Ohjaus: Elio Petri
Tuotantomaa: Italia/Ranska
Käsikirjoitus: Tonino Guerra, Elio Petri, Luciano Vincenzoni
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioidun version pituus: 106 min
Arvioitu: 2011

JOHDANTO

Italialaisen Elio Petrin omaan käsikirjoitukseen perustuva ohjaus on ohjaajan uran ainoa varsinainen kurkkaus kauhuelokuvan lajityypin puolelle. Psykologisiin jännitteisiin, ääniraidan mestarilliseen käyttöön ja kahden vahvan näyttelijän tehokkaaseen yhteistyöhön pohjautuva tarina on jäätävän omituinen sekoitus epämukavuuden tunteella toimivaa psykologista kauhua, mysteeriota ja näytelmämäistä draamaa. Pääsääntöisesti vain muutamiin huoneisiin keskittyvä elokuva on riisuttu kaikesta tarpeettomasta. Todella omituisen avauskohtauksen jälkeen Petri siirtää vaivatta katsojan ymmärtämään päähenkilön aivojen naksuttavan väärillä kierroksilla ja pystyy vakuuttamaan katsojan myös siitä, että Leonardo itse on joten kuten oman tilanteensa tasalla. Petrin elokuva ei seuraa mitään selkeää loogista rakennetta ja samalla  mielenkiintoisesti myötäilee ranskalaista uuden aallon elokuvaliikettä objektiivisen ja subjektiivisen realismin sekoittuessa pitkien ottojen ja radikaalien kokeellisten elementtien kanssa. Tonino Guerran kanssa pitkään yhteistyötä tehnyt Petri oli jo useasti aikaisemmin käsitellyt elokuvissaan yksinäistyyttä, eristymistä ja poliittisten mielipiteiden aiheuttamia välirikkoja yksilöiden välillä. Linja ja samat teemat jatkuvat vahvasti tässä elokuvassa.

JUONITIIVISTELMÄ

Mieleltään epävakaaksi muuttuva nykytaiteilija Leonardo Ferri tajuaa itsekin taitelevansa henkisen kuilun reunalla ja haluaa löytää rauhan, jotta saisi takaisin luovaa energiaansa tarpeeksi tuottaakseen uutta taidetta. Rauha löytyy maaseudulta pienen kylän reunamilta olevasta hylätystä kartanosta. Leonardo vuokraa kartanon käyttöönsä agenttinsa avustuksella ja toivoo parasta, että maaseudun rauha saisi hänen ailahtelevat ja pelottavat ajatuksensa takaisin oikeille raiteille. Kartano kääntää kuin kääntääkin Leonardon elämän suunnan.

KOMMENTIT

Kahden keskeisen hahmon – Franco Neron näyttelemän Leonardon ja Vanessa Redgraven näyttelemän Leonardon rakastajattaren ja agentin Flavian – väliseen interaktioon pitkälti kietoutuva tarina saa verrattain kepeämielisen alkunsa jälkeen toisenlaisia käänteitä Leonardon matkatessa yhä syvemmälle hajoavan mielensä synkkiin sopukoihin. Redgrave ja Nero sukkuloivat henkisesti monimutkaisten rooliensa läpi ihailtavan taitavasti ja näyttelemisen sulavuus ja luonnollisuus tekee syvän vaikutuksen. Eittämättä tästä kiittäminen on myös Elio Petriä, sillä likipitäen kaikki elokuvan keskeiset kohtaukset on lavastettu ja kuvattu koruttoman upeasti. Petri käyttää poikkeavia kuvakulmia mestarillisesti ja pystyy pelkällä kohtausten rakenteellisella järjestämisellä synnyttämään selkäpiihin pureutuvaa epämukavuutta Leonardon henkisestä tilasta. Matka hajoavan mielen sopukoihin muistuttaa Petrin luomalla tunnelmalla hieman Roman Polanskin elokuvaa Repulsion (1965), mutta Polanskin tarinan käsikirjoitus on paremmin sidottu yhden henkilön ympärille ja siksi tiiviimpi paketti.

Hidastempoisesti etenevässä elokuvassa ei pahastikaan ole toiminnallisia episodeja, mutta se vähä mitä elokuvaan on aseteltu, onkin sitten toteutettu kuvauksellisesti ja leikkauksellisesti ihailtavan kauniisti. Pahaenteinen tunnelma pysyy ja paisuu elokuvan koko keston ajan. Hätkähdyttävästi Petrin visioima elokuva tuo voimakkaasti mieleen toisen italialaisohjaajan, Dario Argenton, tavan yhdistää elokuvissaan mielikuvituksellinen kuvaus sekä taide ja taiteilijat mielen järkkymisiin. Huolella sommitellut ja mietityt kohtaukset ja erityisesti elokuvan melko saturoituneeseen kirkkaanpunaiseen taittuva värisuunnittelu vievät elokuvaa piirun verran art housen suuntaan, mutta ytimeltään se on silti psykologinen kauhumysteeri. Nerokkaasti Petri avaa myös Vanessa Redgraven hahmoa Flaviaa matkan varrella ja tuo tästä esiin piirteitä, jotka ovat melkein yhtä sairaalloisia kuin itse Leonardollakin. Yllättäen rakastavaisten yhteinen elo saa niskavillat pystyyn nostavia merkityksiä lähes ilman mitään ”vaivaa” näyttelijöiden tai ohjaajan suunnalta. Ennio Morriconen ääniraita on jotain käsittämättömän hienoa – jokainen Morriconen sävellys elokuvassa kliksahtaa paikoilleen kuin legopalikat toisiinsa. Morriconen sävellykset tässä ovat muutoinkin itsessään jo hyvin, hyvin karmivia. Kun ne yhdistyvät psykologisen kauhun muihin tehokeinoihin, tulos on erittäin vaikuttava. Erityisesti Morriconen 34-minuuttinen nimikkobiisi: Un tranquillo posto di campagna ei kyllä jätä rauhaan, kunhan sen olemassaolon elokuvan taustalla tajuaa.

YHTEENVETO

Vähäeleinen ja omituinen psykologinen kauhuelokuva hulluuden syövereihin ajautuvasta taiteilijasta tekee kaiken tinkimättömän omintakeisesti ja luovalla intohimon palolla. Ote pysyy taitavan ohjaajan ja taitavien näyttelijöiden käsissä ja lopputulos on uniikki – joskin varsin näytelmämäinen – psykologinen kauhumysteeri. Elokuva houkuttelee uppoutumaan ja vaatii keskittymistä eikä siinä ole nimeksikään toimintaa, joten kevyeksi krapulapäivän välipalaksi se ei siis mitenkään sovi. Morriconen ääniraita nostaa elokuvan pahaenteisen ilmapiirin aivan uudelle tasolle ja alan harrastajien kannattaa vaivautua ihan vaikka pelkästään Morriconen musisoinnin takia metsästämään tämä käsiinsä. Elokuva elää pitkälti tyylinsä ja tunnelmansa varassa ja juonen kuljetus on pitkiäkin aikoja elokuvassa täysin merkityksettömässä sivuosassa.

8/10

Tästä linkistä kurkkaamaan elokuvan markkinointimateriaaleja.