdo millään tulla. Hahmoja on toisaalta liikaa, jotta elokuvassa olisi tilaa perehtyä edes muutamaan ja toisaalta liian vähän ettei kaikkia voi oikein jättää puolihuolimattomasti heitteille pelkiksi naamakuviksi taustalle. Yhtä kaikki elokuvan jälkeen on aivan selvää, että kukaan ei muista, että kuka näistä karpaaseista nyt kaipasikaan minkäkin nimistä mimmiä kotopuolessa. Hahmoista ei ole onnistuttu rakentamaan sellaisia, että heidän kohtalonsa jaksaisi liikuttaa yhtä ainukaista ajatusta pidempään. Se on todella sääli, sillä traagisia ihmiskohtaloita kuitenkin tässä nyt lopulta on tiedossa ihan isommallakin mittakauhalla annosteltuna.

Hahmojen ja näiden välisten suhteiden selventäminen ei ole ainut sudenkuoppa, johon ohjaaja tippuu pää edellä. Elokuva ei nimittäin pysty antamaan katsojalle muutaman sekunnin drone-kuvaa parempaa visuaalista hahmotelmaa siitä, minkälaisessa paikassa nyt oikeastaan ollaan. Itse etuvartioaseman pitäisi olla tällaisessa elokuvassa ikäänkuin yhden henkilöhahmon vertaisena tekijänä mukana, mutta ohjaaja mieluummin näyttää kirjaimellisesti paskan polttamista kuin viitsisi mallintaa katsojalle tukikohdan rakennusten etäisyyksiä, käyttötarkoituksia, suojauksia jne. Tästä on viime kädessä se seuraus, että lopun väistämättömässä superkahinassa (minkä vuoksi koko elokuva on alunpitäen edes viitsitty tehdä) on jatkuvaa epäselvyyttä siitä, missä porukka oikein milloinkin hyörii ja mitäköhän kohteita se vihulainen missäkin järjestyksessä yrittää vyöryttää. Sekaisuus haittaa kovasti ja vielä enemmän harmittaa se, että tukikohta rakennuksineen olisi ollut niin helppo herättää tärkeämmäksi peluriksi vaikka juoksulenkkikierroksella alueen ympäri missä olisi uudelle tulokkaalle (ja samalla siis katsojille) vähän vihjailtu, että missä lienee majailevan komentokeskus, shuurahuone, pääportti, ammusvarasto, keittiö, heitinsuoja ja parakkitilat. Tai missäköhän asustelevat ne amerikkalaisjoukkojen koulutuksessa olevat talibaneja vastustavat afgaanitaistelijat, joita elokuvassa sievästi kerrotaan olevan olemassa kymmenittäin, mutta joiden kohtelu elokuvassa on kuitenkin mauttoman yliolkaisesti ja jopa halveksuvasti hoidettu.

No. Jos nyt tänne asti on viitsinyt tätä tekstiä kahlata niin eipä liene epäselvää, että moitteiden vastapainoksi on jotain hyvääkin sanottavana, koska miksipä sitä muutoinkaan arvosanana seisoisi keskimääräistä kipakampi kuutonen. Juu no se on se loppukahina kaikessa tylyssä karuudessaan, jonka takia elokuva on tehty. Konfliktin vääjäämättömyys roikkuu kasvavasti tiivistyvässä ilmapiirissä, kunnes kaikki helvetti pääsee valloilleen. Loppukonfliktin itsetarkoituksellisuus näkyy siinä, miten tarkasti lopun kohtaukset on mietitty ja miten kohtausten väliset siirtymät on toteutettu. Jopa monet CGI-efektit on onnistuttu upottamaan realismin muutoin isoihin saappaisiin, mikä on näin pienen budjetin elokuvalle melko huikea suoritus. 2010- ja 2020-luvun alun sotakuvausten muotijippo on tietenkin näennäisten pitkien otosten ketjutus kieppuvaksi ja alati yhtä tilannetta suorastaan dokumentoivaksi kokonaisuudeksi ja ohjaaja Rod Lurie kyllä selvästi onnistuu tämän muotijipon käyttäjänä aikaansaamaan vaikuttavaa sotakuvausta. Herkullista raikkautta tuovat myös muutamat tekniset yksityiskohdat, jotka usein sotakuvauksissa huuhdellaan vessasta alas ensimmäisinä uhreina. Nimittäin aikuisten oikeasti aseet kuluttavat ammuksia hirvittävää tahtia ja jonkun pitää niitä toimittaa tarvitsijoille. Räjähdysten rikkoman maan pöly tunkeutuu silmiin, korviin ja kurkkuun ja vie tehoja kaikkein ärjyimmiltäkin ärisijöiltä. Aseiden äänet vievät ihmisten kuulemisesta tarkimman terän ja lyhyestäkin matkasta huudettu viesti katoaa nopeasti kuin se kuuluisa pieru Saharaan. Ja jos oikeassa konfliktissa saa rynnäkkökiväärin luodin nahkaansa, se ihan oikeasti lamauttaa taistelijan varsin nopeasti vaikkei olisikaan kuolettavaan kohtaan osunut. Realismista on tosin hieman jouduttu joustamaan, mutta pääsääntöisesti tästä elokuvasta ei löydy ikiammuksilla varustettuja rynnäkkötuliaseita, vihollisen askeleet keskellä pauketta kuulevia supersotilaita eikä liioin paksun savun läpi pyssyt tanassa juoksevia robokoppeja.

Elokuvan sisältö ei lopulta kannattele yli kaksituntiseksi venahtavaa kestoa mitenkään. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, että tämän elokuvan ainoa olemassaolon syy on se loppukahakka.

Yhteenveto

Sotaelokuvaksi varsin vaatimattomalla budjetilla rakennettu elokuva onnistuu parhaiten silloin, kun se yrittää välttää sotilaselokuvien yleisiä kliseitä. Elokuvassa räjähdykset ovat vaikuttavia, mutta eivät pelkästään Hollywoodin mielestä hienoja bensaräjähdyksiä. Rynnäkkökiväärien luodeista vaurioituneet sotilaat muuttuvat varsin nopeasti avuttomiksi autettaviksi, kaikki sotimisen mekkala vaikeuttaa viestintää ihan oleellisesti ja pöly pistää karskimmankin karjun yskimään. Sotimiskohtausten näennäinen realismi on epäilemättä se keskeinen tavoitekin ollut tekijöillä ja vaikka realismista on paikka paikoin lipsuttukin, on se siltikin sillä saralla ihan kärkikastissa mitä lajityypissä on nähty pariin vuosikymmeneen. Feminismivapaata testosteroninkatkuista estotonta tuhojuhlaäijäilyä tiedossa ja elokuva jättää juurikin hienosti ilmaan leijumaan sen tekijöitäkin selvästi askarruttaneen kysymyksen, että mitäköhän järkeä tässäkin opeaatiossa aikanaan oikein oli?

6/10.