Avainsana: 8/10

Constantine (2005)

Ohjaus: Francis Lawrence
Käsikirjoitus: Kevin Bridbin, Frank Cappello
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin sata miljoonaa USD
Arvioitu: kevät 2012, (uudelleen kesä 2025)
Arvioidun version pituus: 121 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 4.3.2005

Johdanto

Enkeleitä on moneen junaan. Arkkienkeli Gabriel kuuluu kristinuskossa enkelien valtaa kuvaavan kastijärjestelmän (joka varhaisella keskiajalla määritettiin teoksessa De Coelesti Hierarchia) alimpaan kolmannekseen, islaminuskossa ei valta-asteikkoja ole sinällään määritelty ja taas juutalaisuudessa Gabrielin valta ja rooli vaihtelee vähän riippuen siitä, keneltä kysytään. Yhtä kaikki, kaikki nämä isot uskonnot – ainakin jossain määrin – yhtyvät siinä käsityksessä, että arkkienkeli Gabriel on sellainen korkeamman jumaluuden äänitorvi, viestintuoja ja sanansaattaja – niin hyvässä kuin pahassa ihmisten kannalta. Tämän lisäksi Gabrielille on soviteltu roolia myös yhtenä enkeliarmeijoiden johtajista sotisovassaan, mutta toisaalta esimerkiksi mormonit mieltävät Gabrielin olevan kuolevaisen ja ihmiselämän eläneen profeetta Nooan taivaallinen nimi. Kristinuskon monissa suuntauksissa Gabrielin ajatellaan olevan viestintuojan roolissa myös se, joka paaluttaa tuomiopäivän pasuunallaan sen viimeisen lurituksen merkiksi lopunajasta, jolloin kuolleet kiipustavat takaisin haudoistaan ja kaikkea muutakin kummaa ja ihmeellistä alkaa tapahtua. Gabriel on heittänyt erilaisissa rooleissa keikkaa siis juutalaisten kirjoituksissa, kristittyjen kirjoituksissa, muslimien kirjoituksissa ja ilmeisesti myös zarathustralaisen uskonnon kirjoituksissa, jota kautta enkelien käsite on mahdollisesti kulkeutunut edellä mainittuihin uskontoihin. Gabrielin nimen etymologiassa on tulkinnanvaraisuutta toki, mutta aika vahvalta vaikuttaa sen alkuperä heprean kielestä, jossa se voidaan ajatella yhdelmäksi miestä ja jumalaa (”jumalan mies”).

Kauhu- ja jännitysviihteessa arkkienkeli Gabriel on vieraillut katsojien verkkokalvoilla ainakin muutaman kerran. Gregory Widenin kauhua, fantasiaa ja mustaa komediaa yhdistelevässä elokuvassa The Prophecy (1995) Gabrielin roolissa on Christopher Walken. Siinä Gabriel on maan päällä isosti toteuttamassa lopunajan suunnitelmien kenkkuilua ja uhkuu tappavansa esikoiset äitiensä katsoessa, repien pienten tyttöjen sielut hetken mielijohteesta tai muuttavansa kaupungit suolaksi ilman, että kukaan ymmärtää miksi näin tapahtuu. Saman suuntaista jatkomähinää tihkui Greg Spencen fantasiakauhistelussa The Prophecy 2 (1998) sekä Patrick Lussierin fantasiakauhistelussa The Prophecy 3 (2000). Christopher Walken oli näissä jatko-osissa myös Gabrielina, mutta jännästi arkkienkelille oli siinä elokuvien ilmestymisten väliaikoina tupsahtanut ikääntymisen uurteita ja harmaita hiuksia. Stressistä johtuvaa varmaankin, kun ihmiset onnistuvat jatkuvasti sotkemaan arkkienkelin puuhastelut. Stephen Sommersin synkähkössä fantasiajännärissä Van Helsing (2004) arkkienkelin viitan pukee päällensä Hugh Jackman itse Van Helsinginä. Tätä ei toki suoraan kerrota vaan elokuvassa vain annetaan ymmärtää, että päähenkilö olisi arkkienkelin ruumiillistuma. Shane Abbessin toiminnallisessa kauhuelokuvassa Gabriel (2007) puolestaan titulaarisen enkelin roolissa painii Andy Whitfield, joka saa tarpeeksensa kiirastulen helvetillisistä valtataisteluista eri enkelien välillä ja tähtää ”suursiivoukseen”, jossa siinä sivussa sielujakin päästäisiin pelastamaan. Scott Stewartin toiminnallisessa kauhuelokuvassa Legion (2010) Gabrielia näyttelee Kevin Durand. Siinä syrjäinen kahvila muutamine vieraineen joutuu näyttämöksi, kun ihmiskunnan touhuihin kyllästynyt Jumala lähettää enkelien sotajoukot tekemään maan päälle ison luokan siivouksen.

Kaikesta tästä jorinasta voinemme päätellä, että Gabriel tekee ilmestyksen tässäkin elokuvassa ja juuri näin tosiaan tapahtuu – ihme ja kumma. Tällä kertaa roolin tekee Tilda Swinton, jonka ilmaisema Gabriel on kyllä aivan omaa luokkaansa eteerisen (ja samalla outoutta uhkuvan) androgyyninä enkelinä johdannon muihin tapauksiin verrattuna.

Juonitiivistelmä

Rikosetsivä Angela Dodson (Rachel Weisz) kohtaa elämänsä pahimman painajaisen, kun hänen kaksossisarensa itsemurhaksi tulkitun kuoleman tutkinnassa Angela löytää epäjohdonmukaisuuksia eikä vähiten siksi, että Angelan sisko oli harras katolilainen, jolle itsemurha on katalin kaikista kuolemansynneistä. Angela lähestyy asiassa lopulta myös kyynistä manaajaa John Constantinea saatuaan selville, että Johnilla on kokemusta myös yliluonnollisten tapausten kanssa. John Constantine (Keanu Reeves) on itse asiassa demonien metsästäjä, jonka elämäntehtävänä on etsiä ja karkottaa demoniset voimat takaisin toisaalle. Constantine on itse jo kertaalleen käynyt helvetissä ja tietää joutuvansa sinne myöhemmin uudelleen, mutta toivoo hänen maallisten toimiensa vielä sallivan pääsyn taivaaseen. Constantine ryhtyy Angelan kanssa tutkimaan tapausta eikä aikaakaan, kun näille selviää, että he ovatkin nyt napit vastakkain paitsi maan päälle halajavien demonien myös itsensä Saatanan kanssa!

Kommentit

Valitettavasti nykypäivänä (2025) jättiläismäiset sarjakuvafilmatisointien tekijät eivät enää tekisi Constantinen kaltaisia elokuvia. Syy on siinä, että näiden studioiden loputon ahneus saa ne tekemään enää sellaisia elokuvia, joihin voidaan upottaa huomattava määrä piilomainontaa ja joiden asetelma on pedattu sellaiseksi, että jokaisesta sivuhahmosta ja juonenkäänteestä voidaan punoa mukamas samaan jatkumoon uppoutuva uusi rahantekokone. Nyt keskeistä tekijöille on laatia elokuville jo valmiiksi pitkä jatkumo, sitouttaa näyttelijät ja ohjaajat lukuisiin jatko-osiin ja myydä mainostilaa mainostajille useiden elokuvien muodostamiin kokonaisuuksiin. Toki Constantine on huhupuheissa saamassa lisäelokuvan, mutta epäilemättä sen suunnittelussa käytetään aivan toisenlaisia ohjenuoria kuin vuoden 2005 aikoihin, kun Constantine julkaistiin.

Sarjakuvafilmatisoinniksi Francis Lawrencen ohjaus on verraton. Sen tyyli, leikkaus, värimaailma, sommittelu ja hahmojen repliikit eivät pelkästään kunnioita sarjakuvien ilmiasua vaan muovaavat elokuvasta taideteoksen, joka antaa nosteen sarjakuvakerronnan siipien alle ja kohottaa sen lentoon. Jopa äänimaailma elokuvassa tukee illuusiota sarjakuvasta. Nimittäin lukuisissa kohtauksissa äänimaailmasta sukeutuu juuri sellainen kuin mitä voisi kuvitella äänimaailmaksi, jos lukisi tarinaa paperilta sarjakuvamuodossa.

Ottamatta kantaa kristittyjen, muslimien tai juutalaisten näkemyksiin uskonnollisista enkelihahmoista, pitää aina muistaa, että tällaista tarinaa lähtökohtaisesti ei ole tarkoitettu teologian oppitunniksi. Enkelit, mystiset viittaukset ja teologisten turinointien oikeellisuus on tässä elokuvassa vain viitekehyksenä sopivan sarjakuvamaisen tunnelman luomistyössä ja sen literaalinen tulkinta tässä kontekstissä ei ole millään mittapuulla mielekästä. Vahvasti kritiikkiä mm. juuri uskonnollisten viitekehyksien epäkorrektiudesta aikanaan saanut elokuva on sittemmin noussut okkulttisten trillerien kärkikastiin, kun ajan armoton hammas on marinoinut elokuvasta suoranaisen kulttielokuvan. Erittäin tärkeinä elementteinä elokuvan onnistumiselle ovat kaikkien pää- ja sivuosanäyttelijöiden roolitukset ja roolisuoritukset rooleissaan. Peter Stormare itsensä Saatanan roolissa on tyrmäävä, Tilda Swinton arkkienkeli Gabrielina on jotakuinkin täydellinen suoritus, Djimon Hounsou voodoopappi Papa Midniten roolissa on unohtumattoman tyylikäs ja tietenkin pääparin Keanu Reevesin ja Rachel Weiszin välinen kemia kohtauksesta toiseen on oivallisen eloisaa ja juuri prikulleen rytmitettyä. Elokuvan visuaalinen ilme efekteineen on vahva ja uniikki ja elokuvan sisäinen valittu ilme pysyy johdonmukaisena läpi elokuvan; vähän samalla tavalla mitä esimerkiksi samana vuonna julkaistun toisen sarjakuvafilmatisoinnin, Sin Cityn (2005, Frank Miller, Quentin Tarantino, Robert Rodriquez) kohdalla kävi. Juonenkuljetus on sujuvaa ja sopivasti rytmitettyä. Kaiken tämän positiivisen suitsutuksen jälkeen pitää kuitenkin nostaa tikun nokkaan se, että elokuvan pituus aiheuttaa sen, että elokuvaan on jätetty kohtauksia, jotka haiskahtavat toisteisilta ja elokuvan loppukliimaksin saavuttaminen ei onnistu ilman välipysähdyksiä turhuuksien rovioilla. Elokuvan kohtauksista osa tuntuu jopa oudosti kliseisiltä, jos on sattumalta nähnyt muitakin alan elokuvia (kuten vaikkapa The Devil Rides Out (Terence Fisher, 1968), The Exorcist[x] (William Friedkin, 1973), The Prophecy (Gregory Widen, 1995), The Ninth Gate (Roman Polanski, 1999), Hellboy (Guillermo del Toro, 2004)).

Yhteenveto

DC Comicsin Hellblazer -sarjakuvasarjaan pohjautuva filmatisointi uhkuu tyyliä ja visuaalista silmää ohjaajansa Francis Lawrencen käsissä. Lawrence ei pelkästään saa tarinaa juoksemaan sarjakuvan ja filmin formaattien amalgaamina vaan onnistuu tekemään sen molempien medioiden taiteellsia aspekteja oivallisesti yhdistäen. Elokuvan tarina ei toki suoraan siirrä sarjakuvan lähdemateriaalin tarinaa filmille, joten juuri tätä elokuvan tarinaa ei suoranaisesti voi paperisivuilta sellaisenaan ahmia. Näyttelijöiden antautuminen rooleihinsa kruunaa teoksen yhtenä okkulttisten kauhutrillerien valioteoksista kautta aikain.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

American Mary (2012)

Ohjaus: Jen Soska, Sylvia Soska
Käsikirjoitus: Jen Soska, Sylvia Soska
Tuotantomaa: Kanada
Kieli: englanti, unkari, saksa
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 103 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

americanmary_primaryJohdanto

Kehokauhun lajityyppi elää ja voi hyvin. Lajityypin esimerkkejä tavataan tehdä ympäri maailman nyt uudella vuosituhannella. Erityisen mielenkiintoista on havaita, miten aikakauden ilmiöt suodattuvat ja jalostuvat elokuvalliseen ilmaisuun kehokauhun nykyteoksissakin olipa kyseessä sitten geeniteknologian harppaukset ja tieteellisen etiikan rajojen hämärtyminen (Vincenzo Natali, Splice (2009)[x]), henkilöpalvonta (Brandon Cronenberg, Antiviral (2012)), naisten voimaantuminen tasaveroisina tai vahvempina sankareina (Matthijs van Heijningen Jr., The Thing (2011)) , taistelukenttien teknistyminen (Steven Kostanski, Manborg (2011)), muuntuneiden biologisten olioiden uhka (Toby Wilkins, Splinter (2008)), tavoittamattoman täydellisyyden tavoittelu (Darren Aronofsky, Black Swan (2010)), ekologinen syöminen (Julia Ducournau, Raw (2016)[x]), tekoälyn pelko (Leigh Whannell, Upgrade (2018)) ja vaikka naisen kasvaminen moderniin maailmaan (Mitchell Lichtenstein, Teeth (2007)). Yhteistä näille kaikille on, että näiden tekijät ovat hoksanneet taitavasti käyttää hyväkseen omaan aihepiiriinsä kytkeytyviä ennakkoluuloja, pelkoja ja suoranaisia fobioita.

Kasvaminen naisena on merkittävä tässä Soskan siskosten elokuvassa American Mary, jonka verisen kuoren alla sykkii monia kiehtovia ja ajankohtaisia teemoja.

Juonitiivistelmä

Lääkäriksi opiskeleva – kirurgiaan erikoistuvassa koulutusohjelmassa – nuori köyhä opiskelija Mary (Katharine Isabelle) joutuu itsensä elättääkseen ja opintonsa maksaakseen nöyrtymään nöyryyttäviin työkeikkoihin stripparina. Strippariklubin kautta Mary värvätään laittomien, mutta varsin hyvin tuottavien, kirurgisten toimenpiteiden suorittajaksi ja Mary huomaa pian olevansa kysytty taitaja erikoisessa alamaailmassa, jossa ihmiset tekevät itselleen mitä mielikuvituksellisimpia kehomuokkauksia. Mary uppoutuu pian täyspäiväisesti alamaailman laittomuuksiin, sillä hänen lupaavan uransa tuhoavat tarkoituksella hänen omat opettajansa tavalla, jota Mary ei voi antaa anteeksi. Mary muuttuu Bloody Mary:ksi; äärimmäisiä ja vaativia kehomuokkauksia suorittavaksi laittomaksi kirurgiksi, mutta myös skalpellinkäyttötaitojaan häikäilemättä käyttäväksi kostajaksi…

Kommentit

Pääosaa näyttelevälle näyttelijä Katharine Isabellelle roolitus Marynä on suoraan räätälöity. Ohjaajien osumatarkkuus sekä Isabellen roolituksessa että näyttelijän ohjauksessa on tällä kertaa moitteetonta ja kautta elokuvan Isabelle suorastaan dominoi kantaen vaativan ja elokuvan edetessä alati muuttuvan pääroolin vaivattoman kepeästi. Soskan siskosten vasta toinen kokopitkä elokuva elää ja sykkii indie underground-maailman vaatimattomien puitteiden ja alati kolkuttavien budjettirajoitteiden seassa, mutta siitä huolimatta elokuvan lopullinen ilmiasu huokuu yht’aikaa sekä tekemisen vapauden riemua että teknistä osaamista käytetystä mediasta tavalla, jota yleensä on totuttu näkemään isojen rahojen ammattimaisemmissa produktioissa. Lopullinen teos ei suinkaan näytä, tunnu eikä kuulosta minibudjetin yritelmältä, vaan ammattimaiselta kokopitkältä, joka laittaa kymmeniä kertoja itseään isompien budjettien elokuvat nurkkaan häpeämään. Ohjaajasiskokset juoksuttavat elokuvaa vetreästi, loogisesti ja tavattoman oikea-aikaisesti jokaisen kohtauksen nivoutuessa ympäristöönsä palapelin palasten tavoin. Isabelle kykenee muuntautumaan elokuvassa pehmeästä arasta uhrista kylmäksi kostajaksi poikkeuksellisen uskottavasti ja verisen hurmeen keskellä kehoja pilkkovana sahurina Isabelle suorastaan ikonisoi itsensä lajityypin historian kirjoihin.

Soskan siskosten elokuva olisi helppo hylätä vain inhan verisenä roskana. Sen ulkokuoren alta löytyy kuitenkin hienoja sivalluksia sekä patriarkaalisen yhteiskunnan rakenteisiin että modernin yhteiskunnan jäsenten käsissä olevan liiallisen vapaan ajan ilmenemismuotoihin korostuneen hedonistisina suuntauksina. Elokuvassa tutkitaan kiehtovasti siinä esiintyvien hahmojen pyrkimystä löytää ikioma paikkansa maailmassa. Oman tilan ja paikan löytäminen ei välttämättä ole helppoa ja se saattaa vaatia raakoja tönäisyjä epämääräisiin ja odottamattomiin suuntiin, mutta vanhan sanonnankin mukaan joidenkin ovien sulkeutuessa toisia ovia avautuu. Vaikka elokuvan feministinen skalpelli on teroitettu ja vaarallinen miehille, tekijät eivät kuitenkaan antaudu vihaamaan pelkästään sukupuolta. Mieshahmojen ja naishahmojen kimara pyörii monissa eri harmaan sävyissä Maryn maailman ympärillä ja yksiselitteistä kaikenkattavaa miesvihamielisyyden leimaa ei Soskan siskoksille tästä elokuvasta voi otsaan tatuoida. Päinvastoin, käsitteet mies – vihollinen ja nainen – sankari muuttuvat ja elävät herkullisesti elokuvan edetessä moneen kertaan monien käänteiden kautta.

Yhteenveto

Kehokauhun-lajityypin kuluvan vuosituhannen valioyksilöksi paljastuva elokuva on samalla anteeksiantamattoman reippaan feministinen, herkullisen verinen ja vimmaisen tehokas. Soskan siskosten teoksen keskellä riuhtoo pääosassa Katharine Isabelle hänelle juuri sopivasti rakennetussa roolituksessa. Käsin suoraan kohtauksiin kauttaaltaan tehdyt efektit ovat raikkaan punainen pirskahdus muutoin niin tietokone-efektien ylikyllästämässä kauhuelokuvien maailmassa. Jos ei tullut selväksi vielä, niin elokuva on varsin verinen eikä siten sovellu kaikille lajityyppiin vain pintapuolisesti sukeltaneille. Varsinaisesti elokuva karttaa olemasta pelkästään yksinomaan kauhua ja tasapainoilee nuoralla juonivetoisen draamallisen etenemisen ja brutaalin hurjuuden välimaastossa.

8/10.

Apostle (2018)

Ohjaus: Gareth Evans
Käsikirjoitus: Gareth Evans
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 130 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

apostle_primaryJohdanto

Elokuva Apostle ottaa verisesti kantaa uskonnon kieroutumisen seurauksiin. Kristikunnan aikanaan kiivaasti tuhotessa pakanauskontoja ja niiden harjoittajia, tuhoamisen tärkeimpiä taustoittajia ei suinkaan ollut itse uskonto vaan tiedostettu todellisuus siitä, että yhtenäinen uskonto on erinomaisen toimiva alamaisten hallintamekanismi. Uskomisen erilaiset muodot ovat kuitenkin olleet moninaiset ja aluksi pakotetusti kristittyyn maailmaan jäi elämään tuhansia ns. pakanauskontojen myyttejä ja riittejä. Ne sotkeutuvat nykypäivänkin kristityn maailman uskomuksiin iloisena sekamelskana ja näyttäytyvät eri puolilla maailmaa hyvin erilaisina muotoina. Eräseutujen pakanallisia perinteitä ei kristitty maailma oikeastaan ole koskaan onnistunutkaan hävittämään ja aikaa sitten katsoi paremmaksi strategiaksi integroida ja valjastaa nämä osaksi kristinuskoa mieluummin kuin tuhota kaikki niihin uskovat. Jotkut näistä kuitenkin muuntuvat harjoittajien käsissä pelottaviksi ja vaarallisiksi kulteiksi, joissa sekä ihmisen korruptoituneet jumalkäsitykset että pyrkimys totaaliseen hallintaan yhtyvät. Gareth Evansin Apostle-elokuvassa tutkitaan juurikin tällaista kulttia, mutta annetaan kultin taustalle myös vahvaa syytä olemassaololleen.

Juonitiivistelmä

Thomas Richardsonin (Dan Stevens) sisar Jennifer (Elen Rhys) joutuu kaapatuksi Walesin edustalla olevalle pienelle saarelle, jolla majailee erityinen uskonnollinen kultti. Vaikka Thomas pystyisikin jotenkin maksamaan Jenniferistä pyydetyt lunnaat, hän päättää yrittää mieluummin pelastaa siskonsa soluttautumalla outoon kulttiin ja matkustaa saarelle tekeytymällä käännynnäiseksi. Saarella Thomas tapaa eristyksessä olevan lahkon jäsenet johtajineen, jotka valaisevat Thomasille kultin uskovan saarella asuvan jumalattaren tuottavan saaren asukkaille hedelmällisempiä satoja vain veriuhrien kautta. Thomas ajautuu nopeasti syvälle kultin kauhistuttavaan maailmaan tavoitellessaan Jenniferin vapautusta eikä aikaakaan, kun Thomas törmää myös lahkon sisäisiin valtapeleihin, jumalattaren olemukseen ja kultin keinoihin hoitaa epäillyt uskonrikkojat…

Kommentit

Vimmaisen tehokkaan pääroolin Thomas Richardsonina tekevä Dan Stevens sopii rooliinsa poikkeuksellisen uskottavasti ja on epäilemättä pääsyy elokuvan onnistumiseen. Stevens osaa reagoida uskottavasti mitä oudoimpiin hahmonsa kohtaamiin tapahtumiin eikä ajaudu ylinäyttelemään saatikka vähättelemään. Epäilemättä elokuvan taustalla oleva Gareth Evans on kuitenkin paljolti vastuussa näyttelijöidensä ohjaamisesta, sillä kaikki muutkin elokuvan monet hahmot tuntuvat oikeilta ja monipuolisilta ihmisiltä, jotka kukin painivat nykyisyytensä ja menneisyytensä painolastien kanssa. Gareth Evans paitsi ohjasi, leikkasi ja käsikirjoitti elokuvan, oli myös mukana tuottamassa sitä. Evans murtautui suurempaan kansainväliseen tietoisuuteen vasta kolmannella kokopitkällä ja erittäin väkivaltaisella elokuvallaan, Indonesiassa tuotetulla The Raid (2011), joka tuuletti myrskyn tavoin toimintaelokuvien kenttää asettaen teknisen tekemisen rimaa ihan uusille tasoille. Apostle on samalla tavalla väkivaltainen, mutta groteskimmalla ja niljakkaammalla tavalla; Evans avaa ovia jopa perinteisten gore-elokuvien suuntaan rajuimmissa kohtauksissa, mutta pysyttelee silti juuri ja juuri sopivuuden rajalla mitä tulee julkaisijoiden herkkyyteen estää jakelu kokonaan. Tämä siis muistutuksena niille lukijoille, jotka kuvittelevat edessä olevan vain 1900-luvun alkuun sijoittuvan mysteerijännärin. Lukuisat elokuvan väkivaltaisista kohtauksista ovat poikkeuksellisen taidokkaasti toteutettuja ja näiden kohtausten tekemiseen käytetty aika ja vaiva välittyy katsojalle yht’aikaa inhottavan luotaantyötävinä graafisuudellaan ja herkullisen taidokkaina muistutuksina siitä, millaisiin äärimmäisyyksiin uskonto voi ihmiset ajaa. Evans ei varsinaisesti mässäile, mutta ei myöskään halua karttaa. Vaikka elokuvallisen väkivallan tehoa voi saada irti mielikuvituksenkin kautta, Evans haluaa erityisesti korostaa ja alleviivata tekemisen seurauksia näyttämällä ne myös katsojalle. Uhrien ja tekijöiden henkiseen tilaan suhtautuminen muuttuu olennaisesti audiovisuaalisen ärsykkeen korvatessa pelkkä mielikuvitus. Kun tyypillisessä halpistrillerissä kamera panoroi pois tilanteesta, vaikka puukotuksesta, katsojan pitäisi silloin pääkopassaan visualisoida tilanne kaikessa karuudessaan. Todellisuudessa kuitenkin normaali reaktio on nimenomaan välttää liian yksityiskohtaista visualisointia ja kuitata tilanne: uhria sattuu, tekijä on ikävä ihminen. Evans ei tässä elokuvassa päästä katsojiaan niin helpolla.

Elokuva kulkee kaksituntisen kestonsa sujuvasti mysteerin lankojen auetessa verkkaisella, mutta hyvin hallitulla tahdilla. Elokuvan tempo on alakuloisen hidas ja linja pysyy alusta loppuun; se on kuin ajankuvaan, 1900-luvun alkuun, sopiva tekemisen tahti ennen kiivaiden tehdaslinjojen aikakautta. Evans rakentaa outouden tunnelmaa eikä olekaan tekemässä hyperaktiivista jokaiseen suuntaan kimpoilevaa toimintaelokuvaa tässä. Sellaista odottavat pettyvät vääjäämättä, mutta kasvavaa tehokkaan piinaavaa tunnelmaa arvostavat haltioitunevat Evansin käsittelyssä.

Yhteenveto

Ohjaaja Gareth Evansin omaan käsikirjoitukseen pohjautuva omaperäinen tutkielma uskonnon korruptoivista vaikutuksista ja siitä, miten tämä korruptio hyvin nopeasti alkaa näyttäytyä normaalina sen harjoittajille. Erittäin väkivaltaiseksi ajautuva mysteeri kasvaa vaikuttavan tehokkaasti alkutahdeista lopun verijuhliin. Elokuva karttaa nopeita kliseisiä yllätyksiä ja koomisia väliepisodeja. Niiden sijaan se luottaa verkkaisesti ja keskeytyksettä kasvavaan outouden tunnelmaan, joka toimii elokuvan läpi kulkevana punaisena lankana ja palkitsee siihen paneutuvan.

8/10.

The Disappearance of Alice Creed (2009)

Ohjaus: J.Blakeson
Käsikirjoitus: J.Blakeson
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: alle miljoona euroa
Arvioitu: tammikuu 2020
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

thedisappearanceofalicecreed_primaryJohdanto

Tässä ohjaaja J.Blakesonin esikoiselokuvassa on vain kolme näyttelijää (Eddie Marsan, Martin Compston ja Gemma Arterton). Vähälläkin pärjää, jos homma on niin sanotusti hallussa sekä ohjauksen, näyttelijöiden että käsikirjoituksen suhteen. Ennen Blakesonin vuoden 2009 elokuvaa on toki ehditty nähdä jo herkullinen kaarti muutaman näyttelijän jännityselokuvia, joiden ohjaajat ja näyttelijät ovat useimmille elokuvien harrastajille tuttuakin tutumpia nimiä. David Fincherin erinomainen ahtaan paikan tuntoja kanavoiva elokuva The Panic Room (2002) esittelee meille Jodie Fosterin, Kristen Stewartin, Forest Whitakerin, Dwight Yoakamin ja Jared Leton muodostaman viisikon kissa- ja hiirileikissä epäonnisen murtokeikan keskellä. Danny Boylen esikoisteos, huumaavan upea Shallow Grave (1994)[x] kertoilee miten Kerry Foxin, Christopher Ecclestonen ja Evan McGregorin näyttelemän kolmikon itselleen valitseman kimppakämppäilijän kuoleman kanssa kuuluukaan menetellä. William Friedkinin ohjaamassa hyytävän häiritsevässä elokuvassa Bug (2006)[x] tapaamme Ashley Juddin, Michael Shannonin ja Lynn Collinsin viettämässä aikaansa foliolla tiivistetyssä rähjäisessä loukossaan. John Boorman ennakoi omia myöhempiä selviytymiselokuviaan elokuvallaan Hell in the Pacific (1968), jossa Lee Marvinin ja Toshirô Mifunen näyttelemien eri osapuolten sotilaiden olisi pärjättävä yhdessä autiolla saarella. Roman Polanski on asialla elokuvallaan Nóz w wodzie (Knife in the Water, 1962) näyttäessään, että tiiviin näyttelijäkolmikon voi viedä vaikka vesille. Samalla asialla sittemmin tapaamme Nicole Kidmanin, Sam Neillin ja Billy Zanen Philip Noycen jännäriklassikossa Dead Calm (1989)[x]. Rob Reinerin hyytävä Stephen King -filmatisointi Misery (1990) ujuttaa katsojat mukaan James Caanin ja Kathy Batesin vuodetouhuihin. Radha Bharadwajin valitettavan vähän huomiota saaneessa jännärissä Closet Land (1991) Madeleine Stowen ja Alan Rickmanin välinen kissa- ja hiirileikki saa karmivia käänteitä. Eivätkä ne käänteet niin auvoisia ole Joseph L. Mankiewiczin legendaarisessa yllätysjännärissä Sleuth (1972), jossa Michael Cainen ja Laurence Olivierin välillä hieman hiertää tahi samaisen elokuvan odottamattoman onnistuneessa uudelleenvirityksessä, Kenneth Branaghin elokuvassa Sleuth (2007), jossa samaa asetelmaa virittelevät jälleen Michael Caine ja Jude Law. Ingmar Bergmanin jännityselokuvassa Persona (1966) Liv Ullman ja Bibi Andersson viettävät yhteistä aikaa toisen puhuessa ja toisen vaietessa.  Listaa olisi toki helppo jatkaa usein jopa samojen ohjaajien teoksilla, mutta eiköhän tämä riitä tämän arvion pohjustukseksi.

Juonitiivistelmä

Vicin (Eddie Marsan) ja Dannyn (Martin Compston) kuningasideana on kaapata ison pohatan parikymppinen tytär Alice (Gemma Arterton) isojen lunnasrahojen siintäessä rikollisten visioissa. Vic on suunnitellut rikoksen pitkän ajan kuluessa hyvin yksityiskohtaisesti ja pyrkinyt ottamaan huomioon pienimmätkin ongelmakohdat suunnitelman kulussa. Alice kuitenkin onnistuu pilaamaan rikollisten tarkan aikataulun ja hyvän suunnittelun eikä taida Dannylläkään olla ihan kaikki kortit paljastettuina suunnitelman lähtiessä käyntiin.

Kommentit

Ohjaaja Blakesonin esikoinen on epätavallisen tiivis ja kypsä ollakseen esikoiselokuva. Jännityselokuvan käänteet ovat älykkäitä ja odottamattomia eikä elokuvan tulevaa suuntaa ole todellakaan helppoa ennustaa, mikä on useimmissa 2000-luvun jännäreissä vähän turhankin usein niin sanottu helmasynti. Itse asiassa ohjaaja on upottanut käsikirjoitukseensa ison nipun mukavasti ärsyttäviä palasia, jotka hienovaraisesti ensin asettavat katsojalle tiettyjä kuviteltuja odotuksia tulevasta ja sen jälkeen hieman myöhemmässä vaiheessa kääntävät suuntaa ihan muualle. Nämä koukut eivät ole kuitenkaan epäloogisia eikä niitä ole liiaksi. Elokuvassa on lisäksi suuri joukko kohtauksia, eleitä ja vuorosanoja, jotka saavat merkityksiä vasta elokuvan kulkiessa kohti loppuaan, joka seikka on epätavallista muutoin varsin kylmäävässä ja brutaalissakin juonenkulussa. Tylytyksen vastapainona ohjaajan oman käsikirjoituksen hienovaraisuudet pääsevät oikeuksiinsa ja luovat moitteetta sykkivän kudelman, jonka päälle näyttelijöiden on mukava laskea omat munansa. Kolmen koplan – Gemma Artertonin, Eddie Marsanin ja Martin Compstonin – joukosta Eddie Marsan vetää pisimmän korren ja Marsan tekee sinällään epämiellyttäväksi alussa maalatun kylmäverisen rikollisen roolissa verrattoman upeaa työtä. Gemma Artertonin roolihahmo saa uusia ulottuvuuksia vasta tarinan edetessä pidemmälle, mutta Arterton hoitaa kyllä moitteetta kidnapatun nuoren naisen epätoivon ja pelon kohtaukset. Martin Compstonin huulilta valheet seuraavat toisiaan niin vakuuttavasti, että liekö näyttelijä itsekään tiennyt milloin hahmonsa oli määrä puhua totta ja milloin potaskaa. Ääniraita on elokuvassa minimaalinen, jopa olematon. Ohjaaja keskittyy mieluummin siihen, että näyttelijöiden tuottamat äänet ovat etualalla koko elokuvan ajan. Erityisesti Gemma Artertonin Alice-hahmon ahdingon voi tuntea luuytimissään kidnappauksen aikana, vaikka mistään Scream Queen -tyyppisestä näyttelijästä ei kysymys olekaan.

Elokuva kulkee koko kestonsa jouhevasti ja luontevasti. Notkahduksia tai uinahtamisia ei ole ollenkaan ja useimmat elokuvan lukuisista käänteistä tulevat juuri oikein ajoitettuina ja tikahduttavan onnistuneesti. Siltikin osa käänteistä jää lopulta hieman vaisuiksi, jokunen jopa hivenen epäuskottavaksi ja parikin vaille lopputulemaa. Vieläkin jämäkämpi käsikirjoituksen tiivistäminen olisi ehkä ollut paikallaan, sillä elokuvassa on niin vähän yksityiskohtia mihin tarttua, että pienen pienetkin epäkohdat ajautuvat näkyviin toisin kuin vaikkapa jossakin Michael Bayn efektihumputuksessa. Valtaosa elokuvan tenhosta sukeutuu kuitenkin siitä samasta mistä aikanaan toinen debyyttiteos, Danny Boylen elokuva Shallow Grave (1994), tenhonsakin ammensi. Nimittäin päähahmojen varsin teräväksi hiotusta ja oikein ajoitetusta dialogista näiden kunkin rakentaessa itselleen uusia asetelmia juonittelun kuluessa. Katsojalle on kuitenkin hyvin selvää, että koko elokuva rakentuu tavalla tai toisella sen varaan, että ihan kaikki ei menekään rikollisten kuvittelemalla tavalla. Hienoa on se, että käsikirjoitus ei ohjasta tarinaa vain odotettujen tylsien patenttiratkaisujen viidakon läpi vaan käyttää asetelmaa ja odotusarvoja ovelasti hyväkseen.

Yhteenveto

Erittäin taitavasti kudottu, näytelty ja ohjattu pienen budjetin tiivistunnelmainen brittijännäri yllättää liikkuessaan varsin häijyjen käännösten katveissa vain kolmen näyttelijän ja hyvin rajoitettujen kuvauspaikkojen voimin. Ohjaaja J.Blakesonin debyytti antaa luvan odottaa hyvää ohjaajan tulevaisuudelta. Brittijännärin tehokkuus pyylee viimeisilleen viritetyn käsinkosketeltavan kiristyvässä tunnelmassa, joka ei herpaannu elokuvan 100-minuuttisessa kestossa yhtään ainukaista kertaa.

8/10.

Bad Times at the El Royale (2018)

Ohjaus: Drew Goddard
Käsikirjoitus: Drew Goddard
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 32 milljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 12.10.2018
Arvioitu: kesä 2019
Arvioidun version pituus: 141 minuuttia

badtimesatelroyale_primaryJohdanto

Klassisen film noir -elokuvan vakiokuvastoon kuuluu monia aspekteja. Lajityypiksikin film noiria voisi kutsua, vaikka varsinaisesti mitään kovin konkreettista kriteeristöä eivät alan oppineetkaan ole kokoon pystyneet loihtimaan. Film noirille tyypillistä on realismin välttäminen tai sen kokonaisvaltainen hylkääminen, joka on varsin suoraa perintöä saksalaisesta ekspressionistisesta elokuvantekemisen suuntauksesta ja juontaa juurensa aina Weimarin tasavallan 1910- ja 1920-luvun elokuvatuotantoihin saakka. Alasävyvalaistus (engl. low-key lightning) on valaistustekninen keino, jota yleensä käytetään kuvaamaan erittäin isoa päävalon ja täytevalojen suhdetta kohtauksia valmisteltaessa ja kuvattaessa. Alasävyvalaistus luo vahvoja kontrasteja ja aggressiivisia kirkkaita pintoja sekä vahvistaa ja tummentaa varjoalueita luoden epätoden tuntua; tämä keskeinen film noir -elokuvien tyylikeino on sekin peräisin 1920-luvun saksalaisesta ekspressionismista. Kohtalon ivan, sankarien tylyn kohtalon, henkisesti voimaantuneiden, mutta moraalisesti epäsopivien naisten, fatalismin, kylmän ja kostean urbaanin asfalttiviidakon ja kyynisyyden estoton ihannointi puolestaan pulpahti esille sekä ranskalaisten että yhdysvaltalaisten rikoskirjailijoiden valtaisassa tuotantobuumissa 1930-luvulla ja löysi nopeasti tiensä film noir -elokuviin 1940- ja 1950-luvuilla, vaikka kaikki film noir -elokuvat eivät toki olekaan rikostrillereitä. Melkein kaikkea tätä yllä mainittua ja vähän muutakin tarjoilee Drew Goddard yhden kohtalokkaan yön tapahtumia kuvaavassa rikoselokuvassaan Bad Times at the El Royale. Samaan aikaan Goddard sekä osoittaa perinteikkäälle film noir -elokuvalle kunnioitusta että purkaa sen totuttuja konventioita pienempiin osasiin kuin tutkimusmatkalla näiden elokuvien tehon ja voiman alkulähteille. Samankaltaisella matkalla, mutta sillä kertaa kauhuelokuvien ja erityisessti teinislasherien lajityyppiä peraten, hän oli jo muuten aiemmin elokuvallaan Cabin in the Woods (2011). Tällä kertaa Goddard tietoisesti ja aivan avoimesti leikittelee katsojien ennakko-odotuksilla.

Juonitiivistelmä

Vuonna 1959 epäonnistuneen ryöstökeikan jälkeen yksi rikollisista kätkee saaliinsa silloin kulta-aikaansa viettävän erämaahotellin, El Royalen, huoneeseen. Aikaa vierähtää kymmenen vuotta. Hotelli on nyt ränsistynyt, menettänyt pelilupansa ja asiakkaansa sen mukana, mutta eräs kohtalokas yö saattaa kuitenkin yhteen joukon yöpymään saapuvia asiakkaita, joiden kunkin menneisyydessä on synkkiä salaisuuksia ja karmivia virheitä. Katolinen pappi Daniel Flynn (Jeff Bridges), klubilaulaja Darlene Sweet (Cynthia Erivo), imurikauppias Laramie Sullivan (Jon Hamm) ja hippi Emily Summerspring (Dakota Johnson) kukin tahoillaan pitävät yllä julkisivua, joka suojelee heidän todellisia tarkoitusperiään ja syitään viettää yö hotellilla. Hotellin ainoana työntekijänä on enää jäljellä nuorukainen Miles Miller (Lewis Pullman), joka vastaa käytännössä kaikesta hotellilla; myös sellaisista asioista, joihin ei ihan tavallisissa hotelleissa pitäisi törmätä.

Hotellilla iltaansa ja yötään viettävien asiakkaiden polut risteävät nopeasti ja salaisuuksien vyyhtien alkaessa purkautua, paljastuvat myös yksi kerrallaan henkilöiden heikkoudet ja motiivit. Julkisivujen murskauduttua murskautuvat myös mahdollisuudet rakentaa uusia sellaisia.

Kommentit

Vaikka pintapuolisesti tarkasteltuna Drew Goddardin ohjaustyö voi tuntua vain Quentin Tarantinoa ihailevaksi kunnianosoitukseksi, tarkempi tarkastelu vie tarkastelijan kyllä paljon syvemmälle elokuvan kiehtovaan maailmaan. Elokuvan henkilöhahmojen kautta Drew Goddard johdattaa katsojan odotusten, salaisuuksien, sovituksen, pakenemisen ja pakkovalintojen maailmaan. Goddard purkaa tyylitietoisesti henkilöhahmojensa kulissit hiljaksiin ja samalla upeasti yllättää katsojansa riistämällä tuttujen ja turvallisten ennakko-odotusten ja kliseiden maskit irti. Henkilöhahmojen puheiden, motiivien ja käytöksen taustoitukseksi Goddard kertoo takaumin katsojalle näiden kunkin syitä olla juuri tällä hetkellä juuri tässä ajan hylkäämässä hotellissa Nevadan ja Kalifornian rajalla. Takaumien käyttö on varsin usein mysteerijännäreissä sekavaa, kerronnallisesti rikkonaista ja tyylillisesti kokonaisuuteen sopimatonta, mutta Goddard onnistuu erinomaisen hyvin viestimään olennaisen ilman sekavuutta ja sovittaen takaumat upeasti kokonaisuuden osaksi. Osittain näiden takaumien onnistumisen takana on niihin käytetty aika, jolloin narratiivia oikeasti voidaan syventää eikä vain rouhaista sillisalaattimaisesti jotakin yksittäistä irrallista yksityiskohtaa, kuten niin usein takaumien käytössä tuppaa käymään. Haittapuolena näissä tämän elokuvan takaumissa on tietenkin se, että niihin käytetty kokonaisaika kertautuu nopeasti, kun henkilöhahmoja on kuitenkin pienehkö joukkueellinen pöyhittävänä ja pitäisi niitä varsinaisia hotelliyön kiihkeitä tapahtumiakin tuokioittain edistää. Elokuva kellottaakin varsin pitkän sprintin ja ulottuu jopa kahteen ja puoleen tuntiin ja vaikka mitään yksittäisiä kokonaan pois siivottavia kohtauksia ei nyt mieleen tulisikaan, elokuvan kesto on kyllä sen selkein heikoin lenkki: erityisesti ensimmäisen tunnin jälkeen useat kohtaukset eivät edistä kokonaisuutta tarpeeksi rivakkaasti ja myös elokuvan kliimaksiksi ajateltu loppukohtaus viivähtää tuokion pitkäksi. Ottaen huomioon elokuvan pitkän kulun ja sen alati kasvavan mielipuolisuuden salaisuuksien kudelman avautuessa, jää loppukohtaus lopulta hieman vaisuksi ja alavireiseksi. Ehkä Chris Hemsworthin näyttelemän kulttijohtajan mukanaan raahaama posse nimettömiä gorilloja tuo muutoin tiiviiseen sakkiin liikaa naamoja lisää tai ehkä loppukohtauksen sisälle rakennetut pienemmät konfliktit ajautuvat liian vaivalloisiksi, mutta yhtä kaikki kokonaisuus säröytyy hieman ja tipauttaa elokuvan mestariteoksesta vain pirun hyväksi elokuvaksi.

Näyttelijät hoitavat omat tonttinsa kautta linjan hienosti; jopa erinomaisesti. Jon Hammin hahmo väärälle vuosikymmenelle jumiutuneesta myyntimiehestä on kerrassaan herkullinen ja Lewis Pullman hotellin ainoana työntekijänä yllättää positiivisesti. Jeff Bridges pappi Daniel Flynnin roolissa on kerrassaan karmivan monipuolinen ja Dakota Johnsson kantaa näennäisen femme fatalen rooliviittaa vaivattomasti. Cynthia Erivo laulaa omat laulukohtauksensa itse eikä elokuvassa tiettävästi tehty jälkiäänityksiä ollenkaan; kaikki pantiin purkkiin siltä istumalta. Vaikka mistään musikaalista ei kysymys olekaan, 1960-lukuun kuuluvan musiikin läsnäolo on olennainen ja itsetietoisen tärkeä elementti, josta kielii myös hotellin keskipisteeksi nousevan jukeboksin rooli lähes henkilöhahmon veroisena toimijana.

Aidolle filmille 1960-luvun linsseillä taltioidun elokuvan tekninen taituruus on vertaansa vailla. Värien käyttö, kohtausten valaistus, tapahtumapaikkojen lavastukset, kamerakulmat ja -ajot, kuvasommittelu, pienet yksityiskohdat ja äänimaailma ovat kaikki yhdessä sopusoinnussa luomassa aivan omassa maailmassaan piehtaroivaa estetiikkaa, joka kumpuaa film noir -perinteistä. Kaikella tällä Goddard tietoisesti kampeaa elokuvaa irti modernien trillerien ainaisesta pyrkimyksestä korostettuun realismiin ja samalla tarjoaa katsojalle mahdollisuuden irrottautua näistä realismin odotuksista ja heittäytyä luodun fantasian syövereihin. Lopputulos on kuin hillitty kumarrus Weimarin tasavallan elokuvantekijöiden viimeisille ekspressionismin korahduksille ennen kuin natsismin nousu varsin nopeasti sammutti valot moiselta hömpötykseltä – pysyvästi – ainakin Saksan alueella.

Yhteenveto

Taitavasti ja kauniisti ommeltu neo-noir -elokuva ohjaaja/käsikirjoittaja Drew Goddardilta nivoo seitsemän henkilön tarinat yhteen ränsistyneen hotellin huoneissa, käytävillä, pihamailla ja aulassa. Erinomaisen seesteinen kuvaus ja kaikin puolin yksityiskohtainen ja huolellisesti suunniteltu mysteeri kärsii kuitenkin hieman pakkopullamaisesta lopetuksesta ja varsin verkkaisesta kulustaan. Tarina avautuu kuitenkin palkitsevasti, jos siihen vain vaivautuu keskittymään. Goddard nyppii variksen tavoin palasiksi katsojan ennakko-odotuksia ja film noir -elokuvan lajityypin keskeisiä konventioita, joten ainakaan harmillisiin kliseisiin ei nautinto ainakaan tyssää. Vaikka elokuva ei olekaan hidasta laahustusta, on se silti tempoltaan verkkainen ja vaatii katsojaltaan paneutumista. Pitkä juoksuaika, verrattain vähäinen toiminnallisuus ja seesteisen hitaasti avautuva kerronta pitänevät huolta, että paikallaankin tärisevät ADHD-katsojat eivät loppuun saakka tätä kyllä jaksa katsoa.

8/10.

Mayhem (2017)

Ohjaus: Joe Lynch
Käsikirjoitus: Matias Caruso
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Arvioitu: marraskuu 2018
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Budjetti: noin 2,5 miljoonaa USD
Kieli: englanti

Johdantomayhem_primary

Ihmisten liikkumisen estäminen – eli eristäminen – on tärkeä elementti lukuisissa jännitys- ja kauhuelokuvissa hulvattomista komedioista totisiin kidutuselokuviin. Ilman eristämisen elementtiä varsin iso osa skenaarioista ei edes voisi toimia. Yhteiskuntien viimeisten vuosikymmenien kiivas kaupungistuminen on tuonut mukanaan myös isot kauppakeskukset, korkeat tornitalot ja pilvenpiirtäjät ja näiden elementtien käyttäminen eristämisen välikappaleina alkoi haparoiden elokuvien rakenteen keskeisenä osana 1960-luvulla ja toden teolla 1970-luvulla. Sittemmin niiden vertauskuvallinen käyttö on monipuolistunut ja tehostunutkin. Eristämisen tehokeinona kaupunkirakenteiden sisälle tarkoituksella eristetyiksi rakennetut kompleksit toimivat erityisen hyvin: sekä estämällä ulkomaailman tuloa sisälle että estämällä sisältä ulos pääsyä.

Catherine Deneuve teki hienon roolin kerrostaloasuntoonsa sulkeutuvana nuorena naisena Roman Polanskin elokuvassa Repulsion (1965) ja on yksi varhaisia esimerkkejä siitä, miten ison kaupungin kerrostaloa käytetään eristäytymiseen. Hieman vastaavissa merkeissä mennään tuoreemmassa Juanfer Andrésin ja Esteban Roelin hyytävän tehokkaassa elokuvassa Musarañas (Shrews Nest, 2014), jossa seurataan sairaalloisen torikammoisen naisen painimista oman eristäytymisensä kanssa suljettujen ovien takana 1950-luvun Madridissa. George A. Romeron  zombie-elokuvan klassikossa Dawn of the Dead (1978) eristäytyminen ostoskeskukseen ulkomaailman kauhuilta on tunnetusti tarinan keskiössä. Vähän pienempi ostoskeskus on tärkeä myös Frank Darabontin elokuvassa The Mist (2007)[x]. Vastaavan kokoluokan pienempiä kauppoja tavataan myös esimerkiksi Scott Spiegelin pienemmän piirin tuntemassa slasher-elokuvassa Intruder (1989) sekä vielä pienemmän piirin arvostamassa, mutta varsin toimivaksi kiristyvässä Ben Rockin elokuvassa Alien Raiders (2008). John Guillerminin elokuvassa The Towering Inferno (1974) taas eristäydytään yhä pienempiin ja pirstaloisempiin tiloihin liekehtivässä pilvenpiirtäjässä, josta ulospääsyä ei oikein tahdo löytyä. John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988) Bruce Willisin John McClane-hahmo on eristyksissä pilvenpiirtäjässä talon kaapanneiden terroriterojen jahdatessa häntä hampaisiin asti aseissa.  Gary Shermanin elokuvassa Poltergeist 3 (1988) eristäytymistä pilvenpiirtäjään aiheuttaa henkimaailma. Dennis Donnellyn elokuvassa The Toolbox Murders (1978) asukkaat ovat lirissä heitä jahtaavan murhaavan mielipuolen terrorisoidessa koko kerrostaloa. Joe Cornishin elokuvassa Attack the Block (2011) asuinkerrostaloon eristäytynyt porukka pelkää ulkoavaruuden mörökölliäisiä. Gareth Evansin toimintaelokuvassa The Raid: Redemption (2011) poliisijoukon on tarkoitus siivota kertarysäyksellä kokonainen kerrostalo rikollisista aineksista … ei mene ihan Strömsön mallin mukaan se. Täsmälleen sama on meininki Pete Travisin vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa Dredd (2012). Zombie-olentojen invaasioista pääsemme nauttimaan Martin Krenin elokuvassa Rammbock (2010), Yannick Dahanin ja Benjamin Rocherin elokuvassa Horde (2009)[x] sekä Pazo Plazan ja Jaume Balagueron elokuvassa [REC] (2007)[x], joissa kussakin asukkaat ovat eristyksissä asuinkerrostalon uumenissa, mutta joissa kussakin kerronnan keinot hahmoineen poikkeavat tyystin toisistaan. Toimistorakennuksiakaan ei ole kokonaan unohdettu: siitä varsin tuore esimerkki Greg McLeanin elokuva The Belko Experiment (2016).

Monet moninaiset ovat tämän simppelin listan elokuvien keinot käyttää kaupunkiviidakoiden valtasuonien kupeessa sykkiviä rakennuskomplekseja jännitysviihteen välikappaleina. Mielenkiintoisesti ohjaaja Joe Lynchin aiempikin elokuva Everly (2014)[x] on myös saman teeman variaatio: siinä Salma Hayekin näyttelemä kaupunkikerrostalon asuntoon eristetty nainen suojautuu kaikin konstein ovista ja ikkunoista sisään tunkeutuvilta epeleiltä.

Juonitiivistelmä

Derek Cho (Steven Yeun) aloitti lakiasiantoimistossa nuorempana täynnä intoa ja korkeaotsaista kuvitelmaa maailman muuttamiseksi paremmaksi. Elämä osui kiveksiin ja Derek huomaa olevansa osana tympeää koneistoa, jossa selkäänpuukotus, kieroilu ja mustamaalaaminen kuuluvat tavalliseen työpäivään työntekijöiden taistellessa tietään ylemmäs toimiston hierarkiassa. Lainanlyhennysten takia pulassa oleva ja asuntonsa menettämässä oleva Melanie Cross (Samara Weaving) sattuu olemaan toimistossa pettymässä jälleen yhteen palaveriin, kun koko toimistorakennus suljetaan. Käy ilmi, että rakennuksessa riehuu ID-7; ympäri maailmaa kaaosta aiheuttava virustauti, joka hyökkää uhrinsa aivoihin vaikuttaen impulssihallintaan, moraalia sääteleviin keskuksiin ja heikentäen aivojen normaaleja estorakenteita. Uhrit alkavat käyttäytyä äkkiarvaamattomasti ja jopa estottoman väkivaltaisesti. Eristettyyn toimistorakennukseen ruiskutetaan virusta neutraloivaa ainetta, mutta sisällä olijoiden pitää kestää kahdeksan tuntia ennen kuin saarto voidaan purkaa. Derek ja Melanie sattumalta lyöttäytyvät yhteen yhteisen päämäärän edessä: heidän kokemiensa nöyryytysten ja vääryyksien kostaminen yhtiön ylimmälle johdolle, jonka toimistot majailevat toimistorakennuksen ylimmissä kerroksissa ja ovat tarkoituksella vaikeasti saavutettavia. Derek ja Melanie lähtevät kirjaimellisesti kellarista nousunsa kerros kerrallaan kohdaten täydellisessä kaaoksessa olevan toimiston viruksen tartuttaessa kaikki rakennuksessa työskennelleet.

Kommentit

Sujuvaksi viihteeksi varsin suoraviivaisen juonirakennelman kakaiseva ohjaaja Joe Lynch lumoaa elokuvansa ilmapiirillä. Värimaailma, kuvakulmat, tekniset ratkaisut kohtauksien rakentamisessa sekä hahmot ovat kaikki juuri ilkikurisesti irrallaan todellisuudesta matkalla sarjakuvamaiseen ilmaisuun. Valinnat tuntuvat harkituilta ja ne luovat elokuvalle tehokkaan ja toimivan identiteetin, jonka varaan on helppo sijoittaa mustan verikomedian kultahippuja. Hahmot ovat juuri sopivasti karrikoituja ja niiden näyttelijät on ohjeistettu juuri oikein pitämään hahmonsa juuri ja juuri mielenterveyden täällä puolen, mutta silti sopivasti arvaamattomia ja vaaksan vinksallaan hoitolaitoksen suuntaan. Tämä hahmoihin sisään upotettu arvaamattomuus saa herkullisesti jatkoa elokuvan tarinasta, sillä vaikka sen lopputuleman ennakointi ei ehkä edellytä kilautusta sille kaikki tietävälle kaverille, sen kohtausten sisään on saatu mahtumaan varsin oivasti jänniä ja odottamattomia yksityiskohtia.

Elokuvan kohtausten jatkumo virtaa hyvin johdonmukaisesti koko elokuvan maltillisen keston. Tekijät sitovat taitavasti katsojan mukaan tapahtumiin eivätkä riko kokonaisuutta liian mutkikkailla sivuhahmoilla tai sivujuonteilla, jotka molemmat seikat ovat yleensä vastaavien elokuvien murheellisia helmasyntejä. Kaiken tämän takana on pääparin Steven Yeunin ja Samara Weavingin saumaton yhteispeli ja toisiaan täydentävä läsnäolo. Erityisesti Weavingin suoritus on lumoavan tenhoava ja antautuva; aivan kuin näyttelijä nauttisi juuri tämän elokuvan tekemisestä eniten koko urallaan. Weaving osaa ilmehtiä ja eleillä huomattavasti Steven Yeunia monipuolisemmin, mutta silti näyttelijöiden yhteisissä kohtauksissa kaikki palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen.

Elokuva on erittäin väkivaltainen ja veriefektit ovat keskeinen osa sen identiteettiä. Siltikin se osaa pitää sisällään sosiaalista satiiria ja ahneuden logiikan arvostelua ihan yhtä lailla kuin tarjota tyydytystä verisen toiminnan nälkäänkin. Pitkään kypsyneen toimistoihmisen nyt riittää!-päivää ja sen seurauksia tutki jo aikanaan Joel Schumacher pitkähköksi venahtavalla elokuvallaan Falling Down (1993)[x], mutta Lynchin Mayhem pitää sisällään vähintäinkin yhtä paljon asiaa maailman tilasta kuin Schumacherinkin pienimuotoinen maailmanmenestys silloin aikanaan. Mutta ilman jonninjoutavaa melodraamaa: eihän kukaan Schumacherin elokuvasta muista pojan synttärivideoiden katselua tippa linssissä, mutta liian tuttavalliseksi käyvien jengiläisten kurmottaminen pesäpallomailalla on vaikeampi unohtaa. Siltikin Mayhem on aivan liian verinen, sarjakuvamaisuuteen kumartava ja äkkiarvaamaton saavuttaakseen suurten yleisöjen huomiota ja jäänee siten pienten piirien tuntemaksi. Eipä siinä mitään pahaa ole sinällänsä asemoida itsensä olemaan sinut tiettyjen rajoitettujen katsojaryhmien kanssa. Ei jokaisen elokuvan tarvitse miellyttää kaikkia ja tarjota jokaiselle jotakin mutusteltavaa. Onneksi.

Yhteenveto

Yllättävän tuore ja railakas kauhukomedia elää ja hengittää sen kahden päänäyttelijänsä varassa. Menevä ja riehakas ote sävyttää elokuvaa sen alkuhetkistä lopputööttäilyihin asti ohjaajansa Joe Lynchin hallitessa tyylin ja rakenteen yhdistelyn varsin oivasti. Erinomaisen koukuttava ja verinen skenaario ei ehkä ole kaikkein omaperäisin, mitä maa päällään kantaa, mutta elokuvan rentous, tempo ja anarkistinen tunnelma ovat ihastuttavan käsinkosketeltavia. Ei sovi totisille eikä verikekkereitä vieroksuville.

8/10.

Miami Blues (1990)

Ohjaus: George Armitage
Käsikirjoitus: George Armitage
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 11 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 30.11.1990
Arvioitu: kesäkuu 2007
Arvioidun version pituus: 97 minuuttia

Johdanto

miamiblues_primary

Neo-noiriksi kutsutun elokuvallisen suuntauksen 90-luvun merkkipaaluihin kuuluva Miami Blues on harvakseltaan elokuvia ohjanneen George Armitagen ilmeisesti ainut neo-noir -elokuva. Miami Blues yhdistelee synkkää mustaa huumoria, fatalismia ja kohtalon vääjäämättömyyttä hiljaksiin kiristyvässä ja ehdottoman koukuttavassa tarinassa. 1990-luvun alkuhetket olivat jostain syystä erityisen otolliset lajityypille. Kierojen rikollisten yksilöiden edesottamuksia käsiteltiin lohduttomissa ja melankolisen fatalistisissa rikostarinoissa, jotka upposivat hyvin yleisöihin ja saivat ohjaajikseen ja näyttelijöikseen yhtä lailla kokenutta kaartia ja uusia nousevia kykyjä. Pelkästään 1990 ensi-iltansa sai George Armitagen Miami Blues -elokuvan lisäksi peräti toistakymmentä varsin hyvin menestynyttä ja melko isojenkin starbojen tähdittämää selkeästi film noir -vaikutteista rikostrilleriä ja -draamaa.

Mike Figgisin elokuva Internal Affairs (1990) kertoili kieron kytän ja sisäisen poliisin tutkijan tiivistyvästä kissa ja hiiri-leikistä Andy Garcian ja Richard Geren taidoilla. Michael Ciminon elokuvassa Desperate Hours (1990) Mickey Rourken lakia pakoileva ketku valtasi naimisissa olevan parin (Anthony Hopkins ja Mimi Rogers) elämän asuntoineen. Stephen Frearsin trillerissä The Grifters (1990) rikollisen huijarin (John Cusack) uskollisuus oli koetuksella huijarityttöystävän (Annette Bening) ja huijariäidin (Anjelica Huston) välissä. Curtis Hansonin trillerissä Bad Influence (1990) Rob Lowen näyttelemä mysteerimies kehotti James Spaderin näyttelemän nuoren nousukkaan tutkimaan omaa pimeää puoltaan ja seurauksena epävakaa tiimi vaipui huumehouruiseen rikoskierteeseen. Dennis Hopperin elokuvassa The Hot Spot (1990) pikkukaupunkiin saapuva rikollinen (Don Johnson) ajautuu oitis ongelmiin sekä kaupungin virkavallan että kaupungin naisten (Virginia Madsen, Jennifer Connelly) kanssa. Abel Ferraran elokuvassa The King of New York (1990) vankilasta vapautuva rikollispomo (Christopher Walken) pistää tuulemaan pyrkimyksenään ottaa kaupungin alamaailma otteeseensa (Steve Buscemi, Wesley Snipes, Laurence Fishburne, David Caruso). Coenin veljesten elokuvassa Miller’s Crossing (1990) mafiapomojen (Jon Polito, Albert Finney) ja näiden alaisten (John Turturro, Gabriel Byrne) välejä hiertävät sekä raha että naiset. Peter Hyamsin trillerissä Narrow Margin (1990) Anne Archerin näyttelemä hahmo todistaa vahingossa mafiapomon tekemän murhan ja ajautuu nopeasti ajojahdin uhriksi, jossa häntä yrittää pitää hengissä Gene Hackmanin näyttelemä apulaispiirisyyttäjä. Gene Hackmanin piti muuten alun perin näytellä Miami Bluesissa Juniorin rooli, mutta vetäytyi ja rooliin kiinnitettiin Alec Baldwin. Jack Nicholsonin elokuva The Two Jakes (1990) puolestaan kertoi tarinan Jack Nicholsonin näyttelemän hahmon palkkaamasta yksityisetsivästä (Harvey Keitel), joka ajautui monimutkaisen sotkun keskiöön ihmettelemään. David Lynchin tähtiä vilisevässä elokuvassa Wild at Heart (1990) taas Laura Dernin ja Nicolas Cagen näyttelemä pariskunta oli pakosalla Willem Dafoen näyttelemän palkkamurhaajan seuratessa tiukasti kannoilla. Luc Bessonin trillerissä Nikita (1990)[x] näimme miten Anne Parillaudin näyttelemä nuori nainen välttää vankilan ryhtymällä epämääräisen organisaation palkkamurhaajaksi.

Juonitiivistelmä

Miami Blues kertoo juuri vankilasta vapautuneesta Juniorista (Alec Baldwin), joka suuntaa Kaliformiasta Floridaan etsimään uusia oikoteitä rikkauden kukkuloille. Heti aluksi hän törmää Jennifer Jason Leigh:n näyttelemään tyhjäpäiseen haihattelijaan Susaniin ja näkee Susanissa oitis hyvän tilaisuuden. Kumpikin löytää toisesta mahdollisuuden siirtyä takaisin normaalin elämän rytmiin, vaikka samalla kumpikin ymmärtää oman fantasiansa lohduttoman mahdottomuuden. Juniorin perään iskostaa itsensä komisario Moseley (Fred Ward) murharyhmästä ja pääosa elokuvan kulusta seurataan joko Moseleyn tai Juniorin edesottamuksia vääjäämättömään loppuun saakka.

Kommentit

Heti elokuvan alkumetreiltä asti tulee perin selväksi, miten lopussa kortit kääntyvät, mutta elokuva haluaakin kertoa tarinan kulun näiden kahden pisteen välillä ja siinä samassa perustella, rakennella ja motivoida hahmojaan. Tyylittelyt ja tehokeinot lainaavat suoraan 50-luvun film noir -elokuvan kerronnasta ja ohjaaja Armitage onnistuu kutomaan niistä vahvasti tunnelmallisen tyylipaketin, jonka sanoman oleellisin pointti on sattuman vaikutus kohtalon kulkuihin. Armitage rakentelee pääosaparistaan lähes murhaavan yhdistelmän viattomuutta ja julmuutta, jonka parin outo dynamiikka on selkeästi koko jutun kannalta keskeinen. Näiden perässä roikkuva komisario on kuin suoraan mustavalkoisesta fiftaridekkarista nykäisty ja Fred Wardin loistava karisma sitoo komisarion hienosti osaksi kokonaisuutta.

Elokuvan jaksotus, leikkaus ja dialogi toimivat ilman ongelmia ja satunnaisesti (tosin epäilemättä kuitenkin tarkkaan harkitut) mukaan tempaistut pitkän matkan kuvakulmat lisäävät tenhoa ja vaikuttavuutta entisestään. Valitettavasti Armitage ei ilmeisesti osaa tai uskalla päästää liiaksi irti ja elokuva kärsii ripauksellisesti ohjauksen mielikuvituksettomuudesta ja staattisesta kaavamaisuudesta. Lisäksi ajoittaiseksi ongelmaksi nousee hankala kontrasti merkityksettömien pikkukohtausten ja intensiivisten juonta voimalla eteenpäin ajavien kohtausten välillä. Merkityksettömiä kohtauksia on viljelty sangen laajalla pensselillä, joten elokuvaan mahtuu hyvinkin tusinan verran kohtauksia, jotka eivät edistä sen kummemmin tarinaa tai tarinan hahmoja oikeastaan mihinkään suuntaan. Radikaalimpi ote ohjauksessa ja editoinnissa nostaisi tämän neo-noir -kulttiklassikon selvästi merkittävämmäksi teokseksi kuin miksi se elokuvan historiassa on jäänyt. Siellä täällä tarkkaamaton katsoja voi vaipua jopa erehtymään katselevansa jonkun mitättömän tv-sarjan täytejaksoa, vaikka kerronnan alla vaikuttava kohtalon ivan kouraisu ja päähahmon hämmentävän ahnas fatalistinen henki kertovat kuitenkin aivan toisenlaisesta, selvästi melankolisemmasta ja synkemmästä virtauksesta kuin mitä tv-sarjoissa on totuttu näkemään. Armitage ei vain aivan pysty välittämään tätä välittämään visuaalisin elementein. Tarinan henkilöhahmot eivät elokuvan aikana nekään tunnu kasvavan täysin tyydyttävästi eteenpäin alkuperäisestä asetelmastaan ja Miami Blues jättää siksi käsikirjoituksen osalta lievää toivomisen varaa. Elokuvan huumori on kaukana kaavamaisista slapstick-murjaisuista ja karttaa ns. comic relief -tilanteita kuin ruttoa antaen katsojalle tilaa miettiä ja arvioida itse kunkin tilanteen ironian tai huumorin aste. Huumori on kyllä selkeästi synkeällä, mustalla ja alitajuisella tasolla ja sen täyteen arvostamiseen tarvittaneen katsojaltakin ripaus tai reipas kattaus oman maailmankuvan fatalismia sekä tuntemusta lajityypin ja tietenkin pohjana olevan film noir -elokuvan konventioista. Armitage osaa myös olla katsojan kanssa leikillinenkin tarvittaessa, joten vivahteita ja veikeyksiä tarinaan mahtuu kyllä.

Yhteenveto

Miami Blues kertoo rikosdraamallisen tarinan, jossa juoni asetetaan samalle lähtöviivalle tyylin ja asenteen kanssa eikä mitään näistä oletuksellisti päästetä valta-asemaan. Lopputuloksena on omituisen synkällä tavalla kiehtova vilkaisu toisaalta rikollisen mielen syövereihin ja toisaalta katsaus ihmisiin, jotka hyväksyvät hiljaa kohtalonsa ja alistuvat siihen sen sijaan, että hakisivat aggressiivisesti reittejä muuttaa sitä. Fatalismia, ironiaa ja kylmääviä tilanteita tihkuva rikosdraama hämmästyttävän hyvillä roolisuorituksilla on neo-noir -elokuvien 1990-luvun valioita ja samalla vaikuttavan piristävä todistusaineisto siitä, että toimivan trillerin voi saada aikaan melko vaatimattomallakin budjetilla.

8/10.

Dead and Buried (1981)

Ohjaus: Gary Sherman
Käsikirjoitus: Ronald Shusett, (Dan O’Bannon)
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 94 minuuttia
Arvioitu: alkutalvi 2009
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista valkokangasensi-iltaa Suomessa sensuurin takia
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen

deadandburied_primaryJohdanto

Syrjäiset pikkukaupungit ovat suosittuja paikkoja monissa kauhuelokuvissa, koska ne antavat aivan oivan mahdollisuuden käyttää eristäytymisen elementtejä osana tunnelman luomisessa. Kokonaisen eristyksissä olevan kylän tai kaupungin ahdinkoa kuvaillaan ja käsitellään suuressa joukossa kauhu- ja tieteiselokuvia vuosikymmenien mittaan. 1970- ja 1980-luvuilla teema oli varsin suosittu; epäilemättä reaktiona kiivaaseen länsimaiseen kaupungistumiseen ja sen synnyttämiin mielikuviin takapajuisiksi jäävistä sisäsiittoisista pikkupaikoista, joiden asukkaat pittoreskista ulkokuoresta huolimatta halusivat muuttaa isoihin sivistyksen keskuksiin. Kauhuelokuvien tekijät löysivät vuosikymmenien kuluessa hyvinkin paljon varsin erilaisia ja kiehtovia kataluuksia, joita näihin sivilisaation hylkäämiin kyliin ja pikkukaupunkeihin voitiin sijoittaa. Vaihteluväliä riittää verenhimoisista vampyyreista maailman valloituksesta unelmoiviin ulkoavaruuden olentoihin, roboteista lintuihin ja itsensä Saatanan kätyreistä salaisiin aseisiin. Vilkaistaanpa vähän näitä teoksia 1980-luvulle asti ja katselmoidaan mitä ihmettä kaikkea kamaluutta sitä pikkukaupungit voivatkaan sisäänsä kätkeä. Monet tämän pienen ja epätäydellisen listan elokuvista ovat muuten saaneet kunnian olla esikuvina tai vähintäinkin inspiraation lähteinä myöhempien vuosikymmenien uusintafilmatisoinneille, sillä eihän tämä teema yhtään mihinkään ole kadonnut aikain saatossa.

Don Siegelin varhaisessa tyyppiesimerkissä Invasion of the Body Snatchers (1956)  Kalifornian Santa Miran pikkukaupungin asukkaita uhkaa kopiointi. Wolf Rillan elokuvassa Village of the Damned (1960) Midwichin pikkukylässä pitää välttää lasten tuijotusta. Whitewoodia taas pitävät noidat hallussaan John Llewellyn Moxeyn elokuvassa The City of the Dead (1960). Terence Fisherin elokuvassa The Gorgon (1964) hirviön kanssa ansaan joutuvat kyläläiset muuttuvat kiviksi. Gatlinin pikkukaupungissa Nebraskassa lapsia pitää varoman myös Fritz Kierschin elokuvassa Children of the Corn (1984)[x]. Irvin S. Yeaworth Jr:n elokuvassa The Blob (1958) nuoret puolestaan yrittävät varoittaa Pennsylvanialaisen pikkukaupungin aikuisia kaupunkiin tulleesta vaarasta, mutta nuorten varoitukset ovat kuin vastatuuleen kusemista. Pennsylvaniassa paukkuu jälleen George A.Romeron elokuvassa The Crazies (1973), jossa Evan’s Townin uneliasta pikkukaupunkia koetellaan. Samana vuonna espanjalainen Amando de Ossorio teki elokuvansa Return of the Evil Dead (1973)[x], jossa portugalilaisen pikkukylän asukkaat joutuvat kamppailemaan sokeita kuolleista nousseita ristiritareita vastaan. Ossorio oli asialla myös kahta vuotta myöhemmin elokuvalla Night of the Seagulls (1975), jossa portugalilaiseen pikkukylään muuttava innokas lääkäri huomaa valinneensa väärän paikan pitää praktiikkaa. Peter Weirin elokuvassa The Cars That Ate Paris (1975) hyvinkin nimensä mukaisesti Parisin pikkukaupunkia uhkaavat itsekseen operoivat autot. Lihaa syövät mutanttitorakat aiheuttavat päänvaivaa saaressa olevalle kalastajakylälle Terence H.Winklesin elokuvassa The Nest (1988). John Carpenterkin kosketteli teemaa elokuvallaan The Fog (1989) asettaessaan koko Antonio Bayn kalastajakylän alttiiksi omien esi-isiensä virheiden vuoksi. Jean Rollinin elokuvassa The Grapes of Death (1978) kylän ahdinkona on uusi tuholaistorjunta-aine, joka muuttaa asukkaat zombeiksi. Ihmissudet taas ovat kenkkuina Tarker’s Mills:n pikkukaupungissa Daniel Attiasin elokuvassa Silver Bullet (1985). Ulkoavaruuden veijarit pistävät hyrskyn myrskyn Kaihoron kylässä Peter Jacksonin elokuvassa Bad Taste (1987)[x]. Alfred Hitchcockin elokuvassa The Birds (1963) Kalifornian Bodega Bayn idyllinen kalastajakylä kokee lintuterrorin voiman. Robin Hardyn elokuvassa The Wicker Man (1973) Summerislen eristäytyneen yhteisön eloa saapuu häiritsemään nuori konstaapeli kadonneeksi ilmoitetun tytön etsintöjä tekemään. Joe Danten elokuvassa Gremlins (1984) Kingston Fallsin pikkukaupunkia uhkaavat pirulaiset ovat pieniä ja vihreitä. Willard Huyckin elokuvassa Messiah of Evil (1973) isäänsä etsimään lähtevä nuori nainen Arletty huomaa, että kalifornialainen Point Dumen pieni rantakaupunki on oudon kultin vallassa. Piers Haggardin elokuvassa The Blood on Satan’s Claw (1971) englantilaisen pikkukylän asukkaiden kohtalona on vaipua satanistikultisteiksi. Bryan Forbesin elokuvassa The Stepford Wives (1975) seurataan, miten Massachusettsissa sijaitsevan uneliaan pikkukylän, Stepfordin, kaikki naiset ovat epätavallisen täydellisiä, hyvätapaisia ja -käytöksisiä. Massachusettsiin sijoittuva Tobe Hooperin lopulta minisarjaksi paisunut elokuvasovitus Salem’s Lot (1979) kertoo, miten vampyyrit ottavat haltuunsa Salemin pikkukaupungin. Mitä kaikkea pöyristyttävää ikävää pikkukaupungit voivat kätkeäkään joko omien asukaidensa tai sinne saapuvien turmioksi, jonkinlainen 1980-luvun päätepiste tälle kaikelle kekseliäisyydelle on Stephen Chiodon Killer Klowns from Outer Space (1988), jossa Crescent Coven pikkukaupunkia uhkaavat … tappajaklownit ulkoavaruudesta.

Gary Shermanin Dead and Buried -elokuvassa tämä syrjäisyys on niin ikään käsikirjoituksen elinehto ja luuranko lihojen alla ja samalla se antaa ohjaajalle valtavia potentiaaleja rakentaa rauhaisaan ja uneliaaseen Potter’s Bluffin pikkukaupunkiin hyytäviä kohtauksia. Elokuvan taustalla on käsikirjoittajakaksikko O’Bannon ja Shusett, joiden laatima käsikirjoitus käyttää mainiosti hyväkseen lähtöasetelmaa. Tosin O’Bannon väittää itse, että lopullinen käsikirjoitus on kokonaan Shusettin käsialaa. Rhode Islandilla sijaitseva Potter’s Bluff on kuin sipaistu irti tiheästä modernin suurkaupungin sykkeestä omaan todellisuuteensa.

Juonitiivistelmä

Potter’s Bluff on syrjäinen New Englandin rannikolla majaileva piskuinen  kalastajakaupunki. Hiljakkoin kaupunkiin takaisin muuttanut paikallinen sheriffi Dan (James Farentino) joutuu heti aluksi selvittämään kahta omituista murhaa ja pian alkavat hänen mieleensä nousta epäilyt siitä, että jotakin merkillistä tapahtuu kaupungin uneliaiden kulissien takana. Ja kaiken kukkuraksi Danin oma vaimo Janet (Melody Anderson) tuntuu olevan mukana touhussa jollakin selitystä hamuavalla tavalla. Yhdessä kaupungin hautausurakoitsija/ kuolemansyyntutkija William G.Dobbsin (Jack Albertson) kanssa Dan ryhtyy selvittämään kuolemien taustoja tarkemmin sitä mukaa kun uutta tutkittavaa syntyy kiihtyvällä vauhdilla. Kuolleet eivät nimittäin oikein millään malttaisi pysyä kalmoina!

Kommentit

Dead and Buried sai ensi-iltansa jo 1981 vain paria vuotta käsikirjoittajien edellisen elokuvan, Alien (1979)[x] jälkeen. Vaatimattoman alun jälkeen se yllättäen kiellettiin samantien monissa Euroopan maissa. Suomessakin elokuva laitettiin raaistavana hyllylle välittömästi ja Iso-Britanniassa elokuva listattiin 1984 kuuluisalle ns. Video Nasties -listalle Thatcherin valtakauden moraalilakien vastaisena. Vuonna 1991 siitä sallittiin Suomessa jaeltavaksi rankasti lyhennelty versio ja vasta vuoden 2001 uudistettu Suomen videolaki antoi julkaisijoille mahdollisuuden levittää elokuvaa haluamassaan muodossa – 20 vuotta ensi-ilmestymisen jälkeen.

Todettakoon kuitenkin, että tokihan elokuva paikoin aika tuhtia sisältöä tarjoileekin – erityisesti vielä elokuvan teon aikaan melko tuntematon tuleva moninkertainen Oscar-voittaja ja efektimaestro Stan Winston pistää parastaan elokuvan efektipuolella tarjoillen muutamankin perin hurjan kohtauksen visualisoinnin. Elokuva on kuitenkin etupäässä selvästi enemmän tunnelmallinen kauhumysteerio kuin väkivaltainen slasher-elokuva ja siksi tuo kieltopäätös nykypäivän katsojasta tuntuukin happamalta ja kummalliselta hysterian lietsomalta konservatiivisten moraalikäsitysten riemuvoitolta, jolla kuviteltiin suojeltavan pahaa-aavistamattomia katsojia kuvitelluilta kauheuksilta. Ohjaaja Sherman rakentaa elokuvaa vahvasti mysteerion suuntaan jo alkumetreistä ja shokeeraavan alun jälkeen on tiedossa verkkaisesti etenevää tutkimusta, kun sheriffi Dan Gillis ajautuu yhä syvemmälle tutkimuksissaan ja alkaa epäröidä jo omaa vaimoaankin. Mielenkiintoisesti käsikirjoitus toimii varsin erinomaisesti siitäkin huolimatta, että Sherman paljastaa jo alkumetreillä murhaajien identiteettejä. Samalla hän tulee todistaneeksi, ettei kunnolla pohditussa skenaariossa ole erityisen suurta merkitystä vaikka katsoja saisikin havainnoida tarinan antagonistit paljon ennen loppukliimaksia. Verkkaisesti etenevän kerronnan painopiste on tunnelman luomisessa ja siinä Sherman onnistuu erinomaisen loistavasti; suorastaan mestarillisesti. Tuota tunnelmaa täydentää mahtavasti mietitty 30-luvun musiikki, josta ruumiiden entisöinnistä vastaava hautausurakoitsija erityisesti pitää ja joka luo mielenkiintoisia ja melankolisia kaikuja menneiden aikojen pikkukylien rauhaisaan elämään. Tunnelmassa on jotakin käsinkosketeltavaa ja herkkää tarinan hurjasta sisällöstä huolimatta. Erityistä huomiota on annettava elokuvan lopetukselle. Sherman sitoo lopetuksessaan koko elokuvan teemat ja irralliset vihjeet hienosti yhdellä kohtauksella antaen elokuvalle selkeän ja toimivan sulkeuman.

Gary Sherman loistaa kerronnan jäsentämisessä ja tunnelman luomisessa, mutta myös sen näyttelijöiden roolitukset ja näiden työskentely toimivat hienosti. Shown varastaa ehdottoman rautaisella suorituksellaan veteraaninäyttelijä Jack Albertson, joka valitettavasti ehti kuolla syöpään samana vuonna kuin elokuva julkaistiin. Albertson näyttelee hautausurakoitsija Dobbsia, joka pitää kunniakysymyksenä, että hänen hautaan laskemansa ruumiit on ennallistettu näyttämään mahdollisimman hyviltä – paremmilta kuin eläessään, jos suinkin mahdollista. Robert Englund muuten esiintyy elokuvassa pienessä merkityksettömässä sivuroolissa ennen kuin hänestä sittemmin sukeutui eräs kasarikauhun ikonisimpia näyttelijöitä Wes Cravenin Nightmare On Elm Street (1984) myötävaikutuksella. Albertsonin lisäksi Melody Anderson sheriffin puolisona ja James Farentino sheriffinä huokuvat menneiden aikojen elokuvien karismaa ja mielenkiintoisesti Sherman on riisunut – autoja lukuunottamatta – pikkukaupunkinsa asukkaat vaatteineen sekä talot ja kadut hienosti irti ajasta. Siksi siitä huokuu erityinen menneisyyden leima, mutta sitä ei siltikään ole helppoa naulata sidoksiin yhteen tiettyyn aikakauteen.

Yhteenveto

Dead and Buried edustaa samalla kertaa sekä tuhdin raakaa ja brutaalia kauhua että melankolista ja kauniin eteeristä kauhumysteeriota. Näiden kahden tyylin yhteensovittaminen ja rauhaisa yhdessäelo tekevät elokuvasta omituisen viehättävän ja mukaansatempaavan. Sen kontekstin ja tunnelman kautta voi elokuvan loogiset kämmit helposti antaa anteeksi ja antautua mysteerion virtaan täysin rinnoin. Mysteeri kanavoi kaukaisia Rod Serlingin Twilight Zone -televisiosarjan kaikuja ja sen todellisuudesta vienosti irrallinen tunnelma kumartaa samalla syvästi 1950-luvun EC Comicsin kauhusarjakuvien suuntaan.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Tenebrae (1982)

Ohjaus: Dario Argento
Käsikirjoitus: Dario Argento
Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Arvioitu: kevät 2008
Ensi-ilta Suomessa: 7.10.1988 (leikattuna versiona)
Budjetti: vähäinen
Kieli: italia, espanja, englanti

Johdantotenebre_primary

Italialaisen jännitysviihteen suuriin nimiin kuuluu tietenkin Dario Argento. Idean Tenebrae-elokuvaan Argento sai omien sanojensa mukaan suoraan omasta kokemusmaailmastaan jouduttuaan itse häiriintyneen fanin uhkaamaksi työmatkalla Los Angelesissa. Argento halusi suodattaa silloisen Los Angelesin sairaan ja mielettömän väkivallan ilmapiirin elokuvaan ja asiaa vielä edesauttoi japanilaisen turistin murha hänen käyttämänsä Hilton-hotellin aulassa; ilman mitään syytä kolme miestä avasi tulen hotellin aulassa ja japanilainen sattui onnettomasti tulilinjalle. Kun murhatekojen taustalta löytyy motiivi – olkoon se sitten miten alhainen tahansa – murha muuttaa luontoaan. Mutta täysin sattumanvaraiset ja motiivittomat murhat ovat pelottava ja käsittämätön ilmiö, jota Argento halusi tutkia tarkemmin. Tenebraen tekeminen oli Argentolle samalla myös vapauttava ja helpottava elokuva, sillä hänen Three Mothers-trilogiansa edellinen elokuva, Inferno (1980), maksoi ohjaajalle kalliisti henkisellä tasolla ja oli myös romuttaa hänen fyysisen terveytensä. Tosin lopputulema Tenebraen osalta ei henkilökohtaisilta ongelmilta vältytty nyttenkään; myrskyinen ja skandaalilehdistön riepottelema suhde Darion ja hänen kumppanisa Daria Nicolodin välillä päättyi kutakuinkin niihin huutoihin, jotka Daria elokuvan loppukohtauksessa ilmoille päästää. Daria kertoi myöhemmin heidän yhteisen lapsensa Asia Argenton olleen niin vaikuttunut loppukohtauksen huudosta, että itsekin halusi pyrkiä noin taitavaksi näyttelijäksi. Äiti ei silloin tohtinut tyttärelleen kertoa, että kohtaus ei ollut ensinkään näyttelemistä vaan henkisesti myrskyisän elokuvan ja parisuhteen päättymisen aiheuttaman turhautumisen esiintulo.

Juonitiivistelmä

Peter Neal (Anthony Franciosa), yhdysvaltalainen väkivaltaisten kauhukirjojen kirjoittaja, on mainostamassa uusinta kirjaansa nimeltä Tenebrae Roomassa, Italiassa, yhdessä agenttinsa Bullmerin (John Saxon) ja avustajansa Annen (Daria Nicolodi) kanssa. Peterin tietämättä kaupunkiin on saapunut ex-miestään seuraten hänen katkeroitunut entinen vaimonsa Jane (Veronica Lario). Juuri ennen Peterin saapumista kaupunkiin nuori naispuolinen taskuvaras murhataan julmasti partaveitsellä. Murhaaja lähettää nimenomaan Peter Nealille kohdistetun kirjeen, jonka mukaan kirjailija inspiroi murhaajaa tähän ja tuleviin raakoihin tekoihinsa. Asia kiinnostaa tietenkin poliisiakin, ja sitä selvittämässä ovat etsivät Giermani (Giualiano Gemma) ja Altieri (Carola Stagnaro). Peter ei kuitenkaan ollut vielä saapunut kaupunkiin murhan tapahtuessa, joten häntä kuullaan lähinnä murhaajan motiivia ja identiteettiä selviteltäessä … aluksi.

Kaupungissa murhataan nopeaan tahtiin useita henkilöitä erittäin raa’asti; uhreihin lukeutuu myös Nealin kirjallisuusagentti Bullmer, jolla oli salasuhde tämän avustajan Annen kanssa. Epäilykset kohdistuvat vuoroin useisiin eri henkilöihin ja osa näistä menehtyy itsekin mielipuolen iskuissa. Kuka tämä mielipuoli oikein on ja mikä saa hänet toimimaan niin kuin toimii?

Kommentit

Argenton Tenebrae on juonirakenteeltaan hyvin monimutkainen painajaisjännäri, joka lainaa tarinankerrontaansa elementtejä muun muassa Argenton omasta esikoiselokuvastaan The Bird in a Crystal Plumage (1970). Argento rikkoo Tenebraessä onnistuneesti perinteistä rikosjännärin kaavaa ja pitää katsojan varpaillaan loppumetreille asti. Myös visuaalinen aspekti on aivan toisella tasolla Argenton elokuvassa kuin tavanomaisissa psykologisissa trillereissä, joita rapakon takana suollettiin (ja suolletaan kai vieläkin?) aikanaan lähinnä televisioviihteeksi ilman erityisiä pyrkimyksiä vaikuttavaan taiteellisen ilmaisuun. Häntä on toisinaan verrattu tuon ajan tuotantonsa suhteen mm. ohjaajalegenda Alfred Hitchcockiin ja Tenebrae tarjoileekin vallan oivallisen väläyksen erääseen näiden kahden ohjaajan väliseen yhteiseen tekijään: kumpainenkin näkee tavanomaisen arkielämän taustalla, varjoissa, lepattavan täydellisen kaaoksen, joka tihkuu ohjaajien elokuviin heidän visioidensa kautta. Vaikka aiemmissa elokuvissaan Suspiria (1977) ja Inferno (1980) Argento katkoi kaikki jänteet loogiselta juonenkululta ja siirsi maanisen visionsa suoraan noituuden ja yliluonnollisen vapauttavaan avaruuteen, Tenebrae pitää sisällään kiehtovan maanläheisen tarinan. Argento lähtee kerrontaansa verkkaisesti, mutta nopeasti käy ilmi, että omituiset unenomaiset väliepisodit ovat mielen järkkymisen ruumiillistumia ja Argento muuttaa elokuvansa ohjaustapaa hiljalleen irrationalisoituvaksi ja mutkistuvaksi psykotrilleriksi samaa tahtia kuin murhaajan mieli haurastuu tapahtumien edetessä. Raaistuvien murhien ketju synkkenee ja tiivistyy loppua kohti mentäessä hurmeiseen tappovimmaan, jota Argento tarjoilee tyylilleen uskollisena. Argenton tavamerkit giallo-elokuvissa ovat hyvin vahvasti läsnä Tenebraessä: puhtaan valkoisen ja veren kontrasti, taide-esineiden käyttö tärkeänä osana lavastusta ja jopa tarinaa, kauniit naiset, jotka on aina esitetään kauneimmillaan juuri ennen surmatyötä ja hämmentävät lähikuvat silmistä. Argento käyttää Tenebraessäkin omia käsiään surmakohtauksissa, joissa murhaajalta on näkyvissä vain kädet.

Tenebraen tappokohtauksien teho on ennallaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen ja ne ovat samalla omituisen kiehtovasti esteettisiä ja tavalleen uskollisena Tenebraessäkin taide rekvisiittana ja murhatyön välikappaleina on vahvasti läsnä. Ennen Tenebrae-elokuvaa Argento oli saanut kotimaassaan kohtuuttoman paljon negatiivista julkisuutta elokuvistaan ja hänen kannanotoistaan naisiin elokuvissaan. Tenebrae vaikuttaa olevan samalla ohjaajan uhmakas puolustuspuhe kriitikoille: Minun ei tarvitse välittää paskaakaan siitä mitä mieltä olette! ja käyttää elokuvassaan jopa kuuluisaa transsukupuolista näyttelijätärtä Eva Robins’ia/Roberto Coattia mieleenpainuvassa roolissa unikohtauksessa tyttönä rannalla. Tenebraessä Argento puhuttelee suoraan katsojiaan kirjailihahmonsa joutuessa saman myllytyksen ja arvostelun kohteeksi.

Tenebraen musiikillinen anti on ajalleen ominaista, mutta Argento sisällyttää Tenebraen äänimaailmaan amerikkalaisesta elokuvasta tyystin kadonneen elementin: luonnolliset äänet. Roomalaisen ostoskeskusen tavaratalon taustamusiikkina soi herkullisesti George A. Romeron Dawn of the Dead (1978) -elokuvan ääniraidalta tuttu The Goblins-yhtyeen lurittelu ja lukuisissa kohtauksissa ympäröivän maailman äänet on sellaisinaan taltioitu elokuvan ääniraidalle. Musiikin tarjoilee italialaisyhtye The Goblins, mutta Tenebraessä ääniraidan rooli on pidetty melko maltillisella, jopa minimaalisella tasolla.

Yhteenveto

Tenebrae on raju, yllätyksellinen, maaninen ja väkivaltainen rikostarina psykopaattisesta murhaajasta ja tämän kiinnisaamisesta. Elokuva on makaaberin esteettinen ja kiehtova rikostrilleri, joka uskaltautuu rohkeisiin irtiottoihin niin tarinallisesti kuin kuvauksellisestikin. Kuvauksen ja ohjauksen tekninen erheettömyys kulminoituu yhdellä otoksella taltioituun huikeaan ja edelleen vuosikymmeniä elokuvan ensi-illan jälkeen poikkeuksellisen vaikuttavaan kamera-ajoon talosta, johon murhaaja on siirtymässä. Syystäkin italialaisen giallo-lajityypin valioyksilönä usein pidetty elokuva ei kumarra, ei pelkää eikä varsinkaan anna periksi.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Un tranquillo posto di campagna [A Quiet Place In the Country] (1969)

Ohjaus: Elio Petri
Tuotantomaa: Italia/Ranska
Käsikirjoitus: Tonino Guerra, Elio Petri, Luciano Vincenzoni
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioidun version pituus: 106 min
Arvioitu: 2011

JOHDANTO

quietplaceinthecountry_primaryItalialaisen Elio Petrin omaan käsikirjoitukseen perustuva ohjaus on ohjaajan uran ainoa varsinainen kurkkaus kauhuelokuvan lajityypin puolelle. Psykologisiin jännitteisiin, ääniraidan mestarilliseen käyttöön ja kahden vahvan näyttelijän tehokkaaseen yhteistyöhön pohjautuva tarina on jäätävän omituinen sekoitus epämukavuuden tunteella toimivaa psykologista kauhua, mysteeriota ja näytelmämäistä draamaa. Pääsääntöisesti vain muutamiin huoneisiin keskittyvä elokuva on riisuttu kaikesta tarpeettomasta. Todella omituisen avauskohtauksen jälkeen Petri siirtää vaivatta katsojan ymmärtämään päähenkilön aivojen naksuttavan väärillä kierroksilla ja pystyy vakuuttamaan katsojan myös siitä, että Leonardo itse on joten kuten oman tilanteensa tasalla. Petrin elokuva ei seuraa mitään selkeää loogista rakennetta ja samalla  mielenkiintoisesti myötäilee ranskalaista uuden aallon elokuvaliikettä objektiivisen ja subjektiivisen realismin sekoittuessa pitkien ottojen ja radikaalien kokeellisten elementtien kanssa. Tonino Guerran kanssa pitkään yhteistyötä tehnyt Petri oli jo useasti aikaisemmin käsitellyt elokuvissaan yksinäistyyttä, eristymistä ja poliittisten mielipiteiden aiheuttamia välirikkoja yksilöiden välillä. Linja ja samat teemat jatkuvat vahvasti tässä elokuvassa.

JUONITIIVISTELMÄ

Mieleltään epävakaaksi muuttuva nykytaiteilija Leonardo Ferri tajuaa itsekin taitelevansa henkisen kuilun reunalla ja haluaa löytää rauhan, jotta saisi takaisin luovaa energiaansa tarpeeksi tuottaakseen uutta taidetta. Rauha löytyy maaseudulta pienen kylän reunamilta olevasta hylätystä kartanosta. Leonardo vuokraa kartanon käyttöönsä agenttinsa avustuksella ja toivoo parasta, että maaseudun rauha saisi hänen ailahtelevat ja pelottavat ajatuksensa takaisin oikeille raiteille. Kartano kääntää kuin kääntääkin Leonardon elämän suunnan.

 

KOMMENTIT

Kahden keskeisen hahmon – Franco Neron näyttelemän Leonardon ja Vanessa Redgraven näyttelemän Leonardon rakastajattaren ja agentin Flavian – väliseen interaktioon pitkälti kietoutuva tarina saa verrattain kepeämielisen alkunsa jälkeen toisenlaisia käänteitä Leonardon matkatessa yhä syvemmälle hajoavan mielensä synkkiin sopukoihin. Redgrave ja Nero sukkuloivat henkisesti monimutkaisten rooliensa läpi ihailtavan taitavasti ja näyttelemisen sulavuus ja luonnollisuus tekee syvän vaikutuksen. Eittämättä tästä kiittäminen on myös Elio Petriä, sillä likipitäen kaikki elokuvan keskeiset kohtaukset on lavastettu ja kuvattu koruttoman upeasti. Petri käyttää poikkeavia kuvakulmia mestarillisesti ja pystyy pelkällä kohtausten rakenteellisella järjestämisellä synnyttämään selkäpiihin pureutuvaa epämukavuutta Leonardon henkisestä tilasta. Matka hajoavan mielen sopukoihin muistuttaa Petrin luomalla tunnelmalla hieman Roman Polanskin elokuvaa Repulsion (1965), mutta Polanskin tarinan käsikirjoitus on paremmin sidottu yhden henkilön ympärille ja siksi tiiviimpi paketti.

Hidastempoisesti etenevässä elokuvassa ei pahastikaan ole toiminnallisia episodeja, mutta se vähä mitä elokuvaan on aseteltu, onkin sitten toteutettu kuvauksellisesti ja leikkauksellisesti ihailtavan kauniisti. Pahaenteinen tunnelma pysyy ja paisuu elokuvan koko keston ajan. Hätkähdyttävästi Petrin visioima elokuva tuo voimakkaasti mieleen toisen italialaisohjaajan, Dario Argenton, tavan yhdistää elokuvissaan mielikuvituksellinen kuvaus sekä taide ja taiteilijat mielen järkkymisiin. Huolella sommitellut ja mietityt kohtaukset ja erityisesti elokuvan melko saturoituneeseen kirkkaanpunaiseen taittuva värisuunnittelu vievät elokuvaa piirun verran art housen suuntaan, mutta ytimeltään se on silti psykologinen kauhumysteeri. Nerokkaasti Petri avaa myös Vanessa Redgraven hahmoa Flaviaa matkan varrella ja tuo tästä esiin piirteitä, jotka ovat melkein yhtä sairaalloisia kuin itse Leonardollakin. Yllättäen rakastavaisten yhteinen elo saa niskavillat pystyyn nostavia merkityksiä lähes ilman mitään ”vaivaa” näyttelijöiden tai ohjaajan suunnalta. Ennio Morriconen ääniraita on jotain käsittämättömän hienoa – jokainen Morriconen sävellys elokuvassa kliksahtaa paikoilleen kuin legopalikat toisiinsa. Morriconen sävellykset tässä ovat muutoinkin itsessään jo hyvin, hyvin karmivia. Kun ne yhdistyvät psykologisen kauhun muihin tehokeinoihin, tulos on erittäin vaikuttava. Erityisesti Morriconen 34-minuuttinen nimikkobiisi: Un tranquillo posto di campagna ei kyllä jätä rauhaan, kunhan sen olemassaolon elokuvan taustalla tajuaa.

 

YHTEENVETO

Vähäeleinen ja omituinen psykologinen kauhuelokuva hulluuden syövereihin ajautuvasta taiteilijasta tekee kaiken tinkimättömän omintakeisesti ja luovalla intohimon palolla. Ote pysyy taitavan ohjaajan ja taitavien näyttelijöiden käsissä ja lopputulos on uniikki – joskin varsin näytelmämäinen – psykologinen kauhumysteeri. Elokuva houkuttelee uppoutumaan ja vaatii keskittymistä eikä siinä ole nimeksikään toimintaa, joten kevyeksi krapulapäivän välipalaksi se ei siis mitenkään sovi. Morriconen ääniraita nostaa elokuvan pahaenteisen ilmapiirin aivan uudelle tasolle ja alan harrastajien kannattaa vaivautua ihan vaikka pelkästään Morriconen musisoinnin takia metsästämään tämä käsiinsä. Elokuva elää pitkälti tyylinsä ja tunnelmansa varassa ja juonen kuljetus on pitkiäkin aikoja elokuvassa täysin merkityksettömässä sivuosassa.

8/10

 

Tästä linkistä kurkkaamaan elokuvan markkinointimateriaaleja.